[pic] | EUROOPAN YHTEISÖJEN KOMISSIO |

Bryssel 29.5.2006

KOM(2006) 248 lopullinen

KOMISSION TIEDONANTO NEUVOSTOLLE, EUROOPAN PARLAMENTILLE JA EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE

EU:N SUHTEET TYYNENMEREN SAARTEN KANSSA – KUMPPANUUDEN VAHVISTAMISSTRATEGIA {SEK(2006) 642}

KOMISSION TIEDONANTO NEUVOSTOLLE, EUROOPAN PARLAMENTILLE JA EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE

EU:N SUHTEET TYYNENMEREN SAARTEN KANSSA – KUMPPANUUDEN VAHVISTAMISSTRATEGIA

1. Johdanto

EU ja Tyynenmeren AKT-maat[1] ovat tehneet jo yli 30 vuotta yhteistyötä EU–AKT-kumppanuuden puitteissa. Pitkä suhde perustuu yhteiseen historiaan, yhteisiin arvoihin sekä taloudelliseen ja kaupalliseen yhteistyöhön. Molempien osapuolten tilanne on kehittynyt, joten on perusteltua uusia kumppanuus ja vahvistaa ensimmäinen kattava Tyynenmeren AKT-maita koskeva strategia. Tähän on useita painavia syitä.

EU:n kannalta tarkistettu Cotonoun sopimus ja kehityspolitiikkaa koskeva eurooppalainen konsensus – Euroopan parlamentin, neuvoston ja komission yhdessä hyväksymä kehityspoliittisen kannanotto – muodostavat EU:n ja Tyynenmeren suhteille uuden perustan ja kannustimen. Cotonoun sopimuksella vahvistetaan EU:n ja AKT-maiden välisen yhteistyön poliittista ulottuvuutta ja kumppanien poliittinen vuoropuhelu paranee. Eurooppalaisessa konsensuksessa tärkeimmäksi ja ensisijaiseksi tavoitteeksi määritellään puolestaan köyhyyden poistaminen osana kestävää kehitystä. Huomioon on otettava kehityspolitiikan johdonmukaisuus ja synergian luominen eri toimintalinjojen, niin sisäisten kuin ulkoistenkin, välille, sekä EU:n ulkoisten toimien tavoitteet. Avun tuloksellisuudesta maaliskuussa 2005 annetussa Pariisin julistuksessa vahvistetaan kehitysapupolitiikan yhdenmukaistamista ja lähentämistä koskevat sitoumukset ja asetetaan tarkat tavoitteet, jotka olisi saavutettava vuoteen 2010 mennessä.

Tyynenmeren AKT-maat kamppailevat parhaillaan monien haavoittuvuuteen, köyhyyteen ja heikkoon johtamiseen liittyvien haasteiden kanssa. Aivan liian usein maat jätetään kokonaan huomiotta, sillä niissä asuu yhteensä alle 10 miljoonaa asukasta, joista yli puolet Papua-Uudessa-Guineassa. Itä-Timor ratifioi Cotonoun sopimuksen joulukuussa 2005, jolloin siitä tuli väestöltään toiseksi suurin Tyynenmeren AKT-maa. Kaikki Tyynenmeren AKT-maat Tongaa lukuun ottamatta ovat demokratioita. Niiden kulttuurit ovat poikkeuksellisen monimuotoisia, ja tämä tilanne pitäisi voida säilyttää

Tyynenmeren AKT-mailla on myös huomattavia luonnonvaroja (kalaa, puutavaraa, maataloustuotteita, öljyä, kaasua, mineraaleja). Alue on hyvin tärkeässä asemassa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Sen luonto on monimuotoinen (esimerkiksi Papua-Uudessa-Guineassa arvioidaan olevan viisi kertaa niin paljon kalalajeja kuin koko Karibian alueella). Useat vahvat kansainväliset toimijat, kuten Kiina, Japani ja Yhdysvallat, toimivat alueella aikaisempaa näkyvämmin.

Vuonna 2005 alueen yhteistyö sai uutta puhtia, kun kaikki Tyynenmeren saarten foorumin 16 jäsenmaata (Tyynenmeren 14 AKT-maat[2], Australia ja Uusi-Seelanti) ottivat käyttöön Pacific Plan -suunnitelman, joka on tärkeä ja kunnianhimoinen edistysaskel Tyynenmeren alueen yhteistyössä. Sen tavoitteena on erityisesti Tyynenmeren maiden talouden kasvu, kestävä kehitys, hyvä hallinto sekä turvallisuus alueellisuuden pohjalta. Suunnitelman avulla voidaan myös parantaa EU:n ja Tyynenmeren alueen suhteita.

Näissä muuttuvissa olosuhteissa EU:n Tyyntämerta koskevaa strategiaa on tarpeen virtaviivaistaa ja mukauttaa. Painopisteeksi ehdotetaan tiettyjä ensisijaisia tavoitteita, joihin kohdistuvia tarpeita Tyynenmeren alueella on ja joista on Euroopalle kiistatonta suhteellista hyötyä.

Vahvistetussa kumppanuudessa olisi tämän vuoksi keskityttävä hallintoon, alueellisuuteen ja luonnonvarojen kestävään hoitoon.

2. Syyt EU:n sitoutumiseen toimintaan Tyynenmeren alueella

2.1. Luonnonvarat ja maailmanlaajuisesti merkittävät ympäristöhaasteet

Tyynimeri kattaa kolmasosan maapallon pinta-alasta . Sen ympäristömuutoksilla on siis maailmanlaajuista vaikutusta esimerkiksi kalastukseen ja ilmastonmuutokseen.

Ihmiskunnan kannalta on tärkeää säilyttää Tyynenmeren luonnon valtava monimuotoisuus , jonka laajuutta ei vielä edes kokonaan tunneta. On arvioitu, että Tyynenmeren kasvi- ja eläinlajeista on tutkittu kunnolla vasta 20 prosenttia. Alueen kalavarat , esimerkiksi maailman laajimmat tonnikalakannat, ovat ainoita maailmassa, joita ei ole vielä liikakalastettu.

Tyynenmeren ainutlaatuinen biodiversiteetti ja sen kalakannat, myös vaeltavat kalalajit, ovat toisistaan riippuvaisia. Merellä on vaikutusta ihmisten terveyteen bioteknologian, esimerkiksi sen elävistä organismeista valmistettujen lääkkeiden ja hoitojen, kautta. Niinpä Tyyntämerta, kuten Amazonin alueen kaltaisia muitakin laajoja ekologisia vyöhykkeitä voidaan pitää koko globaalina julkishyödykkeenä .

Jos yhteisöt vaativat ekosysteemiltä liikaa, ekosysteemi romahtaa ja köyhyys, jännitteet ja jopa konfliktit lisääntyvät.

Papua-Uuden-Guinean trooppiset metsät ovat biodiversiteetin ja ilmastonmuutoksen kannalta maailmanlaajuisesti tärkeitä. Niiden sekä Itä-Timorissa, Samoassa, Salomonsaarilla, Tongassa ja Vanuatussa sijaitsevien metsien liian laajat hakkuut ovat suuri riski kansainväliselle yhteisölle. Yhdessä kestämättömien maatalouskäytänteiden kanssa ne aiheuttavat joissakin tapauksissa maaperän rappeutumista, mikä lopulta johtaa Tyynenmeren alueen maaseutuväestön toimeentulon ja elämäntavan tuhoutumiseen. Jos ilmastonmuutos jatkuu, useat Tyynenmeren AKT-maiden saarista katoavat ja alueelle aiheutuu ympäristöpakolaisuudesta johtuvia ongelmia. Lisäksi vakavaa huolta aiheuttavat teollisuuden päästöt ja ympäristön huono hoito. Ympäristökysymyksillä on suoraa vaikutusta kaikkiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin sektoreihin, myös matkailu- ja kalastusalaan ja terveydenhoitoon.

Luonnonvarojen kysyntä kasvaa niiden huvetessa vähitellen muualla maailmassa ja Kiinan, Intian ja ASEAN-alueen maiden talouksien kasvaessa. Samalla Tyynenmeren huomattavat resurssit tulevat yhä tärkeämmiksi ja EU:n on kiinnitettävä niiden kestävään hoitoon tarkkaa huomiota.

2.2. Vakauden ja turvallisuuden haasteet

Useissa Tyynenmeren AKT-maissa on hiljattain koettu konflikteja . Maailmanyhteisön on tämän vuoksi seurattava tarkasti alueen tilannetta ja tuettava konfliktien perimmäisten syiden selvittämistä. Epävakauden seuraukset voivat olla dramaattisia menetettyjen kehitysmahdollisuuksien vuoksi. Esimerkiksi Salomonsaarten levottomuudet aiheuttivat maan bruttokansantuotteen supistumisen kolmanneksella.

EU haluaa edistää Tyynenmeren alueen vakautta ja turvallisuutta. Viimeaikaiset tapahtumat Itä-Timorissa ja Salomonsaarilla ovat eräs muistutus aluetta uhkaavista kansalaislevottomuuksista, rikollisuudesta ja poliittisesta epävarmuudesta. EU lähetti vaalitarkkailijoita Fidžissä vuonna 2006 pidettyihin vaaleihin, ja komissio on saanut kokemusta valtion sisäisten vakauttamisyritysten tukemisesta alueella esimerkiksi meneillään olevan Salomonsaarten alueellisen tukiohjelman RAMSIn kautta.

