Talous- ja sosiaalikomitean lausunto aiheista:

"Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiden liiketoiminnan aloittamisesta, harjoittamisesta ja toiminnan vakauden valvonnasta", ja "Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi luottolaitosten liiketoiminnan aloittamiseen ja harjoittamiseen liittyvien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta annetun direktiivin 77/780/ETY muuttamisesta" () (1999/C 101/15)

Neuvosto päätti 16. marraskuuta 1998 perustamissopimuksen 198 artiklan mukaisesti pyytää talous- ja sosiaalikomitean lausunnon edellä mainituista ehdotuksista.

Asian valmistelusta vastannut "yhtenäismarkkinat, tuotanto ja kulutus" -jaosto antoi lausuntonsa 19. tammikuuta 1999. Esittelijä oli Umberto Burani.

Talous- ja sosiaalikomitea hyväksyi 27. 28. tammikuuta 1999 pitämässään 360. täysistunnossa (tammikuun 27. päivän kokouksessa) seuraavan lausunnon. Äänestyksessä annettiin 36 ääntä puolesta, 1 vastaan, ja 2 pidättyi äänestämästä.

1. Johdanto

1.1. Sähköinen kaupankäynti ja sen ennakoitu nopea leviäminen ovat ilmiö, johon sisältyy monia eri näkökohtia ja joka siten edellyttää sääntelyä sekä Euroopassa että maailmanlaajuisesti. Komissio on institutionaalisen tehtävänsä mukaisesti käynnistänyt ja suunnitellut useita aloitteita, joilla pyritään luomaan jäsenvaltioille yhteiset eurooppalaiset säännöt unohtamatta kuitenkaan, että Eurooppa on osa maailmaa, jolloin sääntöjä on sovellettava yhtenäisellä tavalla maailmanlaajuisesti.

1.2. Sähköinen kaupankäynti ja sen sovellukset tavaroiden ja palvelujen tarjonnassa ja hankinnassa edellyttävät, että velat ja saatavat hoidetaan kulloistenkin osapuolien ja koko järjestelmän uskottavuuden kannalta nopeasti, varmasti ja asianmukaisesti. On käynnistetty aloitteita, joiden tarkoituksena on antaa rahoitusjärjestelmän käyttäjille mahdollisuus tallentaa tietokoneen muistiin rahaa, jota voidaan siirtää elektronisesti velkojille. Siitä käytetään nimeä verkkoraha tai ohjelmistopohjainen raha. Kuten komissio toteaa perustelujen johdanto-osassa, verkkorahasta on kehittymässä keskeinen maksuväline Internetin yhä kasvavassa sähköisessä kaupankäynnissä.

1.3. Ohjelmistopohjaisen elektronisen rahan rinnalle on tulossa yksinkertaisempia maksuvälineitä, jotka ovat tavallisten kansalaisten ulottuvissa myös niiden, joilla ei ole tietokonetta ja joilla ei ole mahdollisuuksia tai tarvittavia tietoja Internetin tai muiden vastaavien avointen tai suljettujen järjestelmien käyttöön. Yksi näistä välineistä on ennakkomaksukortti. Se on sirukortti, johon on tallennettu ennakolta kortin liikkeeseenlaskijalle maksettu tietty summa, joka vähenee sitä mukaa, kun käyttäjä tekee pieniä ostoksia. Käytännössä se on kolikoita ja pieniä seteleitä sisältävän kukkaron elektroninen versio.

1.4. Elektronisen rahan () liikkeeseenlaskua voidaan tarkastella eri näkökulmista: kaupan, tekniikan, finanssi- ja rahapolitiikan kannalta. Komission tarkoituksena on keskittyä kahteen viimeksi mainittuun näkökohtaan. Itse asiassa se käsittelee rahoitusnäkökohtia ottaen välillisesti huomioon elektronisen rahan liikkeeseenlaskun vaikutukset rahankiertoon, joka kuuluu yksinomaan keskuspankkien toimivaltaan.

1.5. Komission mielestä elektronisen rahan liikkeeseenlaskua tulee säädellä toiminnan vakauden valvonnan kannalta. Tosin sanoen liikkeeseenlaskijaa tulee pitää finanssiyhteisönä, johon sovelletaan siten ensimmäistä ja toista pankkidirektiiviä luonnollisesti kuitenkin niin, että niihin tehdään tarvittavat muutokset ja poikkeukset, jotta voidaan ottaa huomioon muiden kuin pankkien erityinen ja rajattu toimiala silloin, kun niiden tavoitteena on yksinomaan elektronisen rahan liikkeeseenlasku. Tällaisia yhteisöjä kutsutaan elektronista rahaa käsitteleviksi laitoksiksi eli elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiksi.

2. Yleistä

2.1. Komitea kannattaa komission aloitetta. Markkinoita eli toimijoita ja kuluttajia tulee suojata aloitteilta, jotka jäävät kunkin jäsenvaltion lainsäädännössä määriteltyjen, rahoitusjärjestelmän vakauden tarkkailusta vastaavien viranomaisten valvontatoimien ulkopuolelle. Pankkidirektiivin säännösten laajentaminen koskemaan elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoita on siten komitean mielestä myönteistä, mutta se suhtautuu kuitenkin varauksin tiettyihin perusasioihin, jotka eivät koske niinkään itse direktiiviehdotuksia, vaan ennemminkin niiden minimaalisesta soveltamisesta johtuvia seurauksia. Nämä seuraukset eivät ole välttämättä ilmeisiä, mutta juuri tämän takia kaikki yksittäiset säännökset tulisi punnita tarkkaan sen valossa, mitä vaikutuksia niillä on muuhun kuin toiminnan vakauden valvontaan.

