Ehdotus: NEUVOSTON DIREKTIIVI, rikoksen uhreille maksettavista korvauksista

(komission esittämä)

PERUSTELUT

1. Johdanto

1.1. Rikoksen uhrit ja vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuva alue

Amsterdamin sopimuksen tultua voimaan EU:n on pyrittävä varmistamaan, että oikeus vapaaseen liikkumiseen unionin alueella on kaikkien ulottuvilla turvallisissa ja oikeudenmukaisissa oloissa. Tämä haaste edellyttää todellisen eurooppalaisen oikeusalueen luomista, jossa kansalaiset voivat saattaa asiansa tuomioistuimen tai viranomaisten käsiteltäväksi missä tahansa jäsenvaltiossa yhtä hyvin kuin omassa maassaan ja jossa jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmiä on yhtenäistetty ja niiden yhteensopivuutta parannettu. Tähän tavoitteeseen on syytä pyrkiä, sillä yhä useammat kansalaiset käyttävät oikeuttaan liikkua vapaasti Euroopan unionissa mm. työntekijöinä, opiskelijoina tai matkailijoina.

Vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvaa aluetta luotaessa on otettava huomioon myös rikoksen uhrien asema Euroopan unionissa. Näin voidaan täydentää toimenpiteitä, joiden avulla on pyritty edistämään yksityisoikeudellisissa asioissa tehtävää oikeudellista yhteistyötä sekä rikosten ja terrorismin torjuntaa. EU:n kansalaisilla on oikeus luottaa siihen, että he voivat saada helposti asianmukaista suojaa ja korvauksen vahingoista, joita heille voi aiheutua rikosten ja terroritekojen vuoksi.

Neuvoston ja komission laatimassa Wienin toimintasuunnitelmassa [1], jonka neuvosto hyväksyi vuonna 1998, kehotettiin käsittelemään rikoksen uhrien tukemiseen liittyviä kysymyksiä laatimalla vertaileva selvitys korvausjärjestelmistä ja arvioimalla mahdollisuuksia toteuttaa toimenpiteitä EU:n piirissä.

[1] EYVL C 19, 23.1.1999, s. 1. 51 kohdan c alakohta.

Tampereella vuonna 1999 kokoontunut Eurooppa-neuvosto kehotti päätelmissään [2] vahvistamaan vähimmäisvaatimukset rikoksen uhrien suojaamisesta, erityisesti heidän mahdollisuuksistaan saada oikeussuojaa ja oikeudestaan saada vahingonkorvauksia, oikeudenkäyntikulut mukaan luettuina. Lisäksi päätelmissä kehotettiin laatimaan kansallisia ohjelmia, joilla rahoitettaisiin sekä julkisyhteisöjen että hallituksista riippumattoman sektorin toimia rikoksen uhrien avustamiseksi ja suojelemiseksi.

[2] Puheenjohtajan päätelmät, 32 kohta.

Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän traagiset tapahtumat ovat vahvistaneet tarvetta varmistaa korkea valmiustaso siltä varalta, että vastaavaa tapahtuisi uudelleen. Tämä tarkoittaa paitsi tarvetta varmistaa korkea valmiustaso pelastuspalvelun alalla - missä EU onkin toteuttanut useita toimenpiteitä - myös tarvetta luoda kattava järjestelmä korvausten suorittamiseksi tällaisten tekojen uhreille.

Tämä tulostaulun viimeisimmässä päivityksessä [3] mainittu direktiiviehdotus on komission vastaus Tampereella kokoontuneen Eurooppa-neuvoston toimeksiantoon.

[3] KOM(2002) 261 lopullinen, 30.5.2002, s. 32.

1.2. Tähän mennessä toteutetut toimenpiteet ja aloitteet

Komissio esitti vuonna 1999 rikoksen uhreja koskevan tiedonannon [4], jossa tarkasteltiin korvauskysymysten lisäksi myös muita seikkoja, joita olisi käsiteltävä rikoksen uhrien aseman parantamiseksi Euroopan unionissa.

[4] Komission tiedonanto neuvostolle, Euroopan parlamentille ja talous- ja sosiaalikomitealle. Rikoksen uhrit Euroopan unionissa - normit ja toiminta. KOM(1999) 349 lopullinen, 14.7.1999.

Neuvosto hyväksyi 15. maaliskuuta 2001 puitepäätöksen [5] uhrin asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyissä. Päätös perustuu Euroopan unionista tehdyn sopimuksen VI osastoon, ja siinä velvoitetaan jäsenvaltiot varmistamaan, että rikoksen uhrit voivat saada rikosoikeudellisen menettelyn yhteydessä päätöksen, jolla rikoksentekijä velvoitetaan maksamaan korvauksia. Jäsenvaltioiden on myös toteutettava toimenpiteitä sen edistämiseksi, että rikoksentekijä maksaa uhreille asianmukaiset korvaukset ja että rikosasioissa käytetään sovittelua. Muita säännöksiä rikoksen uhreille maksettavista korvauksista ei ole annettu.

[5] EYVL L 82, 22.3.2001, s. 1.

Yksityisoikeudellisissa asioissa tehtävän oikeudellisen yhteistyön alalla on tehty useita aloitteita, joiden tarkoituksena on parantaa oikeussuojaa rajatylittävissä riita-asioissa yleensä ja joista on hyötyä myös silloin kun rikoksen uhri hakee rikoksentekijältä korvausta rajatylittävässä tilanteessa ja kun tätä koskeva päätös on pantava täytäntöön. Näistä aloitteista on syytä mainita erityisesti ns. Bryssel I -asetus [6] tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta. Komissio on myös esittänyt ehdotukset oikeusapua koskevaksi direktiiviksi ja eurooppalaista täytäntöönpanomääräystä koskevaksi asetukseksi. Muita toimenpiteitä, mm. vähäisiä saatavia ja maksamismääräystä koskevia menettelyjä, on tarkoitus toteuttaa vastavuoroista tunnustamista koskevan ohjelman puitteissa [7].

[6] Neuvoston asetus (EY) N:o 44/2001 tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla, EYVL L 12, 16.1.2001, s. 1.

[7] Toimenpideohjelma tuomioiden vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen toteuttamisesta siviili- ja kauppaoikeuden alalla, EYVL C 12, 15.1.2001, s. 1.

Lisäksi on mainittava väkivaltarikosten uhreille suoritettavista korvauksista vuonna 1983 tehty eurooppalainen yleissopimus, jonka tarkoituksena on ottaa käyttöön julkisiin varoihin perustuvia korvausjärjestelmiä koskevat vähimmäisvaatimukset. Yleissopimuksessa ei kuitenkaan määrätä konkreettisista toimenpiteistä, joiden avulla valtion varoista maksettavan korvauksen saamista voitaisiin helpottaa rajatylittävissä tilanteissa. Yleissopimuksen on ratifioinut 10 jäsenvaltiota [8], joiden lisäksi kaksi jäsenvaltiota [9] on allekirjoittanut sen.

[8] Alankomaat, Espanja, Luxemburg, Portugali, Ranska, Ruotsi, Saksa, Suomi, Tanska ja Yhdistynyt kuningaskunta.

[9] Belgia ja Kreikka.

2. Vihreä kirja rikoksen uhreille maksettavista korvauksista

Tampereen Eurooppa-neuvoston päätelmissä mainittuun uhrien tukemiseen ja suojeluun liittyviä korvauskysymyksiä käsiteltiin ensimmäisen kerran lähemmin komission 28. syyskuuta 2001 esittämässä vihreässä kirjassa rikoksen uhreille maksettavista korvauksista. [10] Vihreän kirjan pääaiheena olivat valtion varoista maksettavat korvaukset, minkä lisäksi siinä luotiin yleiskatsaus eri jäsenvaltioissa käytössä oleviin korvausjärjestelmiin. Tältä pohjalta muotoiltiin vihreän kirjan keskeinen kysymys siitä, mitä tavoitteita tällä alalla voitaisiin toteuttaa yhteisön aloitteen avulla, ja esitettiin pohdittavaksi seuraavat aiheet:

[10] KOM(2001) 536 lopullinen, 28.9.2001.

- Olisiko säädettävä rikoksen uhrien mahdollisuudesta saada korvausta julkisista varoista EU:n alueella?

- Olisiko pyrittävä rajoittamaan kohtuuttomia seurauksia, joita eri jäsenvaltioissa sovellettavien korvausten tason huomattava vaihtelu aiheuttaa käytännössä sen perusteella, mikä on rikoksen uhrin asuinvaltio tai missä jäsenvaltiossa hän on joutunut rikoksen uhriksi?

- Pitäisikö helpottaa rikoksen uhrien mahdollisuutta saada korvausta valtiolta rajatylittävissä tilanteissa, eli varmistaa, että korvauksen saamiseen valtiolta ei merkittävästi vaikuta se, missä EU:n alueella rikos on tapahtunut?

Näiden kolmen tavoitteen pohjalta vihreässä kirjassa käsiteltiin lähemmin eri seikkoja, jotka olisi otettava huomioon tutkittaessa käytännön ratkaisuja niiden toteuttamiseksi. Komissio sai vihreään kirjaan yli 30 kirjallista kommenttia mm. eri jäsenvaltioilta, uhrien tukijärjestöiltä ja valtiosta riippumattomilta järjestöiltä. Komissio järjesti 21. maaliskuuta 2002 julkisen kuulemistilaisuuden, jossa kysymyksiä käsiteltiin lähemmin.

Valtaosassa vastauksista tuotiin esiin, että rikoksen uhrien korvauksia koskeva nykytilanne EU:ssa ei ole tyydyttävä ja että se olisi pyrittävä korjaamaan panemalla täytäntöön kolme vihreässä kirjassa esitettyä tavoitetta.

Euroopan parlamentti totesi vihreää kirjaa koskevassa päätöslauselmassaan [11] komission aloitteen olevan lämpimästi tervetullut. Parlamentti muistutti Tampereen Eurooppa-neuvoston asettamasta poliittisesta tavoitteesta ja huomautti, että eri jäsenvaltioissa asuvien unionin kansalaisten saamissa korvauksissa esiintyy nykyisellään eroja, joita ei ole mahdollista perustella. Parlamentti korosti tarvetta antaa rikoksen uhreiksi joutuneita unionin kansalaisia koskevia sitovia yhteisön säännöksiä ja pani tyytyväisenä merkille, että viimeisimmän tulostaulun mukaan komissio esittää asiaa koskevan direktiiviehdotuksen vuoden 2002 loppuun mennessä.

[11] Ei vielä julkaistu.

Talous- ja sosiaalikomitea puolestaan korosti vihreää kirjaa koskevassa lausunnossaan [12] pitävänsä komission aloitetta tätä aihetta koskevan kuulemisen järjestämisestä erittäin merkittävänä. Se katsoi, että komission aloitteen toteuttaminen voi vaikuttaa keskeisellä tavalla kansalaisten tarpeiden tyydyttämiseen, minkä lisäksi se on jäsenvaltioilta näkyvä ja esimerkillinen teko, joka edistää Euroopan oikeusalueen kehittämistä. Talous- ja sosiaalikomitea kannatti kolmea vihreässä kirjassa esitettyä tavoitetta ja piti direktiiviä parhaana välineenä niiden toteuttamiseen.

[12] EYVL C 125, 27.5.2002, s. 31.

Vihreän kirjan seurantaan liittyi myös komission 24. kesäkuuta 2002 järjestämä kokous, jossa jäsenvaltioiden asiantuntijat keskustelivat tätä direktiiviehdotusta koskevasta alustavasta luonnoksesta.

Vihreässä kirjassa esitettyihin kysymyksiin saatuja vastauksia ja sitä, miten ne on otettu huomioon tämän ehdotuksen valmistelussa, tarkastellaan lähemmin näiden perustelujen 6 jaksossa.

Muista, jo ennen vihreän kirjan julkaisemista tehdyistä valmistelutöistä voidaan mainita vuonna 2000 valmistunut kattava tutkimus [13] rikoksen uhrien asemasta Euroopan unionissa. Tutkimus toteutettiin EU:n Grotius-ohjelmasta myönnetyn tuen avulla. Tutkimuksen pohjalta järjestettiin Uumajassa lokakuussa 2000 konferenssi, johon myönnettiin niin ikään tukea Grotius-ohjelmasta. Konferenssin päätelmissä [14] esitettiin useita suosituksia siitä, miten rikoksen uhrien asemaa voitaisiin parantaa korvauskysymyksissä, sekä suositus, jonka mukaan komission tulisi harkita asiaa koskevien sitovien säädösten antamista unionin tasolla. Ruotsin Brottsoffermyndigheten julkaisi syyskuussa 2001 perusteellisen tutkimuksen eri jäsenvaltioissa toimivista valtion korvausjärjestelmistä. [15]

[13] Anna Wergens: Crime victims in the European Union, Brottsoffermyndigheten, Uumaja, 2000.

