1. Henkilöiden vapaa liikkuvuus – Sijoittautumisvapaus – Perustamissopimuksen määräykset – Soveltamisala
(EY 43, EY 49 ja EY 56 artikla)
2. Henkilöiden vapaa liikkuvuus – Sijoittautumisvapaus
(EY 43 artikla)
3. Henkilöiden vapaa liikkuvuus – Sijoittautumisvapaus – Verolainsäädäntö
(EY 43 artikla)
4. Henkilöiden vapaa liikkuvuus – Sijoittautumisvapaus – Perustamissopimuksen määräykset – Soveltamisala
(EY 43 ja EY 48 artikla)
5. Yhteisön oikeus – Yksityisten oikeudet – Jäsenvaltio on loukannut yksityisten oikeuksia – Velvollisuus korvata yksityisille aiheutunut vahinko
(EY 43 artikla)
6. Yhteisön oikeus – Yksityisten oikeudet – Jäsenvaltio on loukannut yksityisten oikeuksia – Velvollisuus korvata yksityisille aiheutunut vahinko
1. Lainsäädäntö, joka koskee vain konsernin sisäisiä suhteita, vaikuttaa pääasiallisesti sijoittautumisvapauteen, joten sitä on tutkittava EY 43 artiklaan nähden. Vaikka kyseisellä lainsäädännöllä oletettaisiinkin olevan rajoittavia vaikutuksia palvelujen tarjoamisen vapauteen ja pääomien vapaaseen liikkuvuuteen, tällaiset vaikutukset olisivat väistämätön seuraus mahdollisesta sijoittautumisvapauden rajoittamisesta, eivätkä ne olisi peruste sille, että kyseistä lainsäädäntöä tutkittaisiin EY 49 ja EY 56 artiklan kannalta.
(ks. 33, 34 ja 101 kohta)
2. Pelkästään sen perusteella, että maassa asuva yhtiö saa lainan toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneelta konserniyhtiöltä, ei voida soveltaa yleistä väärinkäytösten olettamaa, eikä tämä voi olla perusteena toimenpiteelle, joka haittaa perustamissopimuksessa taatun perusvapauden käyttämistä. Kansallinen toimenpide, jolla rajoitetaan sijoittautumisvapautta, voidaan sitä vastoin perustella väärinkäytösten estämiseen liittyvillä syillä silloin, kun se koskee erityisesti ilman taloudellista todellisuuspohjaa olevia puhtaasti keinotekoisia järjestelyjä, joilla pyritään kiertämään asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännön vaikutusta ja etenkin kiertämään vero, joka olisi normaalisti maksettava asianomaisen jäsenvaltion alueella harjoitetusta toiminnasta syntyneistä voitoista.
(ks. 72–74 kohta)
3. EY 43 artikla on esteenä sellaiselle jäsenvaltion lainsäädännölle, jossa rajoitetaan tässä jäsenvaltiossa asuvan yhtiön mahdollisuutta vähentää verotuksessaan sellaisista lainoista maksamansa korot, jotka se on saanut toisessa jäsenvaltiossa asuvalta välittömältä tai välilliseltä emoyhtiöltä tai tällaisen emoyhtiön määräysvallassa olevalta toisessa jäsenvaltiossa asuvalta yhtiöltä, kun tällainen rajoitus ei koske ensiksi mainitussa jäsenvaltiossa asuvaa yhtiötä, joka on saanut lainaa myös tässä jäsenvaltiossa asuvalta yhtiöltä, mutta tällaiselle lainsäädännölle ei ole kyseistä estettä, jos yhtäältä lainsäädäntö perustuu sellaisten objektiivisten ja tarkistettavissa olevien seikkojen tutkimiseen, joiden avulla voidaan tunnistaa pelkässä verotuksellisessa tarkoituksessa toteutettu täysin keinotekoinen järjestely, ja kyseisen lainsäädännön mukaan verovelvollisella on mahdollisuus esittää tarvittaessa ja joutumatta noudattamaan liiallisia hallinnollisia velvoitteita näyttöä kyseessä olevan liiketoimen taustalla olevista liiketaloudellisista syistä ja jos toisaalta, kun tällaisen järjestelyn on osoitettu olevan kyseessä, lainakorot luokitellaan kyseisessä lainsäädännössä voitonjaoksi vain sikäli kuin ne ylittävät sen, mistä olisi markkinaehtoisesti sovittu.
