JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
PHILIPPE LÉGER
11 päivänä lokakuuta 2005 1(1)
Asia C‑173/03
Fallimento Traghetti del Mediterraneo SpA
vastaan
Italian valtio
(Tribunale di Genovan (Italia) esittämä ennakkoratkaisupyyntö)
Jäsenvaltion vastuu vahingoista, joita on aiheutunut yksityisille oikeussubjekteille ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavasta yhteisön oikeuden rikkomisesta – Aineelliset edellytykset – Kansallinen lainsäädäntö, jolla suljetaan pois valtion korvausvastuu, kun kyseessä oleva rikkominen johtuu oikeussääntöjen tulkinnasta tai tosiseikkojen ja todisteiden arvioinnista, ja jolla mainitun korvausvastuun syntyminen rajoitetaan tapauksiin, joissa on kyse tahallisuudesta tai törkeästä tuottamuksesta
1. Onko yhteisön oikeuden vastaista, että jäsenvaltion vastuun syntyminen vahingoista, joita on aiheutunut yksityisille oikeussubjekteille ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavasta yhteisön oikeuden rikkomisesta, on yhtäältä poissuljettu, kun kyseessä oleva rikkominen liittyy oikeussääntöjen tulkintaan tai tosiseikkojen taikka todisteiden arviointiin, ja toisaalta rajoitettu – tällaista tilannetta lukuun ottamatta – tapauksiin, joissa on kyse tahallisuudesta tai törkeästä tuottamuksesta?
2. Tribunale di Genova (Italia) esittää tällaisen kysymyksen asiassa, jossa asianosaisina ovat meriliikennettä harjoittava yritys (tällä hetkellä selvitystilassa) ja Italian valtio ja jossa on kyse siitä, että Italian valtio myönsi kilpailevalle yritykselle suoria tukia.
3. Tällä kysymyksellä yhteisöjen tuomioistuinta pyydetään täsmentämään asiassa Köbler 30.9.2003 antamassaan tuomiossa(2) esittämänsä periaatteen sisältöä, jonka mukaan jäsenvaltio vastaa vahingoista, joita on aiheutunut yksityisille oikeussubjekteille ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavasta yhteisön oikeuden rikkomisesta.
I Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Yhteisön lainsäädäntö
4. Pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan asian kannalta merkityksellinen yhteisön lainsäädäntö muodostuu EY:n perustamissopimuksen määräyksistä, jotka koskevat valtiontukia sekä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä.
5. Valtiontuet ovat pääsääntöisesti kiellettyjä. EY:n perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa (josta on tullut EY 87 artiklan 1 kohta) määrätään, että ”jollei tässä sopimuksessa toisin määrätä, jäsenvaltion myöntämä taikka valtion varoista muodossa tai toisessa myönnetty tuki, joka vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla jotakin yritystä tai tuotannonalaa, ei sovellu yhteismarkkinoille, siltä osin kuin se vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan”.
6. Perustamissopimuksessa määrätään useista tästä kiellosta tehtävistä poikkeuksista. Näistä ainoastaan tietyillä voi olla pääasian kannalta merkitystä.
7. Kyse on ensinnäkin alueellisten tukien osalta tehtävästä poikkeuksesta, josta määrätään EY:n perustamissopimuksen 92 artiklan 3 kohdan a ja c alakohdassa (joista on tullut EY 87 artiklan 3 kohdan a ja c alakohta).(3) Alueellisten tukien voidaan katsoa soveltuvan yhteismarkkinoille.
8. EY:n perustamissopimuksen 77 artiklassa (josta on tullut EY 73 artikla) määrätään toisentyyppisestä liikenteen alaa koskevasta poikkeuksesta, joka koskee tukia, jotka ovat tarpeen liikenteen yhteensovittamiseksi tai jotka ovat korvausta julkisten palvelujen velvoitteiden täyttämisestä. Tällaiset tuet ovat sopusoinnussa perustamissopimuksen kanssa.
9. EY:n perustamissopimuksen 90 artiklan 2 kohdassa (josta on tullut EY 86 artiklan 2 kohta) määrätään lisäpoikkeuksesta sellaisten yritysten hyväksi, jotka tuottavat yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja. Näihin yrityksiin nimittäin ”sovelletaan tämän sopimuksen määräyksiä ja varsinkin kilpailusääntöjä siltä osin kuin ne eivät oikeudellisesti tai tosiasiallisesti estä yrityksiä hoitamasta niille uskottuja erityistehtäviä”. Tämä poikkeus on voimassa ainoastaan, jos ”kaupan kehitykseen ei [vaikuteta] tavalla, joka olisi ristiriidassa yhteisön etujen kanssa”.
10. Lähtökohtaisesti ainoastaan Euroopan yhteisöjen komissiolla on toimivalta ottaa kantaa siihen, soveltuuko tuki yhteismarkkinoille, eikä kansallisilla tuomioistuimilla ole tätä toimivaltaa.(4) Komission tässä tarkoituksessa harjoittama valvonta tapahtuu eri sääntöjen mukaisesti sen mukaan, ovatko kyseessä olevat tuet voimassa olevia vai uusia tukia. Voimassa olevia tukia valvotaan yhtämittaisesti niiden myöntämisen jälkeen sen tutkimiseksi, ovatko ne edelleen yhteismarkkinoille soveltuvia, kun taas uusiin tukiin sitä vastoin kohdistuu valvontaa ennen niiden myöntämistä siinä vaiheessa, kun ne ovat vasta tukihankkeen asteella.
11. Jotta komissio voisi harjoittaa tällaista ennakkovalvontaa, EY:n perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdassa (josta on tullut EY 88 artiklan 3 kohta) velvoitetaan jäsenvaltiot ilmoittamaan uusista tukihankkeistaan komissiolle. Tämän ilmoitusvelvollisuuden lisäksi jäsenvaltioiden on saman artiklan nojalla pidättäydyttävä panemasta täytäntöön uusia tukia koskevia hankkeitaan ennen kuin komissio on antanut lopullisen päätöksen, jossa todetaan niiden soveltuvuus yhteismarkkinoille. Nämä kaksi velvollisuutta ovat kumulatiivisia. Siten uuden tuen on katsottava olevan sääntöjenvastainen, kun se on myönnetty ilman, että sitä olisi ilmoitettu komissiolle, tai kun siitä on ilmoitettu asianmukaisesti, mutta se on myönnetty ennen kuin komissio on säädetyssä määräajassa esittänyt kantansa yhteismarkkinoille soveltuvuudesta.(5)
12. Näillä perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdan määräyksillä on välitön oikeusvaikutus, joten niistä koituu yksityisille oikeussubjekteille oikeuksia, jotka kansallisten tuomioistuinten on otettava huomioon..(6)
13. Määräävän markkina-aseman väärinkäyttö on puolestaan yleisesti ja järjestelmällisesti kielletty. EY:n perustamissopimuksen 86 artiklan ensimmäisessä kohdassa (josta on tullut EY 82 artiklan ensimmäinen kohta) nimittäin määrätään, että ”yhteismarkkinoille soveltumatonta ja kiellettyä on yhden tai useamman yrityksen määräävän aseman väärinkäyttö yhteismarkkinoilla tai niiden merkittävällä osalla, jos se on omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan”. Myös näillä määräyksillä on välitön oikeusvaikutus.(7)
14. Perustamissopimuksen valtiontukia ja määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä koskevia määräyksiä sovelletaan liikenteen alalla meriliikenne mukaan lukien.(8)
B Kansallinen lainsäädäntö
15. Italiassa valtiolle tuomiovallan käyttämisen johdosta aiheutuvasta vastuusta säädetään legge n° 117, [sul] risarcimento dei danni cagionati nell’esercizio delle funzioni giudiziarie e responsabilità civile dei magistrati ‑nimisessä 13.4.1988 annetussa laissa (tuomioistuinten ratkaisutoiminnassa aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta ja tuomareiden ja syyttäjien vahingonkorvausvastuusta annettu laki nro 117)..(9)
16. Lainsäätäjä antoi riidanalaisen kansallisen lain marraskuussa 1987 järjestetyn kansanäänestyksen, jonka seurauksena kumottiin aikaisemmat tätä asiaa koskeneet oikeussäännökset,(10) johdosta.
17. Riidanalaisen kansallisen lain 2 §:n 1 momentissa säädetään periaatteesta, jonka mukaan ”henkilöllä, jolle on aiheutunut perusteetonta vahinkoa tahallisuuteen tai törkeään tuottamukseen tehtäviään hoitaessaan syyllistyneen tuomarin tai syyttäjän(11) menettelyn, päätöksen tai lainkäytöllisen toimenpiteen johdosta tai sen johdosta, että häneltä on evätty oikeussuoja, on oikeus nostaa valtiota vastaan kanne korvauksen saamiseksi kärsimästään omaisuusvahingosta sekä vapaudenriistosta johtuvasta muusta vahingosta kuin omaisuusvahingosta”.
18. Poikkeuksena tästä periaatteesta mainitun pykälän 2 momentissa säädetään, että ”tuomioistuimen ratkaisutoiminnassa oikeussääntöjen tulkinta ja tosiseikkojen tai todisteiden arviointi ei voi aikaansaada vastuuta”. Vaikuttaa siltä, että tällainen valtion vastuun poissuljenta on seurausta pyrkimyksestä turvata tuomareiden riippumattomuus, joka on perustuslain tasoisen oikeudellisen merkityksen omaava periaate.(12)
19. Riidanalaisen lain 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu törkeän tuottamuksen käsite kattaa useita tapauksia, jotka on lueteltu mainitun pykälän 3 momentissa. Siten ”törkeätä tuottamusta on:
a) törkeä lain rikkominen, joka on seurausta anteeksiantamattomasta huolimattomuudesta
b) asiakirja-aineiston perusteella kiistatta vääräksi osoitettavissa olevan tosiseikan olemassaolon vahvistaminen, joka on seurausta anteeksiantamattomasta huolimattomuudesta
c) asiakirja-aineiston perusteella kiistatta toteen näytetyn tosiseikan olemassaolon huomiotta jättäminen, joka on seurausta anteeksiantamattomasta huolimattomuudesta
d) henkilökohtaista vapautta koskevan toimenpiteen määrääminen muissa kuin laissa säädetyissä tapauksissa tai perusteluja esittämättä”.
20. RRiidanalaisen kansallisen lain 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu oikeussuojan epäämisen käsite puolestaan määritellään kyseisen lain 3 §:n 1 momentissa seuraavasti: ”tuomarin kieltäytyminen, laiminlyönti tai viivästys, joka koskee hänen toimivaltaansa kuuluvan päätöksen tekemistä, kun asianosainen on esittänyt kyseessä olevan päätöksen tekemiselle säädetyn määräajan päätyttyä vaatimuksen tällaisen päätöksen saamiseksi ja kun ilman pätevää syytä toimenpiteisiin ei ole ryhdytty kolmenkymmenen päivän kuluttua siitä, kun mainittu vaatimus on jätetty kirjaamoon – – ”.
