Väliaikainen versio

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

LAILA MEDINA

6 päivänä maaliskuuta 2025 (1)

Asia C‑4/24 P

BNP Paribas Public Sector SA

vastaan

yhteinen kriisinratkaisuneuvosto

Muutoksenhaku – Talous- ja rahapolitiikka – Talous- ja rahaunioni – Pankkiunioni – Yhteinen kriisinratkaisumekanismi luottolaitoksia ja tiettyjä sijoituspalveluyrityksiä varten – Yhteinen kriisinratkaisurahasto – Peruuttamattomien maksusitoumusten vakuutena maksetut määrät – Yhteisen kriisinratkaisuneuvoston päätös evätä määrien palauttaminen

I       Johdanto

1.        Tässä ratkaisuehdotuksessa tarkastelen valitusta, jonka kantajana ollut yhtiö BNP Paribas Public Sector SA on esittänyt ja jossa se vaatii unionin tuomioistuinta kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 25.10.2023 antaman tuomion BNP Paribas Public Sector v. SRB (T‑688/21, EU:T:2023:675; jäljempänä valituksenalainen tuomio).

2.        Mainitulla tuomiollaan unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi valittajan SEUT 272 artiklaan ja SEUT 340 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuneen kanteen, jossa valittaja vaati lähinnä, että yhteinen kriisinratkaisuneuvosto (SRB) palauttaa sille vakuudet, jotka valittaja on asettanut asetuksen (EU) N:o 806/2014(2) ja täytäntöönpanoasetuksen (EU) 2015/81(3) mukaisten velvollisuuksiensa nojalla vuosina 2016–2021 tekemiensä peruuttamattomien maksusitoumusten yhteydessä. Valittaja vaati kanteessaan myös SEUT 340 artiklan toisen kohdan perusteella, että unionin yleinen tuomioistuin toteaisi kyseisten vakuuksien palauttamisen epäämisen sekä edellä mainittujen maksusitoumusten osalta että sen itsensä ennakollisesti vuonna 2015 tekemän maksusitoumuksen osalta perusteettomaksi eduksi, joka on palautettava vahingonkorvauksena.

3.        Unionin yleinen tuomioistuin katsoi muun muassa, etteivät nyt käsiteltävässä asiassa sovellettavat säännökset – erityisesti asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artikla tai täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artikla – tai valittajan ja yhteisen kriisinratkaisuneuvoston välisen sopimuksen ehdot ole ristiriidassa yhteisen kriisinratkaisuneuvoston valittajalle kyseisten vakuuksien palauttamista koskevan vaatimuksen esittämisen jälkeen osoittamassa kirjeessä esitetyn kannan kanssa. Yhteisen kriisinratkaisuneuvoston mukaan kyseiset vakuudet voidaan palauttaa vasta sen jälkeen, kun on maksettu määrä, joka vastaa vakausmaksua, joka peruuttamattomilla maksusitoumuksilla on korvattu. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi myös vastoin valittajan näkemystä, ettei yhteisen kriisinratkaisuneuvoston päätöstä voida pitää sen saamana perusteettomana etuna.

4.        Nyt käsiteltävän valituksen perusteella unionin tuomioistuimella on tilaisuus tulkita Euroopan parlamentin ja neuvoston vuoden 2008 finanssikriisin yhteydessä antamien asetusten keskeisiä säännöksiä, joilla pyritään varmistamaan pankkitoiminnan vakaus ja turvallisuus Euroopan unionissa. Valittaja, jota Ranskan tasavalta ja Fédération bancaire française tukevat, katsoo, että koska sovellettavien säännösten – mukaan lukien täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohta – sanamuoto on selkeä, unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt antaa etusija niiden sanamuodon mukaiselle tulkinnalle niiden asiayhteyteen perustuvan ja teleologisen tulkinnan sijaan. Näin ollen unionin tuomioistuimen on ratkaistava, miten näitä säännöksiä on tulkittava, ja todettava, mikä on niiden tulkinnan yhteydessä asianmukainen hermeneuttinen lähestymistapa.

