Henkilöstö – Kanne – Vahingonkorvauskanne – Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) tutkimus – Asemapaikan siirto – Asetus (EY) N:o 1073/1999 – Päätös 1999/396/EY, EHTY, Euratom – Tuottamus – Vahinko – Ammattitauti – Henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädettyjen etuuksien huomioon ottaminen

Aihe: EY 236 ja EA 152 artiklan nojalla nostettu kanne, jossa Jean-Louis Giraudy vaatii 21.2.2005 tehdyn sen päätöksen kumoamista, jolla hylätään hänen 22.9.2004 tekemänsä valitus, sekä komission velvoittamista suorittamaan hänelle korvausta 264 000 euron suuruiseksi arvioidun aineellisen vahingon osalta sekä 500 000 euroa henkisen kärsimyksen johdosta

Ratkaisu: Komissio velvoitetaan korvaamaan kantajalle 15 000 euroa korvauksena tämän maineen ja kunnian loukkauksena kärsimästään henkisestä kärsimyksestä. Kanne hylätään muilta osin. Komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan kaksi kolmasosaa kantajan oikeudenkäyntikuluista. Kantaja vastaa yhdestä kolmasosasta oikeudenkäyntikulujaan.

1. Euroopan petostentorjuntavirasto (OLAF) – OLAF:n tutkimuksista annettu asetus N:o 1073/1999 – Yhteisöjen toimielinten antamat sisäisiä tutkimuksia koskevat yksityiskohtaiset säännöt

(Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen N:o 1073/1999 5 artiklan 2 kohta; komission päätöksen 1999/396 2 artiklan ensimmäinen ja toinen kohta)

2. Henkilöstö – Sopimussuhteen ulkopuolinen toimielinten vastuu – Edellytykset

3. Henkilöstö – Yksikköjen organisointi – Henkilöstön asemapaikkojen määrääminen

(Henkilöstösääntöjen 7 artiklan 1 kohdan ensimmäinen alakohta ja 25 artiklan toinen kohta)

5. Henkilöstö – Hallinnolle kuuluva huolenpitovelvollisuus – Hyvän hallinnon periaate

(Henkilöstösääntöjen 73 artikla; Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen N:o 1073/1999 kymmenes perustelukappale ja 8 artiklan 2 kohta)

(Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen N:o 1073/1999 8 artiklan 2 kohta)

7. Henkilöstö – Vahingonkorvauskanne – Korvausvaatimukset vahingosta, jota kantaja väittää itselleen aiheutuneen sairaudestaan ja joutumisestaan työkyvyttömäksi ja joka on seurausta hallinnon virkavirheestä

(Henkilöstösääntöjen 73 artikla; Euroopan yhteisöjen virkamiesten tapaturma- ja ammattitautivakuutusta koskevien määräysten 19 ja 23 artikla)

1. Petosten, lahjonnan ja yhteisöjen etua vahingoittavan muun laittoman toiminnan torjumista koskevien sisäisten tutkimusten edellytyksistä ja yksityiskohtaisista säännöistä tehdyn päätöksen 1999/396 2 artiklan toisen kohdan ehdottomasta sanamuodosta, jossa viitataan tältä osin saman artiklan ensimmäiseen kohtaan, käy ilmi, että komission pääsihteerin, pääjohtajien ja yksikköjen päälliköiden on ilmoitettava Euroopan petostentorjuntavirastolle (OLAF) viipymättä sellaisista tietoonsa tulleista ”seikoista, jotka antavat aihetta olettaa petoksen tai lahjonnan taikka yhteisöjen etuja vahingoittavan muun laittoman toiminnan mahdollisuutta, tai sellaisista virkatoimiin liittyvistä vakavista teoista, jotka voivat merkitä, että virkamies tai muuhun henkilöstöön kuuluva on jättänyt noudattamatta velvollisuuksiaan tavalla, joka voi johtaa kurinpitotoimiin ja tarvittaessa rikossyytteisiin”. Kuitenkin se, että lainsäätäjä on käyttänyt ilmaisua ”olettaa”, tarkoittaa välttämättä, että tuossa säännöksessä tarkoitetuilla viranomaisilla on jonkin verran harkinnanvaraa arvioidessaan, ovatko heidän tietoonsa tulleet seikat merkityksellisiä mahdollisen väärinkäytöksen kannalta, ja että heille on siten annettu tietty harkintavalta.

2. Toimielimen sisäisen viestintäjärjestelmän puutteet, jotka ovat saattaneet aiheettomasti lisätä Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) epäilyjä virkamiestä kohtaan mutta joilla ei ole ollut ratkaisevaa syy-yhteyttä tutkimuksen aloittamiseen, kun otetaan huomioon muut merkittävät ja yhtäpitävät seikat, jotka jo sinänsä olisivat riittäneet perusteeksi tutkimuksen aloittamiseen, eivät voi synnyttää komissiolle sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta virkavirheen takia.

3. Turvaamistoimena toteutettu siirtopäätös – joka koskee virkamiestä, joka oli Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) aloittaman sisäisen tutkimuksen aikana esimiesasemassa siinä hallinnollisessa yksikössä, johon liittyviä mahdollisia väärinkäytöksiä tutkimus koski –, joka johtui siitä, että OLAFin pääjohtaja suositteli, että kyseistä virkamiestä estettäisiin pääsemästä tämän yksikön tiloihin kyseisenä aikana tutkimuksen sujuvan etenemisen turvaamiseksi, on yksikön edun mukainen. Kun otetaan huomioon, että hallinnolla on laaja harkintavalta sen arvioidessa yksikön etua, tällainen päätös ei ole selvästi suhteeton toimenpide tavoiteltuun päämäärään nähden eli siihen, että sillä pyrittiin välttämään mahdolliset eturistiriidat ja turvaamaan tutkimuksen sujuva eteneminen. Se, että tietyt muut vaihtoehdot, nimittäin kantajan ehdottaman virkavapauden hyväksyminen tai tämän määrääminen komennukselle tutkimuksen ajaksi, olisivat yhtä lailla vastanneet yksikön etua ja turvanneet paremmin kantajan edut, ei yksinään riitä tekemään kyseisestä siirtopäätöksestä suhteetonta. Tällä päätöksellä ei myöskään loukata syyttömyysolettaman periaatetta, koska yhtäältä sen tarkoituksena ei ole kohdistaa siirrettyyn virkamieheen seuraamuksia, vaan kyseessä on pelkkä turvaamistoimi, jonka oli määrä kestää vain tutkimuksen ajan, ja toisaalta yksikön edun nimissä on oikeutettua toteuttaa sellainen toimenpide, jolla turvataan tutkimuksen häiriötön eteneminen, vaikkei siirretty virkamies olisi itse vastuussa tutkimuksen kohteena olevista seikoista.

Koska yksittäisen riitautetun toimen lainmukaisuutta on arvioitava toimen toteuttamisen ajankohtana vallinneiden tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen perusteella, seikat, jotka tulivat ilmi tutkinnassa vasta myöhemmin ja jotka sulkivat kantajan epäilysten ulkopuolelle, eivät voi vaikuttaa siirtopäätöksen lainmukaisuuteen.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑51/01, Fronia v. komissio, 16.4.2002 (Kok. H. 2002, s. I‑A‑43 ja II‑187, 55 kohta); yhdistetyt asiat T‑124/01 ja T‑320/01, Del Vaglio v. komissio, 4.6.2003 (Kok. H. 2003, s. I‑A‑157 ja II‑767, 77 kohta); asia T‑339/03, Clotuche v. komissio, 7.2.2007 (69, 71 ja 76 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa) ja yhdistetyt asiat T‑118/04 ja T‑134/04, Caló v. komissio, 7.2.2007 (109, 113 ja 114 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

4. Sillä, että hallinto ilmoittaa julkisesti lehdistötilaisuudessa ennen kuin asianomaiselle, joka on yksikön entinen päällikkö, on ilmoitettu henkilökohtaisesti, ettei mikään estä enää kumoamasta häntä koskevaa, turvaamistoimena toteutettua siirtopäätöstä, joka oli toteutettu Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) sen sisäisen tutkimuksen sujuvan etenemisen turvaamiseksi, joka koski mahdollisia väärinkäytöksiä asianomaisen virkamiehen yksikössä, loukataan virkamiehen oikeutettua intressiä saada tietää ammatillisessa tilanteessaan tapahtuneesta ratkaisevasta muutoksesta suoraan nimittävältä viranomaiselta eikä lehdistön välityksellä. Tällaisella menettelytavalla ei siten kunnioiteta sitä oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa, joka henkilöstösäännöillä on luotu viranomaisen ja julkishallinnon työntekijöiden välisiin suhteisiin, ja sillä rikotaan näin ollen hallinnon huolenpitovelvollisuutta virkamiestä kohtaan, ja se merkitsee sellaista virkavirhettä, jonka perusteella toimielimelle voi syntyä vahingonkorvausvastuu.

5. Tutkimusten luottamuksellisuutta koskevaa sääntöä, sellaisena kuin se on määritelty laajasti Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) tutkimuksista annetun asetuksen N:o 1073/1999 8 artiklan 2 kohdassa, on tulkittava omassa asiayhteydessään ja erityisesti saman asetuksen kymmenennen perustelukappaleen valossa; tuossa perustelukappaleessa todetaan, että näissä tutkimuksissa on otettava täysimääräisesti huomioon perusvapaudet. Näin ollen kyseistä sääntöä ei voida tulkita siten, että sen yksinomaisena tarkoituksena olisi suojella tietojen luottamuksellisuutta, kunnes totuus on selvitetty, vaan sen tavoitteena on katsottava olevan myös syyttömyysolettaman ja sitä kautta tutkimuksen kohteena olevien virkamiesten tai muun henkilöstön maineen suojeleminen. Tuossa säännöksessä taatun erityisen suojan ohella sekä hyvän hallintotavan periaate että huolenpitovelvollisuus samoin kuin OLAFin kaltaiselle riippumattomalle elimelle annettujen tutkintavaltuuksien noudattaminen edellyttävät sitä, että toimielin, jonka palveluksessa virkamies on, noudattaa petosväitteiden tai -epäilyjen julkistamisessa mahdollisimman suurta varovaisuutta ja pidättyvyyttä. Tämä on sitäkin tärkeämpää silloin, kun OLAFin tutkimuksesta ei ole vielä tehty mitään johtopäätöksiä, etenkin kun otetaan huomioon jokaiselle kuuluva oikeus syyttömyysolettamaan.

Kun virkamiehen kunniaan kohdistetaan vakavia syytöksiä, hallinnon tehtävänä on välttää näiden syytösten julkaiseminen, mikäli se ei ole ehdottoman välttämätöntä, samoin kuin se, että virkamiehestä annetaan sellaisia lausuntoja, jotka voivat loukata hänen ammatillista kunniaansa. Tästä seuraa, että pääsääntöisesti hallinnon on yhtäältä vältettävä antamasta lehdistölle tietoja, joista saattaa aiheutua vahinkoa kyseiselle virkamiehelle, ja toisaalta sen on toteutettava kaikki tarpeelliset toimet, jottei virkamiehestä paljasteta sellaisia tietoja, jotka voisivat loukata hänen kunniaansa. Tämän jälkeen on todettava, että yhteisöjen toimielimissä on omaksuttu tietty vastuuntuntoinen toimintatapa, jolla vastataan erityisesti kansalaisten tiedontarpeeseen ja tarpeeseen varmistua siitä, että mahdollisiin puutteisiin ja petoksiin puututaan ja että ne tapauksen mukaan poistetaan ja niistä määrätään asianmukaiset seuraamukset. Tämä velvollisuus merkitsee, että sellaisten yhteisön virkamiesten ja muuhun henkilöstöön kuuluvien, jotka toimivat vastuuasemissa yhteisöjen hallintoelimissä, on otettava huomioon, että toisinaan saattaa olla perusteltu tarve antaa tiettyjä tietoja julkisuuteen.

Kun otetaan huomioon tällainen mahdollinen tarve, huolenpitovelvollisuuden, joka hallintoviranomaisella on virkamiehiinsä nähden, on oltava erityisen tiukka. Huolenpitovelvollisuuden tiukentaminen erityisesti tutkimuksen yhteydessä vaikuttaa vielä monin verroin tarpeellisemmalta, jos tiedotusvälineet hyvin todennäköisesti kyseenalaistavat julkisesti kyseisten henkilöiden kunnian tai ammatillisen maineen ja sitä kautta pahentavat näille jo aiheutunutta vahinkoa jopa siinä määrin, etteivät vahingot ole enää korjattavissa.

Petosepäilyihin perustuvan tutkimuksen aloittaminen on joka tapauksessa omiaan aiheuttamaan tiettyä vahinkoa kyseisen henkilön maineelle etenkin silloin, jos tutkimus saa julkisuutta toimielimen ulkopuolella. Asianomaisen henkilön vapauttaminen epäilyistä tällaista julkisuutta saaneen tutkimuksen päätyttyä riittää harvoin poistamaan kokonaan hänen maineelleen aiheutunutta vahinkoa. Sopimussuhteen ulkopuolinen yhteisön vastuu merkitsee, että tutkimuksen aloittamisesta ja toimittamisesta aiheutunutta vahinkoa ei korvata, ellei kyseinen toimielin ole tehnyt sellaista virhettä, joka synnyttää vahingonkorvausvastuun, niin valitettavaa kuin tämä onkin sille henkilölle, joka tutkimuksen päätteeksi mahdollisesti vapautetaan epäilyistä. Jos tutkimuksesta tällaisen henkisen kärsimyksen lisäksi aiheutuu vielä henkilöstösääntöjen 73 artiklassa tarkoitettu ammattitauti, virkamiehellä on viimeksi mainitun säännöksen nojalla oikeus saada siitä kiinteämääräinen korvaus ilman, että hänen on tarpeen osoittaa, että toimielin on tehnyt jonkin virheen.

Yhteisöjen tuomioistuin: asia 53/72, Guillot v. komissio, 11.7.1974 (Kok. 1974, s. 791, 3–5 kohta).

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑203/95 R, Connolly v. komissio, 12.12.1995 (Kok. 1995, s. II‑2919, 35 kohta); asia T‑133/02, Chawdhry v. komissio, 17.12.2003 (Kok. H. 2003, s. I‑A‑329 ja II‑1617, 107 kohta) ja asia T‑48/01, Vainker v. parlamentti, 3.3.2004 (Kok. H. 2004, s. I‑A‑51 ja II‑197, 125 kohta).

6. Toimielimen toteuttamilla yleisön tiedottamistoimilla, jotka koskevat hallinnollisen yksikön esimiehen siirtoa, jotta voidaan taata Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) sen sisäisen tutkimuksen sujuva eteneminen, joka koskee mahdollisia väärinkäytöksiä asianomaisen virkamiehen yksikössä, ei rikota OLAFin tutkimusten luottamuksellisuutta koskevia vaatimuksia, ja ne voidaan perustella yksikön edulla, kun esillä olevassa asiassa vallinneissa erityisissä olosuhteissa luottamuksellisuudesta luopuminen paitsi asemapaikan siirtoa koskevan päätöksen osalta myös siirretyn virkamiehen henkilöllisyyden osalta ei johtunut komission tahdosta vaan oli välttämätöntä asianomaisen virkamiehen viran luonteen vuoksi, johon kuului hänen tehtäviensä perusteella säännöllinen yhteydenpito lehdistöön, samoin kuin siksi, että toimittajat olivat jo aiemmin osoittaneet kiinnostusta epäiltyihin väärinkäytöksiin, joten asiasta tiedottamatta jättäminen olisi varmasti herättänyt erilaisia arveluja, jotka olisivat olleet omiaan vahingoittamaan sekä kantajan että toimielimen etuja.

Kyseinen toimielin laiminlyö joka tapauksessa huolenpitovelvollisuuden, joka sillä on virkamiehiään kohtaan, kun se tavallisesta käytännöstään poiketen päättää omasta aloitteestaan julkaista tutkimuksen aloittamista koskevan OLAFin tiedotteen lisäksi oman lehdistötiedotteensa, jonka sisällöllä annettiin ymmärtää, että siirretty virkamies oli henkilökohtaisesti osallisena mahdollisiin väärinkäytöksiin, ja kun se, sen jälkeen kun on todettu, ettei asianomainen virkamies ole osallistunut väärinkäytöksiin, jättää toteuttamatta tarvittavat oikaisutoimet, jotka olisivat tasapainottaneet tämän lehdistötiedotteen julkaisemisen aiheuttamaa epätavallista kielteistä julkisuutta, eli kun se ei ota riittävällä tavalla huomioon kantajan etuja suhteessa omiin etuihinsa eikä rajoita mahdollisimman pieneksi vahinkoa, joka virkamiehelle aiheutui tutkimuksen aloittamisesta.

Tällainen toiminta merkitsee sellaista virkavirhettä, joka on omiaan synnyttämään toimielimelle vahingonkorvausvastuun. Kyseessä olevan virheen ja virkamiehelle hänen kunniansa ja maineensa loukkauksesta aiheutuneen vahingon, joka on laajempi kuin se vahinko, joka vääjäämättä aiheutuu jokaiselle OLAFin tutkimuksen kohteena olevalle virkamiehelle, välillä on välitön ja varma syy-yhteys.