2.2. Yksi epäilyksiä herättävistä perusasioista on direktiivin lähestymistapa, joka perustuu jokseenkin köykäiseen toiminnan vakauden valvontaan ja jossa ei oteta huomioon valvonnan vaatimuksia laajassa merkityksessä. Tämä väite vaatii selvennystä: elektronisen rahan liikkeeseenlaskeminen on ensisijaisesti rahataloudellinen ilmiö. Se ei luo rahaa, vaan korvaa sen ainakin silloin, kun elektroninen raha lasketaan liikkeeseen luototonta käteisnostoa tai tililtä nostoa vastaan. Yhtenäisvaluutan käyttöönoton yhteydessä rahavirtojen valvonta siirtyy keskusyksikölle eli Euroopan keskuspankille, kun taas toiminnan vakauden valvonta jää jäsenvaltioiden viranomaisten vastuulle. Toimivallan ja roolien jaossa on näin väistämätön ristiriita, jota on vaikea ratkaista mikäli direktiiviehdotuksia sovelletaan nykyisellään yksinomaan Euroopan rahapolitiikkaa hoitavien viranomaisten ja toiminnan vakautta valvovien jäsenvaltioiden viranomaisten välisellä yhteistyöllä.

2.3. Toinen direktiivin ilmeinen puute on, ettei siinä ole otettu huomioon pohdintoja maksujärjestelmistä, jotka kuuluvat Euroopan rahapoliittisten viranomaisten valvontaan ja vastuualueeseen. Näitä järjestelmiä pidetään yleensä yleiseen etuun kuuluvina. Elektronisen rahan järjestelmien yhteentoimivuus on välttämätöntä niiden tehon takaamiseksi sisämarkkinoilla ja erityisesti sähköisessä kaupankäynnissä. Yhteentoimivuus edellyttää, että liikkeeseenlaskijat ovat mukana clearing- ja selvitysjärjestelmissä (settlement). Näihin järjestelmiin pääsylle on asetettu erittäin tiukat säännöt järjestelmään liittyvien vaarojen ehkäisemiseksi. Kun sääntöjä tutkitaan, voidaan heti huomata, että direktiiviehdotuksen vähimmäisvaatimusten mukaiset elektronisen rahan liikkeeseenlaskijat täyttävät harvoin maksujärjestelmissä mukanaolon vaatimukset. Selvitysjärjestelmään pääsy on tosin mahdollista valtuutettujen välittäjien kautta, mutta kaikkien järjestelmässä mukana olevien valvonta ei saa höllentyä tämän takia. Valvontaa tulee lisäksi toteuttaa yhtenäisesti, sillä jossain unionin jäsenmaassa luotu elektroninen raha voi liikkua vapaasti muissakin maissa.

2.4. Myös elektronisen rahan käsite on arveluttava. Käsitteeseen sisältyy kaksi tuotetta, joilla on joitain yhteisiä piirteitä, mutta jotka ovat pohjimmiltaan erilaisia teknisesti sekä niissä käytetyn teknologian kannalta ja joilla on ennen kaikkea erilaiset tavoitteet ja markkinavaikutukset.

2.5. Yhteisiä piirteitä () ovat mahdollisuus käyttää elektronista rahaa ilman pankin tai kolmannen osapuolen varmennusta sekä nimettömyys. Kun pankkitalletus tai tietty summa käteistä rahaa on muunnettu elektroniseksi rahaksi, se voi liikkua niin, että ainoastaan omistaja valvoo sitä. Lisäksi elektronista rahaa voidaan siirtää muille periaatteessa ilman, että sen alkuperä saadaan selville. Tämä tekee siitä täydellisen välineen rahanpesuun tai muuhun laittomaan toimintaan. Komissio varoittaa vaarasta, mutta näyttää lähes aliarvioivan sitä. Ehdotuksen perusteluissa mainitaan vain sulkeissa, että rahanpesudirektiiviä sovelletaan luonnollisesti myös elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoihin (). TSK on sitä mieltä, että elektronisen rahan rikollinen käyttömahdollisuus on yksi suurimmista huolenaiheista ja että säännöksissä tulisi ottaa huomioon yhteiskunnan suojeleminen tältä vaaralta.

2.6. Erilaiset tavoitteet johtuvat pääasiassa siitä, että ohjelmistopohjaista elektronista rahaa voidaan käyttää minkä tahansa suuruisten summien siirtoon muutamasta euron tai dollarin sentistä Internet-sivun käyttämiseksi aina potentiaalisesti rajattomiin summiin kaupankäynnissä, rahoituksessa tai muissa toiminnoissa. Ennakkomaksukortit ovat sen sijaan ihanteellisia silloin, kun kyseessä ovat pienet summat, mutta niitä on erittäin vaikea käyttää muihin kuin niiden alkuperäisiin tarkoituksiin. Ohjelmistopohjaista elektronista rahaa voivat siis käyttää sekä suurtoimijat että kuluttajat. Ennakkomaksukortti on yleensä käyttökelpoinen vain kuluttajille. Rahanpesukäytäntöjen ja siirrettävien summien suuruuden vuoksi ennakkomaksukorttien vaarat ovat minimaalisia (). Ohjelmistopohjainen elektroninen raha on sen sijaan ihanteellinen väline nimettömiin ja valvomattomiin rahan siirtoihin ().