21. Kanne, jossa vaaditaan valtiota vastuuseen tuomiovallan käyttämisen johdosta, nostetaan Italian valtioneuvoston puheenjohtajaa vastaan.(13) Toimivaltainen tuomioistuin tutkii alustavasti tällaisen kanteen yhteydessä esitetyn korvausvaatimuksen ja ottaa kantaa sen tutkittavaksi ottamiseen. Riidanalaisen kansallisen lain 5 §:n 3 momentin mukaan tällainen vaatimus jätetään tutkimatta, kun se on mainitun lain 2 ja 3 §:ssä säädettyjen kriteerien perusteella selvästi perusteeton tai kun se ei täytä kyseisen lain 4 §:ssä säädettyjä määräaikaa koskevia edellytyksiä. Tutkimatta jättämistä koskevaan päätökseen voidaan hakea muutosta, sekä siitä voidaan tehdä kassaatiovalitus.(14)
II Tosiseikat ja asian käsittelyn vaiheet
22. Vuonna 1981 Traghetti del Mediterraneo ‑niminen meriliikennettä harjoittava yritys (jäljempänä TDM), joka oli asetettu akordimenettelyyn, nosti Tribunale di Napolissa kanteen Tirrenia di Navigazione ‑nimistä kilpailevaa yritystä (jäljempänä Tirrenia) vastaan saadakseen korvausta sille vuosina 1976–1980 aiheutuneesta vahingosta, joka oli seurausta Tirrenian alhaisen (omakustannushinnan alittavan) hinnan politiikasta, jota tämä sovelsi julkisten tukien avulla manner‑Italian ja Sardinian ja Sisilian saarien välisen meriliikenteen kabotaasimarkkinoilla.
23. TDM väitti kanteensa tueksi, että riidanalainen menettely oli Italian siviililain 2598 §:n 3 momentissa tarkoitettua vilpillistä kilpailua sekä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä, jota koskeva kielto on perustamissopimuksen 86 artiklan ensimmäisessä kohdassa. Kantaja vetosi myös EY:n perustamissopimuksen 85 artiklan (josta on tullut EY 81 artikla) sekä EY:n perustamissopimuksen 90 ja 92 artiklan rikkomiseen.
24. Tämä korvausvaatimus hylättiin Tribunale di Napolin 22.4.1993 tekemällä päätöksellä. Kyseinen päätös, josta hakija valitti, pysytettiin Corte d’appello di Napolin 7.1.1997 antamassa tuomiossa muun muassa sillä perusteella, että riidanalaisilla tuilla edistettiin alueellista kehitystä ja että joka tapauksessa kyseisistä tuista ei aiheutunut vahinkoa toiminnalle, jota harjoitetaan vastaajan merireiteistä poikkeavilla ja niiden kanssa kilpailevilla merireiteillä, joten mainittujen tukien myöntäminen ei ollut ristiriidassa perustamissopimuksen kanssa.
25. Näin menetellessään tämä muutoksenhakutuomioistuin katsoi TDM:n vaatimuksen vastaisesti, ettei yhteisöjen tuomioistuimelle ollut tarpeen esittää ennakkoratkaisukysymystä perustamissopimuksen valtiontukia koskevien määräysten tulkinnasta sen selvittämiseksi, oliko riidanalaisten tukien myöntäminen ristiriidassa kyseisten määräysten kanssa.
26. TDM:n tultua asetetuksi konkurssiin konkurssipesän pesänhoitaja (johon viittaan niin ikään lyhenteellä TDM) teki tästä tuomiosta kassaatiovalituksen. Kantaja vaati tässä valituksessa jälleen kerran, että yhteisöjen tuomioistuimelle esitetään ennakkoratkaisupyyntö.
27. Corte suprema di cassazione hylkäsi mainitun valituksen 8.10.1999 antamallaan tuomiolla ennakkoratkaisupyyntöä esittämättä. Vaikka yhteisöjen tuomioistuinta ei pyydetä tarkastelemaan tämän päätöksen sisältöä, jotta se neuvoisi kansallista tuomioistuinta tämän yksinomaiseen toimivaltaan kuuluvassa arvioinnissa siitä, onko riidanalainen vahingonkorvauskanne perusteltu, on mielestäni hyödyllistä selvittää kyseessä olevan päätöksen sisältöä siltä osin kuin se on pääasian kannalta keskeisessä asemassa.
28. Perustamissopimuksen valtiontukia koskevien määräysten väitetyn rikkomisen osalta Corte suprema di cassazione totesi, että kyseisen perustamissopimuksen 90 ja 92 artiklassa sallitaan tietyissä tässä tapauksessa kyseessä olevan kaltaisissa tilanteissa poikkeaminen valtiontukia koskevasta periaatteellisesta kiellosta taloudellisen kehityksen edistämiseksi epäedullisessa asemassa olevilla alueilla tai sellaiseen tavaroiden tai palvelujen kysyntään vastaamiseksi, jota vapaan kilpailun keinoin ei ole mahdollista kokonaisuudessaan tyydyttää.
29. Corte suprema di cassazione korosti tältä osin, että ajanjaksolla, jolloin riidanalaisia tukia myönnettiin, Manner-Italian ja sen pääsaarten välisiä massakuljetuksia voitiin niistä aiheutuvien kustannusten vuoksi toteuttaa ainoastaan meriteitse, joten tämä toiminta oli ollut välttämätöntä antaa ennalta määriteltyä hinnoittelua noudattavan julkisen toimiluvanhaltijan suoritettavaksi. Sen mukaan tästä seuranneella kilpailun vääristymisellä ei asetettu kyseenalaiseksi riidanalaisten tukien yhteensoveltuvuutta perustamissopimuksen kanssa, koska TDM ei muun muassa onnistunut osoittamaan, että Tirrenia olisi hyödyntänyt mainittuja tukia saadakseen voittoa, joka liittyi muuhun kuin siihen toimintaan, johon tukia myönnettiin.
30. Corte suprema di cassazione katsoi, että perustamissopimuksen 85 ja 86 artiklan rikkomista koskeva valitusperuste oli perusteeton, koska riidanalaisten seikkojen tapahtuma-aikaan meriliikenteen kabotaasia ei ollut vielä vapautettu ja koska sen vuoksi, että tämä toiminta oli vähäistä ja maantieteellisesti rajattua, ei ollut mahdollista yksilöidä selvästi perustamissopimuksen 86 artiklassa tarkoitettuja merkityksellisiä markkinoita.
31. TDM:n ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan vaatimuksen osalta myös tämä ylimmän oikeusasteen tuomioistuin katsoi, ettei tällaista pyyntöä ollut tarpeen esittää siltä osin kuin Corte d’appello di Napolin valituksenalaisessa tuomiossa tekemä ratkaisu oli sopusoinnussa yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön, ja erityisesti liikennettä koskevassa asiassa parlamentti vastaan neuvosto 22.5.1985 annetun tuomion,(15) kanssa.
32. Tämän Corte suprema di cassazionen tuomion julistamisen jälkeen TDM nosti Tribunale di Genovassa Italian valtiota vastaan vahingonkorvauskanteen (joka on kohdistettu Italian valtioneuvoston puheenjohtajaan) korvauksen saamiseksi vahingosta, joka TDM:lle on aiheutunut mainitusta tuomiosta.
33. Tämän kanteen tueksi TDM väittää, että kyseessä oleva tuomio perustuu perustamissopimuksen kilpailua ja valtiontukia koskevien määräysten virheelliseen tulkintaan sekä väärään käsitykseen, jonka mukaan on olemassa tätä alaa koskevaa yhteisöjen tuomioistuimen vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Tästä seuraa TDM:n mukaan, että Corte suprema di cassazione syyllistyi tällä tuomiollaan yhtaikaa yhteisön aineellisen oikeuden rikkomiseen ja ylimmän oikeusasteen tuomioistuimilla EY:n perustamissopimuksen 177 artiklan kolmannen kohdan (josta on tullut EY 234 artiklan kolmas kohta) nojalla olevan ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden noudattamatta jättämiseen.
34. Tämän osalta TDM väittää, että jos ennakkoratkaisupyyntö olisi esitetty, yhteisöjen tuomioistuin olisi mitä todennäköisimmin tulkinnut asian kannalta merkityksellisiä perustamissopimuksen määräyksiä tavalla, joka olisi ohjannut Corte suprema di cassazionea ratkaisemaan asian TDM:n vaatimusten mukaisesti. TDM:n mukaan tästä on pidettävä osoituksena erityisesti sitä, että Tirrenialle pääasiassa kyseessä olevan ajankohdan jälkeen myönnettyjä tukia koskevan valvontamenettelyn (jonka komissio käynnisti kyseessä olevaan tuomioon johtaneen oikeudenkäynnin aikana) päätteeksi komissio teki päätöksen, josta ilmenee, että meriliikenteen kabotaasilla oli yhteisönlaajuista merkitystä ja että mainittujen tukien yhteensoveltuvuutta perustamissopimuksen valtiontukia koskevien määräysten kanssa oli vaikea arvioida.(16) TDM:n mukaan komission tässä päätöksessä – joka on otettava huomioon riidanalaisten tukien soveltuvuutta yhteismarkkinoille tarkasteltaessa – hyväksymät arviointiperusteet ovat omiaan osoittamaan vääräksi Corte suprema di cassazionen kyseessä olevassa tuomiossa suorittaman analyysin.
35. Italian valtioneuvoston puheenjohtaja riitauttaa TDM:n korvausvaatimuksen muun muassa sillä perusteella, että valtion vastuun syntyminen esillä olevassa tilanteessa on ristiriidassa riidanalaisen lain 2 §:n 2 momentin kanssa, koska kyseessä oleva tuomiovallan käyttäminen liittyy oikeussääntöjen tulkintaan.
36. TDM väittää vastauksena tähän argumenttiin, että mainitulla lailla tehdään korvauksen saaminen vahingoista, joita valtio on tuomiovallan käyttämisen johdosta aiheuttanut yksityisille oikeussubjekteille, suhteettoman vaikeaksi tai jopa käytännössä mahdottomaksi. Tämä tilanne on TDM:n mukaan ristiriidassa yhteisöjen tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa Francovich ym. 19.11.1991 antamassa tuomiossa(17) ja yhdistetyissä asioissa Brasserie du pêcheur ja Factortame 5.3.1996 antamassa tuomiossa(18) esitettyjen periaatteiden kanssa.
III Ennakkoratkaisukysymys
37. Asianosaisten esittämien väitteiden vuoksi ja sen vuoksi, että Tribunale di Genovalla on epäilyksiä siitä, sovelletaanko myös tuomiovallan käyttämiseen periaatetta, jonka mukaan valtio vastaa yhteisön oikeuden rikkomisesta aiheutuvista vahingoista, tämä tuomioistuin päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Vastaako [jäsen]valtio yksityisille oikeussubjekteille sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun nojalla kyseisen valtion tuomareiden yhteisön oikeuden soveltamisessa tai soveltamatta jättämisessä tekemistä virheistä, ja erityisesti siitä, että ylimmän oikeusasteen tuomioistuin ei noudata perustamissopimuksen 234 artiklan kolmannen kohdan mukaista velvollisuuttaan esittää yhteisöjen tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntö?
2) Estetäänkö – siinä tapauksessa, että jäsenvaltion on katsottava olevan vastuussa sen tuomareiden yhteisön oikeuden soveltamisessa tekemistä virheistä ja erityisesti siitä, että ylimmän oikeusasteen tuomioistuin ei esitä yhteisöjen tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntöä perustamissopimuksen 234 artiklan kolmannen kohdan mukaisesti – tuomareiden virheistä seuraavaa valtion korvausvastuuta koskevalla kansallisella lailla tämän vastuun syntyminen, ja onko tämä laki siten yhteisön oikeuden periaatteiden vastainen, kun kyseisen lain mukaan
– vastuu ei voi syntyä oikeussääntöjen tulkinnasta tai tosiseikkojen ja todisteiden arvioinnista tuomiovaltaa käytettäessä
– valtion vastuu rajoittuu tapauksiin, joissa on kyse tuomarin tahallisuudesta tai törkeästä tuottamuksesta?”
