61997C0292

1. Nyt esillä olevassa asiassa on tutkittava niitä sääntöjä, joilla Ruotsissa otettiin käyttöön maito- ja maitotuotealan interventiojärjestelmä. Kyseisen maan korkeimmassa hallinto-oikeudessa (Regeringsrätten) tuli esiin kysymys siitä, olivatko alun perin tuottajille ilman lisämaksuvelvollisuutta myönnettyjä tilakohtaisia viitemääriä (jäljempänä maitokiintiöt) koskevat kriteerit yhteisön oikeuden ja erityisesti yhteisön oikeudessa taatun yhdenvertaisen kohtelun periaatteen mukaisia.

Maitokiintiöiden myöntämistä koskeva Ruotsin lainsäädäntö

2. Alun perin myönnettävien tilakohtaisten viitemäärien myöntämistä koskevat Ruotsin oikeuden perussäännökset sisältyvät vuoden 1994 asetukseen nro 1714, joka tuli voimaan 1.1.1995 eli samana päivänä kun Ruotsin kuningaskunta liittyi Euroopan unioniin. Tämän asetuksen mukaan maatalousalan keskusvirasto (Jordbruksverket) valvoo maitokiintiöitä koskevan lainsäädännön noudattamista.

3. Ensimmäiset tilakohtaiset toimituksia koskevat viitemäärät jaettiin alustavasti ajanjaksoa 1.4.1995-31.3.1996 varten. Jako suoritettiin jäljempänä selostamieni kriteerien mukaisesti.

4. Kiintiön saamiseksi tuottajan oli pitänyt tosiasiallisesti toimittaa maitoa keskeytyksettä 1.3.1994-1.1.1995 (5 §:n 1 momentti) sekä noudattaa tiettyjä ympäristönsuojeluun liittyviä vaatimuksia. Jos tuottajan toimitukset olivat keskeytyneet tämän ajanjakson kuluessa, Jordbruksverket saattoi kuitenkin myöntää tälle kiintiön edellyttäen, että keskeytys johtui tuottajasta itsestään riippumattomasta syystä tai että myöntämiselle oli olemassa muita erityisiä perusteita (2 momentti).

5. Niiden yritysten, jotka eivät olleet lisänneet tuotantoaan vuosina 1991, 1992 ja 1993 (säännönmukaiset tuottajat), kiintiö laskettiin tämän saman viiteajanjakson kuluessa toimitetun keskimääräisen maitomäärän perusteella (6 §). Tämän pääsäännön lisäksi ruotsalaisessa asetuksessa erotettiin kolme muuta tuottajaryhmää, joihin sovellettiin kolmea muuta kiintiön laskentatapaa. Nämä ryhmät olivat "uudet tuottajat", "tuotantoaan lisäävät tuottajat" ja "ekologista tuotantoa harjoittavat tuottajat".

6. Uusia tuottajia olivat laskentaperusteena pidettyjen kolmen vuoden (1991, 1992 ja 1993) aikana toimituksensa aloittaneet. Näillä tuottajilla oli oikeus vuosittaiseen kiintiöön (tai oikeammin markkinavuoden kiintiöön), jonka suuruus oli 7 398 maitokiloa lypsylehmää kohti ja johon sovellettiin 15 prosentin vähennystä, jota kutsuttiin Ruotsin lainsäädännössä "omavastuuvähennykseksi". Tuottajan pyynnöstä kiintiö voitiin vaihtoehtoisesti laskea pääsäännön mukaan eli keskimääräisten toimitusten perusteella niiden viiteajanjakson kuukausien aikana, jolloin toimitukset olivat tapahtuneet (10 §).

7. Tuotantoaan lisäävillä tuottajilla tarkoitettiin tuottajia, jotka olivat viiteajanjakson kuluessa tehneet kiinteistösijoituksen lisätäkseen maidontuotantoaan tai tällaista investointia tekemättä lisänneet lehmiensä lukumäärää. Ruotsalaisen asetuksen 10 §:n mukaisesti tuotantoaan lisäävillä tuottajilla oli oikeus peruskiintiöön ja lisäkiintiöön. Peruskiintiö laskettiin yleisen menetelmän mukaan eli viiteajanjaksona toimitetun keskimääräisen vuosittaisen maitomäärän perusteella ottamatta huomioon kyseisenä aikana tapahtunutta kasvua. Lisäkiintiön perustana saattoi olla tuottajan valinnan mukaan joko 7 398 maitokiloa uutta lehmää kohti, jolloin määrästä vähennettiin 25 prosenttia, tai maitomäärä, joka vastasi jokaisen uuden lehmän osalta vuosittaista keskimääräistä toimitusmäärää viiteajanjakson aikana, jolloin määrää vähennettiin niin ikään 25 prosenttia.

8. Ekologista tuotantoa harjoittavat tuottajat eli niin sanottua biologista maitoa tuottavat saattoivat pyytää, että heidän kiintiöitään ei lasketa yleisen menetelmän perusteella, vaan vuoden 1993 tai 1994 tosiasiallisen tuotannon perusteella (7 §). Jos ekologista tuotantoa harjoittava tuottaja halusi sovellettavan uutta tuottajaa tai tuotantoaan lisäävää tuottajaa koskevia erityissäännöksiä, vastaava kiintiö myönnettiin tälle ilman omavastuuvähennystä (10 ja 10 a §).

9. Jordbruksverket jakoi tammikuussa 1995 ensimmäisen kerran väliaikaisesti tilakohtaiset viitemäärät 6 §:ssä säädetyn yleisen menetelmän perusteella (ks. edellä 5 kohta).

10. Jordbruksverket sai maalis- ja toukokuun 1995 välillä päätökseen tilakohtaisten viitemäärien jaon uusille tuottajille edellä selostettujen kriteerien mukaisesti. Ennen kiintiöiden jakoa tuotantoaan lisääville tuottajille Jordbruksverket teki arviolaskelman kyseisen jaon lopputuloksesta ja päätteli siitä, että sen loppuun saattaminen voimassa olevien säännösten mukaisesti johtaisi siihen, että tilakohtaisten määrien yhteissumma ylittäisi Ruotsille osoitetun kokonaismäärän. Ruotsin hallitus päätti näin ollen muuttaa maitokiintiöitä koskevaa lainsäädäntöään vuonna 1995 antamallaan asetuksella nro 812, joka tuli voimaan 1.1.1995. Tällä asetuksella korotettiin uusiin tuottajiin ja tuotantoaan lisääviin tuottajiin sovellettavia omavastuuvähennyksiä. Ensiksi mainittujen vähennys nostettiin 15 prosentista 30 prosenttiin, kun taas tuotantoaan lisäävien vähennys nostettiin 25 prosentista 55 prosenttiin. Lisäksi viimeksi mainitut saivat oikeuden lisäkiintiöön vain sen kasvun osalta, joka ylitti 10 prosentilla tilalla ennen lisäystä olleiden lehmien lukumäärän. Jordbruksverket korjasi näiden uusien kriteerien mukaisesti väliaikaisesti myönnettyjen kiintiöiden määrät.

Tosiseikat ja pääasian oikeudenkäynti

11. Kjell Karlsson ja Lars-Göran Gustafsson ovat maidontuottajia. Natanael Torarp oli maidontuottaja marraskuuhun 1994 asti. He asuvat kaikki Jönköpingin alueella.

12. Karlssonille myönnettiin Jordbruksverketin 19.1.1995 tekemällä päätöksellä vuosittainen maitokiintiö, joka oli suuruudeltaan 38 797 kiloa maitoa. Kyseinen määrä vastasi Karlssonin keskimääräistä tuotantoa vuosina 1991, 1992 ja 1993.

Karlsson, joka oli tehnyt tilallaan parannuksia ja lisännyt lehmiensä lukumäärää seitsemästä kahteentoista, vaati, että hänelle myönnettäisiin Ruotsin lainsäädännön mukainen lisäkiintiö (ks. edellä 7 kohta). Jordbruksverket hyväksyi hakemuksen 29.8.1995 tekemällään päätöksellä ja myönsi hänelle 48 553 kilon suuruisen kiintiön. Tämä päätös vastasi vuoden 1995 asetuksessa nro 812 vahvistettuja kriteerejä. Omavastuuvähennys oli 55 prosenttia.

Karlsson valitti toimivaltaiseen Länsrätteniin ja vaati, että lisäkiintiö, johon hänellä oli oikeus tuotantoaan lisäävänä tuottajana, vahvistettaisiin alkuperäisen lainsäädännön mukaisesti soveltamalla 25 prosentin vähennyskerrointa. Valitus hylättiin 24.11.1995 annetulla tuomiolla, joka pysytettiin Kammarrättenin 2.4.1996 tekemällä päätöksellä. Karlsson haki muutosta Regeringsrättenissä.

13. Lars-Göran Gustafsson, joka oli uuden tuottajan asemassa eli aloittanut tuotannon viiteajanjakson aikana, haki Jordbruksverketiltä uuden tuottajan kiintiötä. Virasto ilmoitti 23.3.1995 tekemällään päätöksellä, että se oli hyväksynyt hänen hakemuksensa ja myönsi hänelle 251 532 maitokilon suuruisen kiintiön. Tämä summa saatiin kertomalla asetuksen 10 §:ssä säädetty määrä 7 398 kiloa (ks. edellä 6 kohta) kullakin uuden tilan 40 lehmällä, minkä jälkeen tehtiin 15 prosentin omavastuuvähennys. Virasto muutti 3.7.1995 Gustafssonille myönnetyn viitemäärän suuruutta ja pienensi sen 207 144 kiloon asetuksen nro 812 perusteella, jossa tähän tuottajaryhmään sovellettava omavastuu nostettiin 30 prosenttiin.

Gustafsson valitti jälkimmäisestä päätöksestä ja vaati itselleen alun perin jaetun kiintiön myöntämistä. Sen jälkeen kun hänen vaatimuksensa oli hylätty sekä ensimmäisessä oikeusasteessa että muutoksenhaun perusteella 31.10.1995 ja 10.4.1996 annetuilla tuomioilla, Gustafsson haki muutosta Regeringsrättenissä. Valitus on parhaillaan vireillä.

14. Kolmas pääasian valittaja eli Natanael Torarp toimitti maitoa vuosien 1991 ja 1993 välillä. Jordbruksverket myönsi hänelle viran puolesta 19.1.1995 tekemällään päätöksellä asianmukaisen viitemäärän. Torarp ilmoitti kyseiselle virastolle lopettaneensa maidontuotannon 12.11.1994 mutta toivovansa, että hänelle myönnettäisiin kiintiö, joka laskettaisiin niiden vuosien perusteella, joiden aikana hänellä on tosiasiallisesti ollut tuotantoa. Jordbruksverket peruutti 29.3.1995 tekemällään päätöksellä maitokiintiöasetuksen 5 §:n (ks. edellä 4 kohta) nojalla Torarpille myönnetyn kiintiön ja hylkäsi hänen hakemuksensa, koska se katsoi, että kyseessä ei ollut mikään voimassa olevassa lainsäädännössä edellytetyistä erityisistä perusteista, joiden nojalla kiintiö voidaan myöntää toimitukset keskeyttäneelle tuottajalle. Torarp väitti, että hänen oli täytynyt keskeyttää tuotantonsa, koska yksi lehmä oli vahingoittanut häntä vakavasti, minkä johdosta hänen oli pitänyt myydä tilansa joitakin päiviä onnettomuuden jälkeen. Jordbruksverket pysyi päätöksessään.

Torarp valitti Länsrätteniin, joka hylkäsi valituksen 26.10.1995. Myös tästä tuomiosta tehty valitus hylättiin 12.4.1996. Torarp haki tämän jälkeen muutosta Regeringsrättenissä.

Ennakkoratkaisukysymys

15. Regeringsrätten päätti näissä olosuhteissa lykätä asian käsittelyä ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

"Ovatko 1.1.1995 Euroopan unioniin liittyneen valtion kansalliset säännökset,

a) joiden mukaan niiden tuottajien, jotka eivät ole muuttaneet tuotantoaan, vuosien 1991, 1992 ja 1993 keskimääräisiä toimituksia pidetään maitokiintiöiden myöntämisen perusteena,

b) joiden mukaan niiden tuottajien, jotka ovat aloittaneet maidontuotannon tai lisänneet sitä 1.1.1991 ja 31.12.1994 välisenä aikana, maitokiintiötä pienennetään, erotuksena maidontuottajista, joiden tuotanto-olosuhteet eivät ole muuttuneet kyseisenä ajanjaksona, sekä ekologisesti tuotetun maidon tuottajista, ja joiden mukaan tällainen pienentäminen poikkeaa uusien tuottajien ja tuotantoa lisäävien osalta ja

c) joiden mukaan maitokiintiö evätään tuottajilta, jotka ovat toimittaneet maitoa ennen valtion liittymistä yhteisön maitokiintiöjärjestelmään mutta jotka eivät itsestään riippumattomista syistä ole toimittaneet maitoa koko sinä aikana, joka on kiintiön myöntämisen perusteena (1.3.1994-1.1.1995),

maito- ja maitotuotealan lisämaksusta annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3950/92 ja Rooman sopimuksen 5 artiklan ja 40 artiklan 3 kohdan sekä yhdenvertaista kohtelua koskevan yhteisön oikeuden perusperiaatteen mukaisia?"

