—

Josef Vosding Schlacht-, Kühl- und Zerlegebetrieb GmbH & Co., edustajanaan Rechtsanwältin F. Grashoff,

—

Vion Trading GmbH, edustajanaan Rechtsanwalt K. Landry,

—

Ze Fu Fleischhandel GmbH, edustajanaan Rechtsanwalt D. Ehle,

—

Tšekin hallitus, asiamiehenään T. Boček,

—

Ranskan hallitus, asiamiehenään J.-C. Gracia,

—

Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehinään F. Erlbacher ja Z. Malůšková,

1

Ennakkoratkaisupyynnöt koskevat Euroopan yhteisöjen taloudellisten etujen suojaamisesta 18.12.1995 annetun neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 2988/95 (EYVL L 312, s. 1) 3 artiklan 1 ja 3 kohdan tulkintaa.

2

Nämä pyynnöt on esitetty asioissa, joissa valittajana on Hauptzollamt Hamburg-Jonas (jäljempänä Hauptzollamt) ja valittajan vastapuolina ovat Josef Vosding Schlacht-, Kühl- und Zerlegebetrieb GmbH & Co., Vion Trading GmbH ja Ze Fu Fleischhandel GmbH (jäljempänä pääasioiden vastapuolet) ja joissa on kyse vientitukien palauttamisesta.

3

Asetuksen N:o 2988/95 johdanto-osan kolmannen perustelukappaleen mukaan ”on – – tärkeää torjua yhteisöjen taloudellisia etuja vahingoittavat toimet kaikilla aloilla”.

4

Mainitun asetuksen johdanto-osan viidennen perustelukappaleen mukaan ”väärinkäytösten tunnusmerkistöt täyttävistä menettelyistä sekä hallinnollisista toimenpiteistä ja seuraamuksista säädetään alakohtaisissa säännöstöissä tämän asetuksen mukaisesti”.

5

Mainitun asetuksen 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Euroopan yhteisöjen taloudellisten etujen suojaamiseksi annetaan yleinen säännöstö yhteisön oikeuteen kohdistuvia väärinkäytöksiä [koskevista] yhtenäisistä tarkastuksista sekä hallinnollisista toimenpiteistä ja seuraamuksista.

2.   Väärinkäytösten tunnusmerkit toteuttaa jokainen yhteisön oikeuden säännöksen tai määräyksen rikkominen, joka johtuu taloudellisen toimijan teosta tai laiminlyönnistä ja jonka tuloksena on tai voisi olla vahinko yhteisöjen yleiselle talousarviolle tai yhteisöjen hoidossa oleville talousarvioille, joko suoraan yhteisöjen puolesta kannettujen omien varojen vähenemisen tai lakkaamisen taikka perusteettoman menon takia.”

6

Asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Seuraamusmenettelyn vanhentumisaika on neljä vuotta 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta väärinkäytöksestä. Alakohtaisissa säännöstöissä voidaan kuitenkin säätää lyhyemmästä määräajasta, joka ei saa olla kolmea vuotta lyhyempi.

Jatkuvien tai toistuvien väärinkäytösten osalta vanhentumisaika alkaa kulua siitä päivästä, jona väärinkäyttö on päättynyt. – –

Seuraamusmenettelyn vanhentuminen keskeytyy, kun toimivaltainen viranomainen antaa asianomaiselle henkilölle tiedoksi tutkimuksen tai menettelyn vireilletulon, joka liittyy väärinkäytökseen. Vanhentumisaika alkaa kulua uudelleen jokaisesta keskeytettävästä toimesta.

– –

3.   Jäsenvaltiot säilyttävät mahdollisuuden soveltaa – – 1 kohdassa säädettyä pitempää määräaikaa.”

7

Mainitun asetuksen 4 artiklan 1 ja 4 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Kaikista väärinkäytöksistä seuraa yleensä perusteettomasti saadun etuuden periminen takaisin siten, että

– –

4.   Tässä artiklassa säädettyjä toimenpiteitä ei pidetä seuraamuksina.”

8

Asetuksen N:o 2988/95 11 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan asetus tulee voimaan kolmantena päivänä sen jälkeen, kun se on julkaistu Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä, mikä on tapahtunut 23.12.1995.

