Asia C-567/07
Minister voor Wonen, Wijken en Integratie
vastaan
Woningstichting Sint Servatius
(Raad van Staten esittämä ennakkoratkaisupyyntö)
”Pääomien vapaa liikkuvuus — EY 56 artikla — Rajoitukset — Oikeuttamisperusteet — Asuntopolitiikka — Yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvät palvelut”
Yhteisöjen tuomioistuimen tuomio (ensimmäinen jaosto) 1.10.2009 I ‐ 9025
Tuomion tiivistelmä
Pääomien vapaa liikkuvuus – Kiinteistöliiketoimien rajoitukset
(EY 56 artikla)
Ennakkoratkaisukysymykset – Yhteisöjen tuomioistuimen toimivalta – Rajat – Kysymykset, joilla ei ilmiselvästi ole merkitystä, ja hypoteettiset kysymykset, joihin ei voida antaa hyödyllistä vastausta
(EY 86 artiklan 2 kohta ja EY 234 artikla)
Ennakkoratkaisukysymykset – Tutkittavaksi ottaminen – Kysymykset, jotka on esitetty antamatta riittäviä tietoja asiaa koskevista tosiseikoista ja lainsäädännöstä
(EY 234 artikla; yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 23 artikla)
EY 56 artiklaa on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan sosiaalisen asuntotuotannon alalla toimivien hyväksyttyjen laitosten on saatava rajat ylittävään toimintaansa hallinnollinen ennakkolupa, siltä osin kuin tällainen säännöstö ei perustu sellaisiin objektiivisiin kriteereihin, jotka eivät ole syrjiviä ja jotka ovat etukäteen tiedossa ja joilla kansallisten viranomaisten harkintavallan käytölle voidaan asettaa riittävät rajat, minkä tarkastaminen on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asiana.
Kyseisillä laitoksilla olevassa velvollisuudessa saada toimivaltaiselta ministeriltä ennakkolupa kiinteistösijoitusten tekemiselle muissa jäsenvaltioissa kuin siinä, jossa niillä on kotipaikka, on nimittäin kyse pääomien vapaan liikkuvuuden rajoituksesta.
Jäsenvaltion sosiaalista asuntotuotantoa koskevaan politiikkaan ja sen rahoitukseen liittyvät vaatimukset voivat tosin olla yleistä etua koskevia pakottavia syitä ja siis oikeuttaa kyseessä olevan rajoituksen. Tällaisia näkökohtia voivat vain vahvistaa tietyt kansalliselle markkinatilanteelle ominaiset erityispiirteet, kuten rakenteellinen asuntopula ja erityisen suuri väestötiheys.
Tästä on todettava, että ennakkolupajärjestelmä voi kyllä tietyissä tapauksissa olla tavoiteltavien päämäärien kannalta tarpeen ja oikeasuhteinen, jos näitä päämääriä ei voida saavuttaa vähemmän rajoittavilla toimilla, erityisesti asianmukaisella ilmoitusjärjestelmällä. Toimivaltaisen viranomaisen harjoittama ennakkovalvonta voisi kuitenkin olla parempi keino varmistaa, että hyväksyttyjen laitosten varat osoitetaan ensisijaisesti kyseessä olevan jäsenvaltion tiettyjen väestöryhmien asuntotarpeiden täyttämiseen, kun taas jälkikäteisen tarkastusjärjestelmän soveltaminen saattaa olla liian myöhäistä, erityisesti silloin, kun merkittäviä menoja on jo toteutettu ja ne ovat vaikeasti perittävissä takaisin.
On kuitenkin niin, että jotta hallinnollinen ennakkolupajärjestelmä voisi olla oikeutettu huolimatta siitä, että sillä poiketaan perusvapaudesta, sen on perustuttava objektiivisiin arviointiperusteisiin, jotka eivät ole syrjiviä ja jotka ovat etukäteen tiedossa ja joilla varmistetaan, että tällä järjestelmällä voidaan asettaa kansallisten viranomaisten harkintavallan käytölle riittävät rajat. Näin ei ole silloin, kun kyseessä olevien kansallisten säännösten mukaan toimivaltainen ministeri antaa ennakkoluvan vain yhdellä edellytyksellä, nimittäin sillä, että suunniteltu hanke toteutetaan kyseessä olevan jäsenvaltion sosiaalisen asuntotuotannon hyväksi, eikä myöskään silloin, kun sen osalta, täyttyykö tällainen edellytys, on niin, että tämä tarkastetaan tapauskohtaisesti, eikä tarkastuksen rajoista ole säännöksiä eikä siihen sovelleta mitään sellaista muutakaan erityistä ja objektiivista kriteeriä, jonka perusteella kyseessä olevat laitokset voivat saada etukäteen tietoonsa lupahakemuksensa hyväksymisen edellytykset ja tuomioistuimet, joilta mahdollisesti haetaan muutosta luvan epäämiseen, voivat harjoittaa kattavaa valvontaa.