[14] Brottsoffermyndigheten (rikoksen uhreille maksettavista korvauksista ja tuesta vastaava viranomainen), Ruotsi: Rikoksen uhreille Euroopan unionissa maksettavia korvauksia käsittelevän Uumajan asiantuntijakokouksen päätelmät, Uumaja, 2000.

[15] Mikaelsson, Julia, ja Wergens, Anna, Repairing the irreparable - State compensation to crime victims in the European Union, Brottsoffermyndigheten, Uumaja, Ruotsi, 2001.

3. Tavoitteet ja soveltamisala

3.1. Yleinen tavoite

Tämän ehdotuksen tavoitteena on varmistaa, että kaikki unionin kansalaiset ja EU:n alueella laillisesti asuvat henkilöt voivat saada asianmukaisen korvauksen vahingoista, joita heille on aiheutunut heidän joutuessaan rikoksen uhriksi EU:n alueella. Ehdotus edistää kaikille yhteisen, vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvan alueen luomista koskevan unionin ja yhteisön tavoitteen toteutumista sekä henkilöiden vapaan liikkuvuuden varmistamiseen EU:n alueella liittyvän tavoitteen toteutumista. Ehdotus on myös osa EU:n vastausta vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumiin, sillä sen avulla halutaan varmistaa, että terrorismin uhrit voivat saada asianmukaisen korvauksen riippumatta siitä, missä EU:n alueella teko on tapahtunut.

Ehdotus noudattaa täysin vihreässä kirjassa ja siihen saaduissa vastauksissa sekä Tampereella vuonna 1999 kokoontuneen Eurooppa-neuvoston päätelmissä hahmoteltuja tavoitteita.

3.2. Erityistavoitteet

Ehdotuksella on seuraavat erityistavoitteet:

- Ensinnäkin halutaan varmistaa, että kaikissa EU:n jäsenvaltioissa toteutetaan mahdollisuus saada asianmukainen korvaus valtion varoista. Tavoite on muotoiltu siten, että siinä mainitaan asianmukaisen korvauksen käsite, koska on haluttu sulauttaa yhteen vihreän kirjan kaksi ensimmäistä tavoitetta, eli varmistaa, että EU:ssa otetaan käyttöön valtion korvaukset, ja toisaalta rajoittaa niitä kohtuuttomia seurauksia, joita jäsenvaltioiden välillä nykyään vallitsevista suurista eroavuuksista voi aiheutua. Tavoitteeseen pyritään vahvistamalla rikoksen uhreille maksettavia valtion korvauksia koskevat vähimmäisvaatimukset, jotka sisältävät selkeät ja täsmälliset vähimmäiskriteerit seuraaville seikoille:

- korvausjärjestelmien alueellinen ja henkilöllinen soveltamisala

- järjestelmästä katettavat vahingot ja periaatteet, joiden mukaan korvauksen suuruus määritetään,

- valtion maksaman korvauksen suhde rikoksentekijältä tai muista lähteistä haettuun tai saatuun korvaukseen, sekä

- mahdollisuudet ottaa käyttöön tiettyjä rajoittavia kriteerejä valtion korvauksen myöntämisessä.

- Toiseksi halutaan varmistaa, että se, missä jäsenvaltiossa rikos on tehty, ei vaikuta kielteisesti rikoksen uhrin käytännön mahdollisuuksiin saada korvausta valtiolta. Tarkoituksena on helpottaa korvauksen saamista tilanteissa, joissa rikos on tehty jossakin muussa jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa uhrilla on asuinpaikka (rajatylittävä tilanne). Tämän tavoitteen toteuttamiseen pyritään perustamalla jäsenvaltioiden viranomaisten välinen yhteistyöjärjestelmä, jonka ansiosta uhrilla on käytännössä aina mahdollisuus tehdä korvaushakemus asuinvaltionsa viranomaisille.

On syytä korostaa, että nämä kaksi tavoitetta liittyvät läheisesti toisiinsa. Jos valtion korvausta ei ole saatavilla kaikissa jäsenvaltioissa, ei myöskään voida helpottaa sen saatavuutta rajatylittävissä tilanteissa. Jos valtion korvausta ei ole helppo saada rajatylittävissä tilanteissa, mahdollisuus saada valtion korvausta ei käytännössä koske kaikkia EU:n alueella asuvia uhreja.

3.3. Soveltamisala

Tässä ehdotuksessa ei käsitellä uhrin mahdollisuuksia saada korvausta rikoksentekijältä. Mahdollisuutta saada päätös rikoksentekijän maksamista korvauksista käsitellään uhrien asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyissä tehdyssä puitepäätöksessä. Mahdollisuudesta valvoa tällaisten päätösten täytäntöönpanoa rajatylittävissä tilanteissa on tehty useita aloitteita, minkä lisäksi parhaillaan valmistellaan aloitteita, jotka koskevat oikeussuojaa yksityisoikeuden alaan kuuluvissa rajatylittävissä riita-asioissa yleensä, mistä on hyötyä myös rikoksen uhreille.

4. Yhteisön toiminnan tarve

4.1. EU:n nykytilanteeseen liittyvät ongelmat

On laajalti tunnustettu tosiseikka, että rikoksen uhrit eivät useinkaan saa korvausta rikoksentekijältä. Tämä voi johtua siitä, että rikoksentekijää ei saada kiinni tai että häntä vastaan nostettu syyte ei johda tuomioon, tai siitä, että rikoksentekijä ei pysty maksamaan hänen suoritettavakseen määrättyjä korvauksia. Myöskään muut lähteet, kuten pakolliset tai yksityiset vakuutukset, eivät välttämättä voi antaa uhrille asianmukaista korvausta hänelle aiheutuneista vahingoista. Näin ollen rikoksen uhrien voidaan katsoa olevan huonommassa asemassa kuin muut henkilöryhmät, jotka ovat kärsineet erilaisia vahinkoja tai menetyksiä esimerkiksi sairauden, tapaturman tai työttömyyden vuoksi.

Seikkoja, jotka estävät uhreja saamasta korvausta rikoksentekijältä, on vaikea poistaa yksityisoikeudellisin toimenpitein tai siviiliprosessiin tai tuomioiden täytäntöönpanoon liittyvin keinoin. Kolmetoista jäsenvaltiota [16] on tunnustanut tämän tosiseikan ottamalla käyttöön julkisista varoista rahoitettavia korvausjärjestelmiä, joiden yleisen soveltamisalan ansiosta rikoksen uhreille voidaan suorittaa korvaus heidän kärsimistään vahingoista.

[16] Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Itävalta, Luxemburg, Portugali, Ranska, Ruotsi, Saksa, Suomi, Tanska ja Yhdistynyt kuningaskunta.

Järjestelmissä on kuitenkin suuria keskinäisiä eroavuuksia valtion korvauksen myöntämisessä sovellettavien kriteerien osalta. Seitsemässä jäsenvaltiossa valtion korvaus voidaan myöntää ainoastaan sellaisille uhreille, joille on aiheutunut rikoksen vuoksi vakavaa vahinkoa. Korvaukseen oikeuttavat vahinkotyypit vaihtelevat suuresti; viidessä jäsenvaltiossa korvausta myönnetään ainoastaan taloudellisista vahingoista. Suuria eroja on myös periaatteissa, joiden mukaan määritetään korvauksen määrä. Kuusi jäsenvaltiota pidättää itsellään mahdollisuuden vähentää korvauksen määrää tai evätä se kokonaan, jos yksi tai useampi seuraavista harkinnanvaraisista kriteereistä täyttyy: uhrin ja rikoksentekijän välinen suhde, uhrin taloudellinen tilanne tai yleiseen järjestykseen liittyvät syyt yleensä. Yhdessä jäsenvaltiossa korvausta ei makseta kaikille maassa vakituisesti asuville henkilöille, jotka ovat joutuneet siellä rikoksen uhriksi.

On siis todettava, että rikoksen uhrien mahdollisuudet saada korvausta valtiolta eivät nykyisellään ole tyydyttävät. Se, että rikoksen uhreilla ei kahdessa jäsenvaltiossa ole lainkaan mahdollisuutta saada korvausta valtiolta, ja muissa jäsenvaltioissa toimivien järjestelmien väliset erot asettavat rikoksen uhrit eriarvoiseen asemaan sen mukaan, mikä on heidän asuinvaltionsa tai missä jäsenvaltiossa rikos on tapahtunut. Näin ollen kaksi henkilöä, jotka joutuvat rikoksen uhreiksi samanlaisissa olosuhteissa mutta eri jäsenvaltioissa, saattavat saada samantapaisista vahingoista hyvinkin erilaiset korvaukset tai jäädä kokonaan vaille korvausta.

Tiettyjä eroavuuksia esiintyy erityisesti rajatylittävissä tapauksissa. Kun sellaisen jäsenvaltion kansalainen, jossa on olemassa valtion korvausjärjestelmä, matkustaa jäsenvaltioon, jossa korvausjärjestelmää ei ole tai jossa se on edellistä suppeampi, hän menettää ainakin osittain tai jopa kokonaan mahdollisuutensa saada korvausta siinä tapauksessa, että joutuu oleskelunsa aikana rikoksen uhriksi. Toisaalta samojen jäsenvaltioiden välillä päinvastaiseen suuntaan siirtyvän henkilön oikeudet rikoksen uhrina lisääntyvät moninkertaisesti, joskin vain väliaikaisesti. Kun henkilö joutuu rikoksen uhriksi jäsenvaltiossa, joka ei ole hänen asuinvaltionsa, hänen saattaa olla vaikea saada korvausta valtiolta jo siksi, ettei hänelle ole tarjolla apua korvauksen hakemiseen liittyvien hallinnollisten menettelyjen selvittämiseksi.

Näiden eroavuuksien vuoksi rikoksen uhrit ovat hyvin eriarvoisessa asemassa sen suhteen, millaisen korvauksen he voivat saada, sillä korvauksen määrä riippuu täysin siitä, missä jäsenvaltiossa rikos on tapahtunut. Tämä taas on seikka, johon uhri ei voi millään tavoin vaikuttaa, minkä vuoksi tilanne näyttää yksityisestä kansalaisesta varmasti mielivaltaiselta. Tällaiset kohtuuttomat ja mielivaltaiset seuraukset eivät sovi yhteen sen tavoitteen kanssa, jonka mukaan EU:sta halutaan luoda kaikille yhteinen vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuva alue.

Vuoden 1983 eurooppalainen yleissopimus on epäilemättä edistänyt merkittävästi valtion korvausjärjestelmien käyttöönottoa. Jäsenvaltioiden nykytilanne kuitenkin osoittaa, että sopimuksen avulla ei ole onnistuttu luomaan EU:n kansalaisille kattavaa suojaa. Vähimmäisvaatimus, joka yleissopimuksen avulla pyrittiin luomaan, ei vastaa sitä suojelun tasoa, jota EU:n kansalaisilla ja EU:n alueella laillisesti asuvilla henkilöillä on oikeus odottaa 19 vuotta sen jälkeen kun yleissopimus avattiin allekirjoitettavaksi. Tilanne on erityisen räikeä yhteisön nykytilanteessa, kun otetaan huomioon Amsterdamin sopimuksen voimaantulo ja Tampereen Eurooppa-neuvoston päätelmät.

5. Oikeusperusta

5.1. Perussopimusten suhde rikoksen uhreille maksettaviin valtion korvauksiin

Valtion korvauksen maksaminen uhrille perustuu yksityisoikeudellisen kanteen olemassaoloon. Asiassa on saatettu antaa tuomio, mutta lopputulos ei tyydytä uhria, koska rikoksentekijä ei pysty maksamaan uhrille myönnettyä vahingonkorvausta. Toisaalta kannetta ei voida nostaa, jos rikoksentekijää ei ole saatu kiinni. Tilanteesta riippumatta uhrille maksettavan vahingonkorvauksen oikeutus ja sen tarve perustuvat nimenomaan rikoksentekijän siviilioikeudelliseen vastuuseen. Tämä direktiiviehdotus perustuu siihen, että siviilioikeudellista vastuuta ja vahingonkorvausta koskevat aineellisen oikeuden säännökset ovat kussakin jäsenvaltiossa läheisesti yhteydessä toisiinsa; tähän yhteyteen perustuvat myös kaikki olemassa olevat korvausjärjestelmät.