9

Kansallisen tuomioistuimen antamien tietojen mukaan pääasioiden tosiseikkojen tapahtumahetkellä Saksassa ei ollut mitään erityissäännöstä perusteettomasti myönnettyjä etuuksia koskeviin hallinnollisiin riitoihin sovellettavista vanhentumisajoista. Sekä hallintoviranomaiset että Saksan tuomioistuimet sovelsivat kuitenkin analogisesti yleistä 30 vuoden vanhentumisaikaa, sellaisena kuin siitä säädettiin Saksan siviililain (Bürgerliches Gesetzbuch) 195 §:ssä. Vuodesta 2002 lukien kyseinen yleinen vanhentumisaika on kuitenkin lyhennetty kolmeen vuoteen.

10

Ennakkoratkaisupyynnöistä ilmenee, että pääasioiden vastapuolet tullasivat vuonna 1993 naudanlihaa Jordaniaan tapahtuvaa vientiä varten ja että niille myönnettiin tämän vuoksi niiden hakemusten mukaisesti vientitukea ennakolta. Vuoden 1998 alussa suoritetuissa tarkastuksissa todettiin, että kyseessä olevat lähetykset oli passitus- tai jälleenvientimenettelyssä kuljetettu Irakiin.

11

Näin ollen Hauptzollamt vaati 23.9.1999 (asia C-278/07) ja 13.10.1999 (asiat C-279/07 ja C-280/07) tehdyillä päätöksillä kyseessä olevien vientitukien palauttamista.

12

Pääasian vastapuolet nostivat tällöin kanteet mainituista päätöksistä Finanzgericht Hamburgissa. Mainittu tuomioistuin hyväksyi kyseiset kanteet sillä perusteella, että vanhentumisaikaa koskeva säännös, sellaisena kuin siitä säädettiin asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdassa, oli esteenä kyseisille palautuksille, koska niitä oli vaadittu yli neljä vuotta riidanalaisten vientitoimenpiteiden jälkeen.

13

Hauptzollamt teki kyseisistä mainitun Finanzgerichtin ratkaisuista Revision-valitukset ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen.

14

Bundesfinanzhof totesi muun muassa, että esille otetut sääntöjenvastaisuudet koskevat asetuksen N:o 2988/95 antamista edeltävää ajanjaksoa, ja päätti lykätä asian käsittelyä sekä esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavat, kaikissa kolmessa asiassa C-278/07–C-280/07 sanamuodoltaan samanlaiset ennakkoratkaisukysymykset:

15

Yhteisöjen tuomioistuimen presidentin 30.7.2007 antamalla määräyksellä asiat C-278/07–C-280/07 yhdistettiin kirjallista ja suullista käsittelyä sekä tuomion antamista varten.

16

Aluksi on todettava pääasioiden vastapuolten väitteistä, joiden tarkoituksena on kiistää kansallisen tuomioistuimen esittämät tosiseikat erityisesti siltä osin kuin on kyse niiden sääntöjenvastaisuuksien olemassaolosta, joista heitä syytetään, ettei yhteisöjen tuomioistuimen asiana ole vahvistaa kansallisen tuomioistuimen käsiteltävänä olevan asian ratkaisemisen kannalta merkityksellisiä tosiseikkoja. Yhteisöjen tuomioistuimen asiana on yhteisöjen tuomioistuinten ja kansallisten tuomioistuinten välisen toimivallanjaon rajoissa nimittäin ottaa huomioon ennakkoratkaisupyynnössä esitetyt, ennakkoratkaisukysymyksiin liittyvät tosiasiat ja oikeudelliset seikat, sellaisina kuin kansallinen tuomioistuin on ne määritellyt (ks. vastaavasti asia C-153/02, Neri, tuomio 13.11.2003, Kok., s. I-13555, 34 ja 35 kohta ja asia C-347/06, ASM Brescia, tuomio 17.7.2008, Kok., s. I-5641, 28 kohta).

