62000J0279

1. Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva kanne - Yhteisöjen tuomioistuimen arviointi siitä, onko kanne perusteltu - Huomioon otettava tilanne - Tilanne perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättyessä

(EY 226 artikla)

2. Palvelujen tarjoamisen vapaus - Rajoitukset - Edellytystä, että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneilla tilapäistä työvoimaa välittävillä yrityksillä pitää olla kotipaikka tai sivuliike kyseessä olevan valtion alueella, ei voida hyväksyä - Perusteleminen yleistä etua koskevilla syillä - Työntekijöiden suojelun puuttuminen

(EY 49 artikla)

3. Palvelujen tarjoamisen vapaus - Yleisen edun vuoksi perustellut rajoitukset - Hyväksyttävyys - Edellytykset

(EY 49 artikla)

4. Palvelujen tarjoamisen vapaus - Pääomien vapaa liikkuvuus - Rajoitukset - Edellytystä, että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden tilapäistä työvoimaa välittävien yritysten on asetettava vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike kyseessä olevan valtion alueella, ei voida hyväksyä

(EY 49 ja EY 56 artikla)

1. Arvioitaessa EY 226 artiklan nojalla nostetun kanteen yhteydessä sitä, onko jäsenvaltio jättänyt noudattamatta jäsenyysvelvoitteitaan, on otettava huomioon jäsenvaltion tilanne sellaisena kuin se on perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättyessä, eikä yhteisöjen tuomioistuin voi ottaa huomioon tämän jälkeen tapahtuneita muutoksia.

( ks. 10 kohta )

2. Jäsenvaltion on katsottava jättäneen noudattamatta EY 49 artiklan mukaisia velvoitteitaan, jos kansallisessa laissa edellytetään, että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneilla, tilapäistä työvoimaa välittävillä yrityksillä pitää olla kotipaikka tai sivuliike valtion alueella.

Jotta voitaisiin hyväksyä vaatimus, jonka mukaan sellaisen tilapäistä työvoimaa välittävän yrityksen, joka haluaa vuokrata työvoimaa jäsenvaltioon sijoittautuneille asiakkaille, kotipaikan tai sivuliikkeen on oltava tämän valtion alueella, millä estetään palvelujen tarjoamista koskevan perusvapauden toteutuminen, on osoitettava, että se on välttämätön edellytys tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi.

Tältä osin ja siitä huolimatta, että työntekijöiden suojelu kuuluu yleistä etua koskeviin pakottaviin syihin, joilla voidaan perustella palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset, on kuitenkin todettava, että vaatimuksella, jonka mukaan kotipaikan tai sivuliikkeen on oltava valtion alueella, ylitetään se, mikä on tarpeellista työntekijöiden suojelemista koskevan tavoitteen saavuttamiseksi.

( ks. 17-20 kohta sekä tuomiolauselma )

3. Palveluiden tarjoamisen vapautta perustamissopimuksen mukaisena perustavanlaatuisena periaatteena voidaan rajoittaa vain säännöksillä, jotka ovat perusteltuja yleistä etua koskevista pakottavista syistä ja joita sovelletaan kaikkiin henkilöihin tai yrityksiin, jotka harjoittavat toimintaansa vastaanottavassa jäsenvaltiossa, silloin kun tätä etua ei suojella palvelujen tarjoajaan sen sijoittautumisvaltiossa sovellettavin säännöksin.

( ks. 33 kohta )

4. Jäsenvaltion on katsottava jättäneen noudattamatta EY 49 ja EY 56 artiklan mukaisia velvoitteitaan, jos kansallisessa laissa edellytetään, että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden, tilapäistä työvoimaa välittävien yritysten on asetettava vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike valtion alueella.