Valtion varoista maksettavan korvauksen siviilioikeudellinen luonne käy selkeästi ilmi siitä, että sen perusteella yksilöille voidaan myöntää rahamääräinen korvaus ilman, että rikoksentekijälle pyrittäisiin samalla määräämään minkäänlaista rangaistusta hänen käytöksestään tai tuottamaan yleiseen etuun liittyvää välitöntä hyötyä.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut [17], että ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi vuonna 1950 tehdyn Euroopan yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohtaa on sovellettava tuomioistuimen käsittelemässä asiassa, joka koski valtion korvauksen maksamista rikoksen uhrille. Koska tuomio koski rahamääräistä korvausta ja koska valtion korvauksen myöntämisen edellytykset ja siihen liittyvät menettelyt on määritelty selkein oikeudellisin käsittein, tuomioistuin katsoi, että oikeutta, johon kantaja vetosi valtion korvauksen saamiseksi, voidaan pitää yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaisena perusoikeutena.

[17] Asiassa Rolf Gustafson v. Ruotsin valtio 27.5.1997 annettu tuomio.

Tässä ehdotuksessa esitetyt toimenpiteet ja erityisesti ne, joiden tarkoituksena on luoda järjestelmä, jonka avulla kansalliset viranomaiset voivat tehdä keskenään yhteistyötä rajatylittävien tapausten käsittelyn helpottamiseksi, ovat monessa suhteessa samanlaiset kuin yksityisoikeudellisissa asioissa tehtävää oikeudellista yhteistyötä koskeva voimassa oleva yhteisön lainsäädäntö. Tämä koskee erityisesti asiakirjojen tiedoksiannosta ja todisteiden vastaanottamisesta annettuja asetuksia. [18]

[18] Neuvoston asetus (EY) N:o 1348/2000, annettu 29 päivänä toukokuuta 2000, oikeudenkäynti- ja muiden asiakirjojen tiedoksiannosta jäsenvaltioissa siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa, EYVL L 160, 30.6.2000, s. 37. Ks. neuvoston asetus (EY) N:o 1206/2001, annettu 28 päivänä toukokuuta 2001, jäsenvaltioiden tuomioistuinten välisestä yhteistyöstä siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa tapahtuvassa todisteiden vastaanottamisessa, EYVL L 174, 27.6.2001, s. 1.

Vaikka valtion korvaukset liittyvät monessa suhteessa läheisesti yksityisoikeuteen, niitä ei voida pitää perustamissopimuksen 61 artiklan c alakohdassa tarkoitettuina yksityisoikeudellisina asioina, koska kyse ei ole yksilöiden välisistä oikeuksista ja velvollisuuksista.

Rikoksen uhreille maksettavien korvausten kehittäminen edistää osaltaan myös henkilöiden vapaata liikkuvuutta. Henkilöiden vapaan liikkuvuuden ja rikoksen uhreille maksettavan valtion korvauksen välisen yhteyden on vahvistanut myös Euroopan yhteisöjen tuomioistuin todetessaan, että perustamissopimuksessa taattu henkilöiden oikeus vapaaseen liikkuvuuteen edellyttää väistämättä rikoksen uhrien suojelemista. [19]

[19] Asia 186/87, Ian William Cowan v. Trésor public, Kok. 1989, s. 195 (Yhteisöjen tuomioistuimen oikeustapauskokoelma, suomenkielinen erityispainos, nide X, 1989 1990, s. 11).

Yhteyksiä muihin perustamissopimuksessa taattuihin vapauksiin ei kuitenkaan ole. Koska rikoksen uhrien suojelua ei voida riittävän selkeästi yhdistää sisämarkkinoiden luomiseen, on katsottava, että tämä ehdotus ei kuulu perustamissopimuksen 94 ja 95 artiklan soveltamisalaan.

Koska kyseessä on ensisijaisesti yksityisoikeudellinen asia, joka liittyy henkilöiden vapaaseen liikkuvuuteen, on selvää, ettei ehdotus kuulu myöskään Euroopan unionista tehdyn sopimuksen soveltamisalaan. SEU:n määräyksiä on sovellettu rikoksen uhrien suojeluun jo uhrin asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyissä tehdyn edellä mainitun puitepäätöksen kautta.

5.2. Tämän ehdotuksen tavoitteet ja vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuva alue

Tarve toteuttaa toimenpiteitä rikoksen uhreille maksettavien korvausten parantamiseksi, jotta voidaan luoda vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuva alue, todetaan selkeästi Tampereen päätelmissä, joissa Eurooppa-neuvostoa kehotetaan selvittämään, miten tämä tavoite voitaisiin parhaiten toteuttaa Amsterdamin sopimuksen voimaantulon jälkeen. Vastauksessaan tähän pyyntöön valtion- ja hallitusten päämiehet tunnustivatkin rikoksen uhrien suojelemiseksi toteutettavien toimenpiteiden suuren merkityksen.

Komission vihreän kirjan saaman myönteisen vastaanoton, mm. Euroopan parlamentin päätöslauselman sekä talous- ja sosiaalikomitean lausunnon, perusteella on vahvistunut, että tällaisia toimenpiteitä pidetään tarpeellisina ja että yhteisön tasolla toteutettuina niistä katsotaan saatavan lisäarvoa.

Pelkkä yksityisoikeudellisissa asioissa tehtävä oikeudellinen yhteistyö yksityisoikeudellisten riita-asioiden osapuolten oikeussuojan parantamiseksi ei täyttäisi Tampereen päätelmissä asetettuja tavoitteita niiden ongelmien vuoksi, jotka vaikeuttavat korvauksen saamista rikoksentekijältä.

Kriminaalipolitiikan näkökulmasta EU ei voi rajoittua toteuttamaan ainoastaan sellaisia toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on ehkäistä tai torjua rikoksia; sen on myös varmistettava, että kun rikoksia ja terroritekoja tapahtuu, uhrien auttamiseksi on olemassa toimivia järjestelmiä. Toisin sanoen rangaistusten lisäksi on toteutettava myös toimia, joiden tarkoituksena on oikeuden palauttaminen.

Koska tämän ehdotuksen tavoitteena on edistää vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvan alueen luomista ja henkilöiden vapaata liikkuvuutta, se kuuluu Euroopan yhteisön perustamissopimuksen määräysten soveltamisalaan laajasti käsitettynä. [20]

[20] Ks. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen lausunto 2/94, 28.3.1996.

Tämän ehdotuksen oikeusperustaksi on valittava EY:n perustamissopimuksen 308 artikla, koska ehdotuksen tavoitteiden toteuttaminen on tarpeen koko perustamissopimuksen tavoitteiden toteuttamiseksi ja koska mikään muu perustamissopimuksen määräys ei anna yhteisön toimielimille tarvittavaa toimivaltaa.

5.3. Toissijaisuusperiaate

Tämän ehdotuksen 4 jaksossa esitettyjen näkökohtien ja perustamissopimuksessa asetettujen tavoitteiden perusteella on selvää, että EU:n epätyydyttävän nykytilanteen muodostamaa ongelmaa voidaan lähestyä myös yhteisön näkökulmasta. Jäsenvaltioiden lakien lähentäminen ja rajatylittävissä tilanteissa tarvittavien järjestelyjen luominen onnistuu yhteisön tasolla paremmin kuin jäsenvaltioiden toimin, ja näin voidaan saavuttaa lisäarvoa.

5.4. Suhteellisuus

Tämä direktiiviehdotus rajoittuu siihen, mikä on asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi välttämätöntä. Siinä esitetään yhteisiä vähimmäisvaatimuksia, ei lainsäädäntöjen lähentämistä. Lainsäädäntöjen lähentäminen ei olisi mahdollista jäsenvaltioiden välillä vallitsevien suurten erojen vuoksi, jotka johtuvat paitsi siitä, että siviilioikeudellista vastuuta ja vahingonkorvauksia koskevat kansalliset säännökset ovat läheisessä yhteydessä toisiinsa, myös yhteiskunnallisista ja taloudellisista eroavuuksista.

Ehdotetut vähimmäisvaatimukset antavat jäsenvaltioille mahdollisuuden ottaa käyttöön kunnianhimoisempia säännöksiä rikoksen uhrien hyväksi. Koska vähimmäisvaatimuksia ei ole rajattu pelkästään rajatylittäviin tilanteisiin, niiden avulla voidaan välttää käänteinen syrjintä, joka olisi erityisen vakavaa siksi, että kahdessa jäsenvaltiossa ei tätä nykyä ole minkäänlaista valtion korvausjärjestelmää maan sisäisiä tapauksia varten.

Ehdotuksessa esitetään vähimmäisvaatimusten toteuttamiseksi useita eri ratkaisuja, mm. tariffijärjestelmä tai tapauskohtaiseen arviointiin perustuva järjestelmä. Ehdotus ei myöskään katkaise siteitä kunkin jäsenvaltion kansalliseen yksityisoikeuteen, sillä korvauksen määrä määritetään siviilioikeudellista vastuuta ja vahingonkorvauksia koskevien kansallisten säännösten mukaisesti.

Hallinnollisia menettelyjä ehdotuksessa käsitellään vain pääpiirteittäin sekä rajatylittävien menettelyjen eri vaiheiden osalta. Jäsenvaltiot voivat itsenäisesti nimetä vastuuviranomaiset ja laatia menettelyt hakemusten vastaanottamista ja käsittelyä varten.

Ehdotus rajoittuu näin ollen siihen, mikä on välttämätöntä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, eikä ylitä sitä, mikä on tarpeen niiden toteuttamiseksi.

5.5. Johdonmukaisuus muiden EU:n/EY:n aloitteiden kanssa

Uhrin asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyissä tehty neuvoston puitepäätös kattaa nimensä mukaisesti uhrin tukemiseen liittyvän rikosprosessuaalisen ulottuvuuden, ja korvauskysymystä käsitellään siinä rajatusta ja ainoastaan menettelyllisestä näkökulmasta. Tämä ehdotus täydentää puitepäätöstä, sillä siinä varmistetaan, että korvauskysymys tulee asianmukaisesti katetuksi myös yhteisön tasolla.

Ehdotus täydentää toimenpiteitä, jotka on toteutettu yksityisoikeudellisissa asioissa tehtävän oikeudellisen yhteistyön edistämiseksi, helpottamalla oikeussuojan saatavuutta erityisesti rajatylittävissä tilanteissa.

Ehdotuksen avulla varmistetaan, että EU:ssa toteutetaan toimia paitsi rikollisuuden ja terrorismin torjumiseksi myös tällaisten tekojen uhrien auttamiseksi silloin kun tekoja ei ole voitu ehkäistä. Eräitä toimenpiteitä onkin jo toteutettu tai valmistellaan parhaillaan, jotta voidaan sopia yhteisistä määritelmistä ja vähimmäisseuraamuksista, jotka olisi langetettava tietyntyyppisistä vakavista rikoksista, kuten terrorismiin ja rasismiin liittyvistä teoista sekä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tällaisten vakavien rikosten uhrien suojelusta on säädettävä myös EU:n tasolla.

EU:ssa on jo hyväksytty laaja-alaisia toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on varmistaa korvausten maksaminen mm. liikenneonnettomuuksien uhreille neljän liikennevakuutusdirektiivin perusteella. Lisäksi parhaillaan on käsiteltävänä viides direktiiviehdotus, jonka avulla tällaisten uhrien vakuutussuojaa edelleen laajennetaan. Tämän ehdotuksen tarkoituksena on varmistaa, että rikoksen uhrit eivät joudu huonompaan asemaan kuin liikenneonnettomuuksien uhrit, ottamalla käyttöön säännöksiä, jotka perustuvat suurelta osin samoihin periaatteisiin kuin liikennevakuutusdirektiivien säännökset.

Tämä ehdotus on siis johdonmukainen muiden politiikkojen kanssa ja täyttää aukon, joka nykyään on olemassa rikoksen uhrien suojeluun ja heidän tukemiseensa liittyvien aineellisten toimenpiteiden alalla.