Tällainen maassa asuvien tytäryhtiöiden erilainen kohtelu niiden emoyhtiön kotipaikan mukaan on nimittäin sijoittautumisvapauden rajoitus, kun sillä tehdään sijoittautumisvapauden käyttäminen vähemmän houkuttelevaksi muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneille yhtiöille, jotka saattavat tämän johdosta luopua tytäryhtiön hankinnasta, perustamisesta tai pitämisestä jäsenvaltiossa, joka säätää tällaisesta toimenpiteestä.
(ks. 61 ja 92 kohta sekä tuomiolauselman 1 kohta)
4. Jäsenvaltion lainsäädäntö, jossa rajoitetaan tässä jäsenvaltiossa asuvan yhtiön mahdollisuutta vähentää verotuksessa korot, jotka se on maksanut ulkomailla asuvan yhtiön myöntämistä lainoista, ei kuulu EY 43 artiklan soveltamisalaan silloin, kun sitä sovelletaan tilanteeseen, jossa tässä jäsenvaltiossa asuva yhtiö saa lainan toisessa jäsenvaltiossa tai kolmannessa maassa asuvalta yhtiöltä, jolla itsellään ei ole määräysvaltaa lainanottajayhtiössä, ja kun nämä molemmat yhtiöt ovat kolmannessa maassa asuvan yhteisen konserniyhtiön välittömässä tai välillisessä määräysvallassa.
Kun nimittäin tällaisessa tilanteessa jäsenvaltio, joka on kyseisen lainsäädännön antanut, luokittelee lainanottajayhtiön maksamat korot voitonjaoksi, tällainen toimenpide ei vaikuta sijoittautumisvapauteen lainanantajayhtiön osalta vaan ainoastaan sellaisen konserniyhtiön osalta, jolla on molemmissa kyseessä olevissa yhtiöissä sellainen määräysvalta, jonka avulla se voi vaikuttaa kyseisten yhtiöiden rahoituspäätöksiin. Koska kyseinen konserniyhtiö ei ole sijoittautunut jäsenvaltioon EY 48 artiklassa tarkoitetulla tavalla, EY 43 artiklaa ei voida soveltaa.
(ks. 99 ja 102 kohta sekä tuomiolauselman 2 kohta)
5. Koska yhteisö ei ole antanut asiaa koskevia säännöksiä, kunkin jäsenvaltion asiana on sisäisessä oikeusjärjestyksessään määrittää toimivaltaiset tuomioistuimet ja antaa menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan yhteisön oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet, ja tähän kuuluu sen määrittäminen, mitä tyyppiä ovat ne kanteet, joita henkilöt, joiden oikeuksia on loukattu, ovat nostaneet kansallisissa tuomioistuimissa. Kansallisten tuomioistuimien on kuitenkin taattava, että yksityisillä on käytettävissään tehokas oikeussuojakeino, jonka avulla niiden on mahdollista saada palautus aiheettomasti peritystä verosta ja tämän jäsenvaltion pidättämistä ja sille maksetuista rahamääristä, jotka ovat suorassa yhteydessä tähän veroon.
Muiden vahinkojen osalta, joita henkilölle on aiheutunut jäsenvaltion syyksi luettavasta yhteisön oikeuden rikkomisesta, tämän jäsenvaltion on korvattava yksityisille aiheutuneet vahingot yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä asetetuin edellytyksin – eli rikotulla oikeusnormilla on oltava tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille, rikkomisen on oltava riittävän ilmeistä ja vahingon, joka on aiheutunut henkilöille, joiden oikeuksia on loukattu, on oltava välittömässä syy-yhteydessä valtion velvoitteen laiminlyöntiin – kuitenkin niin, että on mahdollista, että jäsenvaltion vastuu syntyy kansallisen oikeuden väljempien edellytysten perusteella.
