Tiivistelmä

Euroopan unionin virkamiesten ja muun henkilöstön eläkejärjestelmä, jäljempänä ’EU:n eläkejärjestelmä’, toimii etuusperusteisena laskennallisena rahastona. Vaikka tosiasiallista sijoitusrahastoa ei olekaan, katsotaan, että määrä, joka sellaiseen olisi kertynyt, on huomioitu henkilöstösääntöjen 83 artiklassa ja Euroopan unionista tehdyn sopimuksen, jäljempänä ’SEU-sopimus’, 4 artiklan 3 kohdassa vahvistetussa eläkevastuussa.

EU:n eläkejärjestelmä perustuu vakuutusmatemaattisen tasapainon periaatteelle, ja eläkemaksu on se mekanismi, jolla taataan järjestelmän tasapaino. Jos henkilöstösäännöissä määriteltyihin eri muuttujiin perustuvassa vakuutusmatemaattisessa arvioinnissa käy ilmi, että voimassa olevaa eläkemaksua olisi muutettava, jotta määrätyn vuoden aikana hankitut eläkeoikeudet voidaan kattaa täysimääräisesti, neuvosto muuttaa eläkemaksun suuruutta komission ehdotuksen ja Eurostatin kertomuksen perusteella. Kun henkilöstön jäsenet suorittavat tämän tarkistetun eläkemaksun, he hankkivat määrätyn vuoden osalta eläkeoikeudet, joiden suojana on saavutettujen etujen periaate.

EU:n eläkejärjestelmä on EU:n virkamiesten pakollinen työeläkejärjestelmä, joka on verrattavissa pikemminkin jäsenvaltioiden ja muiden kansainvälisten järjestöjen virkamiesten eläkejärjestelmiin kuin yleisiin kansallisiin yksityissektorin eläkejärjestelmiin.

1. Tärkeimmät arvioitavat muuttujat

Jotta EU:n toimielinten henkilöstölle voitaisiin taata riittävä, kestävä ja turvattu eläke, kaikkia eläkejärjestelmän näkökohtia on tarkasteltava kokonaisuutena ottaen huomioon EU:n virkamieskunnan erityispiirteet.

Eläkeikää (yleinen, pakollinen ja vähimmäiseläkeikä) tarkasteltaessa EU:n toimielimet sijoittuvat jäsenvaltioiden omiin virkamiehiinsä soveltamien ikärajojen vaihteluväliin. Jos neuvosto ja parlamentti hyväksyvät komission vuonna 2011 tekemän ehdotuksen henkilöstösääntöjen tarkistamisesta, jäljempänä ’komission ehdotus’, EU:n toimielinten käytännöt vastaavat niiden jäsenvaltioiden käytäntöjä, jotka ovat kaikkein pisimmällä eläkejärjestelmiensä uudistamisessa, sekä riittävistä, kestävistä ja turvatuista eurooppalaisista eläkejärjestelmistä annetussa vihreässä kirjassa, jäljempänä ’vihreä kirja’, esitettyjä näkemyksiä. Monien jäsenvaltioiden on vielä toteutettava asian tiimoilta rakenneuudistuksia.

Eläkkeen karttumisprosentin, perustan, enimmäismäärän ja henkilöstön maksuosuuden suhteen EU:n eläkejärjestelmä joko vastaa jäsenvaltioiden järjestelmiä tai on niitä epäedullisempi (huonommat oikeudet). EU:n eläkejärjestelmän eläkkeitä tarkistetaan samassa suhteessa kuin palkkoja EU:n toimielimissä. Tästä johtuen EU:n eläkejärjestelmästä maksettujen eläkkeiden ostovoima on vähentynyt 5,4 prosenttia[1] vuodesta 2004.

Vaikka yksilön eteneminen palkkajärjestelmässä vaikuttaa eläkekustannuksiin, urajärjestelmää ei pitäisi muuttaa, jos muutoksen ainoana tavoitteena on saada aikaan eläkesäästöjä. Lähtökohtana pitäisi olla tarve houkutella työntekijöitä EU:n toimielimiin sekä pitää kiinni palveluksessa jo olevista ja motivoida heitä. Vuonna 2004 tehty urarakenteen kokonaisuudistus lähti näistä tarpeista. Uudistuksen myötä uralla eteneminen perustuu ansioihin ja suorituskannustimia on tarjolla koko uran ajan.

Komissio on tarkastellut myös muutamia muita neuvoston pyynnössä lueteltuja eläkkeisiin liittyviä toimintapoliittisia näkökohtia, lähinnä eläkkeiden asemaa EU:n henkilöstön kokonaispalkkauksessa sekä sitä, miten kaikille EU:n työntekijäryhmille voidaan jatkossa taata oikeudenmukainen eläketurva. Komissio tuli tarkastelussaan siihen tulokseen, että EU:n eläkejärjestelmän säännökset ovat ajantasaisia ja linjassa EU:n toimielinten toimintapoliittisten tavoitteiden sekä vihreän kirjan näkemysten kanssa.

2. Pohdintaa EU:n eläkejärjestelmään mahdollisesti tehtävistä muutoksista

Eläkerahaston mahdollisesta perustamisesta saattaa aiheutua lisäkustannuksia, koska laskennallisen rahaston arvo jouduttaisiin siirtämään sijoitusrahastoon. Pitkällä aikavälillä vuotuiset talousarviosta katettavat eläkemenot kuitenkin laskisivat, koska eläkkeet maksettaisiin rahastosta. Yksityiseen eläketurvaan liittyviä kannusteita voitaisiin harkita, mutta sitä ennen on ratkaistava tietyt kysymykset, kuten sijoituksen hoidosta ja turvallisuudesta aiheutuvat lisäkustannukset.

Sopimussuhteisten toimihenkilöiden ura-alueen perustaminen vuonna 2004 on tuonut ja tuo jatkossakin huomattavia säästöjä. On kuitenkin tärkeää, että virkamiehiin ja sopimussuhteisiin toimihenkilöihin sovelletaan samaa eläkejärjestelmää, jotta ura sopimussuhteisena toimihenkilönä säilyttää vetovoimaisuutensa ja houkuttelee päteviä työntekijöitä.

Näin ollen komissio päättelee, että kaikki EU:n eläkejärjestelmän muuttujat vastaavat jäsenvaltioiden virkamiesten eläkejärjestelmiä. Vihreän kirjan näkemysten noudattamiseksi varhaiseläkejärjestelmän käyttöä olisi kuitenkin rajoitettava, minkä lisäksi yleinen eläkeikä olisi nostettava 65 vuoteen ja pakollinen eläkeikä 67 vuoteen komission ehdotuksen mukaisesti.

Komissio on arvioinut niitä lisäsäästöjä, joita aiheutuisi kolmeen lähestymistapaan perustuvasta komission ehdotuksesta: vuotuiset eläkemenot, rahoituskustannus, joka ilmentää eläkeoikeuksista vuosittain aiheutuvia kustannuksia ja vastaa potentiaaliseen eläkerahastoon sijoitettavaa määrää, sekä eläkevastuu.

Jos komission ehdotus hyväksytään, siinä esitetyt toimenpiteet vähentäisivät eläkekustannuksia huomattavasti pitkällä aikavälillä. Toimenpiteiden ansiosta vuotuiset eläkemenot vähenisivät pitkällä aikavälillä noin 500 miljoonaa euroa ja rahoituskustannus, joka vastaa hankittujen eläkeoikeuksien vuotuisia kustannuksia, alenisi 9,5 prosenttia. Tällä olisi välitön vaikutus palveluksessa olevan henkilöstön eläkevastuuseen, joka vähenisi 14,5 prosenttia.

1. Johdanto 1.1. Kertomuksen esittämispyyntö

Henkilöstösääntöjen liitteestä XI annetusta komission kertomuksesta (väliarviointi).[2] neuvostossa käydyn keskustelun yhteydessä neuvosto pyysi komissiota laatimaan selvityksen kaikkien EU:n toimielinten ja erillisvirastojen henkilöstön eläkekustannusten talousarviovaikutuksista pitkällä aikavälillä. Komissio esitti 18. elokuuta 2010 Eurostatin selvityksen eläkekustannusten talousarviovaikutuksista pitkällä aikavälillä[3].

Eurostat palautti mieliin EU:n eläkejärjestelmän pääperiaatteet ja sen, että eläkkeelle nyt jäävästä henkilöstön jäsenestä aiheutuvat uudet eläkemenot on jo katettu jäsenen palvelusajalla maksamilla eläkemaksuilla.[4] Kun henkilöstön jäsenet suorittavat tarkistetun eläkemaksun, he hankkivat määrätyn vuoden osalta eläkeoikeudet, joiden suojana on saavutettujen etujen periaate.

Edellä mainitussa selvityksessä tarkasteltiin EU:n eläkejärjestelmän tärkeimpiä eläkemenoihin liittyviä suuntauksia 50 vuoden ajanjaksolla (2010–2059). Tarkastelu osoitti, ettei EU:n eläkejärjestelmä ole vielä saavuttanut maturiteettia. Tämä johtuu siitä, että vaikka järjestelmä on ollut olemassa jo vuodesta 1962, henkilöstön määrä on kasvanut EU:n laajentumisten, EU:n toimielinten uusien tehtävien sekä jatkuvasti perustettavien uusien EU-elinten myötä. Tämän kehityksen seurauksena edunsaajien määrä vuosina 2010–2059 kasvaa 109 prosenttia.

Toinen seuraus siitä, ettei järjestelmä ole vielä saavuttanut maturiteettia, on se, että vuotuiset eläkemenot kasvavat tarkastelujaksolla. Kokonaiseläkemenot (kiinteinä hintoina) nousevat 1 235 miljoonasta eurosta vuonna 2010 huippuunsa eli 2 490 miljoonaan euroon vuonna 2045 ja laskevat sitten 2 259 miljoonaan euroon vuonna 2059. Eläkemenojen ennustetaan siis kasvavan hitaammin kuin eläkeläisten määrän ja alkavan myöhemmin laskea, mikä selittyy pääasiassa henkilöstösääntöihin vuonna 2004 tehdyillä muutoksilla[5].

Eurostat on laskenut, että EU:n talousarviolle vuoden 2004 uudistuksen ansiosta jaksolla 2010–2059 vuosittain aiheutuvat säästöt nousevat lopulta 1 047 miljoonaan euroon vuonna 2059. Ilman vuoden 2004 uudistusta kokonaiseläkemenot kasvaisivat vuoteen 2059 mennessä 168 prosenttia, kun niiden nyt ennustetaan kasvavan 83 prosenttia vuoteen 2010 verrattuna. Kokonaissäästöiksi ennustetaan 24 785 miljoonaa euroa 50 vuoden ajanjaksolla. Vuoden 2004 uudistuksesta aiheutuvat kokonaissäästöt saattavat olla suuremmatkin, koska ennusteessa ei ole huomioitu työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeeseen tehdyistä muutoksista aiheutuvia säästöjä.

Neuvosto on tutustunut selvitykseen ja pyytänyt komissiota arvioimaan kaikkia niitä osatekijöitä, joilla on merkittävä vaikutus eläkekustannuksiin, ja ottamaan arviossaan huomioon joukon toimintapoliittisia näkökohtia. Lisäksi neuvosto pyysi komissiota laatimaan arviointiin perustuvat ehdotukset henkilöstösääntöjen muuttamiseksi ja esittämään ne vuoden 2011 loppuun mennessä.

Tämän kertomuksen rakenne noudattaa kyseistä neuvoston pyyntöä.

1.2. Vihreä kirja riittävien, kestävien ja turvattujen eurooppalaisten eläkejärjestelmien kehittämisestä

Samanaikaisesti edellä mainitun, neuvoston alulle paneman prosessin kanssa annettiin vihreä kirja riittävien, kestävien ja turvattujen eurooppalaisten eläkejärjestelmien kehittämisestä[6]. Sillä käynnistettiin eurooppalainen keskustelu eläkejärjestelmien tärkeimmistä haasteista, jotka ovat väestön ikääntyminen sekä finanssi- ja talouskriisi. Vihreässä kirjassa määritellään eläkepolitiikkojen modernisoinnin painopisteet EU:ssa, jotta voidaan saavuttaa kaksi keskeistä tavoitetta eli eläkkeiden riittävyys ja kestävyys. Kyseiset tavoitteet voidaan saavuttaa muun muassa

– huolehtimalla työssäoloajan ja eläkkeelläoloajan välisen tasapainon kestävyydestä;

– poistamalla liikkuvuuden esteet EU:ssa eläketuotteiden sisämarkkinoita ja eläkkeiden liikkuvuutta kehittämällä;

– edistämällä turvallisempia ja läpinäkyvämpiä eläkkeitä tietoisuutta ja tiedotusta parantamalla.