6. Artiklakohtaiset perustelut

Vähimmäisvaatimusten määrittelyn lähtökohdaksi on otettu rikoksen uhrin tarpeet koko EU:n näkökulmasta katsottuna. Ehdotuksessa pyritään löytämään tasapainoinen ratkaisu, jonka avulla nämä tarpeet voitaisiin tyydyttää ja välttää kuitenkin rajoittava lähestymistapa, jonka mukaan laadittaisiin ainoastaan pienimpään yhteiseen nimittäjään perustuvat vaatimukset. Tavoitteena on löytää realistinen ratkaisu, joka perustuisi monissa jäsenvaltioissa jo saavutettuihin tuloksiin.

Vähimmäisvaatimusten määritteleminen tarkoittaa itse asiassa sen selvittämistä, mitä rajoituksia jäsenvaltioiden tulisi voida asettaa valtion korvauksille, joita rikoksen uhreille maksetaan. On syytä korostaa, että jäsenvaltiot voivat pitää voimassa tai ottaa käyttöön sääntöjä, jotka tarjoavat uhreille vähimmäisvaatimuksia paremman korvauksen. Toisaalta vähimmäisvaatimusten perusteella ei myöskään pitäisi heikentää jäsenvaltioiden nykykäytäntöä.

Yhtenä johtoajatuksena on myös ollut laatia selkeät ja täsmällisesti määritellyt perusteet, jotka tekevät järjestelmästä ymmärrettävämmän ja lisäävät yksilöiden yhdenvertaisuutta lain edessä. Ei pitäisi olla mitään syytä soveltaa valtion korvausjärjestelmissä vähemmän selkeitä kriteerejä kuin kansallisen vahingonkorvausoikeuden tai sosiaaliturvajärjestelmän piirissä. Selkeät ja ymmärrettävät säännöt edellyttävät, että valtion korvauksen myöntämiseen liittyvää viranomaisen harkintavaltaa rajoitetaan.

1 artikla

Tässä artiklassa kuvataan ehdotuksen päätavoite, joka esitetään yksityiskohtaisemmin näiden perustelujen 3 jaksossa.

2 artikla

Tässä artiklassa määritellään vähimmäisvaatimusten keskeinen sisältö. Määritelmä ei kata tuottamuksellisten rikosten uhreja, koska tällaisista rikoksista aiheutuvat vahingot voidaan usein kattaa vakuutuksista, tosin eri jäsenvaltioissa eri tavoin. Koska tarkoituksena on laatia vähimmäisvaatimukset, tämä kysymys on syytä jättää jäsenvaltioiden ratkaistavaksi. Direktiivin soveltamisalaan eivät kuulu myöskään rikokset, joista on aiheutunut ainoastaan esinevahinkoja tai varallisuuden vähenemistä. Tällaiset vahingot voidaan usein kattaa vakuutuksesta, eikä niitä tarvitse käsitellä vähimmäisvaatimuksia laadittaessa. Näitä rajoituksia lukuun ottamatta on varmistettava, että direktiivin soveltamisala on laaja ja että se kattaa erityisesti henkilöön kohdistuvat rikokset, vaikka niihin ei liittyisikään väkivallan käyttöä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi tietyntyyppisiä seksuaalirikoksia tai rasismiin ja muukalaisvihaan liittyviä rikoksia.

Vähimmäisvaatimuksen perusteella korvausta voidaan myöntää uhreille ainoastaan sellaisista rikoksista, jotka on tehty jonkin jäsenvaltion alueella.

Soveltamisalaan kuuluvat vähimmäisvaatimuksen kattamien rikosten aiheuttamiin vammoihin kuolleiden uhrien lähisukulaiset ja huollettavana olleet henkilöt, edellyttäen että välitön uhri kuuluu 2 artiklan 1 kohdan a alakohdan soveltamisalaan eli että kuoleman aiheuttanut rikos on ollut tahallinen. Lähisukulaiset on tarpeen sisällyttää soveltamisalaan, jotta voidaan varmistaa korvauksen suorittaminen esimerkiksi väkivaltarikoksen seurauksena kuolleiden lasten vanhemmille. Jäsenvaltiot voivat itse päättää, miten lähisukulaisen ja huollettavana olevan henkilön käsitteet määritellään.

'Uhri' on määritelty uhrin asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyissä tehdyn neuvoston puitepäätöksen 1 artiklan 1 alakohdan mukaisesti.

Yleensä ottaen soveltamisala noudattaa vihreään kirjaan saatujen kommenttien yleistä linjaa ja sisältyy jäsenvaltioiden nykyisten korvausjärjestelmien soveltamisalaan tai kattaa sen.

3 artikla

Tässä artiklassa säädetään, että vähimmäisvaatimukset perustuvat alueperiaatteeseen. Tätä ratkaisua kannatettiin valtaosassa vihreään kirjaan tulleista kommenteista. Artiklan 2 kohdassa säädetään syrjintäkiellon periaatteesta. Ensinnäkin siinä kielletään asiassa Cowan annetun tuomion mukaisesti kansalaisuuteen perustuva syrjintä EU:n kansalaisten kesken. Toiseksi korvaus on myönnettävä kaikille jäsenvaltioissa laillisesti asuville henkilöille samoin edellytyksin kuin EU:n kansalaisille. Tämä on Tampereen päätelmien sekä niiden periaatteiden mukaista, jotka komissio on hiljattain esittänyt ehdotuksessa [21] neuvoston direktiiviksi EU:n alueella pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten asemasta. Koska tämän direktiivin tarkoituksena on ottaa käyttöön vähimmäisvaatimukset, soveltamisalaa ei ole laajennettu koskemaan kaikkia henkilöitä, jotka joutuvat rikoksen uhriksi jäsenvaltioiden alueella. On kuitenkin syytä muistaa, että direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä on noudatettava EU:n perusoikeuskirjan 20 ja 21 artiklan säännöksiä (yhdenvertaisuus lain edessä ja syrjintäkielto).

[21] KOM(2001) 127 lopullinen, 13.3.2001. EYVL C 240 E, 28.8.2001, s. 79.

4 artikla

Tässä artiklassa vahvistetaan periaatteet, joiden mukaan määritellään, mistä vahingoista korvaus myönnetään ja miten korvauksen määrä lasketaan. Yhdessä 2 artiklan kanssa siinä määritellään vähimmäisvaatimusten keskeinen sisältö. Tavoitteena on, että uhri saa täyden korvauksen kärsimistään vahingoista, myös muista kuin taloudellisista vahingoista, mutta jäsenvaltiot saavat itse päättää, miten tämä tavoite toteutetaan. Näin saatetaan tasapainoon ne kaksi tavoitetta, joita korostettiin useimmissa vihreään kirjaan tulleissa kommenteissa: asianmukaisen korvauksen myöntäminen kaikille rikoksen uhreille EU:ssa, yhdenmukaistamiseen perustuvia ratkaisuja kuitenkin välttäen.

Aineelliset vahingot eivät kuulu vähimmäisvaatimusten piiriin 2 artiklassa esitetyn soveltamisalan määritelmän vuoksi ja siksi, että esinevahingoista katetaan vain ne, jotka liittyvät välittömästi henkilövahinkoon.

Artiklan 2 kohdassa esitetään ratkaisu, jonka mukaan korvauksen kattamien eri vahinkojen määritelmä ja korvauksen määrän laskeminen yhdistetään kunkin jäsenvaltion vahingonkorvausoikeuteen. Tällainen yhteys on jo olemassa kaikissa niissä jäsenvaltioissa, joissa on olemassa korvausjärjestelmä. Tämän ratkaisun ansiosta voidaan myös ottaa huomioon jäsenvaltioiden väliset yhteiskunnalliset ja taloudelliset eroavuudet.

Ratkaisu on joustava ja merkitsee sitä, että valtion korvauksen suuruus on määritettävä kansallisen vahingonkorvausoikeuden periaatteiden mukaisesti. Asiasta päättävä viranomainen voi kuitenkin arvioida kutakin hakemusta itsenäisesti, eikä sitä sido mikään aiempi ratkaisu rikoksentekijän maksettavaksi määrätyistä vahingoista. Käytännössä korvaus voi olla suurempi tai pienempi kuin vahingonkorvaus, joka on määrätty tai joka olisi voitu määrätä yksityisoikeuden perusteella. Toinen syy, jonka vuoksi liikkumavaraa on jätettävä, on se, että uhrille myönnettävän vahingonkorvauksen määrä ei aina ole tiedossa - erityisesti silloin kun rikoksentekijää ei ole saatu kiinni.

Jäsenvaltiot voivat vaihtoehtoisesti käyttää valtion korvauksen määrittämisessä myös tariffiin perustuvaa järjestelmää (sellainen on jo käytössä yhdessä jäsenvaltiossa). Myös tariffiin perustuvan järjestelmän ohella on turvauduttava kansalliseen vahingonkorvausoikeuteen; tämä on varmistettu viittaamalla vastaavista vahingoista myönnettyyn keskimääräiseen korvaukseen.

Artiklan 3 kohdassa annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus asettaa myönnettävälle korvaukselle enimmäismäärä, jotta vahingonkorvausjärjestelmän talousarviovaikutuksia voidaan rajoittaa. Tämän kohdan perusteella on myös mahdollista rajoittaa tulojen tai elatuksen menetyksestä suoritettavan korvauksen enimmäismäärää tai alentaa näistä vahingoista suoritettavan korvauksen määrää sillä perusteella, että hakijalla on erityisen korkeat tulot tai huomattava varallisuus.

5 artikla

Artiklassa säädetään rikoksen uhrien oikeudesta saada haetusta korvauksesta ennakkosuoritus. Tämä on mahdollista jo nykyään kaikissa jäsenvaltioissa, joissa on korvausjärjestelmä, kahta lukuun ottamatta. Ennakkokorvauksen myöntämisen edellytykseksi voidaan asettaa neljä kumulatiivista ehtoa: hakijan kelpoisuudesta korvaukseen on oltava kohtuullinen varmuus, uhrin on täytynyt kärsiä rikoksen vuoksi taloudellisia vaikeuksia, lainvoimaista päätöstä valtion korvauksen myöntämisestä ei voida tehdä nopeasti, ja rikoksentekijä ei todennäköisesti pysty noudattamaan vahingonkorvausten maksamista koskevaa tuomiota varattomuuden vuoksi. Viimeksi mainittua ehtoa sovelletaan myös silloin kun rikoksentekijää ei ole saatu kiinni. Jäsenvaltiot voivat päättää itse ennakkokorvauksen määrän laskemisesta, koska se riippuu pakostakin siitä, miten suuria vaikeuksien katsotaan kussakin tapauksessa olevan.

6 artikla

Jäsenvaltiot voivat halutessaan sulkea korvauskelpoisuuden ulkopuolelle hakijat, jotka ovat kärsineet vain vähäisiä vahinkoja. Käytännössä tämä voidaan tehdä esimerkiksi asettamalla vähimmäismäärä, jota pienempiä korvauksia ei suoriteta.

7 artikla

Artiklassa annetaan jäsenvaltioille oikeus evätä korvaus tai vähentää sen määrää, jos vahingonkärsijä on itse huolimattomuudellaan myötävaikuttanut vahingon aiheutumiseen; tämä on vahingonkorvausoikeuden perusperiaate, jota sovelletaan myös kaikissa jäsenvaltioiden nykyisissä korvausjärjestelmissä.

8 artikla

Artiklassa annetaan jäsenvaltioille oikeus pitää valtion korvausta toissijaisena suhteessa rikoksentekijältä saatavaan korvaukseen. Useimmat niistä jäsenvaltioista, joilla on jo korvausjärjestelmä, katsovat että vastuu korvauksen maksamisesta uhrille kuuluu ensisijaisesti rikoksentekijälle ja että valtion ei tulisi ottaa rajatonta vastuuta rikoksen uhreille maksettavista korvauksista.