17

Näin ollen ennakkoratkaisukysymyksiä on tarkasteltava Bundesfinanzhofin määrittelemien tosiseikkojen rajoissa.

18

Toisella kysymyksellään, jota on tarkasteltava ensimmäisenä, Bundesfinanzhof kysyy lähinnä, sovelletaanko asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädettyä vanhentumisaikaa seuraamusten lisäksi myös hallinnollisiin toimenpiteisiin.

19

Mainittu tuomioistuin pyrkii siis saamaan vahvistuksen sille, että mainitussa säännöksessä tarkoitettu seuraamusmenettelyn käsite koskee erotuksetta kaikkia toimenpiteitä, joihin kansalliset viranomaiset sääntöjenvastaisuuden suhteen ovat ryhtyneet, ja että näin ollen se ei koske ainoastaan toimenpiteitä, joista voi seurata asetuksen N:o 2988/95 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu hallinnollinen seuraamus.

20

Tältä osin on muistettava, että asetuksen N:o 2988/95 1 artiklan 1 kohdalla otetaan käyttöön ”yleinen säännöstö yhteisön oikeuteen kohdistuvia väärinkäytöksiä [koskevista] yhtenäisistä tarkastuksista sekä hallinnollisista toimenpiteistä ja seuraamuksista”, ja näin tehdään mainitun asetuksen johdanto-osan kolmannesta perustelukappaleesta ilmenevällä tavalla siksi, että voidaan ”torjua yhteisöjen taloudellisia etuja vahingoittavat toimet kaikilla aloilla” (asia C-278/02, Handlbauer, tuomio 24.6.2004, Kok., s. I-6171, 31 kohta).

21

Asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa vahvistetaan seuraamusmenettelyä koskeva vanhentumisaika, joka alkaa juosta sääntöjenvastaisuudesta, jolla saman asetuksen 1 artiklan 2 kohdan mukaan tarkoitetaan ”jokai[sta] yhteisön oikeuden säännöksen tai määräyksen rikkomi[sta], joka johtuu taloudellisen toimijan teosta tai laiminlyönnistä ja jonka tuloksena on tai voisi olla vahinko yhteisöjen yleiselle talousarviolle – –” (em. asia Handlbauer, tuomion 32 kohta).

22

Toisin kuin Ranskan hallitus ja Euroopan yhteisöjen komissio väittävät, tästä seuraa siten, että asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohtaa voidaan soveltaa sekä sellaisiin sääntöjenvastaisuuksiin, jotka johtavat kyseisen asetuksen 5 artiklassa tarkoitettuun hallinnolliseen seuraamukseen, että sellaisiin sääntöjenvastaisuuksiin, joihin kohdistuu mainitun asetuksen 4 artiklassa tarkoitettu hallinnollinen toimenpide, jonka tarkoituksena on perusteettomasti saadun etuuden periminen takaisin mutta joka ei kuitenkaan ole seuraamus (ks. vastaavasti em. asia Handlbauer, tuomion 33 ja 34 kohta).

23

Toiseen kysymykseen on siis vastattava, että asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädettyä vanhentumisaikaa sovelletaan hallinnollisiin sellaisiin toimenpiteisiin kuin viejän sääntöjenvastaisen menettelynsä vuoksi perusteettomasti saaman vientituen takaisinperintään.

24

Ensimmäisellä kysymyksellään kansallinen tuomioistuin tiedustelee, sovelletaanko asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädettyä neljän vuoden vanhentumisaikaa koskevaa säännöstä sellaisiin sääntöjenvastaisuuksiin, jotka ovat tapahtuneet tai päättyneet ennen kyseisen asetuksen voimaantuloa.