II     Tosiseikat ja pääasia

A       Asian tausta

5.        Unionin yleinen tuomioistuin esitti asian taustan valituksenalaisen tuomionsa 2–15 kohdassa, ja tausta voidaan tiivistää seuraavasti.

6.        Valittaja oli ranskalainen luottolaitos, jolla oli toimilupa 24.3.2021 saakka, jolloin Euroopan keskuspankki (EKP) peruutti sen toimiluvan.

7.        Ennen yhteisen kriisinratkaisumekanismin täytäntöön panemista asetuksella N:o 806/2014 valittaja toimitti osan vuotta 2015 koskevasta ennakollisesta vakausmaksustaan peruuttamattoman maksusitoumuksen muodossa (jäljempänä vuoden 2015 peruuttamaton maksusitoumus), jonka se teki yhteisen kriisinratkaisuneuvoston, Autorité de contrôle prudentiel et de résolutionin (talletusvakuus- ja kriisinratkaisurahasto, jäljempänä ACPR) ja talletussuojarahaston (FGDR) kanssa.

8.        Maksukausien 2016–2021 osalta valittaja toimitti ainakin osan ennakollisista vakausmaksuistaan peruuttamattoman maksusitoumuksen muodossa. Tätä varten se teki yhteisen kriisinratkaisuneuvoston kanssa kunkin kauden osalta peruuttamattomia maksusitoumuksia (jäljempänä vuosien 2016–2021 peruuttamattomat maksusitoumukset).

9.        Valittaja ilmoitti yhteiselle kriisinratkaisuneuvostolle 1.4.2021 lähetetyllä sähköpostiviestillä, että EKP oli sen pyynnöstä peruuttanut sen toimiluvan. Valittaja pyysi tällöin yhteiseltä kriisinratkaisuneuvostolta tietoja toimenpiteistä, joita oli toteutettava sen tekemiin peruuttamattomiin maksusitoumuksiin liittyvien vakuuksien palauttamiseksi.

10.      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto ilmoitti 14.4.2021 päivätyllä kirjeellä valittajalle toimenpiteistä, joita oli suoritettava kyseisten maksusitoumusten kattamien vakuuksien palauttamiseksi.

11.      Useiden kirjeenvaihtojen jälkeen valittaja ilmoitti 29.7.2021 yhteiselle kriisinratkaisuneuvostolle vuoden 2015 peruuttamattoman maksusitoumuksen ja vuosien 2016–2021 peruuttamattomien maksusitoumusten irtisanomisesta.

12.      Uusien kirjeenvaihtojen jälkeen yhteinen kriisinratkaisuneuvosto ilmoitti 13.8.2021 päivätyllä kirjeellä valittajalle, että se palauttaa sille vuoden 2015 peruuttamatonta maksusitoumusta ja vuosien 2016–2021 peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevat vakuudet saatuaan kyseisten sitoumusten perusteella sidottua määrää vastaavan käteissuorituksen.

13.      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto muistutti kyseisessä kirjeessään, että valittaja oli tehnyt sen kanssa useita peruuttamattomia maksusitoumuksia. Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto täsmensi kunkin sitoumuksen osalta sidotun määrän. Lueteltuaan nämä määrät se totesi muun muassa, että kun otetaan huomioon asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 4 kohta, jonka mukaan asianmukaisesti saatuja vakausmaksuja ei palauteta yhteisöille, ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1 kohta, jonka mukaan peruuttamattomien maksusitoumusten käyttö ei millään tavalla saanut vaarantaa yhteisen kriisinratkaisurahaston maksukykyä ja maksuvalmiutta, vuosien 2016–2021 peruuttamattomien maksusitoumusten peruuttaminen ja sen seurauksena kyseiset sitoumukset kattavien vakuuksien palauttaminen voitiin tehdä vasta sen jälkeen, kun kyseisen peruuttamattoman maksusitoumuksen määrää vastaava summa oli maksettu käteisellä. Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto kehotti näin ollen valittajaa siirtämään sille tietyn määrän ja ilmoittamaan tästä sille sähköpostitse. Saatuaan kyseisen määrän se palauttaisi valittajalle vakuudet vähennettyinä kertyneillä negatiivisilla koroilla 14 pankkipäivän kuluttua irtisanomisilmoituksen vastaanottamisesta.