38. Sen jälkeen kun edellä mainitussa asiassa Köbler julistettiin tuomio (mikä tapahtui ennakkoratkaisupyynnön esittämisen jälkeen), jonka yhteisöjen tuomioistuin toimitti Tribunale di Genovalle, kyseinen tuomioistuin päätti pääasian asianosaisia kuultuaan peruuttaa ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen, koska siihen oli jo vastattu myöntävästi mainitussa tuomiossa, ja pitää voimassa toisen ennakkoratkaisukysymyksen, joten ennakkoratkaisukysymyksiä on enää yksi, ja siinä tiedustellaan sitä, ”estetäänkö tuomareiden virheistä seuraavaa valtion korvausvastuuta koskevalla kansallisella lailla tämän vastuun syntyminen, ja onko tämä laki siten yhteisön oikeuden periaatteiden vastainen, kun kyseisen lain mukaan vastuu ei voi syntyä tuomioistuimen toiminnasta, joka liittyy oikeussääntöjen tulkintaan tai tosiseikkojen ja todisteiden arviointiin, ja kun valtion vastuu rajoittuu tapauksiin, joissa on kyse tuomarin tahallisuudesta tai törkeästä tuottamuksesta”.
IV Ennakkoratkaisukysymyksen merkitys ja ulottuvuus
39. Jäljellä olevalla ennakkoratkaisukysymyksellä on, siinä muodossa kuin se on esitetty, laaja ulottuvuus, koska sillä pyritään kattamaan tuomiovallan käyttäminen kokonaisuudessaan eli yhtaikaa ylimmän oikeusasteen tuomioistuinten ja alempien tuomioistuinten tuomiovallan käyttäminen. On kuitenkin todettava, että valtion korvausvastuuta koskevassa kanteessa, josta pääasiassa on kyse, kyseenalaistetaan ainoastaan ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen päätös, johon ei voi hakea muutosta, eikä siinä riitauteta tätä samaa asiaa aikaisemmassa vaiheessa käsitelleiden yleisten tuomioistuinten samansisältöisiä päätöksiä.(19) Ennakkoratkaisukysymys on näin ollen muotoiltava uudelleen tämän mukaisesti, jotta yhteisöjen tuomioistuimen antaman vastauksen soveltamisala rajoitetaan siihen, mikä on kansallisen tuomioistuimen käsiteltävänä olevan oikeusriidan ratkaisemiseksi ehdottoman välttämätöntä.
40. Lisäksi ennakkoratkaisukysymyksen ulottuvuuden täsmentämiseksi entisestään on tärkeää antaa joitakin tietoja sen riidanalaisen kansallisen lain merkityksestä, jonka väitetty yhteisön oikeuden vastaisuus on ennakkoratkaisupyynnön taustalla.
41. Jos mainittua lakia oli tässä tapauksessa sovellettava, Tribunale di Genovan mukaan TDM:n vaatimusta ei ilmeisesti voitaisi hyväksyä (kuten vastaaja väittää), koska kyseinen vaatimus perustuu tuomioistuimen tekemäksi väitettyyn oikeussääntöjen tulkintavirheeseen, ja täsmennyksenä todettakoon, että sekä ennakkoratkaisupyynnön pyytämättä jättäminen että yhteisön lainsäädännön soveltaminen riidanalaiseen tilanteeseen ovat seurausta tällaisesta tulkinnasta.(20)
42. Tämä väite perustuu olettamukseen, jonka mukaan riidanalaisen kansallisen lain nojalla tuomarin suorittama tulkinta, ”oltiinpa tulkinnasta aineellisesti yhtä mieltä tai ei, on sellaisenaan lainmukainen”, joten on luonnostaan poissuljettua, että siitä syntyisi valtiolle korvausvastuu.(21)
43. Istunnossa Italian hallitus asettui tukemaan riidanalaisen kansallisen lain tulkintaa, joka poikkeaa merkittävästi ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen tulkinnasta. Sen mukaan mainitun lain 2 §:n 2 momentissa säädetyn valtion korvausvastuun syntymisen poissulkemista, kun on kyse oikeussääntöjen tulkinnasta, ei ole sovellettava siinä tapauksessa, että tämä tulkintatoiminta on johtanut saman pykälän 3 momentin a kohdassa tarkoitettuun törkeään lain rikkomiseen, joka on seurausta anteeksiantamattomasta huolimattomuudesta. Viimeksi mainitut säännökset ovat nimittäin Italian hallituksen mukaan poikkeus 2 §:n 2 momentissa olevasta vastuun poissuljentaa koskevasta säännöstä, joka itsessään on poikkeus saman pykälän 1 momentissa säädetystä korvausvastuuta koskevasta periaatteesta.
44. On totta, että voidaan heti kysyä, miltä osin riidanalaisen kansallisen lain 2 §:n 3 momentin a kohdassa tarkoitetut lain rikkomista koskevat tapaukset voivat olla liittymättä oikeussääntöjen tulkintaan, jota koskee saman pykälän 2 momentti, niin, ettei mainitulla 3 momentilla otettaisi käyttöön mitään poikkeusta mainitussa 2 momentissa säädetystä säännöstä. Näin on ainoastaan, jos mainitussa laissa säädetään samalla kertaa valtion korvausvastuun syntymisen poissulkemisesta tietyillä aloilla, joissa on kyse tuomiovallan käyttämisestä (ja joita koskee mainittu 2 momentti), ja tällaisen vastuun syntymisen rajoittamisesta toisilla tuomarin tehtäviin kuuluvilla aloilla (joita koskisi mainittu 3 momentti). Siinä tapauksessa, että kyseisten momenttien kattamat alat eivät olisi lainkaan erillisiä, vaan keskenään täysin yhteneväisiä, riidanalainen kansallinen laki voitaisiin nimittäin tosiasiassa ymmärtää ainoastaan siten, että sillä rajoitetaan valtion korvausvastuun syntymistä, eikä myös siten, että sillä suljetaan pois tällaisen vastuun syntyminen.
45. Asian ollessa näin vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että ennakkoratkaisumenettelyä ohjaavan yhteisöjen tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisen toimivallanjaon mukaisesti ainoastaan kansallisten tuomioistuinten, eikä yhteisöjen tuomioistuimen, asiana on tulkita kansallista oikeutta.(22)
46. Oletan siis ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen omaksuman riidanalaisen kansallisen lain 2 §:n 2 momenttia koskevan tulkinnan mukaisesti, että mainitun pykälän nojalla valtion korvausvastuun syntyminen tuomiovallan käyttämisen johdosta on poissuljettu, kun menettely, josta tuomioistuinta moititaan, liittyy oikeussääntöjen tulkintaan, ja jopa silloin, kun tämä tulkinta on johtanut törkeään lain rikkomiseen, joka on seurausta anteeksiantamattomasta huolimattomuudesta. Toisin sanoen oletan, että riidanalaisen kansallisen lain 2 §:n 3 momentin a kohtaa on sovellettava muissa kuin saman pykälän 2 momentissa tarkoitetuissa lain rikkomista koskevissa tapauksissa.
47. Katson näin ollen, että kansallinen tuomioistuin tiedustelee ennakkoratkaisukysymyksellään, onko yhteisön oikeuden vastaista, että jäsenvaltion vastuu vahingoista, joita on aiheutunut yksityisille oikeussubjekteille sen johdosta, että ylimmän oikeusasteen tuomioistuin on rikkonut yhteisön oikeutta, on joko yhtäältä poissuljettu, kun kyseessä oleva rikkominen liittyy oikeussääntöjen tulkintaan tai tosiseikkojen taikka todisteiden arviointiin, tai toisaalta rajoitettu – tällaista tilannetta lukuun ottamatta – tapauksiin, joissa on kyse tahallisuudesta tai törkeästä tuottamuksesta.
V Tapauksen tarkastelu
48. Tähän kysymykseen vastatakseni tarkastelen ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen menettelystä johtuvan valtion korvausvastuun syntymisen poissuljentaa ja sitten sen rajoittamista koskevien tapausten – joihin kansallinen tuomioistuin viittaa kysymyksessään peräkkäin – yhteensoveltuvuutta yhteisön oikeuden kanssa.
A Valtion korvausvastuun syntymisen poissulkeminen, kun ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettava yhteisön oikeuden rikkominen liittyy oikeussääntöjen tulkintaan
49. Muistutan, että edellä mainitussa asiassa Köbler annetussa tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin totesi, että periaatetta, jonka mukaan jäsenvaltiot ovat velvollisia korvaamaan niiden syyksi luettavalla yhteisön oikeuden rikkomisella yksityisille oikeussubjekteille aiheutetut vahingot, sovelletaan myös tilanteeseen, jossa kyseinen rikkominen johtuu ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen päätöksestä. Tämä johtuu yhteisön oikeuteen vetoavien yksityisten oikeussubjektien oikeuksien suojeluun liittyvistä vaatimuksista.(23)
50. Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa argumenteilla, jotka koskevat muun muassa tuomareiden riippumattomuutta tai lopullisten päätösten oikeusvoimaa koskevaa periaatetta ja jotka yhteisöjen tuomioistuin on nimenomaisesti hylännyt.(24) Nimittäin vaikka yhteisöjen tuomioistuin on ottanut huomioon tuomioistuintoiminnan erityisen luonteen sekä oikeutetut oikeusvarmuuden vaatimukset, mikä on siten johtanut siihen, että yhteisöjen tuomioistuin on rajoittanut valtion vastuun ”ainoastaan siihen poikkeustapaukseen, että tuomioistuin [eli ylimmän oikeusasteen tuomioistuin] on selvällä tavalla rikkonut sovellettavaa oikeutta”,(25) yhteisöjen tuomioistuin on kuitenkin katsonut, ettei tuomareiden riippumattomuutta eikä lopullisten päätösten oikeusvoimaa koskevilla periaatteilla voida perustella sitä, että valtion vastuu tällaisen tuomioistuimen syyksi luettavan yhteisön oikeuden rikkomisen johdosta on kokonaan poissuljettu.
51. Mielestäni tällaisilla periaatteilla ei myöskään voida – edes silloin, kun ne omaavat perustuslain tasoisen oikeudellisen merkityksen – perustella valtion vastuun poissuljentaa siinä erityistapauksessa, että yhteisön oikeuden rikkominen, johon ylimmän oikeusasteen tuomioistuin on syyllistynyt, liittyy oikeussääntöjen tulkintaan.(26)
52. Vastakkaisen näkemyksen omaksuminen merkitsisi, että periaatteella, joka koskee ylimmän oikeusasteen tuomioistuinten menettelystä johtuvaa valtion vahingonkorvausvastuuta ja jonka yhteisöjen tuomioistuin on hyväksynyt edellä mainitussa asiassa Köbler antamassaan tuomiossa, ei olisi merkitystä eikä tehokasta vaikutusta.
53. Oikeussääntöjen tulkinta on nimittäin keskeinen osa tuomiovallan käyttämistä. Näin on etenkin ylimmän oikeusasteen tuomioistuinten osalta, koska niiden perinteisenä tehtävänä on yhtenäistää oikeudellista tulkintaa kansallisella tasolla.