25

Aluksi on todettava, että ennen asetuksen N:o 2988/95 antamista yhteisön lainsäätäjä ei ollut säätänyt minkäänlaisesta vanhentumisaikoja koskevasta säännöstä, jota sovellettaisiin sellaisten taloudellisten toimijoiden perusteettomasti saamien etujen takaisinperintään, jotka johtuvat teosta tai laiminlyönnistä, jonka tuloksena on tai voisi olla vahinko yhteisöjen yleiselle talousarviolle tai yhteisöjen hoidossa oleville talousarvioille.

26

Näin ollen ennen asetuksen N:o 2988/95 antamista yhteisön oikeuden nojalla perusteettomasti maksettujen summien palauttamista koskevat riita-asiat oli yhteisön säännösten puuttuessa ratkaistava kansallisissa tuomioistuimissa kansallisen lainsäädännön mukaisesti, jollei yhteisön oikeudessa asetetuista rajoista muuta johtunut, siten että kansallisen lainsäädännön mukaiset menettelysäännöt eivät saaneet tehdä perusteettomasti maksettujen tukien takaisinperimistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi ja että kansallista lainsäädäntöä oli sovellettava tavalla, joka ei ollut syrjivä niihin menettelyihin nähden, joita samantyyppisten kansallisten riita-asioiden ratkaisemisessa noudatettiin (asia C-336/00, Huber, tuomio 19.9.2002, Kok., s. I-7699, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

27

Kun yhteisön lainsäätäjä antoi asetuksen N:o 2988/95 ja erityisesti sen 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan, sen tarkoituksena oli kuitenkin ottaa käyttöön tällä alalla sovellettava yleinen vanhentumisaika ja yhtäältä määritellä kyseisellä säännöksellä kaikissa jäsenvaltioissa sovellettava vähimmäisvanhentumisaika ja toisaalta luopua mahdollisuudesta periä takaisin yhteisön talousarviosta perusteettomasti saatuja määriä sen jälkeen, kun neljä vuotta on kulunut siitä sääntöjenvastaisuudesta, joka on vaikuttanut riidanalaisiin maksuihin.

28

Tästä seuraa, että asetuksen N:o 2988/95 voimaantulosta lukien jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset voivat lähtökohtaisesti niitä aloja lukuun ottamatta, joiden osalta yhteisön lainsäätäjä on säätänyt lyhyemmästä vanhentumisajasta, periä minkä hyvänsä yhteisön talousarviosta perusteettomasti saadun edun takaisin neljän vuoden aikana.

29

Kun on kyse sellaisista eduista, jotka on saatu yhteisön talousarviosta perusteettomasti sellaisten sääntöjenvastaisuuksien vuoksi, jotka ovat tapahtuneet ennen asetuksen N:o 2988/95 voimaantuloa, on todettava, että kun se on antanut kyseisen asetuksen 3 artiklan 1 kohdan ja ellei kyseisen artiklan 3 kohdasta muuta johdu, yhteisön lainsäätäjä on määritellyt yleisen vanhentumisaikaa koskevan säännön, jolla se on tarkoituksellisesti rajannut neljään vuoteen sen ajan, jonka kuluessa jäsenvaltioiden viranomaisten, jotka toimivat yhteisön talousarvion nimissä ja lukuun, pitäisi tai olisi pitänyt periä takaisin mainitunlaiset perusteettomasti saadut edut.

30

Kun otetaan huomioon oikeusvarmuuden periaate, asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan ensimmäinen alakohta ei kuitenkaan tee mahdolliseksi sitä, että kansalliset viranomaiset perivät takaisin kyseisen asetuksen voimaantuloa edeltäviä velkoja, jotka kyseisten sääntöjenvastaisuuksien tapahtumahetkellä sovellettavien kansallisten vanhentumissääntöjen mukaan ovat jo vanhentuneet.

31

Kun on kyse veloista, jotka ovat syntyneet pääasioissa kyseessä olevan kaltaisen kansallisen vanhentumissäännön soveltamisajankohtana ja jotka eivät ole vielä vanhentuneet, asetuksen N:o 2988/95 voimaantulosta seuraa, että kyseisen asetuksen 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan mainitunlainen velka on lähtökohtaisesti vanhentunut neljän vuoden kuluttua siitä ajankohdasta, jolloin sääntöjenvastaisuudet ovat tapahtuneet.