2.7. Tätä näkökohtaa tulee tarkentaa komitean erityisesti korostamien rahanpesumahdollisuuksien takia. Ennakkomaksukorteille ladataan yleensä suhteellisen pieniä summia. Komission mukaan enimmäismäärä on 250 ecua (), mutta useimmiten se on noin 150 ecua. Luottolaitosten myöntämien korttien lataus tehdään nostamalla rahaa pankkitililtä. Käsiteltävänä olevan direktiiviehdotuksen mukaan elektronisen rahan liikkeeseenlaskijat voivat myöntää kortin käteismaksua vastaan. Jos korteille ladatut summat jäävät yllä mainittuihin rajoihin, niiden rahanpesukäytön ei pitäisi olla huolestuttavaa.

2.7.1. Ohjelmistopohjaisen elektronisen rahan kohdalla tilanne on toinen. Siitä on toistaiseksi vähän esimerkkejä, mutta lataus tehdään niissä yleensä siirtämällä rahaa pankkitililtä, jolloin tilillepanoja valvotaan rahanpesua estävien sääntöjen mukaisesti (asiakkaan tunnistus, varojen alkuperän tarkistaminen jne.). On siis olemassa ennaltaehkäisevä "suodatin": valvottua käteistä rahaa talletaan nimelliselle pankkitilille ennen kuin siitä tulee nimetöntä ohjelmistopohjaista elektronista rahaa. Elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiden kohdalla käteinen raha muuttuu suoraan nimettömäksi ohjelmistopohjaiseksi elektroniseksi rahaksi, jota voidaan siirtää reaaliajassa mihin tahansa kohteeseen. Tämä tarjoaa loistavan tilaisuuden rikollisille. Jo pintapuolinen käytettyjen tekniikoiden tuntemus (viestien salaus, "kiinalaiset rasiat" jne.) mahdollistaa vaaran arvioinnin. TSK suosittaa, että komissio arvioisi tarkkaan tätä näkökohtaa. Vaikka rahanpesudirektiiviä sovelletaankin muodollisesti elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoihin, sen todellisen soveltamisen valvonta on äärimmäisen vaikeaa.

2.8. Myös markkinavaikutukset ovat erilaisia. Ennakkomaksukortit eivät ole toistaiseksi huolestuttavia riskien kannalta, mutta ohjelmistopohjainen elektroninen raha voi olla markkinoiden kannalta suuri potentiaalinen riskitekijä. Asian painoarvo on merkittävä, kuten jäljempänä esitettävistä direktiivin artikloihin liittyvistä kommenteista ilmenee.

2.9. Edelleen voidaan vielä todeta, että ennakkomaksukortteja käytetään pieniin käteismaksuihin (face-to-face), kun taas ohjelmistopohjainen elektroninen raha on maksuvälineenä etämyynnissä, ja sen rahallinen arvo voi olla kuinka suuri tahansa. Kyseessä on siis kaksi erilaista tuotetta, joita ei ole helppo käsitellä yhdessä samassa säännöstössä, varsinkaan liikkeeseenlaskijoita koskevissa säädöksissä.

2.10. Viimeinen perushuomio koskee kansainvälisiä näkökohtia. Komissio muistuttaa perusteluissa, että tietyissä maissa (Yhdysvalloissa) ei säännellä elektronisen rahan liikkeellelaskua ja tietyissä maissa (Japanissa) asiaa tutkitaan parhaillaan. Komissio ei kuitenkaan tee päätelmiä eikä määrittele EU:n ulkopuolisten maiden sellaisten elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiden tunnustamista, jotka eivät ole säännösten eivätkä valvonnan alaisia ja joilla on mahdollisuus toimia Euroopan unionin alueella. Elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoihin laajennettavassa toisessa pankkidirektiivissä säädetään omassa maassaan rekisteröityjen ja valvottujen EU:n ulkopuolisten maiden luottolaitosten sijoittautumisvapaudesta (). Toisaalta elektronisen rahan liikkeeseenlasku on palvelujen toimittamista ilman sijoittautumista. Tämä vahvistetaan elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoita koskevassa direktiiviehdotuksessa, jossa todetaan erikseen (2 artiklan 4 kohta), että "elektronisen rahan vastikkeeksi saatuja varoja ei pidetä talletuksina". Niihin ei siten sovelleta toisen pankkidirektiivin 3 artiklaa, jossa kielletään "henkilöitä tai yrityksiä, jotka eivät ole luottolaitoksia" vastaanottamasta talletuksia.

2.11. Jos edellä mainittuja säännöksiä sovellettaisiin kirjaimellisesti, EU:n ulkopuolisen maan luottolaitokseksi rekisteröitymättömän ja valvomattoman laitoksen elektronisen rahan liikkeeseenlaskun katsottaisiin olevan toimiluvattomien välittäjien tarjoama rahoituspalvelu, jolloin se olisi kiellettyä. TSK:n mielestä tämä tuntuu kuitenkin vaikealta toteuttaa käytännössä elektronisen rahan ominaispiirteiden vuoksi. On mahdotonta ymmärtää, miten eurooppalaisilta voitaisiin kieltää EU:n ulkopuolisen maan liikkeelle laskeman (ohjelmistopohjaisen) elektronisen rahan käyttö tai amerikkalaiselta ohjelmistopohjaisen elektronisen rahan tarjoajalta voitaisiin kieltää palvelujen tarjoaminen eurooppalaisille asiakkaille tai miten näitä toimintoja pystyttäisiin valvomaan.