2. Menetelmät 2.1. Vertailuun perustuva lähestymistapa

Komissio käytti vertailuun perustuvaa lähestymistapaa arvioidessaan sitä, vastaako EU:n eläkejärjestelmä kansallisia eläkejärjestelmiä. Lähestymistapaa varten oli laadittava menetelmät eli määriteltävä vertailukelpoinen otos, ajanjakso ja virkamiehille tarkoitettujen eri eläkejärjestelmien vertailukelpoiset osatekijät. Eläkejärjestelmien yksittäisiä osatekijöitä arvioitaessa on muistettava, että ne liittyvät toisiinsa ja ovat toisistaan riippuvaisia. Siksi ainoa keino saada kattava kuva määrätystä virkamiesten eläkejärjestelmästä on koota kaikki nämä osatekijät yhteen. Samalla on pidettävä mielessä vertailtavien eläkejärjestelmien monimutkaisuus ja ominaispiirteet.

Ajanjaksoa määriteltäessä on huomioitava virkamiesten eläkejärjestelmien muuttuvuus ja erilaisuus. Virkamiehiin sovelletaan usein eri ehtoja sen mukaan, minkä ikäisiä he ovat, missä organisaation osassa he työskentelevät tai milloin heidän työsuhteensa on alkanut (tai milloin he tulivat työmarkkinoille). Tämä erilaisuus näkyy siinä, miten eläkejärjestelmiä uudistetaan – joskus johtuen tarpeesta säilyttää tietyt saavutetut edut. Jotta tulokset olisivat keskenään vertailukelpoisia, tässä kertomuksessa tarkastellaan vuonna 2011 palvelukseen astuneiden virkamiesten tämänhetkistä tilannetta sekä käytössä olevia siirtymätoimenpiteitä.

2.2. Asianmukainen vertailu

EU:n eläkejärjestelmä on EU:n virkamiesten pakollinen työeläkejärjestelmä, joka on verrattavissa pikemminkin jäsenvaltioiden ja muiden kansainvälisten järjestöjen virkamiesten eläkejärjestelmiin kuin yleisiin kansallisiin yksityissektorin eläkejärjestelmiin. Valtio laatii yleiset eläkejärjestelmät, joita ei yleensä sovelleta virkamiehiin.

Vaikka komissio ei tässä kertomuksessa verrannut EU:n eläkejärjestelmää muiden kansainvälisten järjestöjen eläkejärjestelmiin, se pitää senkaltaista vertailua täysin asianmukaisena ottaen huomioon henkilöstön ja työn luonteen samankaltaisuuden. Komissio ei sulje pois tällaisen vertailun tekemistä myöhemmässä vaiheessa.

Voidakseen arvioida, vastaako EU:n eläkejärjestelmä kansallisia virkamiesten eläkejärjestelmiä, komissio pyysi jäsenvaltioita vastaamaan niiden keskushallinnossa työskentelevien virkamiesten eläkejärjestelmiä koskevaan kyselyyn. Jäsenvaltioista 26 vastasi kyselyyn. Vain Ranska jätti vastaamatta lukuisista muistutuksista huolimatta. Tämä kertomus perustuu jäsenvaltioiden vastauksiin.

EU:n eläkejärjestelmää arvioitaessa on huomioitava EU:n henkilöstön erityisasema: henkilöstö tulee pääasiassa 27 jäsenvaltiosta, joiden kansalliset eläkejärjestelmät eroavat suuresti toisistaan. Näin ei ole jäsenvaltioiden virkamiesten tapauksessa. Muista kansainvälisistä järjestöistä ainoastaan Yhdistyneet kansakunnat on kooltaan vertailukelpoinen, mikä tekee vertailusta vaikeaa. Vaikka komissio katsoo, että muiden kansainvälisten järjestöjen eläkejärjestelmät ja kansalliset virkamiesten eläkejärjestelmät sopivat vertailukohteeksi parhaiten, vertailussa on omat rajoitteensa, jotka tuodaan kertomuksessa esiin. Esimerkiksi monet jäsenvaltioissa käytössä olevat järjestelmät ovat jakoperusteisia, kun taas EU:n eläkejärjestelmä toimii laskennallisena rahastona.

Jotta EU:n toimielinten henkilöstölle voitaisiin taata riittävä, kestävä ja turvattu eläke, kaikkia eläkejärjestelmän osatekijöitä on tarkasteltava yhdessä ottaen huomioon EU:n virkamieskunnan erityispiirteet.

EU:n toimielimet palkkaavat henkilöstöä kaikista 27 jäsenvaltiosta. Kansainvälisillä työmarkkinoilla ne joutuvat kilpailemaan muun muassa muiden kansainvälisten järjestöjen, diplomaattisten edustustojen, kansallisten keskushallintojen, monikansallisten yritysten, lakiasiaintoimistojen ja finanssialan konsulttiyritysten kanssa. Työnantajana niiden on säilytettävä vetovoimaisuutensa, jotta henkilöstön maantieteellinen edustus pysyy tasapainoisena ja jotta EU voi politiikallaan lunastaa EU:n kansalaisten ja jäsenvaltioiden odotukset.

2.3. Virkamiehille räätälöidyt eläkejärjestelmät

Virkamiehille on omat työeläkejärjestelmät kaikissa kansainvälisissä järjestöissä, noin puolessa kaikista maailman maista ja valtaosassa EU:n jäsenvaltioita. Uusissa jäsenvaltioissa on yhdennetyt järjestelmät, tosin eri työntekijäryhmiin sovelletaan usein eri sääntöjä. Irlannissa ja Espanjassa virkamiehet kuuluvat kansallisen eläkejärjestelmän piiriin, mutta heitä varten on erilliset lisäeläketuloa koskevat järjestelyt (virkamiesten etuusperusteiset lisäeläkkeet). Yhdistyneessä kuningaskunnassa virkamiehet kuuluvat osittain yksityissektorin työntekijöihin sovellettavien pakollisten työeläkejärjestelyjen piiriin.

Virkamiesten eläketurvan logiikka eroaa jossain määrin yleisten kansallisten eläkejärjestelmien perusajatuksesta. Jälkimmäisten tarkoituksena on varmistaa riittävä eläketulo. Virkamiesten osalta tavoitteena on turvata virkamiesten riippumattomuus, tehdä virkamiesurasta houkutteleva, lykätä virkamiesten palkasta aiheutuvat kustannukset myöhempään ajankohtaan sekä varmistaa vanhempien virkamiesten eläketurvalle poliittinen ja sosiaalinen hyväksyntä.

Vaikka virkamiesten eläkejärjestelmissä on joitakin samoja sosiaalipoliittisia tavoitteita kuin kansallisissa eläkeohjelmissa, niiden on lisäksi oltava linjassa työnantajan henkilöstöpolitiikan kanssa. Sen vuoksi virkamiesten eläkepolitiikka pitää sisällään myös joitakin virkamiesten palkkoihin ja korvauksiin liittyviä yleisiä kysymyksiä.[7]

3. EU:n eläkejärjestelmä 3.1. Keskeiset käsitteet 3.1.1. Lainsäädäntö

Henkilöstösääntöjen 83 artiklan mukaan

– eläkejärjestelmän mukaiset etuudet maksetaan unionin talousarviosta,

– jäsenvaltiot yhdessä takaavat kyseisten etuuksien maksamisen,

– virkamiehet maksavat kolmanneksen eläkejärjestelmän rahoituksesta.

Eläkejärjestelmän tasapainon takaamiseksi henkilöstösääntöjen 83 a artiklassa ja liitteessä XII vahvistetaan vakuutusmatemaattiset säännöt eläkemaksun määrän laskemiseksi.

Eläkejärjestelmästä maksettavat etuudet vahvistetaan henkilöstösääntöjen V osaston 3 luvussa ja liitteessä VIII.

3.1.2. Laskennallisen rahaston periaate

Euroopan hiili- ja teräsyhteisöllä (EHTY) oli eläkerahasto, mutta se purettiin ja korvattiin laskennallisella rahastolla yhteisöjen toimielinten sulautuessa vuonna 1967. Euroopan talousyhteisön laskennallinen rahasto perustettiin vuonna 1962 henkilöstösääntöjen hyväksymisen myötä.

On hyvä muistaa, että EU:n eläkejärjestelmä ei ole jakoperusteinen. Jakojärjestelmässä eläkemaksua tai –etuuksia tarkistetaan vuosittain tasapainon saavuttamiseksi kerättyjen maksujen ja eläkemenojen välillä. Jos tasapainoa ei saavuteta, erotus rahoitetaan talousarviosta verovaroin.

Näin ei ole EU:n eläkejärjestelmän tapauksessa, vaan siinä eläkemaksu kattaa määrättynä vuotena hankituista eläkeoikeuksista aiheutuvat kustannukset. Eläkemaksu ei siis ole millään tavalla sidoksissa kyseisen vuoden eläkemenoihin. On selvää, että sitten kun EU:n eläkejärjestelmä on saavuttanut maturiteetin, eläkemaksut ja –menot eivät ole tasapainossa. Tämä johtuu korosta, jota sovelletaan kerättyihin maksuihin siihen asti, kun se maksetaan takaisin eläke-etuuksina.

Vaikka tosiasiallista sijoitusrahastoa ei ole, katsotaan, että määrä, joka sellaiseen olisi kertynyt, on investoitu jäsenvaltioissa (niiden pitkäaikaisen julkisen velan todettujen vuosittaisten keskikorkojen perusteella) ja huomioitu henkilöstösääntöjen 83 artiklassa ja SEU-sopimuksen 4 artiklan 3 kohdassa vahvistetussa eläkevastuussa.

Talousarvion näkökulmasta eläkejärjestelmä on aikaisemmin tuottanut nettotuloa, koska palveluksessa oleva henkilöstö on maksanut hankkimistaan eläkeoikeuksista, kun taas hyvin harvat eläkkeellä olevat tai työkyvyttömät henkilöstön jäsenet saivat etuuksia. Tulo muodostui henkilöstön eläkemaksuista sekä työnantajan maksuosuudesta, jota ei kuitenkaan maksettu rahastoon vaan ainoastaan huomioitiin eläkevastuussa.

Pidemmällä aikavälillä eläkemenot kasvavat väistämättä, kun palveluksessa olevaa henkilöstöä jää eläkkeelle. Kasvu jatkuu suunnilleen siihen asti, kunnes eläkejärjestelmä saavuttaa maturiteetin eli kuolleiden eläkeläisten määrä määrättynä vuonna on yhtä suuri kuin edunsaajien määrä. Määrät, jotka olisi maksettu eläkerahastosta, katetaan nyt (ja jatkossa) talousarviosta, ja ne vaikuttavat eläkevastuuseen.

Laskennallisen rahaston periaatteen mukaisesti henkilöstön suorittamat eläkemaksut siirretään tosiasiallisen eläkerahaston sijasta EU:n talousarvioon niiden keräämisajankohtana ja käytetään budjettivallan käyttäjän tekemien päätösten mukaisesti. Niitä ei siis kohdenneta millekään yksittäiselle politiikanalalle. Työnantajan maksuosuutta normaalisti vastaava loppuosa on päätetty jättää keräämättä.[8] Sen sijaan EU:n toimielimet ovat sitoutuneet maksamaan (unionin talousarviosta katettavat) tulevat eläke-etuudet henkilöstön jäädessä eläkkeelle. Henkilöstösääntöjen 83 artiklan mukaan jäsenvaltiot yhdessä takaavat etuuksien maksamisen. Tästä on seurannut, että talousarvioon kyseinen raha lainataan järjestelmän jäseniltä ja vastineeksi ne saavat takuun tulevien etuuksien maksamisesta. Lainattujen ja takaisin maksettujen määrien saldo on huomioitu eläkevastuussa.

EU:n eläkejärjestelmän jäsenten saavuttaessa eläkeiän raha on maksettava heille takaisin eläke-etuuksien muodossa. Tästä syystä eläkemenot ovat kasvaneet asteittain ja jatkavat kasvuaan suunnilleen siihen asti, kunnes järjestelmä on saavuttanut maturiteetin.

Eläkemenojen kasvun suhteen on syytä muistaa, että nyt eläkkeelle jäävästä henkilöstä aiheutuvat uudet eläkemenot on jo katettu[9] kyseisen henkilön palveluksessaoloaikanaan suorittamilla eläkemaksuilla ja että ne eläkeoikeudet, jotka on maksettava eläköitymisajankohdasta lähtien, katetaan eläkevastuulla.