7. Virkamiehen korvausvaatimukset aineellisesta vahingosta ja henkisestä kärsimyksestä, jotka hän väittää itselleen aiheutuneen sairaudestaan ja joutumisestaan sen seurauksena työkyvyttömäksi ja jotka ovat hänen mukaansa seurausta hallinnon virkavirheestä, ja erityisesti korvausvaatimukset henkisestä kärsimyksestä, jonka hän väittää aiheutuneen huolenpitovelvollisuuden loukkaamisesta, mistä on aiheutunut hänelle painetta ja ahdistusta ja mikä on sitä kautta aiheuttanut tai vaikeuttanut hänen sairauteensa liittyvää vahinkoa, on hylättävä. Yhteisöjen tuomioistuimet eivät näet ole toimivaltaisia ottamaan kantaa syy-yhteyteen virkamiehen työskentelyolosuhteiden ja sairauden, johon hän vetoaa, välillä, koska Euroopan yhteisöjen virkamiesten tapaturma- ja ammattitautivakuutusta koskevien määräysten 19 artiklan mukaan päätökset, jotka koskevat sairauden toteamista ammattitaudiksi, tekee nimittävä viranomainen yhden tai useamman toimielinten nimeämän lääkärin päätelmien perusteella, ja jos virkamies niin vaatii, kuultuaan kyseisten määräysten 23 artiklassa tarkoitettua lääketieteellistä lautakuntaa. Henkilöstösääntöjen 73 artiklan mukaisesti käyttöön otetussa järjestelmässä säädetään kiinteämääräisestä korvauksesta tapaturmasta tai ammattitaudista, joka kattaa sekä aineellisen vahingon että henkisen kärsimyksen, eikä sen, jota asia koskee, ole tarpeen osoittaa, että toimielin on tehnyt jonkin virheen. Virkamiehellä on oikeus vaatia lisäkorvausta vain siinä tapauksessa, jos ilmenee, että henkilöstösääntöjen järjestelmä ei mahdollista asianmukaisen korvauksen myöntämistä kärsitystä vahingosta.

Tätä päätelmää ei kumoa se, että kantaja sittemmin luopui henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla vireille panemastaan, sairauden toteamista ammattitaudiksi koskevasta menettelystä, koska mainittu luopuminen ei vaikuta mitenkään sen oikeussäännön soveltamiseen, jonka mukaan sairauden toteaminen ammattitaudiksi kuuluu nimittävän viranomaisen toimivaltaan.

Sen sijaan tuomioistuimen on tutkittava vaatimukset, joissa vaaditaan korvaamaan se osa kantajan väittämästä henkisestä kärsimyksestä, joka perustuu siihen, että hänen kunniaansa ja ammatillista mainettaan on loukattu, koska tällainen henkinen kärsimys ei liity mitenkään asianomaisen sairauteen, eikä siitä näin ollen voida maksaa henkilöstösääntöjen 73 artiklan mukaista kiinteämääräistä korvausta.

Yhteisöjen tuomioistuin: yhdistetyt asiat 169/83 ja 136/84, Leussink ym. v. komissio, 8.10.1986 (Kok. 1986, s. 2801, 13 kohta) ja asia C‑257/98 P, Lucaccioni v. komissio, 9.9.1999 (Kok. 1999, s. I‑5251, 22 kohta).

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑165/95, Lucaccioni v. komissio, 14.5.1998 (Kok. H. 1998, s. I‑A‑203 ja II‑627, 74 kohta) ja asia T‑300/97, Latino v. komissio, 15.12.1999 (Kok. H. 1999, s. I‑A‑259 ja II‑1263, 95 kohta).

Virkamiehet – Kanne – Vahingonkorvauskanne – Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) tutkimus – Asemapaikan siirto – Asetus (EY) N:o 1073/1999 – Päätös 1999/396/EY, EHTY, Euratom – Virhe – Vahinko – Ammattitauti – Henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädettyjen etuuksien huomioon ottaminen

Jean-Louis Giraudy, Euroopan yhteisöjen komission entinen virkamies, kotipaikka Pariisi (Ranska), edustajanaan asianajaja D. Voillemot,

toimien kokoonpanossa: presidentti P. Mahoney (esittelevä tuomari) sekä tuomarit H. Kanninen ja S. Gervasoni,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 11.7.2006 pidetyssä istunnossa esitetyn,

1 Giraudy vaatii Euroopan yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon 20.4.2005 jättämällään kanteella, että

– hänen 22.9.2004 tekemänsä valituksen hylkäämisestä 21.2.2005 tehty päätös kumotaan

– Euroopan yhteisöjen komissio määrätään suorittamaan hänelle 264 000 euron vahingonkorvaus aineellisesta vahingosta ja 500 000 euron vahingonkorvaus henkisestä kärsimyksestä, jota hän väittää itselleen aiheutuneen.

2 Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) tutkimuksista 25.5.1999 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1073/1999 (EYVL L 136, s. 1) johdanto-osan 10 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Näissä tutkimuksissa on noudatettava perustamissopimusta ja erityisesti yhteisöjen erioikeuksista ja vapauksista tehtyä pöytäkirjaa, yhteisöjen virkamiehiin ja muuhun henkilöstöön sovellettavia henkilöstösääntöjä, jäljempänä ’henkilöstösäännöt’, sekä ottaen täysimääräisesti huomioon ihmisoikeudet ja perusvapaudet, erityisesti oikeudenmukaisuuden periaatteen ja noudattaen asianomaisen oikeutta tulla kuulluksi häntä koskevista seikoista ja periaatetta, jonka mukaan – – tutkinnan päätelmät voidaan perustaa [ainoastaan] todistettaviin seikkoihin; – –”

3 Asetuksen 4 artiklan, jonka otsikkona on ”Sisäiset tutkimukset”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”[Euroopan petostentorjuntavirasto] toteuttaa toimielimissä ja elimissä 1 artiklassa tarkoitetuilla aloilla sisäisiä hallinnollisia tutkimuksia, jäljempänä ’sisäiset tutkimukset’.

Nämä sisäiset tutkimukset toteutetaan ottaen huomioon perustamissopimusten, erityisesti erioikeuksista ja vapauksista tehdyn pöytäkirjan määräykset sekä henkilöstösäännöt tässä asetuksessa ja kunkin toimielimen ja elimen päätöksissä säädettyjä edellytyksiä ja yksityiskohtaisia sääntöjä noudattaen. Toimielimet sopivat yhteisesti tällaisella päätöksellä luotavasta järjestelmästä.”

4 Asetuksen 5 artiklan, jonka otsikkona on ”Tutkimusten aloittaminen”, toisen alakohdan mukaan

”[Euroopan petostentorjuntaviraston] johtaja päättää sisäisten tutkimusten aloittamisesta omasta aloitteestaan tai sen toimielimen tai elimen pyynnöstä, jossa tutkimus on suoritettava”.

5 Asetuksen 8 artiklan, jonka otsikkona on ”Tietojen luottamuksellisuus ja tietosuoja”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1. Ulkoisissa tutkimuksissa saaduilla tiedoilla on niiden muodosta riippumatta näitä tutkimuksia koskevien säännösten mukainen suoja.

2. Sisäisissä tutkimuksissa annetut tai saadut tiedot ovat niiden muodosta riippumatta luottamuksellisia, ja niillä on sama suoja kuin Euroopan yhteisöjen toimielimiin sovellettavissa säännöksissä.

Tällaisia tietoja ei erityisesti saa ilmaista muille kuin niille henkilöille, joiden kuuluu tehtäviensä vuoksi Euroopan yhteisöjen tai jäsenvaltioiden toimielimissä tuntea ne, eikä niitä saa käyttää muuhun tarkoitukseen kuin petosten, lahjonnan ja muun laittoman toiminnan torjumiseen.”

6 Petosten, lahjonnan ja yhteisöjen etua vahingoittavan muun laittoman toiminnan torjumista koskevien sisäisten tutkimusten edellytyksistä ja yksityiskohtaisista säännöistä 2.6.1999 tehdyn komission päätöksen 1999/396/EY, EHTY, Euratom (EYVL L 149, s. 57) 2 artiklan, jonka otsikkona on ”Ilmoittamisvelvollisuus”, ensimmäisessä ja toisessa kohdassa säädetään seuraavaa:

”Komission virkamiehen ja muuhun henkilöstöön kuuluvan on viipymättä ilmoitettava yksikkönsä päällikölle tai pääjohtajalleen tai, jos hän pitää sitä tarpeellisena, komission pääsihteerille tai virastolle suoraan sellaisista tietoonsa tulleista seikoista, jotka antavat aihetta olettaa petoksen tai lahjonnan taikka yhteisöjen etuja vahingoittavan muun laittoman toiminnan mahdollisuutta, tai sellaisista virkatoimiin liittyvistä vakavista teoista, jotka voivat merkitä, että virkamies tai muuhun henkilöstöön kuuluva on jättänyt noudattamatta velvollisuuksiaan tavalla, joka voi johtaa kurinpitotoimiin ja tarvittaessa rikossyytteisiin, taikka että komission jäsen tai [Euroopan petostentorjuntaviraston] henkilöstöön kuuluva, johon ei sovelleta henkilöstösääntöjä, on vastaavalla tavalla jättänyt noudattamatta velvollisuuksiaan.

Komission pääsihteeri, pääjohtajat ja yksikköjen päälliköt toimittavat [Euroopan petostentorjuntavirastolle] tiedon kaikista tietoonsa saamistaan seikoista, jotka antavat aihetta olettaa ensimmäisessä kohdassa tarkoitettujen väärinkäytösten mahdollisuutta.”

7 Päätöksen 1999/396 4 artiklan, jonka otsikkona on ”Asianomaisille ilmoittaminen”, ensimmäisessä kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos ilmenee, että komission jäseneen, virkamieheen tai muuhun henkilöstöön kuuluvaan voi kohdistua henkilöön kohdistuvia epäilyjä, asianomaiselle on ilmoitettava tästä nopeasti, jos ilmoittaminen ei vaaranna tutkimusta. Nimeltä mainittua komission jäsentä, virkamiestä tai muuhun henkilöstöön kuuluvaa koskevia päätelmiä ei missään tapauksessa saa tehdä tutkimuksen valmistuttua ilman, että asianomaiselle on annettu tilaisuus tulla kuulluksi kaikista häntä koskevista seikoista.”

8 Euroopan yhteisöjen virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 73 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään, että ”henkilöstösääntökomitean lausunnon saamisen jälkeen tehdyllä yhteisöjen toimielinten yhteisellä sopimuksella vahvistetuissa määräyksissä vahvistetuin edellytyksin virkamies on tehtäviensä aloittamispäivästä lähtien vakuutettu ammattitautien ja tapaturmien varalta. – –”

9 Henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaan asianomaiselle henkilölle maksetaan pysyvän täyden työkyvyttömyyden yhteydessä määrä, joka on kahdeksan kertaa hänen vuosittaisen peruspalkkansa suuruinen, tapaturmaa edeltävien kahdentoista kuukauden peruspalkan perusteella laskettuna.

10 Euroopan yhteisöjen virkamiesten tapaturma- ja ammattitautivakuutusta koskevissa määräyksissä (jäljempänä vakuutusmääräykset) vahvistetaan henkilöstösääntöjen 73 artiklan täytäntöönpanoa varten edellytykset, joiden täyttyessä virkamies on vakuutettu tapaturmien ja ammattitautien varalta.

11 Vakuutusmääräysten 12 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jos tapaturma tai ammattitauti johtaa virkamiehen täydelliseen pysyvään työkyvyttömyyteen, hänelle maksetaan henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettu määrä.

12 Vakuutusmääräysten 17 artiklan 2 kohdan ensimmäisen ja kolmannen alakohdan mukaan hallintoelimet suorittavat tutkimuksen selvittääkseen kaikki seikat, joiden avulla voidaan määritellä sairauden laatu ja se, onko kyseessä ammattitauti, sekä sairauden ilmenemisolosuhteet. Yksi tai useampi toimielimen nimeämä lääkäri tekee tutkimusraportin perusteella mainittujen määräysten 19 artiklassa tarkoitetut päätelmät.

13 Vakuutusmääräysten 19 artiklan mukaan päätökset, jotka koskevat sairauden toteamista ammattitaudiksi, tekee nimittävä viranomainen näiden samojen määräysten 21 artiklassa määrättyä menettelyä noudattaen yhden tai useamman toimielinten nimeämän lääkärin päätelmien perusteella ja jos vakuutettu niin vaatii, kuultuaan mainittujen määräysten 23 artiklassa tarkoitettua lääketieteellistä lautakuntaa.

14 Henkilöstösääntöjen 78 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan virkamiehellä on oikeus työkyvyttömyyskorvaukseen, kun häntä kohtaa pysyvä, täydelliseksi katsottu työkyvyttömyys, joka estää häntä hoitamasta mihinkään hänen tehtäväryhmänsä toimeen kuuluvia tehtäviä. Saman artiklan neljännessä ja viidennessä kohdassa määrätään, että jos työkyvyttömyyden syynä on ammattitauti, yhteisön eläkejärjestelmän osuus työkyvyttömyyskorvauksesta maksetaan kokonaan toimielimen talousarviosta.

15 Henkilöstösääntöjen 7 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa, sellaisena kuin se oli asian tosiseikkojen tapahtumahetkellä, säädetään seuraavaa:

”Nimittävä viranomainen määrää nimittämällä tai toisiin tehtäviin siirtämällä kunkin virkamiehen hänen palkkaluokkaansa vastaavaan virkaan kyseisen virkamiehen ura-alueella tai virkaryhmässä ainoastaan yksikön edun huomioon ottaen ja kansallisuudesta riippumatta.”

16 Henkilöstösääntöjen 25 artiklan toisessa kohdassa säädetään seuraavaa:

”Näiden henkilöstösääntöjen mukaisesti tehty tiettyä virkamiestä koskeva päätös on annettava viipymättä kirjallisesti tiedoksi asianomaiselle henkilölle. Virkamiehelle vastaiset päätökset on perusteltava.”

17 Henkilöstösääntöjen 62 artiklan ensimmäisessä ja toisessa kohdassa säädetään seuraavaa:

”Liitteessä VII vahvistetuin edellytyksin ja ellei toisin ole nimenomaisesti säädetty, tehtäväänsä nimitetyllä virkamiehellä on oikeus palkkaluokkansa ja tasonsa mukaiseen palkkaan.

18 Kantaja, joka oli komission lehdistö- ja viestintäpääosaston palkkaluokan A 3 virkamies, työskenteli vuonna 2002 komission Ranskan-edustuston päällikkönä Pariisissa.

19 Komission koulutuksen ja kulttuurin pääosaston yksiköt suorittivat vuoden 2000 jälkipuoliskolla tilintarkastuksen Avignonin Eurooppa-tiedotuspisteessä, jota Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-talo hallinnoi. Sen perusteella 27.11.2000 laaditussa kertomuksessa tuotiin esille tämän Eurooppa-tiedotuspisteen kirjanpidossa havaittuja puutteita. Kertomus toimitettiin 12.12.2000 koulutuksen ja kulttuurin pääosaston pääjohtajalle, joka toimitti sen 8.2.2001 edelleen lehdistö- ja viestintäyksikön (sittemmin lehdistö- ja viestintäpääosaston) päällikölle, koska tietyt kyseisen pääosaston tehtävät oli siirretty lehdistö- ja viestintäyksikölle. Kertomus toimitettiin tiedoksi myös komission Ranskan-edustustolle Pariisiin.

20 Edellä mainitun tilintarkastuksen yhteydessä suoritettiin Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-talon toiminnasta tehdyn kantelun takia ylimääräinen tarkastus. Sen perusteella laadittiin 6.12.2000 päivätty muistio, jossa todettiin riski tekaistujen hankkeiden olemassaolosta. Tekaistujen hankkeiden olemassaolo vahvistui myöhemmin OLAFin Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-talossa suorittamassa ulkoisessa tutkimuksessa IO/2001/4086. Brysselissä sijaitseva lehdistö- ja viestintäyksikkö ei toimittanut edellä mainittua ylimääräistä tarkastusta koskevaa muistiota komission Pariisin-edustustolle. Kun virkamiestuomioistuin suullisessa käsittelyssä tiedusteli komission edustajalta syitä siihen, miksi muistiota ei ollut annettu tiedoksi, komission edustaja vastasi, ettei hän ”tässä kohden pysty – – antamaan mitään täsmällistä vastausta [ja että kyseessä oli] enintään hallinnollinen laiminlyönti”.

21 Päätöksen 1999/396 2 artiklan toisen kohdan mukaisesti koulutuksen ja kulttuurin pääosaston pääjohtaja V ja lehdistö- ja viestintäyksikön päällikkö F toimittivat 21.3.2001 yhteisesti allekirjoittamallaan kirjeellä OLAFille 27.11.2000 päivätyn tilintarkastuskertomuksen ja 6.12.2000 päivätyn ylimääräistä tarkastusta koskevan muistion. Kirjeessä allekirjoittajat ilmoittivat, että sen lisäksi, että OLAFin pääjohtajalle oli ilmoitettu asiasta, komission Ranskan-edustuston päällikköä ja Eurooppa-taloista ja Eurooppa-tiedotuspisteistä vastaavaa yksikönpäällikköä oli pyydetty ”tekemään selkoa” sellaisista tietoonsa tulleista seikoista, jotka voisivat tuoda selvyyttä asiaan. Kantaja väittää, ettei hän koskaan ollut saanut tällaista pyyntöä.

22 Lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja F sai vuoden 2002 marraskuun alussa eräiltä pääosastonsa virkamiehiltä, jotka halusivat pysyä nimettöminä mutta joiden henkilöllisyyden hän ilmaisi tietävänsä, tarkkoja ja yksityiskohtaisia ilmiantoja väärinkäytöksistä, jotka koskivat kantajan ja Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-talon johtajan välisiä suhteita, tässä Eurooppa-talossa tekaistuille hankkeille myönnettyjä avustuksia, taloudellisen etuyhtymän Sources d’Europen hallinnointia sekä tarjouskilpailuissa harjoitettua suosintaa. Päätöksen 1999/396 2 artiklan toisen kohdan mukaisesti lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja ilmoitti tietoonsa tulleista seikoista OLAFille 6.11.2002 päivätyllä kirjeellä, jonka liitteissä selostettiin seikat, joista hänelle oli ilmoitettu.

23 OLAF käynnisti 15.11.2002 lehdistö- ja viestintäpääosastossa, tarkemmin sanottuna komission edustustossa Pariisissa, mahdollisia väärinkäytöksiä koskevan sisäisen tutkimuksen (tutkimus OF/2002/0513). Se julkaisi tutkimuksen käynnistämisestä lehdistötiedotteen.