54. Lisäksi ylimmän oikeusasteen tuomioistuinten, joiden päätösten osalta ei ole kansallisia muutoksenhakukeinoja, on juuri tämän merkittävän roolinsa vuoksi esitettävä EY 234 artiklan nojalla yhteisöjen tuomioistuimelle yhteisön oikeuden tulkintaa koskevia ennakkoratkaisukysymyksiä, jotta tällä alalla vältetään oikeuskäytäntöjen eroavaisuuksien syntyminen yhteisön alueella.(27)
55. On mahdollista, että kun nämä tuomioistuimet suorittavat perinteisiä oikeussääntöjen tulkinnan yhtenäistämistä koskevia tehtäviään, ne rikkovat sovellettavaa yhteisön oikeutta tavalla, joka on omiaan, jos kyseinen rikkominen on ilmeinen, synnyttämään valtion korvausvastuun.(28) Tällainen rikkominen, joka johtuu oikeussääntöjen tulkinnasta, voi esiintyä useissa tilanteissa, joista annan muutaman esimerkin ja jotka voivat esiintyä yksinään tai yhdessä.
56. Ensinnäkin kyseessä oleva rikkominen voi olla seurausta kansallisen oikeuden tulkinnasta tavalla, joka ei ole sovellettavan yhteisön oikeuden mukainen, mikä on ristiriidassa yhteisön oikeuden mukaista tulkintaa koskevan velvollisuuden kanssa, joka kohdistuu vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kaikkiin kansallisiin tuomioistuimiin ja jonka merkityksestä yhteisöjen tuomioistuin on äskettäin muistuttanut yhdistetyissä asioissa Pfeiffer ym. 5.10.2004 antamassaan tuomiossa,(29) jossa oli kyse yksityisten välisestä oikeusriidasta, joka koski sellaisten kansallisen oikeuden säännösten soveltamista, jotka annettiin sellaisen direktiivin täytäntöönpanemiseksi, jolla myönnetään oikeuksia yksityisille oikeussubjekteille.
57. Yhteisöjen tuomioistuimen asiassa komissio vastaan Italia 9.12.2003 antamassa tuomiossa(30) (joka annettiin pian edellä mainitussa asiassa Köbler annetun tuomion jälkeen) tarkastelun kohteena ollut tilanne voidaan rinnastaa tähän yhteisön oikeuden loukkaamistapaukseen (mikä tietenkin edellyttää, että kyseessä olevaa kansallista lakia voidaan tulkita yhteisön oikeuden mukaisesti).
58. Muistutan, että kyseisessä asiassa komissio moitti Italian tasavaltaa siitä, että se oli pitänyt voimassa kansallisen lainsäädännön, jolla sellaisena kuin italialaiset tuomioistuimet, Corte suprema di cassazione mukaan luettuna, sitä tulkitsivat ja sellaisena kuin viranomaiset sitä sovelsivat, tehtiin yhteisön oikeuden vastaisesti kannettujen verojen palauttaminen käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, kun otettiin huomioon yksityisille oikeussubjekteille tällaisen palautuksen saamiseksi asetetut näyttövaatimukset.
59. Tämä kansallinen lainsäädäntö ei ollut sinänsä yhteisön oikeuden vastainen, koska, kuten yhteisöjen tuomioistuin korosti, se oli neutraali sekä siltä osin kuin kyse oli mainittujen verojen muille vyöryttämistä koskevasta todistustaakasta että tätä tarkoitusta varten hyväksyttävistä todistuskeinoista.(31) Mainittua kansallista lainsäädäntöä koskevat tuomioistuinten tulkinnat kuitenkin poikkesivat toisistaan siten, että osassa päädyttiin soveltamaan tätä lainsäädäntöä tavalla, joka ei ollut ristiriidassa yhteisön oikeuden kanssa, ja osassa tavalla, joka on ristiriidassa sen kanssa. Koska tämä jälkimmäinen ratkaisukäytäntö oli merkityksellistä ja se ei ollut yksittäistä, yhteisöjen tuomioistuin otti sen huomioon määrittäessään kyseessä olevan kansallisen lainsäädännön ulottuvuutta. Tältä osin se kiinnitti erityisesti huomiota tuomioihin, jotka oli antanut Corte suprema di cassazione,(32) joka tulkitsi kansallista lainsäädäntöä yhteisön oikeuden vastaisesti ja siten, että se jätti selvästi noudattamatta yhteisöjen tuomioistuimen asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä.(33)
60. Ottaen huomioon nämä tätä asiaa koskevan oikeuskäytännön ja hallintokäytännön eroavaisuudet, jotka osoittivat, että kyseessä ollut kansallinen lainsäädäntö ei ollut kyllin selvää, jotta olisi varmistettu sen soveltaminen tavalla, joka on sopusoinnussa yhteisön oikeuden kanssa – joten kansallisen lainsäätäjän olisi pitänyt tehdä siihen vaadittavat muutokset tai selvennykset – (34) yhteisöjen tuomioistuin totesi, että jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva kanne oli perusteltu.
61. Vaikka kyseessä oleva yhteisön oikeuden rikkominen oli luettava kaikkien kansallisten viranomaisten (tuomioistuin, hallinto‑ ja lainsäädäntöviranomaiset), eikä ainoastaan Corte suprema di cassazionen syyksi, ja vaikka kyseistä rikkomista tarkasteltiin erityistilanteessa, jossa oli kyse jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevasta menettelystä, on kuitenkin niin, että kyseinen tapaus tarjoaa mielenkiintoisen esimerkin sellaisesta yhteisön oikeuden rikkomisesta, joka on omiaan synnyttämään valtion korvausvastuun ja joka johtuu sellaisesta ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen tulkinnasta, jossa kansallista oikeutta ei tulkita yhteisön oikeuden vaatimusten mukaisesti ja jota tehdessä on jätetty selvästi noudattamatta yhteisöjen tuomioistuimen asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä.(35)
62. Tämän tapauksen jatkeena voidaan nostaa esiin myös tapaus, jossa ylimmän oikeusasteen tuomioistuin soveltaisi yhteisön oikeusjärjestyksen mukaisena pitämäänsä lainsäädäntöä, vaikka sen periaatteen, jonka mukaan yhteisön oikeus on ensisijainen kansalliseen oikeuteen nähden, nojalla kyseisen tuomioistuimen ei olisi pitänyt soveltaa tätä lainsäädäntöä sen vuoksi, että se on vankkumattomasti yhteisön oikeuden vastainen (joten mahdollisuus tulkita sitä yhteisön oikeuden mukaisesti on poissuljettu). Tästä aiheutuva yhteisön oikeuden rikkominen voi liittyä kansallisen oikeuden ja/tai yhteisön oikeuden tulkintaan, jossa on kyse esimerkiksi siitä, että kansallista oikeutta tulkittaisiin niin, että sen soveltaminen olisi yhteensopivaa yhteisön oikeuden kanssa, ja yhteisön oikeutta tulkittaisiin epäilemättä väärin, koska esillä olevassa hypoteettisessa tilanteessa tämä yhteensovittaminen olisi nimenomaan mahdotonta.
63. Tähän tilanteeseen, kuten edelliseenkin tilanteeseen, voi liittyä tapaus, jossa yhteisön oikeuden rikkominen on seurausta sovellettavan yhteisön oikeuden säännöksen virheellisestä tulkinnasta, olipa kyse aineellisesta oikeussäännöksestä tai menettelysäännöksestä.
64. Oikeuden rikkomisesta johtuvan valtion korvausvastuun poissulkemisella pelkästään sen vuoksi, että kyseessä oleva rikkominen liittyy oikeussääntöjen tulkintaan, suljetaan pois valtion korvausvastuu jokaisessa näistä kolmesta tapauksesta, joissa on kyse yhteisön oikeuden rikkomisesta. On selvää, että tällaisella valtion korvausvastuun poissulkemisella, kun yhteisön oikeuden rikkominen luetaan ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi, loukataan vakavasti yhteisöjen tuomioistuimen edellä mainitussa asiassa Köbler antamassa tuomiossa esittämää periaatetta.
65. Näihin eri tapauksiin, joissa on kyse yhteisön oikeuden rikkomisesta, on liitettävä tilanne, jossa ylimmän oikeusasteen tuomioistuin laiminlyö sillä EY 234 artiklan kolmannen kohdan nojalla olevan velvollisuuden esittää yhteisön oikeuden tulkintaa koskeva ennakkoratkaisupyyntö.
66. Tällaisen velvollisuuden noudattamatta jättämisen johdosta on nimittäin olemassa vaara, että kyseessä oleva tuomioistuin tekee johonkin näistä tapauksista liittyvän virheen, olipa se sitten virhe, joka koskee sovellettavan yhteisön oikeuden tulkintaa, tai virhe, joka koskee sovellettavasta yhteisön oikeudesta tehtäviä päätelmiä kansallisen oikeuden tulkitsemiseksi yhteisön oikeuden mukaisesti tai sen arvioimiseksi, onko kansallinen oikeus sopusoinnussa yhteisön oikeuden kanssa.
67. Yhteisöjen tuomioistuin on niiden kriteerien määrittelyssä, joiden perusteella on arvioitava sitä, onko ylimmän oikeusasteen tuomioistuin selvällä tavalla rikkonut sovellettavaa oikeutta, ottanut huomioon tämän vaikutuksen, joka ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden laiminlyönnillä on yhteisön oikeuden rikkomiseen, määrittääkseen, täyttyykö ensimmäinen valtion vastuun syntymisen edellytys, jossa on kyse yhteisön oikeuden riittävän ilmeisestä rikkomisesta.
68. Yhteisöjen tuomioistuin nimittäin täsmensi edellä mainitussa asiassa Köbler antamansa tuomion 55 kohdassa, että huomioon on otettava erityisesti ”rikotun oikeusnormin selkeys ja täsmällisyys, rikkomisen tahallisuus, oikeudellisen virheen anteeksiannettavuus tai anteeksiantamattomuus ja yhteisöjen toimielimen mahdollinen kanta sekä se, että kyseinen tuomioistuin ei ole täyttänyt EY 234 artiklan kolmannen kohdan mukaista ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevaa velvollisuuttaan”.
69. Siten ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden laiminlyönti on yksi huomioon otettavista kriteereistä määritettäessä, onko kyse ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavasta yhteisön oikeuden riittävän ilmeisestä rikkomisesta, ja tämä kriteeri on lisänä niille kriteereille, jotka yhteisöjen tuomioistuin oli jo esittänyt edellä mainituissa yhdistetyissä asioissa Brasserie du pêcheur ja Factortame annetussa tuomiossa ja sitä seuranneessa oikeuskäytännössä, jotka koskevat valtion korvausvastuuta lainsäätäjän tai viranomaisten menettelyn johdosta.(36)
70. Vaikka yhteisöjen tuomioistuin on pidättynyt asettamasta tärkeysjärjestykseen näitä eri kriteereitä, joista tiettyjen merkitys on mielestäni kyseenalainen,(37) katson, että erityisen tärkeä on kriteeri, joka liittyy ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevaan velvollisuuteen.
71. Sen määrittämiseksi, onko kyseessä oleva oikeudellinen virhe anteeksiannettava vai anteeksiantamaton (joka on mielestäni keskeinen kriteeri, jonka mukaan muut kriteerit määräytyvät),(38) on nimittäin kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, miten kyseessä oleva ylimmän oikeusasteen tuomioistuin on suhtautunut sillä olevaan ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevaan velvollisuuteen.