32

Tällaisessa tilanteessa mitä tahansa toimijan mainitun säännöksen nojalla perusteettomasti saamaa määrää, joka on perustunut ennen asetuksen N:o 2988/95 voimaantuloa tapahtuneeseen sääntöjenvastaisuuteen, on lähtökohtaisesti pidettävä vanhentuneena, ellei ole olemassa mitään sellaista vanhentumisen katkaisevaa tointa, joka on tehty neljän vuoden kuluessa mainitunlaisen sääntöjenvastaisuuden tapahtumisesta ja jolla kyseisen asetuksen 3 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan mukaan tarkoitetaan sitä, että toimivaltainen viranomainen antaa asianomaiselle henkilölle tiedoksi sellaisen tutkimuksen tai menettelyn vireilletulon, joka liittyy kyseiseen väärinkäytökseen.

33

Tästä seuraa, että silloin kun, kuten pääasioissa, sääntöjenvastaisuus on tapahtunut vuoden 1993 kuluessa, jolloin sovellettiin kansallista 30 vuoden vanhentumisaikaa koskevaa sääntöä, mainittuun sääntöjenvastaisuuteen sovelletaan yhteisön oikeuden yleissäännön mukaista neljän vuoden vanhentumisaikaa, ja se on siis vanhentunut vuoden 1997 kuluessa sen mukaan, minä päivänä vuonna 1993 tapahtunut mainittu sääntöjenvastaisuus täsmällisesti on tapahtunut, jollei muuta johdu jäsenvaltioille asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 3 kohdassa varatusta mahdollisuudesta säätää pitemmistä vanhentumisajoista.

34

Kun edellä esitetty otetaan huomioon, ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että pääasioissa kyseessä olevien tilanteiden kaltaisissa tilanteissa asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädettyä vanhentumisaikaa

35

Kolmannella kysymyksellään kansallinen tuomioistuin pyrkii selvittämään yhtäältä, voiko jäsenvaltioille asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 3 kohdassa varattu mahdollisuus soveltaa pitempää vanhentumisaikaa kuin sitä, josta mainitun artiklan 1 kohdassa on säädetty, koskea ennen kyseisen asetuksen antamista voimassa ollutta vanhentumissääntöä. Toisaalta mainittu tuomioistuin kysyy, onko mainitunlaisen pitemmän vanhentumisajan perustuttava kansalliseen erityissäännökseen, joka koskee vientitukien takaisinperintää tai hallinnollisia toimenpiteitä yleisesti, vai voiko mainitunlainen vanhentumisaika perustua myös yleiseen oikeussääntöön.

36

Kuten tämän tuomion 33 kohdassa on todettu, pääasioissa kyseessä olevien tilanteiden kaltaisissa tilanteissa, joissa sääntöjenvastaisuudet, joista toimijoita syytetään, ovat tapahtuneet vuonna 1993 kansallisen, 30 vuoden vanhentumisaikaa koskevan säännön soveltamisaikana, perusteettomasti tällaisten sääntöjenvastaisuuksien perusteella saadut määrät ovat vanhentuneet vuoden 1997 kuluessa, jos vanhentumisen keskeyttävää tointa ei ole ja jos jäsenvaltio, jossa kyseiset sääntöjenvastaisuudet ovat tapahtuneet, ei ole käyttänyt sille asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 3 kohdassa annettua mahdollisuutta.

37

Ennakkoratkaisupyynnöistä ilmenee, että pääasioissa toimivaltaiset kansalliset viranomaiset ovat vaatineet kyseessä olevien vientitukien palauttamista 23.9.1999 (asia C-278/07) ja 13.10.1999 (asia C-279/07 ja C-280/07) tehdyillä päätöksillä.

38

Tästä seuraa, että asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa olevan, yleistä neljän vuoden vanhentumisaikaa koskevan säännön mukaan kyseiset määrät olisi lähtökohtaisesti pitänyt katsoa vanhentuneiksi.