Tyynenmeren epävakaat valtiot asettavat kansainväliselle yhteisölle suuria haasteita. Epävakautta lisäävät heikot hallintorakenteet ja heikko johtaminen yhdessä hitaan taloudellisen kasvun, korkean työttömyysasteen ja köyhyyden kanssa. Alueen ongelmat pahenevat jatkossa. Tyynenmeren AKT-maiden talouskasvu polkee paikallaan, kun taas väestönkasvu on nopeaa. Jos suuntaus ei muutu, yhteiskunnallinen ja/tai poliittinen tilanne muuttuu räjähdysalttiiksi, kun köyhyys lisääntyy. On myös valitettavaa, että HI-virus ja aids lisääntyvät maissa; erityisen paha tilanne on Papua-Uudessa-Guineassa.

2.3. EU:n suhteet alueen kolmansiin maihin

Tyynenmeren 15 AKT-maata kuuluvat laajempaan Aasian ja Tyynenmeren alueeseen, jonka geopoliittinen asema on muuttumassa yhä tärkeämmäksi. EU on jo ottanut tämän huomioon luomalla vuonna 2003 uuden kumppanuuden Kaakkois-Aasian kanssa.

Australia ja Uusi-Seelanti ovat Tyynenmeren alueen tärkeimmät toimijat. EU:lla on molempien maiden kanssa vankat ja laaja-alaiset suhteet ja yhteistyötä niin ulkopoliittisten kysymysten, kaupan, turvallisuuden, ympäristön kuin koulutuksenkin alalla. Lisäksi kehitysyhteistyöstä tulee jatkuvasti tärkeämpi osa Australian- ja Uuden-Seelannin-suhteita ja sen olisi lisäännyttävä entisestään. Myös Yhdysvaltain ja Japanin asema on tärkeä Tyynellämerellä. Niiden kiinnostus koko Tyynenmeren alueen turvallisuuteen, poliittiseen tilanteeseen ja kauppaan liittyviin kysymyksiin on suuri, mutta Euroopan rooli on pienentynyt. Euroopan näkyvämmästä asemasta Tyynenmeren alueella voisi olla hyötyä myös Euroopan kahdenvälisille suhteille Yhdysvaltain, Japanin, Australian ja Uuden-Seelannin kanssa.

Uusi Tyynenmeren tulevaisuuden kannalta tärkeä tekijä on Kiinan kasvava vaikutus. Jo nyt Kiina on tuonut alueelle uutta dynaamisuutta ja vaikuttanut poliittiseen tilanteeseen useissa Tyynenmeren AKT-maissa.

Ranskalla on edelleen tärkeä asema: sillä on alueella kolme merentakaista aluetta ja sotilaallista läsnäoloa. Yhdistynyt kuningaskunta , jolla myös on merentakainen alue Tyynellämerellä, on viime aikoina vähentänyt diplomaattista läsnäoloaan alueella. Portugali on keskeisessä asemassa Itä-Timorin uudelleenrakennuksessa.

Neljällä Tyynenmeren merentakaisella alueella (Uusi-Kaledonia, Ranskan Polynesia, Wallis ja Futuna sekä Pitcairn) on assosiaatiosopimus EU:n kanssa. Ne edustavat merkittävällä tavalla Euroopan läsnäoloa alueella, mikä on huomionarvoinen etu laadittaessa strategiaa niiden integroimiseksi muuhun alueeseen.

Tyynenmeren AKT-maiden ja EU:n välistä kumppanuutta vahvistamalla ja poliittista vuoropuhelua lisäämällä voidaan tukea paremmin hankkeita monenvälisillä foorumeilla (kolmetoista Tyynenmeren AKT-maata on YK:n jäseniä ja ne esiintyvät usein ryhmänä). Molemmille osapuolille on yhteistä etua, jos koko maailman kattavia, esimerkiksi ilmastonmuutosta koskevia hallintomenettelyjä, tehostetaan.

3. Kumppanuuden vahvistamisstrategia

Cotonoun sopimus perustuu viiteen pilariin, jotka ovat kaikki Tyynenmeren AKT-maiden ja EU:n nykyisen yhteistyön kannalta hyvin tärkeitä. Nämä ovat i) poliittisen ulottuvuuden vahvistaminen, ii) kansalaisyhteiskunnan, yksityisen sektorin ja muiden valtiosta riippumattomien toimijoiden osallistuminen, iii) köyhyyden vähentäminen, iv) innovatiivinen talouden ja kaupan alan yhteistyökehys ja v) rahoitusvälineiden ja ohjelmointijärjestelmän rationalisointi.

Ehdotetussa strategiassa on kolme osatekijää:

1) EU:n ja Tyynenmeren AKT-maiden ja alueen suhteen lujittaminen laajan poliittisen vuoropuhelun aikaansaamiseksi yhteistä etua koskevissa asioissa, esimerkiksi poliittisissa, turvallisuuteen, talouteen tai kauppaan liittyvissä, yhteiskunnallisissa sekä ympäristöä ja hallintoa koskevissa kysymyksissä. Näin parannetaan EU:n ja Tyynenmeren kumppanuuden näkyvyyttä ja nostetaan sen poliittista profiilia.

2) Paremmin suunnatut kehitystoimet , joissa keskitytään alueelliseen yhteistyöhön kriittisen massan saavuttamiseksi, alueellisen johtamisen tehostamiseksi ja hedelmällisen vuorovaikutuksen helpottamiseksi; pääpaino on alueen keskeisten, erityisesti Pacific Plan –asiakirjassa määriteltyjen tavoitteiden saavuttamisessa[3].

3) Avun toimittamisen tehostaminen sekä talousarviotuen laajempi käyttö ja parempi yhteensovittaminen muiden kumppaneiden, erityisesti Australian ja Uuden-Seelannin, kanssa.

3.1. Suhteen lujittaminen

Tyynenmeren maiden kanssa käytävää poliittista vuoropuhelua ehdotetaan tehostettavan pääosin lisäämällä yhteyksiä Tyynenmeren saarten foorumin kanssa ja sen kautta. Foorumi on tärkein poliittisia asioita käsittelevä alueellinen elin, joka saa piakkoin kansainvälisoikeudellisen aseman ja jolla on Pacific Plan –asiakirjassa vahvistettu valtuutus ja johdonmukainen aluepoliittinen ohjelma.

Foorumiin liittyvä dialogikokous (Post-Forum Dialogue)[4] on nyt EU:n ja Tyynenmeren alueen yhteyksien tärkein näyttämö. Sillä on kuitenkin monia heikkouksia, esimerkiksi näkyvyyden, vuorovaikutuksen ja vaikutusmahdollisuuksien rajallisuus ja liian vähäinen aika valmistella asioita ja keskustella niistä, vaikka EU:n ja Tyynenmeren alueen yhteistä käsittelyä edellyttäviä kysymyksiä on yhä enemmän.

On huomattava, että monet alueen kumppanit, kuten Japani, ovat jo perustaneet alueen kanssa yhteyksiä dialogikokouksen lisäksi.

Tyynenmeren foorumin johtajat päättivät lokakuussa 2005 hyväksyä uuden sopimuksen, jossa foorumista tehdään kansainvälisen oikeuden nojalla valtioiden välinen organisaatio. Tämä tarjoaa hyvän mahdollisuuden lisätä EU:n ja Tyynenmeren alueen välistä vuoropuhelua, jonka osana voidaan käsitellä edellä mainittuja foorumiin liittyvän dialogikokouksen heikkouksia.

Vuoropuhelun lisäämisen yksityiskohdista olisi sovittava, jotta sitä voitaisiin käydä mahdollisimman tehokkaasti.

Vuoropuhelun ehdotetun alueellisen vahvistamisen lisäksi ehdotus koskee myös kansallisia keskusteluja tärkeimpien Tyynenmeren AKT-maiden kanssa Cotonoun sopimuksen mukaisesti ja siten, että Tyynenmeren alueen erityispiirteet otetaan huomioon, mutta samalla sen mahdollisuudet ja resurssit kuitenkin käytetään täysimääräisesti.

3.2. Kehitystoimien parempi suuntaaminen

Jotta toimenpiteiden vaikuttavuus on paras mahdollinen, ne on kohdennettava tarkasti. Painopisteeksi ehdotetaan kolmea ensisijaista tavoitealuetta, jotka vastaavat Tyynenmeren alueen ja Euroopan tarpeiden ja etujen linkittämistä. Nämä ovat hallinto, alueellisuus ja luonnonvarojen kestävä käyttö.

3.2.1. Hallinto

EU:lla voi olla rakentajan rooli: se voi muualla maailmassa vastaavissa tilanteissa saamiensa kokemusten perusteella tukea sekä konfliktien estämistä että niiden jälkeistä vakauttamista. Kyseisissä tilanteissa Euroopan on avustettava sujuvaa siirtymistä pitkän aikavälin kehitystyöhön ja sillä on oltava selkeä näkemys hallintotavasta ja kansakunnan eheyttämisestä .

