[pic] | EUROOPAN YHTEISÖJEN KOMISSIO |

Bryssel 3.10.2008

KOM(2008) 639 lopullinen

KOMISSION TIEDONANTO NEUVOSTOLLE, EUROOPAN PARLAMENTILLE, EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE SEKÄ ALUEIDEN KOMITEALLE

komission suosituksesta työmarkkinoilta syrjäytyneiden aktiivisen osallisuuden edistämiseksi {SEC(2008)2589}{SEC(2008)2590}

KOMISSION TIEDONANTO NEUVOSTOLLE, EUROOPAN PARLAMENTILLE, EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE SEKÄ ALUEIDEN KOMITEALLE

komission suosituksesta työmarkkinoilta syrjäytyneiden aktiivisen osallisuuden edistämiseksi

1. SYRJÄYTYMISEN JA KÖYHYYDEN TORJUNTA: YKSI EU:N PAINOPISTEISTÄ

Sosiaalisen syrjäytymisen ja köyhyyden torjunta kuuluu Euroopan unionin painopisteisiin. EU:n toiminta tällä alalla perustuu EY:n perustamissopimuksen 137 artiklaan. Artiklassa määrätään sosiaalisten perusoikeuksien osalta, että yhteisö tukee ja täydentää jäsenvaltioiden toimintaa […] työmarkkinoilta syrjäytyneiden henkilöiden integroimisessa. Vuodelta 1992 peräisin olevissa kahdessa neuvoston suosituksessa[1] ilmaistaan jäsenvaltioiden pyrkivän päättäväisesti edistämään kaikkien oikeutta perusresursseihin ja säilyttämään sosiaalisen suojelun järjestelmiensä laatu. Jäsenvaltiot ovat panneet nämä suositukset täytäntöön asteittain. Viime aikoina tämä on tapahtunut Lissabonin työllisyys- ja kasvustrategiaan ja Euroopan työllisyysstrategiaan liittyvän sosiaalista suojelua ja sosiaalista osallisuutta koskevan avoimen koordinointimenetelmän tuella.

Jäsenvaltioiden työllisyyspolitiikan suuntaviivoissa (yhdennetty suuntaviiva nro 19) korostetaan, että työllisyyspolitiikan, sosiaalipalvelujen, sosiaalisen suojelun ja verotuksen järjestelmien on ehdottomasti toimittava yhdessä, jotta kauimpana työmarkkinoiden ulkopuolella olevat työkykyiset saadaan aktiivisiksi. Köyhyys- ja pitkäaikaistyöttömyysasteet eivät ole kuitenkaan pudonneet merkittävästi. Muutkin negatiiviset indikaattorit (esimerkiksi koulunkäynnin keskeyttäneiden määrä ja työttömissä kotitalouksissa elävien määrä) vahvistavat yhteiskuntiemme muutoksiin liittyvien uusien sosiaalisten riskien ilmaantumisen, kuten komission vuonna 2007 tekemässä sosiaalista todellisuutta koskevassa kartoituksessa[2] korostetaan. Edistymisestä huolimatta jäsenvaltioiden politiikassa ei ole aina onnistuttu löytämään oikeaa toimintamallia, jolla voitaisiin reagoida työmarkkinoilta pahiten pudonneiden, muita heikommassa asemassa olevien ihmisten yhä monimuotoisemmiksi käyviin ongelmiin.

Yhteisön tasolla on kiinnitetty enemmän huomiota jäsenvaltioissa käytössä olevien järjestelmien suunnitteluun ja tehokkuuteen. Tämä näkyy erityisesti sosiaalista suojelua ja sosiaalista osallisuutta koskevissa yhteisissä raporteissa, komission sosiaalipoliittisessa ohjelmassa vuosiksi 2005–10, komission vuosina 2006 ja 2007 käynnistämissä kahdessa julkisessa kuulemisessa[3], sosiaalista osallisuutta koskevissa yhteisissä tavoitteissa, jotka Eurooppa-neuvosto hyväksyi avoimen koordinointimenetelmän puitteissa vuonna 2005 (ja vahvisti vuonna 2008), työllisyyttä, sosiaalipolitiikkaa, terveyttä ja kuluttaja-asioita käsittelevän neuvoston kokouksessaan joulukuussa 2007 hyväksymissä päätelmissä sekä sosiaalisen suojelun komiteassa[4] sittemmin tehdyssä työssä. Lisäksi on syytä panna merkille työmarkkinaosapuolten viimeaikainen sitoutuminen neuvotteluihin riippumattomasta sopimuksesta, jolla edistetään työmarkkinoilta pahiten syrjäytyneiden integroimista yrityksiin.