14.      Valittaja ilmoitti 25.10.2021 yhteiselle kriisinratkaisuneuvostolle lähinnä, että koska sen käsityksen mukaan, joka sillä oli sovellettavista säännöksistä, sen ei tarvinnut siirtää sille käteismääriä, jotka vastasivat vuoden 2015 peruuttamattoman maksusitoumuksen ja vuosien 2016–2021 peruuttamattomien maksusitoumusten perusteella sidottua kokonaismäärää, jotta sille palautettaisiin vakuudet, se ei aikonut tehdä mainittua siirtoa.

B       Asian käsittely unionin yleisessä tuomioistuimessa ja valituksenalainen tuomio

15.      Valittaja toimitti 25.10.2021 unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon kannekirjelmän, jolla se nosti muun muassa SEUT 272 artiklaan ja SEUT 340 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuvan kanteensa. Valittaja vaati kanteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin toteaa, että yhteisen kriisinratkaisuneuvoston 13.8.2021 päivätyssä kirjeessä esittämä kanta on vuosien 2016–2021 peruuttamattomien maksusitoumusten ehtojen vastainen, ja määrää näin ollen yhteisen kriisinratkaisuneuvoston palauttamaan sille määrät, jotka vastaavat sitoumuksiin liittyviä käteisvakuuksia. Valittaja vaati myös, että unionin yleinen tuomioistuin velvoittaa yhteisen kriisinratkaisuneuvoston maksamaan sille kaikki kyseisiin määriin liittyvät kulut, viivästyskorot ja liitännäiskulut. Valittaja esitti myös yksinomaan SEUT 340 artiklan toisen kohdan perusteella samankaltaisen palauttamisvaatimuksen, joka koski sekä vuoden 2015 peruuttamatonta maksusitoumusta että vuosien 2016–2021 peruuttamattomia maksusitoumuksia, tosin vahingonkorvausvaatimuksena.

16.      Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kaikki valittajan vaatimukset ja näin ollen koko kanteen.

17.      Ensinnäkin valittajan SEUT 272 artiklaan ja SEUT 340 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuvasta vaatimuksesta unionin yleinen tuomioistuin totesi aluksi, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan  1 kohdasta ilmenee, että yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin osallistuvaan jäsenvaltioon sijoittautuneilla luottolaitoksilla, jollainen valittajakin oli, kunnes se jäi kyseisen asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle, on kunakin maksuvuotena velvollisuus maksaa tavanomainen vakausmaksu yhteiseen kriisinratkaisurahastoon.(4) Unionin yleinen tuomioistuin totesi myös, että asetuksen 69 artiklan 1 kohdan mukaisesti on otettu käyttöön ennakollisten vakausmaksujen vuotuinen kerääminen luottolaitoksilta sen varmistamiseksi, että yhteisen kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevat varat saavuttavat alkuvaiheen päättyessä tavoitetason.(5) Sen mukaan unionin lainsäätäjä on kyseisen tavoitteen huomioon ottaen täsmentänyt kyseisen asetuksen 70 artiklan 4 kohdassa, ettei ”asianmukaisesti saatuja” ennakollisia vakausmaksuja palauteta.(6)