Toissijaista soveltamista koskevan periaatteen määritelmää on tässä artiklassa hieman lievennetty, koska periaatteen tiukka soveltaminen viivyttää korvauksen saamista uhrin kannalta tarpeettomasti ja aiheuttaa uhriksi joutumisen vaikutusten kertautumisen (secondary victimisation) riskin. Tämän vuoksi uhrilta vaaditaan vain kohtuullista vaivannäköä pyrkiessään saamaan korvausta rikoksentekijältä. Tästäkin periaatteesta poiketaan, jos on kohtuullisen selvää, että rikoksentekijällä ei ole varaa maksaa uhrille vahingonkorvausta. Tällaisessa tapauksessa ei ole järkevää vaatia, että uhri kävisi pitkällisiä menettelyjä vahingonkorvauksen vaatimiseksi rikoksentekijältä ja yrittäisi sitten varmistaa, että vahingonkorvaustuomio pannaan täytäntöön. Periaatteesta poiketaan myös silloin kun uhri ei ole pitkään kestäneen poliisin esitutkinnan tai rikosoikeudellisen menettelyn vuoksi voinut nostaa yksityisoikeudellista kannetta toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Koska uhri ei voi vaikuttaa tällaisiin viivytyksiin, niiden ei pitäisi haitata hänen mahdollisuuksiaan saada korvaus kohtuullisen ajan kuluessa rikoksen tapahtumisesta. Periaatteesta voidaan poiketa myös silloin kun uhrilla on ollut vaikeuksia nostaa yksityisoikeudellinen kanne rikoksentekijää vastaan.

Tässä artiklassa esitettyjen kriteerien soveltaminen ei saa vaikuttaa kielteisesti mahdollisuuteen saada ennakkokorvaus. Mahdollisuutta saada ennakkokorvaus säännellään ainoastaan 5 artiklassa määritellyin ehdoin.

Toissijaisen soveltamisen periaatetta voidaan soveltaa ainoastaan välittömään uhriin; huollettavana olevaa henkilöä tai lähisukulaista ei voida vaatia nostamaan kanne rikoksentekijää vastaan ennen kuin he voivat hakea korvausta valtiolta.

9 artikla

Kaksinkertaisen korvauksen välttämiseksi jäsenvaltiot voivat vähentää valtion korvauksesta ne korvaukset tai muut edut, joita on saatu muista lähteistä, esimerkiksi rikoksentekijältä, valtiolta tai vakuutuksesta.

10 artikla

Artiklassa säädetään mahdollisuudesta siirtää uhrin oikeudet valtiolle, niin että jäsenvaltio voi hakea vahingonkorvaustuomion täytäntöönpanoa ja vaatia rikoksentekijää maksamaan valtiolle korvauksen sen jälkeen kun uhrille on maksettu korvaus valtion varoista.

11 artikla

Artiklassa annetaan jäsenvaltioille oikeus vaatia hakijaa ilmoittamaan rikoksesta toimivaltaisille viranomaisille, yleensä poliisille, ennen korvauksen hakemista. Ilmoitus voidaan tehdä joko siinä jäsenvaltiossa, jossa rikos on tapahtunut, tai uhrin asuinvaltiossa. Ilmoituksen tekemiselle voidaan asettaa määräaika. Vaatimuksesta voidaan myös poiketa artiklan 3 kohdan mukaisesti; aina ei esimerkiksi voida edellyttää, että uhri olisi valmis tekemään rikosilmoituksen, jos tapaukseen liittyy järjestäytynyttä rikollisuutta tai naisiin tai alaikäisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

12 artikla

Edellä 8 artiklassa säädetty toissijaisen soveltamisen periaate kattaa korvaushakemuksen suhteen rikoksentekijää vastaan nostettuun yksityisoikeudelliseen kanteeseen, kun taas 12 artikla kattaa hakemuksen suhteen rikoksen vuoksi aloitettuun rikosoikeudelliseen menettelyyn. Uhrille voi aiheutua huomattavaa viivästystä, jos korvausta ei voida myöntää ennen rikosoikeudellisen menettelyn päättymistä. Siksi jäsenvaltioiden mahdollisuutta odottaa tällaisten menettelyjen tulosta rajoitetaan niihin tapauksiin, joissa tuloksella on merkitystä korvaushakemuksen käsittelyn kannalta, ja edellyttäen että uhrille ei aiheudu tarpeetonta viivästystä tai taloudellisia vaikeuksia. Nämä ehdot ovat kumulatiivisia. Korvaushakemusta koskevan päätöksen lykkääminen näistä syistä ei kuitenkaan saa vaikuttaa hakijan mahdollisuuteen saada ennakkokorvaus, sillä sitä säännellään ainoastaan 5 artiklassa määritellyin ehdoin.

13 artikla

Jäsenvaltiot voivat säätää vähimmäisvaatimuksena, että hakemus on tehtävä viimeistään kahden vuoden kuluttua rikoksen tapahtumisesta tai poliisin esitutkinnan tai rikosoikeudellisen menettelyn päättymisestä. Tästäkin säännöstä on kuitenkin säädettävä poikkeuksia. Poikkeukset koskevat mm. tapauksia, joissa uhri ei ole voinut tehdä hakemusta määräajassa esimerkiksi sen vuoksi, että hän oli rikoksen tapahtuessa alaikäinen. Poikkeuksia sovelletaan myös rajatylittävissä tapauksissa.

14 artikla

Artikla koskee hakemusten vastaanottamiseen ja käsittelyyn liittyviä hallinnollisia menettelyjä. Nämä seikat jätetään kokonaan jäsenvaltioiden harkintavaltaan, kolmea poikkeusta lukuun ottamatta: menettelyjen on oltava mahdollisimman yksinkertaisia ja nopeita, jotta voidaan välttää uhrin vahinkojen kertautuminen. Toiseksi hakemus on voitava tehdä millä tahansa EU:n virallisella kielellä, jotta voidaan välttää syrjintä EU:n kansalaisten ja muiden EU:n alueella laillisesti asuvien henkilöiden kesken sekä helpottaa korvauksen myöntämistä uhrille rajatylittävissä tilanteissa. Kolmanneksi hakijan on voitava hakea muutosta hylkäävään päätökseen.

15 artikla

Artiklassa säädetään jäsenvaltioiden velvollisuudesta varmistaa, että kaikilla uhreilla on mahdollisuus saada tietoa valtion korvauksesta; yleensä tiedon pitäisi tulla poliisilta. Tiedotuksen tulisi kattaa ainakin tässä direktiivissä mainitut kriteerit siten kuin niitä sovelletaan kussakin jäsenvaltiossa sekä kyseisessä jäsenvaltiossa sovellettava korvauksen hakemiseen liittyvä hallinnollinen menettely. Viranomaisten alueellinen tai erityinen toimivalta on mainittava vain niissä jäsenvaltioissa, joissa korvaushakemusten käsittelijöiksi on nimetty useita viranomaisia. Monissa vihreään kirjaan tulleissa kommenteissa korostettiin, että on erittäin tärkeää antaa uhreille tietoa mahdollisuudesta saada valtion korvaus. Tiedot, jotka toimivaltaisten viranomaisten on annettava, vastaavat sisällöltään 24 artiklan mukaisesti laadittavan käsikirjan tietoja. Tarvittavista käännöksistä huolehtii komissio.

16 artikla

Artiklassa säädetään periaate, jonka mukaan on helpotettava valtion korvauksen saamista rajatylittävissä tilanteissa, mikä on tämän ehdotuksen toinen erityistavoite. Periaate heijastaa vihreässä kirjassa esitettyä ajatusta "keskinäiseen oikeusapuun perustuvasta mallista", jota kannatettiin useimmissa kommenteissa. Sen mukaan jäsenvaltioiden on nimettävä periaatetta toteuttamaan yksi tai useampi viranomainen; jäsenvaltiot voivat itse päättää, nimeävätkö ne tähän tehtävään saman viranomaisen, joka vastaa hakemusten käsittelystä ja niiden perusteella tehtävistä päätöksistä.

17 artikla

Artikla koskee hakijan oikeutta saada asuinvaltionsa viranomaisilta apua korvauksen hakemiseksi toiselta jäsenvaltiolta. Avustavan viranomaisen on annettava hakijalle tarvittavat lomakkeet ja tiedot sen jäsenvaltion korvausjärjestelmästä, josta korvausta on tarkoitus hakea. Avustavan viranomaisen ei tarvitse antaa perusteellista neuvontaa toisen jäsenvaltion korvausjärjestelmän toiminnasta eikä vastata eri kriteerien tulkintaa koskeviin yksityiskohtaisiin kysymyksiin. Viranomaisen on kuitenkin kyettävä antamaan perustietoa hakemuksen täyttämisestä ja selittämään hakijalle, mitä muita asiakirjoja hakemukseen on liitettävä, esimerkiksi lääkärintodistus, poliisin esitutkintapöytäkirja jne. Koska päätös hakemuksesta tehdään siinä jäsenvaltiossa, jossa rikos on tapahtunut, avustavan viranomaisen tehtävänä ei ole arvioida itse hakemusta, lukuun ottamatta tapauksia, joissa on ilmeistä, ettei hakemusta ole tehty vilpittömässä mielessä.

18 artikla

Kun hakemus on täytetty, avustava viranomainen toimittaa sen päättävälle viranomaiselle. Avustavan viranomaisen on kiinnitettävä päättävän viranomaisen huomio artiklan a-d alakohdassa lueteltuihin seikkoihin, jotta hakemuksen käsittelyä voidaan nopeuttaa ja viranomaisten välistä yhteistyötä helpottaa.

19 artikla

Päättävä viranomainen ilmoittaa hakemuksen vastaanottamisesta ja ilmoittaa avustavalle viranomaiselle a-d alakohdassa luetelluista seikoista. Tämä tarkoittaa mm. tietoja päättävän viranomaisen yhteyshenkilöstä, niin että asiaa käsittelevät viranomaiset voivat olla suoraan yhteydessä toisiinsa.

20 artikla

Tämä artikla vastaa 17 artiklaa, sillä siinä velvoitetaan avustava viranomainen toimittamaan lisätietoja, joita päättävä viranomainen saattaa pyytää hakemuksen vastaanottamisen jälkeen.

21 artikla

Artiklassa säädetään asiaa käsittelevien viranomaisten yhteistyöstä, jotta hakijaa voitaisiin mahdollisuuksien mukaan kuulla hänen asuinvaltiossaan. Kuulemisen ja hakemusta koskevan päätöksen tarpeellisuudesta päättää päättävä viranomainen oman kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti. Käytännössä tämä voidaan tehdä joko niin, että avustava viranomainen kuulee hakijaa ja toimittaa kuulemisesta laaditun pöytäkirjan päättävälle viranomaiselle, tai päättävä viranomainen voi kuulla hakijaa suoraan puhelin- tai videokokouksen avulla. Tämä vastaa todisteiden vastaanottamisesta annetussa neuvoston asetuksessa säädettyjä mahdollisuuksia, ja kuulemiseen sovellettavaa lainsäädäntöä koskevat periaatteet ovat tässä ehdotuksessa niin ikään samat kuin kyseisessä asetuksessa.

22 artikla

Artiklassa velvoitetaan päättävä viranomainen lähettämään korvaushakemusta koskeva päätös ja siitä laadittu yhteenveto avustavalle viranomaiselle ja hakijalle. Velvollisuus koskee myös mahdollisesta ennakkokorvauksesta tehtyä erillistä päätöstä.

23 artikla

Artiklassa säädetään viranomaisten välisessä yhteistyössä käytettävästä kielestä. Hakija voi itse päättää, millä kielellä hän laatii hakemuksen. Päätösten kirjoittamiseen käytettävän kielen päättää luonnollisesti kukin jäsenvaltio omien virallisten kieltensä mukaisesti. Edellä 22 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu päätöstä koskeva yhteenveto on kuitenkin laadittava kielellä, jota avustava viranomainen on ilmoittanut ymmärtävänsä. Hakijan kuulemisesta laadittavan pöytäkirjan kielen voi valita avustava viranomainen. Kieli voidaan valita esimerkiksi sen mukaan, käytetäänkö kuulemisessa tulkkia. Ehdotuksen 18-22 artiklan mukaan tapahtuvassa viranomaisten välisessä tietojenvaihdossa on käytettävä kieltä, jota vastaanottava viranomainen on kussakin tapauksessa ilmoittanut ymmärtävänsä. Nämä kielisäännökset luovat edellytykset viranomaisten sujuvalle yhteistyölle. Päävastuu mahdollisista käännöksistä on päättävällä viranomaisella.

Artiklan 2 ja 3 kohdassa kielletään ottamasta maksua asiakirjojen toimittamisesta tai niiden oikeaksi todistamisesta, jotta voidaan välttää raskaat tai byrokraattiset menettelyt, jotka voisivat haitata asiaa käsittelevien viranomaisten yhteistyön tehokkuutta.

