KOMISSION KERTOMUS EUROOPAN PARLAMENTILLE JA NEUVOSTOLLE puolustus- ja turvallisuushankintoja koskevan direktiivin 2009/81/EY saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä /* COM/2012/0565 final */
KOMISSION KERTOMUS EUROOPAN PARLAMENTILLE
JA NEUVOSTOLLE puolustus- ja turvallisuushankintoja koskevan
direktiivin 2009/81/EY saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä I. Tiivistelmä Hankintaviranomaisten ja
hankintayksiköiden tekemien rakennusurakoita sekä tavara- ja palveluhankintoja
koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensovittamisesta puolustus- ja
turvallisuusalalla ja direktiivien 2004/17/EY ja 2004/18/EY muuttamisesta 13
päivänä heinäkuuta 2009 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi
2009/81/EY[1] on
tärkeä osa komission politiikkaa, jonka tavoitteena on luoda Eurooppaan
todelliset puolustusmateriaalimarkkinat ja tasapuoliset toimintaolosuhteet
puolustushankinnoille. Direktiivillä sisällytetään puolustushankinnat ja
arkaluonteiset hankinnat ensimmäistä kertaa sisämarkkinoita koskevien
erityissääntöjen piiriin. Sillä edistetään avoimuutta ja lisätään kilpailua
sekä varmistetaan hankintatarpeiden tyydyttäminen rahoituskehyksen
tiukkenemisesta huolimatta. Useimmat niistä 23 jäsenvaltiosta,
jotka olivat saattaneet direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään
heinäkuuhun 2012 mennessä, ovat tehneet tämän lähtökohtaisesti oikein. Suurin
osa jäsenvaltioista on myös saattanut osaksi kansallista lainsäädäntöään
alihankintaa koskevat ei-pakolliset säännökset, joilla pyritään ennen kaikkea
lisäämään kilpailua sopimuspuoleksi valittujen toimijoiden toimitusketjuissa.
Komissio seuraa jatkossakin, miten jäsenvaltiot ovat saattaneet direktiivin
osaksi kansallista lainsäädäntöään ja ovatko kansalliset
täytäntöönpanotoimenpiteet kokonaisuudessaan EU:n lainsäädännön mukaisia. Se
toteuttaa erityisesti toimia poistaakseen vaiheittain perussopimuksen
perusperiaatteiden vastaiset vastakaupat. Kun direktiivi on saatettu
osaksi kansallista lainsäädäntöä, komissio keskittyy ensisijaisesti seuraamaan
sen soveltamista jäsenvaltioissa. Vaikeudet ovat erilaisia eri jäsenvaltioissa
erityisesti niiden kansallisista puolustusteollisuuden valmiuksista riippuen.
Tuotannonalan toimintaolosuhteet saadaan tasapuolisiksi ja puolustusmarkkinat
tehokkaiksi Euroopassa ainoastaan, jos kilpailu on tasapuolista ja avointa
kaikkialla unionissa. Samanaikaisesti komissio tutkii
muita mahdollisia vaihtoehtoja, joilla voitaisiin yhteistyössä jäsenvaltioiden
ja Euroopan puolustusviraston kanssa tehostaa tämän unionille strategisesti
tärkeän alan kilpailukykyä Euroopassa. II. Johdanto Direktiivi muodostaa yhdessä
yhteisön sisällä tapahtuvia puolustukseen liittyvien tuotteiden siirtoja
koskevien ehtojen yksinkertaistamisesta 6 päivänä toukokuuta 2009 annetun
Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen 2009/43/EY[2] kanssa merkittävän kulmakiven, johon
todellisten eurooppalaisten puolustusmateriaalimarkkinoiden luominen ja
Euroopan puolustuksen teollisen ja teknologisen perustan lujittaminen
pohjautuvat. Puolustusmarkkinat ja
vähemmässä määrin turvallisuusmarkkinat ovat hyvin erikoislaatuisia
markkinoita, sillä niiden asiakkaana on pääasiassa (ja puolustusalalla
yksinomaan) julkinen sektori. Puolustus ja turvallisuus ovat kansallisia oikeuksia.