24 Lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja ilmoitti kantajalle perjantaina 15.11.2002 päivätyllä kirjeellä, jonka kantaja vahvisti saaneensa sähköpostitse seuraavana maanantaiaamuna 18.11.2002, että OLAF oli käynnistänyt väärinkäytösepäilyjä koskevan tutkimuksen, joka perustui komission Pariisin-edustuston tietoon tulleisiin seikkoihin, ja pyysi kantajaa saapumaan välittömästi Brysseliin häntä tapaamaan.

26 Samana päivänä eli 18.11.2002 OLAF aloitti tutkimukset komission edustuston tiloissa Pariisissa.

27 Saatuaan puhelimitse tietää, että kantaja oli sen jälkeen, kun hän oli palannut 18.11.2002 lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtajan kanssa järjestetystä tapaamisesta takaisin komission Pariisin-edustustoon, kysellyt edustuston henkilöstöltä OLAFin kyseisen päivän aikana toteuttamista toimenpiteistä, OLAFin pääjohtaja suositteli, että lehdistö- ja viestintäpääosasto estää kantajaa ja tämän apulaispäällikköä tulemasta edustuston tiloihin tutkimuksen aikana, jotta turvattaisiin tutkimuksen sujuva eteneminen. Kantaja kuitenkin kiistää palanneensa edustustoon 18.11.2002 ja yrittäneensä puhutella henkilökuntaa, ja väittää käyneensä siellä vasta seuraavana aamuna.

28 Lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja päätti 19.11.2002 nimittävän viranomaisen ominaisuudessa siirtää kantajan yksikön edun vuoksi toisiin tehtäviin ja nimitti hänet samasta päivästä lukien ”lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtajan neuvonantajaksi Brysseliin”.

29 Lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja ilmoitti päätöksestä kantajalle 19.11.2002 päivätyllä kirjeellä, jossa todettiin, että ”jotta OLAFin [äskettäin] käynnistämä komission Pariisin-edustuston toimintaa koskeva tutkimus etenisi sujuvasti, [kantaja] [oli] päätetty siirtää yksikön edun vuoksi tästä päivästä lukien [lehdistö- ja viestintäpääosastoon] Brysseliin ja [että hänen] tehtävistään ilmoitettaisiin [hänelle] tarkemmin [lähipäivinä]”.

30 Myös kantajan apulaispäällikön asemapaikka siirrettiin välittömästi Pariisista Brysseliin.

31 Lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja ilmoitti komission Pariisin-edustuston henkilöstölle 20.11.2002 päivätyllä tiedotteella, että edustustossa oli aloitettu tutkimus, jonka arvioitiin kestävän noin kuukauden.

32 Kantaja lähetti lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtajalle 21.11.2002, 22.11.2002 ja 27.11.2002 päivätyt kirjeet, joissa hän ilmoitti vastustavansa asemapaikkansa siirtoa. Erityisesti 21.11.2002 ja 22.11.2002 päivätyissä kirjeissään hän tarjoutui siirtymään virkavapaalle siksi ajaksi, kun OLAF suorittaa tutkimuksensa komission Pariisin-edustustossa. Lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja vastasi kantajalle 27.11.2002 päivätyllä lyhyellä kirjeellä, jossa hän vahvisti päättäneensä siirtää kantajan muihin tehtäviin pääosaston sisällä, ”jotta turvattaisiin tutkimuksen sujuva eteneminen ja vältettäisiin tilanteet, joista saattaisi syntyä eturistiriitoja”.

33 Kantajan sekä lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtajan välillä järjestettiin 21.11.2002 toinen tapaaminen, jonka aikana pääjohtaja ilmoitti kantajalle, että tämän asemapaikan siirrossa oli kyse pelkästä turvaamistoimesta.

34 Komissio julkaisi samana päivänä eli 21.11.2002 lehdistötiedotteen, jonka mukaan ”[lehdistö- ja viestintäpääosasto] [oli] pyytänyt [OLAFia] harkitsemaan mahdollisuutta aloittaa tutkimus Ranskassa tiedotus- ja viestintäpolitiikan puitteissa myönnettyjen avustusten hallinnoinnissa epäiltyjen väärinkäytösten selvittämiseksi[;] jotta turvattaisiin tutkimuksen sujuva eteneminen ja vältettäisiin mahdolliset eturistiriidat, kaksi komission Pariisin-edustustossa työskentelevää virkamiestä [oli] päätetty yksikön edun vuoksi siirtää muihin tehtäviin Brysseliin [,] ja kyse [oli] hallinnollisista päätöksistä, [jotka] eivät [vaikuttaneet] mitenkään tutkimuksen lopputulokseen”. Lehdistötiedotteen julkaisemista edeltäneenä päivänä lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja ilmoitti siitä puhelimitse kantajalle.

35 F piti – tällä kertaa komission tiedottajan ominaisuudessa, sillä hänelle kuului tämäkin tehtävä – 21.11.2002 säännöllisen lehdistötilaisuuden, jonka aikana toimittajat kyselivät häneltä OLAFin tutkimuksesta ja kyseisten kahden virkamiehen asemapaikkojen siirrosta komission Pariisin-edustustosta Brysseliin. Toimittajien kysymyksiin antamissaan vastauksissa F ei maininnut kyseisiä virkamiehiä nimeltä. Hän korosti, ettei ketään vastaan ollut nostettu syytteitä ja että päätökset asemapaikkojen siirroista saman pääosaston muihin yksiköihin oli tehty eturistiriitojen välttämiseksi ja tutkimuksen sujuvan etenemisen turvaamiseksi. Lehdistötilaisuuden aikana eräs toimittaja kysyi erityisesti, osasiko F ”kertoa, [vastasiko] Pariisin-edustuston johtaja kaikista Ranskassa ja tässä tapauksessa Avignonin [ja Vauclusen] Eurooppa-talossa aiheutuneista menoista, koska [vaikutti] siltä, että juuri [tämä] [oli ollut] siirtojen syynä[,] [ja tiedusteli myös, oliko sama henkilö] vastuussa Eurooppa-talon hallinnoinnista – –”, mihin komission tiedottaja vastasi, ettei ”[asia] ollut niin yksinkertainen[,] [että] avustusten hallinnointiin [osallistui] useita eri osapuolia; [että] näihin [kuului] Eurooppa-talojen kansainvälinen liitto; ja tietenkin myös [komission] toimistot kyseisissä eri maissa – –”.

36 Le Mondessa julkaistiin 23.11.2002 OLAFin tutkimusta ja kyseisten kahden virkamiehen asemapaikkojen siirtoa käsittelevä artikkeli, jossa kantaja ja tämän apulaispäällikkö mainittiin nimeltä.

37 Lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja lähetti kantajalle 28.11.2002 päivätyssä kirjeessä tarkemmat tiedot tämän uudesta tehtävästä ”[lehdistö- ja viestintäpääosaston] pääjohtajan neuvonantajana Brysselissä”. Hän myös vahvisti, että kantajan asemapaikan siirto Brysseliin oli pelkkä turvaamistoimi ja että sen tarkoituksena oli varmistaa tutkimuksen sujuva eteneminen ja välttää tilanteet, joista saattaisi syntyä eturistiriitoja.

38 Komission tiedottaja, lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja piti 20.12.2002 lehdistötilaisuuden, jossa hän ilmoitti, ettei mikään enää estänyt kumoamasta kyseisiin kahteen virkamieheen kohdistettuja turvaamistoimia ja että hän aikoi lähiaikoina keskustella näiden kanssa jatkojärjestelyistä.

39 Tieto virkamiehiin kohdistettujen turvaamistoimien kumoamisesta julkaistiin Ranskan lehdistössä Le Mondessa (22.12.2002 ja 23.12.2002), Le Figarossa (21.12.2002 ja 22.12.2002) ja Libérationissa (21.12.2002 ja 22.12.2002) ilmestyneissä artikkeleissa.

40 Kantajan sekä lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtajan välillä järjestettiin 6.1.2003 uusi tapaaminen, jonka aikana keskusteltiin kantajan palauttamisesta entisiin tehtäviinsä komission Pariisin-edustuston päälliköksi.

41 OLAFin tutkijat kuulivat kantajaa 16.1.2003 päätöksen 1999/396 4 artiklan ensimmäisen kohdan mukaisesti.

42 Nimittävä viranomainen siirsi 21.1.2003 päivätyllä ja taannehtivasti 19.12.2002 voimaan tulleella päätöksellä kantajan takaisin entisiin tehtäviinsä komission Pariisin-edustuston päälliköksi. Kantaja vahvisti saaneensa tämän päätöksen tiedoksi vasta 12.2.2003. Sairautensa vuoksi hän ei kuitenkaan koskaan palannut tehtäviinsä kyseiseen edustustoon.

43 Euroopan parlamentin jäsen Flesch teki 21.1.2003 komissiolle kirjallisen kysymyksen kyseisten kahden virkamiehen palauttamisesta entisiin tehtäviinsä Pariisiin (kysymys E-0036/03). Komission puheenjohtaja Prodi vastasi kysymykseen komission puolesta 5.3.2003 ja pahoitteli vastauksessaan erityisesti sitä, että asianomaisten henkilöiden nimet oli julkaistu tiedotusvälineissä.

44 Samana päivänä eli 5.3.2003 lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja tiedotti kantajalle, että tiettyjen komission edustustojen, myös komission Ranskan-edustuston, päälliköiden virat ilmoitettaisiin lähiaikoina avoimiksi.

45 OLAF jätti lopullisen tutkintakertomuksensa 6.5.2003. Siinä todettiin kantajan olevan tutkimuksen aloittamiseen johtaneiden väitteiden osalta epäilysten ulkopuolella ja täsmennettiin, että lehdistö- ja viestintäpääosaston yksiköt eivät olleet toimittaneet komission Pariisin-edustustolle tärkeää 6.12.2000 päivättyä ylimääräistä tarkastusta koskevaa muistiota, jonka sisällön perusteella kantaja ja hänen apulaispäällikkönsä olisivat kyenneet arvioimaan kriittisemmin Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-talon toimintaa. OLAFin tutkintakertomuksen mukaan ”se, ettei 6.12.2000 päivättyä ylimääräistä tarkastusta koskevaa muistiota toimitettu päätoimipaikasta edustustolle, on siis epäsuorasti lisännyt OLAFin epäilyjä [kantajaa ja tämän apulaispäällikköä] kohtaan”.

46 Vastauksessaan erään toimittajan 17.6.2003 pidetyssä lehdistötilaisuudessa esittämään kysymykseen komission uusi tiedottaja K esitti omasta puolestaan ja koko toimielimen puolesta pahoittelut kantajalle.

47 La Tribunessa 23.10.2003 ilmestyneessä artikkelissa viitataan ”komission Pariisin-edustustossa sattuneeseen valitettavaan ’tapaukseen’, jossa edustuston johto jätettiin ennen aikojaan lehdistön hampaisiin, kunnes – – OLAF huomaavaisesti ilmoitti, että syytökset olivatkin perättömiä”.

48 Työkyvyttömyyslautakunta totesi 22.3.2004, että kantaja oli tullut pysyvästi työkyvyttömäksi eikä kyennyt enää hoitamaan tehtäviään. Työkyvyttömyyslautakunta ei ottanut kantaa siihen, johtuiko kantajan työkyvyttömyys mahdollisesti ammattitaudista, vaan katsoi paremmaksi odottaa, kunnes henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla vireille pantu menettely olisi saatettu päätökseen. Kantajalle myönnettiin henkilöstösääntöjen 53 artiklan nojalla työkyvyttömyyseläke 1.5.2004 alkaen.

49 Kantaja vaati 10.12.2004 päivätyllä kirjeellä sairautensa toteamista ammattitaudiksi henkilöstösääntöjen 73 artiklan mukaisesti.

50 Kantaja oli aiemmin 2.3.2004 päivätyllä kirjeellä, jota oli sittemmin täydennetty 17.6.2004 päivätyllä kirjeellä, lähettänyt nimittävälle viranomaiselle henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan mukaisen vahingonkorvausvaatimuksen vahingosta, jonka hän väitti itselleen aiheutuneen OLAFin tutkimuksen yhteydessä ja sen aikana.

51 Nimittävä viranomainen hylkäsi vaatimuksen 8.7.2004 tekemällään päätöksellä.

52 Kantaja teki 22.9.2004 päätöksestä henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisen valituksen. Valitus saapui komissioon 19.10.2004.

53 Nimittävä viranomainen hylkäsi kantajan valituksen 21.2.2005 tekemällään päätöksellä.

54 Nyt esillä oleva kanne kirjattiin alun perin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamossa asianumerolla T-169/05.

55 Euroopan unionin virkamiestuomioistuimen perustamisesta 2.11.2004 tehdyn neuvoston päätöksen 2004/752/EY, Euratom (EUVL L 333, s. 7) 3 artiklan 3 kohdan nojalla ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin siirsi asian 15.12.2005 antamallaan määräyksellä virkamiestuomioistuimeen. Kanne kirjattiin virkamiestuomioistuimen kirjaamossa asianumerolla F-23/05.

56 Prosessinjohtotoimien yhteydessä virkamiestuomioistuin pyysi komissiota 22.3.2006 ja 7.6.2006 päivätyillä kirjeillä toimittamaan tiettyjä asiakirjoja, erityisesti 6.5.2003 laaditun OLAFin kertomuksen. Komissio vastasi virkamiestuomioistuimen pyyntöihin määräajassa. Virkamiestuomioistuin pyysi 22.3.2006 päivätyllä kirjeellä kantajaa ilmoittamaan henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla vireille pannun menettelyn mahdollisesta päättymisestä.

57 Kantaja toimitti virkamiestuomioistuimen kirjaamoon 25.9.2006 saapuneella faksilla komissiolle 18.8.2006 lähettämänsä kirjeen, jossa hän ilmoitti luopuvansa vaatimasta sitä, että hänen sairautensa todettaisiin ammattitaudiksi.

58 Virkamiestuomioistuin päätti poikkeuksellisesti hyväksyä tämän suullisen menettelyn päättymisen jälkeen toimitetun asiakirjan liittämisen oikeudenkäyntiasiakirjoihin ensinnäkin siksi, että se koski vasta suullisen käsittelyn jälkeen tapahtunutta seikkaa, ja toiseksi siksi, että se oli omiaan vaikuttamaan riita-asian ratkaisuun.

59 Virkamiestuomioistuin katsoi, että komissiolle oli kontradiktorisen periaatteen mukaisesti annettava tilaisuus esittää huomautuksensa kyseisestä asiakirjasta, ja määräsi 17.10.2006 antamallaan määräyksellä suullisen käsittelyn uudelleen aloittamisesta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen, jota virkamiestuomioistuin soveltaa neuvoston päätöksen 2004/752 3 artiklan 4 kohdan nojalla soveltuvin osin oman työjärjestyksensä voimaantuloon asti, 62 artiklan mukaisesti.

60 Komissio toimitti kyseistä asiakirjaa koskevat huomautuksensa virkamiestuomioistuimen kirjaamoon 10.11.2006 saapuneella faksilla (alkuperäiskappale saapui postissa 13.11.2006).

61 Virkamiestuomioistuin pyysi kantajaa 16.11.2006 päivätyllä kirjeellä esittämään mahdolliset huomautuksensa tästä komission viimeisimmästä kirjeestä.

62 Kantaja toimitti huomautuksensa virkamiestuomioistuimen kirjaamoon 29.11.2006 saapuneella faksilla (alkuperäiskappale saapui postissa 4.12.2006).

63 Virkamiestuomioistuin ilmoitti 11.12.2006 päivätyllä kirjeellä asianosaisille suullisen menettelyn päättymisestä.

– kumoaa 21.2.2005 tehdyn päätöksen hänen 22.9.2004 tekemänsä valituksen hylkäämisestä

– toteaa, että komission tekemät virheet ovat aiheuttaneet hänelle varman ja arvioitavissa olevan vahingon ja että näiden virheiden ja vahingon välillä on syy-yhteys

– toteaa hänelle aiheutuneesta vahingosta esitetyn taloudellisen korvausvaatimuksen oikeutetuksi

– vahvistaa hänelle aiheutuneen aineellisen vahingon korvaukseksi 264 000 euroa ja henkisen kärsimyksen korvaukseksi 500 000 euroa

66 Komissio tekee kolme oikeudenkäyntiväitettä, jotka koskevat sääntöjenmukaisen oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn puuttumista, oikeussuojan tarpeen puuttumista ja kanteen ennenaikaisuutta.

67 Komissio epäilee, voidaanko kanne ottaa tutkittavaksi, koska 19.11.2002 tehdystä asemapaikan siirtoa koskevasta päätöksestä, josta kantaja väittää vahingon aiheutuneen, ei ole tehty valitusta henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklassa määrätyn menettelyn mukaisesti.

68 Kantaja vastaa, ettei hänen korvausvaatimuksessaan ole kysymys pelkästään kyseisen päätöksen riitauttamisesta vaan siihen liittyy erilaisia muitakin perusteita, jotka koskevat virheitä, joita komissio teki 21.11.2002 annetun lehdistötiedotteen julkaisemisen, komission tiedottajan samana päivänä pidetyssä lehdistötilaisuudessa antamien lausuntojen sekä asiakirjojen OLAFille toimittamisen yhteydessä. Kantajan mukaan tämä vahingonkorvauskanne, jota tulee arvioida kokonaisuudessaan, täyttää siten tutkittavaksi ottamisen edellytykset.