72. Näin ollen kun oikeussääntö, jota on rikottu, ei ole selkeä ja täsmällinen, kyseessä oleva oikeudellinen virhe ei silti ole anteeksiannettava, sillä juuri tässä tapauksessa ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen olisi pitänyt esittää ennakkoratkaisukysymys, koska se ei voinut katsoa, ettei ollut edellä mainitussa asiassa Cilfit annetussa tuomiossa tarkoitettua vähäisintäkään perusteltua epäilyä siitä, miten kyseessä oleva oikeudellinen ongelma olisi ratkaistava,(39) ja näin on sitäkin suuremmalla syyllä siinä tapauksessa, ettei ole olemassa yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, joka voisi auttaa kyseistä tuomioistuinta tämän ongelman ratkaisemisessa.(40)
73. Käännetysti silloin, kun oikeussääntö, jota on rikottu, on selkeä ja täsmällinen, kyseessä oleva oikeudellinen virhe on vielä vähemmän anteeksiannettava – jos sattumalta ylimmän oikeusasteen tuomioistuimella olikin tarkoitus poiketa tästä oikeussäännöstä, esimerkiksi siinä tapauksessa, että tämän tuomioistuimen mukaan kyseinen sääntö olisi ristiriidassa muiden sääntöjen kanssa, joiden tulkinta tai soveltaminen yhdessä sen oikeussäännön kanssa, jota on rikottu, olisi vaikeaa – joten kyseisen tuomioistuimen olisi niin ikään pitänyt esittää ennakkoratkaisukysymys, koska oman analyysinsa mukaisesti se ei voinut myöskään katsoa, ettei sen ratkaisun, jonka se aikoi tehdä käsiteltävänään olleessa oikeudellisessa ongelmassa, oikeellisuudesta jäänyt vähäisintäkään perusteltua epäilyä, ja ennakkoratkaisukysymys olisi pitänyt esittää varsinkin siinä tapauksessa, että mainittu ylimmän oikeusasteen tuomioistuin olisi ollut myös halukas poikkeamaan yhteisöjen tuomioistuimen tätä asiaa koskevasta oikeuskäytännöstä.(41)
74. Mielestäni nämä esimerkit osoittavat, missä määrin se, että ylimmän oikeusasteen tuomioistuin laiminlyö ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuutensa, voi vaikuttaa vaikeassa arvioinnissa, joka koskee kyseessä olevan oikeudellisen virheen anteeksiannettavuutta tai anteeksiantamattomuutta, jonka perusteella on tarkoitus määrittää, onko kyseessä oleva rikkominen riittävän ilmeinen synnyttääkseen valtion korvausvastuun.
75. Sen kanssa, miten yhteisöjen tuomioistuin on edellä mainitussa asiassa Köbler antamansa tuomion 55 kohdassa käsitellyt ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden laiminlyöntiä – jonka merkitystä arvioinnissa, joka koskee kyseessä olevan oikeudellisen virheen anteeksiannettavuutta tai anteeksiantamattomuutta, edellä korostin – on mielestäni ristiriidassa se, että valtion korvausvastuun syntyminen on poissuljettu, kun ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettava yhteisön oikeuden rikkominen yhdistyy ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden noudattamatta jättämiseen.
76. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen kansallisen lain merkitys on tällainen. Ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden noudattamatta jättäminen liittyy nimittäin monella tavalla oikeussääntöjen tulkintaan. Sen lisäksi, että tällaisen noudattamatta jättämisen johdosta on, kuten jo totesin, olemassa vaara, että rikotaan kyseisten oikeussääntöjen tulkintaan liittyvää yhteisön oikeutta, kyseinen noudattamatta jättäminen voi lisäksi itsessään olla seurausta yhteisön oikeuden väärästä tulkinnasta tai yhteisöjen tuomioistuimen asiaa koskevan oikeuskäytännön virheellisestä tulkinnasta. Tästä seuraa, että tällaisen kansallisen lain nojalla yhteisön oikeuden rikkomisesta, johon ylimmän oikeusasteen tuomioistuin syyllistyy laiminlyömällä sillä olevan ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden, ei voisi syntyä valtion korvausvastuuta.
77. Jos pitäydytään ainoastaan edellä mainitussa asiassa Köbler annetun tuomion 55 kohdassa, jolla on tarkoitus täsmentää sen periaatteen sisältöä, jonka mukaan valtio vastaa vahingoista, joita on aiheutunut ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavan yhteisön oikeuden rikkomisen johdosta, sen perusteella on todettava, että tämän periaatteen kanssa on ristiriidassa se, että kansallisen lain nojalla (sellaisen kansallisen lain, jollaisesta vaikuttaa olevan kyse pääasiassa) valtion korvausvastuun syntyminen on poissuljettu, kun kyseessä oleva rikkominen yhdistyy ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden noudattamatta jättämiseen.
78. Mielestäni tämä pätee myös erityistapaukseen (joka on epäilemättä harvinainen),(42) jossa yhteisön oikeuden rikkomisessa – johon yksityinen oikeussubjekti, jonka vaatimuksia ei ole hyväksytty, väittää ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyllistyneen – olisi kyse ainoastaan ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden noudattamatta jättämisestä.
79. Nimittäin kuten olen jo todennut edellä mainitussa asiassa Köbler antamani ratkaisuehdotuksen 144 kohdassa, jäsenvaltion vastuun syntymistä yksinään sillä perusteella, että ylimmän oikeusasteen tuomioistuin on selvästi toiminut ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden vastaisesti, ei lähtökohtaisesti voida sulkea pois, vaikka, kuten olen myös korostanut (mainitun ratkaisuehdotuksen 149 ja 150 kohdassa), valtion vahingonkorvausvastuun toteamiseksi voi tässä tapauksessa olla hyvin vaikea esittää näyttöä siitä, että ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden laiminlyönnin ja väitetyn vahingon välillä vallitsee välitön syy-yhteys.
80. Mielestäni kaikki edellä esitetyt seikat osoittavat, missä määrin edellä mainitussa asiassa Köbler annetussa tuomiossa esitettyä periaatetta, jonka mukaan valtio vastaa vahingoista, joita on aiheutunut ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavan yhteisön oikeuden rikkomisen johdosta, loukattaisiin siinä tapauksessa, että (kansallisen lain nojalla) tällaisen vastuun syntyminen olisi poissuljettu, koska kyseessä oleva rikkominen liittyy oikeussääntöjen tulkintaan.
81. Tämän vuoksi katson, että periaatteen, jonka mukaan valtio vastaa vahingoista, joita on aiheutunut ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavan yhteisön oikeuden rikkomisen johdosta, kanssa on ristiriidassa se, että tämä vastuu on kansallisen lain nojalla poissuljettu pelkästään sen vuoksi, että kyseessä oleva rikkominen liittyy oikeussääntöjen tulkintaan.
B Valtion korvausvastuun syntymisen poissulkeminen, kun ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettava yhteisön oikeuden rikkominen liittyy tosiseikkojen ja todisteiden arviointiin
82. Voidaan heti kysyä, onko valtion korvausvastuun syntymisen poissulkemisella, kun kyseessä oleva tuomiovallan käyttäminen liittyy tosiseikkojen ja todisteiden arviointiin, vaikutusta periaatteeseen, jonka mukaan valtio vastaa vahingoista, joita on aiheutunut ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavan yhteisön oikeuden rikkomisen johdosta.
83. Yleisesti nimittäin katsotaan, että ylimmän oikeusasteen tuomioistuimet, toisin kuin alemmat tuomioistuimet, ottavat kantaa ainoastaan oikeudellisiin kysymyksiin, eivätkä sekä tosiseikkoja koskeviin kysymyksiin että oikeudellisiin kysymyksiin. Niiden tehtävänä ei siten lähtökohtaisesti ole arvioida esitettyjen tosiseikkojen paikkansapitävyyttä eikä kyseisten tosiseikkojen toteen näyttämiseksi esitettyjen todisteiden asiaankuuluvuutta, merkitystä tai tärkeyttä, koska tämä arviointitehtävä kuuluu luonnostaan vain tosiasiakysymyksiä arvioiville tuomioistuimille. Tästä seuraa, että lähtökohtaisesti ainoastaan oikeudelliset virheet, eivätkä tosiseikkoja koskevat virheet, kuuluvat ylimmän oikeusasteen tuomioistuinten harjoittaman, alempien tuomioistuinten päätöksiä koskevan valvonnan piiriin.(43)
84. Asian ollessa näin, alempien tuomioistuinten suorittama tosiseikkojen ja todisteiden arviointi ei ole täysin ylimpien tuomioistuinten valvonnan ulkopuolella siltä osin kuin ylimmät tuomioistuimet valvovat muun muassa todistelusäännösten (jotka liittyvät todistuskeinojen sallittavuuteen tai todistustaakkaan) noudattamista ja joutuvat tarkistamaan, onko tosiseikkojen oikeudellinen luonnehdinta paikkansapitävä, eli ne joutuvat tutkimaan, ovatko tosiasiakysymyksiä arvioivat tuomarit todella suorittaneet moitteettomasti asian tosiseikaston – sellaisena kuin se valituksenalaisessa tuomiossa esitetään – oikeudellisen luokittelun, josta seuraa, että tosiseikastoon sovelletaan tiettyä oikeudellista sääntelyä.(44) Kukin näistä toimista kuuluu oikeudellisia virheitä koskevaan valvontaan, olipa kyse siitä, ovatko tosiasiakysymyksiä arvioivat tuomarit suorittaneet havaittujen tosiseikkojen toteamisen säännönmukaisesti tai siitä, ovatko kyseisten tuomareiden näistä tosiseikoista tekemät oikeusvaikutuksia koskevat päätelmät (jotka voivat sitä paitsi olla seurausta kyseessä olevaa oikeudellista luokittelua vastaavan käsitteen virheellisestä tulkinnasta) säännönmukaisia.
85. Tällainen valvonta ei ole yhteisön oikeudelle vierasta.
86. Ensinnäkin vaikka jäsenvaltioiden prosessuaalisen autonomian periaate ohjaa, jollei vastaavuuden ja tehokkuuden periaatteiden noudattamisesta muuta johdu, suurelta osin menettelysääntöjä, joilla kansallisessa oikeudessa pyritään varmistamaan, että yhteisön oikeuteen perustuvat yksityisten oikeussubjektien oikeudet turvataan, on kuitenkin olemassa joitakin todistelua koskevia yhteisön oikeuden oikeussääntöjä. Näitä ovat esimerkiksi useissa direktiiveissä säädetyt syrjintää koskevat todistustaakkasäännöt.(45) Ylimmän oikeusasteen tuomioistuinten tehtävänä on varmistaa, että tosiasiakysymyksiä arvioivat tuomioistuimet noudattavat näitä sääntöjä.
87. Lisäksi ja ennen kaikkea lukuisat yhteisön oikeuden käsitteet soveltuvat tosiseikaston oikeudellisen luokittelun valvontaan. Näin on aivan erityisesti valtiontukien osalta.