2.12. On siis kiistämättä vaikeaa löytää keinoja, joilla valvontaviranomaiset voisivat kieltää EU:n ulkopuolisen maan toimijaa tarjoamasta telemaattisia rahoituspalveluita unionin alueella. Nykyiset säännöt ovat selkeitä, mutta niiden noudattamatta jättämisen seuraukset saattavat olla vakavampia kuin tavallinen palvelujen vapaan tarjonnan sääntöjen rikkominen, sillä se voi luoda hallitsemattomia rahavirtoja. Komitea ei esitä ratkaisuvaihtoehtoja, vaan tyytyy korostamaan tätä tärkeää näkökohtaa.

2.13. Komitealla on epäilyksiä liian "minimaalisen" lainsäädännön vaikutuksista kuluttajansuojaan. Elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiden valvonnan tavoitteena on välttää sitä, että ne joutuvat vaikeuksiin tehtäviensä täyttämisessä tai että ne eivät pysty lainkaan täyttämään tehtäviään. Tämä periaate pätee luonnollisesti kaikkiin luottolaitoksiin, joten sen laajentaminen elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoihin on täysin hyväksyttävää. Valvonnasta huolimatta vahingot ovat kuitenkin aina mahdollisia, kuten käytäntö osoittaa. Tällaisissa tapauksissa kuluttajien omaisuutta ei ole suojattu, sillä elektronista rahaa ei pidetä talletuksena, joten se ei kuulu talletusten vakuusrahaston piiriin. Voidaan oikeutetusti todeta, että koska ennakkomaksukorttien rahallinen arvo on pieni, ne eivät vaadi tällaista suojaa, mutta sama ei päde välttämättä ohjelmistopohjaiseen elektroniseen rahaa, jossa kyseessä voivat olla huomattavasti suuremmat summat.

2.14. Merkittävin ongelma liittyy kuitenkin markkinoiden suojeluun yleensä ja erityisesti hyödykkeitä tai palveluita myyneisiin elektronisen rahan velkojiin. Jos elektronisen rahan liikkeeseenlaskija menee konkurssiin, velkojien saatavista tulisi luottotappioita. Yksittäisen velkojan saatavat eivät olisi määrällisesti merkittäviä, mutta sitoumusten määrä koko markkinoilla saattaa aiheuttaa systeemisiä riskejä maksujärjestelmille ja itse markkinoille. Tämä on erityisen merkittävää, kun otetaan huomioon, että suurin osa velkojista on kaupan, matkailun tai palvelualan pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Ei pidä antaa nykyisten vaatimattomien lukujen johtaa harhaan: jos komissio on oikeassa todetessaan, että "suuri osa käteismaksuista voi pitkällä aikavälillä korvautua korteilla, joilla on etukäteen tallennettu arvo" ja että ohjelmistopohjaisesta elektronisesta rahasta "on kehittymässä keskeinen maksuväline ( ) sähköisessä kaupankäynnissä" (), summista saattaa tulla äärettömän suuria. Näin ollen on tarpeen valvoa toimijoita tiukasti, jatkuvasti ja tarkkaan toimintaa aloitettaessa sekä erityisesti toiminnan aikana. Tämä on komitean mielestä ehdoton edellytys, eikä direktiiviehdotuksessa ole sitä noudatettu tyydyttävällä tavalla.

2.15. Elektronisen rahan vakuusrahasto, jolla pyrittäisiin antamaan takeet omistajille ja edunsaajille, mikäli liikkeeseenlaskija tekee konkurssin, olisi luultavasti vaikeasti toteutettava ja kallis sekä erittäin hankalasti hallittava. Koska vaihtoehtoisia ratkaisuja ei ole, edellisen kohdan suosituksen painoarvo kasvaa.

3. Erityshuomiot elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiden liiketoiminnan aloittamista, harjoittamista ja toiminnan vakauden valvontaa koskevasta direktiiviehdotuksesta ()

3.1. Ehdotuksen 1 artikla: Soveltamisala, määritelmät ja harjoitettavan toiminnan rajaaminen

3.1.1. Artiklan 3 kohdan b alakohdassa esitetty "elektronisen rahan" käsite ei ole tyydyttävä, sillä siinä yhdistetään kaksi tuotetta, jotka tulisi pitää erillään, kuten tämän lausunnon kohdissa 2.2 2.7 todetaan. Artiklan 3 kohdan b alakohdan (iii) kohdassa (setelit ja metallirahat korvaava elektroninen väline) ja (iv) kohdassa (rajoitetun arvoisten maksujen siirtäminen elektronisesti) annetut määritelmät sopivat ennakkomaksukortteihin, mutteivät kokonaan eivätkä kaikissa tapauksissa ohjelmistopohjaiseen elektroniseen rahaan.

3.1.2. Komitea huomauttaa, että erityisesti 3 kohdan b alakohdan (iv) kohdan maininta "rajoitetun arvoiset maksut" on liian epämääräinen eikä sitä voida hyväksyä direktiiviin, joka vaatii selkeyttä. Komission tulkinta rajoitetun arvoisista maksuista ei käy selville, mutta sitä voidaan tulkita jäsenvaltioissa eri tavoin. Lisäksi direktiiviehdotuksen missään artiklassa ei anneta rajoja elektronisen rahan rahalliselle arvolle. Tämä puute tekee tehottomaksi komission määrittelemän epäsuorasti ilmoitetun rajoituksen tai saa sen ainakin vaikuttamaan epäloogiselta (ks. lausunnon kohdat 3.7, 3.7.1 ja 3.7.2).