69 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklassa säädetyn valitusjärjestelmän mukaisesti vahingonkorvauskanne, joka on itsenäinen kanne kumoamiskanteeseen nähden, voidaan ottaa tutkittavaksi ainoastaan, jos sitä on edeltänyt henkilöstösääntöjen mukainen oikeudenkäyntiä edeltävä menettely. Tämä menettely on erilainen sen mukaan, aiheutuuko korvattavaksi vaadittava vahinko 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitetusta virkamiehelle vastaisesta päätöksestä vai hallinnon toiminnasta, joka ei ole päätöksentekoa. Ensiksi mainitussa tapauksessa on henkilön, jota asia koskee, saatettava säädetyssä määräajassa nimittävän viranomaisen käsiteltäväksi valitus, joka koskee kyseistä päätöstä. Toisessa tapauksessa sitä vastoin hallinnollinen menettely on aloitettava esittämällä henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu vaatimus vahingonkorvauksen saamiseksi, ja sen jälkeen on tarvittaessa tehtävä valitus vaatimuksen hylkäävästä päätöksestä. Ainoastaan tämän vaatimuksen nimenomainen tai implisiittinen hylkääminen on virkamiehelle vastainen toimi, josta voidaan valittaa, ja ainoastaan valituksen nimenomaisen tai implisiittisen hylkäämisen jälkeen voidaan nostaa vahingonkorvauskanne ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa (asia T-5/90, Marcato v. komissio, tuomio 25.9.1991, Kok. 1991, s. II-731, 49 ja 50 kohta ja asia T-500/93, Y v. yhteisöjen tuomioistuin, tuomio 28.6.1996, Kok. H. 1996, s. I-A-335 ja II-977, 64 ja 66 kohta).

70 Tässä asiassa ennen nyt esillä olevan kanteen nostamista ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa kantaja esitti ensin 2.3.2004 henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun vahingonkorvausvaatimuksen ja teki sen jälkeen 22.9.2004 henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetun valituksen 8.7.2004 tehdystä päätöksestä, jolla hänen vahingonkorvausvaatimuksensa oli hylätty. Kantaja on siis ennen kanteen vireillepanoa virkamiestuomioistuimessa noudattanut asianmukaisesti oikeudenkäyntiä edeltävää menettelyä, jota sovelletaan silloin, kun korvattavaksi vaaditun vahingon on aiheuttanut viranomaisen toiminta, joka ei ole luonteeltaan päätöksentekoa.

71 Jotta voitaisiin arvioida, onko oikeudenkäyntiä edeltävä menettely ollut sääntöjenmukainen, on selvitettävä, aiheutuiko korvattavaksi vaadittu vahinko sellaisesta viranomaisen toiminnasta, joka ei ole luonteeltaan päätöksentekoa.

72 Kantaja on nyt esillä olevalla kanteella arvostellut eri hallintotoimia, joista hän väittää aiheutuneen itselleen vahinkoa, nimittäin yhtäältä nimittävän viranomaisen 19.11.2002 tekemää asemapaikan siirtoa koskevaa päätöstä ja toisaalta komission 21.11.2002 antamaa lehdistötiedotetta ja komission tiedottajan tänä samana päivänä pidetyssä lehdistötilaisuudessa antamia lausuntoja sekä lopuksi sitä, että lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja toimitti OLAFille sellaisia tietoja, jotka antoivat aihetta olettaa, että komission Pariisin-edustustossa oli tapahtunut väärinkäytöksiä. Esittämissään moitteissa, jotka kohdistuvat 21.11.2002 annettuun komission lehdistötiedotteeseen ja komission tiedottajan samana päivänä pidetyssä lehdistötilaisuudessa antamiin lausuntoihin sekä edellä mainittuun tietojen toimittamiseen OLAFille, kantaja arvostelee nimenomaan sellaista viranomaisen toimintaa, joka ei ollut luonteeltaan päätöksentekoa.

73 Edellä esitetystä seuraa, että oikeudenkäyntiväitettä, joka liittyy sääntöjenmukaisen oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn puuttumiseen, ei voida hyväksyä.

74 Komissio epäilee, onko kantajalla oikeussuojan tarve, ja vetoaa siihen, että 19.11.2002 tehty asemapaikan siirtoa koskeva päätös kumottiin yli vuosi ennen kanteen nostamista.

75 Kantaja ei ota kantaa tämän prosessinedellytyksen puuttumiseen vaan vaatii yleisesti, että virkamiestuomioistuin hylkää komission esittämät oikeudenkäyntiväitteet.

76 On todettava, että komission perustelujen taustalla oleva väite, jonka mukaan 19.11.2002 tehty asemapaikan siirtoa koskeva päätös olisi ”kumottu” yli vuosi ennen tämän kanteen nostamispäivää, ei pidä paikkaansa. Kyseinen 21.1.2003 tehty ja taannehtivasti 19.12.2002 voimaan tullut päätös, jolla kantaja siirrettiin takaisin entisiin tehtäviinsä komission Pariisin-edustuston päälliköksi, ei nimittäin korvannut 19.11.2002 tehtyä asemapaikan siirtoa koskevaa päätöstä, joka siis oli voimassa 19.11.–19.12.2002.

77 Kantajan oikeussuojan tarvetta ei sitä paitsi voida tutkia pelkästään 19.11.2002 tehtyä siirtopäätöstä koskevan kanneperusteen perusteella, vaan sitä on tarkasteltava myös kantajan esittämien korvausvaatimusten kannalta.

78 Oikeudenkäyntiväite, joka perustuu kantajan oikeussuojan tarpeen puuttumiseen, on näin ollen hylättävä.

79 Vastineessaan komissio väittää, että kantajalle aiheutuneen vahingon arvioimisessa on otettava huomioon henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla saadut etuudet ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen asiassa T-165/95, Lucaccioni vastaan komissio, 14.5.1998 antamassa tuomiossa (Kok. H. 1998, s. I-A-203 ja II-627) esittämien päätelmien mukaisesti. Komission mukaan tästä seuraa, että koska kantajan tämän artiklan nojalla käynnistämä menettely on edelleen vireillä, virkamiestuomioistuin ei pysty vielä arvioimaan kantajalle aiheutunutta vahinkoa ja että kanne on näin ollen ennenaikainen. Suullisessa käsittelyssä komissio kuitenkin perui tämän väitteen ja katsoi, että koska henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla vireille pantu menettely voi kestää useita vuosia, kanteen toteaminen ennenaikaiseksi saattaa tietyissä olosuhteissa johtaa siihen, että yksityisen oikeussubjektin on vaikea noudattaa viiden vuoden määräaikaa, jonka kuluessa vahingonkorvauskanne on nostettava.

80 Vastauskirjelmässään kantaja väitti, että se, että hän henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla vaati sairautensa toteamista ammattitaudiksi, ei mitenkään estä häntä käyttämästä oikeuttaan vaatia korvausta henkisestä kärsimyksestä, jonka hän väittää itselleen aiheutuneen. Suullisessa käsittelyssä kantaja muutti kantaansa tältä osin ja pyysi merkitsemään tiedoksi, että hän oli valmis luopumaan henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla esittämästään vaatimuksesta. Hän korosti toivovansa, että virkamiestuomioistuin saattaa koko riita-asian päätökseen mahdollisimman nopeasti ja että se erityisesti toteaa vahingon aiheutuneen komission virheistä, koska vain tämä toteamus on omiaan palauttamaan kantajan kunnian ja maineen ja tekemään lopun pitkään jatkuneesta epätietoisuudesta, joka oli vallinnut riitautettujen tosiseikkojen tapahtumisesta lähtien. Kantaja ilmoitti virkamiestuomioistuimen kirjaamoon 25.9.2006 faksitse saapuneella kirjeellä, että hän luopuu henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla esittämästään vaatimuksesta.

81 Koska komissio suullisessa käsittelyssä perui kanteen ennenaikaisuuteen perustuvan ehdottoman prosessinedellytyksen puuttumista koskevan väitteensä, virkamiestuomioistuin totesi, että tästä väitteestä ei ole enää tarpeen lausua.

83 Vastineessaan komissio katsoi, että kantajan väittämän vahingon arvioinnissa on otettava huomioon henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla saadut etuudet. Koska kyseisen artiklan nojalla käynnistetty menettely kuitenkin oli edelleen vireillä siinä vaiheessa, kun komissio esitti kyseisen vastineen, se katsoi, ettei virkamiestuomioistuin kykene asianmukaisesti arvioimaan tätä vahinkoa. Näin ollen asian käsittelyä virkamiestuomioistuimessa olisi komission mukaan pitänyt lykätä ainakin siihen asti, kunnes henkilöstösääntöjen 73 artiklaan perustuvassa menettelyssä on annettu päätös, ja päätöksen antamisen jälkeen kantajaa olisi pitänyt pyytää esittämään huomautuksensa siitä, mitä johtopäätöksiä olisi tehtävä nimittävän viranomaisen päätöksestä, joka koskee hänen sairautensa toteamista ammattitaudiksi.

84 Vastauskirjelmässään kantaja väitti, että se, että hän vaati henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla sairautensa toteamista ammattitaudiksi, ei mitenkään estä häntä käyttämästä oikeuttaan vaatia korvausta hänelle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä, ja vastusti komission vaatimusta asian käsittelyn lykkäämisestä, jota hän piti sen yrityksenä viivyttää käsittelyä. Suullisessa käsittelyssä kantaja kuitenkin pyysi ottamaan huomioon sen, että hän oli valmis luopumaan tästä henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla esittämästään vaatimuksesta. Kantaja ilmoitti virkamiestuomioistuimen kirjaamoon 25.9.2006 faksitse saapuneella kirjeellä luopuneensa kyseisestä vaatimuksesta.

85 Koska kantaja luopui henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla esittämästään vaatimuksesta, komission asian käsittelyn lykkäämistä koskeva vaatimus on menettänyt merkityksensä.

86 Asian käsittelyn lykkäämistä koskevasta vaatimuksesta ei näin ollen ole tarpeen lausua.

87 Joka tapauksessa on todettava, että vaikka kantaja ei olisi luopunut henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla esittämästään vaatimuksesta ja jos virkamiestuomioistuin olisi siten joutunut ottamaan kantaa komission esittämään asian käsittelyn lykkäämistä koskevaan vaatimukseen, se ei olisi voinut hyväksyä sitä. Kantaja nimittäin vastusti vaatimusta, ja ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 77 artiklan c alakohdan mukaan asian käsittelyä voidaan lykätä ainoastaan osapuolten yhteisestä pyynnöstä.

88 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhteisö on vastuussa vahingosta, jos kaikki seuraavat edellytykset täyttyvät: toimielinten moitittu toiminta on lainvastaista, vahinko on todella syntynyt ja toiminnan ja väitetyn vahingon välillä on syy-yhteys (asia T-82/91, Latham v. komissio, tuomio 9.2.1994, Kok. H. 1994, s. I-A-15 ja II-61, 72 kohta ja asia T-506/93, Moat v. komissio, tuomio 21.2.1995, Kok. H. 1995, s. I-A-43 ja II-147, 46 kohta).

89 Aluksi on syytä selvittää, syyllistyikö komissio sellaiseen virheeseen, jonka perusteella sille olisi voinut syntyä vahingonkorvausvastuu, tutkimalla kantajan esittämät eri kanneperusteet kyseisten tosiseikkojen tapahtumajärjestyksessä.

a) Kolmas kanneperuste, joka koskee kantajaa vastaan esitettyjen syytösten ristiriitaisuutta ja kantajan esimiehen virheitä

90 Kolmannessa kanneperusteessaan kantaja väittää, että lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja teki vakavan virheen, kun se toimitti OLAFille ”syytekirjelmän” komission Pariisin-edustustoa vastaan, vaikka edellytykset päätöksen 1999/396 2 artiklan toisen kohdan soveltamiseksi eivät täyttyneet.

91 Kantajan mukaan lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtajalla ei ollut tiedossaan riittävästi tosiseikkoja, joiden perusteella hän olisi voinut toimittaa OLAFille edellä mainitussa säännöksessä tarkoitetun tiedon. Kantaja väittää, että kyseiseen säännökseen sisältyy paikkansapitävyyttä koskeva vaatimus, jonka tarkoituksena on estää perusteettomien syytösten esittäminen virheellisesti sellaisia virkamiehiä vastaan, jotka eivät ole suoraan osallisina petoksiin tai jotka ovat niihin osallisina ainoastaan välillisesti.

92 Lisäksi kantaja väittää, että lehdistö- ja viestintäpääosasto ensinnäkin antoi OLAFille virheellisiä tietoja komission Pariisin-edustuston vastuusta Avignonin Eurooppa-tiedotuspisteessä oletettavasti tapahtuneiden väärinkäytösten seurannassa ja että se toiseksi joko tahallaan tai tuottamuksesta peitteli tiettyjä asiakirjoja, joita sittemmin käytettiin kantajaa vastaan. Väitteissä, joita lehdistö- ja viestintäpääosasto siinä tilanteessa esitti OLAFille, oli panetteleva ja herjaava sävy.

93 Komissio katsoo, että sen päätös ilmoittaa OLAFille Avignonin Eurooppa-tiedotuspisteessä oletettavasti tapahtuneista väärinkäytöksistä oli perusteltu ja tarpeellinen. Se korostaa, että päätöksen arvioinnissa on otettava lähtökohdaksi ajankohta, jona se tehtiin, ja että kun otetaan huomioon tutkimuksen lopputulos, kyseistä päätöstä ei voida moittia.

94 Komissio huomauttaa, että päätöksen 1999/396 2 artiklan toisessa kohdassa ei velvoiteta komission pääsihteeriä, pääjohtajia ja yksikönpäälliköitä arvioimaan tietoonsa tulleiden seikkojen merkityksellisyyttä tai todistusvoimaisuutta ennen niiden ilmoittamista OLAFille vaan asetetaan heille ehdoton velvollisuus ilmoittaa näistä seikoista. Tämän säännöksen mukaan vahingonkorvaukseen oikeuttavaan virkavirheeseen on perusteltua vedota ainoastaan silloin, jos toimielimen tarkoituksena on ollut vahingoittaa virkamiestä tai muuta henkilöstöön kuuluvaa. Komissio kuitenkin katsoo, ettei kantaja missään vaiheessa ole esittänyt näyttöä tällaisesta vahingoittamistarkoituksesta, ja kiistää ehdottomasti toimineensa tässä tarkoituksessa.

95 Arvioitaessa kolmatta kanneperustetta, joka koskee asian saattamiseen OLAFin käsiteltäväksi johtanutta komission toimintaa, tulee esille kaksi kysymystä. Ensinnäkin on ratkaistava, tekikö lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja virkavirheen, kun hän toimitti OLAFille 6.11.2002 päivätyllä kirjeellä tiedon kyseisistä tietoonsa saamistaan seikoista. Toiseksi on tutkittava, voivatko tietyt komission sisäisessä viestintäjärjestelmässä väitetyt puutteet, jotka ovat saattaneet vauhdittaa asian saattamista OLAFin tietoon ja tutkimuksen aloittamista, merkitä sellaista virkavirhettä, jonka perusteella toimielimelle voi syntyä vahingonkorvausvastuu. Yhteisön sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu ei nimittäin voi syntyä pelkästään yhteisön virkamiesten, kuten pääjohtajan, toimien perusteella vaan myös sen yksiköiden puutteellisen organisaation takia (ks. vastaavasti asia 23/59, FERAM v. korkea viranomainen, tuomio 17.12.1959, Kok. 1959, s. 501, 517).

96 Kantaja ja komissio ovat eri mieltä päätöksen 1999/396 2 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitetuille komission pääsihteerille, pääjohtajille tai yksikönpäälliköille kuuluvan harkintavallan laajuudesta. Kantajan mukaan näillä viranomaisilla täytyy olla tiedossaan riittävästi tosiseikkoja voidakseen toimittaa niistä tiedon OLAFille. Jos näin ei ole, he voivat saattaa toimielimen vahingonkorvausvastuuseen virkavirheen takia. Komissio puolestaan väittää, että viranomaisilla on ehdoton velvollisuus ilmoittaa näistä seikoista OLAFille ja että vahingonkorvaukseen oikeuttavaan virkavirheeseen on perusteltua vedota vain silloin, jos toimielimen nimenomaisena tarkoituksena on ollut vahingoittaa virkamiestä.

97 Aluksi on siis selvitettävä, miten laaja harkintavalta päätöksen 1999/396 2 artiklan toisessa kohdassa mainituille komission pääsihteerille, pääjohtajille ja yksikönpäälliköille kuuluu.

98 Päätöksen 1999/396 2 artiklan toisen kohdan pakottavasta sanamuodosta, jossa viitataan saman artiklan ensimmäiseen kohtaan, ilmenee, että komission pääsihteerillä, pääjohtajilla ja yksikönpäälliköillä on velvollisuus ilmoittaa viipymättä OLAFille ”sellaisista tietoonsa tulleista seikoista, jotka antavat aihetta olettaa petoksen tai lahjonnan taikka yhteisöjen etuja vahingoittavan muun laittoman toiminnan mahdollisuutta, tai sellaisista virkatoimiin liittyvistä vakavista teoista, jotka voivat merkitä, että virkamies tai muuhun henkilöstöön kuuluva on jättänyt noudattamatta velvollisuuksiaan tavalla, joka voi johtaa kurinpitotoimiin ja tarvittaessa rikossyytteisiin – –”. Se, että lainsäätäjä käyttää ilmausta ”olettaa”, merkitsee kuitenkin väistämättä, että kyseisessä säännöksessä tarkoitetuilla viranomaisilla on hiukan harkinnanvaraa arvioidessaan, ovatko heidän tietoonsa tulleet seikat merkityksellisiä mahdollisen väärinkäytöksen kannalta, ja että heille näin ollen on annettu tietty harkintavalta.

99 Jotta sopimussuhteen ulkopuolista yhteisön vastuuta koskeva kysymys voitaisiin ratkaista, on selvitettävä, ylittikö lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja vakavalla ja ilmeisellä tavalla tämän harkintavallan rajat, kun hän 6.11.2002 päivätyllä kirjeellä ilmoitti OLAFille tietoonsa tulleista seikoista, jotka antoivat aihetta olettaa, että päätöksen 1999/396 2 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitetut väärinkäytökset ovat mahdollisia (ks. analogisesti asia T-309/03, Camós Grau v. komissio, tuomio 6.4.2006, 104 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

100 Tässä tapauksessa on todettava, että tuona ajankohtana oli tullut ilmi useitakin sellaisia tapahtumia, joiden perusteella lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtajan oli perusteltua ilmoittaa OLAFille tietoonsa tulleista seikoista.

