EUROOPAN KOMISSIO

Bryssel 23.3.2017

COM(2017) 138 final

KOMISSION TIEDONANTO

Täydentävyyden jälkivarmennus 2007–2013

1.JOHDANTO

Täydentävyys on Euroopan unionin koheesiopolitiikassa sovellettu periaate, jolla pyritään varmistamaan, että rakennerahastot 1 täydentävät mutta eivät korvaa jäsenvaltion vastaavia julkisia menoja.

Neuvoston asetuksen (EY) N:o 1083/2006 15 artiklassa säädetään, että komission olisi varmennettava täydentävyys lähentymistavoitteen osalta yhteistyössä kunkin jäsenvaltion kanssa vuoden 2016 loppuun mennessä, ja julkaistava tarkastelun tulokset. Vaikka asetusten mukaan Kroatialla on yksi lisävuosi tätä varmennusprosessia varten, sen viranomaiset päättivät toimittaa kaikki asiakirjat vuotta aikaisemmin.

Näin ollen tämä kertomus päättää täydentävyyden varmennuksen ohjelmakauden 2007–2013 osalta. Ennakkovarmennus suoritettiin vuonna 2007 ja välivarmennus vuosina 2011–2012.

Täydentävyyttä katsotaan noudatettavan, jos jäsenvaltion keskimääräiset rakenteelliset menot 2 kaudella 2007–2013 vastasivat reaalisesti 3 vähintään kauden alussa määritettyä tasoa tai välivarmennuksessa vuosina 2011 ja 2012 tarkistettua tasoa (”perustaso”), jolloin otettiin huomioon taloudellisessa tilanteessa tapahtuneet merkittävät muutokset 4 .

Tässä kertomuksessa esitetään yhteenveto vuonna 2016 suoritetusta jälkivarmennuksesta koko ohjelmakauden 2007–2013 osalta 5 . Täydentävyyden noudattaminen on tällä kaudella ollut tähän mennessä todennäköisesti kaikkein haasteellisinta. Kyseiselle kaudelle osui EU:n pahin taantuma vuosikymmeniin. Taloudellisen toiminnan merkittävällä supistumisella, joka alkoi vuonna 2008, oli syvällinen vaikutus jäsenvaltioiden julkiseen talouteen. Se johti tiukkoihin julkisen talouden vakauttamissuunnitelmiin, joiden pääasiallisena tavoitteena oli varmistaa julkisen talouden kestävyys. Sen johdosta julkiset investoinnit 6 vähenivät merkittävästi.

Jälkivarmennuksen perusteella voidaan tehdä kolme pääasiallista havaintoa:

Ensinnäkin jäsenvaltioiden rakenteelliset kokonaismenot lähentymisalueilla vuosina 2007–2013 (vuotuinen keskiarvo 94,4 miljardia euroa kyseisellä kaudella) olivat noin 1,2 miljardia euroa vähemmän kuin ennakolta vahvistettu määrä (95,6 miljardia euroa) ja 13 miljardia euroa enemmän kuin välivarmennuksessa asetettu yhteismäärä (81,4 miljardia euroa), vaikka jäsenvaltioiden välillä oli joitakin merkittäviä eroja. Kaiken kaikkiaan suurimmat erot ovat keskittyneet jäsenvaltioihin, joihin talouden taantuma ja julkisen talouden kriisi ovat vaikuttaneet eniten.

Toiseksi kaikki jäsenvaltiot Kreikkaa lukuun ottamatta noudattivat vuosia 2007–2013 koskevia täydentävyyden perustasojaan, jotka oli määritetty joko alun perin niiden kansallisiin strategisiin viitekehyksiin liittyvässä ennakkovarmennuksessa tai joita oli tarkistettu välivarmennuksessa. Kuusi jäsenvaltiota (Tšekki, Saksa, Italia, Liettua, Unkari ja Portugali) jää ennakkovarmennuksessa täydentävyydelle asetetun perustason alle, mutta ne kuitenkin ylittävät lopullisen perustason välivarmennuksessa päätetyn alaspäin tehdyn tarkistuksen johdosta.

Kolmanneksi jälkivarmennus vahvisti täydentävyyden varmennusmenetelmän ongelmat, jotka oli havaittu jo välivarmennuksessa. Toimitettavien tietojen määrä merkitsee huomattavaa rasitusta jäsenvaltioille ja aiheuttaa varmennukseen liittyviä vaikeuksia komissiolle, mikä johtuu jäsenvaltioiden täydentävyyden varmentamiseen käyttämien eri menetelmien ja EU:ssa käytettävissä olevien virallisten tilastojen väliseen vertailukelpoisuuteen liittyvistä ongelmista. Nämä ovat joitain syitä siihen, miksi täydentävyyden varmennusta kaudella 2014–2020 on huomattavasti yksinkertaistettu ja yhdenmukaistettu EU:n talouden ohjauksen ja hallinnan kanssa. Vaikka täydentävyyttä on tarkistettu, se on edelleen keskeisellä sijalla kauden 2014–2020 koheesiopolitiikan rakenteessa kasvua edistävien investointien tukemiseksi.

2.TALOUDELLINEN TAUSTA OHJELMAKAUDELLA 2007–2013

Taloudelliset olosuhteet, joissa koheesiopolitiikan täytäntöönpano toteutettiin vuosina 2007–2013, olivat vaikeimmat sen jälkeen kun EU:n koheesiopolitiikka otettiin käyttöön. Reaalinen BKT oli vuonna 2013 edelleen pienempi kuin vuonna 2007. Syynä oli vuonna 2008 alkaneen ja myöhemmin pahentuneen talouden taantuman huomattava vaikutus. BKT:n 7 vuotuinen kasvu oli negatiivinen vuosina 2009 (–4,4 %) ja 2012 (–0,5 %) ja lähes pysähtyneessä tilassa vuosina 2008 (0,4 %) ja 2013 (0,2 %). BKT:n keskimääräisen vuotuisen kasvun odotettiin EU27:n perustasoista päätettäessä olevan 2,6 prosenttia vuosina 2007–2009 8 , kun toteutunut luku oli –0,3 prosenttia.

Talouden laskusuhdanne johti siihen, että tilanne työmarkkinoilla heikkeni jyrkästi. EU28-maiden yhdenmukaistettu työttömyysaste kasvoi tasaisesti 7 prosentista 10,9 prosenttiin vuosina 2008–2013. Vaikutukset työmarkkinoihin olivat erityisen vakavia jäsenvaltioissa, joihin talouden toiminnan supistuminen vaikutti eniten. Esimerkiksi työttömyysaste nousi Kreikassa 7,8 prosentista vuonna 2008 27,5 prosenttiin vuonna 2013 ja Espanjassa 8,2 prosentista vuonna 2007 26,1 prosenttiin vuonna 2013. Myös sosiaaliset olot heikkenivät huomattavasti koko EU:ta tarkasteltaessa ja erityisesti eräissä jäsenvaltioissa. Niiden ihmisten osuus, joita koskee köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen riski, kasvoi 23,7 prosentista vuonna 2008 24,5 prosenttiin vuonna 2013. Joissakin jäsenvaltioissa vastaava osuus oli ohjelmakauden lopussa huomattavasti EU:n keskiarvoa suurempi (esim. 48 % Bulgariassa, 41,9 % Romaniassa ja 35,7 % Kreikassa).

Talouden toiminnan supistuminen ja työmarkkinatilanteen ja sosiaalisten olojen heikkeneminen aiheuttivat kasvavaa painetta julkisiin menoihin. Julkiset menot kasvoivat jyrkästi vuosina 2008 ja 2009 niin, että julkisten menojen suhde BKT:hen oli EU:ssa keskimäärin yli 50 prosenttia suhteessa BKT:hen eli eniten sitten vuoden 1995. Tämä johtui lähinnä automaattisten vakauttajien vaikutuksesta, mikä selittää myös sen, miksi julkisen talouden tulot eivät kasvaneet lainkaan. Itse asiassa julkisen talouden tärkein tulonlähde (verot ja sosiaaliturvamaksut) supistui absoluuttisesti mitattuna 9 . Automaattisiksi vakauttajiksi katsotaan yleensä ne finanssipolitiikan osatekijät, jotka vähentävät verorasitusta ja lisäävät julkisia menoja ilman päätösperäisiä julkisen talouden toimia. Ne tarjoavat esimerkiksi tulojen korvaajia, kun työttömyys alkaa kasvaa. Julkisten menojen kasvu suhteessa BKT:hen näkyy tosiasiassa eniten sosiaaliturvamenoissa, jotka olivat vuodesta 2009 alkaen noin 2,5 prosenttiyksikköä suuremmat kuin ennen talouskriisiä. Sosiaaliturvamenojen kasvu oli vieläkin suurempi eräissä jäsenvaltioissa, joihin BKT:n supistuminen on vaikuttanut eniten. Myös julkiseen velkaan liittyvien korkomenojen kasvu aiheutti merkittävän taakan näille maille. Joissakin maissa korkomenojen suhde kasvoi yli 2 prosenttiyksikköä suhteessa BKT:hen verrattuna talouskriisiä edeltäneeseen tasoon.

Julkisiin menoihin kohdistuneen kasvavan paineen ja julkisen talouden tulojen kasvun pysähtymisen seurauksena alijäämän suhde BKT:hen kasvoi jyrkästi useimmissa jäsenvaltioissa. Suurimmillaan EU:n keskiarvo oli –6,6 prosenttia vuonna 2009, kun se oli –0,9 prosenttia vuonna 2007 ja edelleen yli –3 prosenttia (–3,3 % suhteessa BKT:hen) vuonna 2013). Yli 20 jäsenvaltiota oli liiallisia alijäämiä koskevan menettelyn (vakaus- ja kasvusopimuksen korjaava osio) puitteissa vuonna 2010. Julkisen talouden bruttovelka kasvoi EU:ssa 57,6 prosentista suhteessa BKT:hen vuonna 2007 85,7 prosenttiin vuonna 2013. Nämä suuntaukset herättivät huolta eräiden maiden julkisen talouden kestävyydestä, mikä joissakin tapauksissa merkitsi ulkoista rahoitusapua EU:lta ja kansainvälisiltä instituutioilta. Rahoitusavun ehtona oli taloudellisten sopeutusohjelmien täytäntöönpano.

Kuvio 1: Julkiset menot ja julkiset investoinnit sekä julkisen talouden alijäämä ja velka

Julkisten menojen kasvu suhteessa BKT:hen ei tarkoittanut, että EU-maiden julkiset investoinnit olisivat kasvaneet ohjelmakaudella. Päinvastoin julkiset investoinnit vähenivät merkittävästi jäsenvaltioissa, joihin talouden toiminnan supistuminen ja julkisen talouden kriisi ovat vaikuttaneet eniten. Nämä ovat useimmiten jäsenvaltioita, jotka ovat poikenneet alkuperäisestä perustasosta eniten (kuvio 2, x-akseli). Julkiset investoinnit olivat ylivoimaisesti suurin menoerä, joka supistui eniten senkin jälkeen kun elvytyspaketeista oli sovittu sekä Euroopan tasolla että kansallisesti BKT:n ja työllisyyden supistumisen kielteisten vaikutusten tasapainottamiseksi talouskriisin ensimmäisten vuosien aikana. Tämä selittää sen, miksi jotkin jäsenvaltiot ovat noudattaneet täydentävyysperiaatetta, vaikka niiden perustasoa ei alennettu välivarmennuksessa ja julkiset investoinnit supistuivat merkittävästi ohjelmakauden toisella puoliskolla.

Kuvio 2: Ennakolta määritetyn perustason ja jälkikäteen todettujen rakenteellisten menojen välinen ero (x-akseli) ja keskimääräinen BKT:n kasvu vuosina 2007–2013 (y-akseli)

Lähde: Eurostat ja komission laskelmat

3.OHJELMAKAUDEN 2007–2013 JÄLKIVARMENNUSPROSESSI

Niiden 21 jäsenvaltion, joita täydentävyyden varmentaminen koskee (eli ne, joilla oli vähintään yksi lähentymisalue kaudella 2007–2013), oli toimitettava tarvittavat tiedot ja vastaavat taulukot, joissa oli lopulliset tiedot, viimeistään 31. tammikuuta 2016. Näin tapahtui, vaikka jotkin jäsenvaltiot toimittivat tiedot jopa useita kuukausia myöhässä.

Kun jäsenvaltiot olivat toimittaneet tiedot, komissio tarkasti, että tiedot ovat yhdenmukaisia julkisen sektorin tehtäväluokituksesta (COFOG) 10 ilmenevien julkisten investointien suuntausten kanssa. Kyseisen tehtäväluokituksen toimittaa Eurostat Euroopan kansantalouden tilinpitojärjestelmän (EKT 2010) mukaisesti. Joissakin tapauksissa komissio käytti myös julkisesti saatavilla olevia kansallisia menoja koskevia tietoja tai kansallisilta viranomaisilta kahdenvälisessä yhteydenpidossa erikseen pyydettyjä lisätietoja. Komissio on pyytänyt kansallisia viranomaisia esimerkiksi toimittamaan lisäselvennyksiä tiedoista ja menetelmistä, joita on käytetty laskettaessa tietyntyyppisiin luokkiin kuuluvia menoja, tai antamaan lisätietoja rakenteellisista menoista alueittain tai julkisyhteisöissä. Tämän prosessin avulla suurin osa poikkeavuuksista on pystytty selvittämään, minkä vuoksi komission alun perin ehdottamaa menotasoa on useissa tapauksissa muutettu (esim. Bulgarian, Espanja, Latvian, Unkarin ja Puolan osalta).

Metodologiselta kannalta jäsenvaltion rakenteellisten menojen määrittäminen on ollut vaikea tehtävä, kuten jo välivarmennuksessa todettiin. Jäsenvaltioissa prosessiin sisältyi julkisia investointeja koskevien tapauskohtaisten tietojen kerääminen ja kokoaminen yhteen aihealueittain ja hallinnon eri tasojen mukaan, mukaan lukien joidenkin alueiden menojen eriyttäminen silloin, kun vain osa maasta täytti lähentymistavoitteen edellytykset. Jäsenvaltioiden ehdottamia menetelmiä käytettiin usein vain täydentävyyden varmentamista varten. Komission osalta suurin vaikeus liittyi jäsenvaltioiden toimittamien yhdenmukaistamattomien tietojen ja EU:n virallisissa tilastoissa olevien tietojen väliseen vertailtavuuteen, sillä niissä ei ole eroteltu julkisyhteisöjen tietoja alueittain. Julkisyhteisöjen menojen varmentaminen oli myös ongelmallista, koska menoja ei ollut määritetty yhdenmukaisella tavalla. Näissä tapauksissa komissio pyysi jäsenvaltioita toimittamaan sisäisessä tai ulkoisessa tarkastuksessa todennetut julkiset raportit.

Toinen joissakin jäsenvaltioissa (esim. Puolassa) havaittu ongelma olivat jäsenvaltioiden tekemät muutokset menetelmissä, joita käytetään määritettäessä täydentävyyden kannalta merkityksellisiä menoja. Järjestelmiin on tehty parannuksia, jotta merkitykselliset menot voitaisiin erotella paremmin, mutta ne eivät mahdollista eri ohjelmakausien menojen täysimääräistä vertailua.

Lisäksi rakenteellisten menojen laskentamenetelmissä olevien erojen vuoksi menojen vertailu on vaikeaa, mikä saattaa johtaa joihinkin huomattaviin vääristymiin komission arvioinnissa. Tapa, jolla jäsenvaltiot kirjaavat ja luokittelevat menoja täydentävyyttä varten, vaihtelee huomattavasti jäsenvaltiosta toiseen.

Komission ja jäsenvaltioiden välinen yhteydenpito on tuottanut huomattavan varmuuden täydentävyyden varmentamista varten toimitettujen tietojen luotettavuudesta ja johdonmukaisuudesta. Kun todellisista menoista ja käytetystä menetelmästä oli sovittu kansallisten viranomaisten ja komission välillä, komissio ilmoitti tuloksesta kirjeitse asianomaisille jäsenvaltioille.

4.RAKENTEELLISET MENOT LÄHENTYMISALUEILLA VUOSINA 2007–2013

Jälkivarmennuksen tulokset esitetään tiivistetysti taulukossa 1, jossa jälkikäteen todettua vuotuisten rakenteellisten menojen keskimääräistä tasoa vuosina 2007–2013 verrataan ennakolta sovittuun perustasoon tai välivarmennuksessa tarkistettuun tasoon. Keskimääräiset vuotuiset rakenteelliset menot (94,4 miljardia euroa) olivat vuoden 2006 hintoina keskimäärin noin 1 prosentin pienemmät kuin alun perin arvioitiin (95,6 miljardia euroa), mutta noin 16 prosenttia suuremmat kuin välivarmennuksessa tarkistettujen perustasojen kokonaismäärä (81,4 miljardia euroa). Tämä positiivinen erotus johtuu pääasiassa niiden jäsenvaltioiden rakenteellisista menoista, joiden perustasoja ei tarkistettu välivarmennuksessa, mikä viittaa siihen, että perustasojen alentaminen oli kymmenessä jäsenvaltiossa sekä tasapainoinen että realistinen toimi.

Taulukko 1: Viitetasot ja tosiasialliset rakenteelliset menot 11

Eri jäsenvaltioiden välillä on kuitenkin huomattavia eroja, kun ennakolta määritettyä perustasoa verrataan jälkikäteen todettuun perustasoon. Esimerkiksi Kreikan todelliset rakennepoliittiset menot vuosina 2007–2013 olivat 35 prosenttia pienemmät kuin ennakkoon määritetty perustaso. Poikkeama vaihtelee 25 prosentista Italiassa 10–20 prosenttiin Unkarissa, Liettuassa ja Portugalissa. Sitä vastoin joidenkin jäsenvaltioiden todelliset rakennepoliittiset menot vuosina 2007–2013 olivat alun perin määritettyä perustasoa huomattavasti suuremmat: Slovakiassa peräti 97 prosenttia, Maltassa 80 prosenttia ja Puolassa yli 50 prosenttia suuremmat. Jäsenvaltion rakenteellisten menojen ja talouden taantuman vaikutusten välillä on merkittävä yhteys. Odotettua pienemmät menot keskittyvät talouskriisistä eniten kärsineisiin jäsenvaltioihin. Espanja on suurin poikkeus tästä, koska sen menotaso oli korkea vuoteen 2010 asti. Näihin menoihin sisältyy kaksi talouden elvytyspakettia, joiden tarkoituksena oli toimia vastapainona taantuman vaikutuksille.

Yleensä ottaen jäsenvaltioiden rakenteelliset menot supistuivat ohjelmakauden jälkipuoliskolla. Nämä menot olivat todellisuudessa suurimmillaan kauden kolmen ensimmäisen vuoden ajan (vuoteen 2009 saakka). Ne alkoivat vähentyä vuonna 2010, ja väheneminen oli huomattavaa vuodesta 2011 lähtien talouden taantuman ja julkiseen talouteen kohdistuneiden kasvavien paineiden vuoksi. Tästä syystä eräät jäsenvaltiot pyysivät, että komissio alentaisi täydentävyyden välivarmennuksessa perustasoja oikeudellisen kehyksen mukaisesti, jotta ne vastaisivat paremmin taloudellisen tilanteen merkittävää muutosta. Komissio päätti lopulta alentaa kymmenen jäsenvaltion perustasoa 12 . Perustasoja alennettiin vähintään 20 prosenttia viidessä jäsenvaltiossa (Kreikka, Italia, Latvia, Liettua ja Portugali) ja vähintään 10 prosenttia neljässä muussa jäsenvaltiossa (Tšekki, Saksa, Unkari ja Yhdistynyt kuningaskunta).

Täydentävyyden kannalta merkityksellisiin rakennepoliittisiin menoihin kuuluu kansallisten hallitusten Euroopan koheesiopolitiikan puitteissa antama yhteisrahoitus. Rakennepoliittisten menojen määrä on keskimäärin 94,4 miljardia euroa vuodessa. Siitä noin 9,7 miljardia euroa vastaa koheesiopolitiikan puitteissa toteutettujen hankkeiden kansallista yhteisrahoitusta. Suurimmat osuudet ovat Portugalissa ja Puolassa, missä kansallisen yhteisrahoituksen osuus on noin 25 prosenttia kaikista jäsenvaltion rahoittamista rakenteellisista menoista. EU:n rahoituksen osalta EAKR:n ja ESR:n kokonaismenot olivat noin 21,4 miljardia euroa, mikä on noin 18 prosenttia rakenteellisista kokonaismenoista, kun otetaan huomioon sekä EU:n että jäsenvaltioiden rahoituslähteet (117 miljardia euroa). Tämä osuus on yli 40 prosenttia esimerkiksi Liettuassa tai Portugalissa. EAKR:n ja ESR:n keskimääräinen osuus kasvoi ohjelmakauden viimeisinä vuosina, sillä jäsenvaltioiden rakenteelliset menot supistuivat.

Ohjelmakaudella toteutuneet rakenteelliset menot olivat 819 miljardia euroa, kun mukaan lasketaan sekä kansallinen rahoitus että rakennerahastot. Tämä määrä oli noin 4,2 prosenttia suhteessa lähentymisalueiden BKT:hen ja noin 2 prosenttia niiden 21 jäsenvaltion julkisten menojen kokonaismäärästä, joita täydentävyys koski kyseisellä kaudella.

Kun tuloksia verrataan edelliseen ohjelmakauteen (2000–2006 tai 2004–2006), rakenteelliset menot kasvoivat 2 prosenttia huolimatta talouden laskusuhdanteen vaikutuksista. Tämä johtuu lähinnä rakenteellisten menojen kasvusta niissä jäsenvaltioissa, jotka liittyivät Euroopan unioniin vuonna 2004 tai tämän jälkeen (30 prosentin lisäys kaikissa paitsi Tšekissä, Liettuassa ja Unkarissa, joissa rakenteelliset menot laskivat). Rakenteelliset menot vähenivät myös Saksassa, Kreikassa, Italiassa ja Portugalissa talouden taantuman vaikutusten ja joidenkin kauden 2000–2006 poikkeuksellisten menojen (esim. vuoden 2004 olympialaiset Kreikassa ja jälleenyhdistymiseen liittyvät menot Saksassa) johdosta.

5.PÄÄTELMÄT

Ohjelmakaudelle 2007–2013 oli ominaista taloudellisen tilanteen ja sosiaalisten olojen voimakas heikkeneminen. BKT:n kasvu oli odotettua vähäisempää, ja sekä työttömyysaste että niiden ihmisten osuus, joita koskee köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen riski, kasvoi merkittävästi joissakin jäsenvaltioissa. Täydentävyyden noudattaminen oli haastavaa tässä tilanteessa, sillä sosiaalimenoihin kohdistui entistä enemmän painetta erityisesti jäsenvaltioissa, joihin talouden taantuma vaikutti eniten, ja julkisen talouden kestävyyden varmistamiseksi toteutettiin vakauttamistoimenpiteitä. Nämä ovat joitain tärkeimpiä syitä siihen, miksi eräät jäsenvaltiot ehdottivat, että kansalliseen strategiseen viitekehykseen liittyvässä ennakkovarmennuksessa alun perin määritettyä perustasoa alennettaisiin.

Täydentävyyden noudattaminen selittyy yleensä ohjelmakauden kolmen ensimmäisen vuoden aikana toteutuneiden menojen suurella määrällä. Syynä tähän oli joko se, että menot kasvoivat ennen kuin finanssikriisi alkoi vuonna 2008, tai se, että äkillisen taantuman vaikutusten vastapainoksi toteutettujen talouden elvytyspakettien yhteydessä syntyi poikkeuksellisia menoja. Tämän jälkeen rakenteelliset menot supistuivat useimmissa jäsenvaltioissa merkittävästi ohjelmakauden jälkipuoliskolla. Tämä suuntaus myötäilee täysin Eurostatin julkaisemista tiedoista ilmenevää julkisten investointien kehitystä.

Kaikki jäsenvaltiot Kreikkaa lukuun ottamatta ovat noudattaneet täydentävyysperiaatetta. Kuusi jäsenvaltiota on noudattanut täydentävyysperiaatetta, koska niiden perustasoa tarkistettiin alaspäin vuoden 2010 välivarmennuksessa. Muissa jäsenvaltioissa rakenteellisten menojen taso ylitti ennakkovarmennuksessa vahvistetun tason.

Oikeuskehyksen mukaan komissio voi tehdä rahoitusoikaisun, jos täydentävyyttä ei noudateta, ja peruuttaa rakennerahaston rahoitusosuuden kyseiselle jäsenvaltiolle joko kokonaan tai osittain 13 .

Täydentävyyden noudattamatta jättäminen Kreikassa johtuu taloudellisen tilanteen jyrkästä ja odottamattomasta heikkenemisestä, sillä reaalinen BKT supistui yli 25 prosenttia vuosina 2007–2013. Syynä eivät siis olleet Kreikan hallitusten tietoiset talouspoliittiset päätökset. Kreikka on saanut ulkoista rahoitustukea vuodesta 2010, ja se on ollut kolmen peräkkäisen talouden sopeutusohjelman piirissä. Näihin on Kreikan taloudellisen tilanteen korjaamiseksi sisällyttävä toimenpiteitä, jotka liittyvät julkisten investointien vähenemiseen. Tällä on kielteinen vaikutus sen kykyyn noudattaa täydentävyysperiaatetta. Talouden sopeutusohjelmien neljännesvuosittaiset tarkastelut ovat olleet komission mielestä myönteisiä. Näissä olosuhteissa rahoitusoikaisun määrääminen ei ole tarkoituksenmukaista.

Täydentävyyden jälkivarmennusprosessissa kauden 2007–2013 osalta on kohdattu ongelmia, joiden vuoksi vuosien 2014–2020 menetelmiä on muutettu huomattavasti. Varmentamisprosessi edellytti huomattavia resursseja sekä jäsenvaltioilta että komissiolta. Jäsenvaltioiden toimittamien yhdenmukaistamattomien tietojen ja menojen COFOG-luokittelujärjestelmässä käytettävissä olevien tietojen yhdenmukaisuuden varmistaminen ei ole ollut helppoa, ei vähiten siksi, ettei jäsenvaltioiden toimittamia tietoja yhdenmukaisteta EU:n talouden ohjauksen ja hallinnan kanssa. Vaikka eräiden jäsenvaltioiden menetelmiinsä tekemät muutokset ovat myönteisiä, sillä niiden avulla täydentävyyden kannalta tärkeät menot voidaan yleensä määrittää paremmin, ne ovat aiheuttaneet vaikeuksia verrattaessa eri ohjelmakausien menoja.

Tämä kertomus päättää täydentävyyden varmentamisen ohjelmakauden 2007–2013 osalta.

(1)

   Täydentävyys koskee ainoastaan Euroopan aluekehitysrahastoa (EAKR) ja Euroopan sosiaalirahastoa (ESR). Koheesiorahastoa ei oteta huomioon.

(2)

     Kuten komission joulukuussa 2006 julkaisemassa valmisteluasiakirjassa N:o 3 todettiin, ”tukikelpoiset kansalliset julkiset menot kattavat kaikki julkiset tai niihin rinnastettavat rakenteelliset menot, jotka ovat peräisin niiden valtion, alue- tai paikallisviranomaisten talousarviosta, jotka voisivat hyötyä rakennerahastojen myöntämästä tuesta, vaikka vain osa näistä menoista on rakennerahastojen yhteisrahoittamaa”. 

(3)

   Vuoden 2006 hintoina.

(4)

   Asetuksen 15 artiklassa todetaan, että ”komissio voi jäsenvaltiota kuullen päättää muuttaa rakennemenojen vaadittua tasoa, jos asianomaisen jäsenvaltion taloudellinen tilanne on merkittävästi muuttunut siitä, joka vallitsi määritettäessä 2 kohdassa tarkoitettua julkisten menojen tai vastaavien rakennemenojen tasoa” [joka päätetään ennakkovarmennuksessa].

(5)

   Asetuksen 15 artiklan mukaan ”komissio julkaisee jäsenvaltioittain tulokset täydentävyyden varmennuksesta, käytetyt menetelmät ja tiedonlähteet mukaan luettuina, sen jälkeen kun kukin varmennuksen kolmesta vaiheesta on saatettu päätökseen”.

(6)

     Julkisilla investoinneilla tarkoitetaan julkisyhteisöjen kiinteän pääoman bruttomuodostusta (Euroopan kansantalouden tilinpitojärjestelmä 2010, P.51g).

(7)

   Lähde: Eurostat, tieto haettu 31. tammikuuta 2017.

(8)

   Euroopan komission syksyn 2007 talousennusteet.

(9)

   Verotulot toimivat myös automaattisena vakauttajana.

(10)

   Julkisen sektorin tehtäväluokituksen (COFOG) nykyisen version laati vuonna 1999 taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD)  ja sen julkaisee   Yhdistyneiden kansakuntien  tilastotoimisto julkissektorin toimintojen luokittelun standardina.

(11)

   Jäsenvaltioiden täydentävyyden varmentamista varten toimittamat tiedot, joita on eräissä tapauksissa muutettu yhteisymmärryksessä komission kanssa.

(12)

   Komission tiedonanto: Tulokset täydentävyyden välivarmennuksesta ohjelmakaudella 2007–2013, (COM(2013) 104 final).

(13)

   Asetuksen (EU) N:o 1083/2006 99 artikla.