( ks. 34 ja 41 kohta sekä tuomiolauselma )

Asiassa C-279/00,

Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehinään E. Traversa ja M. Patakia, prosessiosoite Luxemburgissa,

kantajana,

vastaan

Italian tasavalta, asiamiehenään U. Leanza, avustajanaan avvocato dello Stato D. Del Gaizo, prosessiosoite Luxemburgissa,

vastaajana,

jossa kantaja vaatii yhteisöjen tuomioistuinta toteamaan, että Italian tasavalta ei ole noudattanut EY 49 ja EY 56 artiklan mukaisia velvoitteitaan, koska se edellyttää, että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneilla, tilapäistä työvoimaa välittävillä yrityksillä, jotka haluavat toimia Italiassa, pitää olla kotipaikka tai sivuliike Italiassa ja että niiden on asetettava 700 miljoonan Italian liiran (ITL) suuruinen vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike Italiassa,

YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (kuudes jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja F. Macken sekä tuomarit C. Gulmann, R. Schintgen (esittelevä tuomari), V. Skouris ja J. N. Cunha Rodrigues,

julkisasiamies: S. Alber,

kirjaaja: R. Grass,

ottaen huomioon esittelevän tuomarin kertomuksen,

kuultuaan julkisasiamiehen 4.10.2001 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,

on antanut seuraavan

tuomion

1 Euroopan yhteisöjen komissio on nostanut EY 226 artiklan nojalla kanteen, joka on saapunut yhteisöjen tuomioistuimeen 13.7.2000 ja jossa yhteisöjen tuomioistuinta vaaditaan toteamaan, että Italian tasavalta ei ole noudattanut EY 49 ja EY 56 artiklan mukaisia velvoitteitaan, koska se edellyttää, että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneilla, tilapäistä työvoimaa välittävillä yrityksillä, jotka haluavat toimia Italiassa, pitää olla kotipaikka tai sivuliike Italiassa ja että niiden on asetettava 700 miljoonan Italian liiran (ITL) suuruinen vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike Italiassa.

Kansallinen lainsäädäntö

2 Norme in materia di promozione dell'occupazione (toimenpiteistä työllisyyden edistämiseksi annettu laki) annettiin 24.6.1997 (Gazzetta Ufficiale di Repubblica Italiana; jäljempänä GURI, nro 154, 4.7.1997, täydennysosa nro 136/L, s. 3; jäljempänä laki nro 196/97), ja sen 2 §:n 1 momentissa säädetään, että oikeus tilapäisen työvoiman välittämiseen on ainoastaan niillä yrityksillä, jotka on merkitty työ- ja sosiaaliturvaministeriön toimivaltaisen yksikön tätä varten pitämään rekisteriin. Rekisteriin kirjaaminen edellyttää kyseisen ministeriön antamaa lupaa, joka on aluksi väliaikainen ja myönnetään toistaiseksi voimassa olevana sen jälkeen, kun toimintaa on harjoitettu kahden vuoden ajan. Lupa myönnetään, kun lain nro 196/97 2 §:n 2 momentissa säädetyt edellytykset täyttyvät.

3 Tässä säännöksessä säädetään seuraavaa:

"Tämän pykälän 1 momentissa mainitun toiminnan harjoittamisen edellytykset ovat seuraavat:

a) yhtiön perustaminen Italian tai jonkin toisen Euroopan unionin jäsenvaltion oikeuden mukaisena osakeyhtiönä tai osuuskuntana; nimityksen tilapäistä työvoimaa välittävä yhtiö käyttäminen; tämän toiminnan ilmoittaminen yhtiön ainoana toimialana; maksetun yhtiöpääoman suuruus vähintään 1 miljardi ITL; kotipaikka tai sivuliike valtion alueella

- -

c) vakuutena 3 §:ssä tarkoitetulla sopimuksella (sopimus tilapäisen työn suorittamisesta) palvelukseen otettujen työntekijöiden saatavia varten ja vakuutuslaitoksille suoritettavia sosiaaliturvamaksuja varten 700 miljoonan ITL:n suuruisen vakuuden asettaminen kahdeksi ensimmäiseksi vuodeksi luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike valtion alueella; kolmannesta kalenterivuodesta alkaen vakuus asetetaan pankkitakauksen tai vastaavan vakuuden muodossa siten, että se vastaa vähintään 5:tä prosenttia edellisen vuoden liikevaihdosta ilman arvonlisäveroa ja on vähintään 700 miljoonaa ITL.

- - "

4 Lain nro 196/97 10 §:n 1 momentin mukaan sille, joka välittää tilapäistä työvoimaa, vaikkei hänellä ole tämän lain 2 §:n mukaista lupaa, voidaan määrätä hallinnollisia tai rikosoikeudellisia seuraamuksia.