24 artikla

Artiklassa säädetään avustavien viranomaisten käyttöön tarkoitetun käsikirjan laatimisesta. Käsikirjaan kootaan kaikki tiedot, joita avustava viranomainen tarvitsee voidakseen täyttää direktiivin 2 jaksoon perustuvat velvollisuutensa, muun muassa:

- Mikä on päättävä viranomainen siinä jäsenvaltiossa, josta korvausta haetaan;

- Mitä kieltä on käytettävä yhteydenpidossa tämän viranomaisen kanssa;

- Millaisia kriteereitä ja ehtoja kyseisen jäsenvaltion korvausjärjestelmässä on asetettu ja mitä hakemuslomakkeita vaaditaan.

Käsikirja voidaan laatia siviili- ja kauppaoikeuden alan Euroopan oikeudellisen verkoston [22] avulla, niin ettei tätä varten tarvitse perustaa uutta organisaatiota, esimerkiksi komiteaa. Komissio huolehtii tarvittavista käännöksistä ja käsikirjan päivittämisestä yhteistyössä jäsenvaltioiden kanssa ja tarvittaessa oikeudellisen verkoston avulla. Kun käsikirja on käännetty, jäsenvaltioille toimitetaan kielitoisinnot, joita ne tarvitsevat 15 artiklan 2 kohtaan perustuvien velvollisuuksiensa täyttämiseksi.

[22] Neuvoston päätös 2001/470/EY, tehty 28 päivänä toukokuuta 2001. EYVL L 174, 27.6.2001, s. 25.

25 artikla

Artiklassa luodaan kussakin jäsenvaltiossa toimivien yhteysviranomaisten järjestelmä, jotta voidaan edelleen helpottaa rajatylittäviin tapauksiin liittyvää jäsenvaltioiden välistä yhteistyötä korvausten maksamiseksi rikoksen uhreille. Tarkoituksena on erityisesti löytää ratkaisu vaikeuksiin, joita saattaa liittyä tämän ehdotuksen 2 jakson täytäntöönpanoon. Yhteysviranomaiset osallistuvat myös yhteistyöhön komission kanssa 24 artiklassa tarkoitetun käsikirjan laatimiseksi. Siviili- ja kauppaoikeuden alan oikeudellinen verkosto tarjoaa puitteet käsikirjan laatimiseen liittyvälle yhteysviranomaisten yhteistyölle, kuten verkoston perustamispäätöksen 2 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetään.

26 artikla

Artikla sisältää vakiolausekkeen, jonka perusteella jäsenvaltiot voivat panna täytäntöön tässä ehdotuksessa säädettyjä vähimmäisvaatimuksia suotuisammat säännökset. Siinä mainitaan erityisesti, että kukin jäsenvaltio voi suorittaa korvauksen niille kansalaisilleen tai maassa laillisesti asuville henkilöille, jotka ovat joutuneet rikoksen uhreiksi maan alueen ulkopuolella; tämä mahdollisuus ei välttämättä ole kaikissa tapauksissa yksittäiselle uhrille suotuisampi. Artiklan 2 kohdassa kielletään jäsenvaltioita heikentämästä nykyisiä käytäntöjä tämän direktiivin perusteella.

27-29 artikla

Näissä artikloissa esitetään yhteisön direktiiveissä käytetyt vakiolausekkeet ja täsmennetään määräaika, johon mennessä direktiivi on saatettava osaksi kansallista lainsäädäntöä. Lisäksi säädetään, että jäsenvaltioiden ei tarvitse säätää säännösten takautuvasta soveltamisesta siinä merkityksessä, että uhreille olisi maksettava korvaus rikoksista, jotka on tehty ennen direktiivin täytäntöönpanolle asetetun määräajan päättymistä, vaikka korvaushakemus olisikin tehty kyseisen päivämäärän jälkeen.

2002/0247 (CNS)

Ehdotus: NEUVOSTON DIREKTIIVI, rikoksen uhreille maksettavista korvauksista

EUROOPAN UNIONIN NEUVOSTO, joka

ottaa huomioon Euroopan yhteisön perustamissopimuksen ja erityisesti sen 308 artiklan,

ottaa huomioon komission ehdotuksen [23],

[23] EYVL C [...], [...], s. [...].

ottaa huomioon Euroopan parlamentin lausunnon [24],

[24] EYVL C [...], [...], s. [...].

ottaa huomioon talous- ja sosiaalikomitean lausunnon [25],

[25] EYVL C [...], [...], s. [...].

sekä katsoo seuraavaa:

(1) Euroopan unioni on asettanut tavoitteekseen pitää yllä ja kehittää unionia vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvana alueena, jossa taataan henkilöiden vapaa liikkuvuus. Tämän tavoitteen toteuttamiseksi on toteutettava myös toimenpiteitä rikoksen uhrien suojaamiseksi.

(2) Neuvoston ja komission vuonna 1998 laatimassa Wienin toimintasuunnitelmassa kehotettiin käsittelemään rikoksen uhrien tukemiseen liittyviä kysymyksiä laatimalla vertaileva selvitys korvausjärjestelmistä ja arvioimalla mahdollisuuksia toteuttaa toimenpiteitä EU:n piirissä.

(3) Komissio esitti vuonna 1999 tiedonannon "Rikoksen uhrit Euroopan unionissa - normit ja toiminta".

(4) Tampereella 15 ja 16 päivänä lokakuuta 1999 kokoontunut Eurooppa-neuvosto otti huomioon komission tiedonannon ja kehotti laatimaan vähimmäisvaatimukset rikoksen uhrien suojaamisesta, erityisesti heidän mahdollisuuksistaan saada oikeussuojaa ja oikeudestaan saada vahingonkorvauksia, oikeudenkäyntikulut mukaan luettuina. Lisäksi päätelmissä kehotettiin laatimaan kansallisia ohjelmia, joilla rahoitettaisiin sekä julkisyhteisöjen että hallituksista riippumattoman sektorin toimia rikoksen uhrien avustamiseksi ja suojelemiseksi.

(5) Neuvosto hyväksyi 15 päivänä maaliskuuta 2001 puitepäätöksen 2001/220/YOS [26] uhrin asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyissä. Päätös perustuu Euroopan unionista tehdyn sopimuksen VI osastoon, ja sen perusteella rikoksen uhrit voivat rikosoikeudenkäynnin yhteydessä vaatia rikoksentekijältä korvauksia. Rikoksen uhreille kuuluvia korvauksia käsitellään vain kyseisessä säännöksessä.

[26] EYVL L 82, 22.3.2001, s. 1.

(6) Komissio hyväksyi 28 päivänä syyskuuta 2001 vihreän kirjan rikoksen uhreille maksettavista korvauksista. Vihreässä kirjassa käynnistettiin keskustelu siitä, mitä tavoitteita tällä alalla voitaisiin toteuttaa yhteisön aloitteen avulla, niin että Tampereella kokoontuneen Eurooppa-neuvoston päätelmissä asetettu tavoite rikoksen uhreille maksettavista korvauksista voitaisiin toteuttaa.

(7) Vihreään kirjaan saaduissa vastauksissa, muun muassa Euroopan parlamentin päätöslauselmassa ja talous- ja sosiaalikomitean lausunnossa, vaadittiin rikoksen uhreille Euroopan unionin alueella maksettaviin korvauksiin sovellettavien vähimmäisvaatimusten laatimista ja tällaisten korvausten saatavuuden helpottamista rajatylittävissä tapauksissa.

(8) Tämän direktiivin tarkoituksena on säätää rikoksen uhreille Euroopan unionin alueella maksettaviin korvauksiin sovellettavat vähimmäisvaatimukset sekä helpottaa tällaisten korvausten saatavuutta rajatylittävissä tilanteissa. Näiden tavoitteiden toteuttaminen vastaa Tampereella kokoontuneen Eurooppa-neuvoston vaatimuksia sekä vihreässä kirjassa ja siihen saaduissa kommenteissa esitettyjä ajatuksia.

(9) Tämän direktiivin tavoitteet edistävät vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvan alueen luomista Euroopan unioniin ja henkilöiden vapaata liikkuvuutta. Direktiivissä säädetyt toimenpiteet täydentävät niitä toimenpiteitä, jotka Euroopan unioni on toteuttanut edistääkseen oikeudellista yhteistyötä yksityisoikeuden alalla, torjuakseen rikollisuutta ja terrorismia ja varmistaakseen, että liikenneonnettomuuksien uhreille maksetaan korvaus.

(10) Koska tässä direktiivissä säädetyt toimenpiteet ovat välttämättömiä, jotta yhteisön tavoitteet voidaan saavuttaa, eikä perustamissopimuksessa määrätä erityisestä toimivallasta tällaisen säädöksen laatimiseksi, olisi sovellettava perustamissopimuksen 308 artiklaa.

(11) On yleisesti tunnettu seikka, että rikoksen uhri ei useinkaan voi saada korvausta rikoksentekijältä, koska rikoksentekijä ei varojen puutteen vuoksi välttämättä pysty noudattamaan vahingonkorvausten maksamista koskevaa tuomiota tai koska häntä ole saatu kiinni tai häntä vastaan nostettu kanne ei ole johtanut tuomioon.

(12) Tämän tilanteen korjaamiseksi on kolmessatoista jäsenvaltiossa otettu käyttöön valtion varoista rahoitettava korvausjärjestelmä, josta voidaan maksaa korvaus rikoksen uhreille. Nämä järjestelmät poikkeavat toisistaan huomattavasti siinä suhteessa, millaisten rikosten uhreille korvausta voidaan maksaa ja miten korvauksen määrä määritetään. Kahdessa jäsenvaltiossa ei ole lainkaan julkista korvausjärjestelmää.

(13) Euroopan unionin alueella tapahtuneiden rikosten uhrien tulisi voida saada kärsimistään vahingoista asianmukainen korvaus riippumatta siitä, missä jäsenvaltiossa he asuvat ja missä jäsenvaltiossa rikos on tehty.

(14) Koska jäsenvaltioiden nykyiset korvausjärjestelmät poikkeavat toisistaan huomattavasti ja koska olisi otettava huomioon jäsenvaltioiden yhteiskunnalliset ja taloudelliset eroavuudet, olisi lainsäädäntöjen yhdenmukaistamisen sijasta pyrittävä laatimaan vähimmäisvaatimukset.

(15) Vähimmäisvaatimusten tulisi kattaa henkilöön kohdistuvien rikosten, muun muassa väkivaltarikosten, terroritekojen, seksuaalirikosten, naisiin ja lapsiin kohdistuvien rikosten sekä rasismiin ja muukalaisvihaan liittyvien rikosten uhrit. Vähimmäissääntöjen tulisi kattaa rikoksen uhrille henkilövahingon vuoksi aiheutuneet vahingot, esinevahinkoja ja varallisuuden vähenemistä lukuun ottamatta. Vähimmäissääntöjen on katettava myös rikoksen aiheuttamiin vammoihin kuolleen uhrin huollettavana olleet henkilöt ja lähisukulaiset.

(16) Korvausta olisi voitava maksaa kaikille Euroopan unionin kansalaisille ja jäsenvaltioiden laillisille asukkaille ilman syrjintää.

(17) Vähimmäisvaatimusten tulisi myös liittyä kunkin jäsenvaltion kansalliseen vahingonkorvausoikeuteen, jotta voidaan varmistaa korvauksen asianmukainen taso sekä sääntöjen selkeys ja ymmärrettävyys ja välttää samalla harmonisointi.

(18) Korvauksen on katettava myös muut kuin taloudellisesti määritellyt vahingot, erityisesti jotta voidaan varmistaa asianmukaisen korvauksen myöntäminen vakavien rikosten uhreille sekä rikoksen seurauksena kuolleiden uhrien huollettavana olleille henkilöille ja lähisukulaisille.

(19) Jäsenvaltioilla tulisi olla mahdollisuus pitää voimassa tai ottaa käyttöön periaate, jonka mukaan vastuu rikoksen uhrille maksettavasta korvauksesta kuuluu ensisijaisesti rikoksentekijälle. Tämän periaatteen soveltamisessa olisi kuitenkin otettava käyttöön eräitä rajoituksia, jotta voidaan välttää uhrille maksettavan korvauksen tarpeeton viivästyminen ja vähentää uhriksi joutumisen vaikutusten kertautumisen riskiä.