101 Ensinnäkin 27.11.2000 päivätyssä tilintarkastuskertomuksessa ja 6.12.2000 päivätyssä ylimääräistä tarkastusta koskevassa muistiossa tuotiin esille tekaistujen hankkeiden olemassaolon riski Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-talossa.

102 Toiseksi kantajan ja Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-talon johtajan P:n väliset ammatilliset suhteet, joiden epäiltiin olevan kyseisen Eurooppa-talon hallinnoinnissa havaittujen petosten taustalla, oli aiheellista tutkia; tältä osin on syytä tuoda esille kantajan ristiriitainen suhtautuminen komission Marseillen-edustuston esittämiin varoituksiin ja erityisesti kantajan esittämät lausumat, joiden mukaan Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-talo on ”tunnettu ammattitaidostaan”, sillä on ”alueellaan kiistaton maine ja [se] kykenee suoriutumaan mittavistakin hankkeista, ja se on toisinaan järjestänyt vastaanottoja jopa useille komission jäsenille” (ks. kantajan allekirjoittama 4.3.2002 päivätty kirje C:lle ja komission Ranskan-edustuston viralliselle kirjelomakkeelle laadittu 19.4.2002 päivätty allekirjoittamaton kirje C:lle, jotka molemmat komissio esitti virkamiestuomioistuimen pyynnöstä prosessinjohtotoimien yhteydessä).

103 Lisäksi lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja oli saanut yksiköidensä virkamiehiltä, jotka halusivat pysyä nimettöminä mutta joiden henkilöllisyyden hän ilmaisi tietävänsä, tarkkoja ja yksityiskohtaisia ilmiantoja väärinkäytöksistä, jotka koskivat kantajan ja Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-talon johtajan välisiä suhteita, Eurooppa-talossa tekaistuille hankkeille myönnettyjä avustuksia, taloudellisen etuyhtymän Sources d’Europen hallinnointia sekä tarjouskilpailuissa harjoitettua suosintaa.

104 Kun otetaan huomioon kaikki nämä olosuhteet, lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtajalla oli perusteltu syy katsoa olevansa velvollinen ilmoittamaan OLAFille viipymättä tietoonsa tulleista seikoista, jotta tämä voisi aloittaa tutkimuksen, joka oli ainoa keino selvittää kyseisten petosväitteiden todenperäisyys.

105 Lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja ei näin ollen ylittänyt harkintavallalleen asetettuja rajoja, kun hän 6.11.2002 päivätyllä kirjeellä ilmoitti OLAFille tietoonsa tulleista seikoista, jotka antoivat aihetta olettaa, että päätöksen 1999/396 2 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitetut väärinkäytökset ovat mahdollisia.

106 OLAFin kertomuksessa tuotiin esille joitakin komission sisäisessä viestintäjärjestelmässä havaittuja puutteita, jotka ovat saattaneet vaikuttaa epäsuotuisasti kantajan tilanteeseen.

107 Brysselin lehdistö- ja viestintäpääosaston yksiköt olivat jättäneet toimittamatta komission Pariisin-edustustolle 6.12.2000 päivätyn muistion, joka koski 27.11.2000 päivättyä tilintarkastuskertomusta täydentäneitä tarkastuksia ja jossa tuotiin esille tekaistujen hankkeiden olemassaolon riski Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-talossa. OLAFin kertomuksen mukaan ”se, ettei 6.12.2000 päivättyä ylimääräistä tarkastusta koskevaa muistiota toimitettu päätoimipaikasta edustustolle, on siis epäsuorasti lisännyt OLAFin epäilyjä [kantajaa ja tämän apulaispäällikköä] kohtaan”.

108 Koulutuksen ja kulttuurin pääosaston pääjohtaja sekä lehdistö- ja viestintäyksikön päällikkö mainitsivat 21.3.2001 allekirjoittamassaan muistiossa, että sen lisäksi, että OLAFin pääjohtajalle oli ilmoitettu asiasta, komission Ranskan-edustuston päällikköä ja Eurooppa-taloista ja Eurooppa-tiedotuspisteistä vastaavaa yksikönpäällikköä oli pyydetty ”tekemään selkoa” sellaisista tietoonsa tulleista seikoista, jotka voisivat tuoda selvyyttä asiaan. Syystä, jota komissio ei osannut selittää, kantaja ei koskaan saanut kyseistä pyyntöä. OLAFin lopullisessa tutkintakertomuksessa korostetaan, että ”tämän yhteisen kertomuksen sijasta, josta OLAF odotti saavansa tärkeitä ulkoista tutkimustaan täydentäviä tietoja, lehdistö- ja viestintäpääosasto toimitti [sille] – – marraskuussa 2001 kaksi [komission] Pariisin-edustuston laatimaa ja allekirjoittamaa luottamuksellista muistiota, joissa ilmaistiin myös [kyseisen pääosaston] lehdistöyksikön kanta asiaan”.

109 Vaikka nämä komission sisäisen viestintäjärjestelmän puutteet ovat toki saattaneet aiheettomasti lisätä OLAFin epäilyjä kantajaa kohtaan, samaan aikaan tuli esille paljon muitakin merkittäviä ja yhtäpitäviä seikkoja, jotka jo sinänsä olisivat riittäneet perusteeksi tutkimuksen aloittamiseen.

110 Ensinnäkin lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja sai tietyiltä virkamiehiltä nimenomaisia ilmiantoja, jotka sisälsivät tarkkoja ja yksityiskohtaisia petosväitteitä. Toiseksi 27.11.2000 päivätyssä tarkastuskertomuksessa ja 6.12.2000 päivätyssä ylimääräistä tarkastusta koskevassa muistiossa tuotiin esille, että Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-talon kirjanpidossa oli puutteita ja että tietyt sen hankkeet saattoivat olla tekaistuja.

111 Komission sisäisessä viestintäjärjestelmässä havaituilla puutteilla ei siis ollut ratkaisevaa syy-yhteyttä OLAFin tutkimuksen aloittamiseen. Näin ollen ne eivät voi synnyttää komissiolle sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta virkavirheen takia.

b) Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee kantajan asemapaikan siirtoa Brysseliin koskevan päätöksen lainvastaisuutta ja perusteettomuutta

113 Tässä kanneperusteessa kantaja arvostelee 19.11.2002 tehdyn päätöksen, jolla hänen asemapaikkansa siirrettiin välittömästi Brysseliin, tekemistä ja täytäntöönpanotapaa. Kantajan mukaan komissio syyllistyi vakavaan virheeseen, kun se teki tämän päätöksen, joka on lainvastainen useasta syystä: se on puutteellisesti perusteltu, sitä ei tehty yksikön edun vuoksi, se on kohtuuton suhteessa väitettyihin seikkoihin ja se muodostaa seuraamuksen, jolla loukataan syyttömyysolettamaa. Lisäksi kantaja väittää, että komissio laiminlöi huolenpitovelvollisuutensa häntä kohtaan 21.1.2003 tehdyllä päätöksellä, jolla hänen asemapaikkansa siirrettiin takaisin Pariisin-edustustoon. Vastauskirjelmässään kantaja väittää myös, että oikeudenkäyntiasiakirjoista ilmenevät tiedot osoittavat yhtäpitävästi, että komissiolla on ollut vahingoittamistarkoitus, ja tämän kantaja esitti vastineeksi sille komission väitteelle, jonka mukaan vahingonkorvaukseen oikeuttavaan virkavirheeseen olisi perusteltua vedota vain silloin, jos on toimittu vahingoittamistarkoituksessa, minkä komissio kuitenkin tässä tapauksessa kiistää. Suullisessa käsittelyssä kantaja kuitenkin tarkensi peruvansa tällaista tarkoitusta koskevat väitteensä mutta katsoi, että asemapaikan siirtoa koskevan toimenpiteen yhteydessä on tehty vakava virhe.

114 Ensinnäkin kantaja väittää, että asemapaikan siirtoa Brysseliin koskeva päätös oli hänelle vastainen toimi ja että henkilöstösääntöjen 25 artiklan toisen kohdan mukaan se olisi näin ollen pitänyt perustella. Asemapaikan siirtoa koskevan päätöksen liitteenä olleessa 19.11.2002 päivätyssä tiedotteessa esitetty maininta, jonka mukaan asemapaikkaa oli päätetty siirtää, jotta ”turvattaisiin tutkimuksen sujuva eteneminen”, ei kantajan mukaan ole riittävä perustelu. Komission väite, jonka mukaan kantaja olisi ollut tietoinen olosuhteista, joissa tämä päätös tehtiin, ei tässä tapauksessa ole merkityksellinen, koska OLAFin tutkintakertomuksessa vahvistetaan, että Brysselissä sijaitsevat lehdistö- ja viestintäpääosaston yksiköt olivat jättäneet ilmoittamatta kantajalle tietyistä Avignonin Eurooppa-tiedotuspisteessä ilmi tulleista seikoista.

115 Toiseksi kantaja korostaa, että häneen kohdistunut asemapaikan siirtoa koskeva päätös poikkesi täysin tavanomaisista virkamieskiertoa koskevista säännöistä, eikä se siten ollut verrattavissa pelkkään yksikön edun vuoksi tehtyyn asemapaikan siirtoon.

116 Kolmanneksi kantaja väittää, että asemapaikan siirtoa koskeva päätös oli suhteeton väitettyihin seikkoihin nähden. Hän korostaa erityisesti, että hänen komissiolle esittämänsä ehdotus siirtyä virkavapaalle OLAFin tutkimuksen ajaksi olisi yhtä lailla vastannut yksikön etua ja turvannut paremmin kantajan edut.

117 Neljänneksi kantaja huomauttaa, että sellainen asemapaikan siirtoa koskeva päätös, jonka perusteena on pelkkä olettamus kyseisen henkilön osallisuudesta petokseen, ei sovellu yhteen syyttömyysolettaman periaatteen eikä asetuksen N:o 1073/1999 kanssa, jonka johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa todetaan, että tutkimuksissa ”on noudatettava – – henkilöstösääntöjä, – – sekä ottaen täysimääräisesti huomioon ihmisoikeudet ja perusvapaudet, erityisesti oikeudenmukaisuuden periaatteen ja noudattaen asianomaisen oikeutta tulla kuulluksi häntä koskevista seikoista”. Kantajan mukaan tämä odottamaton asemapaikan siirto oli väitettyihin seikkoihin nähden kohtuuton seuraamus, koska vasta jälkikäteen ilmoitettiin sen olevan pelkkä turvaamistoimi.

118 Lopuksi kantaja moittii komissiota siitä, että se laiminlöi huolenpitovelvollisuutensa häntä kohtaan siinä yhteydessä, kun hänet siirrettiin takaisin entisiin tehtäviinsä Pariisiin ja kun OLAF jätti lopullisen tutkintakertomuksensa. Kantaja toteaa, että lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja allekirjoitti komission tiedottajan 20.12.2002 pitämässä lehdistötilaisuudessa julkistetun päätöksen, joka koski kantajan siirtämistä takaisin komission Pariisin-edustuston päälliköksi, vasta 20.1.2003. Lisäksi kantaja väittää, ettei hänen siirtoaan takaisin entiseen asemapaikkaan julkistettu riittävällä tavalla, sillä komission tiedottaja korosti kyseisessä lehdistötilaisuudessa huolellisesti, ettei tutkimus ollut vielä päättynyt, ja kehotti toimittajia varovaisuuteen. Lopuksi kantaja väittää, että lyhyet pahoittelut, jotka komission tiedottaja ohimennen esitti erään toimittajan kysymykseen 17.6.2003 antamassaan vastauksessa, eivät korvaa sitä, ettei OLAFin lopullisen tutkintakertomuksen valmistumisen jälkeen julkaistu minkäänlaista lehdistötiedotetta, vaikka se olisi ollut kohtuullista tehdä 21.11.2002 julkaistun tiedotteen vastapainoksi.

119 Komissio kiistää syyllistyneensä mihinkään virheeseen ja katsoo, että päätös kantajan asemapaikan siirtämisestä Brysseliin oli riittävästi perusteltu, että se tehtiin yksikön edun vuoksi, että se oli oikeasuhteinen väitettyihin seikkoihin nähden, että se oli turvaamistoimi, jonka tarkoituksena oli taata tutkimuksen sujuva eteneminen, ja ettei se ole voinut loukata syyttömyysolettaman periaatetta.

120 Komissio väittää, että päätös tehtiin henkilöstösääntöjen, sellaisina kuin niitä sovellettiin esillä olevan asian tosiseikkojen tapahtumahetkellä, 7 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan perusteella, jonka mukaan nimittävä viranomainen voi määrätä nimittämällä tai toisiin tehtäviin siirtämällä kunkin virkamiehen hänen pääluokkaansa vastaavaan virkaan kyseisen virkamiehen tehtäväryhmässä ainoastaan yksikön edun huomioon ottaen. Siihen väitteeseen, jonka mukaan kantajan asemapaikan siirto olisi täysin poikennut virkamieskiertoa koskevista tavanomaisista säännöistä, komissio vastaa, ettei kyseisessä tilanteessa ollut kysymys mistään tavanomaisesta virkamieskierrosta. Koska kyseessä oli poikkeuksellinen tilanne, siihen oli myös perusteltua vastata poikkeuksellisella toimenpiteellä.

121 Siihen väitteeseen, jonka mukaan kantajan asemapaikan siirto Brysseliin olisi loukannut suhteellisuusperiaatetta, komissio vastasi suullisessa käsittelyssä, ettei mikään muu toimenpide olisi tullut tässä tapauksessa kysymykseen. Sen väitteen osalta, jonka mukaan se, että komissio olisi hyväksynyt kantajan ehdotuksen ”siirtymisestä palkattomalle virkavapaalle” tutkimuksen ajaksi, olisi yhtä lailla vastannut yksikön etua ja turvannut paremmin kantajan edut, komissio huomautti suullisessa käsittelyssä, että henkilöstösääntöjen 62 artiklan mukaan virkamies ei voi luopua oikeudestaan palkkaluokkansa ja tasonsa mukaiseen palkkaan. Komissio lisäsi myös, ettei asiaa tässä tapauksessa olisi voitu ratkaista sitenkään, että kantaja olisi lähetetty komennukselle Brysseliin. Komennukset ovat luonteeltaan lyhytkestoisia. OLAFin tutkimuksen kestoa oli kuitenkin mahdoton ennustaa siinä vaiheessa, kun päätös kantajan asemapaikan siirrosta Brysseliin tehtiin. Komennukseen liittyi vielä sekin haitta, että siitä olisi aiheutunut toimielimelle ylimääräisiä kuluja.

122 Syyttömyysolettaman periaatteen loukkaamista koskevan väitteen osalta komissio toteaa, että kantajan perustelut eivät perustu tosiseikkoihin, koska lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja muistutti komission tiedottajan ominaisuudessa useaan otteeseen, että tätä periaatetta sovelletaan edelleen kantajaan kantaja. Komissio katsoo, ettei kyseinen väite ole perusteltu myöskään oikeudellisesti, ja vetoaa tässä yhteydessä henkilöstösääntöjen liitteessä IX olevaan 23 artiklaan, jonka mukaan virkamies voidaan pidättää virantoimituksesta, kunnes kurinpitomenettelyssä on tehty päätös. Virantoimituksesta pidättäminen ei ole mikään seuraamus vaan pelkkä turvaamistoimi, joka ei loukkaa mitenkään syyttömyysolettamaa. Se, mikä pätee virantoimituksesta pidättämiseen, pätee sitä suuremmalla syyllä pelkkään lyhyen tutkimusvaiheen ajaksi määrättävään asemapaikan siirtoon, johon ei liity virantoimituksesta pidättämistä. Komission mukaan syyttömyysolettama ei estä toteuttamasta sellaisia turvaamistoimia, joilla pyritään varmistamaan tutkimuksen sujuvuus, puolueettomuus ja tehokkuus.

123 Yleisemmällä tasolla komissio huomauttaa vielä, että hallinnollista päätöstä on arvioitava yksinomaan tosiseikkojen tapahtumahetkellä tiedossa olleitten olosuhteiden perusteella. Riidanalaisten tapahtumien ajankohtana lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtajalla ei ollut mitään syytä olla noudattamatta OLAFin suositusta estää kantajan pääsy komission Pariisin-edustustoon siellä tehtävän tutkimuksen ajaksi.

124 Ensimmäisen kanneperusteen yhteydessä esittämissään lausumissa kantaja vetoaa pääasiassa kolmeen väitteeseen. Kaksi ensimmäistä väitettä on kohdistettu 19.11.2002 tehtyä siirtopäätöstä vastaan, ja ne koskevat ensinnäkin päätöksen perustelujen puutteellisuutta ja toiseksi yksikön etujen huomioimatta jättämistä sekä suhteellisuusperiaatteen ja syyttömyysolettaman periaatteen loukkaamista, jotka rasittavat mainittua päätöstä. Kolmanneksi kantaja väittää, että komissio laiminlöi sille kuuluvan huolenpitovelvollisuuden ensinnäkin silloin, kun se siirsi hänet takaisin entisiin tehtäviinsä Pariisiin, ja toiseksi siinä vaiheessa, kun OLAF jätti lopullisen tutkintakertomuksensa. Väitettä, joka koskee huolenpitovelvollisuuden laiminlyöntiä OLAFin lopullisen tutkintakertomuksen jättämisen yhteydessä, käsitellään toisen kanneperusteen yhteydessä.

– Väite, joka koskee asemapaikan siirrosta Brysseliin tehdyn päätöksen perustelujen puutteellisuutta

125 Komission esittämät epäilyt siitä, voidaanko vahingonkorvauskanne ottaa kokonaisuudessaan tutkittavaksi, koska kantaja ei henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklassa määrätyn menettelyn mukaisesti valittanut hänelle vastaisesta siirtopäätöksestä, on tulkittava siten, että komissio kiistää siirtopäätöstä vastaan kohdistettujen kahden väitteen tutkittavaksi ottamisen edellytykset.