Oikeudenkäyntiä edeltävä menettely

5 Koska komissio katsoi, että lain nro 196/97 2 §:n 2 momentin a ja c kohdat ovat EY:n perustamissopimuksen 59 artiklan (josta on muutettuna tullut EY 49 artikla) ja EY:n perustamissopimuksen 73 B artiklan (josta on tullut EY 56 artikla) vastaisia, se kehotti 29.7.1998 päivätyssä virallisessa huomautuksessa Italian hallitusta esittämään huomautuksensa kahden kuukauden määräajassa.

6 Italian hallitus vastasi 6.11.1998 päivätyllä kirjeellään, että lain nro 196/97 kyseessä olevat säännökset ovat perusteltuja EY:n perustamissopimuksen 56 artiklan (josta on muutettuna tullut EY 46 artikla) ja 66 artiklan (josta on tullut EY 55 artikla) mukaisilla yleiseen järjestykseen liittyvillä syillä siltä osin kuin niillä pyritään takaamaan työntekijän oikeuksien tehokas suoja palkkaus- ja sosiaaliturvamaksuasioissa heidän työnantajaansa eli tilapäistä työvoimaa välittävää yritystä vastaan.

7 Koska komissio piti Italian hallituksen antamaa vastausta epätyydyttävänä, se lähetti Italian tasavallalle 28.4.1999 perustellun lausunnon, jossa se kehotti tätä toteuttamaan perustamissopimuksen 59 ja 73 b artiklan noudattamisen edellyttämät toimenpiteet kahden kuukauden kuluessa perustellun lausunnon tiedoksiantamisesta.

8 Italian hallitus ei kuitenkaan vastannut perusteltuun lausuntoon, ja siksi komissio on nostanut nyt käsiteltävänä olevan kanteen.

Alustava toteamus

9 Vastauskirjelmässään Italian hallitus osoittaa, että lain nro 196/97 2 §:n 2 momentin a ja c kohtaa on muutettu 23.12.2000 annetun lain nro 388 117 §:n 1 momentilla (GURI nro 302, 29.12.2000, täydennysosa nro 219/L, s. 1) niin, että molempiin näihin säännöksiin on lisätty ilmaisun "jolla on kotipaikka tai sivuliike valtion alueella" jälkeen ilmaisu "tai toisen Euroopan unionin jäsenvaltion alueella". Näissä olosuhteissa Italian hallitus vaatii, että komissio peruuttaa kanteensa ensimmäisen kanneperusteen (joka koskee vaatimusta, jonka mukaan kotipaikan tai sivuliikkeen on oltava valtion alueella) ja toisen kanneperusteen toisen osan (joka koskee vaatimusta asettaa vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike valtion alueella) osalta.

10 Koska komissio ei ole suostunut tähän vaatimukseen, on muistutettava, että arvioitaessa sitä, onko jäsenvaltio jättänyt noudattamatta jäsenyysvelvoitteitaan, on vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan otettava huomioon jäsenvaltion tilanne sellaisena kuin se on perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättyessä, eikä yhteisöjen tuomioistuin voi ottaa huomioon tämän jälkeen tapahtuneita muutoksia (ks. erityisesti asia C-435/99, komissio v. Portugali, tuomio 12.12.2000, Kok. 2000, s. I-11179, 16 kohta ja asia C-111/00, komissio v. Itävalta, tuomio 11.10.2000 13 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

11 Näin ollen kaikki komission kanteessaan esittämät kanneperusteet on tutkittava.

Vaatimus, jonka mukaan kotipaikan tai sivuliikkeen on oltava valtion alueella

12 Komissio väittää, että lain nro 196/97 2 §:n 2 momentin a kohta, jonka mukaan tilapäistä työvoimaa välittävillä yrityksillä on oltava kotipaikka tai sivuliike valtion alueella, on EY 49 artiklan vastainen, koska tällä edellytyksellä tehdään käytännössä mahdottomaksi kyseisessä artiklassa turvatun palvelujen tarjoamisen vapauden käyttäminen ja koska sen seurauksena EY 49 artikla jäisi vaille tehokasta vaikutusta (ks. vastaavasti asia 205/84, komissio v. Saksa, tuomio 4.12.1986, Kok. 1986, s. 3755, 52 kohta; Kok. Ep. VIII, s. 769).