EU pyrkii edelleen puuttumaan konfliktien perimmäisiin syihin , esimerkiksi köyhyyteen, olosuhteiden heikkenemiseen, maan ja luonnonvarojen käyttöön ja eriarvoisuuteen niiden jakamisessa ja käyttömahdollisuuksissa, heikkoon johtamiseen, ihmisoikeusrikkomuksiin, sukupuolten väliseen epätasa-arvoon ja demokratian puutteeseen. EU edistää vuoropuhelua, osallisuutta ja sovittelua.

Hyvä hallinto on hyvin keskeinen kestävän kehityksen ennakkoedellytys. Siinä on keskeistä uskottavien hallintorakenteiden – esimerkiksi kansanedustuslaitoksen, oikeuslaitoksen ja julkisen varainhoitojärjestelmän – vahvistaminen niin kansallisesti kuin alueellisestikin. EU jatkaa muiden avunantajien kanssa Tyynenmeren demokratioiden tukemista. Joissakin Tyynenmeren AKT-maissa esiintyy hallinnollisia ongelmia kala- ja metsätalousalalla erityisesti veronmenetysten eli sellaisten verohelpotusten vuoksi, joiden johdosta kyseiset valtiot menettävät paljon verotuloja.

Lisäksi on syytä tukea korruptiontorjuntaa sekä rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen torjuntaa koskevien kansainvälisten standardien noudattamista. Aiemmin alueella on esiintynyt rahanpesua. Vaikka sen riski on edelleen olemassa, tilanne on paljon paremmin hallinnassa. EU edistää kuitenkin edelleen avoimuutta ja viranomaisten välistä tietojenvaihtoa korruption sekä yritys- ja rahoitustoiminnan väärinkäytösten torjumiseksi. Se tukee Tyynenmeren maiden keskeisiä ponnisteluja OECD:n verositoumusten täyttämiseksi ja haitallisten verokäytänteiden lopettamiseksi. On EU:n ja Tyynenmeren maiden yhteisen edun mukaista varmistaa, että näiden sitoumusten toimeenpanoa jatketaan.

3.2.2. Alueellisuus

Kriittisen massan saavuttaminen

Pacific Plan perustuu alueellisuuteen . Vahvempi alueellinen yhteistyö parantaa alueen kykyä hallita kehityksen haasteita. Tehokkaan kehitysstrategian on tämän vuoksi pääosin perustuttava alueelliseen integraatioon, jotta saadaan aikaan kriittinen massa, alueellinen hallinto tehostuu ja vuorovaikutus helpottuu.

Huolenaiheita ovat myös globalisoitumisen ja sitä kautta alueellisen integraation vaikutukset sekä Tyynenmeren AKT-maiden monimuotoisuuteen että niiden sosiaalis-taloudelliseen kehitykseen. Euroopan omat kokemukset kilpailukyvyn ja yhteiskunnallisen koheesion yhdistämisestä osoittavat, että myös pienten maiden on mahdollista ja hyödyllistä yhdistää voimansa globalisoituvassa maailmassa siten, että kansalliset ominaispiirteet ja kulttuurit säilyvät.

Tyynenmeren alueellinen tehokkaan ja poliittisesti vakaan integraation malli pitkälle aikavälille on vasta rakenteilla. Eräillä seuduilla alueellisesta yhteistyöstä on jo saatu hyviä tuloksia, kuten 17 valtion muodostama Pacific Islands Forum Fisheries Agency (FFA). Pacific Plan on ollut tärkeä edistysaskel, mutta se muotoutuu edelleen ja on pikemmin prosessin alku kuin lopputulos. Tyynenmeren alueellinen yhteistyö kehittyy jatkuvasti, joten alueeseen liittyviä EU:n toimintalinjoja on mukautettava ajan myötä erityisesti luonnonvarojen hoidon, haavoittuvuuden ja hallintokysymysten osalta parhaiten Tyynenmeren foorumin sihteeristön ja muiden CROP:n (Tyynenmeren alueellisten organisaatioiden neuvosto) virastojen[5] kautta. Näin kannustetaan Tyynenmeren alueellisuuden vahvistamista siellä, missä sitä todella tarvitaan ja missä EU:n mukanaolo voi tarjota todellista lisäarvoa.

Talouskumppanuussopimus

Talouskumppanuussopimukseen tähtäävällä prosessilla edistetään Tyynenmeren alueen taloudellista yhteistyötä ja integraatiota, koska

- se kannustaa Tyynenmeren AKT-maita käymään neuvottelut ryhmänä

- se edistää yhteistyön aloittamista Tyynenmeren AKT-maiden välillä

- sen ansiosta alueellinen hallinto vahvistuu ja toivottavasti saa virallisen aseman vertaisarvioinnin muodossa.

Tyynenmeren AKT-maiden kokonaisviennistä kymmenen prosenttia suuntautuu EU:hun. Tämä on huomattavan paljon, kun otetaan huomioon Tyynenmeren maiden koko sekä niiden ja Euroopan välinen maantieteellinen etäisyys. Absoluuttisesti se ei kuitenkaan ole iso määrä. Tavarakaupan tulot saadaan tietyistä tuotteista , joita tuotetaan useissa maissa. Kaikki alueen maat saisivat lisähyötyä alueellisen integraation lisääntymisestä ja yhteisestä talouden hallintomallista erityisesti, jos talouskumppanuussopimukseen liitettäisiin myös kauppaan liittyvät säännöt, palvelut ja investoinnit .

Ainoastaan muutamat muita isommat Tyynenmeren maat käyvät EU:n kanssa tavarakauppaa . Päätuotteet ovat kala ja kalastustuotteet sekä sokeri . Fidži on allekirjoittanut sokeripöytäkirjan, joten sen on mahdollista saada tukea sokeriuudistuksen jälkeiseen muutosstrategiaansa. Fidžin sokerintuotannon odotetun rakennemuutoksen pitäisi yhdessä talouskumppanuussopimuksen kanssa lisätä maan kilpailukykyä. Lisäksi EU:n erityisrahoitusta saavien sokeripöytäkirjan maiden liitännäistoimenpiteet lisäävät erittäin todennäköisesti luonnonvarojen kestävää käyttöä, jossa keskitytään energiantuotantoon biomassasta sekä metsien uudelleenistutukseen.

EU on Tyynenmeren maille edelleen kaukainen ja varsin pieni kauppakumppani, ja talouskumppanuussopimuksen alaisen kaupan vapautumisen mahdollinen vaikutus jäänee yhteensä varsin vähäiseksi. Toisaalta ehdotettu alueellinen vapaakauppasopimus Australian ja Uuden-Seelannin kanssa (PACER) on merkittävästi laajempi ja saattaa edellyttää Tyynenmeren AKT-mailta huomattavia mukauttamiskustannuksia. Sen vuoksi on tärkeää tukea kaupan vapauttamista asteittain sekä muita toimenpiteitä, esimerkiksi teollisuusmaiden työmarkkinoiden avaamista Tyynenmeren AKT-maista tulevalle työvoimalle sekä kehitysavun lisäämistä.

Jotta talouskumppanuussopimuksesta saadaan paras mahdollinen hyöty, neuvottelut ja niiden tulos on synergiaetujen saavuttamiseksi koordinoitava ohjelmasuunnittelun kanssa ja aikanaan myös kehitysavun toimeenpanon kanssa sekä alueellisella että kansallisella tasolla. Erityisen tärkeitä ovat kauppaan liittyvä tuki ja kapasiteetin kehittäminen, sosio-taloudellinen hallinto sekä rahoitus- ja verohallinto, tukitoimenpiteiden kohdentaminen (tarvittaessa myös kansainvälisten tullistandardien noudattaminen ja kaupan helpottaminen), sokeriala, yksityisen sektorin tai henkilöstöresurssien kehittäminen sekä sosiaaliturva.

EU voi asettaa joustavuudella, rakentavuudella ja innovatiivisuudella uudet kehitysmyönteiset standardit kauppaneuvotteluille pienten ja taloudeltaan kehittyvien saarten kanssa. Alueen muut, teollistuneita maita edustavat kauppakumppanit voisivat ottaa standardit huomioon neuvotellessaan omista kauppajärjestelyistään Tyynenmeren AKT-maiden kanssa.

3.2.3. Luonnonvarojen kestävä hoito

Koska luonnonvarojen järkevä hoito on hyvin tärkeää, komissio ehdottaa, että sitä edustaa vahvistetussa yhteistyössä yksi keskeinen ”sinivihreä” teema , jotta Tyynenmeren AKT-maita voidaan tukea niiden kamppaillessa ilmastonmuutoksen, nousevan merenpinnan, kalakantojen pienenemisen, korallien haalistumisen, kestämättömien hakkuiden, maaperän rappeutumisen ja saasteiden lisääntymisen seurausten kanssa.

Tällä alalla EU:lla on tunnustetusti lisäarvoa ja se voi taloudellisen tuen lisäksi tarjota kokemustaan ja taitotietoaan ympäristöongelmien hoidosta ja resurssien hoidosta. Näin EU:n ja Tyynenmeren alueen väliseen yhteistyöhön tähtäävät toimet voitaisiin liittää osaksi kansainvälisiä ponnisteluja suurimpiin ympäristöhaasteisiin vastaamiseksi. Tyynenmeren AKT-mailla, Uudella-Seelannilla ja EU:lla on yhteiset niitä koskevat tavoitteet – esimerkkinä Kioton pöytäkirja. Muiden luonnonvaroja käyttävien kolmansien maiden kanssa olisi pyrittävä keskustelemaan.