3.1.3. Eniten epäilyksiä herättää kuitenkin elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiden asema, sillä 3 kohdan a alakohdan ja b alakohdan (i) kohdan mukaan ne voivat laskea liikkeeseen kaikenlaista elektronista rahaa. Edellä esitettyjen huomioiden pohjalta voidaan todeta, että ohjelmistopohjaisen elektronisen rahan liikkeeseenlasku saattaa muodostua ennakkomaksukortteja tärkeämmäksi toimintamuodoksi, jolla on paljon vakavammat vaikutukset. Direktiivissä nämä kaksi toimintaa tulisi erottaa selkeästi toisistaan asettamalla ohjelmistopohjaisen elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoille nykyistä tiukemmat vaatimukset.

3.2. Ehdotuksen 2 artikla: Pankkidirektiivien soveltaminen

3.2.1. Artiklassa luetteloidaan elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoihin toiminnan vakauden valvonnassa sovellettavien, artiklan 1, 2 ja 3 kohdassa mainittujen pankkidirektiivien edellyttämien velvoitteiden laajennukset, poikkeukset ja varaukset. Niiden pohtiminen saattaa käydä liian tekniseksi ja ne vaatisivat pitkän ja monitahoisen käsittelyn, jota vain alan asiantuntijat ymmärtäisivät. Tutkittuaan asiakokonaisuutta tiiviisti ja myös tekniseltä kannalta komitea huomauttaa, että elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiden velvoittaminen hoitamaan hallinnolliset asiat ja omat varansa moitteettomasti on ennemminkin teoreettista kuin todellista. Kyseiseen artiklaan pätevät 5 artiklan kohdalla jäljempänä esitettävät huomiot (kohdat 3.5.1 ja 3.5.2). Vaikka monet viranomaiset soveltavat muita tiukempia sääntöjä, on selvää, että kaikki eivät ole valmiita tekemään samoin.

3.2.2. Artiklan viimeisessä kohdassa annetaan ymmärtää, että on mahdollista, että käyttämätön elektroninen raha voidaan sopimuksen perusteella jättää maksamatta takaisin, jolloin liikkeellelaskija käytännöllisesti katsoen takavarikoi sen. Komitea on täysin eri mieltä asiasta. Käyttämättömien summien takaisinmaksusta on annettava omat säännöksensä. Sen lisäksi, että kyseessä on kuluttajien oikeuksien tunnustaminen, takaisinmaksun laiminlyöminen on oikeudelliselta kannalta laitonta tulon keräämistä (). Myöskään sopimusvapauden periaatetta ei noudateta: kun elektronista rahaa lasketaan liikkeeseen liittymissopimuksen perusteella, kaikkia lausekkeita, joissa myyjälle annetaan mahdollisuus ansaitsemattomiin etuihin, voitaisiin pitää kuluttajansuojadirektiivien perusteella laittomina.

3.2.3. Takaisinmaksuvelvoitteen asettaminen horjuttaisi kyseisen kohdan alkuosassa esitettyä sinällään jo hataraa väitettä, jonka mukaan elektronisen rahan liikkeeseenlaskeminen ei ole direktiivin 89/646/ETY 3 artiklan () tarkoittamaa talletusten vastaanottamista. Komitea ei halua puuttua tähän jokseenkin mielivaltaiseen tulkintaan, muttei voi hyväksyä sitä, että tulkinnan tukemiseksi tehdään vääryyttä kuluttajille. Komitea ehdottaa, että kuluttajien etuja suojellaan ennemminkin käyttämättömien summien palautuksella kuin takaisinmaksulla.

3.2.4. Yhtäältä voidaan ihmetellä, miksi toiminnan vakauden valvontaa koskevaan direktiiviin pitää sisällyttää liikkeeseenlaskijan ja käyttäjän välisiin sopimuksiin liittyvä säännös. Toisaalta voidaan todeta, että jos säännös halutaan säilyttää, sen täytyy olla täysin vastakkainen: kerääntyneet ja käyttämättä jääneet summat tulee aina palauttaa.

3.3. Ehdotuksen 3 artikla: Alkupääoma ja omien varojen jatkuvuuden periaate

3.3.1. Artiklassa säädetään, että elektronisen rahan liikkeeseenlaskijan alkupääoman tulee olla vähintään 500 000 ecua ja että sen suuruuden tulee olla joka tapauksessa vähintään 2 % rahoitussitoumuksista (luottolaitoksilla osuuden pitää olla 8 %). Komitealla on vakavia epäilyksiä näiden raja-arvojen asianmukaisuudesta erityisesti alkupääoman osalta. Puolen miljoonan ecun (euron) alkupääoma ei varmasti riitä asianmukaisen toiminnan aloittamiseen olivatpa sen tavoitteet sitten miten rajalliset tahansa. Kun otetaan vielä huomioon, että 2 prosentin määrä on jatkuvasti säilytettävä suhteessa kerättyihin varoihin, voidaan vain ihmetellä, miten näin pieni yritys pystyisi onnistuessaan toimissaan löytämään välittömästi tarvittavan pääoman.

3.3.2. Kun otetaan huomioon, että ennakkomaksukorttien ja ohjelmistopohjaisen elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiden välillä on merkittävä ero, komitea ehdottaa raja-arvojen nostamista siten, että ensiksi mainituilla ne olisivat miljoona ecua (euroa) ja 3 %, ja ohjelmistopohjaisen elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoilla vähintään 3 miljoonaa ecua (euroa) ja 6 %. On ymmärrettävää, että komissio haluaa helpottaa mahdollisimman monien uusien osallistujien alkuunpääsyä, mutta tulokseen ei voida eikä siihen tule päästä heikentämällä toiminnan vakautta koskevia sääntöjä, joiden tavoitteena on, kuten on aiheellista muistuttaa, markkinoiden suojeleminen.