13 Komissio väittää asiassa C-288/98, Collectieve Antennevoorziening Gouda, 25.7.1991 annettuun tuomioon (Kok. 1991, s. I-4007, 11 kohta; Kok. Ep. XI, s. 343) ja asiassa C-484/93, Svensson ja Gustavsson, 14.11.1995 annettuun tuomioon (Kok. 1995, s. I-3955, 15 kohta) nojautuen, että tällaiset muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneita toimijoita syrjivät rajoitukset voidaan hyväksyä ainoastaan, jos ne ovat perusteltavissa jollakin EY 46 artiklassa nimenomaisesti mainitulla poikkeuksella, kun tätä artiklaa tulkitaan EY 55 artiklan kanssa. Siltä osin kuin on erityisesti kyse yleiseen järjestykseen liittyvistä syistä, jotka kuuluvat EY 46 artiklassa lueteltuihin yleistä etua koskeviin syihin ja joihin Italian hallitus on vedonnut viralliseen huomautukseen antamassaan vastauksessa, komissio tuo esiin, että yleisen järjestyksen käsitettä on tulkittava suppeasti (ks. asia C-260/89, ERT, tuomio 18.6.1991, Kok. 1991, s. I-2925, 24 kohta; Kok. Ep. XI, s. 221 ja asia C-355/98, komissio v. Belgia, tuomio 9.3.2000, Kok. 2000, s. I-1221, 28 kohta) ja että vaikka kaikki lain rikkominen häiritseekin yhteiskuntajärjestystä, kyseiseen käsitteeseen voi vedota vain, kun on kyse yhteiskunnan perustavanlaatuista etua uhkaavasta todellisesta ja riittävän vakavasta vaarasta (ks. erityisesti asia C-350/96, Clean Car Autoservice, tuomio 7.5.1998, Kok. 1998, s. I-2521, 40 kohta ja em. asia komissio v. Belgia, tuomion 28 kohta). Komissio lisää, että käsiteltävänä olevassa asiassa ne väitteet, jotka Italian hallitus on esittänyt perustellakseen kyseessä olevia rajoituksia palveluiden vapaaseen tarjoamiseen, ovat perusteettomia.

14 Muistutettuaan, että asiassa 279/80, Webb, 17.12.1981 antamassaan tuomiossa (Kok. 1981, s. 3305, 18 kohta; Kok. Ep. VI, s. 275) yhteisöjen tuomioistuin on todennut, että työvoiman vuokraus on ammatillisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta erityisen herkkä alue, Italian hallitus korostaa, että tilapäisen työn markkinoilla esiintyy vielä nykyäänkin huomattavissa määrin petoksia ja työntekijöiden oikeuksien loukkauksia.

15 Italian hallitus väittää, että tällaisessa tilanteessa sillä, että tilapäistä työvoimaa välittävältä yritykseltä vaaditaan, että sillä on valtion alueella kotipaikka tai sivuliike, pyritään takaamaan työntekijöiden oikeudet palkkojen ja sosiaaliturvamaksujen suorittamisen osalta siltä osin kuin siinä tapauksessa, että kyseistä vaatimusta ei olisi, työntekijöiden olisi näihin oikeuksiin vedotessaan laitettava vireille työnantajaa vastaan ulkomaisessa tuomioistuimessa monimutkaisia oikeudellisia menettelyitä, joissa menestymisen mahdollisuudet ovat vähäiset.

16 Italian hallitus täsmentää, että ne vaikeudet, joita kyseessä olevalla vaatimuksella pyritään helpottamaan, ovat luonteeltaan lähinnä taloudellisia ja aiheutuvat siitä, että voidakseen vedota oikeuksiinsa asioissa, joissa kyseessä yleensä ovat verrattain vähäiset rahamäärät, työntekijälle aiheutuisi käsittelystä toisen jäsenvaltion tuomioistuimissa kuluja, jotka ovat saamisten suuruisia tai jopa suurempia.

17 Sen ratkaisemiseksi, onko komission ensimmäinen kanneperuste perusteltu, on syytä todeta, että vaatimus, jonka mukaan sellaisen tilapäistä työvoimaa välittävän yrityksen, joka haluaa vuokrata työvoimaa Italiaan sijoittautuneille asiakkaille, kotipaikan tai sivuliikkeen on oltava tämän valtion alueella, loukkaa suoraan palvelujen tarjoamisen vapautta, koska muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden yritysten on vaatimuksen vuoksi mahdotonta tarjota palveluja kyseessä olevassa jäsenvaltiossa (ks. vastaavasti em. asia komissio v. Belgia, tuomion 27 kohta ja asia C-263/99, komissio v. Italia, tuomio 29.5.2001, Kok. 2001, s. I-4195, 20 kohta).