3.1.3. Vakuutusmatemaattisen tasapainon periaate

EU:n eläkejärjestelmä perustuu vakuutusmatemaattisen tasapainon periaatteelle. Henkilöstön vuosittain suorittamien eläkemaksujen on katettava kolmannes henkilöstön määrättynä vuonna hankkimista eläkeoikeuksista. EU:n virkamiesten vuoden aikana hankkimat oikeudet vastaavat eläkettä, jonka henkilöstö tulee saamaan eläkkeelle jäätyään, sekä oikeutta (tietyin edellytyksin) työkyvyttömyyskorvaukseen sekä perhe- ja lapseneläkkeeseen. Vuotuinen maksu on toisin sanoen tarkoitettu kattamaan kolmasosan eläkejärjestelmän rahoituskustannuksesta eli tulevista maksuvelvoitteista. Laskelman tekemiseksi EU:n virkamiehille suoritettavat maksut on arvioitava nykyarvon mukaan diskonttokorkoa käyttäen. Kyseessä on siis vakuutusmatemaattinen arviointi.

Teknisesti ilmaistuna eläkemaksujen laskennassa käytetään kansainvälisessä IPSAS 25 -tilinpäätösstandardissa[10] kuvattua ennakoituun etuusoikeusyksikköön perustuvaa menetelmää. Maksun suuruus lasketaan vertaamalla palveluksessa olevan henkilöstön hankkimien oikeuksien vakuutusmatemaattisten arvojen summaa, jota käytännön vakuutusmatematiikassa kutsutaan rahoituskustannukseksi, heidän peruspalkkojensa vuotuiseen kokonaismäärään.

Eläkemaksun avulla EU:n eläkejärjestelmä pysyy tasapainossa. Jos henkilöstösäännöissä määriteltyihin eri muuttujiin perustuvassa vakuutusmatemaattisessa arvioinnissa käy ilmi, että eläkemaksua olisi muutettava määrätyn vuoden aikana hankittujen eläkeoikeuksien kattamiseksi, neuvosto tarkistaa eläkemaksun suuruuden komission ehdotuksen perusteella.

Kuluvan vuoden maksuosuuksia laskettaessa tavoitteena ei ole, että ne kattaisivat kyseisen vuoden aikana maksettavat eläkkeet, vaan osuudet voivat olla eläkkeitä suuremmat tai pienemmät. Vakuutusmatemaattisen tasapainon periaate takaa tasapainon pitkällä aikavälillä, ei vuositasolla. Se on eri käsite kuin kassavirtojen vuosisaldo.

4. Kansallisten virkamiesten ja EU:n virkamiesten eläkejärjestelmien tärkeimpien ominaisuuksien vertailuanalyysi 4.1. Eläkeikä

Vihreässä kirjassa yleinen eläkeikä määritellään iäksi, jossa eläkejärjestelmän jäsen on oikeutettu täysimääräisiin eläke-etuuksiin. Pakollinen eläkeikä on puolestaan ikä, jossa työsopimus päättyy automaattisesti henkilön kronologisen iän johdosta. Todellinen eläkkeellesiirtymisikä taas on ikä, jolloin henkilö tosiasiallisesti jää eläkkeelle. Se on tyypillisesti alhaisempi kuin yleinen eläkeikä. Tietojen puutteellisesta saatavuudesta johtuen eläkkeellesiirtymisiäksi määritellään usein ikä, jolloin henkilö on poistunut työmarkkinoilta.

Esimerkiksi vuonna 2008 keskimääräinen työvoimasta poistumisikä oli Romaniassa 55,5 vuotta, Ranskassa ja Puolassa 59,3 vuotta, Alankomaissa 63,2 vuotta ja Ruotsissa 63,8 vuotta.[11] Kaikkien jäsenvaltioiden keskimääräinen poistumisikä oli 61,4 vuotta. EU:n toimielimissä todellinen eläkkeellesiirtymisikä on 61–62 vuotta.

4.1.1. Yleinen eläkeikä

Virkamiesten yleinen eläkeikä on joissakin jäsenvaltioissa alhaisempi kuin yleisten järjestelmien vastaava ikä.

Seuraavassa kaaviossa esitetään jäsenvaltioiden keskushallinnossa työskentelevien virkamiesten yleinen eläkeikä.[12]

Huom. Kaaviosta puuttuu Ranska, koska se ei vastannut kyselyyn.

Miesten yleinen eläkeikä on valtaosassa jäsenvaltioita 61–63 vuotta. Kolmessa jäsenvaltiossa se on 60 ja kymmenessä niinkin korkea kuin 65. Kuudessa jäsenvaltiossa naisten yleinen eläkeikä on alhaisempi kuin miesten, enintään 61 vuotta.

EU-virkamiesten yleinen eläkeikä (miehet ja naiset) nostettiin 60:stä 63 vuoteen vuonna 2004. Palveluksessa jo olevaan henkilöstöön sovelletaan siirtymäsäännöksiä (60–63 vuotta sen mukaan, minkä ikäinen virkamies oli 1. toukokuuta 2004). Nykyinen 63 vuoden yleinen eläkeikä vastaa kutakuinkin virkamiehiin jäsenvaltioissa sovellettavaa normaalieläkkeeseen oikeuttavaa ikää. Jos EU:n toimielimet nostaisivat yleisen eläkeiän 65 vuoteen, se olisi korkeampi kuin useimpien jäsenvaltioiden virkamiehiinsä soveltama yleinen eläkeikä.

4.1.2. Pakollinen eläkeikä

Eläkejärjestelmiä tarkasteltaessa myös pakollinen eläkeikä on keskeinen indikaattori. Jäsenvaltioista kolmasosassa 63 tai 65 vuotta on se ikä, jolloin virkamiehen työsuhde tai –sopimus päättyy, kun taas yhdeksässä jäsenvaltiossa julkisen sektorin työntekijöille ei ole vahvistettu pakollista eläkeikää. Komissio on ehdottanut, että virkamiesten pitäisi voida jatkaa työntekoa enintään 67 vuoden ikään saakka, jos se on yksikön edun mukaista. Aiemmin se oli mahdollista vain poikkeustapauksissa.

Huom. Kaaviosta puuttuu Ranska, koska se ei vastannut kyselyyn.

Tämän pakollisen eläkeiän noston myötä EU:n toimielimet olisivat samassa kategoriassa niiden jäsenvaltioiden kanssa, joissa virkamiehillä on mahdollisuus työskennellä pisimpään. Useimmissa jäsenvaltioissa tarvitaan sen sijaan rakenneuudistuksia pidempien työurien kannustamiseksi.

4.1.3. Vähimmäiseläkeikä

Valtaosassa jäsenvaltioita vähimmäiseläkeikä on 58 vuoden tuntumassa. Vähintään kymmenen jäsenvaltiota tarjoaa kuitenkin virkamiehilleen edelleen mahdollisuuden jäädä eläkkeelle ennen 58 vuoden ikää edellyttäen, että heillä on tietty määrä palvelusvuosia takanaan. Näin on esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa, jossa virkamies voi jäädä eläkkeelle 50-vuotiaana.

Huom. Kaaviosta puuttuu Ranska, koska se ei vastannut kyselyyn.

Komission ehdotukseen sisältyy toimenpiteitä, joilla rajoitetaan varhaiseläkkeelle pääsyä ja muuta työelämästä varhain poistumista, jotta virkamiehet jatkaisivat työssään pidempään. Erityisesti niiden henkilöstön jäsenten määrää, jotka voivat jäädä varhaiseläkkeelle ilman eläkeoikeuksien heikennystä, on tarkoitus vähentää sekä nostaa varhaiseläkeikä 58 vuoteen. Joissakin jäsenvaltioissa on jo aloitettu samansuuntaiset uudistukset, toisissa ne ovat vielä edessäpäin.

4.2. Karttumisprosentti

Vihreän kirjan mukaan karttumisprosentti on prosentti, jonka mukaan tulevia eläke-etuuksia kertyy. Sitä käytetään etuusperusteisissa järjestelmissä, ja se perustuu järjestelmässä sovellettuun kaavaan.

Jäsenvaltioiden karttumisprosentteja vertailtaessa on otettava huomioon myös laskuperuste, mikä tekee vertailusta hyvin monimutkaista.

Ensinnäkin noin kymmenessä jäsenvaltiossa osa eläkkeestä voidaan maksaa eri sääntöjä noudattaen kuin karttumisprosentin mukaisesti.

Eri jäsenvaltioissa on monenlaisia tilanteita, joissa sovelletaan karttumisprosenttia. Esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa karttumisprosentti on enintään 2,3 prosenttia lopetuspalkasta, Portugalissa 2–2,3 prosenttia kustakin huomioon otettavasta kalenterivuodesta, Alankomaissa 2,05 prosenttia eläkkeen perustana olevasta tulosta ja Saksassa 1,8 prosenttia lopetuspalkasta ja kunkin palvelusvuoden perhelisistä.

Euroopan unionin virkamiesten ja muun henkilöstön tämänhetkinen karttumisprosentti on 1,9 prosenttia kunkin palvelusvuoden viimeisestä peruspalkasta. Vuoden 2004 uudistuksessa määrä laskettiin 2:sta 1,9 prosenttiin.[13] Taso on täysin perusteltavissa EU:n henkilöstön erityistilanteella. Ensinnäkin keski-ikä palvelukseen astumiselle EU:n toimielimissä on 35 vuotta. Näin ollen henkilöstöllä on jäsenvaltioiden virkamiehiin verrattuna vähemmän aikaa eläkeoikeuksien hankkimiseen. Toinen huomioon otettava seikka on se, että kun EU:n virkamiehet siirtävät eläkeoikeuksia kotimaistaan, työvuosien määrän sijaan laskennassa otetaan huomioon oikeuksien rahallinen arvo.

Jäsenvaltioiden ja EU:n toimielinten välisestä vertailusta tekee entistä monimutkaisempaa myös se, että karttumisprosentti voi vaihdella myös iän mukaan. Suomessa on käytössä progressiivinen karttumisprosentti: 1,5 prosenttia 18–52-vuotiaana ansaituista tuloista, 1,9 prosenttia 53–62-vuotiaana ansaituista tuloista ja 4,5 prosenttia 63–68-vuotiaana ansaituista tuloista. Käytäntö kannustaa virkamiehiä työskentelemään pidempään. EU:n toimielimet ovat omaksuneet samankaltaisen lähestymistavan ottamalla käyttöön lisäeläkeoikeudet yleisen eläkeiän jälkeen tehdystä työstä (nk. Barcelonan tavoite).

Seuraavassa kaaviossa esitetään eläkkeiden laskemisessa jäsenvaltioissa käytettävät karttumisprosentit.

Huom. Kaaviosta puuttuu Ranska, koska se ei vastannut kyselyyn.

4.3. Eläkeperuste

Jäsenvaltioissa on käytössä hyvin erilaiset perusteet virkamiehen eläkkeen laskemiseen. Esimerkiksi Irlannissa, Kyproksella ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa eläke lasketaan lopetuspalkan tai viimeisen vuoden ansioiden perusteella. Toisissa jäsenvaltioissa (esim. Slovakiassa, Suomessa ja Unkarissa) eläkettä laskettaessa otetaan huomioon koko uran keskipalkka. Tämä tarkoittaa sitä, että urakehityksellä on suurta merkitystä eläkeperustetta määriteltäessä. Esimerkiksi niissä järjestelmissä, joissa eläkeperustana käytetään viimeisiä palvelusvuosia ja joissa urakehitys on loppuvuosina erittäin hidasta, vaikutus eläkkeisiin on varsin rajallinen. Vaikutus on samankaltainen uran keskiansioihin perustuvissa järjestelmissä edellyttäen, että aloitus- ja lopetuspalkan välinen erotus ei ole suuri.

EU:n toimielimissä eläkeperusteena on virkamiehen viimeisen palkkaluokan, jossa tämä on ollut vähintään vuoden ajan, peruspalkka. Järjestelmän säilyttämiselle on hyvät perusteet. Vuoden 2004 uudistuksessa EU:n toimielinten urarakennetta uudistettiin ja pidennettiin ottamalla käyttöön uusia palkkaluokkia. Tavoitteena oli luoda suorituskannustimia uran kaikkiin vaiheisiin. Yhtenä seurauksena oli aloituspalkkojen laskeminen. Koska uusien työntekijöiden keski-ikä on korkea, monien heistä on tavanomaista tahtia ylentyen mahdoton edetä ylimpiin palkkaluokkiin. Näin ollen eläkeperusteen muuttaminen vaikuttaisi eläketasoon paljon enemmän EU:n toimielimissä kuin vähemmän palkkaluokkia tarjoavissa kansallisissa hallinnoissa. Lisäksi aloituspalkkaluokat houkuttelisivat entistä vähemmän kokeneita työnhakijoita. Tästä johtuen EU:n toimielinten pitäisi löytää vaihtoehtoisia, kustannuksiltaan mahdollisesti kalliimpia ratkaisuja pätevän henkilöstön houkuttelemiseksi kaikista jäsenvaltioista (esim. järjestämällä kokeneille hakijoille kilpailuja korkeammissa palkkaluokissa, jolloin työhön otettavat henkilöt saisivat korkeamman palkan lisäksi korkeampaa eläkettä).