3.4. Ehdotuksen 4 artikla: Sijoituksia koskevat rajoitukset

3.4.1. Artiklan 1 kohdassa määritellään, millaisia sijoituksia elektronisen rahan liikkeeseenlaskijat voivat tehdä saadakseen tuottoa kerätyistä summista. Koska liikkeeseenlaskijoita ei pidetä luottolaitoksina, jotka sijoittavat nämä summat rahoitukseen, ja kun otetaan huomioon elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiden erityinen toimintamuoto, perusajatuksena on, että sijoitusten tulee olla riskittömiä ja/tai erittäin likvidejä (avista-talletukset tai velkakirjat). Tätä periaatetta näytetään noudattavan muuten paitsi 1 kohdan b alakohdan iv kohdassa. Näin muotoiltuna näyttää sallittavan sijoitukset velkainstrumentteihin, joiden liikkeeseenlaskijoina ovat mitkä tahansa yritykset, jotka eivät ole yhteydessä elektronisen rahan liikkeeseenlaskijaan. Kaikki markkinoilla olevat velkakirjat eivät ole kuitenkaan turvallisia ja likvidejä. Komitea epäilee kuuluuko säännöksen todella olla näin laaja, ja se ehdottaakin, että kyseistä kohtaa muotoiltaisiin uudelleen tarkentaen ja rajaten sitä.

3.4.2. Artiklan muista kohdista ei ole mitään erityistä huomautettavaa. Komitea kiinnittää kuitenkin komission huomion 6 kohtaan, jossa vaaditaan toimivaltaisia viranomaisia toimimaan viipymättä, mikäli sijoitusten arvo laskee alle rahoitusvaateiden arvon. Ei ole selvää, miten viranomaiset voivat saada tiedon kriittisestä tilanteesta, sillä 5 artiklan mukaan toimivaltaiset viranomaiset tarkastavat, että elektronisen rahan liikkeeseenlaskijat noudattavat sääntöjä. Tarkastus perustuu liikkeellelaskijoiden vähintään kahdesti vuodessa toimittamiin tietoihin.

3.5. Ehdotuksen 5 artikla: Toimivaltaisten viranomaisten tarkastukset

3.5.1. Artikla on kohdassa 3.4.2 mainitulla tavalla epäjohdonmukainen, sillä se tuntuu sisältävän sellaisen käsitteen toiminnan vakauden valvonnasta, joka ei ole asianmukainen. Kun tiedot vaaditaan toimitettavaksi puolen vuoden välein, väheksytään tarvetta valvoa jatkuvasti yrityksiä, jotka ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden tulee olla koko ajan erittäin likvidejä ja maksukykyisiä. Joidenkin maiden valvontaviranomaiset antavat tietenkin moitteettoman valvonnan periaatteiden mukaisia muita tiukempia sääntöjä, mutta se ei poista vaaraa, että muissa maissa otetaan käyttöön "minimaaliset" säännöt ja aiheutetaan siten eri maiden elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiden välille kilpailunvääristymiä. Tämä vaara on todellinen, kun otetaan huomioon, että aluksi tietyt maat vastustivat aiheesta annettua direktiiviä. Nyt kun ne joutuvat hyväksymään sen, ne soveltavat sitä mahdollisimman "kevyesti".

3.5.2. Komitea ei ole varma, ottavatko kaikki jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset ottavat omasta aloitteestaan käyttöön tiukan valvonnan linjan seuraamalla jokaisen elektronisen rahan liikkeeseenlaskijan tilannetta lyhyin välein, jolloin on mahdollista reagoida ajoissa. Tämä sääntö pätee kaikkiin luottolaitoksiin. Näin ollen 5 artiklassa jäsenvaltioiden viranomaiset tulisi velvoittaa valvomaan elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoita samalla tavalla ja yhtä usein kuin muita rahoituslaitoksia.

3.6. Ehdotuksen 6 artikla: Hyvän liiketavan ja varovaisuusperiaatteen noudattaminen toiminnassa

3.6.1. Tämän artiklan perustana ovat toisen pankkidirektiivin säännökset, joihin on tehty elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiden erityisluonteen edellyttämät muutokset. Komitealla ei ole asiasta erityistä huomautettavaa.

3.7. Ehdotuksen 7 artikla: Poikkeus

3.7.1. Artiklan 1 kohdan perusteella yksinomaan kansallista toimintaa harjoittavat elektronisen rahan liikkeeseenlaskijat, joiden a) rahoitussitoumukset (kerätyt ja käyttämättömät summat) ovat yleensä alle 10 miljoonaa ecua, muttei kuitenkaan yli 12 miljoonaa ja b) jotka laskevat liikkeeseen elektronista rahaa, jonka tallennettava enimmäismäärä on 150 ecua käyttäjää kohden, saavat poikkeuksen seuraavista vaatimuksista:

direktiivin 1 artiklan 4 kohdassa säädetty velvoite erottaa rahoitustoiminta muusta toiminnasta;

direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädetty alkupääoman 500 000 ecun vähimmäismäärä;

direktiivin 8 artiklassa säädetty rekisteröinti tietyin ehdoin;

ensimmäisessä ja toisessa pankkidirektiivissä säädettyjen sääntöjen noudattaminen.