Valtion on korvattava aiheutuneen vahingon seuraukset korvausvastuuta koskevan kansallisen lainsäädännön mukaan, vaikka oikeus saada korvausta perustuu kyseisten oikeuskäytännössä asetettujen edellytysten täyttyessä suoraan yhteisön oikeuteen, kunhan kansallisen lainsäädännön vahingonkorvausta koskevat edellytykset eivät ole epäedullisempia kuin edellytykset, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia, ja kunhan niillä ei tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi.
Kun osoittautuu, että jäsenvaltion lainsäädäntö merkitsee EY 43 artiklassa kiellettyä sijoittautumisvapauden rajoitusta, kansallinen tuomioistuin voi korvattavien vahinkojen määrittämiseksi selvittää, ovatko henkilöt, joiden oikeuksia on loukattu, osoittaneet kohtuullista huolellisuutta välttääkseen kyseiset vahingot tai rajoittaakseen ne mahdollisimman vähäisiksi ja ovatko he erityisesti käyttäneet ajoissa kaikkia heidän käytettävissään olleita oikeussuojakeinoja. Sijoittautumisvapautta koskevien säännösten ja määräysten soveltaminen tulisi kuitenkin mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, jos kyseisten säännösten ja määräysten rikkomiseen perustuvat palautuskanteet tai vahingonkorvauskanteet olisi hylättävä tai niitä olisi rajoitettava pelkästään sillä perusteella, että kyseessä olevat yhtiöt eivät olleet pyytäneet veroviranomaisilta, että ne voisivat maksaa ulkomailla asuvalta konserniyhtiöltä saamiensa lainojen korot ilman, että nämä korot luokiteltaisiin voitonjaoksi, kun kyseessä olleissa olosuhteissa tällainen luokittelu perustui kansalliseen lainsäädäntöön, sovellettuna mahdollisesti kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi tehtyjen sopimusten merkityksellisten määräysten kanssa.
(ks. 115, 123, 126 ja 128 kohta sekä tuomiolauselman 3 kohta)
6. Sen arvioimiseksi, onko kyse riittävän ilmeisestä yhteisön oikeuden rikkomisesta, jonka perusteella jäsenvaltiolle voi syntyä vastuu yksityisille aiheutuneista vahingoista, on otettava huomioon kaikki kansallisen tuomioistuimen käsiteltävänä olevaa tilannetta koskevat seikat. Näitä seikkoja ovat muun muassa rikotun oikeusnormin selkeys ja täsmällisyys, vahinkoa aiheuttaneen laiminlyönnin tai teon tahallisuus tai tahattomuus, mahdollisen oikeudellisen erehdyksen anteeksiannettavuus tai anteeksiantamattomuus ja se seikka, onko yhteisön toimielimen toiminta voinut myötävaikuttaa yhteisön oikeuden vastaisten kansallisten toimenpiteiden tai menettelyiden toteuttamiseen tai ylläpitämiseen.
Joka tapauksessa yhteisön oikeuden rikkominen on selvästi ilmeinen silloin, kun sitä on jatkettu huolimatta jäsenyysvelvoitteiden laiminlyönnin toteavasta tuomiosta, ennakkoratkaisupyyntöä koskevasta tuomiosta tai asiaa koskevasta yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, joiden perusteella kyseistä toimintaa on pidettävä yhteisön oikeuden rikkomisena.
Välittömän verotuksen kaltaisella alalla kansallisen tuomioistuimen on otettava huomioon se, että seuraukset, joita perustamissopimuksessa taatuista liikkumisvapauksista aiheutuu, ovat tulleet ilmi vain vähitellen muun muassa niiden periaatteiden myötä, jotka yhteisöjen tuomioistuin on oikeuskäytännössään vahvistanut.
(ks. 119–121 kohta)