18 Kuten yhteisöjen tuomioistuin on toistuvasti todennut, tällaisella vaatimuksella estetään palvelujen tarjoamista koskevan perusvapauden toteutuminen, ja jotta se voitaisiin hyväksyä, on osoitettava, että se on välttämätön edellytys tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi (ks. asia C-222/95, Parodi, tuomio 9.7.1997, Kok. 1997, s. I-3899, 31 kohta ja asia C-493/99, komissio v. Saksa, tuomio 25.10.2001, 19 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

19 Tältä osin yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että työntekijöiden suojelu kuuluu yleistä etua koskeviin pakottaviin syihin, joilla voidaan perustella palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset (ks. mm. em. asia Webb, tuomion 19 kohta; em. asia Collectieve Antennevoorziening Gouda, tuomion 14 kohta ja yhdistetyt asiat C-369/96 ja C-376/96, Arblade ym., tuomio 23.11.1999, Kok. 1999, s. I-8453, 36 kohta).

20 On kuitenkin todettava, että vaatimuksella, jonka mukaan kotipaikan tai sivuliikkeen on oltava valtion alueella, sellaisena kuin tämä vaatimus ilmenee lain nro 196/97 2 §:n 2 momentin a kohdasta, ylitetään se, mikä on tarpeellista työntekijöiden suojelemista koskevan tavoitteen saavuttamiseksi, johon Italian hallitus on vedonnut.

21 Kyseessä olevaa vaatimusta sovelletaan erotuksetta kaikkiin tilapäistä työvoimaa välittäviin yrityksiin, joilla on kotipaikka muussa jäsenvaltiossa kuin Italiassa, ilman, että yrityksen palveluksessa olevien työntekijöiden kotipaikan mukaan tehdään mitään erottelua.

22 Ei kuitenkaan ole poissuljettua, että ne työntekijät, jotka toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut tilapäistä työvoimaa välittävä yritys on välittänyt Italiaan sijoittautuneen tilapäisen työvoiman käyttäjän palvelukseen, asuvat kyseisessä toisessa jäsenvaltiossa, jolloin tarvetta työntekijöiden suojelemiseen, johon Italian hallitus vetoaa perustellakseen kyseessä olevaa vaatimusta, ei ole näiden työntekijöiden osalta.

23 Sama koskee myös niitä tapauksia, joissa työntekijä tavallisesti suorittaa työnsä Italiassa yksittäisen työsopimuksen puitteissa.

24 Tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden täytäntöönpanoa yksityisoikeuden alalla koskevan vuoden 1968 Brysselin yleissopimuksen (konsolidoitu versio, EYVL 1998, C 27, s. 1) 5 artiklan 1 kohdan nojalla työntekijä voi nostaa kanteen työnantajaansa vastaan sen sopimusvaltion tuomioistuimessa, jossa työntekijä tavallisesti suorittaa työnsä, vaikka työnantajalla on kotipaikka toisessa sopimusvaltiossa.

25 Lisäksi Italian hallitus ei ole esittänyt yhtäkään vakuuttavaa perustelua, josta ilmenisi, että se oikeudenkäyntimenettely, jonka Italiassa asuva työntekijä, joka on toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen tilapäistä työvoimaa välittävän yrityksen palveluksessa ja joka on välitetty Italiaan sijoittautuneen tilapäisen työvoiman käyttäjän palvelukseen, aloittaa työnantajaansa vastaan kyseisen toisen valtion tuomioistuimessa, on välttämättä ja joka tapauksessa monimutkaisempi ja että menestymisen mahdollisuudet siinä ovat vähäisemmät kuin vastaavassa, Italian tuomioistuimessa aloitetussa menettelyssä.

26 Tästä seuraa, että komission ensimmäinen väite on hyväksyttävä.

Velvollisuus asettaa vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike valtion alueella

27 Komissio väittää, että lain nro 196/97 2 §:n 2 momentin c kohdassa säädetty vaatimus asettaa vakuus Italiaan on myöskin EY 49 artiklan vastainen siltä osin kuin sillä rajoitetaan selvästi sitä, että sellaiset muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneet yritykset voivat harjoittaa Italiassa tilapäisen työvoiman välittämistä, joiden on jo pitänyt täyttää sen maan lainsäädännössä vahvistetut edellytykset, jossa niillä on kotipaikka.