3.7.2. Näillä säännöillä on ilmeisesti tarkoitus myöntää "pienille" paikallisaloitteille vapautus velvoitteista, jotka saattaisivat käydä liian kalliiksi. Niiden seuraukset saatavat kuitenkin ulottua pidemmälle kuin komissio osaa aavistaa. Käytännössä "vähäpätöiset" elektronisen rahan liikkeeseenlaskijat (voidaanko 10 miljoonan ecun (euron) varojen keräämistä pitää vähäpätöisenä?) ovat vapaita velvoitteista ja suuressa määrin myös valvonnasta. Näin liberaali toimenpide edistäisi ilman muuta pienten paikallisten hankkeiden syntyä, mutta voidaan pohtia, mitä hyötyä siitä olisi markkinoille. Ilmiön kehitystä olisi mahdotonta valvoa, ja toisaalta olisi myös vaikea ehkäistä väärinkäytöksiä ja konkursseja. Konkurssit olisivat täysin mahdollisia, kun otetaan huomioon, että pienimuotoiset tai ammattitaidollisesti puutteelliset hankkeet tulisivat helposti hyväksytyiksi.

3.7.3. Komitea muistuttaa tässä yhteydessä, että komissio on useaan otteeseen suosittanut maksujärjestelmien yhteensopivuutta. Kuluttajat pitävät tätä välttämättömänä ehtona, mutta pienimuotoisissa järjestelmissä siihen ei pystytä.

3.7.4. Elektronisen rahan liikkeeseenlasku on merkittävä ilmiö. Myös komissio tunnustaa sen muistuttaessaan perusteluiden alussa, että "suuri osa käteismaksuista voi ( ) korvautua" elektronisella rahalla. Komitea ihmettelee, miten 7 artiklan mukaiset poikkeukset käyvät yksiin perusteluiden "Rahapolitiikka" luvun kanssa, jossa mainitaan muun muassa, että "elektronisen rahan liikkeeseenlaskun mahdolliset seuraukset rahapolitiikan harjoittamisen kannalta on otettava asianmukaisella tavalla huomioon". Ilmiötä tulee siis seurata sen kaikkien näkökohtien kannalta, vaikka ne vaikuttaisivat vähäpätöisiltä.

3.7.5. Sivuhuomautuksena voidaan mainita, että tulee pitää mielessä, että urheiluseurojen tai muiden vastaavien yksiköiden nykyisissä aloitteissa varojenkeräystä (tai miksi sitä sitten halutaankaan kutsua) käytetään helppona ja kannattavana maksuvalmiuden lähteenä. Mahdollisuus toimia täysin vapaasti ilman valvontaa ja etenkin ilman rahoitustoimien ja "muiden" toimien välistä erottelua aiheuttaa merkittäviä riskejä kuluttajille ja markkinoille.

3.7.6. Komitea vastustaa tiukasti 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädettyjä poikkeuksia.

3.7.7. Tässä tarjoutuu tilaisuus seuraavanlaiselle pohdinnalle: elektroniseen rahaan (tässä tarkoitetaan ilmiselvästi ennakkomaksukorttia) sovelletaan vapautuksia, mikäli tallennettavan rahan enimmäismäärä on 150 ecua (euroa), eli voitaisiin siis päätellä, ettei direktiivissä haluta määrätä elektroniselle rahalle ja erityisesti ennakkomaksukortille tallennettavaa pakollista enimmäismäärää. Enimmäismäärän asettamisen tulisi kuitenkin olla kuluttajansuojan kannalta välttämätön toimenpide.

3.7.7.1. Ennakkomaksukortti on luonteeltaan nimetön, kuten komissio toteaa (). Jos se häviää (tai jos se varastetaan), seuraukset ovat samat kuin käteisen rahan kadotessa, eli sitä ei saada takaisin. On vältettävä tilannetta, jossa kuluttajalle tarjotaan maksuvälinettä, jonka katoaminen saattaa aiheuttaa hänelle suurta vahinkoa. Näin ollen vahingot on pidettävä kohtuullisissa rajoissa. Komissio on jo aiemmin määritellyt kohtuullisen vahingon. Suosituksessa () maksukorttien liikkeeseenlaskijoiden ja haltijoiden välisistä suhteista säädetään, että kun kortti on kadonnut tai varastettu, kuluttaja vastaa vain tietyissä tapauksissa menetyksistä 150 ecun enimmäisrajaan asti.

3.7.7.2. Saman logiikan ja lähestymistavan mukaisesti komissio ei voi kiertää velvoitetta määrätä sama 150 ecun enimmäisraja ennakkomaksukorteille, jotka saattavat kadotessaan olla riskialttiimpia kuin luotto- tai pankkikortit. Ja toisaalta jos ennakkomaksukorttia on tarkoitus käyttää "rajoitetun arvoisiin maksuihin" (ks. lausunnon kohta 3.1.2), mitä järkeä olisi laskea liikkeeseen kortteja, joiden rahallinen arvo olisi korkea ja jopa mahdollisesti rajaton? TSK ehdottaa, että direktiivissä määritellään erikseen elektronisen rahan enimmäisarvoksi 150 euroa. Tätä rajoitusta ei tulisi soveltaa ohjelmistopohjaiseen elektroniseen rahaan, joka on luonteeltaan erilainen.