126 Tässä tapauksessa päätöksen perustelujen puutteellisuutta koskevan väitteen tutkittavaksi ottamista ei kuitenkaan ole tarpeen ratkaista, koska se on joka tapauksessa perusteeton.

127 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan henkilöstösääntöjen 25 artiklan toisessa kohdassa määrätyn perusteluvelvollisuuden, joka on johdettu suoraan EY 253 artiklassa määrätystä yleisestä velvollisuudesta, tarkoituksena on yhtäältä se, että sille, jota asia koskee, toimitetaan riittävät tiedot, jotta hän kykenee arvioimaan, onko hänelle vastainen toimenpide perusteltu ja onko kanteen nostaminen virkamiestuomioistuimessa tarkoituksenmukaista, ja toisaalta se, että virkamiestuomioistuin voi tutkia toimenpiteen laillisuuden. Näin muotoiltu perusteluvelvollisuus on yhteisön oikeuden yleinen periaate, josta voidaan poiketa ainoastaan pakottavista syistä (asia T-1/90, Pérez-Mínguez Casariego v. komissio, tuomio 20.3.1991, Kok. 1991, s. II-143, 73 kohta ja asia T-281/01, Huygens v. komissio, tuomio 6.7.2004, Kok. H. 2004, s. I-A-203 ja II-903, 105 kohta).

128 Perusteluvelvollisuuden laajuutta on kussakin tapauksessa arvioitava konkreettisten seikkojen perusteella kiinnittäen erityisesti huomiota päätöksen sisältöön, niiden perusteluiden luonteeseen, joihin on vedottu, ja päätöksen adressaatin tarpeeseen saada selvitystä asiassa (asia T-135/00, Morello v. komissio, tuomio 12.12.2002, Kok. H. 2002, s. I-A-265 ja II-1313, 28 kohta). Erityisesti on huomattava, että päätös on silloin riittävästi perusteltu, kun se on tehty asianomaisen virkamiehen tuntemassa asiayhteydessä, jonka perusteella virkamies voi ymmärtää häntä koskevan päätöksen merkityksen (asia T-36/93, Ojha v. komissio, tuomio 6.7.1995, Kok. H. 1995, s. I-A-161 ja II-497, 60 kohta ja asia T-198/02, N v. komissio, tuomio 1.4.2004, Kok. H. 2004, s. I-A-115 ja II-507, 70 kohta).

129 Oikeuskäytännössä täsmennetään myös, että päätös, joka merkitsee virkamiehen siirtoa vastoin hänen tahtoansa, on henkilöstösääntöjen 25 artiklan toisessa kohdassa tarkoitettu virkamiehelle vastainen toimenpide ja että se on näin ollen perusteltava (em. asia Ojha v. komissio, tuomion 42 kohta ja asia T-129/98, Sabbioni v. komissio, tuomio 23.11.1999, Kok. H. 1999, s. I-A-223 ja II‑1139, 28 kohta).

130 Tässä asiassa 19.11.2002 päivätyssä kirjeessä, jolla kantajalle ilmoitettiin hänen asemapaikkansa siirtoa Brysseliin koskevasta päätöksestä, kerrottiin, että päätös oli tehty yksikön edun vuoksi ja komission Pariisin-edustuston toimintaa koskevan OLAFin tutkimuksen sujuvan etenemisen turvaamiseksi. Kirjeessä myös täsmennettiin, että kantajan tehtävistä ilmoitettaisiin hänelle tarkemmin seuraavina päivinä.

131 Ennen kuin 19.11.2002 tehty päätös annettiin tiedoksi kantajalle, lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja ilmoitti hänelle 15.11.2002 päivätyllä kirjeellä OLAFin tutkimuksen aloittamisesta ja järjesti hänen kanssaan tapaamisen Brysselissä 18.11.2002.

132 Tästä seuraa, että koska nimittävä viranomainen sen jälkeen, kun asiasta oli ensin tiedotettu kantajalle ja kun siitä oli keskusteltu tämän kanssa järjestetyssä tapaamisessa, tarkensi 19.11.2002 päivätyssä kirjeessä, että siirtopäätös oli tehty tutkimuksen sujuvan etenemisen turvaamiseksi, sen voidaan katsoa antaneen kantajalle riittävästi tietoja niin, että tämä voi arvioida, onko päätös perusteltu, ja toisaalta niin, että yhteisöjen tuomioistuimet voivat tutkia päätöksen laillisuuden.

133 Väite, joka koskee 19.11.2002 tehdyn siirtopäätöksen perustelujen puutteellisuutta, on siten perusteeton.

– Väite, joka koskee yksikön edun, suhteellisuusperiaatteen ja syyttömyysolettaman periaatteen loukkaamista

134 Kuten 19.11.2002 tehdyn päätöksen perustelujen puutteellisuutta koskevan väitteen tapauksessa, ei tässäkään tapauksessa tarvitse lausua mitään siitä, että komissio implisiittisesti katsoo, ettei näitä väitteitä voida ottaa tutkittavaksi, koska väitteet ovat joka tapauksessa perusteettomia.

135 Aluksi on syytä muistuttaa, että vaikka on täysin hallinnon edun mukaista ottaa virkamiesten nimityksissä huomioon heidän kykynsä ja henkilökohtaiset toiveensa, ei virkamiehillä kuitenkaan voida katsoa olevan oikeutta hoitaa tai pitää itsellään mitään tiettyä toimea (asia T-100/00, Campoli v. komissio, tuomio 6.3.2001, Kok. H. 2001, s. I-A-71 ja II-347, 71 kohta). Tästä seuraa, että vaikka henkilöstösäännöissä ja erityisesti niiden 7 artiklassa ei nimenomaisesti säädetäkään mahdollisuudesta ”siirtää” virkamies toiseen asemapaikkaan, vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhteisön toimielimillä on tehtäviensä hoitamiseksi laaja harkintavalta yksikköjensä järjestämisessä ja toimielinten palveluksessa olevan henkilöstön asemapaikkojen määräämisessä, edellyttäen kuitenkin, että asemapaikkojen määrääminen tapahtuu yksikön edun mukaisesti ja toimien samanarvoisuutta noudattaen (asia 19/87, Hecq v. komissio, tuomio 23.3.1988, Kok. 1988, s. 1681 ja asia C-294/95 P, Ojha v. komissio, tuomio 12.11.1996, Kok. 1996, s. I-5863).

136 Kun otetaan huomioon se, että toimielimillä on yksikön edun arvioimisessa laaja harkintavalta, virkamiestuomioistuimen valvonnan on rajoituttava koskemaan vain sitä, onko nimittävä viranomainen pysyttäytynyt sellaisissa rajoissa, joita ei voida arvostella, ja onko tämä pidättynyt käyttämästä harkintavaltaansa ilmeisen väärin (asia T-223/99, Dejaiffe v. SMHV, tuomio 12.12.2000, Kok. H. 2000, s. I-A-277 ja II-1267, 53 kohta ja asia T-325/02, Soubies v. komissio, tuomio 21.9.2004, Kok. H. 2004, s. I-A-241 ja II-1067, 50 kohta).

137 Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee edelleen, että vaikka hallinnon huolenpitovelvollisuuden käsite heijastaa oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa, joka henkilöstösäännöillä on luotu viranomaisen ja julkishallinnon työntekijöiden välisissä suhteissa, tämän velvollisuuden asettamat vaatimukset eivät voi estää nimittävää viranomaista toteuttamasta yksikön edun vuoksi tarpeellisiksi katsomiaan toimenpiteitä, koska jokainen virka on täytettävä ensisijaisesti yksikön edun perusteella (asia T-80/92, Turner v. komissio, tuomio 16.12.1993, Kok. 1993, s. II-1465, 77 kohta ja asia T-236/02, Marcuccio v. komissio, tuomio 24.11.2005, Kok. H. 2005, s. I-A-365 ja II-1621, 129 kohta).

138 Kantajan väitteet, jotka koskevat yksikön edun, suhteellisuusperiaatteen ja syyttömyysolettaman periaatteen loukkaamista, onkin tutkittava näiden periaatteiden valossa ja virkamiestuomioistuimelle niiden perusteella myönnetyn rajoitetun valvontavallan puitteissa.

139 Sen väitteen osalta, että 19.11.2002 tehty siirtopäätös olisi ollut yksikön edun vastainen, on muistettava tässä tapauksessa vallinneet tosiasialliset olosuhteet eli se, että OLAFin aloittama sisäinen tutkimus koski lehdistö- ja viestintäpääosastossa, tarkemmin sanottuna komission Pariisin-edustustossa epäiltyjä väärinkäytöksiä, ja se, että kantaja työskenteli siellä esimiesasemassa. Lisäksi kantajan siirtäminen tutkimuksen ajaksi toiseen asemapaikkaan johtui siitä, että OLAFin pääjohtaja oli suositellut, että kantajaa ja tämän apulaispäällikköä estettäisiin pääsemästä edustuston tiloihin kyseisenä aikana tutkimuksen sujuvan etenemisen turvaamiseksi.

140 Tutkimuksen häiriöttömän ja sujuvan etenemisen turvaaminen siihen asti, kunnes tutkimus johtaa tulokseen, on tämäntyyppisissä tutkimuksissa katsottu asianmukaiseksi perusteeksi asemapaikan siirtoa koskevan päätöksen tekemiselle (asia T-339/03, Clotuche v. komissio, tuomio 7.2.2007, 69 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa, ja yhdistetyt asiat T-118/04 ja T-134/04, Caló v. komissio, 113 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

141 Tavoite, joka kantajan riitauttamalla toimenpiteellä pyrittiin saavuttamaan, vastasi siis yksikön etua. Vielä on kuitenkin selvitettävä, olivatko tämän oikeutetun tavoitteen saavuttamiseksi käytetyt keinot suhteellisuusperiaatteen vaatimusten mukaisia.

142 Kun otetaan huomioon, että toimielimellä on laaja harkintavalta sen arvioidessa yksikön etua, on tässä yhteydessä aiheellista todeta, että kantajan asemapaikan siirto Brysseliin komission Pariisin-edustustossa suoritetun OLAFin tutkimuksen ajaksi ei ollut selvästi suhteeton toimenpide tavoiteltuun päämäärään nähden, nimittäin siihen, että sillä pyrittiin välttämään mahdolliset eturistiriidat ja turvaamaan tutkimuksen sujuva eteneminen. Se, että tietyt muut vaihtoehdot, nimittäin kantajan ehdottaman virkavapauden hyväksyminen tai tämän määrääminen komennukselle tutkimuksen ajaksi, olisivat yhtä lailla vastanneet yksikön etua ja turvanneet paremmin kantajan edut, ei yksinään riitä tekemään kyseisestä siirtopäätöksestä suhteetonta.

143 Syyttömyysolettaman periaatteen loukkaamista koskevan väitteen osalta on todettava, että päätös kantajan asemapaikan siirtämisestä Brysseliin ei ollut häneen kohdistettu seuraamus vaan pelkkä turvaamistoimi, jonka oli määrä kestää vain komission Pariisin-edustuston tiloissa suoritettavan OLAFin tutkimuksen ajan.

144 Lisäksi on syytä muistaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan virkamiehen asemapaikka voidaan yksikön edun nimissä siirtää sisäisten tai ulkoisten, henkilösuhteissa ilmenneiden ongelmien vuoksi silloin, kun niistä aiheutuu yksikön moitteettomalle toiminnalle vahingollisia jännitteitä. Tällainen toimenpide voidaan tehdä jopa käsittelemättä kysymystä siitä, kuka näistä vaikeuksista on vastuussa (ks. analogisesti asia 124/78, List v. komissio, tuomio 12.7.1979, Kok. 1979, s. 2499, 13 kohta ja em. asia Ojha v. komissio, tuomion 41 kohta). On kuitenkin katsottava, että jos yksikön etu kerran oikeuttaa sen, että virkamies siirretään toiseen asemapaikkaan sellaisten pelkästään sisäisissä henkilösuhteissa ilmenneiden ongelmien vuoksi, jotka häiritsevät yksikön moitteetonta toimintaa, vaikkei siirretyn virkamiehen olisi edes todettu olevan niistä vastuussa, on saman edun nimissä yhtä oikeutettua toteuttaa sellainen toimenpide, jolla turvataan tutkimuksen häiriötön eteneminen, vaikkei siirretty virkamies tässäkään tapauksessa olisi itse vastuussa tutkimuksen kohteena olevista seikoista (em. asia Clotuche v. komissio, tuomion 71 kohta ja em. asia Caló v. komissio, tuomion 109 kohta).

145 Lopuksi on myös korostettava, että yksittäisen riitautetun toimen lainmukaisuutta on arvioitava toimen toteuttamisen ajankohtana vallinneiden tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen perusteella (yhdistetyt asiat T-124/01 ja T-320/01, Del Vaglio v. komissio, tuomio 4.6.2003, Kok. H. 2003, s. I-A-157 ja II-767, 77 kohta). Näin ollen sellaiset seikat, jotka tulivat ilmi tutkinnassa vasta siirtopäätöksen tekemisen jälkeen ja jotka sulkivat kantajan epäilysten ulkopuolelle, eivät voi vaikuttaa kyseisen päätöksen lainmukaisuuteen, koska itse tutkimuksen ja sen häiriöttömän ja sujuvan etenemisen turvaamiseksi toteutettujen toimenpiteiden tarkoituksena oli nimenomaan selvittää, olivatko alkuperäiset epäilykset perusteltuja.

146 Näin ollen on todettava, ettei komissio ylittänyt sille kuuluvaa laajaa harkintavaltaa, kun se katsoi, että OLAFin tutkimuksen ja erityisesti komission Pariisin-edustuston henkilöstön kuulustelujen häiriötön ja sujuva eteneminen voitiin turvata paremmin silloin, kun kantaja ei hoitanut tehtäviään edustustossa toimitettavan tutkimuksen aikana. Koska komissio oli todennut tuolloin vallinneen tilanteen voivan haitata OLAFin tutkimuksen sujuvaa etenemistä, sillä oli laajan harkintavaltansa nojalla oikeus katsoa, että kantaja oli yksikön edun nimissä perusteltua siirtää toiseen asemapaikkaan (ks. vastaavasti asia T-51/01, Fronia v. komissio, tuomio 16.4.2002, Kok. H. 2002, s. I-A-43 ja II-187, 55 kohta; em. asia Clotuche v. komissio, tuomion 76 kohta ja em. asia Caló v. komissio, tuomion 114 kohta).

147 Väitteet, joiden mukaan riidanalainen siirtopäätös olisi ollut yksikön etujen vastainen ja loukannut suhteellisuusperiaatetta ja syyttömyysolettaman periaatetta, ovat näin ollen perusteettomia.

– Väite, joka koskee huolenpitovelvollisuuden laiminlyömistä siinä yhteydessä, kun kantaja siirrettiin takaisin entisiin tehtäviinsä Pariisiin

148 Siitä komission toiminnasta, joka ei ole luonteeltaan päätöksentekoa ja joka liittyy komission menettelytapaan siinä yhteydessä, kun kantaja palautettiin entisiin tehtäviinsä Pariisin-edustustoon, on todettava, että kantaja sai tietää ensimmäiseksi lehdistön välityksellä, että häneen kohdistettu asemapaikan siirtoa koskeva turvaamistoimi oli kumottu. Tieto siitä, ettei mikään enää estänyt kumoamasta kyseistä toimea, julkistettiin ensin lehdistötilaisuudessa, jonka F piti 20.12.2002 komission tiedottajana, ennen kuin asiasta ilmoitettiin henkilökohtaisesti kantajalle tapaamisessa, jonka F järjesti 6.1.2003, tällä kertaa lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtajana. Tällä välin tieto turvaamistoimen kumoamisesta oli julkaistu Ranskan lehdistössä. Lehdistö- ja viestintäpääosaston pääjohtaja allekirjoitti päätöksen, joka koski kantajan siirtoa takaisin entisiin tehtäviinsä komission Pariisin-edustustoon, vasta 20.1.2003, ja se tuli taannehtivasti voimaan 19.12.2002. Komission perusteluissa vahvistetaan, että kantajan olisi tarvinnut vain lukea lehtiä, niin hän olisi saanut selville, ettei mikään enää estänyt nimittävää viranomaista kumoamasta häneen kohdistettua turvaamistoimea.

149 Tällä tavoin toimimalla komissio loukkasi kantajan oikeutettua intressiä saada tietää henkilökohtaisessa ammatillisessa tilanteessaan tapahtuneesta ratkaisevasta muutoksesta suoraan nimittävältä viranomaiselta eikä lehdistön välityksellä. Komission menettelytapa ei siten heijastanut sitä oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa, joka henkilöstösäännöillä on luotu viranomaisen ja julkishallinnon työntekijöiden välisiin suhteisiin, mikä merkitsee, että komissio laiminlöi huolenpitovelvollisuutensa kantajaa kohtaan.

150 Edellä esitetystä seuraa, että ensimmäinen kanneperuste on hyväksyttävä siltä osin kuin on kyse väitteestä, joka koskee huolenpitovelvollisuuden laiminlyömistä siinä yhteydessä, kun kantaja palautettiin takaisin entisiin tehtäviinsä Pariisiin, ja muilta osin se on hylättävä perusteettomana.

c) Toinen kanneperuste, joka koskee tutkimuksen luottamuksellisuuden loukkaamista

151 Kantaja katsoo, että komissio loukkasi OLAFin tutkimusten luottamuksellisuutta koskevaa periaatetta ja saattoi hänen asemapaikkansa siirron epäasianmukaisen julkisuuden kohteeksi 21.11.2002 julkaistulla lehdistötiedotteella ja komission tiedottajan tuona samana päivänä pidetyssä lehdistötilaisuudessa antamilla lausunnoilla. Edelleen kantaja väittää, että komission tiedottaja olisi tässä samassa lehdistötilaisuudessa antanut kantajan mainetta loukkaavia julkisia lausuntoja.

152 Kantajan mukaan 21.11.2002 päivätty lehdistötiedote, jota levitettiin useille sadoille toimittajille, oli erittäin poikkeuksellinen, ja vastaanottajat saattoivat siitä hyvin nopeasti päätellä kyseisten virkamiesten henkilöllisyyden, kun otetaan huomioon, miten näkyvässä asemassa nämä olivat. Asian epätavallinen julkistaminen tiedotusvälineille loukkasi OLAFin tutkimusten luottamuksellisuutta koskevaa periaatetta, josta säädetään asetuksen N:o 1073/1999 8 artiklan 2 kohdassa.

153 Kantaja katsoo edelleen, että toteamalla 21.11.2002 pidetyssä lehdistötilaisuudessa virheellisesti, että Eurooppa-talojen riidanalaisten avustusten hallinnointi olisi edustustojen vastuulla, komission tiedottaja antoi kantajasta panettelevan ja herjaavan lausunnon, joka oli omiaan antamaan sellaisen käsityksen, että tämä olisi komission Pariisin-edustuston päällikkönä vastuussa väitetyistä petoksista ja jopa osallinen niihin.

154 Kantajan mukaan nämä eri tiedotteet johtivat siihen, että 23.11.2002 ilmestyneessä Le Mondessa julkaistiin hänen kannaltaan tuhoisa artikkeli.

155 Komissio kiistää loukanneensa OLAFin tutkimusten luottamuksellisuutta koskevaa periaatetta ja väittää, etteivät sen edustajat koskaan paljastaneet kantajan nimeä vaan nimen julkistaminen tapahtui toimittajien aloitteesta. Komissio täsmentää, että 21.11.2002 annettu lehdistötiedote julkaistiin nimenomaan kantajan edun nimissä, niiden mahdollisten spekulaatioiden ja huhujen lopettamiseksi, joita oli saattanut lähteä liikkeelle toimittajien riidanalaisia tosiseikkoja kohtaan osoittaman kiinnostuksen takia.

156 Lisäksi komissio väittää, ettei sen tarkoituksena ollut missään tapauksessa vahingoittaa kantajan mainetta, ja tarkentaa, ettei sen tiedottaja koskaan väittänyt 21.11.2002 pidetyssä lehdistötilaisuudessa virheellisesti, että kantaja olisi vastuussa kaikista Ranskassa toteutuneista ja erityisesti Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-taloon liittyvistä menoista.

157 Yleensäkin komissio toteaa, etteivät sen edustajat voi saattaa toimielintä korvausvelvolliseksi antamalla lausuntoja sellaisista julkiseen elämään liittyvistä asioista, joista heille tehdään kysymyksiä, jos kyseiset lausunnot esitetään asianmukaisin varauksin, kuten vuoden 2002 marraskuussa ja joulukuussa pidetyissä lehdistötilaisuuksissa komission mukaan tehtiin.

158 Lopuksi komissio korostaa, että kantaja sai osakseen täysin riittävää julkisuutta sekä siinä yhteydessä, kun hänen asemapaikkansa siirrettiin takaisin Pariisiin, että OLAFin tutkintakertomuksen johdosta 20.12.2002 ja 17.6.2003 pidetyissä lehdistötilaisuuksissa.

159 Toisen kanneperusteen yhteydessä kantaja esittää kolme väitettä, jotka koskevat OLAFin tutkimusten luottamuksellisuutta koskevan velvollisuuden loukkaamista, hänen asemapaikkansa siirtoon kohdistunutta epäasianmukaista julkisuutta sekä sitä, että komission tiedottaja esitti hänestä panettelevia ja herjaavia lausuntoja 21.11.2002 pidetyssä lehdistötilaisuudessa. Ensimmäisen kanneperusteen yhteydessä kantaja myös väittää, että komissio laiminlöi sille kuuluvan huolenpitovelvollisuuden siinä vaiheessa, kun OLAF jätti lopullisen tutkintakertomuksensa.

160 Väitteet, jotka koskevat OLAFin tutkimusten luottamuksellisuutta koskevan velvollisuuden loukkaamista, kantajan asemanpaikan siirtoon kohdistunutta epäasianmukaista julkisuutta ja huolenpitovelvollisuuden laiminlyöntiä OLAFin tutkintakertomuksen jättämisen yhteydessä, on aiheellista tutkia yhdessä, koska ne liittyvät läheisesti toisiinsa.

– Väitteet, jotka koskevat OLAFin tutkimusten luottamuksellisuutta koskevan velvollisuuden loukkaamista, kantajan asemanpaikan siirtoon kohdistunutta epäasianmukaista julkisuutta ja huolenpitovelvollisuuden laiminlyöntiä OLAFin tutkintakertomuksen jättämisen yhteydessä

161 OLAFin tutkimusten luottamuksellisuutta koskeva sääntö määritellään väljästi asetuksen N:o 1073/1999 8 artiklan 2 kohdassa. Tätä sääntöä on tulkittava omassa asiayhteydessään ja erityisesti tämän asetuksen johdanto-osan 10 perustelukappaleen valossa, jonka mukaan OLAFin tutkimuksissa on otettava perusvapaudet täysimääräisesti huomioon. Näin ollen kyseistä sääntöä ei voida tulkita niin, että sen yksinomaisena tarkoituksena olisi suojella tietojen luottamuksellisuutta, kunnes totuus on selvitetty, vaan sen tavoitteena on katsottava olevan myös syyttömyysolettaman ja sitä kautta tutkimuksen kohteena olevien virkamiesten tai muun henkilöstön maineen suojeleminen.

162 Lisäksi on korostettava, että tutkimuksen sujuva eteneminen voi edellyttää sitä, että tutkintamenetelmät pidetään luottamuksellisina ja etteivät edes tutkimuksen kohteena olevat henkilöt tiedä siitä. Näin ollen päätöksen 1999/396 4 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetään, että virkamiehelle voidaan jättää ilmoittamatta häneen kohdistuvista epäilyistä, jos ilmoittaminen vaarantaa tutkimuksen. Asetuksen N:o 1073/1999 8 artiklan 2 kohdassa taatun erityisen suojan ohella sekä hyvän hallintotavan periaate että huolenpitovelvollisuus samoin kuin OLAFin kaltaiselle riippumattomalle elimelle annettujen tutkintavaltuuksien noudattaminen edellyttävät sitä, että toimielin, jonka palveluksessa virkamies on, noudattaa petosväitteiden tai -epäilyjen julkistamisessa mahdollisimman suurta varovaisuutta ja pidättyvyyttä. Tämä on sitäkin tärkeämpää silloin, kun OLAFin tutkimuksesta ei ole vielä tehty mitään johtopäätöksiä, etenkin kun otetaan huomioon jokaiselle kuuluva oikeus syyttömyysolettamaan.

163 Huolenpitovelvollisuus merkitsee muun muassa sitä, että kun viranomainen tekee virkamiehen asemaa koskevan ratkaisun, se ottaa huomioon kaikki sen päätökseen mahdollisesti vaikuttavat seikat, ja että näin toimiessaan se ottaa huomioon paitsi hallinnon edun myös kyseisen virkamiehen edun (asia T-133/02, Chawdhry v. komissio, tuomio 17.12.2003, Kok. H. 2003, s. I-A-329 ja II-1617, 107 kohta ja asia T-48/01, Vainker v. parlamentti, tuomio 3.3.2004, Kok. H. 2004, s. I-A-51 ja II-197, 125 kohta).

164 Oikeuskäytännössä täsmennetään, että silloin, kun virkamiehen kunniaan kohdistetaan vakavia syytöksiä, hallinnolla on velvollisuus välttää niiden julkistamista, ellei se ole ehdottoman välttämätöntä (asia 53/72, Guillot v. komissio, tuomio 11.7.1974, Kok. 1974, s. 791, 3–5 kohta). Niin ikään on katsottu, että toimielimen on sille kuuluvan huolenpitovelvollisuuden ja hyvän hallinnon periaatteen mukaisesti estettävä se, ettei virkamiehestä anneta sellaisia lausuntoja, jotka loukkaavat hänen ammatillista kunniaansa. Tästä seuraa, että periaatteessa hallintoviranomaisen on yhtäältä vältettävä antamasta lehdistölle sellaisia tietoja, jotka voivat aiheuttaa asianomaiselle virkamiehelle vahinkoa, ja toisaalta toteutettava toimielimessä kaikki tarpeelliset toimenpiteet, jottei virkamiehestä paljasteta sellaisia tietoja, jotka voisivat loukata hänen kunniaansa (ks. asia T-203/95 R, Connolly v. komissio, määräys 12.12.1995, Kok. 1995, s. II-2919, 35 kohta).

165 Tästä huolimatta on kuitenkin todettava, että yhteisön toimielimissä on omaksuttu tietty vastuuntuntoinen toimintatapa, jolla vastataan erityisesti kansalaisten tiedontarpeeseen ja tarpeeseen varmistua siitä, että mahdollisiin puutteisiin ja petoksiin puututaan ja että ne tapauksen mukaan poistetaan ja niistä määrätään asianmukaiset seuraamukset. Tämä velvollisuus merkitsee, että sellaisten yhteisön virkamiesten ja muuhun henkilöstöön kuuluvien, jotka toimivat vastuuasemissa komission kaltaisissa hallintoelimissä, on otettava huomioon, että olemassa saattaa olla perusteltu tarve antaa tiettyjä tietoja julkisuuteen.

166 Edelleen on korostettava, että petosepäilyihin perustuvan tutkimuksen aloittaminen on joka tapauksessa omiaan aiheuttamaan tiettyä vahinkoa kyseisen henkilön maineelle etenkin silloin, jos tutkimus saa julkisuutta toimielimen ulkopuolella. Asianomaisen henkilön vapauttaminen epäilyistä tällaista julkisuutta saaneen tutkimuksen päätyttyä riittää harvoin poistamaan kokonaan hänen maineelleen aiheutunutta vahinkoa. Sopimussuhteen ulkopuolinen yhteisön vastuu merkitsee, että tutkimuksen aloittamisesta ja toimittamisesta aiheutunutta vahinkoa ei korvata, ellei kyseinen toimielin ole tehnyt sellaista virhettä, joka synnyttää vahingonkorvausvastuun, niin valitettavaa kuin tämä onkin sille henkilölle, joka tutkimuksen päätteeksi mahdollisesti vapautetaan epäilyistä. Jos tutkimuksesta tällaisen henkisen kärsimyksen lisäksi aiheutuu vielä henkilöstösääntöjen 73 artiklassa tarkoitettu ammattitauti, virkamiehellä on viimeksi mainitun säännöksen nojalla oikeus saada siitä kiinteämääräinen korvaus ilman, että hänen on tarpeen osoittaa, että toimielin on tehnyt jonkin virheen.

167 Kun otetaan huomioon mahdollinen perusteltu tarve antaa tiettyjä tietoja julkisuuteen, huolenpitovelvollisuuden, joka hallintoviranomaisella on virkamiehiinsä nähden, on oltava erityisen tiukka. Huolenpitovelvollisuuden tiukentaminen erityisesti tutkimuksen yhteydessä vaikuttaa vielä monin verroin tarpeellisemmalta, jos tiedotusvälineet hyvin todennäköisesti kyseenalaistavat julkisesti kyseisten henkilöiden kunnian tai ammatillisen maineen ja sitä kautta pahentavat näille jo aiheutunutta vahinkoa jopa siinä määrin, etteivät vahingot ole enää korjattavissa.

168 Julkistamistoimia, joita komissio toteutti OLAFin tutkimuksen käynnistämisen ja kantajan asemapaikan siirtämisen yhteydessä, on tarkasteltava edellä esitettyjen päätelmien valossa.

169 Koska nimittävä viranomainen tässä tapauksessa päätti sille kuuluvaa harkintavaltaa lainmukaisesti käyttäen siirtää kantajan asemapaikan tutkimuksen ajaksi Brysseliin, toimielimellä oli yksikön edun nimissä perusteltu syy katsoa, että siirrosta tiedotetaan julkisuuteen. Kun otetaan huomioon ensinnäkin se, että kantaja oli komission Pariisin-edustuston päällikön ominaisuudessa ollut säännöllisesti yhteydessä lehdistöön, ja toisaalta se, että toimittajat olivat jo aiemmin osoittaneet kiinnostusta Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-talossa epäiltyihin väärinkäytöksiin, jotkut toimittajista olisivat lopulta väistämättä havainneet hänen poissaolonsa edustustosta, vaikkei toimielin olisi mitenkään tiedottanut siitä. Poissaolon havaitseminen olisi varmasti herättänyt lehdistössä erilaisia arveluja, jotka olisivat olleet omiaan vahingoittamaan sekä kantajan että komission etuja.

170 Tämä väistämätön luottamuksellisuudesta luopuminen paitsi asemapaikan siirtoa koskevan päätöksen osalta myös kantajan – joka siis oli toinen kyseisen toimenpiteen kohteena olleista virkamiehistä – henkilöllisyyden osalta johtui kantajan viran luonteesta eikä komission tahdosta, ja yksiköllä oli selvä intressi tämän tiedon asianmukaiseen julkistamiseen, jotta vältettäisiin sekä kyseisille kahdelle virkamiehelle että toimielimelle vahingollisten huhujen leviäminen. Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa vallinneissa erityisissä olosuhteissa ei siis voida katsoa, että OLAFin tutkimuksen käynnissä olemista tai kyseisten kahden virkamiehen asemapaikan siirtoa koskevan tiedon julkistaminen lehdistölle olisi sinällään rikkonut OLAFin tutkimusten luottamuksellisuutta koskevia vaatimuksia.

171 Vielä on kuitenkin selvitettävä, pysyikö komission tälle asialle antama julkisuus yksikön edun kannalta kohtuullisissa rajoissa.

172 On todettava, että tiedoissa, jotka komissio julkisti lehdistölle OLAFin tutkimuksen aikana, ei asetettu kantajan etua ja toimielimen etua oikeudenmukaiseen tasapainoon. Vaikka komission alkuperäinen tarkoitus, eli niiden huhujen ja arvelujen estäminen, joita olisi väistämättä seurannut, ellei kantajan asemapaikan siirrosta olisi tiedotettu millään tavalla, olikin perusteltu, on ilmeistä, että julkisuus, jota komissio antoi OLAFin tutkimukselle sen aloittamisesta lähtien aina siihen asti, kun OLAF esitti lopullisen tutkintakertomuksensa, on monellakin tavalla moitittavaa.

173 Ensinnäkin se, että komissio oma-aloitteisesti julkaisi asiasta oman lehdistötiedotteensa sen OLAFin julkaiseman tiedotteen lisäksi, jossa ilmoitettiin tutkimuksen aloittamisesta, on melko poikkeuksellista, kuten komissio suullisessa käsittelyssä itse täsmensi vastatessaan virkamiestuomioistuimen esittämään kysymykseen. Tämä jokseenkin epätavallinen ratkaisu, joka veti väistämättä huomion riidanalaisiin seikkoihin, velvoitti näin ollen komission kiinnittämään erityistä huomiota kantajan etuihin ja antamaan erityiset takeet tämän etujen suojaamisesta.

174 Toiseksi komission julkaisema lehdistötiedote oli muotoiltu niin, että siinä annettiin ymmärtää, että kyseiset kaksi Brysseliin siirrettyä virkamiestä olisivat henkilökohtaisesti osallisina OLAFin tutkimuksen kohteena oleviin mahdollisiin väärinkäytöksiin. Vaikka lehdistötiedotteessa ei mainittukaan nimeltä kyseisiä virkamiehiä, kuka tahansa kohtuullisen tarkkaavainen toimittaja saattoi helposti päätellä heidän henkilöllisyytensä asiayhteydestä. Näin ollen sillä komission esittämällä seikalla, ettei kyseisiä virkamiehiä mainittu nimeltä, ei tässä yhteydessä näytä olevan merkitystä.

175 Lisäksi kyseisessä lehdistötiedotteessa oli virhe. Siinä nimittäin mainittiin, että komissio olisi pyytänyt OLAFia harkitsemaan tutkimuksen aloittamisen mahdollisuutta, vaikka komissio kyseisen tiedotteen julkaisupäivänä 21.11.2002 tiesi hyvin, että tutkinta oli jo käynnissä, sillä se oli aloitettu 15.11.2002.

176 On totta, että 21.11.2002 pidetyssä lehdistötilaisuudessa komission tiedottaja esitti lausuntonsa tietyin varauksin. Hän korosti huolellisesti, ettei ketään vastaan ollut nostettu syytteitä ja että päätökset asemapaikan siirroista pääosaston muihin yksiköihin oli tehty eturistiriitojen välttämiseksi ja tutkimuksen sujuvan etenemisen turvaamiseksi. Vaikka edellä mainittu tiedottaja ilmaisikin itseään suhteellisen varovaisesti kyseisessä lehdistötilaisuudessa, tämä varovaisuus ei kuitenkaan riittänyt poistamaan vahinkoa, joka kantajalle oli aiheutunut 21.11.2002 julkaistusta lehdistötiedotteesta, jossa kyseiset kaksi virkamiestä saatettiin epäilyksenalaisiksi ja joka herätti toimittajien keskuudessa lisää kysymyksiä.

177 On myös syytä todeta, ettei komissio oma-aloitteisesti esittänyt julkisuudessa mitään lausuntoja 6.5.2003 päivätystä OLAFin lopullisesta tutkintakertomuksesta, jonka päätelmissä kantaja vapautetaan epäilyksistä niiden väitteiden osalta, jotka olivat johtaneet tutkimuksen aloittamiseen. Ainoa kerta, jolloin komissio otti julkisesti kantaa tähän kertomukseen, oli 17.6.2003 pidetyssä lehdistötilaisuudessa, jossa komission uusi tiedottaja erään toimittajan esittämään kysymykseen vastatessaan esitti samalla omasta puolestaan ja koko toimielimen puolesta pahoittelut kantajan tilanteesta.