28 Edellä mainitussa asiassa Svensson ja Gustavsson annettua tuomiota analogisesti tulkiten komissio väittää lisäksi, että vaatimus asettaa kyseessä oleva vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike valtion alueella, on sekä EY 56 artiklan että EY 49 artiklan vastainen, ja se voidaan perustella ainoastaan EY 46 artiklassa nimenomaisesti mainituilla, yleistä etua koskevilla syillä, kun tätä artiklaa tulkitaan yhdessä EY 55 artiklan kanssa.

29 Italian hallitus väittää, että vaatimuksella asettaa vakuus pyritään takaamaan se, että tilapäistä työvoimaa välittävien yritysten palveluksessa olevien työntekijöiden palkkasaatavat ja niihin liittyvät sosiaaliturvamaksut suoritetaan. Se väittää, että Italian lainsäädännössä säädettyä vakuutta ei voida pitää muiden jäsenvaltioiden lainsäädännöissä vaadittuja vakuuksia vastaavana tai niihin rinnastettavana, koska niiden tarkoitus on olla toisessa jäsenvaltiossa syntyneiden velkojen vakuutena tai niillä on muita tarkoituksia kuin lain nro 196/97 2 §:n 2 momentin c kohdassa tarkoitetulla vakuudella.

30 Siltä osin kuin on kyse vaatimuksesta asettaa kyseessä oleva vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike valtion alueella, Italian hallitus viittaa perusteluihin, jotka on esitetty komission ensimmäisen väitteen yhteydessä, ja tuo esiin, että työntekijälle aiheutuisi korkeampia kustannuksia siitä, että vakuus asetetaan luottolaitokseen, jonka kotipaikka tai sivuliike on toisessa jäsenvaltiossa.

Vaatimus asettaa vakuus

31 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EY 49 artiklassa ei ainoastaan kielletä sitä, että palvelujen tarjoajaa, joka on sijoittautunut toiseen jäsenvaltioon, syrjitään hänen kansalaisuutensa perusteella, vaan siinä edellytetään myös kaikkien rajoitusten poistamista, vaikka niitä sovellettaisiin erotuksetta sekä kotimaisiin palvelujen tarjoajiin että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneisiin palvelujen tarjoajiin, jos näillä rajoituksilla estetään toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen, siellä vastaavanlaisia palveluja lainmukaisesti tarjoavan henkilön toiminta, haitataan tätä toimintaa tai tehdään se vähemmän houkuttelevaksi (ks. em. asiat Parodi, tuomion 18 kohta ja Arblade ym., tuomion 33 kohta).

32 Ei ole kiistetty, että vaatimus asettaa vakuus, joka on edellytys sille, että lupa harjoittaa Italiassa tilapäisen työvoiman välittämistä myönnetään, voi haitata toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen palveluiden tarjoajan toimintaa ja rajoittaa näin ollen palveluiden tarjoamisen vapautta EY 49 artiklassa tarkoitetulla tavalla.

33 Siltä osin kuin on kyse perusteluista, jotka Italian hallitus on esittänyt perustellakseen tätä rajoitusta, on syytä muistuttaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan palveluiden tarjoamisen vapautta perustamissopimuksen mukaisena perustavanlaatuisena periaatteena voidaan rajoittaa vain säännöksillä, jotka ovat perusteltuja yleistä etua koskevista pakottavista syistä ja joita sovelletaan kaikkiin henkilöihin tai yrityksiin, jotka harjoittavat toimintaansa vastaanottavassa jäsenvaltiossa, silloin kun tätä etua ei suojella palvelujen tarjoajaan sen sijoittautumisvaltiossa sovellettavin säännöksin (ks. em. asia Parodi, tuomion 21 kohta; asia Arblade ym., tuomion 34 kohta ja asia komissio v. Italia, tuomion 37 kohta).

34 Koska laissa nro 196/97 edellytetään, että kaikkien yritysten on asetettava sen 2 §:n 2 momentin c kohdassa tarkoitettu vakuus, jotta niille voidaan myöntää lupa harjoittaa Italiassa tilapäisen työvoiman välittämistä, kyseisen lain mukaan ei ole mahdollista ottaa huomioon vastaavanlaisia vaatimuksia, jotka palvelun tarjoajaa jo koskevat siinä jäsenvaltiossa, johon se on sijoittautunut (ks. vastaavasti em. asia komissio v. Belgia, tuomion 38 kohta; asia komissio v. Italia, tuomion 24 kohta ja asia C-358/98, komissio v. Italia, tuomio 9.3.2000, Kok. 2000, s. I-1255, 13 kohta).

35 Näin ollen komission toinen väite on perusteltu siltä osin kuin siinä riitautetaan vaatimus asettaa vakuus.

Vaatimus asettaa vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike kyseessä olevan valtion alueella

36 Tältä osin on yhtäältä todettava, ettei ole kiistetty, että ne vakuudet, jotka ulkomailla asuva on myöntänyt kotimaassa asuvalle tai kotimaassa asuva on myöntänyt ulkomailla asuvalle ovat kyseisen direktiivin 1 artiklassa tarkoitettuja pääomanliikkeitä ja kuuluvat näin ollen EY 56 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan, kuten perustamissopimuksen 67 artiklan täytäntöönpanosta 24 päivänä kesäkuuta 1998 annetun neuvoston direktiivin 88/361/ETY (EYVL L 178, s. 5) liitteessä I olevan pääomanliikkeiden nimikkeistön IX kohdasta ilmenee (ks. vastaavasti asia C-222/97, Trummer ja Mayer, tuomio 16.3.1999, Kok. 1999, s. I-1661, 21-24 kohta).

37 Toisaalta vaatimuksella asettaa vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike kyseessä olevan valtion alueella, sellaisena kuin tästä vaatimuksesta on säädetty lain nro 196/97 2 §:n 2 momentin c kohdassa, rajoitetaan pääomien liikkuvuutta EY 56 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla siltä osin kuin sillä estetään se, että yritys, joka haluaa harjoittaa Italiassa tilapäisen työvoiman välittämistä, voi asettaa vakuuden luottolaitokseen, joka on sijoittautunut toiseen jäsenvaltioon, jotta sille myönnettäisiin edellytetty lupa.

38 Lisäksi lain nro 196/97 2 §:n 2 momentin c kohdan kaltaisessa kansallisessa säädöksessä, jonka mukaan kyseessä oleva lupa voidaan myöntää ainoastaan, jos sitä varten vaaditut vakuudet on asetettu luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike Italiassa, syrjitään muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneita luottolaitoksia EY 49 artiklan ensimmäisen kohdan vastaisesti (ks. vastaavasti em. asia Svensson ja Gustavsson, tuomion 12 kohta).

39 Italian hallituksen lain nro 196/97 2 §:n 2 momentin c kohtaa perustellakseen esittämistä perusteluista on todettava, että kyseisessä säännöksessä vaadittu vakuuden asettaminen kuuluu tilapäistä työvoimaa välittävälle yritykselle, eikä siitä aiheudu kuluja yrityksen palveluksessa oleville työntekijöille.

40 Komission toista väitettä on pidettävä perusteltuna myös siltä osin kuin sillä riitautetaan velvollisuus asettaa vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike valtion alueella, joten toinen väite on hyväksyttävä kokonaisuudessaan.

41 Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että Italian tasavalta ei ole noudattanut EY 49 ja EY 56 artiklan mukaisia velvoitteitaan, koska se edellyttää, että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneilla, tilapäistä työvoimaa välittävillä yrityksillä pitää olla kotipaikka tai sivuliike Italiassa ja että niiden on asetettava 700 miljoonan ITL:n suuruinen vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike Italiassa.

Oikeudenkäyntikulut

42 Yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut, että Italian tasavalta velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, ja koska Italian tasavalta on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla

YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (kuudes jaosto)

on antanut seuraavan tuomiolauselman:

1) Italian tasavalta ei ole noudattanut EY 49 ja EY 56 artiklan mukaisia velvoitteitaan, koska se edellyttää, että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneilla, tilapäistä työvoimaa välittävillä yrityksillä pitää olla kotipaikka tai sivuliike Italiassa ja että niiden on asetettava 700 miljoonan ITL:n suuruinen vakuus luottolaitokseen, jolla on kotipaikka tai sivuliike Italiassa.

2) Italian tasavalta velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.