Euroopan unioni voi auttaa Tyynenmeren AKT-maita alueen itse asettamien ensisijaisten tavoitteiden[6] perusteella meren ja rannikon luonnonvarojen kestävässä hoidossa aloitteilla, joilla voitaisiin pyrkiä sekä kalastusmahdollisuuksien että meren monimuotoisuuden säilyttämiseen. Samalla voitaisiin edistää alueellista yhteistyötä ja vahvistaa pienten saarikehitysvaltioiden vaikutusmahdollisuuksia. Aloitteet voisivat koskea kapasiteetin kehittämistoimia monenvälisten ympäristösopimusten ja muiden luonnonvarojen kestävää hoitoa koskevien tarpeellisten menettelytapojen täytäntöönpanon tukemiseksi. Ne voisivat myös tarjota toimintakentän yksittäisille EU:n jäsenvaltioille. Tyynenmeren foorumin alainen merialan työryhmä CROP[7] olisi sopiva aloitteen alullepanija ja sen toteuttamisen valvoja.

Kalastus on ala, joka voi vaikuttaa Tyynenmeren AKT-maiden taloudelliseen kehitykseen ja maailmantalouden osaksi liittymiseen. Kalavarojen kestävä käyttö ja hyvä hallinto on siis alueelle hyvin tärkeää. EU on jo saanut sekä kalastus- että kehityspolitiikan osana paljon kokemusta Tyynenmeren alueellisesta kalastusyhteistyöstä erityisesti tutkimuksen ja kalakantojen arvioinnin aloilla. EU:n ja sen FFA:han kuuluvien kumppaneiden pitkäaikainen yhteistyö alueellisissa organisaatioissa, esimerkiksi Western Central Pacific Fisheries Convention issa, on ollut menestyksekästä. EU voisi vauhdittaa kestävän kalavarojen hoidon edistämistoimiaan tukemalla alueen seuranta-, valvonta- ja tarkkailujärjestelmää ja vahvistamalla sen kapasiteettia torjua laitonta, ilmoittamatonta ja sääntelemätöntä kalastusta erityisesti tulonmenetysten vuoksi. EU aikoo tukea myös muuta kalastus- ja merentutkimuspotentiaalia edistääkseen kestävää kalavarojen hoitoa alueella.

Uudet kalastuskumppanuussopimukset edustavat uudenlaista toimintamallia. Niiden mukaan eurooppalaiset alukset saavat alueella säänneltyjä kalastusmahdollisuuksia, mutta lisäksi niihin liittyy läheistä yhteistyötä vastuullisen kalastamisen ja kalavarojen kestävän käytön edistämiseksi kumppanimaissa. Toimintamalli toteutetaan poliittisen vuoropuhelun ja alakohtaisen taloudellisen tuen kautta, jotta rannikkovaltiot osallistuisivat omalla hyvin tärkeällä panoksellaan kalastuksen kestävän kehittämisen toimintamallin määrittelemiseen ja täytäntöönpanemiseen niiden omilla vesillä. Ensimmäiset kaksi kalastuskumppanuussopimusta tehtiin juuri Tyynenmeren kumppanimaiden kanssa.

Useilla Tyynenmeren AKT-mailla ja merentakaisilla alueilla on trooppisia metsiä , joilla on oma biodiversiteettinsä. EY:llä on jo huomattavasti kokemusta kestävään metsänhoitoon liittyvästä yhteistyöstä Papua-Uuden-Guinean kanssa. Alan uudistusohjelmissa hakkuiden ja puutavaran viennin laillisuuden todentaminen on yhä tärkeämpi osatekijä. Jotta markkinoilla voidaan antaa uskottavat takeet siitä, että puutavara on laillisesti hakattua, käytössä on oltava luotettavat järjestelmät laillisen ja laittoman tuotannon erottamiseksi. Metsälainsäädännön noudattamista, metsähallintoa ja puukauppaa koskevan toimintasuunnitelman (FLEGT) mukaisesti komissio ehdottaa alueellista lähestymistapaa, jolla vahvistetaan kansallista ja alueellista kapasiteettia FLEGT:n kumppanuussopimusten valvomiseksi ja tukemiseksi.

Tyynenmeren AKT-maat ovat alttiita luonnononnettomuuksille. Komissio ehdotti vuonna 2005 alueellisen katastrofivalmiutta koskevan ohjelman aloittamista. Aloitetta voitaisiin jatkaa ja laajentaa myös luonnononnettomuuksien vähentämiseen (jolla tarkoitetaan riskien pienentämistä, vaarojen rajoittamista ja haavoittuvuuden vähentämistä samalla, kun otetaan huomioon tarve mukautua ilmastonmuutokseen). Tällaisilla toimenpiteillä täydennetään nykyisiä alueellisia haavoittuvuuden vähentämiseen tähtääviä toimia.

Öljyn korkea hinta, kaukainen sijainti ja pienet markkinat ovat kaikki syitä, joiden vuoksi uusiutuvat energianlähteet ja energiatehokkuus ovat Tyynenmeren pienille saarille hyvin tärkeitä. Alan nykyisiä EY:n aloitteita voitaisiin jatkaa ja laajentaa erityisesti osana Euroopan unionin energia-aloitetta ja siihen liittyvää energia-alan AKT-EU-välinettä. EY:n tukea voitaisiin antaa myös saasteiden valvontaan ja vesi- ja puhtaanapitojärjestelmiin.

Luonnonvarojen kestävillä hoitotoimilla olisi voitava luoda edellytykset taloudelliselle kasvulle, joka johtaa tuottavien ja asiallisten työpaikkojen syntyyn, yhteiskunnallisen koheesioon, sosiaaliturvaan ja köyhyyden vähenemiseen vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Inhimillisten voimavarojen kehittäminen on elintärkeä kysymys ja siihen kiinnitetään jatkuvasti huomiota. Valtiosta riippumattomilla toimijoilla on tärkeä rooli; niiden panos yhteiskunnan avoimuuden lisäämisessä on keskeinen ja perustuu erityisesti paremman hallintotavan edistämiseen, kansakunnan eheyttämiseen ja omanarvontunnon vahvistamiseen.

Investointi tieteeseen ja teknologiaan inhimillisten voimavarojen ja instituutioiden luomisen lisäksi vahvistaa Tyynenmeren saarten kapasiteettia monilla aloilla – esimerkiksi kalavarojen hoidossa, luonnonvarojen säilyttämisessä ja katastrofivalmiudessa – jotka ovat välttämättömiä niiden kestävän kehityksen kannalta. Tutkimusyhteistyötä voitaisiin tehdä myös osana EU:n tutkimuksen puiteohjelmia.

Nykyaikainen tieto- ja viestintätekniikka on tärkeä apu erityisesti maantieteellisesti näin laajalla alueella. Se voidaan liittää systemaattiseksi osaksi edellä ehdotettujen toimien toteuttamista esimerkiksi kalastuksen ja hakkuiden seurannassa ja valvonnassa tai opetuksessa. Sen avulla myös tiedotusvälineet voivat esitellä ja valvoa alueen kulttuurista monimuotoisuutta ja edistää taloudellisen potentiaalin toteutumista alueella. Alueella tarkastellaan etäopiskelun, erityisesti verkko-opiskelun, käyttöönottoa tai lisäämistä syrjäisillä maaseutualueilla.

3.3. Avun toimittamisen tehostaminen

Komissio ehdottaa avun keskittämistä edellä esitetyllä tavalla, jotta EU:n kehitysapu olisi tehokkaampaa ja molemmille osapuolille aiheutuvia avun maksamiseen liittyviä huomattavia kustannuksia saataisiin vähennettyä. Ehdotuksen mukaan pääpaino olisi alueellisella tasolla, pieniä maakohtaisia määrärahoja käytettäisiin tehokkaammin ja budjettitukea mahdollisuuksien mukaan enemmän.

3.3.1. Avunantajien koordinointi

EU:n strategian ehdotettu keskittyminen helpottaa avunantajien koordinointia sekä EU:n sisällä että muiden maiden, erityisesti Australian ja Uuden-Seelannin, kanssa. Komissio jatkaa tätä koordinointia, jotta kansallisten hallintorakenteiden rajalliseen kapasiteettiin kohdistuvat paineet helpottuisivat ja päällekkäisyyksiä tai epäjohdonmukaisuuksia samoihin päämääriin pyrkivien tahojen välillä voitaisiin välttää. Erityisen tärkeää avunantajien koordinointi on epävakaissa valtioissa. Aidsin, tuberkuloosin ja malarian torjuntaa varten perustetulla maailmanlaajuisella rahastolla on alueella käynnissä useita ohjelmia. Useiden avunantajien yhteinen rahasto, jonka tarkoituksena on torjua lintuinfluenssan ja ihmisissä esiintyvän influenssan pandemioita, voisi olla taudin puhkeamistilanteessa esimerkkinä kansainvälisten avunantajien koordinoinnista terveydenhuollon alalla.