(ks. 24, 30, 33–35, 37 ja 39 kohta sekä tuomiolauselma)
Ennakkoratkaisumenettelyssä noudatettavan toimivallanjaon perusteella yksinomaan kansallisen tuomioistuimen asiana on määrittää niiden kysymysten kohde, jotka se haluaa esittää yhteisöjen tuomioistuimelle, mutta yhteisöjen tuomioistuimen on oman toimivaltaisuutensa arvioimiseksi poikkeustapauksissa tutkittava ne olosuhteet, joiden vallitessa kansallinen tuomioistuin esitti ennakkoratkaisukysymyksen. Näin on asia erityisesti silloin, kun yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi saatettu ongelma on luonteeltaan täysin hypoteettinen tai kun kansallisen tuomioistuimen pyytämällä yhteisön oikeussäännön tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen. Yhteisöjen tuomioistuin on siten vailla toimivaltaa silloin, kun on selvää, ettei yhteisön oikeuden säännöstä, jonka tulkintaa yhteisöjen tuomioistuimelta on pyydetty, voida soveltaa.
Tämän osalta on katsottava, että EY 86 artiklan 2 kohtaa ei voida soveltaa tilanteeseen, joka ei koske erityis- tai yksinoikeuksien myöntämistä sosiaalisen asuntotuotannon alalla toimivalle hyväksytylle laitokselle eikä myöskään tämän toiminnan luokittelemista yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviksi palveluiksi vaan joka koskee ainoastaan sen rajoituksen lainmukaisuutta, jota tämän laitoksen on noudatettava ja jossa on kyse velvollisuudesta noudattaa hallinnollista ennakkolupamenettelyä.
(ks. 42, 43, 46 ja 47 kohta)
Koska ennakkoratkaisulla on pyrittävä antamaan kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllinen tulkinta yhteisön oikeudesta, kansallisen tuomioistuimen on määriteltävä esittämiinsä kysymyksiin liittyvät tosiseikat ja oikeudelliset seikat tai ainakin selostettava ne tosiseikkoja koskevat lähtökohdat, joihin nämä kysymykset perustuvat. On myös tärkeää, että kansallinen tuomioistuin esittää täsmällisesti ne syyt, joiden perusteella se pyytää yhteisön oikeuden tulkintaa ja on päätynyt siihen, että ennakkoratkaisukysymysten esittäminen yhteisöjen tuomioistuimelle on tarpeellista. Tässä yhteydessä on välttämätöntä, että kansallinen tuomioistuin antaa edes vähäisen selostuksen niistä syistä, joiden perusteella se on valinnut ne yhteisön oikeuden säännökset ja määräykset, joiden tulkintaa se pyytää, ja siitä, miten nämä oikeussäännöt ja pääasiassa sovellettava kansallinen lainsäädäntö liittyvät toisiinsa. Ennakkoratkaisupyynnöissä annetut tiedot nimittäin eivät ole tarpeen ainoastaan sen vuoksi, että yhteisöjen tuomioistuin voisi niiden perusteella antaa vastauksia, joista on hyötyä, vaan myös siksi, että jäsenvaltioiden hallituksilla ja muilla osapuolilla, joita asia koskee, on näiden tietojen perusteella mahdollisuus esittää huomautuksensa yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 23 artiklan mukaisesti. Yhteisöjen tuomioistuimen on huolehdittava siitä, että tämä mahdollisuus turvataan, kun otetaan huomioon se, että mainitun määräyksen nojalla ainoastaan ennakkoratkaisupyynnöt annetaan tiedoksi näille osapuolille. On lisättävä, että varsinkin pääasian tosiasiallisen ja oikeudellisen asiayhteyden yksilöimistä on edellytettävä erityisesti kilpailun alalla, jolle on luonteenomaista tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen monimutkaisuus.
Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen sellainen kysymys on siis jätettävä tutkimatta, joka perustuu lähtökohtaan, jonka mukaan kyse voi olla valtiontuen myöntämisestä, kun ennakkoratkaisupyynnössä ja pääasian asianosaisten huomautuksissa ei ole seikkoja, joiden perusteella voitaisiin mahdollisesti katsoa, että tällainen etu olisi todellisuudessa myönnetty, ja kun pääasia ei koske edellytyksiä, joilla tällaista tukea olisi myönnetty tai voitaisiin myöntää, vaan se koskee ainoastaan täysin erillistä ja itsenäistä kysymystä.
(ks. 49–55 kohta)