Sovellettava yhteisön oikeus

Alun perin myönnettäviä maitokiintiöitä koskeva lainsäädäntö

16. Maidon ja maitotuotteiden kysynnän ja tarjonnan välisen epätasapainon sekä rakenteellisten ylijäämien vähentämiseksi asetuksella N:o 856/84 muutettiin alan yhteistä markkinajärjestelyä ottamalla käyttöön lisämaksu, joka saatettiin tietyissä tapauksissa periä jo olemassa olevan maksun lisäksi.

Tämä uusi maidontuotannon valvontajärjestelmä, jota sovellettiin 2.4.1984 alkaen, toimi seuraavasti:

- Koko yhteisöä varten määritettiin kokonaismäärä, joka merkitsi takuukynnystä maidontuotannolle.

- Tämä määrä jaettiin jäsenvaltioiden kesken niiden alueilla kalenterivuonna 1981 tuotettujen maitomäärien perusteella lisättynä yhdellä prosentilla, lukuun ottamatta joidenkin jäsenvaltioiden ja tiettyjen tuottajien erityisten tarpeiden huomioon ottamiseksi perustettuun yhteisön varastoon tarkoitettua määrää.

- Kukin jäsenvaltio jakoi taatun määränsä tuottajiensa kesken myöntämällä niille tilakohtaisen viitemäärän eli ns. maitokiintiön.

17. Viitemäärän ylittäminen johti siihen, että tuottajien oli maksettava lisämaksu, jolla oli tarkoitus rahoittaa ylijäämien myyntikustannukset. Maksun suoritti joko maidon tuottaja (menetelmä A) tai ostaja, jolla oli oikeus periä se tuottajalta (menetelmä B) kunkin jäsenvaltion valinnasta riippuen.

18. Lisämaksujärjestelmää koskevat yleiset säännöt vahvistettiin neuvoston asetuksella N:o 857/84. Tämän asetuksen mukaan jäsenvaltiot saattoivat valita tuottajien tilakohtaisten määrien laskemista varten viiteajanjaksoksi vuoden 1981, 1982 tai 1983, ja siinä säädettiin jäsenvaltioiden mahdollisuudesta perustaa valtakunnallisia varastoja viitemäärien osalta, jotta ne voisivat ottaa huomioon joidenkin tuottajien erityistilanteet.

19. Asetuksen N:o 857/84 3 artiklassa edellytettiin, että jakaessaan viitemäärät eri tuottajien kesken jäsenvaltiot ottavat huomioon a) maidontuotannon kehittämissuunnitelman hyväksyneiden tuottajien, b) nuorten maataloustuottajien ja c) viitevuoden aikana poikkeuksellisten tapahtumien (luonnonkatastrofi, omaisuuden tai laitosten tuhoutuminen, epitsootia) kohteeksi joutuneiden tuottajien erityistilanteet.

20. Saman asetuksen 4 artiklassa säädettiin myös mahdollisuudesta myöntää maataloutta pääelinkeinonaan harjoittaville ylimääräinen viitemäärä.

21. Asetuksen N:o 857/84 5 artiklan mukaan 3 ja 4 artiklan nojalla myönnetyt ylimääräiset viitemäärät voitiin myöntää vain kyseisen jäsenvaltion taatun kokonaismäärän rajoissa.

22. Kyseinen lisämaksujärjestelmä otettiin käyttöön viideksi vuodeksi 1.4.1984 alkaen. Myöhemmin neuvosto antoi asetuksen N:o 816/92, jolla oli tarkoitus jatkaa lisämaksujärjestelmää vielä vuodella (1.4.1992-31.3.1993).

23. Asetuksella N:o 3950/92 lisämaksujärjestelmää jatkettiin seitsemällä vuodella ja voimassa olevat säännökset kodifioitiin niiden yksinkertaistamiseksi ja selventämiseksi. Sen 12 artiklan nojalla kumottiin asetus N:o 857/84.

24. Asetuksen N:o 3950/92 4 artiklassa säädetään, että tilakohtaisten viitemäärien pitäisi olla yhtä suuria kuin 31.3.1993 käytettävissä olevat viitemäärät, ottaen huomioon kunkin jäsenvaltion kokonaismäärän puitteissa toteutetut mahdolliset mukautukset kansallisella tasolla.

25. Saman asetuksen 5 artiklan 1 kohdassa annetaan jäsenvaltioille oikeus kasvattaa valtakunnallista varastoa alentamalla viitemääriä kautta linjan, jotta ylimääräiset tai erityiset viitemäärät voitaisiin myöntää tietyille tuottajille komission kanssa sovituilla asiallisilla perusteilla.

Ruotsin kuningaskunnan liittymistä koskevat määräykset

26. Ruotsin kuningaskunta liittyi Euroopan yhteisöihin 1.1.1995. Asiakirjan Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan liittymisehdoista ja niiden sopimusten mukautuksista, joihin Euroopan unioni perustuu, mukaisesti Ruotsin taatuksi kokonaismääräksi vahvistettiin 3,3 miljoonaa tonnia toimitusten osalta ja 3 000 tonnia suoramyynnin osalta. Nämä luvut vastaavat Ruotsin kokonaistuotantoa vuonna 1992.

Yhteisessä maatalouspolitiikassa sovellettava yhdenvertaisen kohtelun periaate

27. EY:n perustamissopimuksen 40 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan mukaan yhteisen järjestelyn tulee rajoittua vain 39 artiklassa lueteltujen tavoitteiden toteuttamiseen, eikä siinä saa syrjiä tuottajia tai kuluttajia yhteisössä.

28. Perustamissopimuksen 39 artiklan 1 kohdan mukaan yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteena on lisätä maatalouden tuottavuutta, taata maatalousväestölle kohtuullinen elintaso, vakauttaa markkinat, varmistaa tarvikkeiden saatavuus ja taata kohtuulliset kuluttajahinnat.

Ennakkoratkaisukysymyksen tarkastelu

Alustava kysymys: Mitä yhteisön oikeuden säännöksiä alun perin myönnettävistä maitokiintiöistä sovelletaan Ruotsissa?

29. Ennen kuin Regeringsrättenin kolmiosaiseen kysymykseen voidaan vastata, on selvitettävä tarkkaan, minkä säännösten perusteella Ruotsin viranomaiset toimivat jakaessaan alun perin viitemäärät liittymisen yhteydessä.

30. Pääasian valittajat väittävät kirjallisissa huomautuksissaan, että Ruotsin lainsäädännössä on poikettu yhteisön johdetun oikeuden säännöksistä, jotka koskevat kunkin jäsenvaltion taatun kokonaismäärän jakamista yksittäisille tuottajille. He väittävät erityisesti, että asiassa on rikottu asetuksen N:o 856/84 säännöksiä (ks. edellä 16 kohta), joissa jäsenvaltioille annetaan mahdollisuus valita toinen kahdesta lisämaksujärjestelmän toteuttamista koskevasta menetelmästä, sekä asetuksen N:o 3950/92 5 artiklaa (ks. edellä 21 kohta), jossa annetaan tietyin edellytyksin mahdollisuus alentaa jäsenvaltion tilakohtaisia viitemääriä kautta linjan. Viimeksi mainitun säännöksen vastaisesti Ruotsin viranomaiset ovat soveltaneet eri tuottajaryhmiin erilaisia vähennyksiä.

31. Säännöksillä, joihin pääasian valittajat vetoavat, ei ole merkitystä nyt esillä olevassa asiassa.

32. Asetukseen N:o 804/68, jolla otettiin käyttöön maitoalan yhteinen markkinajärjestely, lisättiin asetuksella N:o 856/84 uusi 5 c artikla, joka koskee lisämaksua. On selvää, että alun perin kyseinen maksu perittiin jäsenvaltion valinnan mukaan joko tuottajalta (menetelmä A) tai ostajalta (menetelmä B), kun tilakohtainen viitemäärä ylitettiin. Kyseinen 5 c artikla ei koskenut sitä, miten maitokiintiöt on jaettava, vaan tästä kysymyksestä säädettiin asetuksessa N:o 857/84 (ks. edellä 18 kohta).

Joka tapauksessa peräkkäisten muutosten jälkeen 5 c artikla jäi 1.3.1993 lukien käytännössä merkityksettömäksi, kun asetus N:o 2071/92 annettiin. Näin ollen asetusta N:o 856/84, johon pääasian valittajat vetoavat, on pidettävä lopullisesti kumottuna.

Asetuksen N:o 3950/92 5 artiklassa säädetyistä kautta linjan toteutettavista alennuksista on todettava, että jo kyseisen säännöksen sanamuodosta voidaan päätellä, että kyseisten toimenpiteiden on tarkoitettu soveltuvan tilanteeseen, jossa kiintiöt on jo alun perin myönnetty. Näin ollen tämäkään säännös ei ole esillä olevan asian kannalta relevantti.

Koska asetus N:o 857/84 kumottiin nimenomaisesti 1.4.1993 lukien (ks. edellä 23 kohta) ja koska asetuksen N:o 3950/92 4 artiklan 1 kohdassa viitataan viitemäärien jaon osalta vain 31.3.1993 vallinneeseen tilanteeseen, uskon voitavan väittää, että ainoa johdetun oikeuden säännös, joka koskee alun perin myönnettäviä maitokiintiöitä ja joka oli voimassa Ruotsin kuningaskunnan liittymisajankohtana, on säännös, jonka mukaan kunkin jäsenvaltion tilakohtaisten viitemäärien yhteissumma ei voi ylittää kyseisen maan taattua kokonaismäärää.

33. Toisin kuin Espanjan ja Portugalin liittyessä Euroopan yhteisöihin, jolloin asetus N:o 857/84 oli vielä voimassa, kansallinen lainsäätäjä saattoi yhteisön säännösten puuttuessa säätää omat kriteerinsä maitokiintiöiden alun perin suoritettavasta jaosta, kuten se tekikin. Ruotsin kanssa samaan aikaan Euroopan yhteisöihin liittyneiden Itävallan ja Suomen tilanne oli niin ikään erilainen, koska niillä oli voimassa maitokiintiöjärjestelmät vuosista 1974 ja 1984 lähtien.

Ruotsin oikeus säätää kiintiöiden jaosta perustuu vastakohtaispäätelmään seuraavanlaisesta yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä: " - - yhteiselle markkinajärjestelylle on ominaista, että jäsenvaltiot eivät voi enää säätää yksipuolisesti kansallista lainsäädäntöä niillä aloilla, joilla markkinajärjestelyä sovelletaan. Jäsenvaltioiden lainsäädäntövalta voi olla ainoastaan jäännösluontoista ja rajoittuu tilanteisiin, joita ei ole säännelty yhteisön oikeudessa, ja tapauksiin, joissa yhteisön oikeudessa tunnustetaan nimenomaisesti jäsenvaltioiden toimivalta". Näiden jakoperusteiden vahvistaminen ei suinkaan merkitse perustamissopimuksen 5 artiklan rikkomista, vaan sillä täytetään tässä artiklassa kullekin jäsenvaltiolle asetettu velvollisuus valvoa yhteisön oikeuden noudattamista ja erityisesti maito- ja maitotuotealan yhteisen markkinajärjestelyn toimivuutta. Maitokiintiöiden jakoperusteiden vahvistaminen ja soveltaminen ovat tästä samasta syystä yhteisön oikeuden toimenpiteitä, minkä vuoksi yhteisöjen tuomioistuin voi tutkia, että ne ovat sopusoinnussa yhteisön oikeusjärjestyksen ylemmänasteisten säännösten kanssa.

34. Esitettyä ennakkoratkaisukysymystä on tutkittava näiden säännösten perusteella.

Kansallinen tuomioistuin pyrkii tällä kysymyksellään selvittämään, onko alun perin myönnettäviä maitokiintiöitä koskeva Ruotsin lainsäädäntö tietyiltä osin asetuksen N:o 3950/92 säännösten, perustamissopimuksen 5 artiklan ja 40 artiklan 3 kohdan sekä yhteisön oikeuden perusperiaatteiden, kuten yhdenvertaisen kohtelun periaatteen mukainen.

35. Kuten sanottu, hyväksyessään alun perin myönnettävien kiintiöiden jakoperusteet Ruotsin viranomaiset toimivat tilanteessa, jossa ei ollut voimassa olevia yhteisön oikeuden säännöksiä, jolloin ne noudattivat kiistatta perustamissopimuksen 5 artiklaa. Tämän vuoksi Regeringsrättenin kysymystä tutkitaan vain siltä osin kuin se koskee perustamissopimuksen 40 artiklan 3 kohdassa tarkoitettua tuottajien välisen syrjinnän kieltoa.

36. Haluan myös tuoda esiin, että jäsenvaltioilla tietyissä kysymyksissä oleva yhteistä maatalouspolitiikkaa koskeva lainsäädäntövalta, joka on yleensä jäännösluonteista, ei edellytä millään tavoin, että yhteisön oikeudessa olisi luovuttu täysin toimivallasta kyseisellä alalla. Kansallisilla säännöksillä on joka tapauksessa pyrittävä samoihin yhteisen maatalouspolitiikan erityisiin tavoitteisiin, jotka on lueteltu perustamissopimuksen 39 artiklassa (ks. edellä 28 kohta) ja jotka ovat pääasiallisesti taloudellisia, sekä yleisiin tavoitteisiin, jotka koskevat koko yhteisön oikeusjärjestystä. Kyseiset yleiset tavoitteet ohjaavat yhteisen maatalouspolitiikan soveltamista ja täydentävät 39 artiklan luetteloa.

Ennakkoratkaisukysymyksen ensimmäinen osa

37. Regeringsrätten kysyy kysymyksensä ensimmäisessä osassa, onko sellainen kansallinen lainsäädäntö yhteisön oikeuden mukainen, jonka mukaan 1.1.1995 Euroopan unioniin liittyneessä valtiossa jaetaan maitokiintiöt niille tuottajille, jotka eivät ole muuttaneet tuotantoaan, vuosien 1991, 1992 ja 1993 keskimääräisten toimitusmäärien perusteella.

38. Kuten edellä (ks. 35 kohta) on todettu, kansallisen tuomioistuimen esiin tuomista säännöksistä vain perustamissopimuksen 40 artiklan 3 kohdalla on merkitystä esillä olevassa asiassa, koska sen mukaan yhteisessä maatalouden markkinajärjestelyssä "ei saa syrjiä tuottajia tai kuluttajia yhteisössä". Tämä määräys koskee kaikkia yhteiseen maatalouden markkinajärjestelyyn kuuluvia toimenpiteitä riippumatta siitä, mikä viranomainen on niistä määrännyt. Näin ollen se velvoittaa myös jäsenvaltioita niiden osallistuessa kyseisen järjestelyn toteuttamiseen.

39. Perustamissopimuksen 40 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu syrjintäkielto ei ole muuta kuin erityinen ilmaus yleisestä yhdenvertaisuusperiaatteesta, joka on yksi yhteisön oikeusjärjestyksen perusperiaatteista. Tämän periaatteen mukaan toisiinsa rinnastettavissa tilanteissa ei saa menetellä eri tavalla, ellei tällaista eroa voida objektiivisesti perustella.

40. Ennakkoratkaisupyyntöön ei sisälly minkäänlaisia tietoja siitä, mikä tilakohtaisten kiintiöiden laskemista varten valittavaa viiteajanjaksoa koskevassa Ruotsin lainsäädännössä voisi merkitä yhteisön oikeudessa kiellettyä syrjintää. Pääasian valittajat väittävät puolestaan, että ajanjakson 1991-1993 valinta viiteajanjaksoksi johti ipso facto tuottajien väliseen syrjintään, joka aiheutti vahinkoa "tietylle määrälle uusia tai tuotantoaan lisääviä maidontuottajia". He arvostelevat myös sitä, että kriteerinä on pidetty kyseisen ajanjakson keskimääräistä vuosittaista tuotantoa eikä omaksuttu ratkaisua, johon päädyttiin aikanaan asetuksessa N:o 857/84, jossa tilakohtainen viitemäärä määräytyi toimitetun tai ostetun maitomäärän perusteella (joko menetelmän A tai B mukaan) yhden kolmesta mahdollisesta kalenterivuodesta aikana (1981, 1982 tai 1983).

41. Mielestäni Ruotsissa käytetty viiteajanjakson määrittämistä koskeva sääntö on moitteeton ja sopii täysin yhteen sen velvoitteen kanssa, että toisiinsa rinnastettavissa tilanteissa on meneteltävä samalla tavalla, ja sitä vastaavan kiellon kanssa, jonka mukaan erilaisissa tilanteissa ei saa menetellä samalla tavalla, jollei sitä voida objektiivisesti perustella. Kuten Ruotsin hallitus toteaa, eri tuottajaryhmiä on kohdeltu eri tavoin. Kyseinen tuottajien luokittelu on objektiivisten kriteerien mukainen. Tuottajat erotetaan seuraavasti: a) tuottajat, jotka eivät ole lisänneet tuotantoaan viiteajanjakson aikana; b) tuottajat, jotka ovat tämän saman ajanjakson aikana tehneet kiinteistösijoituksen lisätäkseen maidontuotantoaan tai ilman tällaista investointia lisänneet lehmiensä lukumäärää; c) tuottajat, jotka ovat aloittaneet tuotannon laskentaperusteena pidettävien kolmen vuoden aikana ja d) ekologista tuotantoa harjoittavat maidontuottajat.

42. Ennakkoratkaisukysymyksen ensimmäisen osan kohteena olevan ensimmäisen ryhmän osalta kukaan ei väitä, että eri tuottajia, jotka eivät muuttaneet tuotantoaan viiteajanjakson aikana, olisi kohdeltu eriarvoisesti tai että viiteajanjakso olisi määräytynyt Ruotsin markkinoiden rakenne huomioon ottaen tavalla, joka olisi perusteettomasti syrjivä. Lisäksi suhteellisesti katsoen vähemmän edullinen tilanne, jossa uudet tuottajat ja tuotantoaan lisäävät tuottajat toimivat ja jota käsittelen välittömästi jäljempänä, ei mielestäni liity mitenkään valittuun viiteajanjaksoon. Lisäksi se, että arviointiperusteeksi valittiin keskimääräinen tuotanto kolmen vuoden aikana eikä yhden vuoden aikana, vastaa pääsääntöisesti paremmin kunkin tuottajan todellista tuotantokapasiteettia. Se ei näin ollen johda minkäänlaiseen syrjintään.

43. Esitetyn kysymyksen ensimmäiseen osaan on näin ollen vastattava, että kansallinen lainsäädäntö, jonka mukaan 1.1.1995 Euroopan unioniin liittyneessä valtiossa jaetaan maitokiintiöt niille tuottajille, jotka eivät ole muuttaneet tuotantoaan, vuosien 1991, 1992 ja 1993 keskimääräisten toimitusmäärien perusteella, ei ole yhteisön oikeuden vastainen.

Ennakkoratkaisukysymyksen toinen osa

44. Regeringsrättenin kysymyksen toinen osa koskee sitä, onko sellainen kansallinen lainsäädäntö yhteisön oikeuden mukainen, jonka mukaan 1.1.1995 Euroopan unioniin liittyneen jäsenvaltion maitokiintiöt jaetaan alun perin siten, että viiteajanjakson aikana tuotantonsa aloittaneita tuottajia ja saman ajanjakson aikana tuotantoaan lisänneitä tuottajia kohdellaan eri tavalla ja lisäksi molempia tuottajaryhmiä epäedullisemmin kuin niitä tuottajia, joiden tuotanto-olosuhteet eivät ole muuttuneet kyseisen ajanjakson aikana tai jotka tuottavat maitoa ekologisin menetelmin.

45. Mielestäni mainitut neljä tuottajaryhmää täyttävät periaatteessa objektiiviset kriteerit. Sen osalta, onko kyseinen luokittelu ja ennen kaikkea erilainen kohtelu perusteltua, totean, että suhteessa sen keskeisenä pidettävän ryhmän tuottajiin, jotka eivät ole muuttaneet tuotantoaan viiteajanjakson aikana, Ruotsin maitokiintiölainsäädännössä kohdellaan epäedullisemmin uusia tuottajia ja tuotantoaan lisääviä tuottajia soveltamalla vastaaviin viitemääriin korjauskertoimia, jotka samalla suosivat "ekologisia" tuottajia, joihin siitä huolimatta, että he ovat vuosina 1991-1993 aloittaneet tuotannon tai lisänneet sitä, ei sovelleta tällaista vähennystä.

46. Mielestäni voidaan päätellä, että Ruotsin lainsäädännöstä ilmenevä epäedullisempi kohtelu perustuu ennen kaikkea siihen, että siinä ei oteta huomioon mahdollista tai todellista tuotannon kasvua vastaavaa viitemäärää laskettaessa.

Näin ollen uudet tuottajat voivat valita vuosittaisen maitokiintiön, jonka suuruus on 7 398 kiloa lehmää kohti, jolloin sovelletaan 30 prosentin vähennyskerrointa, tai kiintiön, joka lasketaan yleisen perusteen mukaan eli viiteajanjakson niiden kuukausien keskimääräisten toimitusten perusteella, joiden aikana toimitukset ovat tapahtuneet.

Tuotantoaan lisäävillä tuottajilla oli puolestaan oikeus peruskiintiöön ja lisäkiintiöön. Peruskiintiö laskettiin yleisen säännön perusteella, joten se ei johtanut minkäänlaiseen syrjintään. Rajoituksena oli se, että peruskiintiötä laskettaessa ei otettu huomioon viiteajanjakson aikana tapahtunutta kasvua. Kyseisen kasvun perusteella voitiin myöntää lisäkiintiö, joka muodostui tuottajan valinnan mukaan joko 7 398 maitokilosta vasta hankittujen lehmien osalta, jolloin sovellettiin 55 prosentin vähennyskerrointa, tai viiteajanjakson keskimääräisten vuosittaisten toimitusten perusteella lasketusta määrästä jokaista lehmää kohti, jolloin vähennettiin niin ikään 55 prosenttia. Lisäksi oikeus lisäkiintiöön saatiin vain ennen laajennusta tilalla olleiden lehmien lukumäärän 10 prosentilla ylittävän kasvun osalta.

Kummankaan edellä esitetyn menetelmän avulla ei voinut saada kaikki toimitukset kattavaa viitemäärää nuorten lypsylehmien tai uusien tilojen osalta, jotka eivät alussa saavuttaneet optimaalista tuotantoa. Tämä kasvupotentiaali selittää myös sen, että korjauskertoimia sovellettiin niihin tuottajiin, jotka aloittivat tuotantonsa tai lisäsivät sitä ennen vuotta 1992 tai sen aikana eli vuonna, jota käytettiin Ruotsin kokonaismäärän laskentaperusteena.

47. Ruotsin hallituksen mukaan tätä epäedullista kohtelua, jota kutsuttiin omavastuuksi, on tarkasteltava viiteajanjakson maidontuotannon kasvun yhteydessä. Vuoden 1992 tuotantoa vastaavan taatun kokonaismäärän (ks. edellä 26 kohta) jakaminen yhdenmukaisesti kaikkien tuottajien kesken olisi merkinnyt sitä, että monet tilat eivät olisi saaneet riittävän suuruista kiintiötä. Ruotsin hallitus selittää liittymisen osalta seuraavaa: "Tuotantokapasiteetin kasvu ei ole varmasti voinut tapahtua ilman, että asianomaiset olisivat olleet tietoisia sovellettavista yhteisön oikeuden säännöksistä. Kyseinen kasvu on tapahtunut tilanteessa, jossa asianomaiset ovat ottaneet tietoisen riskin, joka on tietyiltä osin otettava huomioon kiintiöitä ensimmäisen kerran jaettaessa."

Komissio on sitä vastoin viitannut tuotannon kasvuun mahdollisesti "keinottelutarkoituksessa".

Toisin sanoen, koska uusilla tuottajilla ja tuotantoaan lisäävillä tuottajilla oli erityinen vastuu Ruotsin taatun kokonaismäärän ylittymisestä, nämä tuottajaryhmät - eivätkä vakaata tuotantoa harjoittavat - joutuivat kantamaan vastuun tilakohtaisten viitemäärien pienentämisinä. Uusien tuottajien ja tuotantoaan lisäävien tuottajien epäedullisempi kohtelu liittyy siten maidon ja maitotuotteiden yhteisen markkinajärjestelyn perustamisella tavoiteltuun päämäärään eli rakenteellisten ylijäämien vähentämiseen. Näiden tuottajien erilaista kohtelua on pidettävä perusteltuna.

48. Perusoikeuksia, kuten omistusoikeutta, voidaan rajoittaa yleisen edun vuoksi, kunhan rajoituksilla ei puututa perusoikeuksiin tavoitellun päämäärän kannalta suhteettomasti ja tavalla, jota ei voida hyväksyä ja jolla loukattaisiin suhteellisuusperiaatetta. Kuten Ruotsin hallitus on todennut, kyseisten tuottajien vähennys lasketaan juuri sen Ruotsin taatun kokonaismäärän ylityksen perusteella, johon he itse ovat vaikuttaneet. En voi näin ollen pitää sitä suhteettomana. Joka tapauksessa vähennyksen täsmällisen prosenttimäärän vahvistamisen tai tuotantoaan lisäävien tuottajien lisäkiintiön myöntämistä koskevien menettelytapojen kaltaiset kysymykset kuuluvat toimivaltaisten viranomaisten harkintavaltaan, joka niillä on yhteisen maatalouspolitiikan alalla.

Se, että uusien tuottajien vähennyskertoimet ovat pienempiä kuin tuotantoaan lisäävien tuottajien, johtuu Ruotsin hallituksen mukaan siitä, että kansallinen lainsäätäjä ei ole halunnut asettaa tuotantoa aloittavia nuoria maataloustuottajia epäedulliseen asemaan. Tämä ratkaisu on paitsi objektiivisesti perusteltu, myös asetuksen N:o 857/84 3 artiklassa toteutetun yhteisön tavoitteen mukainen. Kyseisessä artiklassa edellytetään, että jäsenvaltiot ottavat eri tuottajien viitemääriä vahvistaessaan huomioon muun muassa nuorten maataloustuottajien erityistilanteet (ks. edellä 19 kohta).

49. Näin ollen se, että Ruotsin lainsäädännössä kohdellaan edullisemmin tuottajia, jotka eivät ole osallistuneet maidontuotannon ylijäämän syntymiseen, ei ole perustamissopimuksen 40 artiklan 3 kohdan vastaista.

50. Olen samaa mieltä kuin komissio siitä, että ennakkoratkaisupyynnössä ei ole riittävästi tietoja järjestelmästä, jota sovelletaan niin sanotun ekologisen tuotannon edellytykset täyttäviin tiloihin, jotta näiden edellytysten konkreettinen sisältö voitaisiin selvittää. Lähden tutkimuksessani olettamuksesta, että kyse on objektiivisesti täytettävistä ympäristönsuojelua koskevista vaatimuksista. Ruotsin hallitus vahvistaa tämän todetessaan, että ekologista tuotantoa harjoittavien tuottajien ryhmälle on asetettu hyvin tiukat edellytykset, joiden tavoitteena on maatalousmaan parannus.

51. Kuten olen aiemmin todennut (ks. 36 kohta), yhteisellä maatalouspolitiikalla ei pyritä yksinomaan perustamissopimuksen 39 artiklassa lueteltuihin päämääriin, vaan se palvelee kaiken yhteisön politiikan tavoin yhteisön yhteisiä tavoitteita. Tästä syystä tuotannon interventiojärjestelmät ovat samalla tehokkaita rakennemuutoksen toteuttamiskeinoja pyrittäessä kyseisiin yleisiin tavoitteisiin, kuten ympäristönsuojelua koskevaan tavoitteeseen.

52. Maidon lisämaksujärjestelmän soveltaminen rakennemuutokseen on yhtä vanha keino kuin järjestelmä itse. Asetuksessa N:o 857/84 annetaan jäsenvaltioille oikeus tilakohtaisia viitemääriä myöntäessään ottaa huomioon erilaisia olosuhteita: se, ovatko tuottajat hyväksyneet maidontuotannon kehittämissuunnitelman, tai onko kyse nuorista maataloustuottajista tai maataloutta pääelinkeinonaan harjoittavista tuottajista (ks. edellä 19 ja 20 kohta). Lisäksi asetuksen N:o 3950/92 8 artiklassa säädetään kiintiöiden siirtojärjestelmästä ympäristönsuojeluohjelmiin osallistuville tuottajille.

53. Siltä osin kuin niin sanotulla ekologisella maidontuotannolla voidaan edistää ympäristönsuojelua, tällaisten tilojen suhteellisesti ottaen edullisempi kohtelu on perusteltua yhteisön yleisen edun vuoksi. Ruotsin lainsäädäntö on sitä paitsi täysin sopusoinnussa EY:n perustamissopimuksen 130 t artiklan hengen kanssa, jonka mukaan yhteisön toteuttamat ympäristösuojelua koskevat toimenpiteet "eivät estä jäsenvaltioita pitämästä voimassa tai toteuttamasta tiukempia suojatoimenpiteitä".

54. Näin ollen se, että Ruotsin lainsäädännössä kohdellaan edullisemmin tiettyjä tuottajia, jotka tuottavat maitoa ekologisin menetelmin, ei ole perustamissopimuksen 40 artiklan 3 kohdan vastaista.

55. Ennakkoratkaisukysymyksen toiseen osaan on vastattava, että perustamissopimuksen 40 artiklan 3 kohta ei estä sitä, että 1.1.1995 Euroopan unioniin liittyneen jäsenvaltion kansallisessa lainsäädännössä säädetään, että viiteajanjakson aikana tuotantonsa aloittaneiden tuottajien ja saman ajanjakson aikana tuotantoaan lisänneiden tuottajien viitemäärää pienennetään niistä tuottajista poiketen, joiden tuotanto-olosuhteet eivät ole muuttuneet kyseisen ajanjakson aikana tai jotka tuottavat maitoa ekologisin menetelmin, ja että kyseinen vähennys määräytyy eri tavoin uusien tuottajien osalta kuin tuotantoaan lisänneiden tuottajien osalta.

Ennakkoratkaisukysymyksen kolmas osa

56. Ennakkoratkaisukysymyksen kolmas osa koskee sitä, onko sellainen lainsäädäntö yhteensopiva yhteisön oikeuden kanssa, jonka mukaan viitemäärä evätään kokonaisuudessaan tuottajilta, jotka ovat toimittaneet maitoa ennen jäsenvaltion liittymistä maitokiintiöjärjestelmään mutta joiden on itsestään riippumattomasta syystä ollut mahdotonta toimittaa maitoa koko sen ajanjakson ajan, jonka perusteella viitemäärä myönnetään.

57. Edellä tutkituista kahdesta muusta osakysymyksestä poiketen kolmas osakysymys ei koske tilakohtaisten viitemäärien jakoa, vaan pikemminkin sitä, millä edellytyksillä kyseisiä kiintiöitä voidaan yleensä myöntää. Maitokiintiöitä koskevan ruotsalaisen asetuksen 5 §:ssä asetettiin kiintiön myöntämisen edellytykseksi tietylle tuottajalle, että tämä on tosiasiallisesti toimittanut maitoa keskeytyksettä 1.3.1994 ja 1.1.1995 välisen ajan.

58. Kysymyksen sanamuodon vuoksi pidin sitä ensi arviolta jokseenkin outona sikäli kuin lainkäyttöelin itse toteaa sovellettavaa kansallista oikeutta selostaessaan, että "jos tuottajan toimitukset olivat keskeytyneet tämän ajanjakson kuluessa, Jordbruksverket saattoi kuitenkin myöntää tälle kiintiön edellyttäen, että keskeytys johtui tuottajasta itsestään riippumattomasta syystä tai että myöntämiselle oli olemassa muita erityisiä perusteita" (ks. edellä 4 kohta).

Ruotsin hallitus selitti asian käsittelyssä, Torarpin edustajan sitä kiistämättä, että viimeksi mainitulta evättiin kiintiö, koska hänellä ei ollut aikomusta aloittaa uudelleen maidontuotantoa vaan "antaa vuokralle" myönnetty määrä.

Tulkitsen Regeringsrättenin epävarmuuden liittyvän tilanteeseen, jossa toimivaltainen maatalousviranomainen kieltäytyy myöntämästä haettua kiintiötä siitä huolimatta, että tuotanto on keskeytynyt ruotsalaisen asetuksen mukaisesti "tuottajasta itsestään riippumattomasta syystä".

59. Katson ensinnäkin, että maatalousasioista vastaavan lainsäätäjän eli tässä tapauksessa Ruotsin valtion on harkintavaltansa rajoissa tulkittava niitä kansallisia kriteerejä, joiden perusteella voidaan poikkeuksellisesti myöntää kiintiö silloin, kun yleisiä edellytyksiä ei ole täytetty. Kansallisen tuomioistuimen on arvioitava, onko näitä säännöksiä sovellettu yksittäistapauksessa asianmukaisesti ottaen huomioon lainsäädännön tavoitteet ja päämäärät.

60. Kun sivuutetaan Torarpin erityiset olosuhteet, kysymys siitä, onko voimassa oleva lainsäädäntö, jonka nojalla tietyltä tuottajalta voidaan evätä viitemäärä, koska hänellä ei ole itsestään riippumattomista syistä ollut toimituksia viiteajanjakson aikana, yhteisön oikeusjärjestyksen perusperiaatteiden ja erityisesti perustamissopimuksen 40 artiklan 3 kohdan kiellon mukainen, voidaan mielestäni ratkaista yhteisöjen tuomioistuimen asiassa Erpelding 17.5.1988 antaman tuomion mukaisesti. Kuten muistetaan, kyseinen ennakkoratkaisukysymys koski sitä, estikö yhteisön oikeus lainsäädännön, jonka mukaan maidontuottaja, jonka tila oli joutunut poikkeuksellisten olosuhteiden kohteeksi kolmen mahdollisen viitevuoden aikana, ei saanut valita jotain muuta vuotta, jonka aikana tilan tuotanto olisi ollut tavanomainen.

61. Kuten asiassa Erpelding, nyt esillä olevassa asiassa voisi perustamissopimuksen 40 artiklan 3 kohdan rikkominen perustua siihen sovellettavasta lainsäädännöstä seuraavaan erilaiseen kohteluun, jonka mukaan tuottaja, jolla ei ole ollut toimituksia viiteajanjakson aikana, ei saa lainkaan viitemäärää, ja häntä kohdellaan siten epäedullisemmin kuin kyseisen ajanjakson kuluessa toimituksia toteuttaneita. Kuten asiassa Erpelding annetussa tuomiossa todetaan, tämä seikka on perusteltu tarpeella rajoittaa sekä oikeusvarmuuden että lisämaksujärjestelmän tehokkuuden vuoksi viitevuosina huomioon otettavien vuosien määrää. Tästä syystä erilainen kohtelu on objektiivisesti perusteltua, eikä sitä voida pitää yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa syrjivänä.

62. Edellä esitetty pätee sitä suuremmalla syyllä tuottajiin, jotka ovat keskeyttäneet tuotannon viiteajanjakson aikana eivätkä aio aloittaa sitä uudelleen. Koska heillä ei ole aikomusta jatkaa tuotantoa, kiintiön epääminen ei voi aiheuttaa muunlaista varallisuusvahinkoa kuin esimerkiksi kiintiön "vuokraamisesta" saamatta jäävän voiton. Tätä voittoa ei suojata yhteisön oikeudessa.

Sama tarkoitus on asetuksen N:o 857/84 3 a artiklalla, jonka mukaan erityinen viitemäärä voidaan myöntää tuottajille, jotka eivät ole voineet saada maitokiintiötä sen vuoksi, että heillä ei ole ollut toimituksia tai suoramyyntiä viiteajanjakson kuluessa. Artiklan 3 kohdan mukaan kyseisen erityisen kiintiön lopullinen myöntäminen edellyttää muun muassa, että tuottaja näyttää toimivaltaiselle viranomaiselle tosiasiallisesti aloittaneensa tuotannon uudelleen.

63. Näin ollen Regeringsrättenin ennakkoratkaisukysymyksen kolmanteen osaan on vastattava, että perustamissopimuksen 40 artiklan 3 kohta ei estä sitä, että Euroopan unioniin 1.1.1995 liittyneen valtion kansallisessa lainsäädännössä säädetään, että viitemäärä evätään tuottajilta, jotka ovat toimittaneet maitoa ennen jäsenvaltion liittymistä maitokiintiöjärjestelmään mutta joiden on itsestään riippumattomasta syystä ollut mahdotonta toimittaa maitoa koko sen ajanjakson ajan, jonka perusteella viitemäärä myönnetään.

Ratkaisuehdotus

64. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin vastaa Regeringsrättenin esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavalla tavalla:

Perustamissopimuksen 40 artiklan 3 kohta ja siinä tarkoitettu tuottajien syrjintäkiellon periaate eivät estä sitä, että Euroopan unioniin 1.1.1995 liittyneen valtion kansallisessa lainsäädännössä säädetään, että

- tuottajille, joiden tuotanto ei ole muuttunut, jaetaan maitokiintiö vuosien 1991, 1992 ja 1993 keskimäärin toimitettujen määrien perusteella;

- uusien tuottajien ja tuotantoaan viiteajanjakson aikana lisänneiden tuottajien viitemäärää pienennetään niistä tuottajista poiketen, joiden tuotanto-olosuhteet eivät ole muuttuneet saman ajanjakson kuluessa tai jotka tuottavat maitoa ekologisin menetelmin, ja kyseinen pienennys määräytyy eri tavalla uusien tuottajien ja tuotantoaan lisänneiden tuottajien osalta;

- viitemäärä evätään tuottajilta, jotka ovat toimittaneet maitoa ennen jäsenvaltion liittymistä maitokiintiöjärjestelmään mutta joiden on itsestään riippumattomasta syystä ollut mahdotonta toimittaa maitoa koko sen ajanjakson ajan, jonka perusteella viitemäärä myönnetään.