18.      Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että luottolaitoksilla on asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 3 kohdan mukaisesti mahdollisuus joko maksaa vakausmaksunsa välittömästi tai tehdä peruuttamaton maksusitoumus täyttääkseen velvollisuutensa suorittaa vakausmaksu yhteiseen kriisinratkaisurahastoon.(7) Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan peruuttamattomien maksusitoumusten erityispiirteenä on, että ne ovat toistaiseksi voimassa olevia sopimuksia, jotka mahdollistavat sen, että laitokset voivat lykätä vakausmaksunsa maksamista, ja siksi unionin lainsäätäjä on ottanut niiden osalta käyttöön erityisen järjestelmän, josta säädetään täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklassa.(8)

19.      Unionin yleinen tuomioistuin totesi lisäksi, että on totta, kuten valittaja esitti, ettei täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdassa täsmennetä nimenomaisesti, että laitosten on ensin maksettava vakausmaksunsa, jotta niille voidaan sitten palauttaa niiden asettama vakuus. Yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin osallistuvaan jäsenvaltioon sijoittautuneiden laitosten on kuitenkin unionin yleisen tuomioistuimen mukaan maksettava alkuvaiheen aikana yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vuotuinen vakausmaksu, jotta se saavuttaa tavoitetason mainitun kauden päättyessä.(9) Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan tästä seuraa, että jos peruuttamattoman maksusitoumuksen kattava vakuus palautettaisiin vastaanottamatta sitä ennen vakausmaksua, jonka osalta kyseinen sitoumus on tehty, laitos ei täyttäisi velvollisuuttaan maksaa vakausmaksu kokonaisuudessaan ajanjaksolta, jona se kuului asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalaan, eikä ennakollinen vakausmaksu peruuttamattoman maksusitoumuksen muodossa saavuttaisi tavoitetta antaa yhteiselle kriisinratkaisurahastolle varoja, jotka vastaavat unionin lainsäätäjän säätämää tasoa.(10)

20.      Unionin yleinen tuomioistuin katsoi vielä, että se seikka, että yhteisö lopettaa luottolaitoksen toiminnan harjoittamisen maksukauden aikana toimiluvan peruuttamisen johdosta, ei vaikuta kyseisen yhteisön velvollisuuteen maksaa kyseistä maksukautta koskeva ennakollinen vakausmaksu kokonaisuudessaan.(11) Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdan tarkoituksena ei siis kyseisen tuomioistuimen mukaan ole antaa kyseisen asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle jääville laitoksille mahdollisuutta vapautua velvollisuudestaan maksaa vakausmaksu kokonaisuudessaan, vaan sen tarkoituksena on varmistaa, että yhteisen kriisinratkaisurahaston varat ovat kriisinratkaisutilanteessa mahdollisimman nopeasti yhteisen kriisinratkaisuneuvoston käytettävissä, eli turvata yhteisen kriisinratkaisurahaston taloudellinen kapasiteetti ja maksuvalmius.(12)

21.      Muun muassa edellä esitetyn perusteella unionin yleinen tuomioistuin katsoi, etteivät nyt käsiteltävässä asiassa sovellettavat säännökset – mukaan lukien asetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohta – tai valittajan ja yhteisen kriisinratkaisuneuvoston välisen sopimuksen ehdot ole ristiriidassa yhteisen kriisinratkaisuneuvoston 13.8.2021 päivätyssä kirjeessä esittämän kannan kanssa, jonka mukaan se voi palauttaa peruuttamattomat maksusitoumukset kattavat käteisvakuudet vasta sen jälkeen, kun on maksettu määrä, joka vastaa sitä vakausmaksua, jonka osalta kyseiset välineet on käytetty.(13) Unionin yleinen tuomioistuin analysoi myös valittajan lisäargumentteja, jotka se oli esittänyt esittämänsä tulkinnan tueksi, ja hylkäsi ne, koska se ei pitänyt niitä vakuuttavina.(14)

22.      Valittajan SEUT 340 artiklan toiseen kohtaan perustuvan vaatimuksen osalta unionin yleinen tuomioistuin katsoi toiseksi, että yhteisen kriisinratkaisuneuvoston päätös säilyttää itsellään valittajan antamiin peruuttamattomiin maksusitoumuksiin liittyviä käteisvakuuksia vastaavat määrät perustuu pätevään oikeusperustaan eikä se näin ollen voi merkitä perusteetonta etua, jonka vuoksi olisi maksettava vahingonkorvauksia.(15)