178 Tämä verrattain myöhäinen kannanotto ei muotonsa sen paremmin kuin laajuutensakaan puolesta ollut verrattavissa julkisuuteen, jota kantajan asemapaikan siirrolle annettiin tutkimuksen aloittamisen yhteydessä. Se, miten kantajan asemapaikan siirto julkistettiin tutkimuksen aloittamisen yhteydessä, on selvästi epätasapainossa OLAFin tutkintakertomuksen jättämistä seuranneen julkisuuden kanssa. Komissio ei toteuttanut kantajan asemapaikan siirrolle antamansa huomattavan julkisuuden, jolla oli selvästi haitallinen vaikutus kantajan maineeseen, vastapainoksi mitään oikaisutoimea siinä vaiheessa, kun OLAF julkaisi lopullisen tutkintakertomuksensa.

179 Komission väite, jonka mukaan kantajan maine olisi palautettu 20.12.2002 pidetyssä lehdistötilaisuudessa, jossa komission tiedottaja ilmoitti julkisesti kantajaan kohdistetun turvaamistoimen poistamisesta, ei kumoa tätä päätelmää. Tutkinta oli tuona ajankohtana yhä käynnissä, ja petosepäilyt, joista oli ilmoitettu lehdistölle 21.11.2002 annetulla lehdistötiedotteella, olivat siis edelleen olemassa. Toisin kuin komissio väittää, ilmoitusta kantajaan kohdistetun turvaamistoimen kumoamisesta ei näin ollen voida katsoa hänen maineensa palauttamiseksi.

180 Koska komissio siis oma-aloitteisesti julkaisi lehdistötiedotteen, jonka sisällöllä annettiin ymmärtää, että Brysseliin siirretty kantaja olisi henkilökohtaisesti osallisena OLAFin tutkimuksen kohteena oleviin mahdollisiin väärinkäytöksiin, ja kun se jätti toteuttamatta tarvittavat oikaisutoimet, jotka olisivat tasapainottaneet tämän lehdistötiedotteen julkaisemisen aiheuttamaa epätavallista kielteistä julkisuutta, komissio ei ottanut riittävällä tavalla huomioon kantajan etuja suhteessa omiin etuihinsa eikä rajoittanut mahdollisimman pieneksi vahinkoa, joka kantajalle aiheutui tutkimuksen aloittamisesta. Näin ollen komission on katsottava laiminlyöneen huolenpitovelvollisuutensa virkamiestään kohtaan.

181 Sen väitteen osalta, jonka mukaan komission tiedottaja olisi esittänyt kantajasta panettelevan ja herjaavan lausunnon väittäessään 21.11.2002 pidetyssä lehdistötilaisuudessa, että edustustot olisivat viime kädessä vastuussa komission Eurooppa-talojen avustusten hallinnoinnista, on todettava, että vaikka tämä lausunto olikin tietyiltä osin epätäsmällinen, se esitettiin suhteellisen varovaisesti ja siinä mainittiin erityisesti, että avustusten hallinnointiin osallistuu useita osapuolia. Lisäksi on otettava huomioon, että nämä lausunnot esitettiin suullisesti, joten niiltä ei voida vaatia yhtä suurta tarkkuutta ja osuvuutta kuin kirjallisilta lausunnoilta. Niillä ei siis ole sellaista ulottuvuutta kuin kantaja väittää.

182 Näin ollen väite, jonka mukaan komission tiedottaja olisi esittänyt panettelevia ja herjaavia lausuntoja, on perusteeton.

d) Virkamiestuomioistuimen päätelmä komission tekemän virheen olemassaolosta

183 Virkamiestuomioistuin toteaa siis, että kun komissio loukkasi kantajan oikeutettua intressiä saada tieto palauttamisestaan entisiin tehtäviinsä Pariisiin suoraan nimittävältä viranomaiselta eikä lehdistön välityksellä ja kun se lisäksi antoi laajaa julkisuutta kantajan asemapaikan siirrolle OLAFin tutkimuksen yhteydessä mutta ei kuitenkaan korjannut riittävällä tavalla vahinkoa, joka kantajalle aiheutui tästä epätavallisesta julkisuudesta, se laiminlöi huolenpitovelvollisuuden, joka sillä on virkamiehiään kohtaan, ja syyllistyi virkavirheeseen, joka on omiaan synnyttämään sille vahingonkorvausvastuun.

184 Näin ollen on tutkittava, ovatko väitetyt vahingot todellisia ja onko virkamiestuomioistuimen toteamien virheiden ja kärsittyjen vahinkojen välillä syy-yhteys.

185 Kantajan mukaan komission virheet aiheuttivat hänelle vakavan henkisen vamman, jonka vuoksi hän sairastui syvään ja pysyvään masennukseen sillä seurauksella, että hänet todettiin työkyvyttömäksi 1.5.2004. Työkyvyttömäksi joutumisesta kantajalle koitunut aineellinen vahinko muodostuu hänen peruspalkkansa ja hänelle maksetun työkyvyttömyyseläkkeen erotuksesta, joka lasketaan työkyvyttömyyden alkamispäivästä siihen päivään asti, jolloin hänellä olisi ollut oikeus hakea vanhuuseläkettä, toisin sanoen 55 kuukauden ajalta. Aineellisen vahingon määräksi saadaan siten 264 000 euroa.

186 Lisäksi komission virheet loukkasivat kantajan mukaan vakavasti hänen kunniaansa ja mainettaan ja tuhosivat lopulta hänen uransa. Tästä aiheutui hänelle henkistä kärsimystä, jota pahensi merkittävästi se, että nimittävä viranomainen kieltäytyi myöntämästä virheitään, ja tämän henkisen kärsimyksen korvauksen määräksi muodostuu 500 000 euroa.

187 Kirjallisen menettelyn aikana komissio huomautti, että kantajalle aiheutunutta vahinkoa enempää kuin sen ja väitettyjen virheiden välistä syy-yhteyttä ei voida tutkia, ennen kuin henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla vireille pantu menettely on saatettu päätökseen. Erityisesti komissio korosti, että kantajalle aiheutuneen vahingon arvioimisessa on otettava huomioon tämän määräyksen perusteella saadut etuudet edellä mainitussa asiassa Lucaccioni vastaan komissio annetun tuomion mukaisesti.

188 Huomautuksissaan, jotka saapuivat 10.11.2006 faksitse virkamiestuomioistuimen kirjaamoon (alkuperäiskappaleet jätettiin 13.11.2006) sen jälkeen, kun kantaja oli luopunut henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla vireille panemastaan menettelystä, komissio katsoo, ettei luopuminen voi vaikuttaa riita-asian laajuuteen. Se väittää, että vahinko on arvioitava objektiivisesti ja ettei se ole osapuolten itsensä arvioitavissa. Näin ollen kantaja ei voi menettelystä luopumalla lisätä nyt aiheutuneesta vahingosta vaatimansa korvauksen määrää. Komissio huomauttaa vielä, että kantajan edun mukaista on perua luopumisensa ja vaatia henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla vireille panemansa menettelyn uudelleen aloittamista.

189 Vastineessaan komissio korostaa toissijaisesti, että summat, joita kantaja vaatii korvaukseksi hänelle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä, ovat kohtuuttomia.

190 Aluksi on syytä täsmentää, että sitä aineellista vahinkoa ja henkistä kärsimystä, joka aiheutui virheistä, joihin kantaja vetosi mutta joiden olemassaoloa virkamiestuomioistuin ei todennut, etenkin virheistä, jotka liittyivät komission OLAFille lähettämään ilmoitukseen Avignonin Eurooppa-tiedotuspisteessä oletettavasti tapahtuneista väärinkäytöksistä sekä päätökseen kantajan asemapaikan siirrosta Brysseliin, ei voida ottaa huomioon.

191 Muilta osin on tehtävä ero kantajalle väitetysti aiheutuneiden aineellisen vahingon ja henkisen kärsimyksen välillä.

192 Kantaja katsoo, että hänelle aiheutunut aineellinen vahinko muodostuu palkanmenetyksestä, joka hänelle koitui hänen jouduttuaan työkyvyttömäksi sairautensa takia, jonka hän vaati toteamaan ammattitaudiksi panemalla vireille henkilöstösääntöjen 73 artiklassa määrätyn menettelyn.

193 On kuitenkin muistettava, ettei virkamiestuomioistuin ole toimivaltainen ottamaan kantaa syy-yhteyteen virkamiehen työskentelyolosuhteiden ja sairauden, johon hän vetoaa, välillä. Vakuutusmääräysten 19 artiklassa nimittäin määrätään, että päätökset, jotka koskevat sairauden toteamista ammattitaudiksi sekä pysyvän työkyvyttömyysasteen vahvistamista, tekee nimittävä viranomainen yhden tai useamman toimielinten nimeämän lääkärin päätelmien perusteella, ja jos virkamies niin vaatii, kuultuaan kyseisten määräysten 23 artiklassa tarkoitettua lääketieteellistä lautakuntaa. Vakuutusmääräysten 12 artiklan 1 kohdassa taas määrätään, että jos tapaturma tai ammattitauti johtaa virkamiehen täydelliseen pysyvään työkyvyttömyyteen, hänelle maksetaan henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettu määrä eli määrä, joka on kahdeksan kertaa hänen vuosittaisen peruspalkkansa suuruinen, tapaturmaa edeltävien kahdentoista kuukauden peruspalkan perusteella laskettuna.

194 Henkilöstösääntöjen 73 artiklan mukaisesti käyttöön otetussa järjestelmässä säädetään siis kiinteämääräisestä korvauksesta tapaturmasta tai ammattitaudista, eikä sen, jota asia koskee, ole tarpeen osoittaa, että toimielin on tehnyt jonkin virheen. Oikeuskäytännössä täsmennetään, että virkamiehellä on oikeus vaatia lisäkorvausta vain siinä tapauksessa, jos ilmenee, että henkilöstösääntöjen järjestelmä ei mahdollista asianmukaisen korvauksen myöntämistä kärsitystä vahingosta (ks. vastaavasti yhdistetyt asiat 169/83 ja 136/84, Leussink ym. v. komissio, tuomio 8.10.1986, Kok. 1986, s. 2801, 13 kohta ja asia C-257/98 P, Lucaccioni v. komissio, tuomio 9.9.1999, Kok. 1999, s. I-5251, 22 kohta; em. asia Lucaccioni v. komissio, tuomion 74 kohta ja asia T-300/97, Latino v. komissio, tuomio 15.12.1999, Kok. H. 1999, s. I-A-259 ja II-1263, 95 kohta).

195 Tästä seuraa, että kantajan korvausvaatimukset aineellisesta vahingosta, jonka hän väittää itselleen aiheutuneen sairaudestaan ja joutumisestaan sen seurauksena työkyvyttömäksi, on hylättävä.

196 Tätä päätelmää ei kumoa se, että kantaja sittemmin luopui henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla vireille panemastaan menettelystä. Mainittu luopuminen ei nimittäin vaikuta mitenkään sen oikeussäännön soveltamiseen, jonka mukaan sairauden toteaminen ammattitaudiksi kuuluu nimittävän viranomaisen toimivaltaan.

197 Kantaja selittää, että komission virheistä koitui hänelle henkistä kärsimystä, joka perustuu hänen kunniansa ja ammatillisen maineensa loukkaamiseen ja terveytensä pysyvään heikentymiseen.

198 Alustavasti on syytä muistuttaa, että henkilöstösääntöjen 73 artiklan täytäntöön panemiseksi säädetyn menettelyn tarkoituksena on myöntää kiinteämääräinen korvaus sekä aineellisesta vahingosta että henkisestä kärsimyksestä, joita ammattitaudista on aiheutunut.

199 Tästä seuraa, että kantajan korvausvaatimukset henkisestä kärsimyksestä, joka hänelle aiheutui hänen sairaudestaan ja hänen joutumisestaan sen seurauksena työkyvyttömäksi, on myös hylättävä.

200 Etenkään vahingosta, joka aiheutui tämän tuomion 163 kohdassa todetusta huolenpitovelvollisuuden periaatteen loukkaamisesta, johon komissio syyllistyi siinä yhteydessä, kun se palautti kantajan entisiin tehtäviinsä Pariisiin, ei voida määrätä korvausta tämän vahingonkorvauskanteen yhteydessä. On nimittäin katsottava, että tämänkaltainen huolenpitovelvollisuuden periaatteen loukkaaminen on luonteensa vuoksi ollut omiaan luomaan kantajalle painetta ja ahdistusta ja sitä kautta aiheuttamaan tai vaikeuttamaan hänen sairauteensa liittyvää kärsimystä. Periaatteessa tämänluonteiset vahingot korvataan henkilöstösääntöjen 73 artiklan täytäntöön panemiseksi säädetyssä menettelyssä.

201 Sen sijaan se osa kantajan väittämästä henkisestä kärsimyksestä, joka perustuu siihen, että hänen kunniaansa ja ammatillista mainettaan on loukattu, ei liity mitenkään hänen sairauteensa, eikä siitä näin ollen voida maksaa henkilöstösääntöjen 73 artiklan mukaista kiinteämääräistä korvausta.

202 Näin ollen on tutkittava kantajalle aiheutuneen henkisen kärsimyksen tämän osan todellinen luonne.

203 Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että OLAFin tutkimuksen käynnistämisen jälkeen julkaistuissa tiedoissa annettiin ymmärtää, että kantajaa epäiltiin osalliseksi tutkimuksen kohteena olleisiin väärinkäytöksiin ja petoksiin. Koska useissa Ranskassa ilmestyneissä lehtiartikkeleissa, joissa kantaja mainittiin nimeltä, kerrottiin hänen asemapaikkansa siirtämisestä kyseisen tutkimuksen yhteydessä ja selostettiin Avignonin ja Vauclusen Eurooppa-taloa koskevien petosepäilyjen taustoja, kantajan kunnia ja ammatillinen maine kärsivät loukkauksen paitsi toimielimen sisällä myös laajemmin suuren yleisön silmissä. Komission ilmoitus kantajaan kohdistetun turvaamistoimen kumoamisesta ja komission tiedottajan 17.6.2003 pidetyssä lehdistötilaisuudessa esittämät pahoittelut eivät poistaneet näin tapahtunutta vahinkoa.

204 Näin ollen virkamiestuomioistuimen on tutkittava, onko sen toteamien virkavirheiden ja kantajalle aiheutuneen henkisen kärsimyksen tämän osan välillä syy-yhteys.

205 Jotta syy-yhteyden olemassaolo voitaisiin todeta, on lähtökohtaisesti näytettävä toteen, että kyseessä olevan yhteisön toimielimen tekemän virheen ja väitetyn vahingon välillä on välitön ja varma syy-yhteys (asia T-140/97, Hautem v. EIP, tuomio 28.9.1999, Kok. H. 1999, s. I-A-171 ja II-897, 85 kohta).

206 Tässä tapauksessa tiedoilla, jotka komissio päätti antaa julkisuuteen kantajan asemapaikan siirrosta Brysseliin erityisesti 21.11.2002 annetussa lehdistötiedotteessa, paitsi mahdollistettiin se, että kuka tahansa kohtuullisen tarkkaavainen toimittaja saattoi päätellä kantajan henkilöllisyyden, myös annettiin ymmärtää, että kantaja olisi osallisena tutkimuksen kohteena olleisiin väärinkäytöksiin. Tämän toimenpiteen välitön ja ennakoitavissa oleva seuraus oli se, että Ranskan lehdistössä, erityisesti eräässä Le Monden artikkelissa, julkaistiin kantajaan kohdistuvista petosepäilyistä tietoja, joista aiheutunut kunnian ja maineen loukkaus oli laajempi kuin se vahinko, joka vääjäämättä aiheutuu jokaiselle OLAFin tutkimuksen kohteena olevalle virkamiehelle. Komissio ei myöhemmin oikaissut tätä kantajan kunnian ja maineen loukkausta. Se ei etenkään antanut OLAFin tutkintakertomukselle, jossa kantaja vapautettiin epäilyksistä kyseisen tutkimuksen aloittamiseen johtaneiden väitteiden osalta, yhtä laajaa julkisuutta kuin se antoi kantajan asemapaikan siirrolle kyseisen tutkimuksen käynnistämisen yhteydessä. Tämän tuomion 183 kohdassa todettujen toimielimen tekemien virkavirheiden ja sen kantajalle aiheutuneen henkisen kärsimyksen osan, joka muodostuu hänen kunniansa ja ammatillisen maineensa loukkauksesta, välillä on näin ollen suora ja varma syy-yhteys.

207 Näin ollen komissio on velvoitettava maksamaan kantajalle vahingonkorvaus siitä osasta henkistä kärsimystä, joka hänelle aiheutui virkamiestuomioistuimen toteamien virkavirheiden takia. Käsiteltävänä olevan asian olosuhteet huomioon ottaen virkamiestuomioistuin arvioi tämän korvauksen kohtuulliseksi määräksi 15 000 euroa.

208 Kuten virkamiestuomioistuin on todennut asiassa F-16/05, Falcione vastaan komissio, 26.4.2006 antamassaan tuomiossa (77–86 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa), niin kauan kuin virkamiestuomioistuimen työjärjestys ja erityisesti sen oikeudenkäyntikuluja koskevat määräykset eivät ole tulleet voimaan, on sovellettava ainoastaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestystä.

209 Virkamiestuomioistuin voi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan nojalla määrätä oikeudenkäyntikulut jaettaviksi asianosaisten kesken, jos asiassa osa vaatimuksista ratkaistaan toisen asianosaisen ja osa toisen asianosaisen hyväksi; mainitun työjärjestyksen 88 artiklan mukaan yhteisöjen ja niiden virkamiesten välisissä riita-asioissa toimielimet vastaavat kuitenkin omista oikeudenkäyntikuluistaan.

210 Koska tässä tapauksessa osa kanteesta hyväksyttiin, käsiteltävänä olevassa asiassa on aiheellista velvoittaa komissio korvaamaan omien kulujensa lisäksi kaksi kolmasosaa kantajan oikeudenkäyntikuluista.

1) Euroopan yhteisöjen komissio velvoitetaan maksamaan Jean-Louis Giraudylle 15 000 euron vahingonkorvaus hänelle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä, joka perustuu siihen, että hänen mainettaan ja kunniaansa on loukattu.

3) Euroopan yhteisöjen komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan ja kahdesta kolmasosasta Giraudyn oikeudenkäyntikuluja.