3.3.2. Tehokkaampi yhteistyö pienimpien maiden kanssa

Täysimääräinen sitoutuminen Cotonoun kumppanuussopimukseen edellyttää jatkuvaa poliittista vuoropuhelua, kehitysyhteistyön yhteistä hallinnointia ja osallistumista talouskumppanuussopimukseen tähtäävään prosessiin. Useiden pienempien Tyynenmeren AKT-maiden hallinnolle tämä on vaikea haaste erityisesti pantaessa täytäntöön yksittäisiä maakohtaisia ohjelmia. Jotta tukea voitaisiin tehostaa ja sen maksamiseen liittyviä kuluja vähentää erityisesti pienimmiltä AKT-mailta ja pitää vastuu kuitenkin paikallisena, kokemusten perusteella voitaisiin harkita uusia toimintamalleja, joista esimerkkinä on parhaillaan toteutettava monen maan yhteinen uusiutuvien energianlähteiden ohjelma.

3.3.3. Talousarviotuki

EU aikoo käyttää talousaviotukea systemaattisemmin yhteistyössään Tyynenmeren AKT-maiden kanssa.

Koska Bretton Woods –laitokset toimivat Tyynenmeren alueella vain rajallisesti, Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa on tarkoitus aloittaa keskustelut erityisesti analyysien, kokemusten ja tutkimusten jakamisesta. Näin vahvistetaan Tyynenmeren alueen talousarviotukeen liittyvää yhteistyötä.

EU avustaa Tyynenmeren AKT-maita myös julkisen talousarviotuen saamisen vaatimusten saavuttamisessa. Näitä vaatimuksia ovat

- valmisteilla oleva köyhyyden vähentämisstrategia tai kansallinen kehitysstrategia

- vakaat, joko tyydyttävät tai parhaillaan uudistettavina olevat makrotaloudelliset puitteet

- avoin ja terve julkisen talouden hallinto.

Tällä hetkellä EU rahoittaa ainoastaan yhtä, Vanuatussa toteutettavaa talousarviotukiohjelmaa. Komissio tarkastelee mahdollisuuksia laajentaa tuki koskemaan esimerkiksi Samoaa ja Fidžiä ja mahdollisesti myös muita maita.

Alueellisella tasolla EY toimittaa varoja Tyynenmeren saarten foorumille osana rahoitussopimuksia, jotka edellyttävät vahvaa sitoutumista. Piakkoin tehdään institutionaalisten tekijöiden arviointi, jotta voidaan luoda olosuhteet lähemmälle yhteistyölle. Tulevaisuudessa voitaisiin harkita myös muita rahoitusmuotoja, jolloin EU:n osuus rahoitusohjelmien muotoilussa ja valvonnassa olisi suurempi.

4. Päätelmät

Tyynenmeren alueella ja EU:lla on pitkäaikainen suhde, joka perustuu yhteiseen historiaan[8]. Yhteydet heikkenivät vääjäämättä 1900-luvun puolenvälin jälkeen siirtomaavallan purkauduttua, mutta viime aikoina molemmat alueet ovat kehittyneet huomattavasti ja suhteet ovat jälleen lähenemässä.

Laajan poliittisen vuoropuhelun, kaupan ja kehitysyhteistyön muodossa toteutuvan kumppanuuden vahvistamiselle on nyt todellinen mahdollisuus. Vaikka Tyynimeri ja Eurooppa ovat kaukana toisistaan maantieteellisesti, ne ovat toisilleen tärkeämpiä kuin Euroopassa yleensä ymmärretään. Alueilla on paljon tarjottavaa toisilleen, ne täydentävät toisiaan ja niillä on yhteiset arvot ja edut.

Vain harvalla jäsenvaltiolla ja komissiolla on edustustoja Tyynenmeren AKT-maissa, joten vaikuttaisi erityisen järkevältä, että EU toimisi alueella yhteisesti. Esimerkiksi virkamiehiä voitaisiin siirtää jäsenvaltioista komission alueellisiin edustustoihin Tyynenmeren alueella. Edustustot voisivat tarjota tilapäispalveluja (”Europe House”).

EU:n ulkomaan edustusta Tyynellämerellä voitaisiin tehostaa asteittain ja joustavasti. Edustuksen avulla EU voisi olla alueella näkyvämmin esillä, käydä laajempaa poliittista vuoropuhelua ja sen profiili voisi olla korkeampi.

AKT-MAAT – KESKEISIÄ TIETOJA

2004 | (1000 km²) |

Cookinsaaret | 20 300 | 240 | 1830 | 4896** |

Fidži | 848 000 | 18 272 | 0,752 | 1260 | 2690 |

Kiribati* | 98 000 | 690 | 3600 | 970 |

Marshallinsaaret | 60 000 | 170 | 2131 | 2370 |

Mikronesia | 127 000 | 700 | 2978 | 1990 |

Nauru | 10 100 | 24 | 320 | 1917** |

Niue | 1800 | 259 | 390 | 2970** |

Palau | 20 000 | 487 | 601 | 6870 |

Papua-Uusi-Guinea | 5 700 000 | 462 840 | 0,523 | 3120 | 580 |

Samoa* | 179 000 | 2857 | 0,776 | 120 | 1860 |

Salomonsaaret* | 471 000 | 28 446 | 0,594 | 1630 | 550 |

Itä-Timor* | 925 000 | 14 874 | 0,513 | 322 | 550 |

Tonga | 102 000 | 699 | 0,81 | 700 | 1830 |

Tuvalu* | 11 190 | 26 | 757 | 989** |

Vanuatu* | 215 000 | 12 189 | 0,659 | 680 | 1340 |

Yhteensä | 8 788 390 | 542 773 | 20 439 |

* Vähiten kehittyneet maat** Tiedot vuodelta 2002, lähde: University of the South Pacific .

Lähteet: NZaid: vuosikertomus 2004–2005; Pacific Development Report (2002): Tyynenmeren yhteisön pääsihteeristö; World Development Report 2006: UNDP: Pacific Development Report (2004).

TYYNENMEREN MERENTAKAISIA ALUEITA KOSKEVIA TIETOJA

Uusi-Kaledonia | 219 246 | 19 060 | 1 347 964 | 15 000 $ |

Pitcairn | 45 | 47 | 837 221 | Ei saatavilla. |

Ranskan Polynesia | 274 578 | 4 167 | 4 553 115 (maailman toiseksi laajin) | 17 500 $ |

Wallis & Futuna | 16 025 | 274 | 271 050 | 3 800 $ (vuoden 2004 arvio) |

ANNEX

1. The Pacific Region

1.1. Key characteristics

Oceania is an essentially maritime continent of about 30 million people with Australia at its centre of gravity. There are 15 countries in this region that have a special development, trade and political cooperation with the EU, governed by the Cotonou Agreement between the EU and Africa, the Caribbean and the Pacific (ACP). The total population of the 15 Pacific ACP countries is only about 9 million. Papua New Guinea (PNG) with its 5.7 million inhabitants is the biggest, while Niue with 1800 is the smallest. The Pacific ACP countries are inhabited by Pacific peoples (Melanesians, Micronesians and Polynesians). Papua New Guinea, Solomon Islands and Vanuatu are all Melanesian countries. Timor-Leste and Fiji are predominantly Melanesian, while Fiji also has an important Indo-Fijian population. The Federated States of Micronesia (FSM), Kiribati, Nauru, Palau and the Republic of the Marshall Islands are all Micronesian countries. Cook Islands, Niue, Samoa, Tonga and Tuvalu are the Polynesian countries.

In addition, the Pacific region includes eight territories , of which four are European: New Caledonia, French Polynesia and Wallis and Futuna are French territories, while tiny Pitcairn is the last remaining UK territory in the Pacific. Of the remaining four territories three are with the United States (American Samoa, Guam and Northern Marianas); and one with New Zealand (Tokelau).

Apart from PNG, Solomon Islands and Fiji land resources are limited, but marine resources are very considerable. Twenty million sq km of the Exclusive Economic Zone (EEZ) of the Pacific region belongs to the Pacific ACP countries[9]. The Pacific has the richest fishing grounds in the world and is one of the world’s centres of marine biological diversity , with up to 3,000 species found on a single coral reef. It has been estimated that PNG alone has five times more species of fish than the entire Caribbean region and twice as many as the Red Sea. Forests and their biodiversity are other important components of the Pacific islands natural capital, especially for poor rural communities in Melanesia. PNG hosts one of the world’s four remaining tracts of tropical rainforest and 7% of the world’s species of plant and terrestrial life forms, while Solomon Islands has the highest concentration of endemic birds on the planet. The region is rich in minerals – gold, copper, nickel – as well as oil and gas, and much of it is still unexplored.

Australia and New Zealand play a special role in the region. Each country has its own Pacific strategy, however, Australia and New Zealand have coordinated policies in some areas.

Australia, the region’s dominant economy and political actor, is geographically close to Melanesia. The region’s stability has always been an important issue for Australian foreign policy, while the Pacific is less important for Australia in commercial terms. Key concerns for Australia relate to transnational crime, and in recent years Australia has been pursuing a robust policy aimed to prevent the emergence of failed states in the region, including important initiatives to stabilise the Solomon Islands, to improve governance in PNG and to promote regional police cooperation. Its policy has been influenced by a number of terrorist attacks outside Australia, where Australian lives were lost. Australia has a delicate balancing act so as not to be seen as over-dominant. The country’s relations with its immediate neighbour, Papua New Guinea, have sometimes been strained, while its negotiations with Timor-Leste regarding a permanent maritime boundary, including access to natural resources, have, at times, been difficult. An important ongoing debate in the region concerns the interest of the Pacific ACP countries in gaining access for their citizens to the Australian labour market, in particular for unskilled labour. Australia is the most important donor in the region and has recently announced a very substantial increase of its ODA. Australia is about to launch its first White Paper on Development as well as an analytical report highlighting major challenges facing the Pacific to the year 2020. Australia is highly supportive of EU engagement with the region and keen to coordinate its development assistance with the EU.

New Zealand has close ties to the Pacific, and notably Polynesia, partly for historical reasons, partly because of its large Polynesian population. The Pacific is a primary area for New Zealand’s foreign policy. It played an important role in the peace process for Bougainville and it is the second biggest participant in the Regional Assistance Mission to Solomon Islands (RAMSI). New Zealand is committed to promoting Pacific regionalism. The Pacific is a medium-sized trading partner for New Zealand. It concentrates most of its relatively limited ODA to the region and is an important development partner for many Pacific ACP countries. Like Australia, New Zealand is also highly supportive of an active EU engagement with the region and keen to coordinate its development assistance with the EU.

1.2. Geo-political and geo-economic importance

The US, Japan, China, Australia and New Zealand are the key Pacific powers, and they all have important security, political and trade interests in the wider Pacific region, where the US has been the leading power since the end of World War II. Japan and Australia are close US allies, and have underpinned the position of the US in the wider Pacific for decades, while the European role has decreased with decolonisation. France, however, is significantly engaged through its territories and military presence. The growing engagement of China in the region is a new factor influencing future developments in the Pacific in the form of Chinese trade, investments, migration and aid coupled with an intensifying diplomacy. As the economies of China, India and ASEAN continue to grow rapidly, demand for the region’s natural resources is increasing.

1.3. Main development challenges

Of the 15 Pacific ACP countries no less than 11 have populations around or below 250.000[10]. It is difficult for such small nations to attain a critical mass for production and trade or indeed political influence, because of important dis-economies of scale. The concern is that for many small Pacific ACP countries globalisation may not mean interdependence, but increased dependency.

With the exception of Tonga, which is an almost absolute monarchy, all Pacific ACP countries are fully fledged democracies , but modern institutions have not yet taken root everywhere and do not easily combine with traditional power structures. In recent years political developments have proven that a number of Pacific countries are potentially unstable[11].

A number of Pacific countries, notably PNG and Solomon Islands, face important problems of governance and corruption . These are often linked to the issue of nation building in countries that are very heterogeneous, as identification with a clan or similar group may be stronger than with the State[12].

While the region, apart from Tonga, is not in general marred by grave human rights problems, there are serious issues related to gender . While the situation differs from country to country, violence against women and polygamy constitute important problems and women still have far to go in terms of empowerment[13].

Poverty and progress towards the Millennium Development Goals (MDGs) remain important challenges in a number of the countries. Poverty of opportunity is a particularly acute problem, with rural communities, where most Pacific islanders live, facing problems, such as poor access to basic social services, sustainable, efficient and affordable energy services and telecommunications, and with economic activities hampered by distance, insufficient and expensive transport services and limited access to capital.

Unsustainable management of natural resources is a serious issue facing several countries in the region. In particular, the rates at which forests are being depleted and biodiversity is being lost are so high that the countries concerned risk losing critical economic assets within a very short time span. Often a result of weak governance, this combines with serious leakages of financial resources away from Government. The result is that critical resources that should be invested in the development of these countries are diverted.

The Pacific ACP countries have relatively good food-security , although there is a problem of malnutrition in some places. However, while there is a tradition for safety nets and a culture of sharing, community support systems are now under strain in many places.

[pic]

The Pacific possesses an exceptional cultural diversity[14] , which is the basis for an extraordinary richness of cultural expression. This diversity, including the linguistic heritage, should be preserved[15]. Furthermore, this diversity also represents a non-negligible source of wealth in economic terms which the media through the use of ICTs can help realise.. The question of how best to achieve the desired and inevitable economic modernisation without jeopardising fundamental strengths of the traditional culture is crucial to the future of the region. When engaging in dialogue and development cooperation with the Pacific ACP countries this cultural dimension needs to be fully taken into account.

For potential investors Pacific culture imposes a number of important constraints. Traditional collective land ownership raises barriers to obtaining land for development and using land as collateral. The strong culture of sharing constitutes a disincentive to saving for investment.

Some of these factors may partly explain the weak economic growth experienced by most Pacific ACP countries, a concern not least in view of the growing population (around 3% a year) A study of economic data (available for 11 of the 15 Pacific ACP countries - excluding Cook Islands, Nauru, Niue and Tuvalu) shows that in the period 2000-2004 average annual GDP growth was only 1.1%. However, some countries, notably Samoa, have recorded strong growth in the same period. Average inflation for the 11 countries stood at a modest 1.6% in 2004. There are considerable differences in GDP/capita requiring adapted policies and cooperation.

The Pacific is particularly vulnerable to natural disasters, such as earthquakes, tsunamis and hurricanes, and generally with the poorest population segments being the most exposed. Since 1950 natural disasters have affected more than 3.8 million people in 14 Pacific ACP countries (Timor-Leste not included). In the 1990s alone natural disasters cost the region about USD 2.8 billion (in real 2004 value). From 1990 to 1999 the region had the world’s highest rates of disaster-related mortality, percentage of population affected, and damage cost per capita. While traditional coping mechanisms are strong, the number of reported disasters and the population affected per event have increased significantly, reflecting population growth, rapid urbanisation, growing environmental degradation in coastal areas, climate change and variability. With climate change and increasing sea levels many low-laying Pacific islands are at risk and the region may in future face a serious problem in terms of environmental refugees.

Last but not least, the geography of the Pacific is characterised by the enormous distances between and within most of its countries. The Cook Islands (population less than 25,000) stretch 1,400 km from North to South, and 1,000 km from East to West, while Kiribati (population 100,000) includes Christmas Island located 3,200 km from the country’s capital. In addition, it is the ACP region which is the furthest removed from the EU in geographical terms. This “tyranny of distance” is a serious constraint for development in the Pacific, because of serious diseconomies of distance resulting notably in low frequency and high-cost transport. However, electronic communication is becoming cheaper and more available.

1.4. Regional cooperation

The Pacific Islands Forum (the ‘Forum’) is the premier regional policy-making body of the self-governing states in the Pacific. Established in 1971, its membership includes 14 of the Pacific ACP countries together with Australia and New Zealand.[16] Forum Heads of State and Government meet annually, as do Forum Economics and Education Ministers. Similar meetings are planned for Forum Health Ministers. Ad hoc meetings of Transport and Fisheries Ministers are also held. The Chairmanship of the Forum rotates on an annual basis among the Member States. As regards security, the Biketawa Declaration of 2000 establishes a framework for Forum intra-state security cooperation, which calls for Forum Foreign Affairs Ministers to meet as part of an ad hoc crisis management mechanism for the region.

The Forum is served by its Secretary-General, whose work is supported by the Forum Secretariat . The Secretariat’s overall objective is to service the Member States and to promote Pacific regional cooperation, particularly on economic and trade matters. It also acts as the Forum’s administrative arm, implementing its decisions, including delivering development assistance to Member States. In the case of trade-related assistance, it can also act as implementing agency.

The Forum Secretary-General is also permanent Chair of the Council of Regional Organisations in the Pacific (CROP) , which brings together the Forum Secretariat and nine other Pacific regional organisations (see annex A)[17].

At the October 2005 meeting of Forum Heads of State and Government two important decisions aiming at strengthening regional cooperation were taken. The Leaders approved an Agreement giving the Forum legal personality under international law. They also approved the Pacific Plan and a roadmap for its implementation. This decision represents the culmination of a process started in 2003 by initiative of the New Zealand Forum Chair aimed at strengthening Pacific regionalism. The Plan, covering the years 2005-2015, has been presented as a dynamic framework for strengthened regional cooperation and integration. It remains to be seen how far effective implementation can be achieved. Full implementation will depend on continued political commitment and mobilisation of the required financial resources.

Presently, regional cooperation in the Pacific is neither broad nor deep. Among the explanatory factors can be mentioned the geography of the region, the fact that many Pacific countries are still relatively young as independent states and therefore particularly sensitive about issues pertaining to sovereignty, and the asymmetry between Australia and New Zealand on the one hand, and the Pacific ACP countries on the other[18].

In 2004 intra-regional trade between the Pacific ACP countries was as low as 3%[19], mainly due to transport costs and the limited size of their markets. These countries have concluded the Pacific Island Countries Trade Agreement (PICTA) , aiming to establish a FTA among its parties. The Pacific Agreement on Closer Economic Relations (PACER) is a trade and economic cooperation agreement among all 16 Forum Member States. It sets out the basis for the future development of trade relations among these states[20].