III  Asianosaisten vaatimukset

23.      Valittaja, jonka vaatimuksia Ranskan tasavalta ja Fédération bancaire française tukevat, vaatii unionin tuomioistuimeen 10.1.2024 toimittamassaan valituksessa, että unionin tuomioistuin

–        kumoaa valituksenalaisen tuomion

–        hyväksyy valittajan ensimmäisessä oikeusasteessa eli unionin yleisessä tuomioistuimessa esittämät vaatimukset ja

–        velvoittaa yhteisen kriisinratkaisuneuvoston korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

24.      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto vaatii, että unionin tuomioistuin

–        hylkää valituksen

–        toissijaisesti tarvittaessa korvaa perustelut omillaan ja hylkää valituksen ja

–        velvoittaa valittajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

25.      Istunto pidettiin 4.12.2024.

IV     Asian tarkastelu

26.      Valituksessaan valittaja riitauttaa unionin yleisen tuomioistuimen päätelmät vaatimuksesta, jonka valittaja esitti ensimmäisessä oikeusasteessa SEUT 272 artiklan ja SEUT 340 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla, ja valituksensa tueksi se esittää kaksi valitusperustetta, joista ensimmäisen mukaan unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen tulkitessaan asetusta N:o 806/2014 ja täytäntöönpanoasetusta 2015/81 ja toisen mukaan unionin yleinen tuomioistuin perusteli tuomionsa puutteellisesti.

A       Ensimmäinen valitusperuste, joka koskee oikeudellista virhettä asetuksen N:o 806/2014 ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 tulkinnassa

27.      Ensimmäisellä valitusperusteellaan valittaja riitauttaa unionin yleisen tuomioistuimen tulkinnan nyt käsiteltävässä asiassa sovellettavista säännöksistä, joita ovat muun muassa asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohta ja 70 artiklan 1–4 kohta sekä täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1–3 kohta. Valittaja väittää lähinnä, että vastoin valituksenalaisesta tuomiosta ilmenevää tulkintaa unionin yleisen tuomioistuimen olisi tullut katsoa, että kun luottolaitos jää asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle, yhteisen kriisinratkaisuneuvoston on tämän perusteella palautettava vakuudet, jotka kattavat kyseisen laitoksen tekemät peruuttamattomat maksusitoumukset, eikä kyseiseen laitokseen sovelleta mitään lisävelvollisuuksia.

28.      Valitusperusteessa on viisi osaa, joista ensimmäisen mukaan unionin yleinen tuomioistuin loukkasi unionin oikeuden tulkintaperiaatteita, toisen mukaan unionin yleinen tuomioistuin rikkoi asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohtaa ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 ja 3 kohtaa ja loukkasi yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, kolmannen mukaan unionin yleisen tuomioistuimen asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa ja 70 artiklan 4 kohtaa koskevalla päättelyllä ei ole oikeusperustaa, neljännen mukaan unionin yleinen tuomioistuin vääristi täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 ja 3 kohdassa säädettyä ja vei niiden tehokkaan vaikutuksen ja viidennen, toissijaisena esitetyn osan mukaan unionin yleinen tuomioistuin loukkasi periaatetta, jonka mukaan erityislaki syrjäyttää yleislain (lex specialis generalibus derogat).