Kaikki tämä työ on synnyttänyt laajan yksimielisyyden, joka vahvistaa sen, että Euroopan unioni voi ja sen täytyykin antaa uusi sysäys syrjäytymisen ja köyhyyden torjuntaan ottaen kuitenkin samalla täysimääräisesti huomioon toissijaisuusperiaatteen. Neuvoston vuonna 1992 antama suositus riittävistä resursseista ja sosiaaliavustuksesta sosiaalisen suojelun järjestelmissä toimii edelleen viitekohtana edellyttäen, että siinä esitetyt periaatteet pannaan paremmin täytäntöön ja integroidaan osaksi kattavampaa strategiaa, johon kuuluvat osallisuutta edistäviä työmarkkinoita ja sellaisten laadukkaiden palvelujen saatavuutta koskevat yhteiset periaatteet, joilla pyritään parantamaan yhteiskunnasta ja työmarkkinoilta syrjäytyneiden erityistilannetta. Kaikki asiaan liittyvät toimijat mukaan kokoavalla kokonaisvaltaisella toimintamallilla, paremmilla indikaattoreilla sekä seuranta- ja arviointimenettelyillä varmistetaan, että näiden kolmen osa-alueen välisellä synergialla luodaan parhaat tulokset saattamalla työelämään enemmän sieltä nykyisin syrjäytyneitä.

Antamalla suosituksen ja tämän siihen liittyvän tiedonannon komissio pyrkii toteuttamaan sitä, minkä se ilmoitti toisen kuulemisen alussa vuonna 2007, uudistetusta sosiaalisesta toimintaohjelmasta heinäkuussa 2008 annetussa tiedonannossa sekä sosiaalialan avoimen koordinointimenetelmän vahvistamista käsittelevässä tiedonannossa. Komission tässä tiedonannossa esittämä aktiivisen osallisuuden käsite nivoutuu täydellisesti Lissabonin strategiaan ja siihen kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan, jota komissio kannatti uudistettua sosiaalista toimintaohjelmaa varten ja joka perustuu kolmeen periaatteeseen: mahdollisuudet, väylät ja yhteisvastuu. Lisäksi se täydentää komission toimia joustoturvan edistämiseksi ja väestökehitykseen sekä globalisaation haasteisiin vastaamiseksi helpottamalla siirtymiä kaikkien kannalta ja saamalla tuotantovoimat liikkeelle.

2. AKTIIVINEN OSALLISUUS: LISÄTOIMIEN TARVE

2.1 Sosioekonominen tausta: pitkäkestoinen köyhyys ja työttömyys ja moniongelmaisuuden kasvu

Työn saaminen on turvallisin tapa päästä ulos köyhyydestä niille, jotka voivat tehdä työtä. Joidenkin ihmisten pääsy tälle tielle ei kuitenkaan näytä paljonkaan helpottuneen talouskasvun ja työllisyyden kasvun myötä. Pitkäaikaistyöttömyysaste on edelleen 3 prosenttia. Väestöstä 16 prosenttia elää köyhyysvaarassa (ks. kuva 1 liitteessä), ja joka viides elää ala-arvoisissa asumuksissa. Tulevaisuuden kannalta on vielä huolestuttavampaa se, että lapsista noin 19 prosenttia on köyhyysvaarassa ja edelleen noin 15 prosenttia lapsista jättää koulunkäynnin kesken. Työttömissä kotitalouksissa elävien prosenttiosuus pysyi vakaasti noin kymmenessä prosentissa vuosina 2000–2005 pudotakseen sen jälkeen yhden prosenttiyksikön, mutta sellaisten työttömien kotitalouksien, joissa on lapsia, määrässä ei ole tapahtunut lähestulkoon mitään muutosta (0,3 prosenttiyksikköä).