The Melanesian Spearhead Group (MSG) is a sub-regional trading arrangement among PNG, Solomon Islands, Vanuatu and Fiji, with New Caledonia as an observer. MSG aims at a FTA in 2008 and aspires to a Customs Union.

There is scope for increased cooperation and synergy between the Pacific ACP countries and the region’s OCTs in areas such as environment and vocational training.

1.5. Key partners of the Pacific beyond Europe, Australia and New Zealand: United States, Japan, China and Taiwan

The United States has important security interests in the Pacific, which it has dominated since its victory in World War II. US trade with the larger Asia-Pacific region has now overtaken its trade with the EU, so also for this reason the US has a strong interest in continued stability. The US National Security Strategy from March 2006 highlights the importance of in particular Japan, South Korea and Australia. In its Quadrennial Defense Review Report from February 2006 the US Department of Defense reports that of the major and emerging powers, China has the greatest potential to compete militarily with the United States, adds that the pace and scope of China’s military build-up already puts regional military balances at risk, and states: “U.S. policy remains focussed on encouraging China to play a constructive, peaceful role in the Asia-Pacific region and to serve as a partner in addressing common security challenges, including terrorism, proliferation, narcotics and piracy.” The US has renewed economic and military agreements (Compacts of Free Association) with Palau, Micronesia and the Marshall Islands. The US also has territories in the Pacific, and Hawaii is a US state. Having curtailed its development cooperation with the region in the past the US has recently reengaged, notably with Vanuatu. The US has indicated its interest in seeing the EU pursue an active role in the region.

Japan has security, foreign affairs, trade and fishery interests in the region, and is traditionally an important donor, specialising mainly in infrastructure. As memories of World War II fade Japan’s cooperation with the Pacific ACP countries becomes easier.

China ’s role[21] in the Pacific region is growing in line with its increasing economic weight in the world. There is also migration from China to the Pacific ACP countries. China is competing with Taiwan for diplomatic relations with a number of the 13 Pacific ACP countries, which are members of the UN[22]. It already pursues defence cooperation with PNG, Fiji and Tonga. China has been a “Dialogue Partner” of the Forum since 1989 and has contributed generously to its activities. Since 1992 Taiwan has held its own separate post-Forum meeting with “friendly” Pacific Islands States. This competition between China and Taiwan, through investments and development cooperation, can be destabilising for the Pacific ACP countries concerned, as was seen in PNG in 1999, and most recently in Vanuatu, where it caused a political crisis in 2004.

2. EU AND THE PACIFIC

2.1. EU – Pacific relations so far

EU relations with the region are based on the colonial past , most recently with the UK, France and Portugal as the important players, and before that Germany and Spain. These EU Member States have all influenced the region in ways which are still perceptible today. The influence of British political institutions and tradition has been profound. Many Pacific ACP countries are members of the Commonwealth and most of these retain the Queen of England as Head of State[23].

France and UK have territories in the Pacific. The EU has an Association Agreement with four OCT in the region. The OCT are subject to a different preferential regime from the ACP countries. Under their statutes of autonomy, the French OCT are showing an increased interest in Pacific regional cooperation as they are enhancing contacts with their neighbours and their region.

France is a regional power with an important military presence and a series of diplomatic representations in the region, as well as a growing cooperation with Australia. France also engages in development cooperation with Pacific ACP countries, in particular with Vanuatu.

While the United Kingdom is presently phasing out its development cooperation with the Pacific ACP countries, it remains engaged through its diplomatic representations, its investments, volunteer programmes and its close relations with Australia, New Zealand and the United States.

Several EU Member States are strengthening official contacts with Pacific ACP countries. In addition, many Member States are engaged in other ways in the region, e.g. through scientific research or through a number of European NGOs , mainly environmental or faith-based, in particular from the UK, France, Germany, Italy and The Netherlands.

A number of EU Member States, in particular Portugal , have cooperation activities with Timor-Leste.

The EU’s relations with the Pacific ACP countries are structured, and have been so for decades, first on the basis of the Lome Conventions, and now by the Cotonou Agreement . In political terms an important objective for the EU has been to underpin a successful stabilisation following decolonisation while supporting economic and social progress. Considering the political volatility experienced in a number of Pacific ACP countries, this goal has not yet been convincingly attained. Research and evaluations indicate that the development assistance has had a positive impact in the region and that without it growth would have been lower and social indicators poorer. However, analyses indicate that in the last decade overall economic growth remained sluggish on average and insufficient to reduce poverty.

The EU has furthermore agreed Joint Political Declarations with Australia and New Zealand, and entered into a series of separate Agreements with these two countries, on the basis of which regular consultations are held.

The Pacific ACP countries and the EU share core values , such as democracy, human rights, rule of law, effective multilateralism and environmental protection. These countries are generally supportive of EU environmental positions. They also play a growing role in international institutions. Some of them, notably Fiji, contribute to UN peacekeeping missions worldwide[24].

The EU’s political dialogue with individual Pacific ACP Member States is limited. At the regional level, a broad political dialogue is pursued with the Forum, through the so-called Post-Forum Dialogue, which traditionally follows immediately after the Forum Leaders annual Summit[25]. Article 96 of the Cotonou Agreement concerning essential elements was triggered in the case of the 2000 coup in Fiji. Cooperation was resumed in 2003.

Members of the European Parliament observed the 2001 parliamentary elections in Solomon Islands. A fully-fledged EU election observation mission took take place in Fiji in 2006.

EU-Pacific trade is relatively small and erratic. Unprocessed agricultural products, in particular palm oil and sugar dominate Pacific exports to the EC. Machinery, ships and boats are important items in the EC export structure. There has always been a trade surplus for the Pacific in its exchanges with the EC. Australia and New Zealand are major trading partners for the region particularly as regards Pacific ACP imports. The EC is a relatively small trading partner for the Pacific ACP absorbing around 10% of their exports and providing an estimated 5% of their imports. Based on 5-year averages PNG and Fiji together accounted for a full 90% of the Pacific ACP countries’ exports to the EU, while taking 41% of the total imports from the EU. In 2004 Pacific ACP goods exports to the EU amounted to € 588 million, while goods imports from the EU amounted to € 333 million[26]. Fiji currently exports half of its production (i.e. approximately 165,000 tonnes of a total production of 330,000 tonnes) to the EU under Sugar Protocol at guaranteed prices.

The EU has either signed or initialled fishery agreements with three Pacific ACP countries: Kiribati, Solomon Islands and the Federated States of Micronesia. A small number of Spanish and French vessels are fishing with licenses under these agreements. In December 2004, the European Community acceded to the Western Central Pacific Fisheries Convention (WCPFC), which is responsible for overseeing the sustainable management and conservation of tuna in the Pacific. The EU also supports the scientific tuna stock work of the Secretariat of the Pacific Community (SPC). The EC is also an active participant in the on-going inter-governmental consultations for the creation of a regional fisheries management organisation for non-tuna species in the Pacific.

EC development assistance to the region is substantial, and total aid granted under successive Lomé Conventions and the Cotonou Agreement exceeds € 1.8 billion.[27] Furthermore, Timor-Leste has received more than € 200 M under other instruments since 1999. In addition, the European Investment Bank and the Centre for Development of Enterprises are also active in the region. Together with ODA flows from the EU Member States, such as Portugal’s bilateral aid of more than € 300 M for Timor-Leste, the EU is one of the few major donors to the Pacific ACP countries, and this includes support financed by the EU’s budget, such as the Erasmus Mundus programme, food security and environment.

In September 2004 the EU and 14 Pacific ACP countries opened negotiations on an Economic Partnership Agreement (EPA )[28]. These aim at arriving at an ambitious and development-oriented arrangement, which should promote regional integration and economic development, policy reform, sustainable management of resources, such as fisheries, thereby also contributing to the reduction of poverty. The ACP side has indicated its interest in securing arrangements relating to services and tourism, fisheries and investment as well as goods. Their commitment to these negotiations was most recently confirmed by Pacific ACP Leaders in October 2005. However, given that negotiations need to be concluded before the end of 2007, there is a need for the ACP side to accelerate preparations and negotiations[29]. EPA will replace the preferential access scheme contained in Cotonou and which is currently covered by a WTO waiver, which expires in 2008.

2.2. Present challenges facing EU – Pacific relations

Presently, EU relations with the Pacific suffer from a lack of political profile and visibility on both sides, inadequate arrangements for regional interaction and reduced efficiency in development cooperation efforts due to a lack of focus and high transaction costs. Beyond the bilateral consultation mechanisms between the EU and Australia and New Zealand respectively, the only structured interaction between the EU and the Pacific region is provided by the so-called Post-Forum Dialogue.

Immediately following the Forum Summit, the Heads of State and Government interact with main Forum partners and donors through the Post-Forum Dialogue at ministerial level. On the Forum side this involves a panel consisting of three ministers and the Forum Secretary-General with a minister representing the Forum Chair as head of Delegation.

Presently, the EU takes part in this Dialogue with a delegation consisting only of the Commission. However, twice the EU Council Presidency has been associated to the Commission in this exercise. In parallel, France and the UK, the two EU Member States with remaining significant engagements in the Pacific region, hold separate Dialogue-meetings with the Forum panel.