88. Nimittäin kuten jo totesin, valtiontukien valvontajärjestelmän täytäntöönpanosta vastaavat (jollei asetuksesta N:o 994/98 seuraavista muutoksista muuta johdu)(46) sekä komissio että kansalliset tuomioistuimet, joilla on erilliset ja toisiaan täydentävät tehtävät. Siten komission tehtävänä on tutkia, soveltuuko tuki yhteismarkkinoille, kun taas kansallisten tuomioistuinten on turvattava (siihen saakka, kun komissio on antanut lopullisen päätöksen mainitun tuen soveltuvuudesta yhteismarkkinoille) yksityisten oikeussubjektien oikeudet, jotka johtuvat perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdan määräysten välittömästä oikeusvaikutuksesta.
89. Tässä yhteydessä kansallisen tuomioistuimen on toteutettava useita tosiseikkojen oikeudellisia luokitteluja. Ensinnäkin sen on tutkittava, onko riidanalainen kansallinen toimenpide perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu valtiontuki, eli annetaanko kyseisellä toimenpiteellä sille tai niille, joihin kyseinen toimenpide kohdistuu, julkisista varoista etua.(47) Lisäksi kansallisen tuomioistuimen on ratkaistava, kuuluuko mainittu tuki sellaisten tukien ryhmään, jotka on kielletty perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa, eli onko kyseinen tuki yhtäältä omiaan vääristämään kilpailua, ja toisaalta, voiko se vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kun kansallinen tuomioistuin on todennut, että riidanalainen toimenpide kuuluu tässä artiklassa määrätyn periaatteellisen kiellon soveltamisalaan, sen on ratkaistava, kuuluuko kyseinen toimenpide sen valvontamenettelyn piiriin, josta määrätään perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdassa, minkä johdosta se mahdollisesti tutkii, onko kyse uudesta tuesta (jota tämä menettely koskee) eikä olemassa olevasta tuesta (jota kyseinen menettely ei koske).
90. Vasta näiden luokittelujen jälkeen kansallinen tuomioistuin voi ottaa kantaa riidanalaisen toimenpiteen lainmukaisuuteen ja määrätä sen perusteella kaikista seurauksista, jotka ovat välttämättömiä siinä tapauksessa, että perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohtaa on rikottu.(48)
91. Ylimmän oikeusasteen tuomioistuinten suorittaman valvonnan piiriin kuuluu pääasiassa kyseessä olevan kaltaisella alalla kaikki nämä tosiseikaston oikeudelliset luokittelut.
92. Tässä oikeudellisia virheitä koskevassa valvonnassa ylimmän oikeusasteen tuomioistuimet voivat kuitenkin mahdollisesti itse tehdä oikeudellisen virheen, joka on omiaan synnyttämään valtion korvausvastuun siinä tapauksessa, että edellä mainitussa asiassa Köbler annetussa tuomiossa esitettyjen kriteerien mukaisesti tästä virheestä seuraisi sovellettavan yhteisön oikeuden selvä rikkominen.
93. Tämän vuoksi katson, että periaatteen, jonka mukaan valtio vastaa vahingoista, joita on aiheutunut ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavasta yhteisön oikeuden rikkomisesta, kanssa on ristiriidassa se, että kansallisen lain nojalla tämä vastuu on yleisesti poissuljettu pelkästään sen vuoksi, että kyseessä oleva rikkominen liittyy tosiseikkojen ja todisteiden arviointiin.
94. Tässä vaiheessa on tutkittava, onko tällaisen periaatteen kanssa ristiriidassa myös se, että kansallisen lain nojalla valtion vastuun syntyminen on rajoitettu (kun se ei ole poissuljettu) ainoastaan tapauksiin, joissa on kyse tahallisuudesta tai törkeästä tuottamuksesta.
C Ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavasta yhteisön oikeuden rikkomisesta johtuvan valtion korvausvastuun syntymisen rajoittaminen tapauksiin, joissa on kyse tahallisuudesta tai törkeästä tuottamuksesta
95. Muistutan, että edellä mainitussa asiassa Köbler annetun tuomion 53 kohdassa yhteisöjen tuomioistuin rajasi ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen päätöksestä johtuvan yhteisön oikeuden rikkomisen johdosta syntyvän valtion korvausvastuun ”ainoastaan siihen poikkeustapaukseen, että [kyseinen tuomioistuin] on selvällä tavalla rikkonut sovellettavaa oikeutta”.(49)
96. Tämä muotoilu poikkeaa siitä, jonka yhteisöjen tuomioistuin esitti edellä mainituissa asioissa Brasserie du pêcheur ja Factortame antamassaan tuomiossa, jossa oli kyse siitä, että jäsenvaltio toimii alalla, jolla sillä on laaja harkintavalta. Yhteisöjen tuomioistuin oli nimittäin todennut, että tässä tapauksessa valtion korvausvastuu voi syntyä ainoastaan silloin, kun kyseessä on ”jäsenvaltion – – harkintavallalle asetettujen rajojen ilmeinen ja vakava ylittäminen”.(50)
97. Voidaan kysyä, mikä on tällaisen muotoilun muutoksen merkitys siltä osin kuin edellä mainitussa asiassa Köbler (tuomion 55 ja 56 kohta) yhteisöjen tuomioistuin kuitenkin toisti yksityiskohtaisesti edellä mainituissa asioissa Brasserie du pêcheur ja Factortame (tuomion 56 ja 57 kohta) esittämänsä luettelon kriteereistä, joiden perusteella määritetään, täyttyykö tämä kyseessä olevan rikkomisen luonnetta koskeva edellytys. Kuten jo totesin, yhteisöjen tuomioistuin ainoastaan lisäsi tähän luetteloon kriteerin, joka koskee ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden täyttämättä jättämistä.
98. Liittyykö kyseessä olevan rikkomisen vakavuutta koskevan nimenomaisen viittauksen puuttuminen siihen, että asiassa Bergaderm ja Goupil vastaan komissio 4.7.2000 annetusta tuomiosta(51) alkaen luovuttiin soveltamasta vastuun syntymistä koskevaa edellytystä, joka liittyy rikotun oikeussäännön ylemmäntasoiseen luonteeseen ja jonka yhteisöjen tuomioistuin oli esittänyt joitakin vuosia sitten sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun osalta? Vaikka edellä mainituissa asioissa Brasserie du pêcheur ja Factortame annetussa tuomiossa tätä yhteisön vastuun syntymistä koskevan edellytyksen soveltamisalaa ei laajennettu koskemaan jäsenvaltioiden korvausvastuuta koskevaa järjestelmää – vaikka yhteisöjen tuomioistuin toisti tässä samassa tuomiossa kyseessä olevan rikkomisen vakavuuteen liittyvän vaatimuksen (joka oli asetettu myös yhteisön vastuun osalta) – voidaan kysyä, vaikuttiko yhteisöjen tuomioistuimen edellä mainitussa asiassa Köbler antamaan tuomioon pyrkimys välttää se, että tätä kyseessä olevan rikkomisen vakavuutta koskevaa vaatimusta tulkittaisiin siten, että siinä on kyse rikotun oikeussäännön luonnetta koskevasta edellytyksestä siltä osin kuin mainitun oikeussäännön ylemmäntasoiseksi tai perustavanlaatuiseksi kutsuttu luonne voisi myötävaikuttaa siihen, että kyseessä oleva rikkominen todetaan vakavaksi. Tämä kysymys on edelleen avoinna.
99. Asian ollessa näin toistan riippumatta siitä, miten tätä oikeuskäytännön terminologista kehitystä on tulkittava, että sen arvioimiseksi, täyttyykö valtion korvausvastuun syntymistä koskeva edellytys, joka koskee ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavan yhteisön oikeuden rikkomisen luonnetta, on yhteisöjen tuomioistuimen mukaan otettava huomioon erityisesti ”rikotun oikeusnormin selkeys ja täsmällisyys, rikkomisen tahallisuus, oikeudellisen virheen anteeksiannettavuus tai anteeksiantamattomuus ja yhteisöjen toimielimen mahdollinen kanta sekä se, että kyseinen tuomioistuin ei ole täyttänyt EY 234 artiklan kolmannen kohdan mukaista ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevaa velvollisuuttaan”.(52) Muistutan, että yhteisöjen tuomioistuimen mukaan ”joka tapauksessa yhteisön oikeuden rikkominen on riittävän ilmeinen, jos kyseistä päätöstä tehtäessä on jätetty selvästi noudattamatta yhteisöjen tuomioistuimen asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä”.(53)
100. Vaikka tahallisuuden ja törkeän tuottamuksen käsitteisiin voi liittyä hyvin erilaisia merkityksiä eri jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksissä, jatkeena edellä mainituissa asioissa Brasserie du pêcheur ja Factortame annetulle tuomiolle(54) voidaan katsoa, että tietyt niistä seikoista, joita kansallisessa oikeusjärjestyksessä saatetaan liittää näihin käsitteisiin, ovat merkittäviä arvioitaessa, onko ylimmän oikeusasteen tuomioistuin selvästi jättänyt noudattamatta sovellettavaa oikeutta, kun otetaan huomioon edellä mainitussa asiassa Köbler annetun tuomion 55 ja 56 kohdassa esitetyt kriteerit.
101. Vaikka valtion korvausvastuu voi kansallisen oikeuden perusteella syntyä lievemmin edellytyksin kuin yhteisöjen tuomioistuimen edellä mainitussa asiassa Köbler annetussa tuomiossa määritellyin edellytyksin,(55) lisäedellytyksen, joka on siis ankarampi, asettamisella sitä vastoin vaarannettaisiin oikeus saada vahingonkorvausta, joka perustuu yhteisön oikeusjärjestykseen.(56)
102. Katson kaikkien näiden oikeuskäytännössä esitettyjen toteamusten perusteella kuten komissio, ja ilman että luopuisin kyseessä olevan rikkomisen tahallisuutta koskevan kriteerin, jonka yhteisöjen tuomioistuin lopulta toisti edellä mainitussa asiassa Köbler antamassaan tuomiossa (minkä otan huomioon), merkitykseen liittyvistä varauksistani,(57) että ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavan yhteisön oikeuden rikkomisesta johtuvan valtion korvausvastuun syntymiselle ei voida asettaa edellytystä, joka koskee tahallisuuden tai törkeän tuottamuksen käsitettä ja jossa on kyse ankarammasta edellytyksestä kuin (edellä mainitussa asiassa Köbler annetun tuomion 55 ja 56 kohdassa tarkoitettu) sovellettavan oikeuden selvä rikkominen.(58)
103. Näin ollen kansallisen tuomioistuimen voimassa pitämään ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava, että vaikka periaatteen, jonka mukaan valtio vastaa vahingoista, joita on aiheutunut ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavasta yhteisön oikeuden rikkomisesta, kanssa on ristiriidassa se, että kansallisen lain nojalla tämä vastuu on yleisesti poissuljettu pelkästään sen vuoksi, että kyseessä oleva rikkominen liittyy oikeussääntöjen tulkintaan tai tosiseikkojen ja todisteiden arviointiin, tämän saman periaatteen kanssa ei sitä vastoin ole ristiriidassa se, että mainitun vastuun syntymisen edellytyksenä on, että kyseessä oleva ylimmän oikeusasteen tuomioistuin on syyllistynyt tahallisuuteen tai törkeään tuottamukseen, sikäli kuin tässä edellytyksessä ei ole kyse ankarammasta edellytyksestä kuin sovellettavan oikeuden selvä rikkominen.
