1. Henkilöiden vapaa liikkuvuus – Työntekijät – Perustamissopimuksen määräykset – Henkilöllinen soveltamisala
(EY 39 artikla)
2. Henkilöiden vapaa liikkuvuus – Työntekijät – Yhdenvertainen kohtelu – Palvelujen tarjoamisen vapaus – Rajoitukset
(EY 39, EY 49 ja EY 50 artikla)
3. Yhteisön oikeus – Välitön oikeusvaikutus – Välittömästi sovellettava perustamissopimuksen määräys – Kansallisten tuomioistuinten velvollisuudet
1. Ei ole mahdotonta, etteikö yksityinen työnvälitystoimisto tietyissä olosuhteissa voisi vedota niihin oikeuksiin, jotka EY 39 artiklassa annetaan suoraan yhteisön työntekijöille, kun tämä toimisto harjoittaa työvoiman kysynnän ja tarjonnan väliin sijoittuvaa välitystoimintaa ja kun työnhakijan kanssa tehty työnvälityssopimus antaa tälle toimistolle välittäjän aseman, koska se edustaa kyseistä työnhakijaa ja yrittää hankkia tälle työtä.
Jotta työntekijöiden oikeus ryhtyä palkattuun työhön ja toimia siinä toisen jäsenvaltion alueella ilman syrjintää olisi tehokas, sitä on täydennettävä yksityisen työnvälitystoimiston kaltaisen välittäjän oikeudella auttaa heitä hankkimaan työpaikka työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevia säännöksiä noudattaen.
(ks. 24–26 kohta)
2. EY 39, EY 49 ja EY 50 artiklan vastaisena on pidettävä kansallista lainsäädäntöä, jossa säädetään, että edellytyksenä sille, että jäsenvaltio maksaa yksityiselle työnvälitystoimistolle palkkion, joka työnhakijan olisi maksettava tälle toimistolle työtä saatuaan, on se, että tuon välittäjän löytämä työ kuuluu pakollisen sosiaalivakuutuksen alaisuuteen kyseisen valtion alueella.
Työnhakija, jolle kyseinen toimisto on hankkinut toisessa jäsenvaltiossa pakollisen sosiaalivakuutuksen alaisuuteen kuuluvan työpaikan, joutuu näet epäedullisempaan tilanteeseen kuin hän olisi joutunut, jos kyseinen toimisto olisi hankkinut työpaikan tästä jäsenvaltiosta, sillä tällaisessa tapauksessa välitystoimistolle olisi suoritettu työnvälityksestä maksettava palkkio hänen puolestaan. Tällaisella lainsäädännöllä luodaan näin työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoitus, joka saattaa saada työnhakijat, erityisesti vähävaraiset työnhakijat, ja näin ollen yksityiset työnvälitystoimistot luopumaan ajatuksesta etsiä työtä toisesta jäsenvaltiosta, koska kyseisten työnhakijoiden alkuperäjäsenvaltio ei maksa työnvälityspalkkiota.
Tällainen lainsäädäntö on lisäksi palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitus, joka perustuu tuon palvelun suorittamispaikkaan, koska sillä saatetaan vaikuttaa palvelujen vastaanottajaan, toisin sanoen työnhakijaan, jonka on itse maksettava yksityisen työnvälitystoimiston palkkio silloin, kun kyseisen toimiston hänelle hankkima työpaikka sijaitsee toisessa jäsenvaltiossa. Palvelujen tarjoajasta eli yksityisestä työnvälitystoimistosta on todettava, että sen mahdollisuutta laajentaa toimintaansa toisiin jäsenvaltioihin rajoitetaan, koska useat työnhakijat käyttävät sen palveluja juuri kyseisen järjestelmän olemassaolon vuoksi ja tuo toimisto voi kyseisen järjestelmän avulla välittää työhakijalle työtä toisesta jäsenvaltiosta eikä sille aiheudu vaaraa jäädä ilman maksua.
Tällaista rajoitusta ei voida perustella sillä, että tuolla järjestelmällä pyritään parantamaan työntekijöiden työnsaantia ja vähentämään työttömyyttä, että sillä pyritään suojelemaan kansallista sosiaaliturvajärjestelmää tai että sillä pyritään suojelemaan kotimaisia työmarkkinoita ammattitaitoisen työvoiman menetykseltä. Kyseinen lainsäädäntö, jolla evätään tämän järjestelmän edut systemaattisesti työnhakijoilta, joille välitetään työtä muista jäsenvaltioista, menee joka tapauksessa pidemmälle kuin tavoiteltujen päämäärien saavuttamiseksi on tarpeen.
(ks. 35, 36, 38, 42, 44, 45, 57–59, 61 ja 62 kohta sekä tuomiolauselman 1 kohta)
3. Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on sille kansallisessa oikeudessa annetun harkintavallan rajoissa tulkita ja soveltaa valtionsisäisiä oikeussääntöjä siten, että tulkinta ja soveltaminen ovat sopusoinnussa yhteisön oikeudessa asetettujen vaatimusten kanssa, ja jollei tällainen yhteisön oikeuden mukainen soveltaminen ole mahdollista, silloin kun kyse on perustamissopimuksen määräyksistä, joilla annetaan yksityisille oikeuksia, joihin he voivat vedota tuomioistuimessa ja joita kansallisten tuomioistuinten on suojattava, sillä on velvollisuus jättää kaikki kyseisten määräysten vastaiset kansalliset oikeussäännöt soveltamatta.
(ks. 70 kohta ja tuomiolauselman 2 kohta)