Although positive exchanges have taken place over the years between the EU and the Pacific region through this arrangement, the Post-Forum Dialogue does not fully reflect the importance of EU-Pacific relations and is insufficient in terms of sustaining the bilateral relationship between the regions. Particular shortcomings are as follows:

1. Limited visibility for the EU in the Pacific. The arrangement does not reflect the fact that the EU is the second largest donor in the region. No joint communiqué is issued after the dialogue. The number of Dialogue partners has been increasing over the years.

2. Limited visibility for the Pacific in Europe due to lack of formal preparation in the EU institutions and the fact that the meetings always take place in the Pacific region.

3. Limited impact on both sides due to lack of formalisation.

4. As the Post-Forum Dialogue takes place the day after the Forum summit is concluded, there is insufficient time for the EU side to properly prepare its reactions to the summit outcome.

5. The time allotted to the EU dialogue is insufficient to deal with an increasingly comprehensive EU-Pacific agenda. The distribution of responsibilities between the two parties as regards the issues in the agenda is unsatisfactory.

Full engagement in the Cotonou partnership entails sustained political dialogue, co-management of development cooperation and full participation in the EPA process. For a number of the smallest Pacific ACP countries such intensive cooperation poses a serious challenge. The costs for these countries relating to their Cotonou obligations is substantial, the cooperation may therefore not reach critical mass for them, and may even outweigh the benefits. For countries with limited administrative capacity there is the added concern that the cooperation may crowd out other and perhaps more important activities.

The European OCT face specific challenges, such as economic, social and environmental vulnerability, as well as problems of scale and progressive erosion of their trade preferences with the EU. At the same time, the OCT have a number of strengths, such as advanced education, health and research facilities and relatively developed economies, which they bring to the growing ACP-OCT interaction in the region.

Annex A

CROP Agencies

The ten organisations are:

The Pacific Islands Forum Secretariat (PIFS)

Pacific Forum Fisheries Agency (FFA)

Pacific Islands Development Programme (PIDP)

Secretariat for the Pacific Community (SPC)

South Pacific Applied Geoscience Commission (SOPAC)

South Pacific Regional Environment Programme (SPREP)

South Pacific Tourism Organisation (SPTO)

University of the South Pacific (USP)

South Pacific Board for Educational Assessment (SPBEA)

Fiji School of Medicine (FSchM)

The CROP membership varies significantly and is summarised in the table below.

Annex B

European Representations in Pacific ACP Countries |

Papua New Guinea | EC Delegation, UK High Commission, French Embassy |

Fiji | EC Regional Delegation, UK High Commission, French Embassy |

Timor Leste | EC Technical Office, Portuguese Embassy, UK Embassy, Irish Representative Office, French Co-operation Office |

Solomon Islands | EC Office, UK High Commission |

Vanuatu | EC Office, French Embassy |

Samoa | EC Technical Office, UK High Commission |

Kiribati | EC Technical Office |

[1] Cookinsaaret, Fid~[pic]i, Itä-Timor, Kiribati, Marshallinsaaret, Mikronesian liittovaltio, Nauru, Niue, Palau, Papua-Uusi-Guinea, Samoa, Salomonsaaret, Tonga, Tuvalu ja Vanuatu.

[2] Itä-Timorilla on tarkkailijan asema.

[3] Tarkemmat tiedot liitteessä.

[4] Tarkemmat tiinsaaret, Fidži, Itä-Timor, Kiribati, Marshallinsaaret, Mikronesian liittovaltio, Nauru, Niue, Palau, Papua-Uusi-Guinea, Samoa, Salomonsaaret, Tonga, Tuvalu ja Vanuatu.

[5] Itä-Timorilla on tarkkailijan asema.

[6] Tarkemmat tiedot liitteessä.

[7] Tarkemmat tiedot liitteessä.

[8] CROP:n yhdeksän virastoa ovat erikoistuneita asiantuntijavirastoja, joiden toiminta perustuu alueellisiin kansainvälisiin sopimuksiin Tyynenmeren alueella.

[9] Pacific Plan issa on mainittu alueen tärkeimmiksi tavoitteiksi kansainvälisen rahoituksen saaminen kestävään kehitykseen sekä luonnon monimuotoisuuden ja ympäristön suojeluun sekä ilmastonmuutoksen vaikutusten korjaamiseen. Asiakirjassa viitataan myös yhdennettyyn maa- ja metsätaloussuunnitelmaan. Vuonna 2002 käyttöön otetussa Tyynenmeren saarten meriohjelmassa meren yhteisen hoidon todetaan olevan saarten asukkaiden tulevien sukupolvien edun mukaista, ja sitä koskeville aloitteille vahvistetaan yhteiset puitteet.

[10] Työryhmään kuuluvat Tyynenmeren yhteisön pääsihteeristö (SPC), eteläisen Tyynenmeren soveltavan maantieteen komissio (SOPAC) ja Tyynenmeren alueellinen ympäristöohjelma (PREP).

[11] Ks. liite.

[12] Of the 15 Pacific ACP countries six (Cook Islands, FSM, Nauru, Niue, Palau and the Republic of the Marshall Islands) have a total population of around or less than 250.000, but combined EEZs that exceed 8 million km2.

[13] All 15 Pacific ACP countries are SIDS (Small Island Developing States), and they participate actively in the UN-sponsored SIDS’ process, which most recently resulted in the Mauritius Declaration and Mauritius Strategy for the Further Implementation of the Programme of Action for the Sustainable Development of SIDS agreed in January 2005.

[14] Secessionist war on the island of Bougainville in PNG; tensions in Solomon Islands; repeated coups in Fiji; severe economic and financial crisis in Nauru; democratic deficit in Tonga.

[15] While PNG is ranked 130th in Transparency International’s corruption perception index, in some other Pacific countries corruption is a minor issue, such as in Kiribati, where theft is seen as dishonouring, and carries severe social sanctions.

[16] An extreme case is Solomon Islands, which as late as early 2006 did not have a single female member of parliament.

[17] It has been estimated that Papua New Guinea alone has more than 1000 cultural groups speaking some 800 different languages.

[18] The forthcoming UNESCO Convention on the Protection and Promotion of the Diversity of Cultural Expressions will offer a new international framework to promote international cooperation aimed at preserving cultural diversity, which may be important in this regard.

[19] Timor-Leste has observer status in the Forum and is not at present considering full membership.

[20] The core activities of these regional organisations are funded by contributions from Member governments, but they are governed by bodies that reflect their varying membership.

[21] Attempts at sectoral regional integration have had mixed results since the 1970s. PNG, by far the largest Pacific ACP country, established its own higher education system (UPNG, Unitech), while the rest of the region created the University of the South Pacific. Nauru, Samoa, Solomon Islands, Tonga and Vanuatu initially created Air Pacific but then quickly set up their own national airlines to promote tourist arrivals directly from major airports in Australia, New Zealand and Hawaii. The Pacific Forum (shipping) Line also proved unviable as a way of servicing the more peripheral states.

[22] Timor-Leste, which acceeded to the Cotonou Agreement in December 2005, is not included in this statistic.

[23] Timor-Leste is neither party to PICTA nor to PACER.

[24] In 2000 the Pacific Islands Forum agreed to establish of a Pacific Trade Office in Beijing and from 2000 to 2004 bilateral trade with China has doubled from USD 267 million to USD 530 million.

[25] Six Forum Member States currently recognise Taiwan: Solomon Islands, Kiribati, Marshall Islands, Tuvalu, Palau and Nauru.

[26] Pacific culture has influenced major European artists, such as the painter Paul Gauguin and the author W. Somerset Maugham. The Pacific also provides a permanent source of inspiration for the European haute couture art and industry. English is an official language in all the present Pacific ACP countries, apart from Timor-Leste, which has Portuguese as an official language, while French is spoken in Vanuatu and in the French OCT. The fact that so many Pacific islanders speak European languages facilitates exchange and understanding between the two regions.

[27] Fiji’s role in international peacekeeping is quite remarkable. This small country has participated in virtually every UN peacekeeping mission - including in Congo, Namibia, Cambodia, Timor-Leste and Lebanon – and also in Europe, where Fiji has contributed to the stabilisation of Bosnia and Herzegovina, Croatia and Kosovo.

[28] Cf section 3.1. below.

[29] As a result the EU was their second most important export market, after Australia and before Japan, while the EU was only 6th on the list of countries/regions the Pacific ACP countries source their imports from, behind Australia, Singapore, New Zealand, USA and Japan.

[30] Since independence Timor-Leste has benefited from substantial Community assistance under the ALA Regulation.

[31] Timor-Leste, which acceded to the Cotonou Agreeement in December 2005, does not at present participate in the EPA negotiations.

[32] The EU recognises that the Pacific ACP countries’ close links with Australia, New Zealand and the USA make these negotiations more complex. While trade flows between the Pacific ACP countries and the EU are limited, Australia and New Zealand are major trading partners and a FTA with them may imply major adjustment needs for the Pacific ACP countries. However, the opening of the formal negotiations on EPA, have not triggered demands by Australia and New Zealand to open discussions on parallel free trade negotiations as foreseen under Article 6 of the Pacific Agreement on Closer Economic Relations (PACER).

52006DC0248