39

Kyseisen asetuksen voimaantulon jälkeen Saksan tuomioistuimet ovat kuitenkin jatkaneet Saksan siviililain 195 §:ään perustuvan 30 vuoden vanhentumisajan soveltamista toimiin, joiden tarkoituksena on ollut periä takaisin toimijoiden perusteettomasti saamat tuet.

40

Tältä osin on todettava, että asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 3 kohdassa viitataan siihen mahdollisuuteen, että jäsenvaltiot säilyttävät mainitun artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädettyä pitemmän vanhentumisajan.

41

Asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 3 kohdan sanamuodosta ilmenee siis, että kyseisen säännöksen tarkoituksena ei ole antaa jäsenvaltioille mahdollisuutta ottaa käyttöön kyseisen artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädettyä pitempää vanhentumisaikaa. Mainitussa 3 kohdassa nimittäin nimenomaisesti todetaan, että jäsenvaltioilla on mahdollisuus säilyttää pitempi vanhentumisaika, joka oli olemassa kyseisen asetuksen tullessa voimaan.

42

Tästä seuraa, että asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat yhtäältä jatkaa mainitun asetuksen antamisajankohtana olemassa olevien pitempien vanhentumisaikojen soveltamista ja toisaalta ottaa käyttöön uusia vanhentumisaikaa koskevia sääntöjä, joissa säädetään vanhentumisajoista kyseisen ajankohdan jälkeen.

43

Siitä, onko kyseisistä kansallisista vanhentumisajoista säädettävä erityisesti kansallisessa säännöksessä, jota sovelletaan vientitukeen tai yleisemmin hallinnollisiin toimenpiteisiin, on todettava, että asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 3 kohdan sanamuodosta ei ilmene sellaisia seikkoja, joiden perusteella tällaiseen kysymykseen voitaisiin selvästi vastata.

44

Mainitun asetuksen 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tosin säädetään, että alakohtaisissa säännöstöissä voidaan säätää neljää vuotta lyhyemmästä määräajasta, joka ei saa olla kolmea vuotta lyhyempi. Mainitussa säännöksessä kyseessä ovat kuitenkin yhteisön tasolla annetut alakohtaiset säännöstöt, kuten mainitun asetuksen johdanto-osan viidennestä perustelukappaleesta ilmenee, eivätkä kansalliset alakohtaiset säännöstöt (ks. vastaavasti em. asia Handlbauer, tuomion 28 kohta).

45

Asetuksessa N:o 2988/95 ei myöskään säädetä minkäänlaisesta tiedonanto- tai ilmoitusvelvollisuudesta, joka koskisi sen kyseisen asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa jäsenvaltioille annettua mahdollisuutta soveltaa pitempiä vanhentumisaikoja. Tästä seuraa, että yhteisön tasolla ei ole säädetty minkäänlaisesta valvontajärjestelmästä, joka koskisi jäsenvaltioiden kyseisen säännöksen nojalla soveltamia poikkeavia vanhentumisaikoja tai niitä aloja, joilla jäsenvaltiot ovat päättäneet mainitunlaisia vanhentumisaikoja soveltaa.

46

Näin ollen asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 3 kohtaa ei voida tulkita niin, että jäsenvaltioiden on kyseisen säännöksen asiayhteydessä säädettävä mainituista pitemmistä vanhentumisajoista erityisissä ja/tai alakohtaisissa säännöstöissä.

47

Kun edellä esitetty otetaan huomioon, kolmanteen kysymykseen on vastattava, että pitemmät vanhentumisajat, joita jäsenvaltioilla on asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 3 kohdan nojalla edelleen mahdollisuus soveltaa, voivat perustua kyseisen asetuksen antamista edeltäviin yleissäännöksiin.

48

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely yhteisöjen tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä yhteisöjen tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla yhteisöjen tuomioistuin (toinen jaosto) on ratkaissut asiat seuraavasti: