1. 

Esillä olevalla valituksella Helleenien tasavalta vaatii yhteisöjen tuomioistuinta kumoamaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen (ensimmäinen jaosto) asiassa T-231/04, Kreikka vastaan komissio, 17.1.2007 antaman tuomion ( 2 ) (jäljempänä valituksenalainen tuomio) sikäli kuin siinä katsottiin virheellisesti, että Helleenien tasavallalle oli aiheutunut taloudellisia velvoitteita, koska se oli allekirjoittanut ja ratifioinut alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan komission ja jäsenvaltioiden välillä, koska se oli allekirjoittanut täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan ja koska se oli käyttäytynyt tietyllä tavoin.

2. 

Valituksenalaisessa tuomiossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi perusteettomana sellaisen toimen kumoamiskanteen, jolla komissio oli perinyt kuittaamalla Helleenien tasavallan velat, jotka olivat aiheutuneet sen osallistumisesta Abuja I- ja Abuja II -hankkeisiin, jotka koskivat komission ja tiettyjen Euroopan unionin jäsenvaltioiden yhteisen diplomaattiedustuston perustamista Abujaan (Nigeria).

3.

Yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 58 artiklassa todetaan seuraavaa:

”Yhteisöjen tuomioistuimelta voidaan hakea muutosta vain oikeuskysymysten osalta. Muutoksenhaun perusteena voi olla toimivallan puuttuminen yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelta, asian käsittelyssä yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa tapahtunut oikeudenkäyntivirhe, joka on hakijan edun vastainen, tai yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa tapahtunut yhteisön oikeuden rikkominen. – –”

4.

Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon sovellettavasta varainhoitoasetuksesta 25.6.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 (jäljempänä varainhoitoasetus) ( 3 ) 71 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Saamisen vahvistaminen on toimi, jolla valtuutettu tai edelleenvaltuutettu tulojen ja menojen hyväksyjä:

2.   Komission käyttöön asetetut omat varat sekä kaikki saamiset, jotka ovat selvät, rahassa määritellyt ja erääntyneet, on vahvistettava tilinpitäjälle annetulla perintämääräyksellä ja sen jälkeen velalliselle osoitetulla veloitusilmoituksella; nämä laatii toimivaltainen tulojen ja menojen hyväksyjä. – –”

5.

Varainhoitoasetuksen 72 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Perintätoimen hyväksyminen on toimi, jolla toimivaltainen valtuutettu tai edelleenvaltuutettu tulojen ja menojen hyväksyjä antaa tilinpitäjälle perintämääräyksellä ohjeet periä hänen vahvistamansa saaminen. – –”

6.

Varainhoitoasetuksen 73 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tilinpitäjä on vastuussa toimivaltaisen tulojen ja menojen hyväksyjän asianmukaisesti laatimista saamisten perintää koskevista määräyksistä. Hän huolehtii siitä, että yhteisöjen tulot maksetaan kassaan asianmukaisesti ja että yhteisöjen oikeudet turvataan.

Periessään saamisia tilinpitäjä ottaa huomioon velallisen omat selvät, rahassa määritellyt ja erääntyneet saamiset yhteisöiltä. – –”

7.

Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon sovellettavasta varainhoitoasetuksesta annetun neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 soveltamissäännöistä 23.12.2002 annetun komission asetuksen (EY, Euratom) N:o 2342/2002 (jäljempänä täytäntöönpanoasetus) ( 4 ) 78 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Menettely

1.   Saamisen vahvistaminen on toimi, jolla tulojen ja menojen hyväksyjä toteaa, että yhteisöillä on saaminen velalliselta, ja laatii määräyksen, jolla velallista vaaditaan maksamaan velkansa.

2.   Perintämääräys on toimenpide, jolla toimivaltainen tulojen ja menojen hyväksyjä antaa tilinpitäjälle ohjeen periä vahvistettu saaminen.

3.   Veloitusilmoituksella velalliselle ilmoitetaan, että

Tulojen ja menojen hyväksyjä lähettää veloitusilmoituksen velalliselle ja jäljennöksen siitä tilinpitäjälle.”

8.

Täytäntöönpanoasetuksen 79 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Saamisten vahvistaminen

Saamisen vahvistamiseksi toimivaltainen tulojen ja menojen hyväksyjä varmistaa, että:

9.

Täytäntöönpanoasetuksen 83 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Periminen kuittaamalla

Ilmoitettuaan asiasta toimivaltaiselle tulojen ja menojen hyväksyjälle ja velalliselle tilinpitäjä suorittaa missä tahansa menettelyn vaiheessa vahvistetun saamisen perinnän kuittaamalla silloin kun velallisella on itsellään selvä, rahassa määritelty ja erääntynyt saaminen yhteisöiltä ja tämä rahasumma on vahvistettu maksumääräyksellä.”

10.

Valtiosopimusoikeutta koskevan Wienin yleissopimuksen ( 5 ) 31 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Yleinen tulkintasääntö

1.   Valtiosopimusta on tulkittava vilpittömässä mielessä ja antamalla valtiosopimuksessa käytetyille sanonnoille niille kuuluvassa yhteydessä niiden tavallinen merkitys, sekä valtiosopimuksen tarkoituksen ja päämäärän valossa.

2.   Valtiosopimusta tulkittaessa yhteys käsittää paitsi tekstin, johon sisältyy valtiosopimuksen johdanto ja liitteet:

3.   Yhteyden lisäksi tulee ottaa huomioon:

4.   Valtiosopimuksessa käytetylle sanonnalle on annettava erityinen merkitys, jos on osoitettavissa, että osapuolet ovat sitä tarkoittaneet.”

11.

Valituksenalaisessa tuomiossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin tiivisti käsiteltävänään olleen asian tosiseikat seuraavasti:

12.

Helleenien tasavalta nosti kanteen kuittaamistoimesta yhteisöjen tuomioistuimessa, ja tämä asia siirrettiin myöhemmin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen käsiteltäväksi ja merkittiin rekisteriin numerolla T-231/04. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa käydyssä menettelyssä Helleenien tasavalta vetosi yhteen kanneperusteeseen ja väitti, että alkuperäistä ja täydentävää yhteisymmärryspöytäkirjaa sekä varainhoitoasetuksen ja asetuksen N:o 2343/2002 säännöksiä oli rikottu.

13.

Kanneperusteen ensimmäisessä osassa Helleenien tasavalta väitti, että alkuperäistä ja täydentävää yhteisymmärryspöytäkirjaa oli rikottu.

14.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin käsitteli ensiksi kysymystä siitä, oliko sillä toimivalta tutkia kanne, koska yksi kuitatuista summista kuului EU:n perustamissopimuksen V osaston soveltamisalaan, eikä tuomioistuimella ole toimivaltaa sen osalta, koska tällaista toimivaltaa ei anneta EU 46 artiklassa. Koska komissio kuitenkin peri riidanalaiset summat varainhoitoasetuksen ja asetuksen N:o 2342/2002 mukaisella toimella, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että kuittaamistoimi kuului yhteisön oikeuden soveltamisalaan ja siitä voitiin näin ollen nostaa kanne EY 230 artiklan nojalla. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi näin ollen, että sillä oli toimivalta tutkia kanne.

15.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin tutki seuraavaksi Helleenien tasavallan taloudellista vastuuta Abuja I -hankkeesta ja Abuja II -hankkeesta.

16.

Helleenien tasavalta oli myöntänyt Abuja I -hankkeen osalta, että sen oli maksettava vuokra ja toimintakustannukset, mutta se kiisti, että sen oli maksettava 72714,47 euron kokonaissumma, josta komissio katsoi sen olevan vastuussa. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että Helleenien tasavalta ei ollut osoittanut, että komissio oli tehnyt virheen maksettavan määrän osalta. Helleenien tasavalta ei lisäksi ollut riitauttanut vastaanottamiaan useita veloitusilmoituksia eikä se ollut selittänyt, miksi se ei ollut vastuussa myöntämänsä velan ja komission vaatiman määrän välisestä erosta. Näin ollen väitettä, jolla Helleenien tasavalta kielsi vastuunsa Abuja I -hanketta koskevien velkojen osalta, ei voitu hyväksyä.

17.

Abuja II -hankkeen osalta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin huomautti, että Helleenien tasavalta oli antanut yli kuuden vuoden ajan – 18.4.1994– – käyttäytymisellään jatkuvasti muiden osapuolten ymmärtää, että se osallistui edelleen Abuja II -hankkeeseen. Allekirjoitettuaan täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan joulukuussa 1998 se osallistui edelleen kyseiseen hankkeeseen lähes kahden vuoden ajan.

18.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin päätteli kyseisistä tosiseikoista, että Helleenien tasavallan velvoitteita ei voitu arvioida pelkästään alkuperäisen ja täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan perusteella vaan arvioinnissa oli myös otettava huomioon odotukset, jotka kyseinen jäsenvaltio käyttäytymisellään herätti muissa osapuolissa.

19.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi tässä yhteydessä, että vilpittömän mielen periaate on kansainvälisen tapaoikeuden sääntö, joka velvoittaa yhteisöä ja muita osapuolia ja että sen on ”kansainvälisessä oikeudessa seurausta luottamuksensuojan periaatteesta”.

20.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi tämän jälkeen, että koska Helleenien tasavalta oli allekirjoittanut alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan, jonka se myös ratifioi, se oli yksi Abuja II -hankkeen osapuolista, joten sillä oli tiettyjä tavallista tiukempia yhteistyö- ja solidaarisuusvelvoitteita muita osallistujia kohtaan.

21.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin huomautti, että alkuperäinen yhteisymmärryspöytäkirja koski Abuja II -hankkeen alustavia vaiheita ja että kun tämä vaihe oli saatu päätökseen, osapuolet olivat päättäneet ennen täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoittamista jatkaa hanketta ja vastata kustannuksista, jotka koskivat rakennuksen yksityiskohtaista suunnittelua. Osapuolet antoivat 24.2.1997 pidetyssä kokouksessa, johon Helleenien tasavallan kaksi edustajaa osallistui, komissiolle luvan tehdä tarvittavat järjestelyt arkkitehtien kanssa yksityiskohtaisten suunnitelmien laatimiseksi täydentävää yhteisymmärryspöytäkirjaa odottamatta. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että näin tehdessään osapuolet menivät alustavia vaiheita pidemmälle ja tekivät näin ollen väistämättä implisiittisen sopimuksen hankkeen toteuttamisesta. Koska osapuolet päättivät pidetyssä kokouksessa toteuttaa hankkeen, ne eivät ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen mukaan voineet enää vetäytyä siitä vastaamatta omasta osastaan alustavista ja myöhemmistä kustannuksista.

22.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin jatkoi toteamalla, että vaikka tietyt jäsenvaltiot sittemmin vetäytyivät hankkeesta, Helleenien tasavalta ei käyttäytynyt siten, että sen osallistumista olisi voitu epäillä, ja Helleenien tasavalta ja muut osapuolet, jotka eivät olleet vetäytyneet hankkeesta, allekirjoittivat 9.12.1998 täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin pani merkille sen, että Helleenien tasavalta ilmaisi vasta kesällä 2000 ensimmäisen kerran epäröintinsä osallistumisensa jatkamisesta.

23.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen mukaan on kiistatonta, että Helleenien tasavallalla oli oikeus vetäytyä hankkeesta, mutta kun otetaan huomioon muun muassa alkuvaiheen jälkeen annettujen sitoumusten kehittyminen – ja täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan ratifioimatta jättämisestä huolimatta – Helleenien tasavalta ei voinut vetäytyä hankkeesta ilman, että sen katsotaan olevan vastuussa menoista, jotka liittyvät sen osallistumiseen Abuja II -hankkeeseen.

24.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi lisäksi, että Helleenien tasavallan taloudelliset velvoitteet perustuivat myös alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan ja erityisesti sen 15 artiklan 1 kohdan sanamuotoon. Kyseisen määräyksen mukaan valtio voi vapautua hanketta koskevista taloudellisista velvoitteistaan jättämällä allekirjoittamatta täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi kuitenkin, että kun valtio on (Helleenien tasavallan tavoin) allekirjoittanut täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan, päinvastainen pitää yhtä lailla paikkansa.

25.

Väitteestä, jonka mukaan täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan ratifiointi on ehdoton edellytys sen voimaantulolle, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan 14 artiklan mukaisesti kyseistä yhteisymmärryspöytäkirjaa sovellettiin väliaikaisesti Helleenien tasavaltaan 1.2.1999 lukien lokakuuhun 2000 saakka. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle tämä merkitsi sitä, että Helleenien tasavalta ei voinut jättää huomiotta tätä väliaikaista soveltamista vetoamalla siihen, että se ei ollut ratifioinut täydentävää yhteisymmärryspöytäkirjaa.

26.

Lopuksi Helleenien tasavallan sen väitteen osalta, jonka mukaan hankkeen kustannusten nousua voitaisiin pitää ”olosuhteiden perustavanlaatuisena muutoksena”, joka vapauttaa Helleenien tasavallan sen taloudellisista velvoitteista, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että kun on kyse rakennushankkeesta, hankkeen kustannusten nousua ei voida pitää ”olosuhteiden perustavanlaatuisena muutoksena”. Lisäksi Helleenien tasavalta oli hyväksynyt hankkeen kustannusten nousun, joka oli tiedossa Abuja II -hankkeen alkuvaiheista saakka, eikä se ollut esittänyt minkäänlaista vastalausetta, kun sen osuus hankkeesta oli kasvanut useiden jäsenvaltioiden 1997–1999 tapahtuneen vetäytymisen jälkeen.

27.

Kaikista edellä esitetyistä syistä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että Helleenien tasavallan oli katsottava olevan vastuussa kaikista kustannuksista, jotka liittyvät sen osallistumiseen Abuja II -hankkeeseen.

28.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi näin ollen kanneperusteen ensimmäisen osan perusteettomana.

29.

Ainoan kanneperusteen toisessa osassa Helleenien tasavalta väitti, että varainhoitoasetusta ja asetusta N:o 2342/2002 oli rikottu.

30.

Helleenien tasavallan väitteestä, jonka mukaan vaadittujen summien määriin ja perusteluihin liittyi ilmeistä epävarmuutta sekä Abuja I -hankkeen että Abuja II -hankkeen osalta, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin korosti, että varanhoitoasetuksen 73 artiklan 1 kohtaan perustuva kuittaus ei ole poissuljettu, kun yksi veloista riitautetaan tai kun komission ja velallisen välillä käydään neuvotteluja kyseisistä veloista, koska päinvastaisessa tapauksessa velallinen voisi viivyttää loputtomiin velan takaisinperimistä.

31.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että vaikka saamisiin saattoi liittyä epävarmuutta vuonna 2002, asianosaisten välisen kirjeenvaihdon ja asiakirja-aineiston uudelleentarkastelun jälkeen komissio päätyi lopulliseen päätelmään maksettavista määristä vuonna 2004, kun se suoritti perinnän.

32.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi lisäksi, että Helleenien tasavalta ei ollut esittänyt todisteita, joilla osoitettaisiin, että komissio ei ollut noudattanut asianomaisissa asetuksissa säädettyä menettelyä tai ettei se voinut perustellusti katsoa, että saaminen oli ”selvä, likvidi ja erääntynyt”. Näin ollen edellytykset perintään kuittaamalla täyttyivät riidanalaisen toimen suorittamispäivänä.

33.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi lopuksi Helleenien tasavallan väitteen siitä, että komissio ei voinut suorittaa perintää kuittaamalla, koska asianomaiset saamiset olivat osapuolten eivätkä yhteisöjen saamisia, joten kuittaamisella ei pyritty suojaamaan yhteisön taloudellista etua, mikä on edellä mainittujen asetusten tavoite. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi päinvastoin, että asianomaiset saamiset olivat yhteisön saamisia, koska komissio oli Abuja I- ja Abuja II -hankkeeseen osallistuneiden osapuolten valtuutettu.

34.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi näin ollen ainoan kanneperusteen toisen osan perusteettomana.

35.

Helleenien tasavalta vaatii, että yhteisöjen tuomioistuin

36.

Komissio vaatii, että yhteisöjen tuomioistuin

37.

Helleenien tasavalta väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin tulkitsi virheellisesti alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 12, 13 ja 15 artiklaa, täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan 14 artiklaa ja vilpittömän mielen periaatetta sekä luottamuksensuojan periaatetta.

38.

Helleenien tasavalta väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin teki virheen katsoessaan, että kunkin jäsenvaltion käyttäytyminen määritti jäsenvaltioiden velvoitteet Abuja II- hankkeeseen liittyen, sen sijaan, että ne olisivat määräytyneet puhtaasti sopimuksen ja kyseisten kahden yhteisymmärryspöytäkirjan määräysten nojalla. Kun alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 12, 13 ja 15 artiklaa ja täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan 14 artiklaa kuitenkin tulkitaan asianmukaisesti, on hyväksyttävä, että Helleenien tasavallalle ei ollut aiheutunut taloudellisia velvoitteita, koska se oli pelkästään allekirjoittanut täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan eikä ratifioinut sitä. Helleenien tasavalta ei näin ollen ollut hyväksynyt kyseistä pöytäkirjaa, minkä vuoksi edellytykset taloudellisten velvoitteiden syntymiselle eivät olleet täyttyneet kyseisen jäsenvaltion osalta.

39.

Helleenien tasavalta väittää, että vilpittömän mielen periaatteella on merkitystä yksinomaan määritettäessä, ottiko jäsenvaltio osaa Abuja II -hankkeeseen, eikä määritettäessä tällaisesta osallistumisesta aiheutuvia velvoitteita. Nämä velvoitteet on määritettävä yksinomaan sopimusmääräysten perusteella, eikä jäsenvaltion käyttäytymisellä ole mitään merkitystä tämän osalta.

40.

Helleenien tasavalta väittää tässä yhteydessä, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin tulkitsi virheellisesti alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 13 artiklaa, jossa edellytetään, että asianomaiset jäsenvaltiot ”vastaavat kaikista niiden vastuulla olevista kustannuksista [täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan] hyväksymisen jälkeen”. Täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan pelkkä väliaikainen soveltaminen ei riitä alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 12 ja 13 artiklassa vahvistettujen taloudellisten velvoitteiden aiheutumiseen, vaan tämä edellyttää täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan hyväksymistä.

41.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin tulkitsi Helleenien tasavallan mukaan niin ikään virheellisesti täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan 14 artiklaa, jossa ilmaistiin selvästi, että täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan voimaantulo ja näin ollen jäsenvaltioiden taloudellisten velvoitteiden aiheutuminen edellyttivät, että kyseinen yhteisymmärryspöytäkirja hyväksytään ratifioimalla.

42.

Helleenien tasavalta väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin tulkitsi virheellisesti alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 15 artiklaa, kun se katsoi, että ennen täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoittamista osapuolet sopivat implisiittisesti hankkeen täytäntöönpanosta 24.2.1997 ja että 15 artiklan 1 kohta kumottiin tai ainakin sitä muutettiin tällä tavoin.

43.

Komissio väittää, että valitus on jätettävä tutkimatta, koska se perustuu sellaisten yhteisymmärryspöytäkirjojen tulkintaan, jotka eivät ole osa yhteisön oikeutta. Valitus ei näin ollen perustu perusteisiin, jotka luokitellaan yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 58 artiklassa mahdollisiksi muutoksenhaun perusteiksi.

44.

Kyseisen perussäännön 58 artiklan mukaan yhteisöjen tuomioistuimelta voidaan hakea muutosta vain oikeuskysymysten osalta. Kyseinen määräys ymmärretään siten, että siinä annetaan yhteisöjen tuomioistuimelle toimivalta tutkia muutoksenhaussa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ratkaisun laillisuus.

45.

Esillä olevassa asiassa vaikeuksia aiheuttaa se, kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin asian ilmaisi, että ”komission ja jäsenvaltioiden suhteet, jotka perustuvat niiden yhteistyöhön Abuja I -hankkeen ja Abuja II -hankkeen suunnittelun ja täytäntöönpanon yhteydessä, kuuluvat unionisopimuksen V osaston soveltamisalaan”. ( 6 ) Kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kuitenkin asianmukaisesti totesi, ”unionisopimuksen puitteissa, sellaisena kuin se on Amsterdamin sopimuksen tekemisen jälkeen, yhteisöjen tuomioistuimen toimivalta vahvistetaan tyhjentävästi EU 46 artiklassa. Sen mukaan yhteisöjen tuomioistuimella ei ole toimivaltaa unionisopimuksen V osaston määräyksiin liittyen”. ( 7 ) Yhteisymmärryspöytäkirjat sellaisinaan eivät näin ollen kuulu yhteisöjen tuomioistuimen toimivaltaan.

46.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kuitenkin katsoi käsiteltävänään olleeseen asiaan liittyen, että ”on kiistatonta, että komissio peri riidanalaiset summat toimella, joka hyväksyttiin varainhoitoasetuksen ja asetuksen N:o 2342/2002 perusteella, joten kuittaamistoimi kuuluu yhteisön oikeuden soveltamisalaan”. ( 8 )

47.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi edelleen, että ”varainhoitoasetuksen ja erityisesti sen 1 artiklan soveltamisalasta seuraa, että sen 73 artiklan 1 kohdassa säädetty perintämenettely kuittaamalla soveltuu yksinomaan summiin, jotka kuuluvat yhteisön talousarvioon. On kiistatonta, että komissiolla on EY 268 artiklan, jossa määrätään sekä yhteisön menojen että toimielimille ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevien unionisopimuksen määräyksistä aiheutuvien menojen ottamisesta yhteisön talousarvioon, mukaisesti toimivalta ottaa yhteisön talousarvioon Abuja I -hankkeesta ja Abuja II -hankkeesta aiheutuneet menot”. ( 9 )

48.

Mielestäni ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin teki asianmukaiset oikeudelliset päätelmät EY 268 artiklasta, jonka mukaan paitsi yhteisön menot, tietyt Euroopan unionista tehdyn sopimuksen yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevista määräyksistä toimielimille aiheutuvat menot otetaan menoina yhteisön talousarvioon. EU 28 artiklan 2 kohdassa on vastaava määräys. Kyseisten määräysten vaikutus on se, että tällaisten menojen käsittely talousarviossa rinnastetaan suurelta osin EY:n perustamissopimuksen nojalla aiheutuneiden menojen käsittelyyn. ( 10 ) Tästä seuraa, että varainhoitoasetuksen 73 artiklan 1 kohta, jonka mukaan yhteisön saatavat voidaan kuitata velalliselta, jolla on puolestaan saamisia yhteisöltä, on yhtä lailla sovellettavissa menoihin, jotka toimielimille ovat aiheutuneet Euroopan unionin perustamissopimuksen määräyksistä, jotka koskevat yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ja jotka on merkitty yhteisön talousarvioon, kuin yhteisön menoihinkin.

49.

Koska kuittaamistoimi on yhteisön oikeuden alaan kuuluva toimi, yhteisöjen tuomioistuimet voivat tutkia sen laillisuuden EY 230 artiklan nojalla. Jotta tällainen tutkiminen olisi tehokasta ja kattavaa, se edellyttää usein ( 11 ) kuitattavien velkojen olemassaolon selvittämistä. Esillä olevassa asiassa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen oli analysoitava sekä alkuperäistä että täydentävää yhteisymmärryspöytäkirjaa sikäli kuin niiden tulkinta oli tarpeen kuittaamistoimen laillisuuden kattavan tuomioistuinvalvonnan varmistamiseksi.

50.

Mielestäni loogisena seurauksena siitä, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimella oli oikeus tehdä oikeudellisia päätelmiä kahdesta yhteisymmärryspöytäkirjasta ja se teki näin, on varsin oikeutettua, että kun on kyse valituksesta yhteisöjen tuomioistuimeen, valitusperuste voi koskea kyseisille kahdelle yhteisymmärryspöytäkirjalle annettua tulkintaa. Vaikka tällainen valitusperuste koskee oikeuskysymystä, jota on tarkasteltava tässä asiassa yhteisön oikeuden toimen (kuittaamistoimen) laillisuuden selvittämiseksi, kyseinen valitusperuste ei kuitenkaan itse asiassa perustu yhteisön oikeuden virheelliseksi väitettyyn tulkintaan. Koska valitusperusteet, joihin valittaja vetoaa, eivät kuulu yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 58 artiklassa määriteltyihin perusteisiin, on määritettävä, voiko yhteisöjen tuomioistuin kuitenkin ratkaista asian sellaisten valitusperusteiden perusteella, jotka perustuvat tällaisiin oikeuskysymyksiin.

51.

Tässä yhteydessä on ensin huomautettava, että muussa yhteydessä kuin muutoksenhakumenettelyissä yhteisöjen tuomioistuinta on usein pyydetty tulkitsemaan kansainvälisen julkisoikeuden määräyksiä. ( 12 )

52.

Toiseksi on muistutettava, että muutoksenhakumenettelyn tarkoitus on sellaisen kaksitasoinen oikeussuojajärjestelmän tarjoaminen, joka lisää tuomioistuinten päätösten legitimiteettiä. ( 13 )

53.

Lopuksi ei voida sulkea pois sitä, että yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 58 artiklan suppea tulkinta vaikuttaisi muuntyyppisiin valituksiin, joissa on esillä oikeuskysymyksiä, jotka eivät varsinaisesti koske yhteisön oikeuden tulkintaa. Tällaisia ovat valitukset, jotka on tehty ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen EY 238 artiklan nojalla antamista tuomioista. Tällaisissa menettelyissä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin esittää todennäköisesti toteamuksia lähinnä, ellei yksinomaan, välityslausekkeen sisältävään sopimukseen sovellettavan kansallisen lainsäädännön perusteella. Jos yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 58 artiklaan perustuva komission väite hyväksyttäisiin esillä olevassa asiassa niiden toteamusten osalta, jotka koskevat EU:n perustamissopimuksen V osastoa, tämä saattaisi mielestäni estää myös valittajaa, joka on tehnyt valituksen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen EY 238 artiklan nojalla antamasta tuomiosta, vetoamasta menestyksekkäästi oikeudellisiin virheisiin, jotka koskevat ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tietyn kansallisen lain nojalla tekemiä toteamuksia. Mielestäni tätä on vaikeaa sovittaa yhteen kaksitasoisen oikeussuojajärjestelmän tarjoamishalukkuuden kanssa.

54.

Katson näin ollen, että oikeudellisten näkökohtien, jotka liittyvät yhteisymmärryspöytäkirjojen tulkintaan, on katsottava kuuluvan niiden oikeuskysymysten alaan, jotka kuuluvat yhteisöjen tuomioistuimen tämän valituksen yhteydessä harjoittaman valvonnan piiriin.

55.

Ensimmäinen oikeudenkäyntiväite on näin ollen hylättävä.

56.

Komissio väittää, että valitus on jätettävä tutkimatta, koska valitusperusteet ovat tehottomia. Komission mukaan valituksenalainen tuomio olisi pätevä jopa siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että esillä olevat kaksi valitusperustetta otettaisiin tutkittaviksi ja katsottaisiin perustelluiksi. Täsmällisemmin sanottuna komissio väittää, että valittaja ei kyseenalaista valituksenalaisen tuomion 100 kohdassa esitettyä toteamusta siitä, että ainoastaan hankkeesta täydentävää yhteisymmärryspöytäkirjaa allekirjoittamatta vetäytyneet osapuolet on vapautettu taloudellisista velvoitteistaan, toisin kuin osapuolet, jotka allekirjoittivat täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan sitä ratifioimatta. Valittaja ei myöskään komission mukaan kiistä valituksenalaisen tuomion 101 kohdassa esitettyä toteamusta, jonka mukaan Helleenien tasavalta on taloudellisessa vastuussa myös täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan väliaikaisen soveltamisen vuoksi.

57.

Vaikka Helleenien tasavalta ei ehkä ole nimenomaisesti kiistänyt 100 ja 101 kohdassa esitettyjä toteamuksia, sen ensimmäistä valitusperustetta koskevista väitteistä ja valituksenalaisen tuomion niistä osista, joihin se vetoaa, ilmenee selvästi, että Helleenien tasavalta on täysin eri mieltä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kyseisissä kohdissa esittämistä toteamuksista. Se kiistää ensinnäkin oikeudellisen arvioinnin siitä, että alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 15 artiklan 1 kohdan mukaan täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoittaminen merkitsee sellaisia taloudellisia velvoitteita Helleenien tasavallalle, jotka eroavat niiden osapuolten taloudellisista velvoitteista, jotka eivät ole allekirjoittaneet täydentävää yhteisymmärryspöytäkirjaa. Toiseksi sikäli kuin Helleenien tasavalta ei hyväksy sitä, että taloudellisia velvoitteita aiheutui ennen täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan ratifioimista, ja nimenomaisesti väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin tulkitsi virheellisesti täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan 14 artiklaa, jonka mukaan kyseistä yhteisymmärryspöytäkirjaa sovelletaan väliaikaisesti, se väistämättä kiistää sen, että täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan väliaikainen soveltaminen sen allekirjoittajiin saattoi aiheuttaa taloudellisia velvoitteita täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoittajille, jotka jättivät sen ratifioimatta. On näin ollen selvää, että ensimmäinen valitusperuste kattaa myös ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen toteamukset, jotka esitetään valituksenalaisen tuomion 100 ja 101 kohdassa. Näin ollen, jos yhteisöjen tuomioistuin katsoo, että ensimmäinen valitusperuste on perusteltu, sen katsoo implisiittisesti, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 100 ja 101 kohdassa esittämät toteamukset ovat pätemättömiä.

58.

Tämä oikeudenkäyntiväite on näin ollen hylättävä.

59.

Avainkysymys esillä olevassa asiassa on se, tekikö ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin virheen, kun se katsoi, että yhteisöllä oli saatava Helleenien tasavallalta niiden taloudellisten velvoitteiden perusteella, jotka aiheutuivat sen suunnitellusta osallistumisesta Abuja II -hankkeeseen.

60.

Valituksenalaisessa tuomiossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin arvioi taloudellisten velvoitteiden olemassaoloa alkuperäisen ja täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan sekä vilpittömän mielen periaatteen ja perustellun luottamuksen valossa. Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion 100 ja 101 kohdassa, että taloudellinen velvoite oli aiheutunut alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 15 artiklan 1 kohdan (koska Helleenien tasavalta oli allekirjoittanut täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan) sekä sen perusteella, että täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan 14 artiklan nojalla tätä jälkimmäistä oli määrä soveltaa väliaikaisesti sen allekirjoittamista seuraavan toisen kuukauden ensimmäisestä päivästä lukien.

61.

Helleenien tasavalta väittää, että taloudellisen velvoitteen määrittämisen pitäisi perustua yksinomaan sopimusmääräysten sanamuotoon ja että Helleenien tasavallan käyttäytymistä ei voida ottaa huomioon mahdollisten taloudellisten velvoitteiden olemassaolon määrittämiseksi. Helleenien tasavalta katsoo lähinnä, että yksinomaan sopimuslausekkeilla on merkitystä ja että taloudellista velvoitetta ei voinut aiheutua, ennen kuin se oli ilmaissut suostumuksensa siihen, että täydentävä yhteisymmärryspöytäkirja sitoo sitä, eli ennen kuin se oli ratifioinut kyseisen yhteisymmärryspöytäkirjan.

62.

Aluksi voidaan muistuttaa, kuten mainitsin aiemmin tämän valituksen tutkittavaksi ottamisen osalta, että kyseiset kaksi yhteisymmärryspöytäkirjaa tehtiin Euroopan unionin perustamissopimuksen yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevan V osaston, joka tunnetaan yleisesti nimellä Euroopan unionin toinen pilari, puitteissa. Tämän osaston määräykset merkitsevät oikeuksia ja velvoitteita, joihin sovelletaan kansainvälistä oikeutta. ( 14 ) Tämä merkitsee sitä, että oikeudellisesti katsoen yhteisymmärryspöytäkirjat ovat kansainvälisiä sopimuksia, ( 15 ) jotka, kuten niiden johdanto-osassa todetaan, on tehty yhtäältä komission ja toisaalta tiettyjen valtioiden, joihin Helleenien tasavalta kuuluu, välillä. ( 16 ) Näiden oikeudellisten asiakirjojen luonteesta seuraa, että niitä on tulkittava kansainvälisen julkisoikeuden määräysten mukaisesti. ( 17 )

63.