VI Ratkaisuehdotus
104. Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin vastaisi Tribunale di Genovan voimassa pitämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:
Vaikka periaatteen, jonka mukaan valtio vastaa vahingoista, joita on aiheutunut ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavasta yhteisön oikeuden rikkomisesta, kanssa on ristiriidassa se, että kansallisen lain nojalla tämä vastuu on yleisesti poissuljettu pelkästään sen vuoksi, että kyseessä oleva rikkominen liittyy oikeussääntöjen tulkintaan tai tosiseikkojen ja todisteiden arviointiin, tämän saman periaatteen kanssa ei sitä vastoin ole ristiriidassa se, että mainitun vastuun syntymisen edellytyksenä on, että kyseessä oleva ylimmän oikeusasteen tuomioistuin on syyllistynyt tahallisuuteen tai törkeään tuottamukseen, sikäli kuin tässä edellytyksessä ei ole kyse ankarammasta edellytyksestä kuin sovellettavan oikeuden selvä rikkominen.
1 – Alkuperäinen kieli: ranska.
2 – Asia C‑224/01, Köbler, tuomio 30.9.2003 (Kok. 2003, s. I‑10239).
3 – Tarkemmin sanottuna EY:n perustamissopimuksen 92 artiklan 3 kohdan a alakohta koskee ”tukea taloudellisen kehityksen edistämiseen alueilla, joilla elintaso on poikkeuksellisen alhainen tai joilla vajaatyöllisyys on vakava ongelma” ja saman perustamissopimuksen 92 artiklan 3 kohdan c alakohta ”tukea tietyn taloudellisen toiminnan tai talousalueen kehityksen edistämiseen, jos tuki ei muuta kaupankäynnin edellytyksiä yhteisen edun kanssa ristiriitaisella tavalla”.
4 – En ota huomioon komissiolla ja kansallisilla tuomioistuimilla olevien roolien kehitystä, joka on seurausta Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 92 ja 93 artiklan soveltamisesta tiettyihin valtion monialaisen tuen muotoihin 7 päivänä toukokuuta 1998 annetusta neuvoston asetuksesta (EY) N:o 994/98 (EYVL L 142, s. 1), koska tämä asetus tuli voimaan pääasian tosiseikkojen tapahtuma-ajan jälkeen.
5 – Tätä perustamissopimuksen valtiontukia koskevaa menettelysääntöjen yhdistelmää ei aseteta kyseenalaiseksi Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 93 artiklan soveltamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä 22 päivänä maaliskuuta 1999 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 659/1999 (EYVL L 83, s. 1), joka tuli voimaan pääasian tosiseikkojen tapahtuma-ajan jälkeen ja jossa ainoastaan suurelta osin toistetaan se, mitä yhteisöjen tuomioistuimen asiaa koskevassa oikeuskäytännössä on todettu.
6 – Ks. mm. asia 6/64, Costa, tuomio 15.7.1964 (Kok. 1964, s. 1141, Kok. Ep. I, s. 211); asia 77/72, Capolongo, tuomio 19.6.1973 (Kok. 1973, s. 611, Kok. Ep. II, s. 109, 6 kohta); asia 120/73, Lorenz, tuomio 11.12.1973 (Kok. 1973, s. 1471, Kok. Ep. II, s. 177, 8 kohta); asia C‑354/90, Fédération nationale du commerce extérieur des produits alimentaires ja Syndicat national des négociants et transformateurs de saumon, tuomio 21.11.1991, Kok. 1991, s. I‑5505, Kok. Ep. XI, s. I‑495, 11 kohta; jäljempänä asia FNCE) ja asia C‑39/94, SFEI ym., tuomio 11.7.1996 (Kok. 1996, s. I‑3547, 39 kohta).
7 – Ks. mm. asia 66/86, Ahmed Saeed Flugreisen ja Silver Line Reisebüro, tuomio 11.4.1989 (Kok. 1989, s. 803, Kok. Ep. X, s. 21, 32 kohta).
8 – Ks. valtiontukia koskevien määräysten osalta mm. asia 156/77, komissio v. Belgia, tuomio 12.10.1978 (Kok. 1978, s. 1881, Kok. Ep. IV, s. 183, 10 ja 11 kohta). Ks. määräävän markkina-aseman väärinkäyttöön liittyvän EY 86 artiklan osalta mm. yhdistetyt asiat 209/84–213/84, Asjes ym., tuomio 30.4.1986 (Kok. 1986, s. 1425, Kok. Ep. VIII, s. 571, 39, 42 ja 45 kohta).
9 – Gazzetta ufficiale della Repubblica italiana, nro 246, 15.4.1988, s. 3; jäljempänä riidanalainen kansallinen laki.
10 – Kyseessä olevat säännökset sisältyivät siviiliprosessilain 55, 56 ja 74 §:ään. Kyseisistä säännöksistä seurasi, että valtiolle tuomiovallan käyttämisen johdosta aiheutuva vastuu syntyi ainoastaan tapauksissa, joissa oli kyse tahallisuudesta, petoksesta tai virka-aseman väärinkäytöstä.
11 – Riidanalaisen lain 1 §:n mukaan kyseistä lakia sovelletaan ”kaikkiin yleisten tuomioistuinten, hallintotuomioistuinten, taloudellisia asioita käsittelevien tuomioistuinten, sotilastuomioistuinten tai erikoistuomioistuinten tuomareihin ja syyttäjiin tehtävien luonteesta riippumatta sekä muihin tuomioistuimen ratkaisutoimintaan osallistuviin henkilöihin”.
12 – Ks. Corte costituzionalen 19.6.1989 tekemä päätös, nro 18, 10 kohta (Guistizia civile, 1989, I, s. 769).
13 – Ks. riidanalaisen kansallisen lain 4 §:n 1 momentti.
14 – Ks. riidanalaisen kansallisen lain 5 §:n 4 momentti.
15 – Asia 13/83, parlamentti v. neuvosto, tuomio 22.5.1985 (Kok. 1985, s. 1513, Kok. Ep. VIII, s. 207).
16 – Kyse on valtiontuista, jotka Italia on maksanut Tirrenia di Navigazione ‑meriliikenneyhtiölle, 21 päivänä kesäkuuta 2001 tehdystä komission päätöksestä 2001/851/EY (EYVL L 318, s. 9). Täsmennettäköön, että tässä päätöksessä komissio totesi, että tälle yritykselle 1.1.1990–31.12.2000 korvauksina julkisen palvelun tarjoamisesta maksetut tuet soveltuivat yhteismarkkinoille, ja se hyväksyi tietyin edellytyksin 1.1.2001–31.12.2004 maksettavat tuet. Näihin uusiksi tuiksi luokiteltuihin tukiin katsottiin voitavan soveltaa EY 86 artiklan 2 kohdassa määrättyä poikkeusta mutta ei EY 87 artiklan 2 ja 3 kohdassa määrättyjä poikkeuksia.
17 – Yhdistetyt asiat C‑6/90 ja C‑9/90, Francovich ym., tuomio 19.11.1991 (Kok. 1991, s. I‑5357, Kok. Ep. XI, s. I‑467).
18 – Yhdistetyt asiat C‑46/93 ja C‑48/93, Brasserie du pêcheur ja Factortame, tuomio 5.3.1996 (Kok. 1996, s. I‑1029).
19 – Lisäksi kuten korostin edellä mainitussa asiassa Köbler antamassani ratkaisuehdotuksessa (38 kohta), vaikka sen vuoksi, että muutoksenhakumahdollisuus kansallisella tasolla ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen päätöksiin puuttuu, ainoastaan valtion korvausvastuuta koskevan kanteen avulla on mahdollista, in ultima ratio, taata loukatun oikeuden palauttaminen ja lopulta varmistaa asianmukainen tehokkaan oikeussuojan taso yhteisön oikeusjärjestykseen perustuville yksityisten oikeuksille, tämä ei päde alempien tuomioistuimien tekemiin päätöksiin, koska niiden osalta on käytettävissä kansallisia muutoksenhakukeinoja.
20 – Ks. ennakkoratkaisupyynnön ranskankielisen käännöksen s. 7 ja 9.
21 – Ks. edellä alaviitteessä 20 mainitun ennakkoratkaisupyynnön s. 7.
22 – Ks. mm. asia 296/84, Sinatra, tuomio 13.3.1986 (Kok. 1986, s. 1047, 11 kohta) ja asia C‑341/94, Allain, tuomio 26.9.1996 (Kok. 1996, s. I‑4631, 11 kohta).
23 – Ks. em. asia Köbler (tuomion 36 kohta).
24 – Ks. em. asia Köbler (tuomion 37–43 kohta).
25 – Ks. em. asia Köbler (tuomion 53 kohta).
26 – Muistutan tältä osin, että kuten jo totesin 18 kohdassa, vaikuttaa siltä, että riidanalaisen lain 2 §:n 2 momentissa säädetty valtion vastuun poissuljenta (jota sovelletaan tähän erityistapaukseen) on otettu käyttöön tuomareiden riippumattomuuden, joka on perustuslain tasoisen oikeudellisen merkityksen omaava periaate, turvaamiseksi.
27 – Yhteisöjen tuomioistuin on määrittänyt tämän ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevalla velvollisuudella olevan tavoitteen asiassa 283/81, Cilfit, 6.10.1982 antamassaan tuomiossa (Kok. 1982, s. 3415, Kok. Ep. VI, s. 537, 7 kohta).
28 – Tarkastelen jäljempänä tämän em. asiassa Köbler annetun tuomion 54–56 kohdassa määritetyn edellytyksen, joka koskee valtion vastuun syntymistä, merkitystä.
29 – Yhdistetyt asiat C‑397/01–C‑403/01, Pfeiffer ym., tuomio 5.10.2004 (110–115 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).
30 – Asia C‑129/00, komissio v. Italia, tuomio 9.12.2003 (Kok. 2003, s. I‑14637).
31 – Ks. em. asia komissio v. Italia (tuomion 31 kohta).
32 – Ks. em. asia komissio v. Italia (tuomion 34 ja 35 kohta).
33 – Ks. mm. asia C‑343/96, Dilexport, tuomio 9.2.1999 (Kok. 1999, s. I‑579, 52 ja 54 kohta), erityisesti kyseessä olevan kansallisen lainsäädännön osalta; sekä asia 199/82, San Giorgio, tuomio 9.11.1983 (Kok. 1983, s. 3595, Kok. Ep. VII, s. 373, 14 kohta) ja asia 104/86, komissio v. Italia, tuomio 24.3.1988 (Kok. 1988, s. 1799, 7 ja 11 kohta), sellaisen aikaisemman kansallisen lainsäädännön osalta, joka lopulta kumottiin ja jossa säädettiin nimenomaisesti samoista näyttövaatimuksista, jotka tietyt tuomioistuimet ja viranomaiset olivat asettaneet tulkitessaan ja soveltaessaan kyseessä olevaa kansallista lainsäädäntöä seurannutta kansallista lainsäädäntöä.
34 – Ks. vastaavasti em. asiassa komissio v. Italia 9.12.2003 annetun tuomion 33 kohta.
35 – Huomautan, että näyttää siltä, että Corte suprema di cassazione luopui tästä oikeuskäytännöstä sen jälkeen, kun yhteisöjen tuomioistuin oli julistanut tuomion kyseessä olevassa asiassa. Ks. vastaavasti tuomio 14.7.2004, nro 13054, Soc. Sief ym. v. Ministero dell’Economia e delle Finanze ym. (Foro italiano 2004, I, s. 2700).