(20) Jotta voidaan varmistaa, että kaikkia rikoksen uhreja Euroopan unionissa kohdellaan yhdenvertaisesti, vähimmäisvaatimuksissa olisi käsiteltävä myös rajoituksia, joita korvauksen myöntämiseen voidaan soveltaa, erityisesti silloin kun rajoitukset liittyvät rikoksen uhrille kuuluviin velvollisuuksiin, muun muassa velvollisuuteen ilmoittaa rikoksesta poliisille ja hakea korvausta tietyssä määräajassa. On myös säädettävä näihin rajoituksiin tehtävistä poikkeuksista, jotta rikoksen uhrille ei aseteta kohtuuttomia vaatimuksia ja jotta voidaan ottaa huomioon vaikeudet, joita uhrille saattaa aiheutua rajatylittävässä tilanteessa.

(21) Olisi otettava käyttöön jäsenvaltioiden viranomaisten välinen yhteistyöjärjestelmä, jotta voidaan helpottaa korvauksen saamista tapauksissa, joissa rikos on tehty muussa jäsenvaltiossa kuin uhrin asuinvaltiossa.

(22) Tällaisen järjestelmän tulisi varmistaa, että rikoksen uhri voi aina kääntyä asuinvaltionsa viranomaisten puoleen saadakseen apua käytännön ongelmissa ja kielivaikeuksissa, joita liittyy rajatylittäviin tilanteisiin; tämä ei kuitenkaan vaikuta jäsenvaltioiden oikeuteen määrittää korvauksen maksamisvelvollisuus alueperiaatteen mukaisesti.

(23) Järjestelmässä olisi oltava säännökset, joiden avulla rikoksen uhri voi saada hakemuksen tekemiseen tarvittavat tiedot ja joiden nojalla asiaa käsittelevät viranomaiset voivat tehdä yhteistyötä tehokkaasti.

(24) Tässä direktiivissä kunnioitetaan perusoikeuksia ja noudatetaan Euroopan unionin perusoikeuskirjan periaatteita yhteisön lainsäädännön yleisinä oikeusperiaatteina.

(25) EY:n perustamissopimuksen 5 artiklassa vahvistettujen toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden mukaisesti tämän direktiivin tavoitetta, joka on rikoksen uhreille maksettaviin korvauksiin sovellettavien vähimmäisvaatimusten laatiminen sekä tällaisten korvausten saatavuuden helpottaminen rajatylittävissä tilanteissa, ei voida riittävällä tavalla saavuttaa jäsenvaltioiden tasolla, ja se voidaan siten direktiivin vaikutukset ja laajuus huomioon ottaen paremmin saavuttaa yhteisön tasolla. Tässä asetuksessa ei ylitetä sitä, mikä on tarpeen näiden tavoitteiden saavuttamiseksi,

ON ANTANUT TÄMÄN DIREKTIIVIN:

1 artikla Tavoite

Tämän direktiivin tarkoituksena on säätää rikoksen uhreille maksettaviin korvauksiin sovellettavat vähimmäisvaatimukset sekä helpottaa tällaisten korvausten saatavuutta rajatylittävissä tilanteissa.

1 jakso Rikoksen uhreille maksettavia korvauksia koskevat vähimmäisvaatimukset

2 artikla Henkilöllinen ja alueellinen soveltamisala

1. Ellei tämän direktiivin säännöksistä muuta johdu, jäsenvaltiot maksavat korvauksen

(a) uhrille, jolle on aiheutunut henkilövahinko, joka johtuu suoraan jonkin jäsenvaltion alueella tehdystä, uhrin henkeen, terveyteen tai hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa kohdistuneesta tahallisesta rikoksesta;

(b) edellä a alakohdassa määritellyn uhrin lähisukulaisille ja huollettavana olleille henkilöille, silloin kun uhri on kuollut hänelle aiheutuneiden vammojen vuoksi.

2. Edellä 1 kohtaa sovellettaessa sovelletaan seuraavaa:

(a) 'uhrilla' tarkoitetaan luonnollista henkilöä, joka on kärsinyt vahinkoa, mukaan lukien fyysinen tai henkinen vaurio, henkinen kärsimys tai taloudelliset menetykset, sellaisista teoista, jotka ovat vastoin jäsenvaltion rikoslakia;

(b) 'tahallinen rikos', 'lähisukulainen' ja 'huollettavana oleva henkilö' määritellään sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, jossa rikos on tehty;

(c) 'henkilövahinko' kattaa sekä fyysiset että psyykkiset vammat.

3 artikla Vastuu korvauksen maksamisesta ja syrjintäkielto

1. Korvauksen maksaa se jäsenvaltio, jonka alueella rikos on tehty.

2. Korvaus maksetaan Euroopan unionin kansalaisille ja jäsenvaltioissa laillisesti asuville henkilöille ilman syrjintää.

4 artikla Korvauksen määrän määrittämisessä sovellettavat periaatteet

1. Korvaus kattaa sekä taloudelliset että taloudellisesti määrittelemättömät muut vahingot, jotka johtuvat suoraan uhrille aiheutuneesta henkilövahingosta, tai kun kyseessä ovat lähisukulaiset tai huollettavana olleet henkilöt, uhrin kuolemasta.

2. Korvauksen suuruus määritellään:

(a) tapauskohtaisesti, silloin kun korvaus ei kokonaisuutena poikkea merkittävästi siitä, mitä hakijalle on määrätty tai voitaisiin määrätä vahingonkorvaukseksi yksityisoikeuden nojalla siinä jäsenvaltiossa, joka on vastuussa korvauksen suorittamisesta, tai

(b) ennalta määritellyn tariffin mukaisesti joko koko korvaussumman osalta tai vain joidenkin tai kaikkien korvauksen kattamien eri vahinkojen osalta.

Edellä b kohdassa tarkoitetun tariffin on perustuttava sellaisen korvauksen keskiarvoon, joka hakijalle voitaisiin määrätä vahingonkorvaukseksi yksityisoikeuden nojalla siinä jäsenvaltiossa, joka on vastuussa korvauksen suorittamisesta.

3. Edellä 2 kohdan säännöksistä poiketen jäsenvaltiot voivat määrittää hakijalle maksettavan kokonaiskorvauksen enimmäismääräksi vähintään 60 000 euroa.

Jäsenvaltiot voivat myös säätää, että uhrille ansionmenetyksen vuoksi tai huollettavana olleelle henkilölle elatuksen menetyksen vuoksi maksettavaa korvausta voidaan hakijan taloudellisen tilanteen perusteella vähentää tai rajoittaa se enimmäismäärään, jonka jäsenvaltiot määrittävät.

4. Korvaus voidaan maksaa kertasuorituksena tai erissä joko koko korvaussumman osalta tai vain joidenkin tai kaikkien korvauksen kattamien eri vahinkojen osalta.

5 artikla Ennakkokorvaus

1. Jäsenvaltiot suorittavat haetusta korvauksesta ennakkomaksun, jos:

(a) hakemus on todettu periaatteessa korvauskelpoiseksi;

(b) on odotettavissa, että asiassa ei voida tehdä lopullista päätöstä kovin pian korvaushakemuksen tekemisen jälkeen;

(c) se on hakijan taloudellisen tilanteen vuoksi perusteltua; ja

(d) voidaan kohtuullisen varmasti olettaa, että rikoksentekijä ei pysty noudattamaan edes osittain tuomiota tai päätöstä, jonka mukaan hänen on maksettava vahingonkorvausta uhrille .

2. Jäsenvaltiot voivat vaatia, että ennakkokorvaus on maksettava takaisin osittain tai kokonaan, jos korvaushakemusta koskevassa lopullisessa päätöksessä todetaan, että hakemus on hylättävä, tai jos korvauksen määrä on pienempi kuin ennakkokorvaus.

6 artikla Vähäisiä vahinkoja koskeva sääntö

Jäsenvaltiot voivat evätä korvauksen myöntämisen uhreille, joille on aiheutunut vain vähäisiä vahinkoja.

7 artikla Uhrin käyttäytyminen rikoksen yhteydessä

Jäsenvaltiot voivat säätää, että korvausta voidaan vähentää tai evätä se kokonaan sen perusteella, että uhrin käyttäytymisellä on välitön yhteys vahingon aiheutumiseen tai kuolemaan johtaneessa tilanteessa.

8 artikla Toissijainen soveltaminen

1. Jäsenvaltiot voivat 2 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetuissa tapauksissa ja 5 artiklan soveltamista rajoittamatta asettaa korvauksen myöntämisen ehdoksi, että hakija on nähnyt kohtuullisesti vaivaa, jotta asiassa annettaisiin tuomio tai päätös rikoksentekijän maksamasta korvauksesta ja jotta tällainen tuomio tai päätös pantaisiin täytäntöön.

2. Edellä 1 kohdassa säädettyä ehtoa soveltaessaan jäsenvaltioiden on tehtävä poikkeus, kun

(a) on todennäköistä, että rikoksentekijä ei pysty noudattamaan uhrille maksettavaa vahingonkorvausta koskevaa tuomiota tai päätöstä edes osittain;

(b) hakija ei ole onnistunut saamaan tuomiota tai päätöstä korvauksen saamiseksi rikoksentekijältä kahden vuoden kuluessa siitä kun rikos on tehty, siksi että poliisin esitutkintaa tai rikoksen vuoksi aloitettua rikosoikeudenkäyntiä ei ole saatu päätökseen siihen mennessä; tai

(c) hakijalla on ollut vaikeuksia 1 kohdassa mainitun tuomion tai päätöksen saamisessa siksi, että hän ei ole voinut nostaa asuinvaltiossaan yksityisoikeudellista kannetta vahingonkorvauksen saamiseksi rikoksentekijältä.

9 artikla Muista lähteistä saatujen korvausten vähentäminen

1. Kaksinkertaisen korvauksen välttämiseksi jäsenvaltiot voivat vähentää myöntämästään korvauksesta tai vaatia korvauksen saaneelta henkilöltä takaisin korvaukset tai etuudet, jotka tämä on saanut samoista vahingoista jostakin muusta lähteestä.

2. Edellä 1 kohdan säännöksiä sovelletaan myös myönnettäviin tai jo suoritettuihin ennakkomaksuihin.

10 artikla Saatavan siirtyminen

Kun korvaus on maksettu, oikeus korvaukseen voi siirtyä korvauksen saaneelta henkilöltä jäsenvaltiolle tai toimivaltaiselle viranomaiselle.

11 artikla Rikoksesta ilmoittaminen

1. Jäsenvaltiot voivat 2 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetuissa tapauksissa asettaa korvauksen myöntämisen ehdoksi, että hakija on ilmoittanut rikoksesta toimivaltaisille viranomaisille siinä jäsenvaltiossa, jossa rikos on tehty.

Tämän vaatimuksen katsotaan täyttyvän, jos hakija ilmoittaa rikoksesta asuinvaltiossaan uhrin asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyissä 15 päivänä maaliskuuta 2001 tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS 11 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

2. Jäsenvaltiot, jotka soveltavat 1 kohdassa säädettyä ehtoa, voivat säätää, että ilmoitus on tehtävä määräajan kuluessa. Kyseinen määräaika ei saa kuitenkaan olla vähemmän kuin seitsemän päivää rikoksen tapahtumisesta.

3. Edellä 1 tai 2 kohdassa säädettyä ehtoa soveltaessaan jäsenvaltioiden on tehtävä poikkeus tapauksissa, joissa uhrilla on ollut pätevä syy jättää rikosta koskeva ilmoitus tekemättä tai jättää se tekemättä määräajan kuluessa. Tällaiseksi syyksi katsotaan muun muassa:

(a) rikokseen liittyvät olosuhteet tai uhrin suhde rikoksentekijään; tai

(b) uhrin kohtaamat huomattavat vaikeudet, jotka johtuvat siitä, että hän asuu vakituisesti muussa kuin siinä jäsenvaltiossa, jossa rikos oli tehty.

12 artikla Tilanne ennen rikosoikeudellisen tutkinnan päättymistä

1. Korvauksen ehdoksi ei saa asettaa sitä, että rikoksentekijä on tunnistettu tai että häntä vastaan on nostettu syyte.

2. Jäsenvaltiot voivat 5 artiklan mukaista ennakkomaksun mahdollisuutta rajoittamatta säätää, että korvaushakemusta koskevan päätöksen tekemistä lykätään, kunnes poliisin esitutkinta tai rikoksen vuoksi aloitettu rikosoikeudenkäyntimenettely on päättynyt, jos

(a) lykkääminen on tarpeen, jotta voidaan määrittää, johtuvatko aiheutuneet vammat tahallisesta rikoksesta; ja

(b) tämä ei aiheuta hakijan kannalta kohtuutonta viivytystä tai taloudellista haittaa.