Tämän osalta kansainvälisestä tapaoikeudesta, sellaisena kuin se on kodifioituna ( 18 ) valtiosopimusoikeutta koskevan Wienin yleissopimuksen 31 artiklassa, seuraa, että valtiosopimusten tulkinnassa on kolme päätekijää: i) teksti, ii) konteksti ja iii) tarkoitus ja päämäärä.

64.

Kyseessä olevien yhteisymmärryspöytäkirjojen tapauksessa määräys, jolla on eniten merkitystä vetäytyvän osapuolen taloudellisten velvoitteiden määrittämisessä, on ehdottomasti alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 15 artiklan 1 kohta. Se koskee vaikutuksia, jotka aiheutuvat osapuolen vetäytymisestä Abuja II -hankkeesta. Siinä todetaan lähinnä, että jos yksi osapuolista päättää vetäytyä Abuja II -hankkeesta jättämällä allekirjoittamatta täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan, alkuperäistä yhteisymmärryspöytäkirjaa sen 12 ja 13 artiklassa tarkoitetut taloudelliset velvoitteet mukaan lukien ei enää sovelleta vetäytyvään osapuoleen.

65.

On selvää, että Helleenien tasavalta kyseenalaistaa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen toteamuksen valituksenalaisen tuomion 100 kohdassa, ( 19 ) koska se toteaa esillä olevan asian valituskirjelmässä, että sellaisen valtion oikeudellinen tilanne, joka on allekirjoittanut täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan muttei ratifioinut sitä ja joka ei näin ollen ole täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan osapuoli, ei poikkea mitenkään – erityisesti taloudellisten velvoitteiden osalta – sellaisen valtion oikeudellisesta tilanteesta, joka ei ole milloinkaan allekirjoittanut täydentävää yhteisymmärryspöytäkirjaa.

66.

Mielestäni tätä väitettä ei voida hyväksyä.

67.

Ensinnäkin alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 15 artiklan 1 kohdassa mainitaan nimenomaisesti täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoittaminen eikä sen ratifiointia. Tämä osoittaa, että osapuolet sopivat antavansa erityisen merkityksen täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoittamiselle pikemminkin kuin sen ratifioimiselle, kun oli kyse osapuolten vetäytymisestä Abuja II -hankkeesta. Tulevan tapahtuman valinta tiettyjen oikeusvaikutusten syntymisen alkamisajankohdaksi ei ole ristiriidassa sen kanssa, että yksinomaan täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan ratifiointi mahdollistaa sen voimaantulon.

68.

Mikään ei näin ollen anna ymmärtää, että täydentävä yhteisymmärryspöytäkirja piti ratifioida ja että sen piti tulla voimaan, jotta alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 15 artiklan 1 kohdassa vahvistetuilla vetäytymistä koskevilla määräyksillä olisi oikeusvaikutuksia.

69.

Mielestäni ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin saattoi näin ollen todeta valituksenalaisen tuomion 100 kohdassa, että Helleenien tasavallan taloudelliset velvoitteet aiheutuivat alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan sanamuodosta. Mielestäni tämä riittää merkitsemään, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomio on pysytettävä.

70.

Toiseksi ja edellisen päätelmän tukemiseksi on tärkeää huomauttaa, että allekirjoituksellaan Helleenien tasavalta suostui täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan 14 artiklan mukaisesti siihen, että jälkimmäistä yhteisymmärryspöytäkirjaa sovelletaan väliaikaisesti allekirjoitusta seuraavan toisen kuukauden ensimmäisestä päivästä lähtien sen voimaantuloon saakka, joka tapahtuu allekirjoittajien suorittaman ratifioinnin jälkeen, tai siihen saakka, kun muille allekirjoittajille on ilmoitettu aikomuksesta olla ratifioimatta sopimusta.

71.

Kuten edellä todettiin, vaikka täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoittaminen riittää siihen, että alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 15 artiklan 1 kohdan oikeusvaikutukset syntyvät, sillä, että alkuperäistä yhteisymmärryspöytäkirjaa sovellettiin väliaikaisesti, on lisämerkitystä sen määrittämisessä, sitoivatko taloudelliset velvoitteet Helleenien tasavaltaa jo sen vetäytyessä Abuja II -hankkeesta.

72.

Vaikka kansainvälisellä sopimuksella ei periaatteessa ole sitovaa vaikutusta allekirjoittajavaltioon ennen kuin ratifioinnin jälkeen, ( 20 ) sopimuspuolet voivat sopia siitä, että sopimusta sovelletaan väliaikaisesti ennen sen voimaantuloa. ( 21 ) Tällaisen väliaikaisen soveltamisen tarkoitus on poistaa allekirjoittajilta kannustin sanoutua irti sopimusjärjestelmästä viivyttelemällä ratifiointia tai jättämällä sopimus ratifioimatta, koska sillä velvoitetaan ne vastaamaan sopimusvelvoitteiden kustannuksista välittömästi allekirjoitushetkellä. ( 22 )

73.

Näin ollen se, että täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoittajat sopivat siitä, että sitä sovellettaisiin väliaikaisesti, osoittaa selvästi niiden aikomuksen hyväksyä taloudelliset tai muut vaikutukset, jotka perustuvat kyseisen yhteisymmärryspöytäkirjan väliaikaiseen soveltamiseen, siihen saakka, kunnes allekirjoittanut osapuoli ilmoittaa muille osapuolille aikomuksestaan olla ratifioimatta täydentävää yhteisymmärryspöytäkirjaa.

74.

Katson näin ollen, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei tehnyt virhettä katsoessaan valituksenalaisen tuomion 101 kohdassa, että Helleenien tasavalta ei voinut välttyä kyseiseltä väliaikaiselta soveltamiselta vetoamalla siihen, että se ei ollut ratifioinut yhteisymmärryspöytäkirjaa.