36 – Ks. tämän oikeuskäytännön kehittymisen osalta em. asiassa Köbler antamani ratkaisuehdotuksen 131–137 kohta.
37 – Mielestäni näin on sen kriteerin osalta, joka liittyy siihen, onko rikkominen tahallinen vai ei, sekä sen kriteerin osalta, joka koskee yhteisöjen toimielinten suhtautumista asiaan (lukuun ottamatta kilpailuoikeuden ja valtiontukia koskevan oikeuden erityisalaa, jolla tällä kriteerillä voi olla asian kannalta merkitystä). Ks. tältä osin em. asiassa Köbler antamani ratkaisuehdotuksen 154–156 kohta.
38 – Ks. vastaavasti em. asiassa Köbler antamani ratkaisuehdotuksen 139 kohta.
39 – Ks. tuomion 16–20 kohta.
40 – Mielestäni tätä analyysia ei voida kyseenalaistaa em. asiassa Köbler tehdyllä analyysilla (tuomion 120–124 kohta), joka koski tiettyjen sellaisten yhteisön oikeuden oikeussääntöjen rikkomista, joiden yhteisöjen tuomioistuin katsoi olevan epäselviä tai epätäsmällisiä. Yhteisöjen tuomioistuimen mukaan kylläkin ennakkoratkaisukysymyksen peruuttaminen voi vaikuttaa vähemmän vakavalta kuin ennakkoratkaisupyynnön puuttuminen kokonaan, kun otetaan huomioon ennakkoratkaisumenettelyä määrittävä tuomioistuinten yhteistyön henki, joten kyseessä ollut oikeudellinen virhe (joka olisi hyvin todennäköisesti voitu välttää, jos mainittua kysymystä ei olisi peruutettu) oli helpommin anteeksiannettavissa kuin siinä tapauksessa, ettei ennakkoratkaisupyyntöä olisi lainkaan esitetty. Tiukan oikeudellisesta ja oikeuspoliittisesta näkökulmasta voidaan kuitenkin epäillä tällaisen erottelun merkityksellisyyttä, kun – kuten kyseisessä tapauksessa – kyseessä oleva ylimmän oikeusasteen tuomioistuin on peruuttanut ennakkoratkaisukysymyksensä sen vuoksi, että se on tulkinnut virheellisesti yhteisöjen tuomioistuimen sille mainitun kysymyksen vastaanottamisen jälkeen toimittamaa tuomiota, vaikka pelkällä kyseisen tuomion (joka ei ollut moniselitteinen) huolellisella lukemisella tällainen tulkintavirhe (samoin kuin epäilemättä virhe päättelyssä, joka koski tästä tuomiosta oikeusriidan ratkaisemiseksi tehtäviä päätelmiä) olisi vältetty. Asian ollessa näin, kyseinen yhteisöjen tuomioistuimen analyysi, jolla on tarkoitus heikentää sen kriteerin merkitystä, joka liittyy ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden laiminlyöntiin, näyttää saaneen vaikutteita kyseessä olleen asian erityistilanteeseen liittyvistä seikoista, joten voidaan ajatella, että kyseistä analyysia ei ole tarkoitus soveltaa huomattavasti tällaisesta poikkeavissa tilanteissa.
41 – Kuten jo totesin em. asiassa Köbler antamani ratkaisuehdotuksen 141 kohdassa, yhteisöjen tuomioistuimen erityisesti ennakkoratkaisupyyntömenettelyssä antamat tuomiot sitovat välttämättä kansallisia tuomioistuimia yhteisön oikeuden säännösten tulkinnan osalta, joten jos kansalliset tuomioistuimet haluavat poiketa yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, niillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin esittää yhteisöjen tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymys ja uusia perusteita, joiden nojalla yhteisöjen tuomioistuin voi vastata jo ratkaistuun kysymykseen eri tavalla.
42 – On mahdollista kuvitella tilanne, jossa yksityinen oikeushenkilö nostaa korvauskanteen valtiota vastaan ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden noudattamatta jättämisen perusteella mieluummin kuin sellaisen yhteisön oikeuden oikeussäännön rikkomisen perusteella, jota tulkitsemalla olisi pitänyt päätyä mainitun ennakkoratkaisupyynnön esittämiseen, siinä tapauksessa, että olisi helpompaa osoittaa se, ettei ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevaa velvollisuutta selvästi ole noudatettu, kuin se, että kyseessä olevaa aineellisen oikeuden säännöstä on selvästi rikottu.
43 – Ks. tältä osin mm. Ranskan oikeusjärjestelmän osalta Boré, J. ja Boré, L., La cassation en matière civile, kolmas painos, Dalloz, 2003, s. 223 ja s. 262–278; Ranskan ja Saksan järjestelmiä koskevan oikeusvertailun osalta Ferrand, F., Cassation française et Révision allemande, PUF, 1993, s. 42 ja s. 161; Italian oikeusjärjestelmän osalta Di Federico, G., Manuale di ordinamento guidiziario, CEDAM, 2004, s. 83–85. Ks. näihin verrattavissa olevan oikeusjärjestelmän osalta Wathelet, M. ja Van Raepenbusch, S., ”Le contrôle sur pourvoi de la Cour de justice des Communautés européennes, dix ans après la création du Tribunal de première instance”, Mélanges en l’honneur de M. Schockweiler, 1999, s. 605–633.
44 – Ks. mm. Ranskan oikeusjärjestelmän osalta Boré, J. ja Boré, L., em. teos, s. 274 ja s. 275 sekä s. 279–294; Ranskan ja Saksan oikeusjärjestelmien osalta Ferrand, F., em. teos, s. 135 ja s. 163; ja Italian oikeusjärjestelmän osalta Ascarelli, T., ”Le fait et le droit devant la Cour de cassation italienne”, Le Fait et le droit, Études de logique juridique, Bruylant, Bruxelles, 1961, s. 113 ja sitä seuraavat sivut sekä Mazzarella, F., Analisi del guidizio civile di cassazione, kolmas painos, CEDAM, 2003, s. 86.
45 – Ks. rodusta tai etnisestä alkuperästä riippumattoman yhdenvertaisen kohtelun periaatteen täytäntöönpanosta 29 päivänä kesäkuuta 2000 annetun neuvoston direktiivin 2000/43/EY (EYVL L 180, s. 22) 8 artikla sekä yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevista yleisistä puitteista 27 päivänä marraskuuta 2000 annetun neuvoston direktiivin 2000/78/EY (EYVL L 303, s. 16), joka on annettu jatkeena todistustaakasta sukupuoleen perustuvissa syrjintätapauksissa 15 päivänä joulukuuta 1997 annetulle neuvoston direktiiville 97/80/EY (EYVL 1998, L 14, s. 6), 10 artikla.
46 – Ks. ratkaisuehdotuksen 10–12 kohta sekä kyseisiin kohtiin liittyvät alaviitteet.
47 – Tämä luokittelu voi osoittautua kansallisille tuomioistuimille vaikeaksi erityisesti silloin, kun kyse on valtiolta peräisin olevista tuista, jotka on myönnetty korvauksena kustannuksista, jotka aiheutuvat yritykselle, kun se täyttää sille määrättyjä julkisen palvelun velvoitteita, kun otetaan huomioon se sisältö, jonka yhteisöjen tuomioistuin on antanut asiassa C‑280/00, Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg, 24.7.2003 antamassaan tuomiossa (Kok. 2003, s. I‑7747, 83–94 kohta) kriteerille, joka koskee tällaisen toimenpiteen kohteena olevalle yritykselle myönnettyä etua. Näin ollen muistutan, että em. asiassa SFEI ym. antamassaan tuomiossa (50 kohta) yhteisöjen tuomioistuin korosti, että ”jos kansallisella tuomioistuimella on epäilyksiä sen suhteen, voidaanko kyseiset toimenpiteet määritellä valtion tueksi, se voi pyytää komissiota selventämään asiaa tältä osin”, ja se täsmensi, että ”komission ja kansallisten tuomioistuinten välistä yhteistyötä valtion tukien alueella koskevassa tiedonannossaan – – komissio on nimenomaisesti rohkaissut kansallisia tuomioistuimia ottamaan yhteyttä komissioon siinä tapauksessa, että niillä on vaikeuksia perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdan soveltamisessa, ja selvittänyt, millaisia tietoja sillä on mahdollisuus toimittaa”. Yhteisöjen tuomioistuin lisäsi vastaavasti, että ”lisäksi kansallinen tuomioistuin voi esittää tai sen on esitettävä perustamissopimuksen 177 artiklan toisen ja kolmannen alakohdan mukaisesti yhteisöjen tuomioistuimelle perustamissopimuksen 92 artiklan tulkintaa koskeva ennakkoratkaisukysymys” (51 kohta).
48 – Ks. näitä seurauksia koskevan yleiskatsauksen osalta em. asiassa Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg antamani ensimmäisen ratkaisuehdotuksen 125 kohta. Korostan tältä osin, että kansallisen tuomioistuimen on välttämätöntä ottaa kantaa riidanalaisen toimenpiteen lainmukaisuuteen, vaikka komission lopullisella päätöksellä kyseinen toimenpide todettaisiin yhteismarkkinoille soveltuvaksi. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan nimittäin tällaisesta komission päätöksestä ei seuraa, että perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdan vastaisesti ilmoittamatta jätettyjen tukitoimien toteuttaminen muuttuisi sääntöjenmukaiseksi jälkikäteen. Ks. mm. em. asia FNCE (tuomion 16 ja 17 kohta); yhdistetyt asiat C‑261/01 ja C‑262/01, Van Calster ym., tuomio 21.10.2003 (Kok. 2003, s. I‑12249, 62 ja 63 kohta) ja asia C‑71/04, Xunta de Galicia, tuomio 21.7.2005 (31 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).
49 – Kursivointi tässä.
50 – Em. yhdistetyt asiat Brasserie du pêcheur ja Factortame (tuomion 55 kohta), kursivointi tässä.
51 – Ks. asia C‑352/98 P, Bergaderm ja Goupil v. komissio, tuomio 4.7.2000 (Kok. 2000, s. I‑5291, 13 ja 39–47 kohta).
52 – Ks. em. asia Köbler (tuomion 55 kohta).
53 – Ks. em. asia Köbler (tuomion 56 kohta).
54 – Ks. em. yhdistetyissä asioissa Brasserie du pêcheur ja Factortame annetun tuomion 78 kohta mahdollisuudesta asettaa tuottamus jäsenvaltion korvausvastuun syntymisen edellytykseksi. Tätä tuottamuksen käsitettä ei voi olla vertaamatta tahallisuuden käsitteeseen (merkityksessä tahallinen tai harkittu virhe) tai törkeän tuottamuksen käsitteeseen (merkityksessä tahaton virhe).
55 – Ks. em. asiassa Köbler annetun tuomion 57 kohta, joka on em. yhdistetyissä asioissa Brasserie du pêcheur ja Factortame annetun tuomion 66 kohdan mukainen.
56 – Idem.
57 – Ks. esittämäni varaukset em. asiassa Köbler antamani ratkaisuehdotuksen 156 kohdassa. Tällaisista varauksista huolimatta en kuitenkaan ehdota, että oikeuskäytäntöä muutettaisiin tältä osin.
58 – Ks. tähän verrattavan päättelyn osalta em. yhdistetyissä asioissa Brasserie du pêcheur ja Factortame annetun tuomion 79 kohta.