29.      Valitusperusteen kaikkia osia on syytä tarkastella edellä esitetyssä järjestyksessä.

1.     Valitusperusteen ensimmäinen osa, joka koskee unionin oikeuden tulkintaperiaatteiden loukkaamista

30.      Valittaja riitauttaa tämän ratkaisuehdotuksen 17–21 kohdassa esitetyn unionin yleisen tuomioistuimen tulkinnan ja väittää unionin yleisen tuomioistuimen virheellisesti jättäneen analysoimatta täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohtaa sen sanamuodon perusteella ja siten loukanneen unionin oikeuden tulkintaperiaatteita. Valittaja esittää etenkin, että kyseisen säännöksen sanamuoto on selkeä ja täsmällinen siltä osin kuin siinä säädetään, että siinä tapauksessa, että luottolaitos jää tai jättäytyy asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle, kyseisen laitoksen tekemät peruuttamattomat maksusitoumukset kumotaan, eikä kyseiselle kumoamiselle ole asetettu edellytyksiä. Säännöksessä mainitaan lisäksi maksusitoumusten kumoamisen seuraukset eli se, että sitoumuksia takaava vakuus ”palautetaan”, eikä tällekään palauttamiselle ole asetettu edellytyksiä. Koska unionin yleinen tuomioistuin antoi etusijan täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdan asiayhteyteen perustuvalle ja teleologiselle tulkinnalle ja sivuutti niiden perusteella kyseisen säännöksen selkeän ja täsmällisen sanamuodon, valituksenalaisessa tuomiossa on oikeudellinen virhe.

31.      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto kiistää nämä argumentit.

32.      Unionin tuomioistuin on toistuvasti viitannut hermeneuttisiin periaatteisiin, joihin unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkitsemisessa on tukeuduttava. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tässä yhteydessä on otettava huomioon paitsi säännöksen tai määräyksen sanamuoto, myös asiayhteys ja sillä lainsäädännöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa säännös tai määräys on.(16)

33.      Huomautan aluksi, että valituksenalaisen tuomionsa 34 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin esitti täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan sanamuodon kokonaisuudessaan, mukaan lukien sen 3 kohdan, jota sovelletaan peruuttamattomiin maksusitoumuksiin.

34.      Tämän perusteella valituksenalaisen tuomionsa 36 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin muistutti sanan ”peruuttamaton” yleisestä merkityksestä, joka kyseisen tuomioistuimen mukaan tarkoittaa seikkoja, joita ei voida kyseenalaistaa. Tämän perusteella on – edelleenkin unionin yleisen tuomioistuimen mukaan – katsottava, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklassa tarkoitettu peruuttamaton maksusitoumus merkitsee sellaista velvollisuutta maksaa sitoumuksen kohteena määrä, jota ei voida kyseenalaistaa.

35.      Valituksenalaisen tuomionsa 37 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin totesi vielä, että vaikkei täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdassa täsmennetä nimenomaisesti, että laitosten, jotka päättävät jättäytyä asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle, on ensin maksettava vakausmaksunsa, jotta niille voidaan sitten palauttaa niiden asettama vakuus, tällaisten laitosten on asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artiklan nojalla maksettava alkuvaiheen aikana yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vuotuinen vakausmaksu, jotta yhteinen kriisinratkaisurahasto saavuttaa tavoitetason mainitun kauden päättyessä. Tämä on asiayhteys, jossa unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi tulkinnan, jota valittaja on ajanut.

36.      Toisin kuin valittaja väittää, unionin yleinen tuomioistuin ei siis jättänyt tulkitsematta täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohtaa sen sanamuodon perusteella. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että koska kyseisessä täytäntöönpanoasetuksessa ei säädetä nimenomaista vapautusta velvollisuudesta suorittaa vakausmaksuja yhteiseen kriisinratkaisurahastoon, kyseinen velvollisuus on jäänyt voimaan täytäntöönpanoasetuksen perusasetuksen eli asetuksen N:o 806/2014 säännösten nojalla, mitä sen mukaan tukee myös sellaisen maksusitoumuksen yleinen merkitys, jota täytäntöönpanoasetuksessakin luonnehditaan sanalla ”peruuttamaton”.

37.      Näin ollen olisi hylättävä valittajan väite, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei tulkinnut täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohtaa sen sanamuodon perusteella.