Puolustusalan menot ja puolustusteollisuuden valmiudet ovat suuressa määrin
keskittyneet vain muutamiin jäsenvaltioihin. Tuotteiden luonteen vuoksi
markkinat ovat erittäin säännellyt, alalla toimii tiettyjä strategisesti
tärkeitä yrityksiä ja hankintapäätöksiin vaikuttavat usein myös poliittiset ja
strategiset näkökohdat. Direktiivin hankintasäännökset
on räätälöity puolustus- ja turvallisuusmateriaalien ainutlaatuisuus
(arkaluonteisuus ja monimutkaisuus) huomioon ottaen. Siinä on erityisiä säännöksiä
toimitusvarmuudesta ja tietoturvallisuudesta eikä siinä rajoiteta kaikkein
joustavimman sopimusten tekomenettelyn käyttöä. Jäsenvaltiot voivat nyt
soveltaa EU-tason sääntöjä monimutkaisiin ja arkaluonteisiin liiketoimiin
vaarantamatta perusteltuja turvallisuusintressejään. Sen vuoksi
puolustussopimuksia ei pitäisi enää lähtökohtaisesti tehdä sisämarkkinoita
koskevia sääntöjä noudattamatta, vaikka tällainen mahdollisuus annetaan
SEUT-sopimuksen 346 artiklassa. Tämä lisäisi avoimuutta ja kilpailua, mikä puolestaan
parantaisi Euroopan tuotannonalojen kilpailukykyä ja innovointia ja auttaisi
jäsenvaltioita tyydyttämään hankintatarpeensa niukentuvista budjettivaroista
huolimatta. Jäsenvaltioiden oli saatettava
direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöään viimeistään 21. elokuuta
2011. Tällä kertomuksella pannaan täytäntöön direktiivin 73 artikla, jossa
komissiota kehotetaan antamaan kertomus ”toimenpiteistä, jotka jäsenvaltiot
ovat toteuttaneet saattaakseen tämän direktiivin ja erityisesti sen 21 ja 50–54
artiklan osaksi kansallista lainsäädäntöä”. Kertomuksessa arvioidaan ensin
yleisesti, miten jäsenvaltiot ovat saattaneet direktiivin osaksi kansallista
lainsäädäntöään, ja tämän jälkeen käsitellään seuraavia Euroopan
puolustusmateriaalimarkkinoiden luomisen kannalta keskeisimpiä säännöksiä:
soveltamisala (2 artikla), poikkeukset direktiivin soveltamisesta (12 ja 13
artikla), alihankintaa koskevat säännökset (21 ja 50–54 artikla) ja
muutoksenhakumenettelyt (55–64 artikla). Siinä korostetaan myös, että vastakaupat
vaarantavat edelleen merkittävällä tavalla direktiivin moitteetonta
soveltamista. III. Direktiivin 2009/81/EY
saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä – tilannekatsaus Kolme jäsenvaltiota ilmoitti
komissiolle saattaneensa direktiivin kokonaisuudessaan osaksi kansallista
lainsäädäntöään 21. elokuuta 2011 mennessä. Neljäs jäsenvaltio ilmoitti
tehneensä tämän syyskuussa 2011. Komissio käynnisti rikkomusmenettelyn 23
jäsenvaltiota vastaan (SEUT-sopimuksen 258 artikla) lähettämällä niille
viralliset ilmoitukset. Vuoden 2012 maaliskuun loppuun mennessä 15 muuta
jäsenvaltiota oli ilmoittanut saattaneensa direktiivin kokonaisuudessaan osaksi
kansallista lainsäädäntöään. Komission käynnistämä rikkomusmenettely jatkui
muita kahdeksaa jäsenvaltiota vastaan, joille annettiin perustellut lausunnot.
Kaksi niistä oli kesäkuun 2012 loppuun mennessä saattanut direktiivin
kokonaisuudessaan osaksi kansallista lainsäädäntöään, kun taas kaksi muuta oli
tehnyt tämän vain osittain. Kesäkuussa 2012 neljä
jäsenvaltiota ei edelleenkään ollut ilmoittanut komissiolle direktiivin
saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä. Komissio aikoo aikanaan saattaa
unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi tapaukset, joissa direktiiviä ei ole
saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä tai joissa tämä on tehty vain
osittain. Koska suurin osa
jäsenvaltioista saattoi direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään
huomattavasti myöhässä, komissio tarkastelee edelleen, ovatko kansalliset
täytäntöönpanotoimenpiteet direktiivin säännösten mukaisia. IV. Direktiivin keskeisiä
kohtia koskevat kansalliset täytäntöönpanotoimenpiteet A. Direktiivin soveltamisala
(2 artikla) Direktiivin tosiasiallisen
täytäntöönpanon kannalta on välttämätöntä, että jäsenvaltioiden kansallisia
täytäntöönpanotoimenpiteitä sovelletaan kaikkiin direktiivin soveltamisalaan
kuuluviin hankintoihin. Sen vuoksi 2 artiklan moitteeton saattaminen osaksi
kansallista lainsäädäntöä on yksi tärkeimmistä kysymyksistä. Direktiivin 2 artiklan mukaan
sitä sovelletaan ”puolustus- ja turvallisuusalan hankintoja koskeviin
sopimuksiin, joiden tarkoituksena on a) puolustustarvikkeiden sekä kaikkien
niiden osien, komponenttien ja/ tai osakokonaisuuksien hankinta; b)
arkaluonteisen välineistön sekä kaikkien sen osien, komponenttien ja/tai
osakokonaisuuksien hankinta; c) hankkia rakennusurakoita, tavaroita ja
palveluja, jotka liittyvät suoraan a ja b alakohdassa tarkoitettuihin
tarvikkeisiin niiden kaikkia ja mitä tahansa elinkaaren vaiheita varten; d)
hankkia rakennusurakoita ja palveluja erityisesti sotilaallisiin tarkoituksiin
tai arkaluonteisia rakennusurakoita tai arkaluonteisia palveluja.