4.4. Eläkekatto

Eläkekatolla tarkoitetaan niiden eläkeoikeuksien enimmäismäärää, jotka henkilö voi työelämänsä aikana hankkia. Koska eräissä jäsenvaltioissa (esim. Tšekissä, Suomessa, Romaniassa, Latviassa ja Virossa) käsitettä ei tunnetta, kyseisten maiden virkamiesten eläkeoikeudet määräytyvät palvelusvuosien perusteella. Muissa jäsenvaltioissa ja EU:n toimielimissä puolestaan on eläkekatto. Sen seurauksena henkilö saattaa joutua työskentelemään yleiseen eläkeikään asti ilman, että hänelle kertyy lisäeläkeoikeuksia. Siitä huolimatta henkilö joutuisi rahoittamaan järjestelmää, jos tämä on saavuttanut eläkekaton.

Eläkekatto vaihtelee suuresti jäsenvaltioittain. Esimerkiksi Ranskassa[14] eläkekatto on 75 prosenttia, mutta se voi nousta 80 prosenttiin eri lisien johdosta. Saksassa eläkekatto on 71,75 prosenttia viimeisen peruspalkan ja perhelisien summasta. Joissakin jäsenvaltioissa eläkekatto perustuu korkeimpaan palkkaan, jota henkilö on työuransa aikana nauttinut. Näin on esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa, jossa työntekijät voivat järjestelmästä riippuen saada eläkettä enintään 66 tai 75 prosenttia korkeimmasta palkasta. Sloveniassa ja Itävallassa eläkekatto on 80 prosenttia korkeimmasta, tiettynä määränä vuosia saadusta palkasta.

Euroopan unionin virkamiesten ja muun henkilöstön eläkekatto on 70 prosenttia viimeisestä peruspalkasta viimeisimmässä palkkaluokassa, jossa työntekijä on ollut vähintään vuoden ajan. Eläkekaton saavuttamiseksi EU:n virkamiehen on palveltava vähintään 37 vuotta. Jos eläkeiän nosto 65 vuoteen toteutuu, heidän on aloitettava uransa 28-vuotiaana, mikäli haluavat saavuttaa täysimääräiset eläkeoikeudet. Kun otetaan huomioon, että Euroopan komissiossa palvelukseen astumisen keski-ikä on 35 vuotta, henkilöstön valtaosa ei tule koskaan saavuttamaan eläkekattoa. Näin on jo nyt: vuonna 2010 eläkkeelle jääneiden henkilöstön jäsenten kertyneet eläkeoikeudet ovat keskimäärin 63 prosenttia. Palvelukseen 1. toukokuuta 2004 jälkeen astuneiden osalta luku tulee olemaan noin 57 prosenttia.

Ainoa keino saada eläkettä, joka on yli 70 prosenttia eläkeoikeuksista, on soveltaa vähimmäistoimeentuloa. Virkamies tai muu henkilöstön jäsen saa oikeuden 1 palkkaluokan 1 palkkatason peruspalkkaa vastaavaan eläkkeeseen 25 palvelusvuoden jälkeen. Tämä koskee kuitenkin vain matalapalkkaisimpia ura-alueita (lisätietoja kohdassa Sopimussuhteisten toimihenkilöiden käyttö ja työehdot). Muutamassa jäsenvaltiossa eläkekatto on alle 70 prosenttia, mutta sen laskuperuste on eri. Esimerkiksi Tanskassa eläkekatto on 57 prosenttia, mutta se koskee ainoastaan lakisääteistä eläkettä, ei kansaneläkettä, jonka määrä riippuu Tanskassa oleskelun kestosta. Henkilön on 15 vuotta täytettyään täytynyt asua Tanskassa 40 vuotta saadakseen täyden kansaneläkkeen, joka muodostuu perusosasta ja eläkelisästä. Perusbruttomäärä on 58 032 Tanskan kruunua (7 780 euroa[15]) vuodessa. Eläkelisä on yksin asuville 58 416 Tanskan kruunua (7 831 euroa) ja avio- tai avoliitossa asuville 27 276 Tanskan kruunua (3 657 euroa) vuodessa.[16]

Vertailukohtana voitaisiin käyttää jäsenvaltioiden teoreettisia korvausasteita[17], jotka on kehittänyt sosiaalisen suojelun komitean alaisuudessa toimiva indikaattoreita käsittelevä alakomitea. Valtaosassa jäsenvaltioita korvausasteet ovat 60–80 prosenttia viimeisimmistä ansiotuloista. Mediaani olisi tällöin noin 75 prosenttia, joka on käytössä Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

4.5. Henkilöstön eläkemaksu

Henkilöstön eläkemaksu on se osa EU:n virkamiehen palkasta, jolla rahoitetaan kolmannes eläkejärjestelmän vakuutusmatemaattisista kustannuksista. Jäljelle jäävät kaksi kolmasosaa rahoitetaan työnantajan maksuosuudella. Käytännössä EU:n toimielimet eivät maksa osuuttaan järjestelmän rahoituksesta vaan jäsenvaltiot yhdessä takaavat eläkemaksut (henkilöstösääntöjen 83 artikla; ks. myös 5.8 kohta).

Tältäkin osin jäsenvaltioiden väliset vertailut ovat hankalia, koska maksujen määräytymisperusteiden (joita ovat mm. perus-, reaali- ja bruttopalkka sekä bruttoansio) luonne vaihtelee.

On huomattava, että joissakin jäsenvaltioissa virkamiehet eivät osallistu eläkejärjestelmän rahoittamiseen lainkaan, vaan kaikki maksut ja eläkkeet maksetaan valtion varoista. Näin on Bulgariassa, Ruotsissa, Saksassa ja Virossa sekä joissakin Belgian ja Tanskan eläkejärjestelmissä.

EU:n toimielinten tapauksessa on muistettava, että EU:n eläkejärjestelmän tasapaino edellyttää, että maksuosuudet suoritetaan täysimääräisinä. Asiaa koskevat laskelmat tehdäänkin vuosittain. EU:n virkamiesten maksuosuus (1/3 kokonaisrahoituksesta) tarkistetaan näiden laskelmien perusteella (henkilöstösääntöjen 83 artiklan mukaisesti). Peruspalkasta laskettuna EU:n virkamiesten eläkemaksu oli 10,9 prosenttia vuonna 2009, 11,3 prosenttia vuonna 2010 ja 11,6 prosenttia vuonna 2011.[18]

Valtaosassa jäsenvaltioita virkamiesten eläkemaksu on alhaisempi kuin EU:n eläkejärjestelmässä. Joissakin jäsenvaltioissa maksuosuus on enintään 5 prosenttia (Yhdistynyt kuningaskunta, Kypros, Liettua ja Espanja), joissakin taas 5–10 prosenttia (Suomi, Alankomaat, Tšekki, Irlanti, Kreikka, Slovakia, Luxemburg, Italia, Latvia, Unkari ja Puola). EU:n eläkejärjestelmää korkeampi eläkemaksu on vain kahdessa jäsenvaltiossa: Itävallassa (10,25–12,55 prosenttia) ja Sloveniassa (enintään 15,5 prosenttia).

Huom. Kaaviosta puuttuu Ranska, koska se ei vastannut kyselyyn.

4.6. Eläkkeiden vuosittainen tarkistus

Yksi eläkemenojen kehitykseen keskeisesti vaikuttava tekijä on indeksointisääntö. Vuotta 2010 koskevassa yhteisessä eläkeraportissa nostettiin esiin se, että monissa eläkeuudistuksissa on ollut eläkkeiden indeksointia eläkevuosina koskevia muutoksia. Indeksointi voidaan nähdä valintana toisaalta alemman lähtöeläkkeen ja ansioindeksin ja toisaalta korkeamman lähtöetuuden ja hintaindeksin välillä.[19]

Kaikissa jäsenvaltioissa (Liettuaa, Unkaria sekä joitakin Puolan ja Tanskan eläkejärjestelmiä[20] lukuun ottamatta) keskushallinnot tarkistavat eläkkeitä tiettyjen keskeisten indikaattoreiden perusteella. Niitä ovat esimerkiksi kuluttajahintaindeksi, palkankorotukset, BKT:n kasvu ja sosiaaliverotulojen kasvu. Osa jäsenvaltioista käyttää eläkkeitä tarkistaessaan vain yhtä indeksiä (kuluttajahintaindeksiä tai palkankorotuksia), osa taas kahteen indikaattoriin perustuvaa painotettua indeksiä Jotkin jäsenvaltiot (Slovenia, Tanska virkamieseläkejärjestelmänsä osalta, Irlanti ja Alankomaat) tarkistavat eläkkeitä palkkakehityksen perusteella, kun taas useammissa (Belgia, Kypros, Luxemburg, Slovakia, Suomi ja Tšekki sekä eräät Puolan eläkejärjestelmät) mukautus tehdään sekä hintojen että palkkojen perusteella.

EU:n virkamiesten eläkkeiden tarkistamiseen käytetään samaa menetelmää kuin heidän palkkoihinsa, joita tarkistetaan vuosittain jäsenvaltioiden keskushallintojen virkamiesten ostovoimassa tapahtuneiden muutosten ja Brysselin hintatason (Brysselin kansainvälinen indeksi) huomioon ottamiseksi.

Menetelmä vastaa lähes kaikkien jäsenvaltioiden käytäntöä, jossa eläkkeet indeksoidaan tiettyjen indikaattoreiden perusteella edellä esitetyllä tavalla. Osa jäsenvaltioista tarkistaa eläkkeitä joko palkkakehityksen perusteella tai käyttämällä yhdistelmäindeksiä, joka sisältää palkkakehityksen. Useimmissa järjestelmissä indeksoinnin perustana on kuitenkin inflaatio tai inflaation sisältävä yhdistelmäindeksi. EU:n toimielimissä käytössä oleva menetelmä on johtanut inflaatioastetta alhaisempiin palkkojen ja eläkkeiden tarkistuksiin. Vuosina 2004–2010 eläkkeiden tarkistukset ovat jääneet inflaatioasteen alapuolelle (1,8 prosentilla).

Jos eläkkeiden tarkistusmenetelmää muutettaisiin ja se kytkettäisiin virkamiesten eläkkeiden tarkistamiseen jäsenvaltioissa, tulos olisi EU:n toimielinten eläkkeellä olevien virkamiesten kannalta todennäköisemmin nykymenetelmää edullisempi, koska jäsenvaltioiden enemmistö indeksoi eläkkeet inflaation perusteella.

On syytä korostaa, että eläkkeiden vuositarkistus on huomioitu henkilöstön eläkemaksuissa. Näin ollen nykyeläkkeiden tarkistamatta jättäminen on lainopillisesti kyseenalaista, koska se selvästi rikkoo saavutettujen etujen periaatetta.

4.7. Tosiasiallisen eläkerahaston mahdollinen perustaminen

Kuten edellä jo kerrottiin, EU:n eläkejärjestelmä toimii laskennallisena rahastona, eli tosiasiallista sijoitusrahastoa ei ole. Jäsenvaltiot ovat usein vastanneet väestön vanhenemisen aiheuttamaan haasteeseen lisäämällä ennakkorahastointia.[21] On kuitenkin hyvä muistaa, että useimmille eurooppalaisille jakoperusteisuus on eläketurvan tärkein elementti nyt ja jatkossa.

Ennalta rahastoidut eläkejärjestelmät ovat olleet viime aikoihin asti keskeisessä asemassa Alankomaissa, Irlannissa, Ruotsissa, Tanskassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa, joissa julkisen jakoperusteisen eläketurvan rajaaminen kaikille maksettavaan kiinteämääräiseen peruseläkkeeseen on johtanut siihen, että yksityinen eläketurva (kollektiiviset työeläkkeet ja yksilölliset eläkevakuutussopimukset) on kasvattanut suosiotaan.

Kymmenen viimeisen vuoden aikana osa jäsenvaltioista (esim. Saksa ja Tanska) on kasvattanut yksityisten järjestelmien asemaa tai ottanut lakisääteisiin eläkejärjestelmiinsä uusia, ennalta rahastoidun yksityisen eläketurvan elementtejä (Bulgaria, Latvia, Liettua, Puola, Romania, Ruotsi, Slovakia, Unkari ja Viro). Kriisin seurauksena uudistukset on peruttu joko osittain (esim. Latviassa ja Puolassa) tai kokonaan (esim. Unkarissa), mutta eläkkeiden ennakkorahastointi lisääntyy sitä mukaa kuin järjestelmät saavuttavat maturiteetin.

Vuosina 2008 ja 2048 (ennuste) eläkkeelle jäävän henkilön eläketulon se osuus, joka katetaan ennalta rahastoidusta eläkejärjestelmästä[22]

Lisäksi valtaosa jäsenvaltioiden eläkejärjestelmistä on rahastoimattomia, eli eläkemaksuja ei siirretä rahastoon. Joidenkin jäsenvaltioiden (Itävalta, Latvia, Portugali, Slovakia, Alankomaat, Ruotsi, Puola ja Tanska) järjestelmät on rahastoitu osittain.

Tilanne on eri muissa kansainvälisissä järjestöissä, joilla on joko kaikenkattavat eläkerahastot tai jotka ovat eläkerahaston käyttöönoton jälkeisessä siirtymävaiheessa.

Tosiasiallisen eläkerahaston perustamiseen EU:n toimielimiä varten on ajateltavissa neljä vaihtoehtoa. Neljän jäljempänä olevan taulukon I sarakkeessa esitetään rahoituskustannus (eli työnantajan vuotuinen maksusuoritus vasta perustettuun rahastoon), II sarakkeessa laskennallisen rahaston vuotuiset eläkemenot nykyisen eläkejärjestelmän puitteissa ja III sarakkeessa näiden kahden kustannuserän vuotuinen yhteismäärä (Otsakkeen V kokonaiskustannukset). Pitkän aikavälin vuotuisten kokonaiskustannusten samoin kuin vuosien 2013–2020 eri vaihtoehtojen analyysi on hyödyllinen arvioitaessa kunkin vaihtoehdon hyviä ja huonoja puolia.

– Vaihtoehto 1: laskennallisen rahaston arvon siirtäminen tosiasialliseen rahastoon. Tämä vaihtoehto on jossain määrin hypoteettinen, koska ensimmäinen vuosi tulisi valtavan kalliiksi siitä syystä, että tosiasialliseen rahastoon olisi siirrettävä eläkevastuuta vastaava määrä. Seuraavina vuosina työnantajan maksuosuus pysyisi pienenä ja vakaana (n. 800 milj. euroa), ja se olisi maksettava rahastoon yhdessä henkilöstön maksuosuuden (n. 400 milj. euroa) kanssa. Lyhyellä aikavälillä sekä vuosina 2013–2020 tämä vaihtoehto maksaisi ylivoimaisesti eniten EU:n talousarviolle. Sillä on kuitenkin suuri vaikutus eläkevastuuseen, koska eläkerahastossa oleva määrä kattaisi eläkevastuun.

– Vaihtoehto 2: uusi henkilöstö kuuluisi eläkerahaston piiriin, kun taas nykyinen henkilöstö pysyisi nykyjärjestelmän piirissä. Tässä vaihtoehdossa vuotuiset eläkemenot sekä laskennalliseen rahastoon liittyvät vuosien 2013–2020 eläkemenot pysyisivät samoina ikään kuin tosiasiallista eläkerahastoa ei olisi. Nykyinen henkilöstö pysyisi tosiaankin nykyisen eläkejärjestelmän piirissä, ja oletuksena on, että uusista työntekijöistä juuri kukaan ei jäisi eläkkeelle ennen vuotta 2020. Työnantajan vuotuinen maksusuoritus rahastoon kasvaisi sen mukaan, montako uutta työntekijää kuuluisi tosiasialliseen eläkerahastoon. Sopimussuhteisten ja väliaikaisten toimihenkilöiden suuren vaihtuvuuden vuoksi kyseinen määrä olisi ensimmäisinä vuosina korkea.

Lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä tämä vaihtoehto maksaisi siis enemmän kuin nykyjärjestelmä (13 520 milj. euroa 12 600 milj. euron sijaan vuosina 2013–2020). Pitkällä aikavälillä kustannukset kuitenkin laskisivat huomattavasti eläkerahaston saavutettua maturiteetin.

– Vaihtoehto 3: uudet eläkeoikeudet katettaisiin tosiasiallisesta eläkerahastosta, kun taas jo hankitut eläkeoikeudet katettaisiin laskennallisesta rahastosta.

Tässä vaihtoehdossa nykyjärjestelmän vuotuiset eläkemenot olisivat ennustettua alhaisemmat vuoteen 2020, jos tosiasiallista rahastoa ei perusteta. Työnantajan maksusuoritus tosiasialliseen rahastoon pysyisi vakaana (n. 800 milj. euroa vuodessa), mutta vuosina 2013–2020 se olisi paljon suurempi kuin vaihtoehdossa 2 (6,4 miljardia euroa 920 milj. euron sijaan).

Näin ollen tämän vaihtoehdon kustannukset olisivat keskipitkällä aikavälillä vieläkin suuremmat kuin vaihtoehdossa 2, tosin siirtymävaihe olisi lyhyempi.

– Vaihtoehto 4: tosiasiallinen rahasto kattaisi kolmanneksen kaikista uusista hankituista oikeuksista, ja ne rahoitettaisiin henkilöstön eläkemaksuilla. Jäljelle jäävät kaksi kolmasosaa sekä aiemmin hankitut eläkeoikeudet katettaisiin edelleen laskennallisesta rahastosta. Tässä vaihtoehdossa henkilöstön eläkemaksut siirrettäisiin sijoitusrahastoon ja eläkemenot laskisivat pitkällä aikavälillä kolmanneksen, koska jatkossa niiden kolmannes katettaisiin osittain kyseisestä rahastosta.

Vuoteen 2020 asti laskennallisen eläkejärjestelmän, josta siis katetaan kaksi kolmasosaa uusista eläkeoikeuksista, eläkemenot olisivat ennakoitua hivenen pienemmät (12 100 milj. euroa 12 600 milj. euron sijaan), jos muutoksia ei tehdä. Työnantajan ei tarvitsisi osallistua tosiasiallisen rahaston rahoittamiseen, koska kolmannes uusista eläkeoikeuksista rahoitettaisiin kokonaan henkilöstön eläkemaksuilla.

Tästä syystä vaihtoehdosta 4 aiheutuisi lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä kaikkein vähiten kustannuksia EU:n talousarviolle. Sen sijaan pitkällä aikavälillä otsakkeen V kokonaiskustannukset olisivat kaksinkertaiset muihin vaihtoehtoihin verrattuna (1 650 milj. euroa 800 milj. euron sijaan).

4.8. Yksityiseen eläketurvaan liittyvät kannustimet

Joissakin jäsenvaltioissa yksityisiä eläkejärjestelmiä käytetään nykyisin yhä enemmän eläketurvan riittävyyden ja kestävyyden varmistamiseksi. Komissio muistutti vihreässä kirjassaan siitä, miten tärkeää on tarjota riittävästi mahdollisuuksia täydentävien oikeuksien hankkimiseen. Tällaisia mahdollisuuksia ovat esimerkiksi työnteon jatkaminen pidempään ja lisäeläkejärjestelmien saatavuuden parantaminen. Komissio korosti myös tarvetta luoda täydentäviä eläkesäästöjä koskeva järjestely, jonka menestys riippuu ennen kaikkea lisäeläkejärjestelmien kustannustehokkuutta ja turvallisuutta parantavista toimenpiteistä.

Eräät jäsenvaltiot ovat ryhtyneet toimiin täydentääkseen julkisia jakoperusteisia eläkejärjestelmiään yksityisillä ennalta rahastoiduilla järjestelmillä. Kokemukset ovat kuitenkin osoittaneet sen, miten haavoittuvaisia ennalta rahastoidut eläkejärjestelmät ovat finanssikriisissä ja talouden laskusuhdanteissa ja miten tärkeää on tarkistaa sääntelykehystä yksityisten eläkkeiden turvallisuuden takaamiseksi. Huomionarvoista on myös se, että Naton eläkejärjestelmä rahoitetaan kokonaan yksityisillä rahastoilla. Naton työntekijät voivat sijoittaa maksuosuutensa pääomasijoitus-, joukkolaina- tai käteisrahastoon sekä rahoittaa järjestelmää vapaaehtoisilla lisämaksuilla, joiden määrä on enintään 2 prosenttia peruspalkasta.

Jos EU:n toimielimissä päätetään ottaa käyttöön pakollisia tai vapaaehtoisia yksityisiä lisäeläkejärjestelmiä, on tärkeää huolehtia tällaisten järjestelmien toimintaedellytyksistä. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EU:n toimielimillä on työnantajan ja viranomaisen ominaisuudessa velvollisuus huolehtia henkilöstöstään. Sen vuoksi on arvioitava tarkkaan yksityisen eläkejärjestelmän riittämättömyyden tai pahimmassa tapauksessa vararikon mahdollisia vaikutuksia EU:n talousarvioon.

Jos tällaisia kannustimia päätettäisiin ottaa käyttöön, voitaisiin harkita verovähennyksen myöntämistä yksityisiin eläkejärjestelmiin sijoittaville, koska verovähennyksestä EU:n talousarvioon kohdistuva rasitus olisi suhteellisen vähäinen verrattuna muihin vaihtoehtoihin, joista yksi on henkilöstön yksityisiin eläkejärjestelmiin tekemien sijoitusten tukeminen. EU:n toimielimet voisivat ehdottaa yhdessä yksityisten toimijoiden kanssa yksityisiä eläkejärjestelmiä, joihin henkilöstö voi halutessaan liittyä.

Jos yksityiset eläkejärjestelmät sijoittaisivat osan varoistaan osakkeisiin, kuten on laita esimerkiksi YK:ssa (henkilöstön yhteinen eläkerahasto)[23] ja Natossa, joiden henkilöstö voi sijoittaa maksuosuutensa pääomasijoitus-, joukkolaina- tai käteisrahastoon, sijoituksen mahdollisen tuottoasteen voidaan olettaa olevan EU:n eläkejärjestelmän tuottoastetta korkeampi, mutta myös sijoitukseen liittyvä riski olisi suurempi.

Tällaiseen järjestelmään sisältyy monia huomioon otettavia heikkouksia, joista merkittävimpiä ovat sijoituksen hoitamisesta aiheutuvat lisäkustannukset sekä sijoitusten, ja sitä kautta tulevien eläkkeiden, varmuus.

5. Muut virkamiesten eläkejärjestelmiin merkittävästi vaikuttavat näkökohdat 5.1. Sopimussuhteisten toimihenkilöiden käyttö ja työehdot

Jäsenvaltioiden valtaenemmistö tekee eron virkamiesten ja muiden julkisen sektorin työntekijöiden välillä. Useimmissa jäsenvaltioissa on erilliset säännöt virkamiesten oikeusasemasta, työhönottomenettelyistä, työsuhdeturvasta, urasta ja palkkauksesta. Sen sijaan työmarkkinavuoropuhelun, eettisten sääntöjen, kurinpitosääntöjen ja varsinkin eläkejärjestelmien osalta virkamiehiin ja muihin julkisen sektorin työntekijöihin sovelletaan useimmissa jäsenvaltioissa samoja tai samankaltaisia sääntöjä. Civil Services in the EU of 27, Reform Outcomes and the Future of the Civil Service ‑nimisen julkaisun mukaan Saksalla, Liettualla, Virolla, Kyproksella, Belgialla, Ranskalla, Kreikalla, Luxemburgilla, Espanjalla, Itävallalla, Alankomailla ja Tanskalla on erilliset eläkejärjestelmät virkamiehille ja muille julkisen sektorin työntekijöille. Lopuissa 15 jäsenvaltiossa eläkejärjestelmä on sama virkamiehille ja muille julkisen sektorin työntekijöille.[24]

Vuoden 2004 uudistuksessa EU:n toimielimiin luotiin uusi sopimussuhteisten toimihenkilöiden ura-alue. Siitä asti sopimussuhteiset toimihenkilöt ovat osallistuneet toimielinten työskentelyyn suorittamalla hallinnollisia tukitehtäviä ja tarjoamalla muuta ammattiosaamista. Vuoden 2009 lopussa kaikissa toimielimissä ja erillisvirastoissa oli yhteensä noin 9 000 sopimussuhteista toimihenkilöä, joista noin kaksi kolmasosaa komission palveluksessa. Henkilöstösääntöjen mukaan virkamiehiin ja sopimussuhteisiin toimihenkilöihin sovelletaan samaa eläkejärjestelmää, mikä vastaa tilannetta niissä enemmistöä edustavissa jäsenvaltioissa, joissa eläkejärjestelmä on sama virkamiehille ja muille julkisen sektorin työntekijöille.

Vähimmäistoimeentuloa koskevilla säännöksillä[25] viitataan 1 palkkaluokan 1 palkkatasolla olevan virkamiehen peruspalkkaan. Virkamies tai muu henkilöstön jäsen saa kultakin palvelusvuodelta 4 prosenttia vähimmäistoimeentulosta, mistä seuraa, että 25 palvelusvuoden jälkeen virkamiehen tai muun henkilöstön jäsenen vanhuuseläke ei voi olla vähimmäistoimeentuloa alhaisempi. Vaikka virkamiehiin ja tilapäiseen henkilöstöön sovelletaan samoja säännöksiä, varsinkin alemmissa palkkaluokissa olevat sopimussuhteiset toimihenkilöt hyötyvät tästä säännöksestä enemmän, koska heidän eläkeoikeutensa ovat yleensä pienemmät. Esimerkiksi tehtäväryhmän I sopimussuhteisella toimihenkilöllä voi olla oikeus vähimmäistoimeentulon suuruiseen eläkkeeseen, joka olisi 70 prosenttia suurempi kuin tämän lopetuspalkka. Tämä on kuitenkin ainoa poikkeus sääntöön, jonka mukaan enimmäiseläkeoikeus on aina 70 prosenttia lopetuspalkasta.

Vaikka virkamiesten korvaaminen sopimussuhteisilla toimihenkilöillä ei olekaan suoraan kytköksissä eläkekustannuksiin, sen vaikutus eläkkeistä aiheutuviin kokonaiskustannuksiin on huomattava, koska niin rajoitetaan lopetuspalkkoja, joiden perusteella eläke-etuudet lasketaan. Tämä johtuu siitä, että sopimussuhteisten toimihenkilöiden palkat ovat alhaisemmat ja sopimusten keskimääräinen kesto lyhyempi kuin virkamiehillä.

Eurostatin vuonna 2010 tekemästä selvityksestä ilmenee, että vuonna 2004 perustettu sopimussuhteisten toimihenkilöiden ura-alue tuottaa vuositasolla huomattavat säästöt (300 miljoonaa euroa vuonna 2059).

On tärkeää säilyttää virkamiesten ja sopimussuhteisten toimihenkilöiden yhteinen eläkejärjestelmä, jotta sopimussuhteisiksi toimihenkilöiksi hakeutuisi ammattitaitoisia työntekijöitä. Toimielimillä on jo nyt vaikeuksia turvata eri kansallisuuksien tasapuolinen edustus, ja huonompien eläke-ehtojen tarjoaminen sopimussuhteisille toimihenkilöille heikentäisi entisestään niiden mahdollisuuksia huolehtia tasapuolisesta maantieteellisestä edustuksesta kyseisellä ura-alueella.

5.2. Yksilöllinen eteneminen palkkajärjestelmässä

Urarakenteeseen tehtiin vuoden 2004 uudistuksessa muutoksia. Vaikka uudistus ei olekaan suoraan kytköksissä eläkekustannuksiin, se vaikuttaa eläkkeistä aiheutuviin kokonaiskustannuksiin, koska sillä rajoitetaan lopetuspalkkoja, joiden perusteella eläke-etuudet lasketaan. Muutoksia olivat muun muassa matalammat aloituspalkat ja pidemmät urat, joilla tosin edetään aiempaa nopeammin mutta eteneminen tapahtuu useamman palkkaluokan kautta. Eurostatin vuonna 2010 tekemän selvityksen mukaan nämä vuoden 2004 uudistuksen muutokset johtavat vuoteen 2059 mennessä 94 miljoonan euron säästöihin vuositasolla.

Pitkällä aikavälillä komission ehdotuksen mukainen AST-ura-alueen rakennemuutos toisi lisäsäästöjä. Jatkossa AST-virkamiesten, jotka hoitavat jossain määrin itsenäisyyttä vaativia hallinnollisia, teknisiä tai koulutustehtäviä (ei siis sihteerintehtäviä) ja jotka haluavat edetä kahteen ylimpään palkkaluokkaan (vanhempi hallintoavustaja), on valintamenettelyssä osoitettava, että heillä on vaadittava asiantuntemus ja pätevyys henkilöstöhallinnon, talousarvion toteutuksen ja/tai koordinoinnin osa-alueilla. Vasta palkatuille sihteereille luodaan todennäköisesti uusi lineaarinen urarakenne, jossa on alhaisempi ylennysaste kuin AST-uralla ja ainoastaan kuusi palkkaluokkaa.

Vaikka yksittäisen työntekijän eteneminen palkkajärjestelmässä vaikuttaa eläkemenoihin, EU:n toimielinten urajärjestelmän uudistamista mietittäessä se on toissijainen seikka. Urajärjestelmän muuttaminen ottamatta huomioon muutoksesta toimielinten palveluksessa oleville aiheutuvia merkittäviä seurauksia ja vain siksi, että siten voitaisiin säästää eläkemenoissa, on ajatuksena vinoutunut.

5.3. Erot julkisen ja yksityisen sektorin työntekijöiden eläke-etuuksissa

Lähes kaikissa jäsenvaltioissa virkamiehille on omat järjestelyt, joihin kuuluu myös erillinen eläkejärjestelmä. Tällaisille erityisjärjestelmille samoin kuin yleisiä eläkejärjestelmiä mahdollisesti paremmille eläke-etuuksille voi olla useitakin syitä. Ensinnäkin eläke-etuudet olisi nähtävä virkamiehen palkan osana, jonka maksaminen on lykätty eläkevuosiin, sekä tärkeänä osana virkamiehille tarjottavaa kokonaispakettia. Toiseksi virkamiesten paremmat eläke-etuudet auttavat houkuttelemaan ammattitaitoisia työntekijöitä sellaisissakin tapauksissa, joissa he saisivat yksityissektorilla parempaa palkkaa vastaavasta yhtä vastuullisesta työstä.

Tarjoamalla paremmat eläke-etuudet jäsenvaltiot voivat kompensoida sitä, että tietyissä tehtävissä palkkataso on matalampi kuin yksityissektorilla; sosiaaliturvan tason on siis oltava korkeampi. Kuten vihreässä kirjassa todetaan, jäsenvaltiot vastaavat yleensä eläkejärjestelmiensä ja –turvan suunnittelusta ja organisaatiosta. Jäsenvaltioiden kannalta tärkein kysymys on julkisen sektorin työntekijöille myönnettävien etuuksien ja yksityissektorin eläketason välinen ero. Jäsenvaltioiden tehtävänä on uudistaa eläkejärjestelmänsä niin, että ne ovat riittäviä, kestäviä ja turvattuja.

Kuten edellä jo selitettiin, EU:n henkilöstön ja yksityissektorilla maksettavien eläke-etuuksien välistä mahdollista eroa tarkasteltaessa on muistettava, että EU-virkamiesten, jotka ovat enimmäkseen ulkomaalaisia, eläke-etuuksien pääasiallisena vertailukohtana ovat muut kansainväliset järjestöt, kansalliset diplomaattiedustustot ja jäsenvaltioiden keskushallinnot eli tahot, jotka palkkaavat työntekijöitä samankaltaisiin tehtäviin samankaltaisin ehdoin. Yksityissektorin osalta vertailu ei saisi perustua pelkästään eläkkeisiin, vaan sen pitäisi olla laajempi ja sisältää muita näkökohtia, esimerkiksi yleisen palkkatason ja urakehityksen, koska yksityisen ja julkisen sektorin väliset erot ovat valtavia.

Ei pidä myöskään unohtaa, että monilla yksityissektorin monikansallisilla yrityksillä on lisäeläkerahastoja ja ne tarjoavat lisäeläke-etuuksia keinona houkutella ammattitaitoisia työntekijöitä ja saada heidät pysymään yrityksen palveluksessa.

5.4. EU:n toimielinten eläketurvakustannukset

Eurostatin vuonna 2010 tekemästä selvityksestä käy ilmi, että EU:n eläkejärjestelmä ei ole vielä saavuttanut maturiteettia ja että eläkeläisten ja eläkemenojen määrä kasvaa edelleen, kunnes maturiteetti saavutetaan. EU:n eläkejärjestelmä toimii laskennallisena rahastona, eli henkilöstö maksaa tiettynä vuonna hankkimistaan eläkeoikeuksista maksun, joka kattaa kolmasosan kyseisten oikeuksien vakuutusmatemaattisista kustannuksista. Maksu katsotaan yhdessä työnantajan maksuosuuden, jota ei kuitenkaan suoriteta, kanssa sijoitetuksi jäsenvaltioiden liikkeeseen laskemiin pitkäaikaisiin joukkovelkakirjoihin. Vertailun vuoksi todettakoon, että yksityisen eläkerahaston tapauksessa tämä olisi kaikkein varovaisin lähestymistapa, koska yhdistelmärahastoon verrattuna sen tuotto on alhainen.

Eurostat arvioi vuonna 2010 EU:n eläkejärjestelmän vakuutusmatemaattista tasapainoa. Siinä vuonna 2011 hankittujen eläkeoikeuksien kattamiseksi rahastoon maksettavan kokonaisrahoituskustannuksen määräksi arvioitiin 1 206 miljoonaa euroa. EU-virkamiehet maksavat määrästä kolmanneksen eli 402 miljoonaa euroa, mikä vastaa 11:tä prosenttia heidän peruspalkastaan. Työnantajan maksettavaksi vuonna 2011 jäävä osuus on näin ollen 804 miljoonaa euroa. Jos muissa muuttujissa ei tapahdu suuria muutoksia, eläkeoikeuksien kokonaiskustannukset ja näin ollen myös työnantajan osuus ovat todennäköisesti samaa luokkaa.

5.5. Eläkkeiden asema EU:n henkilöstön kokonaispalkkauksessa

Mitä vanhempi työnhakija, sitä enemmän painoarvoa hän antaa kokonaispalkkaukseen sisältyvälle eläkkeelle. Yksityisellä tai julkisella sektorilla aiemmin työskennelleillä hakijoilla on myös jonkin verran kokemusta eläkekysymyksistä, ja niillä on heille merkitystä. Työnhakijat, jotka lähtevät tutusta järjestelmästä täysin uuteen järjestelmään, ovat todennäköisesti erityisen kiinnostuneista kyseisen uuden järjestelmän piirteistä. Lisäksi hakijat, joille (työsuhde)turva ja urakehityksen ennustettavuus ovat tärkeämpiä kuin huippupalkka vähemmän vakaassa työsuhteessa, kiinnittävät enemmän huomiota tarjolla olevaan eläkejärjestelmään. EU:n toimielimiin palkattavat uudet työntekijät kuuluvat todennäköisesti johonkin edellä kuvatuista ryhmistä.

Koska toimielimet palkkaavat tyypillisesti henkilöitä, jotka ovat aloittaneet uransa muualla ja jotka tästä syystä ovat keskimäärin 35-vuotiaita, kokonaispalkkaukseen sisältyvällä eläkejärjestelmällä uskotaan olevan heille suurempaa merkitystä kuin esimerkiksi jäsenvaltioiden julkisen hallinnon työntekijöille, jotka yleensä aloittavat tehtävässään heti valmistuttuaan. Myös EU:n eläkejärjestelmään siirrettävien, toimielinten ulkopuolelta hankittujen eläkeoikeuksien määrä kertoo siitä, että lähes kaikki uudet työntekijät ovat aiemmin työskennelleet muualla. Palveluksessa 31. joulukuuta 2009 olleet virkamiehet ovat siirtäneet EU:n eläkejärjestelmään keskimäärin 1,6 vuotta hankittuja oikeuksia, mikä on tulosta paljon pidemmästä työskentelyjaksosta jäsenvaltiossa.

Toinen toimielinten uusien työntekijöiden yhteinen, heidän ikäänsä liittyvä piirre on se, että palvelukseen astuessaan monilla heistä on jo perhe tai he ovat perustamaisillaan perhettä. Hakijoiden henkilökohtainen tilanne saa heidät tutustumaan huolellisesti sosiaalietuuksiin, myös eläkkeisiin, ja vertaamaan niitä muihin vaihtoehtoihin.

Olkoonkin, ettei komissio ole tehnyt eläkkeiden asemasta mitään erityistä selvitystä, koska asian menetelmällinen arviointi on vaikeaa, voidaan kuitenkin päätellä, että eläkkeet vaikuttavat suuresti henkilön päätökseen siitä, siirtyäkö EU:n toimielimen palvelukseen.

5.6. EU:n toimielinten tulevat tarpeet työhönoton ja henkilöstön pysyvyyden suhteen

Siitä huolimatta, että komission rekrytointitarpeiden on vuosien 2014–2020 rahoituskehyksen puitteissa arvioitu olevan 1 393 AD-virkamiestä ja 1 251 AST-virkamiestä vuosina 2011–2013[26], komissio ehdottaa kunkin toimielimen henkilöstön määrän vähentämistä 5 prosentilla vuosina 2013–2017. Vähennys toteutetaan osittain niin, ettei eläkkeelle jääviä eikä niitä, joiden työsopimus päättyy, korvata uusilla työntekijöillä.

On syytä mainita, että erot eri jäsenvaltioiden kansalaisten edustuksessa ovat suurenemassa ja että tilanne on erityisen huolestuttava tiettyjen kansallisuuksien osalta. Tämä johtuu lähinnä siitä, että EU:n toimielimillä on vaikeuksia tarjota riittävän houkuttelevia työehtoja näiden maiden potentiaalisille työntekijöille.

Eläke-etuudet on ilman muuta katsottava osaksi sitä pakettia, jonka avulla kaikista jäsenvaltioista saadaan rekrytoitua kaikkein pätevimmät hakijat ja heidät saadaan pysymään työssään. Tämä koskee myös niitä maita, joissa on korkeimmat palkat ja kilpailukykyisimmät työmarkkinat.

5.7. Eläketurvan oltava oikeudenmukainen koko EU:n työmarkkinoilla

Jäsenvaltioiden on eläkejärjestelmiään uudistaessaan pohdittava, miten ne voivat jatkossa taata oikeudenmukaisen eläketurvan kaikille työntekijöille. Niiden on turvattava hankitut oikeudet ja samaan aikaan huolehdittava siitä, että eläke-etuudet ja niiden myöntämisestä aiheutuva rasitus jakautuvat oikeudenmukaisesti eri sukupolvien kesken.

EU:n toimielimillä on osittain samat ongelmat. Vuoden 2004 uudistuksen seurauksena ennen uudistusta ja sen jälkeen palkattuihin työntekijöihin sovelletaan hieman erilaisia sääntöjä, koska ennen uudistusta palveluksessa olleisiin sovelletaan siirtymäsäännöksiä. Tämä on saavutettujen etujen ja syrjimättömyyden periaatteiden mukaista.

Komission ehdotuksen mukaisesti ennen ehdotuksen voimaantuloa palkattuihin työntekijöihin sovellettaisiin yleisen eläkeiän nousun osalta samankaltaista siirtymäkautta kuin vuonna 2004. Siirtymäkauden ansiosta ennen vuotta 2004 ja sen jälkeen palkattujen työntekijöiden tilanne on yhdenmukaisempi.

5.8. Riskin jakaminen EU:n toimielinten (työnantajan) ja työntekijöiden kesken

Sijoitusriskit eivät suoraan uhkaa EU:n eläkejärjestelmää, koska maksuja ei suoriteta tosiasialliseen rahastoon; pääomaa ei siis sijoiteta. Henkilöstösääntöjen liitteen XII 10 artiklan mukaan vakuutusmatemaattisissa laskelmissa huomioon otettavat korkokannat perustuvat todettuihin jäsenvaltioiden pitkäaikaisen julkisen velan vuosittaisiin keskikorkoihin. Toisin sanoen maksut ikään kuin suoritetaan laskennalliseen rahastoon ja niitä vastaava pääoma sijoitetaan jäsenvaltioiden joukkovelkakirjoihin. Tarjolla olevista investointimahdollisuuksista se on todennäköisesti varovaisin eli sen tuottoaste on suhteellisen matala.

Jos eläkejärjestelmä uudistetaan niin, että se sisältää riskitekijän, on pidettävä mielessä, että EU:n toimielinten henkilöstö saattaisi hyvinkin suostua ottamaan suuremman riskin vastineeksi suuremmasta tuotosta. Tästä seuraisi, että eläkejärjestelmän tasapainon säilyttämiseen tarvittava maksu alenisi. Toimielimillä on kuitenkin velvollisuus huolehtia henkilöstöstään, jolloin ratkaistavaksi jää edelleen lisäresurssien turvaaminen siinä tapauksessa, ettei eläkkeitä pystytä maksamaan rahastosta.

Eläkemaksusta järjestelmälle aiheutuvaa taloudellista rasitusta ei voida pitää riskinä. Toimielinten henkilöstö kattaa rasituksesta kolmanneksen, ja loput kaksi kolmasosaa katetaan EU:n talousarviosta, jota EU:n veronmaksajat puolestaan rahoittavat.

Jäsenvaltioiden järjestelmät ovat tältä osin erilaiset. Ei ole mitenkään epätavallista, että virkamiehet eivät lainkaan osallistu eläkkeidensä maksamiseen. Jäsenvaltiot ovat toimittaneet seuraavat tiedot siitä, miten rasitus jakautuu työnantajan ja työntekijöiden kesken:

Työntekijän ja työnantajan eläkemaksujen osuus jäsenvaltioiden keskushallintojen virkamiehiin sovellettavissa eläkejärjestelmissä

Jäsenvaltio || Työntekijän eläkemaksu (%) || Työnantajan eläkemaksu (%)

AT || 33,3 % || 66,7 %

BE || 0 %[27] || 100 %

BG || Ei tietoa. || Ei tietoa.

CY || Ei tietoa. || Ei tietoa.

CZ || 23,2 % || 76,8 %

DE || 0 % || 100 %

DK || 0 % || 100 %

EE || 0 % || 100 %

EL || 33,3 % || 66,7 %

ES || 16,6 % || 83,4 %

FI || 18,2–22 % iästä riippuen || 81,8–78 %

HU || 28,4 % || 71,6 %

IE || Ei tietoa. || Ei tietoa.

IT || 26,7 % || 73,3 %

LT || 11,4 % || 88,6 %

LU || 50 % || 50 %

LV || 27,2 % || 72,8 %

MT || 33,3 % || 66,7 %

NL || 30 % || 70 %

PL || 50 tai 20 tai 100 % järjestelmästä riippuen || 50 tai 80 tai 0 % järjestelmästä riippuen

PT || 40 tai 33,3 % järjestelmästä riippuen || 60 tai 66,7 % järjestelmästä riippuen

RO || 25,4– 33,5 % || 74,6–66,5 %

SE || 0 % || 100 %

SI || 63,6 % || 36,4 %

SK || 29,2 % || 70,8 %

UK || 7,4 tai 15,6 % || 92,6 tai 84,4 %

Huom. Taulukosta puuttuu Ranska, koska se ei vastannut kyselyyn.

5.9. EU:n henkilöstöpolitiikan valjastaminen pidempien työurien ja riittävän eläkesäästämisen tueksi

Komissio on ehdottanut yleisen eläkeiän nostamista ja mahdollisuutta jatkaa työntekoa vielä sen jälkeen. Komissio tarkastelee henkilöstösääntöihin jo sisältyvien toimenpiteiden, joista yksi on osa-aikaeläke pientä lisämaksua vastaan, lisäksi toimenpiteitä, joiden avulla iäkkäämmät työntekijät voisivat jatkaa työntekoa. Osa näistä toimenpiteistä ei edellytä henkilöstösääntöjen muuttamista, ja niiden täytäntöönpanosta vastaisivat EU:n toimielimet.

6. Komission ehdotuksesta syntyvät säästöt

Vuoden 2004 uudistuksesta syntyvät säästöt eläkekustannuksissa kasvavat ajan myötä. Jos komission ehdotus hyväksytään, säästöjä syntyy enemmän. Osa komission henkilöstösääntöihin ehdottamista muutoksista rajoittaisi eläkekustannuksia suoraan, esimerkiksi yleisen eläkeiän nostaminen 63:sta 65 vuoteen, pakollisen eläkeiän nostaminen 67 vuoteen ja varhaiseläkkeelle pääsyn rajoittaminen nostamalla vähimmäiseläkeikä 55:stä 58 vuoteen.

Henkilöstösääntöihin on ehdotettu myös sellaisia muutoksia, jotka eivät ole suoraan kytköksissä eläkekustannuksiin mutta joilla on vaikutusta eläkkeistä aiheutuviin kokonaiskustannuksiin, koska niillä rajoitetaan lopetuspalkkoja, joiden perusteella eläke-etuudet lasketaan. Sihteerintehtäviä hoitavien AST-virkamiesten urat otetaan uudelleentarkastelun kohteiksi, ja niille asetetaan katto perustamalla uusi tehtäväryhmä (AST/SC). Muiden AST-virkamiesten etenemistä ylimpiin palkkaluokkiin (AST 10/11) rajoitetaan asettamalla niiden ehdoksi vastuullisempien tehtävien hoidon. Henkilöstön määrän supistaminen 5 prosentilla ehdotuksen mukaisesti johtaisi tulevien edunsaajien määrän vähenemiseen ja laskisi myös tulevia eläkekustannuksia.

Näiden muutosten vaikutusanalyysi osoittaa, että komission ehdotuksen avulla eläkekustannukset vähenevät pitkällä aikavälillä merkittävästi. Komission ehdotuksessa eläkesäästöjä esitellään kolmesta näkökulmasta: vaikutus eläkemenoihin pitkällä aikavälillä, vaikutus vuosittain katettavaan rahoituskustannukseen ja vaikutus eläkevastuuseen.

Kyseiset kolme lähestymistapaa täydentävät toisiaan. Pitkän aikavälin eläkesäästöjen arviossa keskitytään ajankohtaan, jolloin eläkkeet maksetaan (nk. rahavirtamalli). Rahoituskustannuksessa pääpaino on puolestaan ajankohdassa, jolloin eläkeoikeudet hankitaan ja rahoitetaan (nk. ennakoituun etuusoikeusyksikköön perustuva menetelmä), kun taas eläkevastuussa painotetaan tiettynä viitepäivänä (yleensä 31. joulukuuta) kumuloituneita eläkeoikeuksia.

6.1. Komission ehdotuksen pitkän aikavälin vaikutus eläkemenoihin

Jos komission ehdotuksen (ml. 5 prosentin henkilöstövähennys) vaikutusten arvioimiseen käytettäisiin Eurostatin vuonna 2010 tekemän selvityksen menetelmiä ja oletuksia, vuotuiset eläkemenot kasvaisivat tarkastelujaksolla (2013–2059) hitaammin.[28] Simulaatio osoittaa, että jos komission ehdotus tulee voimaan 1. tammikuuta 2013, vuotuisissa eläkemenoissa saavutettaisiin 500 miljoonan euron lisäsäästöt vuoden 2060 jälkeen. Vuoden 2004 uudistuksesta aiheutuvien 1 047 miljoonan euron säästöjen kanssa yhteen laskettuna vuotuisten kokonaiseläkesäästöjen määräksi tulisi 1 550 miljoonaa euroa vuonna 2059. Eli jos komission ehdotus tulee voimaan vuonna 2013, se johtaisi noin 50 prosentin lisäsäästöihin vuotuisissa eläkemenoissa.

Alla olevassa taulukossa esitetään vuotta 2059 koskeva arvio vuotuisten eläkemenojen kokonaissäästöistä (kiinteät hinnat), jotka ovat seurausta vuoden 2004 uudistuksesta ja komission ehdotuksesta edellyttäen, että se tulee voimaan 1. tammikuuta 2013.

Taulukko: Arvio (miljoonina euroina) komission ehdotuksen ja vuoden 2004 uudistuksen vaikutuksista vuotuisiin eläkemenoihin pitkällä aikavälillä (2059)

Kohta || Hinnat (2008)

Vuoden 2004 uudistuksen kokonaisvaikutus: || 1 047

- korjauskertoimet || 120

- sopimussuhteisten toimihenkilöiden ura-alueen perustaminen vuonna 2004 || 300

- virkaikään ja ylennyksiin perustuva palkkakehitys || -227

- aloituspalkka || 321

- eläkkeen karttumisprosentti || 106

- eläketaulukko || 426

Komission ehdotuksen kokonaisvaikutus || 500

Komission ehdotuksen ja vuoden 2004 uudistuksen kokonaisvaikutus || 1 547

6.2. Komission ehdotuksen vaikutus rahoituskustannukseen

Eläkemaksun määrä lasketaan vuosittain tulevana vuonna hankittavien eläkeoikeuksien rahoittamiseksi (rahoituskustannus) riippumatta ajankohdasta, josta alkaen vastaava eläke maksetaan. Rahoituskustannus vastaa sitä määrää, joka maksettaisiin eläkerahastoon, jos sellainen olisi.

Rahoituskustannuksella voidaan kuitenkin mitata vain niitä komission ehdotuksen näkökohtia, jotka suoraan vähentävät eläkekustannuksia, eli yleisen eläkeiän nostamista 63:sta 65 vuoteen, pakollisen eläkeiän nostamista 67 vuoteen ja varhaiseläkkeelle siirtymisen rajoittamista nostamalla vähimmäiseläkeikä 55:stä 58 vuoteen.[29] Eläkkeistä aiheutuvia kokonaiskustannuksia välillisesti rajoittavia tekijöitä (ks. edellä) ei oteta huomioon.

Jos komission ehdotus olisi voimassa[30], rahoituskustannus olisi 9,5 prosenttia alhaisempi kuin 31. joulukuuta 2010 laskettu kustannus[31] eli 1 092 miljoonaa euroa 1 206 miljoonan euron sijaan. Säästö syntyisi kuitenkin vasta pitkällä aikavälillä sen jälkeen, kun uusia muuttujia sovelletaan kaikkiin palveluksessa oleviin. Säästö jää hyvin lyhyellä aikavälillä todennäköisesti mitättömäksi mutta kasvaa vuosittain siirtymätoimenpiteiden soveltamisen seurauksena ja on lopulta 9,5 prosenttia.

Tämänhetkinen rahoituskustannuslaskelma perustuu oletukseen, jonka mukaan ennen vuoden 2004 uudistusta palkattu henkilöstö jää eläkkeelle 63:n ja uudistuksen jälkeen palkattu henkilöstö 64 vuoden iässä. Laskelmaa on verrattu rahoituskustannukseen, joka on laskettu komission ehdotukseen sisältyvien oletusten (65 vuoden vähimmäiseläkeikä ja 67 vuoden enimmäiseläkeikä) perusteella. Lisäksi on huomioitu vähimmäiseläkeiän muutokset, varhaiseläkkeelle jäämisen seuraamukset sekä kannustimet eläkkeellejäännin lykkäämiseksi.

6.3. Komission ehdotuksen vaikutus EU:n eläkejärjestelmän vastuuseen

Komission ehdotus vaikuttaisi toteutuessaan EU:n eläkejärjestelmän eläkevastuuseen[32], koska laskelmassa käytetyt muuttujat olisi saatettava ajan tasalle. EU:n eläkejärjestelmän bruttovastuuarvoksi on 31. joulukuuta 2010 määritetty 37 702 miljoonaa euroa perhelisät ja korjauskerrointen vaikutus mukaan lukien.

Yleisen eläkeiän nosto 63:sta 65 vuoteen kannustaa eläkkeellejäännin lykkäämiseen (työnteon jatkaminen 67-vuotiaaksi), ja varhaiseläkkeelle pääsyn rajoittaminen (nostamalla vähimmäiseläkeikä 55:stä 58 vuoteen) on omiaan pienentämään EU:n eläkejärjestelmän vastuuta.

Edellä esitetyt toimenpiteet vaikuttavat ainoastaan maksavien jäsenten vastuuseen, joka 31. joulukuuta 2010 arvioitiin 21 246 miljoonaksi euroksi (56 prosenttia EU:n eläkejärjestelmän kokonaisvastuusta).

Komission ehdotuksesta yksilötasolla aiheutuvat eläkesäästöt riippuvat henkilön iästä. Säästöt ovat suuremmat niiden työntekijöiden osalta, jotka ovat alle 30-vuotiaita 1. toukokuuta 2013, kun taas vähintään 59-vuotiaista työntekijöistä ei siirtymätoimenpiteiden takia synny lainkaan säästöjä.

Simulaatiot osoittavat, että komission ehdotus vähentäisi kaikkien maksavien jäsenten vastuuta 14,5 prosenttia. Tällöin 31. joulukuuta 2010 vallinneen tilanteen mukainen vastuu olisi 18 166 miljoonaa euroa nykyisen 21 246 miljoonan euron sijaan.

7. Päätelmät

Edellä esitetyn perusteella komissio on tullut seuraaviin päätelmiin:

– EU:n eläkejärjestelmä vastaa täysin jäsenvaltioiden järjestelmiä karttumisprosentin, eläkeperusteen, enimmäiseläkkeen ja henkilöstön maksuosuuden suhteen. Joidenkin näkökohtien, esimerkiksi työntekijöiden eläkemaksun, osalta EU:n eläkejärjestelmä on lähempänä niiden jäsenvaltioiden järjestelmiä, joissa maksu on korkein. Kaikkien näiden näkökohtien osalta EU:n eläkejärjestelmä on myös linjassa vihreän kirjan kanssa.

– Mitä tulee virkamiesten yleiseen eläkeikään, EU:n toimielimet sijoittuvat jäsenvaltioiden kansallisten järjestelmien vaihteluväliin. Jotta EU:n eläkejärjestelmä vastaisi täysin vihreän kirjan näkemyksiä, komission ehdotukseen sisältyvät toimenpiteet on pantava täytäntöön. Erityisesti tämä tarkoittaa varhaiseläkkeelle pääsyn rajoittamista nostamalla vähimmäiseläkeikä 58 vuoteen ja vähentämällä eläkeoikeuksiin vaikuttamattomien varhaiseläkkeiden määrän 5 prosenttiin, työurien pidentämistä nostamalla yleinen eläkeikä 65 vuoteen ja pakollisen eläkeiän nostamista 67 vuoteen. Näiden toimenpiteiden ansiosta komissio olisi samassa tilanteessa kaikkein edistyksellisimpien jäsenvaltioiden kanssa, kun taas monien muiden jäsenvaltioiden on vielä tehtävä samankaltaisia uudistuksia.

– Jos tosiasiallisen eläkerahaston perustamisesta tehtäisiin päätös, se johtaisi eläkejärjestelmän menojen kasvuun lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä. Pitkällä aikavälillä eläkekustannukset kuitenkin vähenisivät, koska valitusta ratkaisusta riippuen ne rahoitettaisiin osittain tai kokonaan eläkerahastosta.

– Jos komission ehdotus hyväksytään, siinä esitetyt toimenpiteet karsisivat eläkekustannuksia merkittävästi pitkällä aikavälillä: vuotuiset eläkemenot vähenisivät noin 500 miljoonaa euroa ja rahoituskustannus, joka vastaa tosiasialliseen eläkerahastoon (jos sellainen olisi) sijoitettavaa määrää, vähenisi 9,5 prosenttia. Tällä olisi välitön vaikutus palveluksessa olevan henkilöstön eläkevastuun osuuteen, joka supistuisi 14,5 prosenttia.

[1]               Luvussa on huomioitu 19. joulukuuta 2011 annettu neuvoston päätös 2011/866/EU, jonka mukaan komission ehdotusta palkkojen ja eläkkeiden tarkistamisesta ei hyväksytä.

[2]               KOM(2008) 443.

[3]               SEC(2010) 989.

[4]               SEC(2010) 989, s. 3.

[5]               Jäljempänä ’vuoden 2004 uudistus’.

[6]               SEC(2010) 830.

[7]               Robert Palacios, Edward Whitehouse: Civil-service Pension Schemes Around the World. Toukokuu 2006. Sosiaaliturvaa koskeva keskusteluasiakirja nro 0602, Maailmanpankki.

[8]               Lukuun ottamatta omarahoitteisia erillisvirastoja, jotka maksavat työnantajan maksuosuuden EU:n talousarvioon.

[9]               Palveluksessa oleva henkilöstö on maksanut hankkimistaan eläkeoikeuksista eläkemaksun.

[10]             Julkissektorin kansainvälinen tilinpäätösstandardi IPSAS 25 vastaa yksityissektorilla käytössä olevaa kansainvälistä tilinpäätösstandardia IAS 19.

[11]             Lähde: vihreä kirja.

[12]             Seuraavissa taulukoissa ’N’ tarkoittaa naisia ja ’M’ miehiä.

[13]             Ennen 1. toukokuuta 2004 palkatun henkilöstön osalta karttumisprosentti on 2 %.

[14]             Koska Ranska ei toimittanut tietoja Eurostatille, tässä kertomuksessa on käytetty Ranskan viranomaisten osoitteessa http://www.info-retraite.fr/index.php?id=144 julkaisemia tietoja.

[15]             Euromääräisiä lukuja laskettaessa on käytetty 1. päivän heinäkuuta 2011 vaihtokurssia (1 € = 7,4592 DKK).

[16]             https://www.workindenmark.dk/Find%20information/Til%20arbejdstagere/Naar%20du%20 arbejder%20i%20Danmark/Pension/Folkepension.aspx

[17]             Korvausasteet kertovat eläkkeen suuruuden prosenttiosuutena aiemmista henkilökohtaisista ansioista eläköitymisajankohtana.

[18]             Komissio on ehdottanut vuoden 2012 eläkemaksun suuruudeksi 11 prosenttia.

[19]             Talouspoliittisen komitean, sosiaalisen suojelun komitean ja komission yksiköiden yhteinen eläkeraportti 2010, s. 25 ja 26.

[20]             Tanskassa työmarkkinaeläkejärjestelmä, Puolassa nk. uusi eläkejärjestelmä (OPF).

[21]             Rahastoidut järjestelmät ovat eläkejärjestelmiä, joista myönnettävien etuuksien takeena on varanto, jonka varat sijoitetaan niin, että maksuvelvoitteet voidaan kattaa sitä mukaa kuin niitä syntyy.

[22]             Lähde: sosiaalisen suojelun komitean alaisen indikaattoreita käsittelevän työryhmän laskelmat, jotka perustuvat yksityissektorilla 40 vuotta (25-vuotiaasta 65-vuotiaaksi) keskeytyksettä työskennelleiden työntekijöiden teoreettisiin korvausasteisiin ja talouden keskiansioihin. Pakollisesta rahastoidusta eläkejärjestelmästä katettavan tulon osuus on todennäköisesti kuvassa esitettyä pienempi niissä jäsenvaltioissa, joissa maksuja rahastoituihin järjestelmiin on viimeaikaisen talouskriisin johdosta (tilapäisesti tai pysyvästi) alennettu.

[23]             http://www.unjspf.org/UNJSPF_Web/page.jsp?role=info&page=Invest&lang=eng

[24]             Ks. C. Demmke ja T. Moilanen: Civil Services in the EU of 27, Reform Outcomes and the Future of the Civil Service, Edition Peter Lang, 2010, s. 98. Ks. myös taulukko 13 sivulla 99.

[25]             Henkilöstösääntöjen 77 artiklan neljännen kohdan mukaan vanhuuseläkkeen on oltava vähintään 4 prosenttia vähimmäistoimeentulosta kultakin palvelusvuodelta.

[26]             Vuoden 2011 henkilöresurssiraportti, s. 43.

[27]             Belgiassa työntekijä osallistuu ainoastaan perhe-eläkkeen rahoittamiseen (7,5 %).

[28]             Huomattakoon, että eläkekustannusten pitkän aikavälin talousarviovaikutuksista vuonna 2010 tehtyä Eurostatin selvitystä ei ole päivitetty ja että tässä esitetyt eläkesäästöt on laskettu yksinkertaistetulla menetelmällä.

[29]             Niiden vaikutus vuotuiseen rahoituskustannukseen prosentteina ilmaistuna edustaa koko uran kattavaa rahoituskustannusta eli henkilön kuolemaan saakka maksettavaa kokonaiseläkettä, jos muut oletukset pysyvät muuttumattomina.

[30]             Palveluksessa olevaan henkilöstöön (tilanne 31.12.2010) perustuva simulaatio, jossa ei ole huomioitu väestörakenteen muutoksesta johtuvia vaikutuksia.

[31]             Eläkearvio (tilanne 31.12.2010), joka perustuu vuodesta 2004 voimassa olleiden henkilöstösääntöjen muuttujiin ja oletuksiin.

[32]             EU:n eläkejärjestelmän eläkevastuuta kutsutaan myös etuusperusteiseksi velvoitteeksi, ja se määritetään diskonttaamalla aiempiin työsuorituksiin liittyvät järjestelmästä maksettavat arvioidut tulevat rahavirrat käyttämällä maksettavien etuuksien kanssa saman valuutan määräisten valtion joukkovelkakirjalainojen korkoja, joiden maturiteetti on suunnilleen sama kuin EU:n eläkejärjestelmän. Tämä vastuu vastaa palveluksessa olevan henkilöstön hankkimia eläkeoikeuksia (eläkemaksut) ja siirtoja muista eläkejärjestelmistä.