Köyhyysvaarassa eläviä uhkaavat vaikeudet ja hankaluudet kasautuvat: viime vuosina on ilmaantunut uusia sosiaalisia haasteita, jotka liittyvät jälkiteolliseen talouteen siirtymiseen, globalisaatioon, väestönmuutokseen sekä yksilöllisyyden lisääntymisen kaltaisiin sosiaalisiin suuntauksiin. Köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen todellisuudesta on tullut entistäkin monitahoisempi: monenlaiset ongelmat ja puutteet yhdistyvät erilaisiin riskitekijöihin, joita ovat esimerkiksi perusresurssien puuttuminen, perheongelmat, oppimisvalmiuksien puuttuminen ja vähäiset tietotekniset taidot, heikko terveys, puutteelliset ja syrjäiset asumukset, syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta sekä sosiaalisen tuen puuttuminen. Näitä pahentaa vielä joissakin tapauksissa etninen syrjintä.

2.2 Vähimmäistoimeentulojärjestelmien riittävyydessä ja kattavuudessa vielä parantamisen varaa

Vähimmäistoimeentulojärjestelmillä on eittämättä ollut myönteinen vaikutus köyhyyden vähentymiseen, vaikkakin useiden jäsenvaltioiden kohdalla vain marginaalisesti. Luvut osoittavat, että sosiaalisilla tulonsiirroilla yleensä on merkittävä vaikutus köyhyysasteen vähentämiseen. Ennen siirtojen toteuttamista keskimääräinen köyhyysriski oli 26 prosenttia verrattuna siirtojen aloittamisen jälkeiseen 16 prosenttiin (ks. kuva 2 liitteessä).

Luvuista käy lisäksi ilmi, että sosiaalisella suojelulla on maissa, joissa ei ole vakiintunutta vähimmäistoimeentulojärjestelmää (kuten Kreikka ja Italia), rajallisemmat mahdollisuudet vähentää köyhyyttä. Nämä seikat osoittavat, että neuvoston vuonna 1992 antamalla suosituksella on edelleen merkitystä ja että sen täytäntöönpanoa on parannettava.

Useimmissa jäsenvaltioissa ja useimmissa perhetyypeissä sosiaaliavustukset yksinään eivät riitä nostamaan avustusten saajia köyhyydestä. Kuten liitteessä olevassa kuvassa 3 osoitetaan, Yhdistynyt kuningaskunta on ainoa jäsenvaltio, jossa – kun asumiseen liittyvät etuudet otetaan huomioon – sosiaaliavustuksen saajien nettotulot kaikissa kotitaloustyypeissä nousevat EU:n köyhyysriskirajalle sopiman määritelmän (eli 60 prosenttia kotitalouksien mediaanituloista) yläpuolelle. Ainoastaan Tanskassa, Alankomaissa, Ruotsissa ja Irlannissa sosiaaliavustusta saavat yhden hengen kotitaloudet pääsevät köyhyysrajan yläpuolelle. Kaikissa muissa jäsenvaltioissa ne jäävät huomattavasti tämän rajan alapuolelle.

Vähimmäistoimeentulojärjestelmien tehokkuus määräytyy etuuksien määrän lisäksi sen mukaan, miten järjestelmät on suunniteltu ja miten ne toimivat. Huomattava prosenttiosuus järjestelmien kohteena olevista ei itse asiassa ehkä edes hyödy niistä – koska he eivät hae heille kuuluvia oikeuksia tai jostain muusta syystä (tukikelvottomuus, määrien laskeminen väärin, maksujen määräajat, seuraamukset ja keskeytykset sekä etuuksien vähennykset velkojen takaisinmaksamiseksi).

Sosiaaliavustusten käyttöasteeksi arvioidaan Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Ranskassa, Saksassa ja Alankomaissa 40–80 prosenttia.[5] EU:n keskiarvo on kuitenkin tätä synkempi: ainoastaan 18 prosenttia köyhyysvaarassa olevasta, työssäkäymättömästä väestöstä saa sosiaaliavustusta (tähän lukuun on tosin suhtauduttava varauksellisesti: siinä ei oteta huomioon muuntyyppisten etuuksien saantia[6]).

2.3 Parempi vastaavuus aktiivisen työmarkkinapolitiikan kanssa ja laadukkaiden palvelujen saanti tarpeen

Neuvoston vuonna 1992 antamassa suosituksessa tehdään selväksi, että vähimmäistoimeentulojärjestelmät eivät saa heikentää kannustimia tehdä työtä. Jotta köyhyyttä voitaisiin torjua tehokkaasti, ne on lisäksi nivottava osaksi laajempaa strategiaa. Näin varmistetaan, että tuensaajilla on mahdollisuus saada koulutusta ja apua työn löytämisessä sekä heidän edellytyksiään parantavaa sosiaalista tukea. Näytön perusteella näillä kolmella alueella on edelleen huomattavia puutteita, vaikkakin useat jäsenvaltiot ovat ryhtyneet kauaskantoisiin rakenteellisiin uudistuksiin.

Työnteko ei edelleenkään aina kannata

Verotus- ja etuusjärjestelmien suunnittelu laimentaa edelleenkin merkittävällä tavalla joidenkin ryhmien (erityisesti ne joilla on heikko ammattitaito ja huonot ansiomahdollisuudet) kannustimia osallistua työmarkkinoille. Jotkin jäsenvaltiot ovat jo alkaneet toteuttaa uudistuksia saadakseen työnteosta sosiaalihuoltoa houkuttelevampaa. Paljon on kuitenkin vielä tehtävänä.

Tuoreista OECD:n luvuista käy ilmi, että sitä lisätuloa (verrattuna työttömyysetuuksiin), jonka työtön voi saada aloittaessaan uudessa työpaikassa, pienentää huomattavasti yli 60 prosentin keskimääräinen efektiivinen veroaste, joka on voimassa lähes kaikissa maissa lähes kaikkien tarkasteltujen kotitaloustyyppien osalta (ks. taulukko 1 liitteessä). Tämä johtuu siitä, että aloittaessaan työnteon ihmiset joutuvat maksamaan veroja palkastaan ja menettävät lisäksi ne etuudet, joihin olivat aiemmin oikeutettuja. Tämäntyyppisiä työhalua laimentavia tekijöitä on käsitelty vähimmäistoimeentulojärjestelmiin viime aikoina tehdyissä poliittisissa uudistuksissa esimerkiksi yhdistämällä riittävä työttömyysaikana annettava tuki tukeen työssäkäynnin yhteydessä. Tällaisia aloitteita ovat muun muassa työssäkäyvien perheiden verohelpotus (Working families’ tax credit, WFTC) Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Ranskassa käyttöönotettavaksi suunniteltu yhteisvastuutulo (revenu de solidarité active, RSA).

Työmarkkinoilta pahiten syrjäytyneet tarvitsevat yksilöllisiä polkuja työelämään

Tavanomaisista koulutus- tai uudelleenkoulutusstrategioista ei ole suurta hyötyä niille, joilla ei ole oppimisen perusvalmiuksia tai jotka ovat olleet pitkään työttöminä. Työhön päästyäänkin heidän asemansa on edelleen muita heikompi, jos he eivät saa tukea ympäristöltään. Tutkimuksissa, joissa on tarkasteltu siirtymistä työttömyydestä työelämään ja muun muassa määräaikaisia työsopimuksia, osoitetaan, että on olemassa sellaisten työikäisten ydinjoukko, jotka pysyvät työttöminä ja joiden työttömyysriski kasvaa iän myötä.[7]

Tähän ongelmaan puuttumiseksi jotkin jäsenvaltiot (esimerkiksi Alankomaat) ovat ryhtyneet muokkaamaan työelämään palaamista ja uudelleenkoulutusta koskevia politiikkojaan täysin uusiksi. Toiset jäsenvaltiot kehittelevät kohdennettuja työvoiman tarjontaa koskevia politiikkoja, joilla pyritään tavoittamaan pahiten syrjäytyneet erilaisin välinein, kuten mikrolainoin tai sosiaalitaloutta koskevin kannustimin. Tällaiset arvokkaat innovaatiot edellyttävät yleensä integroitua palvelujen tarjontaa.

Edellytyksiä luova sosiaalinen tuki: puuttuva linkki

Kohtuuhintaisten lastenhoitopalvelujen puuttuminen on selkeä esimerkki niistä esteistä, jotka hankaloittavat joidenkin pahiten työelämästä syrjäytyneiden – erityisesti yksinhuoltajien – pääsyä työhön. OECD:n arvioiden mukaan henkilön itsensä maksettavaksi jäävät lastenhoitokulut ovat 12 prosenttia kahden pienen lapsen yksinhuoltajan nettotuloista puolessa niistä jäsenvaltioista, joista arviot ovat saatavilla. Tämä määrä on lähellä sitä nettohyötyä, joka aiheutuu siirryttäessä työttömyydestä ansiotyöhön, kun yksinhuoltajan efektiivinen marginaaliveroaste otetaan huomioon. Se on selkeästi työhaluja laimentava tekijä – ja samalla köyhyysloukku.

Terveys on tärkeä edellytys työmarkkinoille osallistumiselle. Kroonisista terveysvaivoista kärsivät eivät voi menestyksekkäästi olla pitkään mukana työelämässä[8] tai osallistua työelämään valmentavaan koulutukseen. Tämä koskee erityisesti köyhyysvaarassa olevia, joilla on keskimääräistä enemmän terveysongelmia ja heikommat mahdollisuudet saada sairaanhoitoa (ks. taulukko 2 liitteessä).

Kunnolliset, vakaat ja itsenäiset asumisolot saattavat myös olla merkittävä edellytys työelämässä pysymisen kannalta. Asunnottomuudesta ja ala-arvoisista asumisoloista on vaikea kerätä tietoa, mutta on olemassa jonkin verran näyttöä siitä, että kyseessä on kasvava ilmiö erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa. Työttömyys tai rajalliset ja määräaikaiset työsopimukset koskettavat keskimääräistä enemmän juuri nuoria. Useat EU:ssa toimivat kansalaisjärjestöt keskittyvät kodittomien ihmisten tarpeisiin antamalla esimerkiksi tukea vakituisen työpaikan saannissa. Ne kuitenkin mainitsevat myös, että ongelmana on noidankehä – tuki jää usein vaille vaikutusta, koska tuensaajien ulottuvilla ei ole kunnollisia, kohtuuhintaisia asumismahdollisuuksia.[9]

3. TAVOITTEENA YHTEISIIN PERIAATTEISIIN PERUSTUVA KOKONAISVALTAINEN LÄHESTYMISTAPA AKTIIVISEN OSALLISUUDEN EDISTÄMISEEN

3.1 Kokonaisvaltainen lähestymistapa aktiivisen osallisuuden edistämiseen

Kokonaisvaltaisen lähestymistavan suunnittelu

Edeltävästä analyysistä käy ilmi, että työmarkkinoilta syrjäytyneiden aktiivisen osallisuuden edistäminen edellyttää, että suunnitellaan ja toteutetaan kokonaisvaltainen strategia, jossa yhdistetään toisiinsa riittävä tulotuki, osallisuutta edistävät työmarkkinat ja laadukkaiden palvelujen saanti. Politiikkaa suunniteltaessa olisi määriteltävä, miten nämä aktiivisen osallisuuden strategian kolme osa-aluetta voidaan sopivalla tavalla yhdistää keskenään. Lisäksi olisi otettava huomioon niiden yhteisvaikutus muita heikommassa asemassa olevien ihmisten sosiaaliseen ja taloudelliseen integrointiin ja niiden mahdolliset keskinäiset suhteet sekä myös synergiat ja mahdolliset kompromissit.

Aktiivisen osallisuuden politiikan olisi vastattava seuraavia tavoitteita: 1) tuetaan perusoikeuksien toteuttamista; 2) edistetään sukupuolten tasa-arvoa ja yhdenvertaisia mahdollisuuksia; 3) paneudutaan moniongelmaisuuden monitahoiseen kokonaisuuteen ja muita heikommassa asemassa olevien eri ryhmien erityistilanteisiin ja -tarpeisiin; 4) parannetaan alueellista yhteenkuuluvuutta ottaen huomioon paikalliset ja alueelliset olosuhteet; ja 5) toteutetaan sosiaali- ja työllisyyspolitiikassa elinkaariajattelua, jotta niillä voidaan tukea sukupolvien välistä yhteisvastuullisuutta ja katkaista köyhyyden siirtyminen sukupolvesta toiseen.

Jotta kokonaisvaltainen lähestymistapa olisi tehokas, on parannettava julkisten elinten ja palveluiden välistä koordinointia. Lisäksi paikallisten, alueellisten, valtakunnallisten ja EU:n tason viranomaisten – joilla kaikilla on omat roolinsa, toimivalta-alueensa ja painopisteensä – on vahvistettava yhteistyötään. Muidenkin asiaan liittyvien toimijoiden, kuten niiden, joita köyhyys ja sosiaalinen syrjäytyminen koskettavat, työmarkkinaosapuolten, kansalaisjärjestöjen ja palveluntarjoajien, on osallistuttava aktiivisesti strategioiden kehittämiseen, täytäntöönpanoon ja arviointiin.

3.2 Aktiivisen osallisuuden edistämistä koskevat yhteiset periaatteet

Aktiivisen osallisuuden politiikoissa on otettava huomioon kunkin maan erilainen tilanne, mutta EU:n jäsenvaltioilla on kuitenkin edessään samantapaisia haasteita, kuten kohdassa 2 selitettiin. Tämän vuoksi näyttää asianmukaiselta päästä EU:n tasolla yhteisymmärrykseen aktiivisen osallisuuden edistämistä koskevista yhteisistä periaatteista. Näiden periaatteiden perustana ovat komission julkisten kuulemisten tulokset sekä jäsenvaltioiden kanssa ja niiden kesken sosiaalisen suojelun komiteassa ja työllisyyskomitean aktiivisella myötävaikutuksella käydyt intensiiviset keskustelut. Nämä periaatteet on laadittu erikseen kutakin kolmea osa-aluetta varten, ja ne voivat auttaa jäsenvaltioita laatimaan ja toteuttamaan kokonaisvaltaiset aktiivisen osallisuuden strategiansa niin, että niistä saadaan tehokkaampia ja vaikuttavampia. Kuten komission heinäkuussa esittämässä uudistetussa sosiaalisessa toimintaohjelmassa todettiin, komissio katsoo, että aktiivisen osallisuuden edistämistä koskeva suositus voisi auttaa ohjaamaan jäsenvaltioita kokonaisvaltaisten aktiivisen osallisuuden strategioidensa laadinnassa ja toteuttamisessa.

3.3 Yhteisten periaatteiden toteutus ja seuranta EU:n tasolla

Aktiivisen osallisuuden strategioiden toteutusta on asianmukaisesti koordinoitava ja seurattava valtakunnallisella ja EU:n tasolla, jotta ne olisivat menestyksekkäitä. Komissio on tästä syystä tyytyväinen sosiaalisen suojelun komiteassa tehtyyn työhön. Se ehdottaa, että jäsenvaltiot antavat vuoden loppuun mennessä neuvoston päätelmät käyttäen perustana yhteiset periaatteet määrittelevää liitteenä olevaa suositusta. Nämä voivat muodostaa perustan komission ja jäsenvaltioiden yhteiselle koordinointi- ja seurantatyölle sosiaalialaa koskevan avoimen koordinointimenetelmän puitteissa tiiviissä yhteistyössä sosiaalisen suojelun komitean ja työllisyyskomitean kesken.

Aktiivisen osallisuuden strategioiden toteutuksessa tapahtunut edistys olisi sitten esitettävä sosiaalista suojelua ja sosiaalista osallisuutta koskevissa yhteisissä raporteissa ja Lissabonin strategian puitteissa. Komissio on lisäksi valmis ryhtymään tarvittaviin toimiin indikaattorien parantamiseksi tai kehittämiseksi kvantitatiivista seurantaa varten. Paikallisviranomaisten seurantaryhmien verkosto, jota tullaan rahoittamaan Progress-ohjelmasta, esittää myös analyysejä aktiivisen osallisuuden strategioiden kehittämisestä ja toteuttamisesta paikallistasolla ja edistää keskinäistä oppimista.

[1] Neuvoston suositus 92/441/ETY, EYVL L 245, 26.8.1992, s. 46, ja neuvoston suositus 92/442/ETY, EYVL L 245, 26.8.1992, s. 49.

[2] SEC(2008) 1896.

[3] KOM(2006) 44; KOM(2007) 620.

[4] Neuvoston päätelmät 16139/07 ja sosiaalisen suojelun komitean 3. heinäkuuta 2008 hyväksymä suuntaa-antava muistio aktiivisesta osallisuudesta.

[5] Hernanz et al. (2004) Take-up of welfare benefits in OECD Countries: a review of the evidence; OECD Social, employment and migration WP no. 17.

[6] Komission tilaama Ecorys-tutkimus aktiivisesta osallisuudesta (2008) ja Immervoll et al. (2004) Benefit coverage rates and household typologies: scope and limitations of tax-benefit indicators , OECD Social, employment and migration WP, no. 20.

[7] Employment in Europe 2004 , luku 4.

[8] Employment in Europe 2005 , luku 5.

[9] FEANTSA-raportti Euroopan parlamentille vuonna 2008 ja FNARSin ’Manifesto for social inclusion’ vuodelta 2007.