3.8. Ehdotuksen 8 artikla: Ennen direktiivin voimaantuloa toimineiden yritysten toimilupa

3.8.1. Toisen pankkidirektiivin tapaan elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoilla, jotka toimivat (tai tulevat toimimaan) ennen direktiivin mukaisten jäsenvaltioiden säädösten voimaanastumista, katsotaan olevan toimilupa. Komitealla ei ole mitään sitä vastaan, mutta se suosittaa, että erityistä huomiota kiinnitetään järjestelmiin, jotka tulevat voimaan joulukuun 31. päivään 1999 mennessä (8 artiklassa säädetty ajankohta direktiivin noudattamisen edellyttämien säädösten voimaantulolle), jotta voidaan välttää se, että järjestelmät luodaan kiireessä yhteisön "lainsäädäntötyhjiön" hyödyntämiseksi. Toimiluvan myöntäminen olisi ollut ehkä parempi rajoittaa nykyisiin sekä ennen 31. heinäkuuta 1998 perustettaviin yksiköihin.

4. Erityishuomioita direktiivin 77/780/ETY muutosehdotuksesta ()

4.1. Komitealla ei ole erityistä huomautettavaa kyseisestä direktiiviehdotuksesta, joka on edellisen direktiiviehdotuksen looginen seuraus. Siinä elektroninen raha sisällytetään ensimmäisen pankkidirektiivin mukaisiin ja toisessa pankkidirektiivissä mainittuihin luottolaitoksiin.

4.2. Ehdotuksen 3 artikla on kuitenkin epäjohdonmukainen: direktiivin tulisi astua voimaan 20 päivää sen jälkeen, kun se on julkaistu Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä, kun taas elektronisen rahan liikkeeseenlaskijoiden toiminnan vakauden valvontaa koskevassa direktiivissä (8 artikla) säädetään, että jäsenvaltioiden tulee hyväksyä se joulukuun 31. päivään 1999 mennessä. Tämä johtaa siihen, että kyseisen direktiivin voimaanastumisen ja joulukuun 31. päivän 1999 välisellä ajalla olisi "luottolaitoksia" (elektronisen rahan liikkeeseenlaskijat), joihin ei sovellettaisi yhteisön säädöksiä toisin kuin muihin "luottolaitoksiin" (pankit), joita säännellään jo nyt.

5. Päätelmä

5.1. Työmarkkinaosapuolia edustava komitea toteaa, että komissio on laatinut direktiivin pääasiassa markkinoiden avautumisen ja mahdollisimman hyvän kilpailukyvyn näkökulmasta antamalla mahdollisimman vähän säännöksiä. Komitea on siihen tyytyväinen ja ottaa näkemyksen huomioon. Se huomauttaa kuitenkin, että on kiinnitetty liian vähän huomiota seurauksiin, joita direktiivin soveltamisella on muihin aloihin, jotka eivät kuulu komission toimivaltaan (vaikutukset rahapolitiikkaan) tai jotka eivät ole toiminnan vakauden valvontaa koskevan direktiivin kannalta oleellisia, markkinoiden suojeluun (kuluttajat ja käyttäjäryhmänä olevat yritykset) ja yhteiskunnan suojeluun järjestäytyneeltä rikollisuudelta. Direktiivi kaipaisi näiltä osin huolellista tarkistusta.

Bryssel 27. tammikuuta 1999.

Talous- ja sosiaalikomitean puheenjohtaja

Beatrice RANGONI MACHIAVELLI

() EYVL C 317, 15.10.1998, s. 7-12.

() Tässä yhteydessä elektronisella rahalla tarkoitetaan ohjelmistopohjaista elektronista rahaa ja ennakkomaksukortteja.

() KOM(1998) 461 lopull., perustelut, "Mitä elektroninen raha on?".

() Direktiiviehdotuksen 98/0252 (COD) 2 artiklan 1 kohta.

() On kuitenkin mahdollista, että esimerkiksi huumeiden katumyynnistä peräisin olevat pienet summat siirretään "kokoomakortille", jota voidaan käyttää nimettömänä.

() Kehittyneitä tekniikkoja rahasiirtojen jäljittämiseen on tosin olemassa, mutta asiantuntijat tietävät, että rahanpesijöillä on käytössään vähintään yhtä kehittyneitä tekniikkoja ja huipputeknologiaa valvonnan kiertämiseksi.

() KOM(1998) 461 lopull., perustelut, "Mitä elektroninen raha on?", viimeinen kappale.

() Direktiivissä 89/646/ETY oleva 8 artikla, EYVL L 401, 30.12.1989.

() 98/0252 (COD).

() KOM(1998) 461 lopull.

() Komitean mielestä tämä pätee kertakäyttökortteihin (esim. puhelinkortti), joissa takaisinmaksu ei ole mahdollista. Tällaiset kortit eivät kuulu käsiteltävän direktiivin sovellusalaan. Kun otetaan kuitenkin huomioon näin kerääntyvien varojen suuruus, komitea haluaa kiinnittää kuluttajajärjestöjen huomion asiaan.

() Artiklassa sanotaan: "Jäsenvaltioiden on kiellettävä henkilöitä tai yrityksiä, jotka eivät ole luottolaitoksia, harjoittamasta liiketoimintaa, johon kuuluu talletusten ( ) vastaanottaminen yleisöltä."

() KOM(1998) 461 lopull., perustelut, "Mikä elektroninen raha on?", toiseksi viimeinen kappale.

() KOM(97) 353 lopull., 9.7.1997 ja TSK:n lausunto, EYVL C 95, 30.3.1998.

() 98/0253 (COD).