61989J0227

Siirtotyöläisten sosiaaliturva - Yhteisön säännöstö - Jäsenvaltioiden välisten sosiaaliturvasopimusten korvaaminen - Rajoitus - Aiemmin kansallista oikeutta ja sopimusoikeutta yhdistämällä turvattujen etujen säilyttäminen

(ETY:n perustamissopimuksen 48 artiklan 2 kohta ja 51 artikla; neuvoston asetuksen N:o 1408/71 6 ja 7 artikla)

Perustamissopimuksen 48 artiklan 2 kohtaa ja 51 artiklaa on tulkittava siten, että niillä estetään se, että työntekijät, jotka ovat käyttäneet oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, menettäisivät sosiaaliturvaetuja siksi, että kahden tai useamman jäsenvaltion välisiä ja niiden kansalliseen oikeuteen sisällytettyjä sopimuksia ei voida soveltaa asetuksen N:o 1408/71 voimaantulon vuoksi.

Vaikka jäsenvaltioiden välisten sosiaaliturvasopimusten korvaaminen asetuksella N:o 1408/71 on luonteeltaan pakottavaa, se ei saa johtaa siihen, että perustamissopimuksen 48-51 artiklan tavoitetta rikotaan, mistä olisi kyse, jos työntekijät käytettyään oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen menettäisivät sosiaaliset edut, jotka heille oli aiemmin turvattu joko yksinomaan kansallisessa lainsäädännössä tai kansallisessa lainsäädännössä ja kahden tai useamman jäsenvaltion välisissä kansainvälisissä sosiaaliturvasopimuksissa yhdessä.

Asiassa C-227/89,

jonka Sozialgericht Stuttgart on saattanut ETY:n perustamissopimuksen 177 artiklan mukaisesti yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi saadakseen ensin mainitussa tuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa

Ludwig Rönfeldt, Stuttgart,

vastaan

Bundesversicherungsanstalt für Angestellte, Berliini,

ennakkoratkaisun sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä 14 päivänä kesäkuuta 1971 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 (EYVL L 149, s. 2) tulkinnasta,

YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (kuudes jaosto),

toimien kokoonpanossa: kuudennen jaoston puheenjohtaja G. F. Mancini sekä tuomarit T. F. O'Higgins, M. Díez de Velasco, C. N. Kakouris ja F. A. Schockweiler,

julkisasiamies: M. Darmon,

kirjaaja: hallintovirkamies V. Di Bucci,

ottaen huomioon kirjalliset huomautukset, jotka sille ovat esittäneet:

- pääasian kantaja L. Rönfeldt, edustajanaan asianajaja A. Klinger, Stuttgart,

- pääasian vastaaja Bundesversicherungsanstalt für Angestellte, edustajanaan Leitender Verwaltungsdirektor T. Herrmann,

- Euroopan yhteisöjen neuvosto, asiamiehenään oikeudellisen yksikön hallintovirkamies M. Arpio,

- Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehinään oikeudellisen yksikön virkamies K. Banks, avustajaan B. Schulte, Max-Planck-Institut für ausländisches und internationales Sozialrecht,

ottaen huomioon suullista käsittelyä varten laaditun kertomuksen,

kuultuaan Bundesversicherungsanstaltin, edustajanaan Verwaltungsoberrat Holger Möbius, neuvoston, asiamiehinään oikeudellisen yksikön virkamies R. Frohn ja M. Arpio, sekä komission, asiamiehenään B. Schulte, 25.10.1990 pidetyssä istunnossa esittämät suulliset huomautukset,

kuultuaan julkisasiamiehen 12.12.1990 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,

on antanut seuraavan

tuomion

1 Sozialgericht Stuttgart on esittänyt 9.2.1989 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut yhteisöjen tuomioistuimeen 18.7.1989, ETY:n perustamissopimuksen 177 artiklan nojalla ennakkoratkaisukysymyksen, joka koskee sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä 14 päivänä kesäkuuta 1971 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 (EYVL L 149, s. 2) sekä ETY:n perustamissopimuksen 48 artiklan 2 kohdan ja 51 artiklan tulkintaa.

2 Kysymys on esitetty Ludwig Rönfeldtin ja Bundesversicherungsanstalt für Angestellten (liittotasavallan työntekijöiden vakuutuslaitos) välisessä riita-asiassa, joka koskee Ludwig Rönfeldtin työeläkkeen laskemista.

3 Ludwig Rönfeldt, joka on Saksan liittotasavallassa asuva Saksan kansalainen, maksoi Saksan vanhuuseläkevakuutuksen mukaisia maksuja vuosina 1941-1957. Sen jälkeen hän työskenteli Tanskassa vuoteen 1971, minä aikana hän maksoi maksuja Tanskan sosiaaliturvajärjestelmään. Tämän jälkeen hän on työskenteli Saksassa ja oli sen mukaisesti pakollisesti vakuutettu.

4 Oikeudenkäyntiasiakirjoista ilmenee, että Tanskassa ja Saksassa on käytössä eri eläkeikä. Tanskan eläkeikä on 67 vuotta. Saksassa eläkeikä on 65 vuotta, ja mahdollisuus varhaiseläkkeeseen on 63-vuotiailla. Angestelltenversicherungsgesetzin (laki työntekijöiden sosiaalivakuutusjärjestelmästä) 25 pykälän mukaan:

"1) työeläke myönnetään pyynnöstä vakuutetulle, joka on täyttänyt 63 vuotta - - , mikäli 7 momentin ensimmäisessä virkkeessä tarkoitettu odotuskausi on täyttynyt.

- -

7) - - odotuskausi täyttyy, kun 35 vakuutusvuotta, joihin kuuluu vähintään 180 kalenterikuukautta, tulee täyteen - - "

5 Lähestyessään 63 vuoden ikää Ludwig Rönfeldt ryhtyi toimenpiteisiin päästäkseen varhaiseläkkeelle, mihin Saksan lainsäädäntö antaa mahdollisuuden. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä liittotasavallan työhenkilöiden vakuutuslaitoksen mukaan Tanskaan maksetut maksut voidaan ottaa huomioon laskettaessa eläkeoikeuksia Saksassa ainoastaan silloin kun hakija on saavuttanut Tanskan oikeudessa ikärajaksi säädetyn yleisen ja lakisääteisen iän eli 67 vuotta.

6 Ludwig Rönfeldt haki päätökseen muutosta Sozialgericht Stuttgartissa väittäen, että Tanskassa täytetyt maksukaudet on otettava huomioon laskettaessa Saksan eläkettä Tanskan lainsäädännössä säädetystä eläkeiästä riippumatta. Hän perusteli väitettään Saksan liittotasavallan ja Tanskan välisellä 14.8.1953 tehdyllä sosiaaliturvasopimuksella, jossa määrätään, että Tanskassa täytetyt vakuutuskaudet on otettava huomioon paitsi odotusajan täyttymisessä, myös laskettaessa Saksan työeläkettä.

7 Vastaajana oleva laitos puolestaan väittää, että Tanskassa täytetyt vakuutuskaudet voidaan ottaa huomioon vain odotusajan ja eläkeoikeuden edellytysten määrittämiseksi. Laitos toteaa lisäksi, ettei kantaja voi vedota edellä mainittuun Saksan ja Tanskan väliseen sopimukseen, koska jäsenvaltioiden väliset sopimukset on korvattu sosiaaliturvaan liittyvillä yhteisön asetuksilla.

8 Ennakkoratkaisupyyntöä koskevassa päätöksessään Sozialgericht ilmaisee epäilyksensä siitä, ovatko sellaiset jäsenvaltioiden säännökset päteviä yhteisön oikeuden mukaan, joilla asetetaan erilaisia ikärajoja oikeuden alkamiselle vanhuusetuuksiin.

9 Nämä epäilykset huomioon ottaen kansallinen tuomioistuin päätti lykätä asian käsittelyä esittääkseen yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

"Ovatko asetuksen (ETY) N:o 1408/71 säännökset tarkasteltuna yhdessä Angestelltenversicherungsgesetzin (laki työntekijöiden sosiaalivakuutusjärjestelmästä) 25 pykälän kanssa yhteensopivia ETY:n perustamissopimuksen 48 artiklan 2 kohdan ja 51 artiklan kanssa?"

10 Pääasiaa koskevia tosiseikkoja, menettelyn kulkua sekä yhteisöjen tuomioistuimelle esitettyjä kirjallisia huomautuksia koskevat tarkemmat tiedot ilmenevät suullista käsittelyä varten laaditusta kertomuksesta. Oikeudenkäyntiasiakirjojen näitä osia käsitellään jäljempänä vain, mikäli se on tarpeen tuomioistuimen perustelujen selvittämiseksi.

11 Ensinnäkin on syytä huomauttaa, ettei yhteisöjen tuomioistuimen asiana ole ottaa kantaa kansallisen lain yhteensopivuuteen perustamissopimuksen kanssa perustamissopimuksen 177 artiklan mukaisessa menettelyssä. Sitä vastoin sillä on toimivalta esittää kansalliselle tuomioistuimelle kaikki sellaiset yhteisön oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, jotka saattavat auttaa kansallista tuomioistuinta sen arvioidessa tätä yhteensopivuutta sen käsiteltäväksi saatetussa asiassa.

12 Mitä tulee kansallisen tuomioistuimen esittämiin epäilyksiin, ovatko sellaiset kansalliset säännökset yhteensopivia yhteisön oikeuden kanssa, joilla asetetaan erilaisia eläkeikärajoja, on todettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan (ks. erityisesti asia 21/87, Borowitz, tuomio 15.7.1988, Kok. 1988, s. 3715, 23 kohta) asetuksella N:o 1408/71 ei luoda yhteistä sosiaaliturvajärjestelmää vaan annetaan erilaisten kansallisten järjestelmien jäädä edelleen voimaan. Kuten yhteisöjen tuomioistuin on useaan kertaan täsmentänyt (ks. erityisesti asia 41/84, Pinna, tuomio 15.1.1986, Kok. 1986, s. 1, 20 kohta), 51 artiklan mukaan kunkin jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmät ja näin ollen myös jäsenvaltioissa työskentelevien henkilöiden oikeudet saavat edelleen olla erilaisia. Perustamissopimuksen 51 artiklalla ei siis puututa eri jäsenvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmien välisiin aineellisiin ja menettelyllisiin eroavaisuuksiin.

13 Työntekijöiden muissa jäsenvaltioissa täyttämien vakuutuskausien huomioon ottamisen suhteen on totta, että 14.8.1953 tehdyn Saksan liittotasavallan ja Tanskan kuningaskunnan välisen sosiaaliturvasopimuksen 16 ja 17 pykälän mukaan niiden saksalaisten osalta, jotka olivat oleskelleet Tanskassa ja täyttäneet vakuutuskausia Saksassa, otettiin Saksan työeläkettä laskettaessa huomioon Tanskassa täytetyt oleskelukaudet aina 15 vuoteen asti.

14 Kuitenkin edellä mainitun asetuksen N:o 1408/71 6 artiklasta ilmenee, että jollei 7 ja 8 artiklan sekä 46 artiklan 4 kohdan säännöksistä muuta johdu, asetuksella korvataan sen soveltamisalaan kuuluvien henkilöiden ja asioiden osalta kaikkien sosiaaliturvasopimusten määräykset, jotka sitovat kahta tai useampaa jäsenvaltiota. Koska edellä mainitun Saksan ja Tanskan välisen sopimuksen määräykset eivät kuulu näihin nimenomaisesti mainittuihin poikkeuksiin, niitä ei voitu enää soveltaa etuuksiin sen jälkeen kun asetus N:o 1408/71 tuli voimaan Tanskassa. Saksan ja Tanskan välisen sopimuksen määräykset on näin ollen korvattu 1.4.1973 alkaen edellä tarkoitettuun asetukseen sisältyvillä yhteisön oikeuden säännöillä.

15 Näin ollen on tarkasteltava, säädetäänkö yhteisön oikeudessa - ja jos, niin mitä - ennen kuin asetus N:o 1408/71 tuli voimaan Tanskassa maan liityttyä yhteisöihin Tanskassa täytettyjen vakuutuskausien huomioon ottamisesta ja siellä maksetuista maksuista työeläkkeen myöntämiseksi muussa jäsenvaltiossa.

16 Edellä mainitun asetuksen N:o 1408/71 94 artiklan 2 kohdan mukaisesti "kaikki vakuutuskaudet ja tapauksesta riippuen kaikki työskentely- tai asumiskaudet, jotka on täytetty jäsenvaltion lainsäädännön mukaan ennen tämän asetuksen voimaantuloa, otetaan huomioon määrättäessä saavutettuja oikeuksia tämän asetuksen säännösten mukaisesti". Tästä seuraa, että pääasiassa kyseessä olevassa tapauksessa on määritettäessä eläkeoikeuksia Saksassa otettava huomioon myös vakuutuskaudet, jotka on täytetty Tanskan lainsäädännön mukaan ennen asetuksen voimaantuloa Tanskassa.

17 Asetuksen N:o 1408/71 45 artiklassa edellytetään, että sellaisen jäsenvaltion toimivaltainen laitos, jonka lainsäädännön mukaan etuuksia koskevan oikeuden saavuttamisen, säilyttämisen tai takaisinsaamisen edellytyksenä on vakuutuskausien täyttyminen, on otettava huomioon muiden jäsenvaltioiden lainsäädännön mukaan täyttyneet vakuutuskaudet, niin kuin ne olisivat sen soveltaman lainsäädännön mukaan täyttyneitä kausia.

18 Kuitenkin eläkkeen määrän laskemisen osalta saman asetuksen 46 artiklassa puolestaan säädetään, että kukin toimivaltainen laitos määrää sen soveltaman lainsäädännön mukaisesti etuuden suuruuden tämän lainsäädännön mukaisesti huomioon otettavien vakuutuskausien kokonaispituutta vastaavasti.

19 Näin ollen edellä mainitussa asetuksessa N:o 1408/71 ei säädetä, että yhdessä tai useammassa muussa jäsenvaltiossa täytetyt maksukaudet olisi eläkkeen määrän kasvattamiseksi lisättävä siinä jäsenvaltiossa täytettyihin maksukausiin, jossa eläkettä haetaan. Niinpä eri jäsenvaltioissa täytetyt vakuutuskaudet lasketaan yhteen ainoastaan eläkeoikeuden saamista varten.

20 Edellä esitetystä seuraa, että edellä mainituista Saksan ja Tanskan välisistä sopimuksista poiketen asetuksen N:o 1408/71 mukaisesti ei Tanskassa täytettyjä vakuutuskausia voida ottaa huomioon eläkkeen määrää laskettaessa, koska eläkkeen määrä määrätään suhteessa Saksan lainsäädännön mukaan täytettyihin kausiin. Näin ollen on katsottava, että kantaja menettää kyseisten jäsenvaltioiden kahdenvälisessä sopimuksessa hänelle myönnettyjä sosiaalisia etuja.

21 Edellä kerrottu huomioon ottaen Sozialgericht Stuttgartin esittämää kysymystä on tulkittava siten, että sillä pyritään selvittämään, onko se, että kyseiset työntekijät menettävä sosiaaliturvaetuja siksi, että jäsenvaltioiden välisiä sopimuksia ei voida soveltaa asetuksen N:o 1408/71 voimaantulon vuoksi, sopusoinnussa perustamissopimuksen 48 artiklan 2 kohdan ja 51 artiklan kanssa.

22 Asetuksen N:o 1408/71 6 ja 7 artiklaa koskeneessa, asiassa 32/72, Walder, 7.6.1973 antamassaan tuomiossa (Kok. 1973, s. 599, 6 ja 7 kohta) yhteisöjen tuomioistuin korosti, että kyseisistä säännöksistä ilmenee selvästi, että jäsenvaltioiden välisten sosiaaliturvasopimusten korvaaminen asetuksella on luonteeltaan pakottavaa, eikä siihen sallita poikkeuksia asetuksessa nimenomaisesti mainittuja tapauksia lukuun ottamatta.

23 On kuitenkin tutkittava, onko tällainen korvaaminen sopusoinnussa perustamissopimuksen 48-51 artiklassa esitetyn työntekijöiden vapaan liikkuvuuden periaatteen kanssa, silloin kun korvaaminen johtaa siihen, että työntekijät joutuvat tiettyjen oikeuksiensa osalta aiempaa järjestelmää huonompaan asemaan.

24 Tässä yhteydessä on korostettava, että perustamissopimuksen 51 artiklan soveltamiseksi annettuja asetuksen N:o 1408/71 säännöksiä on tulkittava ottaen huomioon kyseisen artiklan tavoite eli siirtotyöläisten vapaan liikkuvuuden toteuttaminen mahdollisimman täydellisesti - periaate, joka on eräs yhteisön perustoista.

25 Perustamissopimuksen 51 artiklassa velvoitetaan neuvosto toteuttamaan sellaiset sosiaaliturva-alan toimenpiteet, jotka ovat tarpeen työntekijöiden vapaan liikkuvuuden toteuttamiseksi, turvaamalla sen, että kaudet, jotka eri maiden lainsäädännön mukaan otetaan huomioon oikeuden saamiseksi etuuteen ja sen säilyttämiseksi sekä etuuden määrän laskemiseksi, lasketaan yhteen.

26 Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan (ks. erityisesti asia 24/75, Petroni, tuomio 24.10.1975, Kok. 1975, s. 1149, 13 kohta; asia 254/84, De Jong, tuomio 23.2.1986, Kok. 1986, s. 671, 15 kohta ja asia 168/88, Dammer, tuomio 14.12.1989, Kok. 1989, s. 4553, 21 kohta) perustamissopimuksen 48-51 artiklassa tarkoitettua päämäärää ei saavutettaisi, jos työntekijät käytettyään oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen menettäisivät yhden jäsenvaltion lainsäädännössä heille jo taatun sosiaaliturvan etuudet. Asiassa 807/79, Gravina, 9.7.1980 antamassaan tuomiossa (Kok. 1980, s. 2205) yhteisöjen tuomioistuin teki tällä perusteella sellaisen johtopäätöksen, ettei yhteisön säännöstön soveltaminen saa johtaa yhden jäsenvaltion lainsäädännön mukaan jo myönnettyjen etuuksien pienenemiseen.

27 Oikeuskäytäntö on ymmärrettävä siten, että jäsenvaltion lainsäädännön mukaan myönnetyiksi etuuksiksi on katsottava sekä yksinomaan kansallisten lainsäätäjien laatimassa kansallisessa oikeudessa säädetyt etuudet että etuudet, jotka perustuvat kahden tai useamman jäsenvaltion välisten ja niiden kansalliseen oikeuteen sisällytettyjen kansainvälisten sosiaaliturvasopimusten määräyksiin ja jotka johtavat kyseisen työntekijän kannalta edullisempaan tilanteeseen kuin mikä olisi seurausta yhteisön säännöstön soveltamisesta.

28 Edellä kuvatun oikeuskäytännön toisenlainen tulkinta, jonka mukaan sellaisia jäsenvaltioiden välisten sopimusten määräyksiä ei otettaisi huomioon, joissa annetaan työntekijöille suurempia etuja kuin mitä yhteisön säännöstöstä seuraa, johtaisi 51 artiklan tavoitteiden ulottuvuuden huomattavaan rajoittamiseen, koska työntekijä, joka käyttää oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, joutuisi huonompaan asemaan kuin jättäessään käyttämättä tätä oikeutta.

29 Edellä esitetyn perusteella ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava, että perustamissopimuksen 48 artiklan 2 kohtaa ja 51 artiklaa on tulkittava siten, että niillä estetään se, että työntekijät menettävät sosiaaliturvaetuja siksi, että kahden tai useamman jäsenvaltion välisiä sopimuksia, jotka on saatettu osaksi kansallista oikeutta, ei voida soveltaa neuvoston asetuksen N:o 1408/71 voimaantulon vuoksi.

Oikeudenkäyntikulut

30 Yhteisöjen tuomioistuimelle huomautuksensa esittäneille Euroopan yhteisöjen neuvostolle ja komissiolle aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja ei voida määrätä korvattaviksi. Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely yhteisöjen tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikuluista.

Näillä perusteilla

YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (kuudes jaosto)

on ratkaissut Sozialgericht Stuttgartin 9.2.1989 tekemällään päätöksellä esittämän kysymyksen seuraavasti:

Perustamissopimuksen 48 artiklan 2 kohtaa ja 51 artiklaa on tulkittava siten, että niillä estetään se, että työntekijät menettävät sosiaaliturvaetuja siksi, että kahden tai useamman jäsenvaltion välisiä sopimuksia, jotka on saatettu osaksi kansallista oikeutta, ei voida soveltaa sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä 14 päivänä kesäkuuta 1971 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 voimaantulon vuoksi.