75.

Tästä seuraa, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin saattoi katsoa asianmukaisesti valituksenalaisen tuomion 100 ja 101 kohdassa, että taloudellisen velvoitteen olemassaolo perustuu alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 15 artiklan 1 kohtaan ja täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan väliaikaiseen soveltamiseen.

76.

On näin ollen epävarmaa, onko sillä lainkaan merkitystä esillä olevan valituksen lopputuloksen kannalta, tekikö ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin virheen soveltaessaan vilpittömän mielen ja luottamuksensuojan periaatteita alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan 12, 13 ja 15 artiklan sekä täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan 14 artiklan yhteydessä.

77.

Joka tapauksessa ja täydellisyyden vuoksi voidaan todeta lyhyesti, että minusta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin saattoi myös vedota vilpittömän mielen periaatteeseen tukeakseen päätelmää siitä, että Helleenien tasavallalla oli taloudellinen velvoite, koska se oli ratifioinut alkuperäisen yhteisymmärryspöytäkirjan ja allekirjoittanut täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan.

78.

Kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin asianmukaisesti huomautti, vilpittömän mielen periaate on kansainvälisen tapaoikeuden sääntö, jonka olemassaolon pysyvä kansainvälinen tuomioistuin, joka perustettiin Kansainliiton yhteydessä, tunnusti. ( 23 ) Se on jossain määrin ( 24 ) luottamuksensuojan periaatteen, joka esiintyy yhteisön oikeusjärjestyksessä, vastine kansainvälisessä julkisoikeudessa. ( 25 )

79.

Voidaan lisätä, että sittemmin kansainvälinen tuomioistuin on todennut, että ”yksi perusperiaatteista, jotka ohjaavat oikeudellisten velvoitteiden luomista ja noudattamista niiden lähteestä riippumatta, on vilpittömän mielen periaate”. ( 26 )

80.

Vilpittömän mielen periaatteen täsmällinen määritelmä ( 27 ) ja rooli kansainvälisessä oikeudessa eivät kuitenkaan ole helposti ymmärrettävissä. ( 28 ) Yksimielisyys näyttää kuitenkin vallitsevan siitä, että kun vilpittömän mielen periaatetta sovelletaan kansainvälisoikeudellisiin sopimussuhteisiin, se merkitsee kohtuullista ja oikeudenmukaista sopimusmääräysten soveltamista kunkin yksittäistapauksen olosuhteisiin. Vilpittömän mielen periaate on erityisesti johtava periaate tosiseikkojen tulkinnassa. ( 29 )

81.

Merkityksellisintä yhteisöjen tuomioistuimessa käsiteltävänä olevassa asiassa näyttää olevan se, että vilpitön mieli edellyttää, että ilmaistu aikomus vastaa todellista aikomusta, ja yleisemmin, että oikeudellinen todellisuus vastaa oikeudellista vaikutelmaa (eli toisin sanoen, että se vastaa vaikutelmaa, jonka oikeudellisten toimijoiden toteamukset tai käyttäytyminen synnyttävät). ( 30 ) Tämä vilpittömän mielen periaatteen vaikutus näyttää vastaavan periaatetta ”allegans contraria non est audiendus”, joka tunnetaan yleisesti estoppel-periaatteena kansainvälisessä oikeudessa. ( 31 )

82.

Kun otetaan huomioon eri tosiseikat, jotka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin määritti ja joiden perusteella Helleenien tasavalta antoi muiden osapuolten olettaa huhtikuusta 1994 syyskuuhun 2000, että se osallistuisi edelleen Abuja II -hankkeeseen, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin viittasi asianmukaisesti vilpittömän mielen periaatteeseen tukeakseen päätelmäänsä siitä, että Helleenien tasavalta ei voinut vetäytyä hankkeesta ilman, että sen katsottiin olevan vastuussa menoista, jotka liittyvät sen osallistumiseen Abuja II -hankkeeseen.

83.

Tätä näkemystä tukee vilpittömän mielen periaatteen yleisen tulkinnan ohella vilpittömän mielen tavallista tiukemman velvoitteen olemassaolo, ( 32 ) joka Euroopan unionin jäsenvaltioilla on niiden keskinäisissä suhteissa ja niiden suhteissa Euroopan unionin toimielimiin niiden EU:n jäsenyyden vuoksi. ( 33 ) Esillä olevassa asiassa Helleenien tasavallalla oli tällainen velvoite sen suhteissa komissioon ja muihin Abuja II -hankkeen osanottajavaltioihin.

84.

Kaikista näistä syistä katson, että ensimmäinen valitusperuste on perusteeton.

85.

Koska katson, että taloudelliset velvoitteet olivat jo aiheutuneet Kreikalle alkuperäisen ja täydentävän yhteisymmärryspöytäkirjan määräyksistä, tämän valituksen lopputuloksen kannalta vaikuttaa merkityksettömältä, oliko ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oikeassa määrittäessään, että tällaiset taloudelliset velvoitteet aiheutuivat myös implisiittisestä sopimuksesta, joka tehtiin 24.2.2007 pidetyssä kokouksessa.

86.

Toinen valitusperuste on näin ollen tehoton, ja se on hylättävä.

87.

Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että valitus on hylättävä kokonaisuudessaan.

88.

Yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan 2 kohdan, jota sovelletaan muutoksenhakuun kyseisen työjärjestyksen 118 artiklan nojalla, mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut Helleenien tasavallan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja koska Helleenien tasavalta on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

89.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin