SISÄLLYS

1............ Johdanto. 3

2............ Kertomuksen taustaa ja tietolähteet 3

3............ Paikallistuotantoon ja suoramyyntiin liittyvä tilanne. 4

3.1......... Paikallistuotannon ja suoramyynnin sosioekonominen merkitys. 5

3.2......... Ympäristökriteerit 6

4............ Jäsenvaltioissa käytössä olevia merkintäjärjestelmiä koskevia havaintoja. 8

5............ Onko EU:n merkintäjärjestelmän käyttöönotto tarpeen?. 9

5.1......... Erityinen merkintäjärjestelmä. 10

5.2......... Vaihtoehtoinen toimintatapa. 11

6............ Päätelmät 11

KOMISSION KERTOMUS NEUVOSTOLLE JA EUROOPAN PARLAMENTILLE

paikallistuotantoa ja suoramyyntiä koskevasta merkintäjärjestelmästä

1.           Johdanto

Maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden laatujärjestelmistä annettu asetus (EU) N:o 1151/2012[1] tuli voimaan 3. tammikuuta 2013. Sen 55 artiklassa todetaan, että komissio esittää viimeistään 4. tammikuuta 2014 kertomuksen Euroopan parlamentille ja neuvostolle uudesta paikallistuotannon ja suoramyynnin merkintäjärjestelmästä, joka auttaa tuottajia pitämään tuotteitaan kaupan paikallisesti. Kertomuksessa keskitytään viljelijöiden mahdollisuuteen hankkia tuotteilleen lisäarvoa uusien merkintöjen avulla, ja siinä olisi otettava huomioon muut perusteet, kuten mahdollisuus vähentää hiilipäästöjä ja jätteen määrää lyhyiden tuotanto- ja jakeluketjujen avulla.

Lopuksi todetaan, että kertomukseen liitetään tarvittaessa asianmukaisia lainsäädäntöehdotuksia paikallistuotantoa ja suoramyyntiä koskevan merkintäjärjestelmän perustamisesta.

Kertomuksessa tarkastellaan paikallistuotannon ja suoramyynnin sosioekonomisia ja ympäristöllisiä vaikutuksia sekä mahdollisuuksia ottaa käyttöön EU:n tason merkintäväline.

2.           Kertomuksen taustaa ja tietolähteet

Euroopan parlamentti kehottaa päätöslauselmassaan ”Oikeudenmukaiset tulot maanviljelijöille: toimivampi elintarvikeketju Eurooppaan”[2] komissiota ehdottamaan välineitä, joilla tuetaan ja edistetään viljelijöiden johtamia elintarvikeketjuja, lyhyitä tuotantoketjuja sekä maatilatoreja, jotta kuluttajien kanssa voidaan luoda suora yhteys ja tarjota viljelijöille mahdollisuus saada nykyistä oikeudenmukaisempi osuus lopullisen myyntihinnan arvosta, kun tuotteiden paikasta toiseen siirtymisten ja välitysten määrä vähenee.

Päätöslauselmassa ”Yhteisen maatalouspolitiikan tulevaisuus vuoden 2013 jälkeen”[3] Euroopan parlamentti toteaa, että kilpailukyvyn parantamisen eri tasoilla, mukaan lukien lähimarkkinat, olisi oltava vuoden 2013 jälkeisen YMP:n perustavoite.

Alueiden komitea katsoo[4], että komission tulisi ”sopia lähiruokatuotteiden ja lähiruokajärjestelmän määritelmistä ja ottaa paikallistuotteita varten käyttöön uusi tunnus ja määritellä yhteinen symboli ja järjestelmä […]”. 

Tarkastellessaan YMP:n haasteita vuoden 2013 jälkeisenä aikana[5] komissio korostaa, että EU:n kansalaiset toivovat laajaa valikoimaa laadukkaita elintarvikkeita, jotka täyttävät elintarvikkeiden turvallisuutta, laatua ja hyvinvointia koskevat vaatimukset ja joihin kuuluu myös paikallisia tuotteita.

Saadakseen paremman käsityksen paikallistuotannosta ja suoramyynnistä Euroopan unionissa komissio on toteuttanut monenlaisia toimia, joista mainittakoon jäsenvaltioiden ja sidosryhmien kuuleminen, asiaa tarkastelevan työryhmän perustaminen ja ulkoisen tutkimuksen teettäminen[6]. Komissio kutsui myös asianomaiset osapuolet huhtikuussa 2012 korkean tason konferenssiin, jonka aiheena olivat paikallinen maatalous ja lyhyet elintarvikeketjut (”Local agriculture and short food supply chains”). Lisätietoa mainituista toimista on saatavilla kertomusta täydentävästä komission yksiköiden valmisteluasiakirjasta[7].

Näistä toimenpiteistä saadaan keskeistä ainesta tähän kertomukseen. Se sisältää myös tietoa, joka perustuu vertaisarvioituun aineistoon sekä muihin ulkoisiin asiakirjoihin ja artikkeleihin.

3.           Paikallistuotantoon ja suoramyyntiin liittyvä tilanne

Tässä kertomuksessa tarkoitetaan

– ’paikallistuotannolla’ maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden tuotantoa, jonka tavoitteena on myydä tuotteet alueella, joka sijaitsee kohtuullisen lähellä tuotantotilaa;

– ’suoramyynnillä’ sitä, että viljelijä myy tuotteita suoraan kuluttajalle ilman myyntipuolen välittäjiä;

– ’lyhyillä elintarvikeketjuilla’ sitä, että viljelijä myy tuotteita kuluttajalle välittäjien määrän ollessa rajoitettu;

– ’lähiruokajärjestelmällä’ sitä, että elintarvikkeita tuotetaan, käsitellään, myydään ja kulutetaan suhteellisen pienellä maantieteellisellä alueella.

’Lähialueelle’ ei ole yhdenmukaista määritelmää. Vaikka eri lähteistä ilmenee, että termillä tarkoitetaan suhteellisen pientä maantieteellistä aluetta, ei ole saavutettu yhteisymmärrystä etäisyydestä, joka vaihtelee 20:n ja 100 kilometrin välillä tuotantopaikasta. Kun otetaan huomioon ’lähialue’-termin väljät tulkinnat, sen määrittäminen EU:ssa vaikuttaisi mielivaltaiselta. Kuluttaja on ensisijaisesti se, joka päättää, onko jokin tuote peräisin lähialueelta vaiko ei.

Paikallistuotantoon ja suoramyyntiin kohdistuu lukuisia haasteita, joita tarkasteltiin huhtikuussa 2012 järjestetyssä konferenssissa. Komissiota kehotettiin tukemaan asianmukaisesti paikallistuotannon ja lyhyiden elintarvikeketjujen kehittämistä, mukauttamaan EU:n julkisia hankintoja koskevia sääntöjä, selventämään EU:n hygieniasääntöjä ja tarkastelemaan, miten olisi parannettava markkinoille pääsyä, mahdollisesti erityisen merkintäjärjestelmän avulla. Tämän kertomuksen liitteenä olevassa komission yksiköiden valmisteluasiakirjassa käsitellään näitä haasteita ja miten niihin olisi mahdollista vastata olemassa olevien tai uusien EU:n välineiden avulla.

3.1.        Paikallistuotannon ja suoramyynnin sosioekonominen merkitys

Eurostat Farm Structure Survey 2007[8] ‑tutkimuksessa ilmeni, että jäsenvaltioiden välillä on suoramyynnin kehittämisen suhteen merkittäviä eroja. Keskimäärin noin 15 prosenttia tiloista myy yli 50 prosenttia tuotannostaan suoraan kuluttajille. Jäsenvaltioiden väliset erot ovat suuret: Kreikassa tällaisia tiloja on lähes neljäsosasta kaikista tiloista, kun Espanjassa niiden osuus on 0,1 prosenttia. On huomionarvoista, että pientilat osallistuvat suhteessa enemmän lyhyisiin elintarvikeketjuihin.

Ostokäyttäytymistä koskevat empiiriset tutkimukset osoittavat, että paikallisten elintarvikkeiden ostamista kohtaan tunnetaan suurta kiinnostusta. Erään tutkimuksen[9] mukaan Yhdistyneessä kuningaskunnassa 70 prosenttia haluaa ostaa paikallisia elintarvikkeita, lähes 50 prosenttia haluaa ostaa niitä enemmän tulevaisuudessa ja 60 prosenttia ostaa niitä tällä hetkellä. Natural Marketing Institute ‑instituutin[10] mukaan 71 prosenttia Ranskan ja 47 prosenttia Espanjan ja Yhdistyneen kuningaskunnan kuluttajista pitää paikallisten tuotteiden ostamista tärkeänä.

Paikallisten tuotteiden kasvavan kysynnän täyttämiseksi toteutettavilla toimilla voidaan vahvistaa ja kehittää maaseutualueiden kilpailukykyä. Lähiruokajärjestelmiin osallistuminen ei tarjoa mahdollisuuksia ainoastaan maataloustuottajille, vaan vaikutukset kohdistuvat myös alkutuotannon jälkeiseen toimintaan, kuten jalostukseen, jakeluun ja jälleenmyyntiin. Tällaisella toiminnalla on näin ollen kerrannaisvaikutuksia paikalliseen yhteisöön nähden, koska se tuottaa työllistymismahdollisuuksia. Tällä on entistä enemmän merkitystä vallitsevan talouskriisin vuoksi. Hyöty olisi mahdollista maksimoida myöntämällä julkista tukea paikallistuotannolle ja suoramyynnille. 

Euroopanlaajuisen IMPACT-tutkimushankkeen[11] yhteydessä ilmeni, että vaikka suoramyyntiä harjoittavien tilojen kokonaismäärä vaihteli merkittävästi jäsenvaltiosta toiseen (0,5 prosentista Irlannissa 34,6 prosenttiin Italiassa), arvioitu luku oli 15 jäsenvaltion EU:ssa 20,2 prosenttia. Suoramyynnin tuottaman nettolisäarvon arvioitiin olevan 15 jäsenvaltion EU:ssa 2,7 prosenttia koko nettolisäarvosta. Tutkimuksessa pääteltiin muun muassa, että suoramyynnin kehittämisestä on tullut yksi maaseudun kehittämisen keskeisistä tekijöistä useissa jäsenvaltioissa.

Määrällisen tiedon puutetta korvattiin arvioilla, jotka koskivat taloudellista merkitystä alan kannalta. Esimerkiksi EU:n Rural Review[12]  -julkaisussa esitetyt arviot valituista jäsenvaltioista osoittavat, että vaihtelu on merkittävää EU:ssa: siinä, missä vaikkapa Tanskassa ainoastaan noin kolme prosenttia tuottajista harjoittaa suoramyyntiä, Itävallassa sitä harjoittaa kolmasosa kaikista tiloista.

Lyhyitä elintarvikeketjuja koskevassa tutkimuksessa analysoitiin 84:ää lyhyttä elintarvikkeiden tuotantojärjestelmää kaikkialla EU:ssa, ja siinä sovellettiin niin sanottua five capital assets framework -menetelmää[13]. Tutkimuksesta ilmenee, että suurin osa järjestelmistä (54) on suunnattu voimakkaasti sosiaalisen pääoman luomiseen, ihmisten välisten sosiaalisten yhteyksien lisäämiseen sekä yhteisöllisyyden, luottamuksen ja yhteistyön edistämiseen yhtäältä yrityksien välillä ja toisaalta tuottajien ja kuluttajien välillä. Tutkimus osoittaa myös, että tuottajien ja kuluttajien väliset tiiviit yhteydet lisäävät kuluttajien tietoa ja tietoisuutta elintarvikealasta ja vaikuttavat myönteisesti tilojen toimintaan ja ympäristöasioihin. Joissakin tapauksissa tämä saattaa johtaa käyttäytymisen muuttumiseen, esimerkiksi ruokailutottumuksien ja ostopäätöksien kohdalla. Lopuksi tutkimuksesta ilmenee, että lyhyet elintarvikeketjut edellyttävät niihin liittyvän jalostus-, pakkaus- ja markkinointitoiminnan vuoksi tiloilta enemmän työvoimaa kuin maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden myyminen perinteisten markkinoiden välityksellä.

3.2.        Ympäristökriteerit 

Elintarvikeketjuja käsittelevässä kirjallisuudessa ja tutkimuksissa tarkastellaan yleensä elintarvikkeiden tuotannosta, jalostuksesta, varastoinnista ja jakelusta aiheutuvia energiankulutusta ja hiilipäästöjä. Koska elintarvikealan osuus on noin 30 prosenttia energian kokonaiskulutuksesta[14], se vaikuttaa suoraan ilmastonmuutokseen.

A. Jonesin laatimassa tutkimuksessa[15], joka perustuu elintarvikeketjun kuljetusosuuden ympäristövaikutuksien analyysiin, todettiin, että Yhdistyneessä kuningaskunnassa paikallisesti tuotettujen omenoiden hankinta johti pienempiin hiilidioksidipäästöihin kuin jos omenat olisi tuotu Uudesta-Seelannista ja ostettu supermarketista. Toisaalta Saundersin et al. toteuttamassa tutkimuksessa[16] noudatettiin eri lähestymistapaa ja päädyttiin päinvastaiseen tulokseen. Sen mukaan Uusi-Seelanti oli Yhdistynyttä kuningaskuntaa tehokkaampi vaihtoehto energian kokonaiskulutuksen kannalta, kun tarkasteltiin omenien tuotannossa käytettyä suoraa ja epäsuoraa energiaa sekä kuljetusta ja varastointia.

Espanjassa toteutetussa tapaustutkimuksessa osoitettiin kuljetusmallia käyttäen, että siirtymällä paikallisempaan kulutukseen säästetään energiaa (Aranda et al.[17]).

Toisessa tutkimuksessa (Sundkvist et al.[18]) analysoitiin paikallisen pienimuotoisen leipomotoiminnan ympäristövaikutusta keskitettyyn laajamittaiseen leipomotoimintaan verrattuna. Tuloksista ilmenee, että paikallisten leipomoiden hiilidioksidi-, rikkidioksidi- ja typpioksidipäästöt jäävät Manner-Ruotsin isojen leipomoiden päästöjä pienemmiksi.

Coleyn et al.[19] tutkimuksessa tarkastellaan sellaisen kuluttajan energiankulutusta ja hiilijalanjälkeä, joka matkustaa maatilakauppaan ostamaan tuotteita. Tutkimuksessa todettiin, että ajomatkan ratkaiseva pituus on 7,4 kilometriä: jos matka on pitempi, hiilidioksidipäästöt ovat tavanomaiseen elintarvikeketjuun verrattuna suuremmat. 

Elintarvikejätteen ympäristövaikutusten osalta tutkimuksissa viitataan kahteen näkökulmaan: ensimmäinen on tuotannon yhteydessä hukkaan menevän energian ja veden määrä, ja toinen liittyy hajoamisvaiheessa syntyvän ylimääräisen hiilidioksidin, metaanin ja ammoniakin määrään[20].

Gustavssonin et al.[21] laatimasta tutkimuksesta ilmenee, että elintarvikejätteestä suurin osa on peräisin hedelmistä, kasviksista ja viljakasveista. Luvut osoittavat, että Euroopassa yli 30 prosenttia viljakasveista ja noin 45 prosenttia hedelmistä ja kasviksista päätyy jätteeksi. Vastaavat luvut ovat 20 prosenttia siemenien, yli 20 prosenttia lihan ja yli 10 prosenttia maitotuotteiden kohdalla.

Samassa tutkimuksessa painotetaan kuitenkin, että jätekysymyksiä ja selvitysten tuloksia on tulkittava varovaisuutta noudattaen, koska tietoa ei ole riittävästi, saatavilla oleva tieto voi olla epävarmaa ja elintarvikejätteen määrästä on olemassa lukuisia olettamuksia. Samalla tavalla Hall et al.[22] korostavat, että elintarvikejätteen määrällinen arvioiminen on vaikeaa, koska menetelmät perustuvat väestöotoksessa mitattujen jätekertoimien käyttämiseen. Lisäksi Parfitt et al.[23] huomauttavat, että tutkimusten vertailua vaikeuttavat entisestään eri menetelmät ja määritelmät, joita elintarvikejätteen mittaamiseen käytetään.

Komission elintarvikejätettä koskevassa tutkimuksessa[24] tarkasteltiin eri syitä, joiden vuoksi elintarvikejätettä syntyy seuraavilla neljällä alalla: valmistus, tukku-/vähittäismyynti, ravitsemistoiminta ja kotitaloudet. Tutkimuksessa todettiin, että asiassa on vaikea tehdä konkreettisia johtopäätöksiä, koska saatavilla on rajoitetusti tietoa ainoastaan kahdelta alalta (maitotuotteet ja liha). Tutkimuksessa ei myöskään mainittu lyhyen elintarvikeketjun merkitystä elintarvikejätteen vähentämisen kannalta.

Luotettavien päätelmien tekemiseksi on toteutettava lisätutkimuksia, joissa keskitytään tarkastelemaan elintarvikeketjun tyypin, kuluttajien suhtautumistavan ja jätteen määrän vähentämisen välistä suhdetta. Vaikuttaa siltä, että kuluttajat antavat enemmän arvoa tuotteille, jotka on ostettu suoraan tilalta tai maatilakaupoista ja joiden avulla voidaan vähentää jätteen määrää. Näiden järjestelmien mahdollista vaikutusta ei kuitenkaan pidä yliarvioida, ottaen huomioon lyhyiden elintarvikeketjujen ja lähiruokajärjestelmien suhteellisen vähäinen osuus kokonaistuotannosta, ‑jalostuksesta ja ‑jakelusta.

Lyhyitä elintarvikeketjuja tarkastelevasta tutkimuksesta ilmenee, että ympäristölle aiheutuvien kielteisten vaikutuksien rajoittamiseksi lyhyiden elintarvikeketjujen olisi samanaikaisesti oltava paikallisia, kausiluonteisia, ekologisesti kestäviä tuotantotapoja hyödyntäviä ja alhaisen hiilijalanjäljen huomioon ottavia. Yhdistämällä paikallisuus ja kausiluonteisuus voidaan vähentää varastointitarpeita, ja ekologisesti kestävillä tuotantotavoilla voidaan vähentää torjunta-aineiden käyttöä, maaperän ja veden saastumista sekä maaperän kasvukunnon heikkenemistä, ja samalla voidaan lisätä biologista monimuotoisuutta ja kestävää veden käyttöä.

4.           Jäsenvaltioissa käytössä olevia merkintäjärjestelmiä koskevia havaintoja

EU:ssa on käytössä monenlaisia järjestelmiä. Useimmat perustuvat tuotantopaikan läheisyydessä tapahtuvaan myyntiin. Tuotteita myydään joko suoraan tiloilla (esimerkiksi maatilakaupat, tienvarsimyynti, itsepoiminta) tai niiden ulkopuolella (esimerkiksi maatilamarkkinat ja muut markkinat, kotiinkuljetuspalvelut, myynti jälleenmyyjille tai ravitsemuspalvelujen tuottajille). Osassa on kyse etämyynnistä; tällaisia ovat esimerkiksi kotiinkuljetuspalvelut ja internet-myynti. Lyhyitä elintarvikeketjuja tarkasteleva tutkimus osoittaa, että merkintöjä ja logoja käytetään todennäköisimmin sellaisissa järjestelmissä, jotka ovat jo vakiintuneita tai osa laajempia alueellisia aloitteita, kun taas paikallisessa myynnissä, jossa tuottaja ja kuluttaja kohtaavat, niitä käytetään harvemmin.  

Jäsenvaltioiden vastaukset maataloustuotteiden ja ‑elintarvikkeiden suora- ja paikallismyyntiä koskevaan kyselytutkimukseen tuovat esiin tämäntyyppisen myynnin kehittämiseen ja tukemiseen liittyviä eroja. Vastaavasti lyhyitä elintarvikeketjuja tarkasteleva tutkimus osoittaa, että EU:ssa ja kansallisella tasolla on saatavilla monia välineitä, joita viljelijät voisivat hyödyntää, mutta niitä ei sovelleta yhtenevästi kaikkialla EU:ssa, mikä puolestaan johtaa lyhyiden elintarvikeketjujen epätasaiseen kehitykseen. Paikalliseen viljelyyn liittyvät haasteet vaihtelevat EU:ssa, ja sen vuoksi jäsenvaltioiden olisikin valittava niiden kehitystarpeita vastaava toimenpiteiden yhdistelmä.

Lyhyitä elintarvikeketjuja tarkastelevasta tutkimuksesta ilmenee, että merkinnät ovat hyödyllisiä myös siksi, että niiden avulla voidaan osoittaa, että tuote on sertifioitu. Tämä on tärkeää tuotteiden suojaamiseksi jäljitelmiltä: merkinnät, joiden sisältöä säännellään, ovat väline harhaanjohtavan tiedon tai jopa petoksien torjumiseksi. 

Lyhyitä elintarvikeketjuja tarkastelevassa tutkimuksessa todetaan lisäksi, että eri merkintäjärjestelmät aiheuttavat hämmennystä kuluttajien keskuudessa. Kuluttajat odottavat ensi kädessä saavansa merkintöjen avulla tietoa tuotteen hinnasta ja säilyvyysajasta. Sama koskee maantieteellistä alkuperää ja tuottajan identiteettiä. Elintarvikeketjun luonnetta koskeva tieto on myös tärkeää: onko tuotteen myyntihinta oikeudenmukainen niin tuottajan kuin kuluttajan kannalta?

Lopuksi tutkimukseen ja kuulemiseen perustuvien havaintojen avulla voidaan päätellä, että merkintäjärjestelmistä aiheutuu väistämättä kustannuksia tuottajille ja että ne saattavat lisätä tuotteiden hintaa.

5.           Onko EU:n merkintäjärjestelmän käyttöönotto tarpeen? 

Huhtikuussa 2012 järjestetyssä konferenssissa painotettiin yhteisen näkemyksen merkitystä, jossa etusijalle asetetaan laatu, ympäristö, etiikka, kulttuuri, sosiaaliset yhteydet ja helppokäyttöisyys. Paikallisuuteen liittyviä keskeisiä tekijöitä ovat verkostoituminen, luottamus ja keskinäinen tuntemus sekä niin viljelijöiden kuin kuluttajien valistaminen. Konferenssin päätelmissä todetaan, että näitä arvoja olisi mahdollista edistää lyhyille elintarvikeketjuille myönnettävällä uudella merkinnällä, edellyttäen, että kyse olisi vapaaehtoisesta ja yksinkertaisesta välineestä, josta ei aiheudu lisäkustannuksia tuottajille.

Foorumeilla, joilla paikallistuotantoa ja suoramyyntiä on tarkasteltu, korostettiin tarvetta helpottaa investointien ja tiedon saamista, mahdollistaa osallistuminen julkisiin hankintamenettelyihin ja mukautua hygieniasääntöihin, joiden todettiin usein estäneen mainitunlaisen viljelyn ja myynnin. Tämän kertomuksen liitteenä olevassa komission yksiköiden valmisteluasiakirjassa tarkastellaan käytössä olevia välineitä, joilla tuetaan tuottajia, ja ehdotetaan jäsenvaltioille, millaisia toimenpiteitä ne voivat toteuttaa. Jäsenvaltioiden olisi toimittava ennakoivammin ja hyväksyttävä mahdollisuuksien mukaan lainsäädäntöä erityisesti pienviljelijöiden ja suoramyynnin hyödyttämiseksi. Elintarvikkeet ja ravitsemuspalvelut kuuluvat ympäristöä säästävien julkisten hankintojen painopistealoihin. Jotta paikallisia elintarvikkeita voitaisiin paremmin hyödyntää yleisissä ruokaloissa, julkisten viranomaisten olisi noudatettava innovatiivisia lähestymistapoja sopimusten viherryttämiseen, samalla kun viljelijöiden olisi järjestäydyttävä ja hyödynnettävä eri yhteistyömalleja, jotta he voivat osallistua yhteisesti julkisiin tarjouskilpailuihin.

Kuluttajat, jotka haluaisivat ostaa paikallisesti tuotettuja elintarvikkeita, eivät useinkaan tunnista niitä myyntipaikassa[25]. Kuluttajien oikeuksien lisäämistä tarkastelleessa eurobarometritutkimuksessa[26] ilmeni, että kuluttajien tiedoissa ja taidoissa on erityisesti merkintöjen ja logojen tulkintaan liittyviä puutteita. Lihamarkkinoiden toimintaa kuluttajien kannalta tarkastelleen tutkimuksen tulokset[27] tukivat näitä havaintoja.

Lyhyitä elintarvikeketjuja tarkastelleessa tutkimuksessa mainitaan useita tapauksia, joissa merkinnät ovat olleet harhaanjohtavia tai virheellisiä, mikä johtaa epäoikeudenmukaiseen kilpailuun. EU:n tasolla annettavalla merkintöjä koskevalla asianmukaisella tiedolla on mahdollista vähentää kuluttajien harhaanjohtamista koskevaa riskiä ja antaa hyvä suoja jäljitelmiä vastaan.

5.1.        Erityinen merkintäjärjestelmä

Komissio pyysi asiantuntijoilta neuvoa analysoidessaan merkintäjärjestelmän käyttöönottoa koskevia vaihtoehtoja[28].

Asiantuntijoiden neuvot olivat selkeitä: mikäli tarkoituksena on ottaa käyttöön merkintäjärjestelmä, sen olisi

– oltava tuottajille vapaaehtoinen

– vältettävä pitkällisinä ja kalliina pidettyjä sertifiointi- ja akkreditointimenettelyjä

– määritettävä selvät kelpoisuusperusteet järjestelmään kuuluville tuotteille.

Asiantuntijoiden mukaan erityinen merkintäjärjestelmä olisi hyödyllinen ainoastaan, jos järjestelmä sisällytettäisiin tai liitettäisiin muihin toimenpiteisiin, joilla viljelijöitä autetaan löytämään vaihtoehtoisia myyntikanavia. Tällaisia toimenpiteitä on saatavilla maaseudun kehittämistä koskevan politiikan yhteydessä, kuten neuvonta- ja tietotuki, fyysiseen omaisuuteen tehtävät investoinnit, tilojen ja yrityksien kehittäminen, elintarvikeketjun toimijoiden välinen monialainen ja alakohtainen yhteistyö ja paikalliset myynninedistämistoimet, laatujärjestelmiin osallistumisen tukeminen sekä tiedotus- ja myynninedistämistoimet.

Mahdollista järjestelmää tarkastellessa olisi kiinnitettävä huomiota elintarvikeketjun tyyppiin. ’Suoramyynnillä’ tarkoitetaan sitä, että viljelijä myy tuotteita suoraan kuluttajalle ilman myyntipuolen välittäjiä. Merkinnöissä annettavien tietojen tavoitteena on korvata tämä suora viestintä tapauksissa, joissa se on mahdotonta. Mitä enemmän tuottajan ja kuluttajan välillä on välittäjiä, sitä enemmän suoramyynnin yhteydessä tyypillisesti välitettävää tietoa menee hukkaan ja sitä enemmän tarvitaan merkinnöissä annettavia tietoja. Tästä voidaan päätellä, että ainoastaan suoramyyntiin rajoitetun merkintäjärjestelmän vaikutus jäisi rajalliseksi.

5.2.        Vaihtoehtoinen toimintatapa

Erillisen sertifiointijärjestelmän vaihtoehtona voisi olla vapaaehtoisen laatuilmaisun varaaminen.

Vaikutustenarvioinnissa[29] todettiin, että vapaaehtoisten laatuilmaisujen käyttö on tehokas väline, jolla viljelijät pystyvät tuomaan esille lisäarvon, joka heidän tuotteisiin voidaan liittää, ja varmistumaan siitä, että tällaisten pyrkimysten toteuttamisesta palkitaan.

Tällaisen vapaaehtoisen laatuilmaisun avulla olisi mahdollista täyttää kuluttajien tärkeimmät odotukset, jotka liittyvät tuotteen alkuperää koskevaan tietoon ja elintarvikeketjun ominaispiirteisiin. Oikeudellisista syistä vapaaehtoiseen laatuilmaisuun ei merkittäisi logoa/symbolia vaan ainoastaan sanoja.

Vapaaehtoisen laatuilmaisun varaaminen tuottaisi seuraavia etuja:

– sitä pidetään kevyenä välineenä, jonka hallinnollinen sekä valvontaan ja talousarvioon liittyvä rasite on suhteellinen vähäinen;

– se voi suojata väärinkäytöltä, petoksilta ja harhaanjohtavilta käytänteiltä;

– se mahdollistaa muiden EU:n tukimekanismien käytön, kuten erityisesti maaseudun kehityksen yhteydessä myönnettävän tuen.

Kun tarkastellaan kansallisten, alueellisten ja paikallisten julkisten tai yksityisten merkintäjärjestelmien rinnakkaiseloa ja jatkamista – ja niiden mahdollista täydentämistä EU:n tason välineellä – on aiheellista pohtia, miten tällainen rinnakkaiselo voitaisiin varmistaa ja lisäisikö se tilanteen vaikeaselkoisuutta kuluttajien kannalta.

6.           Päätelmät

Paikallistuotanto ja suoramyynti ovat todellisuutta Euroopan unionissa ja jatkossakin osa unionin maataloutta. Tästä kertomuksesta on käynyt ilmi seuraavaa:

– Lyhyissä elintarvikeketjuissa myydyille aidoille maataloustuotteille on kysyntää. Myös niiden tunnistamiseen liittyy tarpeita.

– Jäsenvaltioiden välillä on suuria eroavuuksia, jotka liittyvät suoramyynnin kehittämiseen ja johtuvat todennäköisesti kansallisista ja alueellisista tilarakenteeseen, jakelukanaviin ja kulttuuriin liittyvistä eroavuuksista.

– Kuten komission yksiköiden valmisteluasiakirjassa todetaan, lyhyiden elintarvikeketjujen kehittämiseen liittyy lukuisia haasteita, joihin olisi vastattava muiden välineiden kuin merkintäjärjestelmän avulla. EU:ssa ja kansallisella tasolla on saatavilla useita välineitä, mutta niitä ei käytetä yhtenevästi. Sidosryhmät katsovat, että jotkin EU:n säännöt vaikuttavat haitallisesti paikallisen viljelyn kehittämiseen.

– Mahdollisen uuden merkinnän olisi oltava yksinkertainen eikä se saisi aiheuttaa rasitusta tuottajille. Samalla sen olisi oltava valvottavissa ja taattava riittävä uskottavuus kuluttajien kannalta. Merkinnän avulla olisi myös pyrittävä vähentämään kuluttajien epätietoisuuden riskiä, vaikka olemassa oleva EU:n sääntely sallii asianmukaisesti täytäntöön pantuna toimien toteuttamisen harhaanjohtavia käytäntöjä vastaan.

– Uudella merkinnällä olisi mahdollista tuottaa lisäarvoa paikallisella viljelyllä tuotetuille tuotteille, jos sen soveltamisala ulottuisi suoramyyntiä laajemmalle ja jos jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että se on sisällytetty tai liitetty muihin toimenpiteisiin.

Komissio on tässä kertomuksessa esittänyt tosiasioita helpottaakseen keskustelua siitä, olisiko uusi EU:n merkintä otettava käyttöön, samoin kuin laajemmin paikallistuotantoon ja suoramyyntiin liittyvistä kysymyksistä. Kertomuksen liitteessä on kysymyksiä, joilla pyritään ohjaamaan keskustelua.

Komissio kehottaa Euroopan parlamenttia ja neuvostoa keskustelemaan kertomuksesta ja esittämään kantansa.

[1]               Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 1151/2012, annettu 21 päivänä marraskuuta 2012, maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden laatujärjestelmistä, EUVL L 343, 14.12.2012, s. 1.

[2]               Euroopan parlamentin päätöslauselma, annettu 7. syyskuuta 2010, ”Oikeudenmukaiset tulot maanviljelijöille: toimivampi elintarvikeketju Eurooppaan”, P7_TA(2010)0302.

[3]               Euroopan parlamentin päätöslauselma, annettu 8. heinäkuuta 2010, ”Yhteisen maatalouspolitiikan tulevaisuus vuoden 2013 jälkeen”, P7_TA(2010)0286.

[4]               Alueiden komitean suuntaa-antava lausunto aiheesta ”Lähiruokajärjestelmät”, 2011/C 104/01.

[5]               Yhteinen maatalouspolitiikka vuoteen 2020: Ruoka, luonnonvarat ja alueiden käyttö – miten hallita tulevat haasteet? (KOM(2010) 672 lopullinen).

[6]               Knefsey, M., Schmutz, U., Venn, L., Balint, B., Trenchard, E.: Short Food Supply Chains and Local Food Systems in the EU. A State of Play of their Socio-Economic Characteristics. Euroopan unioni, 2013.

[7]                      http://ec.europa.eu/agriculture/quality/reports/index_en.htm

[8]               http://epp.eurostat.ec.europa.eu/statistics_explained/index.php/Farm_structure_survey_2007

[9]               Local Government Regulation, Buying food with geographical descriptions – How ‘local’ is ‘local’?, 2011.

[10]             Les chiffres de la consommation responsable, édition 2010, saatavilla osoitteessa http://www.mescoursespourlaplanete.com/medias/pdf/RapportwebVF-2010.pdf

[11]             IMPACT project: The socio-economic impact of rural development policies: realities and potentials (CT-4288), 4th Framework FAIR programme, 2002. Tutkimukseen osallistuivat seuraavat jäsenvaltiot: Alankomaat, Yhdistynyt kuningaskunta, Irlanti, Saksa, Italia, Espanja ja Ranska.

[12]             EU Rural Review, 12 (2012), s. 11–12.

[13]             Menetelmässä tarkastellaan vaikutusta inhimilliseen, taloudelliseen, fyysiseen, sosiaaliseen ja luonnolliseen pääomaan.

[14]             FAO Policy Brief 2011: The case for energy–smart food systems, 2011, saatavilla osoitteessa http://www.fao.org/docrep/014/i2456e/i2456e00.pdf.

[15]             Jones, A.: An environmental assessment of Food Supply Chains: a case study on dessert apples, teoksessa Environmental Management, Vol. 30, 4 (2002), s. 560–576.            

[16]             Saunders, S., Barber, A., Taylor, G.: Food miles - Comparative energy/emissions performance of New Zealand’s agriculture industry, Research Report, 2006 (285).

[17]             Aranda, A., Scarpellini, S., Zabalza, I., Valero Capelli, A.: An analysis of the present food's transport model based on a case study carried out in Spain. 6th International Conference on LCA in the Agrifood sector, Zürich, 2008, s. 12–14.

[18]             Sundkvist, A., Jansson A., Larsson, P.: Strengths and limitations of localizing food production as a sustainability building strategy — an analysis of bread production on the island of Gotland, Sweden, teoksessa Ecological Economics, 37 (2001), s. 217–227.

[19]             Coley, D., Howard, M., Winter, M.: Local food, food miles and carbon emissions: a comparison of farm shop and mass distribution approaches, teoksessa Food Policy, 34 (2009), s. 150–155.

[20]                    Hall, K. D., Guo, J., Dore, M., Chow, C. C.: The progressive increase of food waste in America and its environmental impact, teoksessa PLoS ONE, Vol 4, 11 (2009).

[21]             Gustavsson, J., Cederberg, C., Sonesson, U.: Global food losses and food waste. Extent, causes and  prevention, FAO, 2011.

[22]             Hall, K. D., Guo, J., Dore, M., Chow, C. C.: The progressive increase of food waste in America and its environmental impact, teoksessa PLoS ONE, Vol 4, 11 (2009).

[23]             Parfitt, J., Macnaughton, S.: Food waste within food supply chains: quantification and potential for change to 2050, teoksessa Philosophical Transactions of the Royal Society: Biology, 365 (2010), s. 3065–3081.

[24]             Euroopan komissio: Preparatory study on food waste across the EU 27, 2010, saatavilla osoitteessa http://ec.europa.eu/environment/eussd/pdf/bio_foodwaste_report.pdf

[25]             Erityiseurobarometri ”Europeans’ attitudes towards food security, food quality and the countryside”, 389, 2012.

[26]             Erityiseurobarometri ”Consumer Empowerment”, 342, 2011.

[27]             http://ec.europa.eu/consumers/consumer_research/market_studies/docs/mms_follow-up_study_2012_en.pdf

[28]             Työryhmä perustettiin maataloustuotteiden laadun neuvoa-antava ryhmän alaisuuteen.

[29]             Agricultural product quality policy: Impact assessment Annex A(II): Marketing standards, 2009, saatavilla osoitteessa http://ec.europa.eu/agriculture/quality/policy/com2009_234/ia_annex_a2_en.pdf

LIITE

Ehdotuksia kysymyksiksi, joita olisi tarkasteltava keskusteltaessa komission kertomuksesta neuvostolle ja Euroopan parlamentille paikallistuotantoa ja suoramyyntiä koskevasta merkintäjärjestelmästä:

– Joitakin EU:ssa käytössä olevia välineitä, joilla tuetaan paikallista maataloustuotantoa ja suoramyyntiä, ei ilmeisesti ole pantu täytäntöön yhtenevällä tavalla. Ovatko nämä välineet yhä tarkoituksenmukaisia?

– Sidosryhmät ovat määrittäneet joitakin EU:n sääntöjä – kuten hygieniaa tai julkisia hankintamenettelyjä koskevia sääntöjä – joiden ne katsovat vaikuttavan haitallisesti paikallistuotannon kehitykseen. Komissio katsoo, että EU:n lainsäädännössä tarjotaan jo joustavuutta, jota ei hyödynnetä täysimääräisesti. Ovatko Euroopan parlamentti ja neuvosto samaa mieltä? Tarvitaanko EU:n tasolla tarkemmin määriteltyjä pienimuotoista tuotantoa koskevia sääntöjä?

– Kansallisella/alueellisella tasolla on olemassa useita merkintäjärjestelmiä, joilla tuetaan paikallistuotantoa. Voisiko jokin tietty EU:n järjestelmä tuottaa arvonlisäystä viljelijöille ja antaa samalla kuluttajille tietoa, ja siten auttaa vähentämään harhaanjohtavan kuluttajatiedon määrää? Olisiko tällaiseen merkintäjärjestelmään sisällytettävä symboli/logo?

– Koska merkintäjärjestelmän käyttöön liittyy väistämättä kustannuksia, miten varmistettaisiin sellainen EU:n järjestelmä, josta ei aiheutuisi rasitetta viljelijöille mutta jolla taattaisiin samalla riittävä takuu kuluttajille?