13 artikla Määräaika hakemuksen tekemiselle

1. Jäsenvaltiot voivat asettaa korvauksen myöntämisen ehdoksi, että hakemus on tehty tietyssä määräajassa, joka ei saa missään tapauksessa olla vähemmän kuin kaksi vuotta poliisin esitutkinnan tai rikoksen vuoksi aloitetun rikosoikeudenkäyntimenettelyn päättymisestä, riippuen siitä, kumpi niistä on myöhäisempi. Jos asiassa ei ole aloitettu poliisin esitutkintaa tai rikosoikeudenkäyntimenettelyä, määräaika alkaa rikoksen tapahtumisesta.

2. Edellä 1 kohdassa säädettyä ehtoa soveltaessaan jäsenvaltioiden on tehtävä poikkeus tapauksissa, joissa hakijan ei olisi kohtuudella voitu edellyttää tekevän hakemusta asetetussa määräajassa. Tällä tarkoitetaan myös tapauksia, joissa uhrille on aiheutunut huomattavia vaikeuksia siitä, että hän asuu muussa kuin siinä jäsenvaltiossa, jossa rikos oli tehty.

14 artikla Toimivaltaiset viranomaiset ja hallintomenettelyt

1. Jäsenvaltioiden on perustettava tai nimettävä yksi tai useita viranomaisia, jotka ovat vastuussa korvaushakemuksia koskevien päätösten tekemisestä.

2. Jäsenvaltioiden on pyrittävä pitämään korvauksen hakijalta edellytettävät muodollisuudet mahdollisimman vähäisinä, rajoittamatta kuitenkaan mahdollisuutta arvioida hakemuksen korvauskelpoisuutta asianmukaisella tavalla ja mahdollisuutta päättää maksettavan korvauksen määrästä.

3. Hakijoilla on oltava oikeus tehdä hakemus millä tahansa Euroopan unionin virallisella kielellä.

4. Jäsenvaltioiden on säädettävä mahdollisuudesta hakea muutosta korvaushakemuksen hylkäävään päätökseen.

15 artikla Mahdollisille hakijoille tarkoitettu tiedotus

1. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että mahdollisilla korvauksen hakijoilla on mahdollisuus saada asianmukaisella tavalla tietoa korvauksenhakumahdollisuuksista siitä alkaen, kun he ovat ensimmäisen kerran yhteydessä toimivaltaisiin viranomaisiin, joille rikoksesta on ilmoitettava.

2. Edellä 1 kohdassa tarkoitetuissa tiedoissa on käsiteltävä 2-13 artiklassa säädettyjä hakemusten esittämistä koskevia perusteita, sellaisina kuin niitä sovelletaan, sekä tarvittaessa 14 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen viranomaisten erityistä ja alueellista toimivaltaa; tietojen on oltava saatavilla kaikilla Euroopan yhteisöjen virallisilla kielillä.

2 jakso Korvauksen saaminen rajatylittävissä tilanteissa

16 artikla Oikeus hakea korvausta asuinvaltiosta

1. Jos rikos on tehty muussa jäsenvaltiossa kuin hakijan asuinvaltiossa, hakijalla on oikeus tehdä hakemus asuinvaltionsa viranomaiselle, edellyttäen että hän kuuluu 2 artiklan 1 kohdan säännösten soveltamisalaan.

2. Jäsenvaltioiden on perustettava tai nimettävä yksi tai useita viranomaisia, jäljempänä 'avustavat viranomaiset', jotka vastaavat 1 kohdan soveltamisesta .

17 artikla Hakijoiden auttaminen

1. Avustavan viranomaisen on annettava hakijalle 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut tiedot ja tarvittavat hakemuslomakkeet 24 artiklan 2 kohdan perusteella laaditun käsikirjan mukaisesti.

2. Avustavan viranomaisen on avustettava hakijaa korvaushakemuksen täyttämisessä ja varmistettava mahdollisimman pitkälle, että siihen liitetään kaikki vaaditut todistusasiakirjat.

3. Avustava viranomainen ei saa arvioida hakemusta. Se voi kieltäytyä hakemuksen vastaanottamisesta vain jos on ilmeistä, että hakemus on tehty vilpillisessä mielessä.

18 artikla Hakemusten lähettäminen

Avustavan viranomaisen on lähetettävä hakemus ja sen liiteasiakirjat suoraan sen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, jäljempänä 'päättävä viranomainen', joka tekee hakemusta koskevan päätöksen. Avustavan viranomaisen on samalla annettava päättävälle viranomaiselle seuraavat tiedot:

(a) asian käsittelystä vastaava yhteyshenkilö;

(b) luettelo hakemuksen liitteenä olevista todistusasiakirjoista;

(c) tieto siitä, pyydetäänkö hakemuksessa ennakkokorvausta; ja

(d) tarvittaessa tieto siitä, millä kielellä hakemuslomake on täytetty.

19 artikla Hakemusten vastaanottaminen

Päättävän viranomaisen on toimitettava avustavalle viranomaiselle mahdollisimman pian 18 artiklan mukaisesti lähetetyn hakemuksen vastaanottamisen jälkeen seuraavat tiedot:

(a) asian käsittelystä vastaava yhteyshenkilö;

(b) ilmoitus hakemuksen vastaanottamisesta;

(c) mahdollisuuksien mukaan ilmoitus siitä, mihin mennessä hakemusta koskevan päätöksen arvioidaan olevan saatavilla, sekä tarvittaessa vastaava tieto ennakkokorvausta koskevan päätöksen tekemisestä; ja

(d) mahdolliset lisätietopyynnöt.

20 artikla Lisätietopyynnöt

Avustavan viranomaisen on avustettava hakijaa päättävän viranomaisen esittämiin lisätietopyyntöihin vastaamisessa ja toimitettava vastaukset mahdollisimman pian suoraan päättävälle viranomaiselle, tarvittaessa yhdessä hakemuksen liiteasiakirjoja koskevan luettelon kanssa.

21 artikla Hakijan kuuleminen

1. Jos päättävä viranomainen haluaa kuulla hakijaa oman jäsenvaltionsa lainsäädännön mukaisesti, sen on ilmoitettava tästä avustavalle viranomaiselle.

2. Tällaisen pyynnön esittämisen jälkeen avustavan ja päättävän viranomaisen on tehtävä yhteistyötä kuulemisen toteuttamiseksi, niin että mahdollisuuksien mukaan:

(a) avustava viranomainen voi kuulla hakijaa oman jäsenvaltionsa lainsäädännön mukaisesti ja toimittaa kuulemisesta pöytäkirjan päättävälle viranomaiselle; tai

(b) päättävä viranomainen kuulee hakijaa suoraan oman jäsenvaltionsa lainsäädännön mukaisesti puhelin- tai videokokouksen avulla.

22 artikla Lopullisen päätöksen tiedoksiantaminen

1. Päättävän viranomaisen on lähetettävä korvaushakemusta koskeva päätös ja siitä laadittu yhteenveto hakijalle ja avustavalle viranomaiselle mahdollisimman pian sen jälkeen kun päätös on tehty.

2. Edellä 1 kohdan säännöksiä sovelletaan myös mahdollisiin ennakkokorvausta koskeviin erillisiin päätöksiin.

23 artikla Muut säännökset

1. Tiedot, joita viranomaiset lähettävät toisilleen 18-22 artiklan soveltamiseksi, on esitettävä kielellä, jonka vastaanottava viranomainen on ilmoittanut hyväksyvänsä, lukuun ottamatta:

(a) hakemuslomakkeita ja liiteasiakirjoja, joissa käytettävästä kielestä säädetään 14 artiklan 3 kohdassa;

(b) päättävän viranomaisen tekemiä päätöksiä, joissa käytettävästä kielestä säädetään asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännössä;

(c) 21 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetusta kuulemisesta laadittua pöytäkirjaa, jossa käytettävän kielen määrää avustava viranomainen.

2. Palveluista, joita avustava viranomainen antaa 16-22 artiklan mukaisesti, ei peritä minkäänlaisia maksuja tai kuluja hakijalta eikä päättävältä viranomaiselta.

3. Hakemuslomakkeisiin ja muihin 18-22 artiklan mukaisesti toimitettaviin liiteasiakirjoihin ei sovelleta oikeaksi todistamista koskevia tai muita vastaavia muodollisuuksia.

3 jakso Täytäntöönpanosäännökset

24 artikla Komissiolle toimitettavat tiedot; käsikirja

1. Jäsenvaltioiden on toimitettava komissiolle viimeistään 31 päivänä joulukuuta 2004:

(a) luettelo 14 artiklan 1 kohdan ja 16 artiklan 2 kohdan mukaisesti perustetuista tai nimetyistä viranomaisista ja tieto siitä, minkä kielen tai mitä kieliä ne hyväksyvät 18-22 artiklan soveltamista varten sekä tarvittaessa tieto näiden viranomaisten erityisestä ja alueellisesta toimivallasta;

(b) 15 artiklan 1 kohdan mukaisesti laaditut tiedot; ja

(c) korvaushakemuslomakkeet.

Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle näihin tietoihin myöhemmin tehtävistä muutoksista.

2. Komissio laatii yhteistyössä päätöksellä 2001/220/YOS perustetun siviili- ja kauppaoikeuden alan Euroopan oikeudellisen verkoston kanssa Internetissä julkaistavan käsikirjan, joka sisältää jäsenvaltioiden 1 kohdan mukaisesti toimittamat tiedot. Komissio huolehtii käsikirjan kääntämisestä tarvittaville kielille.

25 artikla Yhteysviranomaiset

Kukin jäsenvaltio nimeää yhteysviranomaisen, jonka tehtävänä on

(a) avustaa 24 artiklan 2 kohdan täytäntöönpanossa;

(b) edistää tiivistä yhteistyötä ja tietojenvaihtoa jäsenvaltioiden avustavien ja päättävien viranomaisten välillä; ja

(c) auttaa etsimään ratkaisuja ongelmiin, joita 16-22 artiklan täytäntöönpanoon saattaa liittyä.

Yhteysviranomaiset kokoontuvat säännöllisesti yhteen siviili- ja kauppaoikeuden alan Euroopan oikeudellisen verkoston puitteissa.

26 artikla Suotuisammat säännökset

1. Tämä direktiivi ei estä jäsenvaltioita toteuttamasta seuraavia toimenpiteitä, jos asianomaiset säännökset ovat tämän direktiivin mukaisia:

(a) suotuisampien säännösten käyttöönotto tai säilyttäminen rikoksen uhrien tai muiden rikoksesta kärsimään joutuneiden henkilöiden hyväksi;

(b) sellaisten säännösten käyttöönotto tai säilyttäminen, joiden perusteella maksetaan korvaus jäsenvaltioiden alueen ulkopuolella tehtyjen rikosten uhreille tai muille henkilöille, joihin tällaisten rikosten vaikutukset ovat ulottuneet, jäsenvaltioiden tätä tarkoitusta varten säätämien edellytysten mukaisesti.

2. Tämän direktiivin täytäntöönpanon perusteella ei missään tapauksessa saa heikentää jäsenvaltioissa jo sovellettavia sääntöjä, jotka koskevat korvauksen myöntämistä rikoksen uhreille tai keille tahansa muille rikoksesta kärsimään joutuneille henkilöille.

27 artikla Täytäntöönpano

1. Jäsenvaltioiden on saatettava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 30 päivänä heinäkuuta 2005. Niiden on ilmoitettava tästä komissiolle viipymättä.

2. Jäsenvaltiot voivat säätää, että kyseisiä säännöksiä sovelletaan ainoastaan niihin hakijoihin, joiden vammat aiheuttanut rikos on tehty direktiivin 1 kohdassa asetetun määräpäivän jälkeen.

3. Näissä jäsenvaltioiden antamissa säädöksissä on viitattava tähän direktiiviin, tai niihin on liitettävä tällainen viittaus, kun ne virallisesti julkaistaan. Jäsenvaltioiden on säädettävä, miten viittaukset tehdään.

4. Jäsenvaltioiden on toimitettava tässä direktiivissä tarkoitetuista kysymyksistä antamansa keskeiset kansalliset säännökset kirjallisina komissiolle.

28 artikla Voimaantulo

Tämä direktiivi tulee voimaan kahdentenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, kun se on julkaistu Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä.

29 artikla Osoitus

Tämä direktiivi on osoitettu kaikille jäsenvaltioille.

Tehty Brysselissä [...]

Neuvoston puolesta

Puheenjohtaja