EUROOPAN KOMISSIO
Bryssel 16.9.2022
COM(2022) 466 final
KOMISSION KERTOMUS EUROOPAN PARLAMENTILLE JA NEUVOSTOLLE
Toinen kertomus unionin taloudellisiin etuihin kohdistuvien petosten torjunnasta rikosoikeudellisin keinoin 5 päivänä heinäkuuta 2017 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2017/1371 täytäntöönpanosta
1.JOHDANTO
1.1. Tausta
Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2017/1371 unionin taloudellisiin etuihin kohdistuvien petosten torjunnasta rikosoikeudellisin keinoin, jäljempänä ’PIF-direktiivi’, hyväksyttiin 5. heinäkuuta 2017
. PIF-direktiivi korvaa niiden jäsenvaltioiden osalta, joita se sitoo
, Euroopan yhteisöjen taloudellisten etujen suojaamisesta vuonna 1995 tehdyn yleissopimuksen ja sen pöytäkirjat, jäljempänä ’PIF-yleissopimus’
.
PIF-direktiivi hyväksyttiin Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 83 artiklan 2 kohdan perusteella, ja näin ollen se kuuluu vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen säädöksiin. Se on myös osa komission yleistä petostentorjuntastrategiaa
. Lisäksi Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 2 artiklaan kirjattujen EU:n yhteisten arvojen puolustamisen ja EU:n taloudellisten etujen suojaamisen välillä on vahva keskinäinen yhteys. EU:n taloudellisten etujen suojaaminen edellyttää esimerkiksi, että oikeusviranomaiset voivat hoitaa tehtävänsä itsenäisesti ilman toimeenpanoviranomaisten puuttumista asiaan.
PIF-direktiivissä säädetään jäsenvaltioiden rikoslainsäädäntöjä koskevista yhteisistä vähimmäisvaatimuksista. Näillä yhteisillä vaatimuksilla pyritään suojaamaan EU:n taloudellisia etuja yhdenmukaistamalla tiettyjen niihin vaikuttavien rikosten määritelmiä, seuraamuksia ja vanhentumisaikoja. Yhdenmukaistaminen vaikuttaa myös Euroopan syyttäjänviraston (EPPO)
tutkinta- ja syytetoimien laajuuteen, koska EPPOn asiallinen toimivalta määritellään viittaamalla PIF-direktiiviin
, sellaisena kuin se on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä.
Koska PIF-direktiivissä edellytetään jäsenvaltioiden kriminalisoivan sekä unionin talousarvion tuloihin että menoihin liittyvät rikokset, sen saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä vaikuttaa EU:n omien varojen (tullit ja arvonlisävero) lisäksi aineellisiin toimintapolitiikkoihin, joissa EU:n menoja käytetään näiden politiikkatavoitteiden saavuttamiseen. Direktiivin asianmukainen saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä on näin ollen keskeisen tärkeää unionin talousarvion suojaamisen lisäksi kaikkien sellaisten EU:n toimintapolitiikkojen kannalta, joihin käytetään EU:n varoja, ja sillä on erityisen suuri merkitys elpymis- ja palautumistukivälineen yhteydessä.
a.PIF-direktiivi
PIF-direktiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitettuja rikoksia, jäljempänä ’PIF-rikokset’, ovat
(I)petokset, mukaan lukien rajatylittävät arvonlisäveropetokset, joihin liittyvät kokonaisvahingot ovat vähintään 10 miljoonaa euroa;
(II)rahanpesu;
(III)lahjuksen antaminen ja ottaminen;
(IV)varojen väärinkäyttö.
PIF-direktiivin 5 artiklassa velvoitetaan jäsenvaltiot kriminalisoimaan i) yllyttäminen ja avunanto näihin rikoksiin sekä ii) petosten ja varojen väärinkäytön yritykset. Lisäksi PIF-direktiivin 6 ja 9 artiklassa velvoitetaan jäsenvaltiot säätämään oikeushenkilöiden vastuusta ja niille edellä mainittujen rikosten vuoksi määrättävistä seuraamuksista, silloin kun tällaisia rikoksia ovat oikeushenkilön hyväksi tehneet
(I)oikeushenkilössä johtavassa asemassa olevat henkilöt; tai
(II)näiden henkilöiden alaisena toimivat henkilöt, jos tällaiset johtavassa asemassa olevat henkilöt ovat laiminlyöneet valvontatehtävänsä tai määräysvallan käytön.
Lisäksi PIF-direktiivin 7 artiklassa säädetään luonnollisille henkilöille määrättäviä rikosoikeudellisia seuraamuksia koskevista vähimmäissäännöistä, mukaan lukien vähintään neljän vuoden enimmäisrangaistuksista, kun rikoksista aiheutuu merkittävää vahinkoa tai etua.
PIF-direktiivin 11 artiklassa velvoitetaan jäsenvaltiot lisäksi
(I)ulottamaan lainkäyttövaltansa PIF-rikoksiin, jos rikos on tehty kokonaan tai osittain jäsenvaltion alueella tai rikoksen tekijä on jäsenvaltion kansalainen ja jos rikoksentekijään sovelletaan rikoksen tekohetkellä henkilöstösääntöjä
; ja
(II)välttämään tiettyjen ehtojen asettamista kansalaistensa ulkomailla tekemiä PIF-rikoksia koskevan lainkäyttövallan harjoittamiselle.
PIF-direktiivin 12 artiklassa velvoitetaan jäsenvaltiot myös
(I)asettamaan riittävän pitkät vanhentumisajat PIF-rikosten tekohetkestä, jotta kyseisiä rikoksia voidaan torjua tehokkaasti, ja soveltamaan vähimmäisaikoja sellaisten rikosten vanhentumiselle, joista määrättävä enimmäisseuraamus on vähintään neljä vuotta vankeutta; ja
(II)toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet seuraamusten täytäntöönpanon varmistamiseksi.
PIF-direktiivillä pyritään myös helpottamaan väärinkäytettyjen EU:n varojen takaisinperintää
rikosoikeudellisin keinoin.
b.Saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä, mukaan lukien rikkomusmenettelyt
Määräaika direktiivin saattamiselle osaksi kansallista lainsäädäntöä päättyi 6. heinäkuuta 2019. PIF-direktiivin 18 artiklan 1 kohdan mukaisesti komission oli toimitettava Euroopan parlamentille ja neuvostolle ensimmäinen täytäntöönpanokertomus kahden vuoden kuluttua direktiivin saattamiselle osaksi kansallista lainsäädäntöä asetetusta määräajasta. Kyseinen kertomus julkaistiin syyskuussa 2021. Kertomuksessa todettiin, että kaikki jäsenvaltiot ovat saattaneet PIF-direktiivin keskeiset säännökset osaksi kansallista lainsäädäntöään. Siinä korostettiin kuitenkin myös, että direktiivin saattamista osaksi kansallista lainsäädäntöä on vielä parannettava erityisesti sen varmistamiseksi, että rikosten määritelmät sekä oikeushenkilöiden ja luonnollisten henkilöiden vastuu ja rikoksista määrättävät seuraamukset saatetaan yhdenmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä. Lisäksi kertomuksessa korostettiin, että lainkäyttövallan harjoittamista ja vanhentumisaikoja koskevat säännökset on saatettava asianmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä.
Petoksiin liittyvien rikosten osalta yksi havaittu noudattamiseen liittyvä ongelma oli kansallisen lainsäädännön kapeampi soveltamisala. Useissa jäsenvaltioissa sekä lahjuksen antaminen että ottaminen edellyttävät myös lisänäkökohtaa eli ”velvollisuuksien rikkomista”. Tämä lisänäkökohta kaventaa merkittävästi PIF-direktiivin korruptiota koskevien määritelmien soveltamisalaa ja asettaa syytteen nostamisen edellytykseksi tällaisen velvollisuuden rikkomisen todistamisen. Varojen väärinkäytön osalta direktiivin noudattamiseen liittyvät ongelmat koskivat lisäksi tämän rikoksen suppeampaa saattamista osaksi kansallista lainsäädäntöä tai sitä, että rikosta ei ole lainkaan saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä.
Oikeushenkilöiden vastuuta ja seuraamuksia koskevia noudattamiseen liittyviä ongelmia olivat seuraavat:
·Oikeushenkilössä johtavassa asemassa olevien henkilöiden tekemiin rikoksiin liittyvää 6 artiklan 1 kohtaa ei ole saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä.
·Lainsäädäntö kattaa ainoastaan oikeushenkilön toiminnan puitteissa tehdyt rikokset.
·Yritykset eivät ole vastuussa tietyistä esirikoksista.
Direktiivin 9 artiklan osalta komissio korosti, että yritysten vastuu ei saisi riippua luonnollisen henkilön lainvoimaisesta tuomiosta, kuten yhdessä jäsenvaltiossa on asianlaita, koska tämä heikentää mahdollisuutta määrätä oikeushenkilöille ”tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia” seuraamuksia.
Luonnollisten henkilöiden rikosoikeudellisten seuraamusten osalta noudattamiseen liittyviä ongelmia havaittiin neljäsosassa jäsenvaltioista. Useiden jäsenvaltioiden lainsäädännössä on säännöksiä, joiden nojalla yksityishenkilöt voivat välttyä rikosoikeudelliselta vastuulta tai seuraamuksilta, jos he ilmoittavat rikoksesta tai maksavat takaisin unionin taloudellisille eduille aiheutuneen vahingon eri vaiheissa ennen rikosoikeudellista menettelyä tai sen aikana. Tällaiset säännökset voivat johtaa siihen, että seuraamukset eivät ole tehokkaita eivätkä varoittavia. Muut noudattamiseen liittyvät ongelmat koskivat sitä, että kansallisessa lainsäädännössä enimmäisseuraamukseksi säädetyn vankeusrangaistuksen pituus oli alle neljä vuotta.
Lainkäyttövallan määrittämisessä alueperiaatteen perusteella ilmeni erityinen noudattamiseen liittyvä ongelma. Se koski joidenkin jäsenvaltioiden asettamaa ehtoa, jonka mukaan syyte PIF-rikoksista voidaan nostaa ainoastaan rikoksen uhrin rikoksentekopaikassa tekemän ilmoituksen perusteella tai asianomistajan tekemän kantelun perusteella (jos syytteen nostaminen sen valtion lain nojalla, jossa rikos on tapahtunut, edellyttää tällaista kantelua). Yksi erityinen ongelma saattamisessa osaksi kansallista lainsäädäntöä liittyy siihen, että tuomion täytäntöönpanoa koskeva vanhentumisaika on 12 artiklassa edellytettyä viittä vuotta lyhyempi.
Ensimmäisen täytäntöönpanokertomuksen antamisen jälkeen virallisia ilmoituksia on tähän mennessä lähetetty 17 jäsenvaltiolle, sanotun kuitenkaan rajoittamatta muita jäsenvaltioita vastaan toteutettavia lisätoimia: kahdeksalle jäsenvaltiolle joulukuussa 2021
; viidelle jäsenvaltiolle helmikuussa 2022
; ja vielä neljälle jäsenvaltiolle toukokuussa 2022. Komissio arvioi parhaillaan virallisiin ilmoituksiin tähän mennessä saatuja vastauksia mahdollisia lisätoimia silmällä pitäen.
1.2. Toisen täytäntöönpanokertomuksen tarkoitus ja menetelmät
Komissio antaa PIF-direktiivin 18 artiklan 4 kohdan mukaisesti tämän toisen täytäntöönpanokertomuksen arvioidakseen unionin taloudellisten etujen suojan tehostamista koskevan yleisen tavoitteen kannalta,
a)
onko 2 artiklan 2 kohdassa säädetty arvonlisäveron kynnysarvo asianmukainen;
b)
ovatko 12 artiklassa tarkoitetut vanhentumisaikaa koskevat säännökset riittävän tehokkaita; ja
c)
voidaanko hankintoihin liittyviä petoksia torjua PIF-direktiivin nojalla tehokkaasti.
PIF-direktiivin 18 artiklan 5 kohdan mukaisesti tässä kertomuksessa arvioidaan myös tarvetta tarkistaa PIF-direktiiviä ja etenkin sisällyttää siihen hankintoihin liittyviä petoksia koskeva erityinen säännös.
Kertomus perustuu pääasiassa tietoihin, joita jäsenvaltiot ovat toimittaneet komissiolle ilmoittaessaan kansallisista toimenpiteistä, joilla PIF-direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä, ja sen jälkeen muun muassa käynnissä olevien rikkomusmenettelyjen yhteydessä jäsenvaltioiden kanssa käytyyn järjestelmälliseen tietojenvaihtoon.
Lisäksi kertomus perustuu jäsenvaltioiden komissiolle 18 artiklan 2 kohdan nojalla toimittamiin vuosittaisiin tilastoihin PIF-rikoksista, mukaan luettuina yllyttäminen ja avunanto näihin rikoksiin sekä petosten tai varojen väärinkäytön yritykset. Tilastot koskevat erityisesti seuraavia:
a) käynnistettyjen rikosoikeudellisten menettelyjen lukumäärä, niiden menettelyjen lukumäärä, joissa syytteestä on luovuttu, jotka päättyivät vapauttavaan päätökseen ja jotka päättyivät langettavaan tuomioon, sekä käynnissä olevien menettelyjen lukumäärä; ja
b) rikosoikeudellisten menettelyjen perusteella takaisin perityt määrät ja arvioidut vahingot.
Komissio sai kuitenkin vuodelta 2021 tilastoja vain noin kolmasosasta jäsenvaltioita, ja toinen kolmasosa jäsenvaltioista toimitti puutteellisia tilastoja. Useimmissa jäsenvaltioissa tilastoja ei yleensä kerätä keskustasolla.
Lisäksi toimitetut tilastot eivät kata kaikkia asianomaisia rikoksia, ja hyvin usein tilastot koskevat laajempia rikoksia eivätkä nimenomaan PIF-direktiivin soveltamisalaan kuuluvia rikoksia. Jäsenvaltioiden toimittamissa tiedoissa ei myöskään erotella, vahingoittavatko rikokset EU:n vai jäsenvaltioiden taloudellisia etuja.
Lisäksi useimmissa jäsenvaltioissa ei ole saatavilla erillisiä tietoja näissä rikoksissa avustamisesta eikä petosten tai varojen väärinkäytön yrityksistä.
Tiedot käynnistetyistä rikosoikeudellisista menettelyistä, niistä menettelyistä, joissa syytteestä on luovuttu, jotka päättyivät vapauttavaan päätökseen ja jotka päättyivät langettavaan tuomioon, sekä käynnissä olevista menettelyistä eivät myöskään ole yhdenmukaisia kaikissa jäsenvaltioissa.
Lisäksi takaisin perityistä määristä ja arvioidusta vahingosta on saatavilla tietoja vain muutamassa jäsenvaltiossa.
EPPOn vuoden 2021 vuosikertomuksessa esitetään asiaankuuluvat – joskin suppeat – tiedot EPPOn operatiivisesta toiminnasta sen seitsemän ensimmäisen toimintakuukauden aikana. Vuosikertomuksen mukaan 31,8 prosenttia EPPOn tutkinnoista koskee epäiltyjä muita kuin hankintoihin liittyviä petoksia (313 tutkintaa), joissa käytetään tai esitetään vääriä, virheellisiä tai puutteellisia ilmoituksia tai asiakirjoja ja joista seuraa, että unionin talousarvioon tai unionin hallinnoimiin tai sen puolesta hallinnoitaviin talousarvioihin sisältyviä varoja tai omaisuutta käytetään väärin tai pidätetään oikeudettomasti. Tällaista petostyyppiä havaitaan pääasiassa maataloustuissa ja suorissa tuissa, maaseudun kehityksen, merenkulun ja kalastuksen kehityksen ohjelmissa, infrastruktuurissa, henkilöresurssien kehitysohjelmissa, covid-19-pandemiaan liittyvissä elvytysvaroissa, koulutuspalveluissa, rakentamisessa, tutkimuksessa ja innovoinnissa, paikallisen infrastruktuurin kehittämisessä, hoivapalveluissa, nuorten ja työttömien saamisessa työmarkkinoille, vesi-infrastruktuurissa sekä pienten ja keskisuurten yritysten (pk-yritykset) tuessa. Etenkin maataloustukien osalta EPPO tutkii petoksia, jotka perustuvat vääriin, virheellisiin tai epätäydellisiin tietoihin tai virheellisiin ilmoituksiin viljelyalan koosta ja/tai karjan määrästä (niin kutsuttu haamukarja), sekä sellaisten rikollisryhmien toimintaa, jotka toimittavat vääriä asiakirjoja kaikenlaisten kuvitteellisten maatalousyritysten nimissä.
Hankintamenoihin liittyvien petosten osuus EPPOn tutkinnoista oli 11,2 prosenttia (110 tapausta). Petokset on tavallisesti tehty käyttämällä tai esittämällä vääriä, virheellisiä tai puutteellisia tietoja tai asiakirjoja. Tätä rikostyyppiä havaitaan pääasiassa rakentamisessa, jäte- ja jätevesi-infrastruktuuria koskevissa tuissa, teknologiassa (vihreä jäte, kierrättäminen) ja henkilöstönkehitysohjelmissa.
Koska tietoja on saatavilla niukasti, on vaikea arvioida PIF-direktiivin säännösten asianmukaisuutta ja tehokkuutta sekä tarvetta tarkistaa direktiiviä tällä perusteella. Komissio kehottaa jäsenvaltioita keräämään ja toimittamaan tiedot hyvissä ajoin PIF-direktiivin 18 artiklan 2 kohdassa säädettyjen vaatimusten mukaisesti.
Ensimmäistä täytäntöönpanokertomusta varten jäsenvaltioilta ja muista lähteistä saatuja tietoja täydennettiin ulkopuolisella tutkimuksella. Tutkimuksessa
·analysoitiin perusteellisemmin sitä, miten jäsenvaltiot ovat saattaneet arvonlisäveron kynnysarvoa, julkisiin hankintoihin liittyviä petoksia ja vanhentumisaikoja koskevat PIF-direktiivin artiklat osaksi kansallista lainsäädäntöään;
·kerättiin lisätietoja asiaankuuluvista rikosoikeudellisista menettelyistä ja niiden tuloksista; ja
·haastateltiin keskeisiä sidosryhmiä, kuten EU:n ja kansallisen tason toimijoita.
2. PIF-DIREKTIIVIN 18 ARTIKLAN 4 KOHDAN MUKAISET ERITYISET ARVIOINTIKOHTEET
2.1. Arvonlisäveron kynnysarvo (2 artiklan 2 kohta)
PIF-direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa asetetaan kynnysarvo direktiivin soveltamiselle arvonlisäveroon perustuvista omista varoista saataviin tuloihin. PIF-direktiiviä sovelletaan ainoastaan yhteiseen alv-järjestelmään kohdistuviin vakaviin rikoksiin. Yhteiseen alv-järjestelmään kohdistuvia rikoksia on pidettävä vakavina, jos
1.ne ovat PIF-direktiivin 3 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettuja tahallisia petoksellisia tekoja tai laiminlyöntejä;
2.ne ovat yhteydessä kahden tai useamman unionin jäsenvaltion alueeseen; ja
3.niistä aiheutuva kokonaisvahinko on vähintään 10 miljoonaa euroa.
Tämän kynnysarvon tarkoituksena on lähinnä kattaa karusellipetokset, missing traders ‑arvonlisäveropetokset ja rikollisjärjestöjen puitteissa tehdyt arvonlisäveropetokset. Nämä kolme petostyyppiä muodostavat vakavan uhkan yhteiselle alv-järjestelmälle ja näin ollen unionin talousarviolle.
Vahinko
Jäsenvaltioiden lähestymistavat rajatylittävien arvonlisäveropetosten aiheuttaman vahingon määrään voidaan luokitella seuraavasti:
·jäsenvaltiot, jotka edellyttävät vahingon olevan vähintään 10 miljoonaa euroa;
·jäsenvaltiot, joiden asettama kynnysarvo on alle 10 miljoonaa euroa;
·jäsenvaltiot, jotka eivät ole asettaneet vahingon määrää koskevaa kynnysarvoa.
Kymmenen miljoonan euron kynnysarvon vuoksi merkittävä osa petollisesta toiminnasta, joka koskee kahden tai useamman jäsenvaltion aluetta mutta jonka aiheuttama kokonaisvahinko on alle 10 miljoonaa euroa (esimerkiksi suurin osa tupakan salakuljetusta ja dieselpetoksia koskevista tapauksista), jää PIF-direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.
Kynnysarvo on yksi tärkeimmistä EPPOn toimintaan arvonlisäveropetostapauksissa vaikuttavista tekijöistä. Koska jäsenvaltiot tulkitsevat vahinkojen laskemista eri tavoin, syntyy toistuvasti kysymyksiä sovellettavasta menetelmästä (mm. siitä, pitäisikö useissa jäsenvaltioissa aiheutuvat vahingot laskea yhteen) ja maiden vähimmäismäärästä (tarvitaanko vähintään kaksi osallistuvaa jäsenvaltiota vai riittääkö kaksi jäsenvaltiota, jotka eivät välttämättä osallistu EPPOon).
Lisäksi niissä jäsenvaltioissa, joiden talous on pienempi, on enemmän tapauksia, joissa vahinkojen määrä ei ylitä 10 miljoonan euron kynnysarvoa. Tämä voi johtaa jäsenvaltioiden väliseen epätasapainoon niiden tapausten määrässä, joita EPPOlla on toimivalta käsitellä.
Lisäksi arvonlisäveroon liittyy huomattavan paljon petollista toimintaa, joka koskee kahden tai useamman jäsenvaltion aluetta mutta jonka aiheuttama kokonaisvahinko on alle 10 miljoonaa euroa. Kynnysarvo ei myöskään ole varoittava, sillä EPPO käsittelee vain laajamittaisia arvonlisäveropetoksia, minkä vuoksi tekijät saattavat etsiä heikoimpia lainkäyttöalueita päästäkseen sekä kansallisten viranomaisten että EPPOn ulottumattomiin.
Lisäksi toimivaltaisilla tutkintaviranomaisilla ei usein ole tutkinnan alkuvaiheessa täydellistä kuvaa rikollisen toiminnan luonteesta (eli siitä, onko kyseessä karusellipetos ja onko se näin ollen yhteydessä kahden tai useamman jäsenvaltion alueeseen) eikä siihen liittyvän vahingon määrästä. Sen odottaminen, että vahinko saavuttaa 10 miljoonan euron kynnysarvon, voi haitata tutkintaa. Lisäksi kynnysarvo saattaa aiheuttaa epäselvyyttä siitä, pitäisikö tietty arvonlisäveropetos ottaa käsiteltäväksi kansallisissa viranomaisissa vai EPPOssa ja missä vaiheessa tapaus olisi siirrettävä EPPOlle.
Useimmat vahingon määrään liittyvää kynnysarvoa soveltavat jäsenvaltiot soveltavat PIF-direktiivin johdanto-osan 4 kappaleen mukaista kumulatiivista lähestymistapaa ottaen huomioon saman arvonlisäpetostapauksen useissa jäsenvaltioissa aiheuttamat kokonaisvahingot. Joissakin jäsenvaltioissa viranomaiset kuitenkin laskevat vahingon vain jäsenvaltiokohtaisesti.
Komissiolla ei kuitenkaan ole tällä hetkellä riittävästi tietoja, jotta se voisi muodostaa lopullisen näkemyksen tästä kysymyksestä, minkä vuoksi sitä tarkastellaan uudelleen myöhemmin.
2.2. Vanhentumisajat (12 artikla)
PIF-direktiivin 12 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet asettaakseen vanhentumisajan, jonka puitteissa PIF-direktiivin 3, 4 ja 5 artiklassa tarkoitettujen rikosten tutkinta, syytteeseenpano, oikeudenkäynti ja tuomioistuimen päätöksen tekeminen on mahdollista riittävän pitkään sen jälkeen kun kyseiset rikokset on tehty, jotta niitä voidaan torjua tehokkaasti.
Kun kyse on rikoksista, joista määrättävä enimmäisseuraamus on vähintään neljä vuotta vankeutta, vanhentumisajan on oltava vähintään viisi vuotta rikoksen tekohetkestä (12 artiklan 2 kohta). PIF-direktiivin 12 artiklan 3 kohdassa annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus säätää vanhentumisajasta, joka on lyhyempi kuin viisi vuotta mutta vähintään kolme vuotta, edellyttäen, että vanhentumisaika voidaan keskeyttää tiettyjen toimien vuoksi. Ilmaus ”tietyt toimet” jättää paljon tulkinnanvaraa. Näin ollen jäsenvaltiot voivat hyväksyä lyhyempiä vanhentumisaikoja (joka tapauksessa vähintään kolme vuotta) sellaisten rikosten osalta, joista PIF-direktiivissä edellytetty enimmäisseuraamus on vähintään neljä vuotta vankeutta, kunhan samalla säädetään vanhentumisajan keskeyttämisestä. Direktiivissä säädetään myös 3, 4 ja 5 artiklassa tarkoitetusta rikoksesta annetun tuomion perusteella määrättyjen seuraamusten täytäntöönpanon vanhentumisajasta (12 artiklan 4 kohta).
Jotta voidaan arvioida, ovatko vanhentumisaikoja koskevat säännökset ”riittävän tehokkaita”, on ensin selvitettävä, mitä tämä käsite tarkoittaa. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella voidaan päätellä, että vanhentumisajan olisi oltava riittävän pitkä, jotta voidaan varmistaa tehokkaat ja ennaltaehkäisevät seuraamukset PIF-rikoksia koskevissa tapauksissa. On myös huomattava, että luonteensa vuoksi vanhentumisajat edellyttävät tehokkuuden ja muun muassa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan perusoikeuden tasapainottamista. Tämä ilmaistaan selväsanaisesti PIF-direktiivin johdanto-osan 28 kappaleessa, jossa todetaan, että direktiivin ”tarkoituksena on varmistaa, että kyseisiä oikeuksia ja periaatteita kunnioitetaan täysin ja että ne pannaan täytäntöön”. Direktiivin 18 artiklan 4 kohdassa ei edellytetä sen arvioimista, ovatko vanhentumisajat sinänsä riittävän tehokkaita, vaan sen mukaan on arvioitava, ovatko vanhentumisaikoja koskevat säännökset riittävän tehokkaita.
Tästä syystä kysymys ”ovatko 12 artiklassa tarkoitetut vanhentumisaikaa koskevat säännökset riittävän tehokkaita?” voitaisiin muuttaa muotoon ”ovatko 12 artiklassa tarkoitetut vanhentumisaikaa koskevat säännökset riittävän tehokkaita varmistamaan, että PIF-direktiivin 3, 4 ja 5 artiklassa tarkoitettujen rikosten tutkinta ja syytteeseenpano sekä niitä koskeva oikeudenkäynti ja tuomioistuimen päätöksen tekeminen tapahtuvat asianmukaisesti?” Jos vastaus olisi, että PIF-rikosten tutkinta ja syytteeseenpano sekä niitä koskevat oikeudenkäynnit ja niistä määrättävät rangaistukset ovat joissakin jäsenvaltioissa epätodennäköisempiä kuin muissa jäsenvaltioissa vanhentumisaikojen soveltamisen vuoksi, tätä voitaisiin pitää osoituksena siitä, että säännökset eivät ole riittävän tehokkaita.
Määräaika, johon mennessä jäsenvaltioiden oli määrä saattaa PIF-direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöään, oli kuitenkin vain kolme vuotta ennen tämän kertomuksen laatimista, mikä on lyhyempi ajanjakso kuin PIF-direktiivin 12 artiklassa säädetyt vanhentumisajat. Näin ollen tässä vaiheessa on vaikea sanoa, missä määrin vanhentumisaikoja koskevilla PIF-direktiivin säännöksillä on ollut todellista vaikutusta.
Lisäksi, kuten edellä mainittiin, jäsenvaltiot ovat toimittaneet 18 artiklan 2 kohdan mukaisia tilastotietoja vain niukasti. Näin ollen tässä vaiheessa ei ole mahdollista verrata käynnistettyjen rikosoikeudellisten menettelyjen lukumäärää, niiden menettelyjen lukumäärää, joissa syytteestä on luovuttu, jotka päättyivät vapauttavaan päätökseen tai langettavaan tuomioon, sekä käynnissä olevien menettelyjen lukumäärää eri jäsenvaltioiden välillä eikä kytkeä näitä havaintoja eri jäsenvaltioiden vanhentumisaikojen pituuteen.
Tästä syystä tässä arvioinnissa tarkastellaan ensisijaisesti jäsenvaltioiden oikeudellista tilannetta (sellaisena kuin se ilmenee niistä kansallisista toimenpiteistä, joilla vanhentumisaikoja koskevat säännökset saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä) sekä niiden käytännön tilannetta.
Tässä yhteydessä voidaan pitää toivottavana, että vanhentumisaikoja pidennetään, koska PIF-rikosten tutkinnat kestävät yleensä kauan. Tiettyjen rikosten paljastamiseen voi mennä vuosia, ja niiden tutkiminen saattaa edellyttää merkittäviä toimia niiden rajatylittävän luonteen vuoksi.
Koska PIF-direktiivissä säädetyt vanhentumisajat on joka tapauksessa asetettu samankaltaisille rikoksille kansallisella tasolla säädettyjen vanhentumisaikojen alarajalle, PIF-direktiivin vaikutus vanhentumisaikoihin kansallisella tasolla on kuitenkin ollut suhteellisen vähäinen.
Tämä ei tarkoita, että kyseiset PIF-direktiivin säännökset olisivat sinänsä tehottomia. Direktiivin säännöksillä varmistetaan joka tapauksessa tietty vähimmäistaso ja taataan siten oikeusvarmuus estämällä vanhentumisaikojen lyhentäminen myöhemmin jäsenvaltioissa.
2.3. Julkisiin hankintoihin liittyvät petokset (3 artiklan 2 kohdan b alakohta)
PIF-direktiivin 3 artiklassa säädetään, että jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet varmistaakseen, että unionin taloudellisiin etuihin vaikuttava petos on rikos, jos se on tehty tahallisesti. Tätä varten siinä luetellaan neljä toimintatyyppiä, joita pidetään unionin taloudellisiin etuihin vaikuttavina petoksina. Näihin neljään ryhmään kuuluu tekoja tai laiminlyöntejä, jotka koskevat
(I)muita kuin hankintoihin liittyviä menoja (3 artiklan 2 kohdan a alakohta);
(II)hankintoihin liittyviä menoja (3 artiklan 2 kohdan b alakohta);
(III)muita kuin arvonlisäveroon perustuvista omista varoista saatavia tuloja (3 artiklan 2 kohdan c alakohta); ja
(IV)arvonlisäveroon perustuvista omista varoista saatavia tuloja (3 artiklan 2 kohdan d alakohta).
a.”Hankintoihin liittyvien menojen” käsite
”Hankintoihin liittyvien menojen” käsitettä ei kuitenkaan määritellä tarkemmin PIF-direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdassa. Johdanto-osan 6 kappaleessa todetaan seuraavaa: ”Tässä direktiivissä hankintoihin liittyvillä menoilla tarkoitetaan kaikkia menoja, jotka liittyvät Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) N:o 966/2012 101 artiklan 1 kohdassa määriteltyihin hankintasopimuksiin.” Komission teettämässä ulkoisessa tutkimuksessa on havaittu, että tämä on useissa tapauksissa johtanut lain virheelliseen tulkintaan siten, että 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan soveltamisalan ulkopuolelle jätetään tilanteet, joissa EU:n varoja jakavat hankintasopimuksia kansallisten/yksityisten toimijoiden kanssa tekevät kansalliset virastot/hallinnot.
Koska asetus N:o 966/2012 ei ole enää voimassa, viittaus siihen olisi luettava ”asetuksen (EU, Euratom) 2018/1046 2 artiklan 51 kohdassa määriteltyihin”. Asetuksen 2018/1046 2 artiklan 51 kohdasta seuraa, että hankintoihin liittyvät menot kattavat kaikki menot, jotka liittyvät julkisiin hankintasopimuksiin, kuten talouden toimijoiden ja EU:n hankintaviranomaisen välisiin kiinteistönhankintasopimuksiin, tavarahankintasopimuksiin, rakennusurakkasopimuksiin tai palveluhankintasopimuksiin.
Kun otetaan huomioon SEUT-sopimuksen 325 artiklan määräykset sellaisina kuin Euroopan unionin tuomioistuin on niitä tulkinnut ja erityisesti ilmaisu ”kaikenlainen laiton toiminta” (jota ei voida tulkita suppeasti, kun otetaan huomioon unionin taloudellisten etujen suojaamisen merkitys), on katsottava, että kansallisten viranomaisten tekemät hankintoihin liittyvät petokset, jotka vahingoittavat unionin taloudellisia etuja, kuuluvat PIF-direktiivin soveltamisalaan.
b.Ilmaukseen ”ainakin jos ne on tehty laittoman hyödyn tuottamiseksi rikoksentekijälle tai muulle taholle niin, että unionin taloudellisille eduille aiheutuu menetyksiä” perustuvan vaatimuksen vaikutus
PIF-direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohdassa säädetään, että hankintoihin liittyvinä petoksina pidetään
1.väärien, virheellisten tai puutteellisten ilmoitusten tai asiakirjojen käyttämistä tai esittämistä, josta seuraa, että unionin talousarvioon tai unionin hoidossa oleviin tai sen puolesta hoidettuihin talousarvioihin sisältyviä varoja tai omaisuutta käytetään väärin tai pidätetään oikeudettomasti;
2.erityistä velvoitetta rikkoen tapahtuvaa tietojen ilmoittamatta jättämistä, jolla on sama seuraus kuin edellä; tai
3.tällaisten varojen tai omaisuuden väärinkäyttöä muihin tarkoituksiin kuin mihin ne on alun perin myönnetty, mikä vahingoittaa unionin taloudellisia etuja.
On syytä huomata, että 3 artiklan 2 kohdan a alakohdassa luetellaan vastaavat rikokset muihin kuin hankintoihin liittyvien petosten yhteydessä. Rikokset, joita tarkoitetaan 3 artiklan 2 kohdan a ja b alakohdassa, edellyttävät kummassakin tapauksessa tahallisuutta (3 artiklan 1 kohdan mukaisesti) ja tekoa tai laiminlyöntiä. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan b alakohta sisältää kuitenkin lisäehdon: ”ainakin jos ne on tehty laittoman hyödyn tuottamiseksi rikoksentekijälle tai muulle taholle niin, että unionin taloudellisille eduille aiheutuu menetyksiä”. Syy-yhteys unionin taloudellisiin etuihin on varsin ilmeinen, koska direktiivillä pyritään yhdenmukaistamaan näiden taloudellisten etujen rikosoikeudellinen suojaaminen ja siten puuttumaan PIF-rikoksiin. Toisin sanoen hankintoihin liittyvät petokset kuuluvat direktiivin soveltamisalaan, jos niistä aiheutuu menetyksiä unionin taloudellisille eduille.
Tämä vaatimus voi nostaa merkittävästi hankintoihin liittyvien petostapausten syytteeseenpanokynnystä muihin kuin hankintoihin liittyviin tapauksiin verrattuna. Lisäksi on kuitenkin otettava huomioon ilmaus ”ainakin”. Se jättää jäsenvaltioille harkintavaltaa hankintoihin liittyvien petosten määrittelyssä.
Tältä osin useat jäsenvaltiot vaativat syytteeseenpanon edellytyksenä näyttöä unionin taloudellisille eduille aiheutuneista menetyksistä. Jotkin jäsenvaltiot vaativat rikoksentekijän tai muun henkilön saaman laittoman hyödyn yksilöimistä, mutta syy-yhteys menetyksiin ei sisälly tähän. Suurin osa jäsenvaltioista on kuitenkin kriminalisoinut 3 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuja rikoksia muodostavat tahalliset teot tai laiminlyönnit tai saattanut ne osaksi kansallista lainsäädäntöään laajemmilla kansallisilla säännöksillä PIF-direktiivin mukaisesti. Monet jäsenvaltiot eivät myöskään tee eroa unionin ja kansallisten taloudellisten etujen välillä.
Tästä syystä hankintoihin liittyvien petosten määritelmän laajuus ja tämän seurauksena näyttöä koskevat vaatimukset, joiden on täytyttävä syytteiden nostamiseksi tällaisista rikoksista, vaihtelevat huomattavasti eri jäsenvaltioissa. Nämä erot voivat johtaa unionin etujen epätasaiseen suojaamiseen, jos tiettyjä petollisia toimia ei tutkita tai niistä ei nosteta syytteitä tietyissä jäsenvaltioissa, vaikka muissa jäsenvaltioissa näin tehdään.
3. PÄÄTELMÄT
PIF-direktiivillä pyrittiin vahvistamaan unionin taloudellisten etujen suojaa. Direktiivi tuo lisäarvoa asettamalla i) rikosten määrittelyä koskevat yhteiset vähimmäissäännöt ja ii) seuraamukset unionin taloudellisiin etuihin vaikuttavien petosten ja muun laittoman toiminnan torjuntaa varten.
Kaikki jäsenvaltiot ovat saattaneet PIF-direktiivin keskeiset säännökset osaksi kansallista lainsäädäntöään. Direktiivin saattamista osaksi kansallista lainsäädäntöä on kuitenkin vielä parannettava, erityisesti sen varmistamiseksi, että rikosten määritelmät saatetaan johdonmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä ja että oikeushenkilöiden ja luonnollisten henkilöiden vastuu – ja seuraamukset – toteutuvat. Jäsenvaltioiden on myös tehostettava lainkäyttövallan harjoittamista ja vanhentumisaikoja koskevien säännösten saattamista asianmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä. Tämä on johtanut siihen, että tähän mennessä on aloitettu rikkomusmenettelyt 17:ää jäsenvaltiota vastaan.
Tämän direktiivin saattamista osaksi kansallista lainsäädäntöä koskevan toisen kertomuksen päätavoitteena on arvioida,
a)
onko 2 artiklan 2 kohdassa säädetty arvonlisäveron kynnysarvo asianmukainen;
b)
ovatko 12 artiklassa tarkoitetut vanhentumisaikaa koskevat säännökset riittävän tehokkaita; ja
c)
voidaanko hankintoihin liittyviä petoksia torjua PIF-direktiivin avulla tehokkaasti.
Kertomus perustuu pääasiassa jäsenvaltioiden komissiolle toimittamiin tietoihin, kuten vuosittaisiin tilastoihin PIF-rikoksista, jotka jäsenvaltiot toimittivat komissiolle 18 artiklan 2 kohdan mukaisesti. Kuten edellä mainittiin, jäsenvaltioiden toimittamat tilastot eivät kuitenkaan tällä hetkellä tarjoa riittävää näyttöä lopullisten päätelmien tekemiseksi. Lisäksi takaisin perityistä määristä ja arvioidusta vahingosta on saatavilla tietoja vain muutamassa jäsenvaltiossa. Näin ollen on vaikea arvioida PIF-direktiivin säännösten asianmukaisuutta ja tehokkuutta sekä tarvetta tarkistaa direktiiviä tällä perusteella.
Komissio kehottaa jäsenvaltioita keräämään ja toimittamaan tiedot hyvissä ajoin PIF-direktiivin 18 artiklan 2 kohdassa säädettyjen vaatimusten mukaisesti. Komissio voi tarvittaessa antaa lisäohjeita siitä, miten jäsenvaltioiden olisi toimitettava tilastoja. Se voisi esittää seurantatoimena räätälöidyn pyynnön niille jäsenvaltioille, jotka eivät ole toimittaneet täydellisiä ja kattavia tietoja 18 artiklan 2 kohdan mukaisesti.
Arvonlisäveropetokset
PIF-direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa säädetyn arvonlisäveron kynnysarvon osalta otettiin huomioon vahingon osatekijä. Todettiin, että 10 miljoonan euron kynnysarvon vuoksi merkittävä osa petollisesta toiminnasta jää PIF-direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Lisäksi niissä jäsenvaltioissa, joiden talous on pienempi, on enemmän tapauksia, joissa vahinkojen määrä ei ylitä 10 miljoonan euron kynnysarvoa. Lisäksi arvonlisäveroon liittyy huomattavan paljon petollista toimintaa, joka koskee kahden tai useamman jäsenvaltion aluetta mutta jonka aiheuttama kokonaisvahinko on alle 10 miljoonaa euroa. Toimivaltaisilla tutkintaviranomaisilla ei myöskään usein ole tutkinnan alkuvaiheessa täydellistä kuvaa rikollisen toiminnan luonteesta. Sen odottaminen, että vahinko saavuttaa 10 miljoonan euron kynnysarvon, voi haitata tutkintaa. Kynnysarvo saattaa aiheuttaa epäselvyyttä siitä, pitäisikö tietty arvonlisäveropetos ottaa käsiteltäväksi kansallisissa viranomaisissa vai EPPOssa ja missä vaiheessa tapaus olisi siirrettävä EPPOlle.
Lisäksi useimmat jäsenvaltiot ottavat huomioon saman arvonlisäpetostapauksen useissa jäsenvaltioissa aiheuttaman kokonaisvahingon (kumulatiivinen lähestymistapa) PIF-direktiivin johdanto-osan 4 kappaleen mukaisesti, kun taas jotkin jäsenvaltiot laskevat vahingon jäsenvaltiokohtaisesti. Joissakin niistä jäsenvaltioista, jotka soveltavat kumulatiivista menetelmää, otetaan huomioon ainoastaan EPPOon liittyneissä jäsenvaltioissa aiheutunut vahinko. Näitä käytäntöjä on hyvin vaikea sovittaa yhteen PIF-direktiivin johdanto-osan 4 kappaleen sanamuodon kanssa.
Edellä esitetyt vahingon määrää koskevan kynnysarvon rajat ja kynnysarvon määritystapa herättävät kysymyksiä siitä, onko kynnysarvo riittävän tehokas ja varoittava yhteiseen alv-järjestelmään kohdistuvien vakavien petosten torjumiseksi. PIF-direktiivin tulevan tarkistuksen yhteydessä voitaisiin harkita kynnysarvon alentamista ja vaihtoehtoisten kriteerien asettamista rikoksen vakavuuden arvioimiseksi.
Vaikka tässä vaiheessa ei ole riittävästi tietoa 10 miljoonan euron kynnysarvon soveltamisesta käytännössä, olisi tarvittaessa kuitenkin annettava riittävät ohjeet kynnysarvon laskentamenetelmästä.
Julkiset hankinnat
PIF-direktiivissä ei määritellä hankintoihin liittyviä menoja. Vaikka lainsäätäjän tarkoitus voidaan päätellä muista PIF-direktiivin säännöksistä, johdanto-osan kappaleissa nyt esitetty viittaus toiseen EU:n säädökseen saattaa aiheuttaa tiettyä epävarmuutta hankintoihin liittyvien petosten määritelmän soveltamisalasta, kun osallisina on EU:n varoja hallinnoivia kansallisia hankintaviranomaisia.
Lisäksi, kuten edellä mainittiin, 3 artiklan 2 kohdan b alakohdan johdantokappaleessa asetetaan (muihin PIF-rikoksiin verrattuna) erityinen tahallisuutta koskeva ehto ja alakohdassa todetaan, että hankintoihin liittyvät petokset olisi kriminalisoitava ”ainakin” jos ne on tehty laittoman hyödyn tuottamiseksi rikoksentekijälle tai muulle taholle niin, että unionin taloudellisille eduille aiheutuu menetyksiä. Ilmauksella ”ainakin” jäsenvaltioille jätetty tahallisuutta koskeva tulkintavara voi johtaa unionin etujen epätasaista suojaamista koskeviin ongelmiin, koska tiettyjä petollisia toimia ei ehkä tutkita tai niistä ei nosteta syytteitä tietyissä jäsenvaltioissa (koska tahallisuutta ei ole todistettu), vaikka muissa jäsenvaltioissa näin tapahtuu.
PIF-direktiivin tulevan tarkistuksen yhteydessä voitaisiin harkita johdanto-osan 6 kappaleeseen tehtäviä muutoksia, joilla selvennetään, että direktiivin soveltamisalaan kuuluvat myös hankinnat, joihin osallistuu EU:n varoja hallinnoivia kansallisia hankintaviranomaisia, sekä 3 artiklan 2 kohdan b alakohtaan tehtäviä muutoksia, joissa otetaan huomioon muiden PIF-petosrikosten tahallisuutta koskeva laajempi vaatimus, jonka mukaan petos on rikos, ”jos se on tehty tahallisesti”.
Vanhentumisajat
Vanhentumisaikoihin sovellettavien kansallisten sääntöjen epäyhtenäisyys saattaa aiheuttaa lisäongelmia rajatylittävissä tapauksissa. Niissä saattaa syntyä tilanteita, joissa samaan petolliseen toimintaan osallistuvat talouden toimijat voivat hyötyä erilaisista järjestelmistä sen mukaan, missä jäsenvaltioissa heidän tapauksestaan nostetaan syyte. Näin ollen PIF-direktiivissä säädetty vähimmäisvaatimus ei välttämättä riitä mahdollistamaan vanhentumisaikojen osalta kaikkien PIF-rikosten yhdenmukaista tutkintaa ja syytteeseenpanoa sekä niitä koskevaa oikeudenkäyntiä, oikeudellisen päätöksen tekemistä ja seuraamusten täytäntöönpanoa kaikissa jäsenvaltioissa.
PIF-direktiivin voimaantulosta ei kuitenkaan ole kulunut tarpeeksi aikaa, jotta 12 artiklassa säädetyt vanhentumisajat olisivat umpeutuneet jonkin PIF-direktiivin soveltamisalaan kuuluvan rikoksen osalta.
Lisäksi tässä vaiheessa ei ole konkreettista näyttöä siitä, että PIF-rikosten tutkinta, syytteeseenpano, oikeudenkäynnit ja niistä määrättävät rangaistukset olisivat joissakin jäsenvaltioissa epätodennäköisempiä kuin toisissa siitä syystä, että vanhentumisajat ovat liian lyhyitä.
Komissio jatkaa PIF-direktiivin 18 artiklan mukaisesti sen arvioimista, noudattavatko jäsenvaltiot PIF-direktiiviä, ja toteuttaa kaikki tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että direktiivin säännöksiä noudatetaan kaikkialla Euroopan unionissa. Komissio aikoo myös tehostaa kansallisten viranomaisten kanssa käymäänsä vuoropuhelua keinoista parantaa tiedonkeruuta, jotta PIF-direktiivin täytäntöönpanoa voidaan arvioida kattavampien tietojen perusteella.