Direktiivin soveltamisen määrittää siis hankinnan kohde. Puolustusalalla direktiivin
soveltamisala pohjautuu SEUT-sopimuksen 346 artiklaan ja kattaa periaatteessa
kaikki puolustusmateriaalien, -urakoiden ja -palvelujen hankintasopimukset.
Lisäksi direktiiviä sovelletaan kaikkiin arkaluonteisiin hankintoihin, joilla
on turvallisuustarkoitus ja joihin liittyy turvaluokiteltuja tietoja. Kaikkiin
muihin puolustus- ja turvallisuusalan sopimuksiin sovelletaan jatkossakin vesi-
ja energiahuollon sekä liikenteen ja postipalvelujen alalla toimivien
yksiköiden hankintamenettelyjen yhteensovittamisesta 31 päivänä
maaliskuuta 2004 annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2004/17/EY[3] sekä julkisia rakennusurakoita sekä julkisia
tavara- ja palveluhankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyjen
yhteensovittamisesta 31 päivänä maaliskuuta 2004 annettua Euroopan parlamentin
ja neuvoston direktiiviä 2004/18/EY[4],
joilla säännellään julkisia hankintoja. Direktiivin 2 artikla on
saatettu 16 jäsenvaltiossa osaksi kansallista lainsäädäntöä pohjimmiltaan
direktiivin sanamuotoa käyttäen. Sen sijaan kuudessa jäsenvaltiossa on käytetty
eri sanamuotoa. Näistä vain osa saattaa poiketa olennaisesti direktiivin
soveltamisalasta. Yksi jäsenvaltio on esim.
rajoittanut kansallisen täytäntöönpanotoimenpiteen soveltamisen koskemaan vain
tiettyjä hankintaviranomaisia. Muiden hankintaviranomaisten direktiivin
aineellisella soveltamisalalla tekemät sopimukset eivät näin ollen kuulu
kyseisen jäsenvaltion asianomaisen lainsäädännön piiriin. Tällainen porrastettu
lähestymistapa vaarantaa kaikkien direktiivin soveltamisalaan kuuluvien
sopimusten tekemisessä noudatettavat tasapuoliset toimintaolosuhteet, minkä
vuoksi se ei ole direktiivin säännösten mukainen. Jotkut jäsenvaltiot käyttävät
erityisiä kansallisia luetteloja määritelläkseen direktiivin soveltamisalan
puolustusalalla. Periaatteessa näitä luetteloja voidaan pitää 2 artiklan
laillisina tulkintoina, kunhan ne vastaavat vuoden 1958 luetteloa[5]. Tarkoituksena on arvioida tarkemmin,
toteutuuko tämä vaatimus näissä tapauksissa. Yksi jäsenvaltio soveltaa
direktiiviä nimenomaisesti ns. kaksikäyttötuotteisiin. Unionin tuomioistuimen
oikeuskäytännön mukaan (asiassa C-615/10 annettu tuomio, 7.6.2012) tällaisiin
tuotteisiin sovelletaan direktiivin 2009/81/EY sijaan direktiivien 2004/17/EY
ja 2004/18/EY tiukempia säännöksiä. Kokonaisuutena katsoen komissio
on kuitenkin tyytyväinen, että useimmat jäsenvaltiot ovat saattaneet 2 artiklan
osaksi kansallista lainsäädäntöään oikealla tavalla. Sen on tarkasteltava
huolellisesti, millaisia toimia on syytä toteuttaa kyseisen artiklan
moitteettoman soveltamisen varmistamiseksi kaikissa jäsenvaltioissa. B. Poikkeukset direktiivin
soveltamisesta (12 ja 13 artikla), Direktiivin 12 ja 13 artiklassa
säädetään erityisistä poikkeuksista sen soveltamisalaan. Sen 11 artiklan ja
unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti tällaiset poikkeukset EU:n
lainsäädännön soveltamisesta on tulkittava rajoitetusti. Sen vuoksi on
ehdottoman tärkeää direktiivin vaikuttavuuden kannalta, että jäsenvaltiot
saattavat nämä säännökset osaksi kansallista lainsäädäntöään oikealla tavalla. Direktiivin 12 artiklan mukaan
direktiiviä ei sovelleta tiettyihin kansainvälisten sääntöjen nojalla tehtyihin
sopimuksiin. Vaikka nämä poikkeukset pohjautuvat direktiivien 2004/17/EY ja
2004/18/EY vastaaviin poikkeuksiin, ne on mukautettu puolustusalan
erityistilanteeseen. Direktiivin 12 artiklan c alakohdassa säädetään, että
direktiiviä ei sovelleta hankintoihin, jotka kansainvälinen järjestö on
suorittanut erityisiä menettelysääntöjä noudattaen, jos kyseinen järjestö on
tehnyt ostot omiin tarkoituksiinsa tai jos jäsenvaltion on pakko tehdä sopimukset
näiden sääntöjen mukaisesti. Kymmenen jäsenvaltion
täytäntöönpanotoimenpiteissä käytetään direktiivin 12 artiklan sanamuotoa. Sen
sijaan 13 jäsenvaltiota käyttää erilaista sanamuotoa, joka ei näytä muuttavan
poikkeusten aineellista soveltamisalaa. Ainakin yksi jäsenvaltio on kuitenkin
laajentanut 12 artiklan c alakohdassa säädetyn poikkeuksen soveltamisalaa. Sen
kansallisessa täytäntöönpanotoimenpiteessä ei rajoiteta poikkeusta koskemaan
kansainvälisen järjestön omiin tarkoituksiinsa tekemiä ostoja. Direktiivin 13 artiklassa
säädetään kaikista muista erityispoikkeuksista, joista jotkut ovat samat kuin
direktiiveissä 2004/17/EY ja 2004/18/EY. Puolustusalan erityiset poikkeukset
liittyvät ensisijaisesti sopimusten edellyttämään tietojen toimittamiseen (13 artiklan
a alakohta), tiedotustoimintaa koskeviin sopimuksiin (13 artiklan b alakohta),
yhteistoimintaohjelman puitteissa tehtyihin sopimuksiin (13 artiklan c
alakohta) ja kolmansissa maissa tehtyihin sopimuksiin (13 artiklan d alakohta).
Viimeisin poikkeus koskee hallitusten välisiä myyntejä (13 artiklan f
alakohta). Yhdeksän jäsenvaltion
kansallisissa täytäntöönpanotoimenpiteissä käytetään direktiivin 13 artiklan
sanamuotoa. Eri sanamuoto on valittu 14 jäsenvaltiossa. Useimmat eroavaisuudet
eivät näytä muuttavan 12 artiklan aineellista soveltamisalaa. Kyseiset muutamat aineelliset
muutokset koskevat 13 artiklan a alakohdassa säädettyä tietojen toimittamiseen
liittyvää poikkeusta ja 13 artiklan c alakohdassa säädettyä
yhteistoimintaohjelmien puitteissa tehtyihin sopimuksiin liittyvää poikkeusta. Direktiivin 13 artiklan a
alakohdan mukaan direktiiviä ei sovelleta hankintasopimuksiin, ”joissa tämän
direktiivin sääntöjen soveltaminen velvoittaisi jäsenvaltiota toimittamaan
tietoja, joiden julkistamista se pitää oman olennaisen turvallisuusintressiensä
vastaisena”. Poikkeus perustuu SEUT-sopimuksen 346 artiklan 1 kohdan a
alakohtaan, jonka mukaan ”mikään jäsenvaltio ei ole velvollinen antamaan
tietoja, joiden ilmaisemisen se katsoo keskeisten turvallisuusetujensa
vastaiseksi.” Direktiivissä tarkennetaan, että kun jäsenvaltion ei tarvitse
toimittaa tietoja SEUT-sopimuksen 346 artiklan 1 kohdan a alakohdan nojalla,
sen ei tarvitse soveltaa direktiiviä. Jäsenvaltiot ovat kahta
poikkeusta lukuun ottamatta saattaneet tämän säännöksen osaksi kansallista
lainsäädäntöään. Yksi jäsenvaltio ei ole tehnyt sitä ollenkaan, ja toinen
jäsenvaltio soveltaa poikkeusta kaikkiin sopimuksiin, joiden julkaiseminen
johtaisi turvaluokiteltujen tietojen paljastamiseen. Tämä menee pidemmälle kuin
13 artiklan a alakohdan säännökset. Turvaluokiteltuja tietoja sisältävät
sopimukset kuuluvat sopimuksen soveltamisalaan, ja niihin voidaan soveltaa
tietoturvallisuuden varmistavia erityissäännöksiä. Muut aineelliset muutokset
erityisen poikkeuksen soveltamisalaan koskevat 13 artiklan c alakohtaa.
Kyseinen poikkeus koskee tiettyjä yhteistoimintaohjelmien puitteissa tehtyjä
sopimuksia. Kaikki jäsenvaltiot näyttäisivät saattaneen sen osaksi kansallista
lainsäädäntöään sinällään oikealla tavalla, mutta tämä ei pidä kuitenkaan
paikkansa, sillä 13 artiklan c alakohdassa säädetään velvoitteesta ilmoittaa
tietyt seikat komissiolle kutakin sopimusta tehtäessä. Yhdessä jäsenvaltiossa
tällaista ilmoitusvelvollisuutta ei ole ja toisessa komissiolle tarvitsee ilmoittaa
vasta kun yhteistoimintaohjelma päättyy. Kaikki muut 13 artiklassa säädetyt
poikkeukset näytetään saatetun osaksi kansallista lainsäädäntöä oikealla
tavalla. Koska poikkeukset on tulkittava
rajoitetusti, komissio seuraa tarkasti, miten jäsenvaltiot soveltavat
poikkeuksia, ja varmistaa, että mitään niistä (varsinkin 12 artiklassa
säädettyjä poikkeuksia ja 13 artiklan f alakohdassa säädettyä hallitusten
välisiä myyntejä koskevaa poikkeusta) ei käytetä direktiivien säännösten
kiertämiseen. C. Alihankintaa koskevat
säännökset (21 ja 50–54 artikla – III osasto) Direktiivissä on kattavia
alihankintaa koskevia säännöksiä. Niiden tavoitteena on lisätä kilpailua
sopimusten tekemiseen valittujen toimitusketjuissa. Mitä järjestelmällisemmin
hankintaviranomaiset niitä käyttävät, sitä enemmän ne helpottavat erityisesti
pk-yritysten ja pienempiin maihin sijoittautuneiden talouden toimijoiden pääsyä
markkinoille ja edesauttavat siten todellisten puolustusmateriaalimarkkinoiden
syntymistä Eurooppaan. Näin ollen alihankintasäännökset ovat komission
politiikan kulmakivi. Direktiivin 73 artiklassa
komissiota kehotetaan laatimaan raportti alihankintasäännösten saattamisesta
osaksi kansallista lainsäädäntöä. Tällaisia säännöksiä ei ole ollut aiemmin
EU:n julkisia hankintoja koskevassa lainsäädännössä. Direktiiveissä 2004/17/EY
ja 2004/18/EY säädetään pelkästään, että ”hankintaviranomainen voi
tarjouspyyntöasiakirjassa pyytää tai jäsenvaltio voi velvoittaa sen pyytämään
tarjoajaa ilmoittamaan tarjouksessaan, minkä osan sopimuksesta tämä aikoo antaa
alihankintana kolmansille osapuolille sekä ehdotetut alihankkijat”. Hankintaviranomaisilla
ei direktiivien 2004/17/EY ja 2004/18/EY nojalla ole muita oikeuksia puuttua
päähankkijan tekemään alihankkijoiden valintaan. Tämä perusperiaate toistetaan
21 artiklan 2 kohdassa, mutta direktiivissä säädetään muista jäsenvaltioiden ja
niiden hankintaviranomaisten käytössä olevista tärkeistä välineistä. Direktiivin 21 artiklan 3
kohdan mukaan hankintaviranomaiset voivat velvoittaa sopimuspuoleksi valitun
tarjoajan tekemään kaikki tai tietyt ehdotetut alihankintasopimuksensa
direktiivin III osastossa kuvattua kilpailumenettelyä noudattaen. Vaikka
jäsenvaltioiden oli saatettava tämä säännös osaksi kansallista lainsäädäntöään,
ne voivat päättää, voivatko hankintaviranomaiset vapaasti päättää, onko
alihankintasopimuksia tehtäessä noudatettava tällaista kilpailumenettelyä, vai
onko niiden pakko edellyttää kilpailumenettelyn noudattamista
alihankintasopimuksia tehtäessä. Yhteensä 22 jäsenvaltiota myönsi
hankintaviranomaisilleen mahdollisuuden velvoittaa sopimuspuoleksi valittu
tarjoaja tekemään alihankintasopimukset kilpailumenettelyä noudattaen.
Yhdessäkään jäsenvaltiossa ei velvoiteta hankintaviranomaista vaatimaan
sopimuspuoleksi valittua tarjoajaa noudattamaan kilpailumenettelyä. Yksi
jäsenvaltio ei ilmeisesti ole saattanut 21 artiklan 3 kohtaa ollenkaan osaksi
kansallista lainsäädäntöään. Jäsenvaltiot voivat 21 artiklan
4 kohdan nojalla säätää, että sopimuspuoleksi valitun tarjoajan on pakko tehdä
alihankintasopimus. Tämän säännöksen saattaminen osaksi kansallista
lainsäädäntöä on kuitenkin jätetty jäsenvaltioiden itsensä päätettäväksi. Jos
jäsenvaltio tekee alihankinnasta pakollisen, sillä on kaksi vaihtoehtoa. Se voi
joko antaa hankintaviranomaisilleen mahdollisuuden edellyttää, että
sopimuspuoleksi valitun tarjoajan on tehtävä alihankintasopimus, tai se voi
vaatia hankintaviranomaisiaan tekemään näin. Kummassakin vaihtoehdossa
alihankkijoille tarjoutuisi uusia liiketoimintamahdollisuuksia. On huomattava, että
sopimuspuoleksi valittua tarjoajaa voidaan vaatia antamaan alihankintaan
enintään 30 prosenttia pääsopimuksesta, ja että alihankintasopimukset on
tehtävä III osastossa säädettyä kilpailumenettelyä noudattaen. Vain kaksi jäsenvaltiota ei tehnyt
mahdolliseksi alihankinnan edellyttämistä. Kaikki muut jäsenvaltiot antoivat
hankintaviranomaisilleen mahdollisuuden (mutta ei asettanut niille velvoitetta)
vaatia alihankintasopimuksen tekemistä. Alustavasta arviosta käy ilmi,
että alihankintasäännökset on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä
yleisesti ottaen direktiivin mukaisesti. Komissio on tyytyväinen, että suurin
osa jäsenvaltioista on käyttänyt hyväkseen mahdollisuuden lisätä kilpailua
toimitusketjuissa. Se on varma, että tällä on myönteisiä vaikutuksia
sisämarkkinoihin. Koska alihankintasäännökset ovat tärkeä väline tasapuolisten
toimintaolosuhteiden luomisessa Euroopan puolustusmarkkinoilla, komissio seuraa
tarkasti niiden soveltamista jäsenvaltioissa. D. Muutoksenhakumekanismi
(55-64 artikla) Direktiivissä on kattavia
säännöksiä, joilla pyritään antamaan vahinkoa kärsineille tarjoajille tehokas
muutoksenhakukeino. Säännökset perustuvat neuvoston direktiivien 89/665/ETY ja
92/13/ETY muuttamisesta julkisia hankintoja koskeviin sopimuksiin liittyvien
muutoksenhakumenettelyjen tehokkuuden parantamiseksi 11 päivänä joulukuuta 2007
annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2007/66/EY[6] säännöksiin, joilla koordinoidaan julkisten
hankintojen kansallisia muutoksenhakujärjestelmiä. Noin puolet jäsenvaltioista on
saattanut muutoksenhakusäännökset osaksi kansallista lainsäädäntöään
direktiivin kansallisissa täytäntöönpanotoimenpiteissä ja loput muutoksenhakua
koskevissa yleisissä säännöissään. Direktiivissä säädetään eräistä
yleisen muutoksenhakujärjestelmän mukautuksista puolustusalan
erityisolosuhteiden huomioon ottamiseksi. Tässä kertomuksessa keskitytään
kahteen tärkeimpään niistä. Direktiivin 56 artiklan 10
kohdassa säädetään, että ”jäsenvaltiot voivat päättää, että erityisellä
elimellä on yksinomainen toimivalta puolustus- ja turvallisuuden alojen
sopimusten muutoksenhakuasioissa” turvaluokiteltujen tietojen riittävän
luottamuksellisuuden varmistamiseksi. Siinä säädetään myös, miten
turvaluokiteltujen tietojen luottamuksellisuus ja puolustusintressit sovitetaan
yhteen. Näyttää siltä, ettei yksikään
jäsenvaltio ole käyttänyt mahdollisuutta antaa toimivalta erityiselle elimelle.
Vain muutamissa jäsenvaltioissa on erityisiä sääntöjä muutoksenhakuelimen
jäsenten turvallisuusselvityksestä. Nämä säännöt koskevat muutoksenhakuelimen
jäsenen mahdollisuutta osallistua asian käsittelyyn, mutta eivät
turvallisuusselvityksen myöntämistä tai pyytämistä. Näin ollen näyttää siltä,
että jäsenvaltiot eivät pitäneet merkityksellisinä eräitä lainsäädäntöprosessin
aikana esille otettuja huolenaiheita, vaikka niiden vuoksi direktiiviin oli
sisällytetty nämä erityiset säännökset. Lisäksi 60 artiklan 3 kohdassa
säädetään, että muutoksenhakuelimen ei tarvitse pitää sopimusta pätemättömänä,
vaikka se olisi tehty lainvastaisesti, ”jos muutoksenhakuelin kaikki asiaan
vaikuttavat seikat tutkittuaan toteaa, että yleiseen etuun ja ennen kaikkea
puolustus- ja/tai turvallisuusintresseihin liittyvät pakottavat syyt vaativat
sopimuksen vaikutusten voimassa pysymistä – –. Sopimusta ei missään tapauksessa
voida katsoa pätemättömäksi, jos pätemättömyyden seuraukset vaarantaisivat
vakavasti jäsenvaltioiden puolustusetujen kannalta olennaisen puolustus- tai
turvallisuusohjelman olemassaolon”. Kahta jäsenvaltiota lukuun
ottamatta kaikki jäsenvaltiot ovat säilyttäneet tämän mahdollisuuden olla
pitämättä sopimusta pätemättömänä. Alustavasta arviosta käy ilmi,
että muutoksenhakusäännökset on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä
yleisesti ottaen oikealla tavalla. Sen vuoksi komissio uskoo, että puolustus-
ja turvallisuushankintoihin sovelletaan jäsenvaltioissa tehokasta
muutoksenhakua. V. Direktiivin vaikutus
jäsenvaltioiden vastakauppasääntöihin Aiemmin 18 jäsenvaltiota vaati
ei-kansallisilta toimittajilta kompensaatiota (vastakauppaa) hankkiessaan
puolustusmateriaaleja ulkomailta. Näissä jäsenvaltioissa hankintaviranomaisten
oli yleensä pakko vaatia tällainen korvaus, kun ostot ylittivät tietyn
raja-arvon. Tällaiset vastakauppavaatimukset ovat rajoittavia toimenpiteitä,
jotka eivät ole perussopimuksen perusperiaatteiden mukaisia. Ne syrjivät muiden
jäsenvaltioiden talouden toimijoita, tavaroita ja palveluita ja estävät
tavaroiden ja palvelujen vapaan liikkuvuuden. Sen vuoksi vastakaupat
vaarantavat direktiivin moitteettoman soveltamisen ja estävät tasapuolisten
toimintaolosuhteiden luomista puolustushankinnoille Euroopassa. EU:n
lainsäädännössä sallitaan vastakaupat perussopimuksessa, erityisesti
SEUT-sopimuksen 346 artiklan 1 kohdan b alakohdassa määrättyinä poikkeuksina
silloin, kun vastakauppavaatimus on tarpeen jäsenvaltion keskeisten
turvallisuusetujen suojaamiseksi. Asianomaisen jäsenvaltion on kuitenkin
perusteltava poikkeuksen käyttö tapauskohtaisesti. Komissio on ollut yhteydessä
kyseisiin 18 jäsenvaltioon, ja auttanut niitä poistamaan tai muuttamaan
vastakauppasääntönsä. Suurin osa näistä jäsenvaltioista joko poisti tällaiset
säännöt tai muutti lainsäädäntöään. Tässä tapauksessa vastakauppaa ei enää
vaadita järjestelmällisesti vaan pelkästään poikkeustapauksissa silloin, kun
SEUT-sopimuksen 346 artiklassa määrätyt edellytykset täyttyvät. Merkittäviä
lainsäädännöllisiä muutoksia on siis pantu täytäntöön. Lisäksi Euroopan
puolustusvirasto ja sen jäsenvaltiot ilmoittivat, että sen vastakauppaa
koskevia käytännesääntöjä voidaan soveltaa ainoastaan silloin, kun se on
perusteltua SEUT-sopimuksen 346 artiklan määräysten nojalla. Komissio seuraa nyt, seuraako
tästä käytänteiden muuttuminen. Se on vakuuttunut, että vastakauppa on
poistettava asteittain mutta nopeasti, jotta Eurooppaan saadaan luotua
todelliset puolustusmateriaalimarkkinat. Muussa tapauksessa komissio toteuttaa
asianmukaisia toimia. Se tekee näin myös, jos jäsenvaltiot pitävät voimassa
vastakauppasääntönsä, jotka ovat selkeästi EU:n lainsäädännön vastaisia. VI. Päätelmät Direktiivin tarkoituksena on
luoda Eurooppaan tasavertaiset toimintaolosuhteet sekä suurille ja pienille
jäsenvaltioille että suurille ja pienille yrityksille. Puolustushankintoihin
sovelletaan nyt sisämarkkinoita koskevia sääntöjä, joiden noudattamatta
jättäminen on sallittua vain poikkeustapauksissa. Sen vuoksi jäsenvaltion on
julkaistava liiketoimintamahdollisuudet, sovellettava yhdenmukaisia menettelyjä
ja luovuttava asteittain vastakaupasta. Ajalleen tapahtuva saattaminen
osaksi kansallista lainsäädäntöä on osoittautunut vaikeaksi suurimmalle osalle
jäsenvaltioita. Kuitenkin useimmat niistä 23 jäsenvaltiosta, jotka olivat
saattaneet direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään heinäkuun 2012
loppuun mennessä, ovat tehneet tämän lähtökohtaisesti oikein. Komissio pitää
erityisen rohkaisevana sitä, että monet jäsenvaltiot ovat saattaneet osaksi
kansallista lainsäädäntöään myös ei-pakolliset alihankintasäännökset, jotka
mahdollistavat kilpailun lisäämiseen. Euroopan puolustuksen teollista
ja teknologista perustaa ei voida lujittaa, jos direktiiviä ei sovelleta
johdonmukaisesti ja oikein. Tämän vuoksi komissio seuraa tarkasti ennen kaikkea
poikkeusten käyttöä ja vastakaupan asteittaista poistamista. Yleisesti ottaen
tässä kertomuksessa ei rajoiteta komission mahdollisuutta käynnistää
rikkomusmenettelyt sellaisia yksittäisiä jäsenvaltioita vastaan, joiden
kansalliset täytäntöönpanotoimenpiteet eivät noudata direktiivin säännöksiä. Lisäksi komissio kiinnittää
erityistä huomiota siihen, miten direktiivi vaikuttaa puolustusmarkkinoiden
avoimuuteen ja Euroopan puolustuksen teollisen perustan lujittamiseen. Komissio
antaa asiasta Euroopan parlamentille ja neuvostolle 73 artiklan 2 kohdassa
säädetyn kertomuksen viimeistään 21. elokuuta 2016. Alan sisämarkkinoiden
edistäminen saattaa kuitenkin edellyttää lisäaloitteita. Kaikkien asianomaisten
toimijoiden (erityisesti jäsenvaltioiden ja tuotannonalan) on osallistuttava
tähän. Komissio on perustanut työryhmän tutkimaan keinoja, joilla puolustusalan
toimintatapoja voitaisiin kehittää edelleen Euroopassa. Se tekee tässä läheistä
yhteistyötä Euroopan puolustusviraston ja kaikkien sidosryhmien kanssa
varmistaakseen, että tällä unionille strategisesti tärkeällä alalla toteutetut
toimet ovat kaikin puolin johdonmukaiset. [1] EYVL L 216, 20.8.2009, s. 76, jäljempänä ”direktiivi”. [2] EUVL L 146, 10.6.2009, s. 1. [3] EUVL L 134, 30.4.2004, s. 1. [4] EUVL L 134, 30.4.2004, s. 114. [5] Asiakirjassa 255/58 vahvistetaan luettelo niistä
tavaroista (aseet, ammukset ja sotatarvikkeet), joihin sovelletaan Euroopan
yhteisön perustamissopimuksen 223 artiklan 1 kohdan b alakohtaa (nykyinen
SEUT-sopimuksen 346 artiklan 1 kohdan b alakohta). Pöytäkirja, 15.4.1958:
asiakirja 368/58. [6] EUVL L 335, 20.12.2007, s. 31.