38.      Unionin yleisen tuomioistuimen päätelmän oikeellisuudesta on lisäksi todettava valittajan tavoin, että unionin tuomioistuin on katsonut, että vaikka säännöksen tai määräyksen tulkinta sen oikeudellisen asiayhteyden valossa on periaatteessa mahdollista tekstin moniselitteisyyden ratkaisemiseksi, tällainen tulkinta ei saa johtaa siihen, että säännöksen tai määräyksen selkeältä ja täsmälliseltä sanamuodolta riistetään sen tehokas vaikutus.(17)

39.      Tästä on todettava, että on totta, että muut kuin sanamuotoon perustuvat oikeussäännön eri tulkintamenetelmät eivät saa missään tapauksessa johtaa selkeän ja täsmällisen säännöksen tai määräyksen contra legem ‑tulkintaan. Kun tulkittava oikeussääntö on osa täytäntöönpanoasetusta, sen selkeyttä ja täsmällisyyttä voidaan kuitenkin arvioida vain kyseisen säännöksen normatiivisessa asiayhteydessä ja näiden normatiivisten puitteiden – jonka kärjessä on perusasetus – tavoitteiden valossa. Tämä tarkoittaa, ettei täytäntöönpanoasetukseen sisältyvää oikeussääntöä voida tulkita sen sanamuodon mukaisesti vastoin sen perusasetuksen rakennetta ja tavoitteita, vaikka tulkittava oikeussääntö vaikuttaisikin selkeältä ja täsmälliseltä. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö on tältä osin selvää, sillä siinä on todettu normihierarkiaan perustuvan vakiintuneen tulkintaperiaatteen perusteella, että täytäntöönpanoasetukselle on annettava perusasetuksen säännösten kanssa yhteensoveltuva tulkinta, jos se on mahdollista.(18)

40.      Tästä seuraa, ettei unionin yleisen tuomioistuimen soveltamaa tulkinnallista lähestymistapaa, sellaisena kuin se ilmenee valituksenalaisen tuomion 36 ja 37 kohdasta, voida pitää virheellisenä. Unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli nimittäin yhtäältä täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdan sanamuotoa, mukaan lukien etenkin sanan ”peruuttamaton” merkitystä ja sitä, ettei säännöksessä säädetä edellytyksistä, joiden on täytyttävä, jotta luottolaitoksille palautetaan vakuudet siinä tapauksessa, että peruuttamattomat maksusitoumukset kumotaan. Toisaalta unionin yleinen tuomioistuin vertasi näitä toteamuksiaan asetuksen N:o 806/2014 merkityksellisiin säännöksiin, eli 69 ja 70 artiklaan, ja arvioi, voidaanko täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohtaa pitää valittajan esittämällä tavalla ilmeisen selkeänä ja täsmällisenä. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että asetuksen N:o 806/2014 edellä mainituista artikloista johtuvat velvoitteet sekä ennakollisten vakausmaksujen tavoitteet ovat esteenä tällaiselle päätelmälle.(19)

41.      Edellä esitetyn perusteella katson, ettei unionin yleisen tuomioistuimen voida katsoa loukanneen unionin oikeuden tulkintaperiaatteita valittajan väittämällä tavalla, mutta tämä ei vaikuta tämän valitusperusteen seuraavan kahden eli toisen ja kolmannen osan arviointiin, joilla valittaja on nimenomaisesti riitauttanut sen, miten unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artiklaa ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan eri kohtia yhdessä.

42.      Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa on mielestäni hylättävä.

2.     Toinen osa, joka koskee asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdan ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 ja 3 kohdan rikkomista ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista

43.      Valittaja väittää ensimmäisen valitusperusteensa toisessa osassa lähinnä, että vaikka katsottaisiin, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohtaa on tulkittava asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdan perusteella, kuten unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisessa tuomiossaan, viimeksi mainittu säännös ei ole esteenä tulkinnalle, jonka mukaan laitoksen jäädessä tai jättäytyessä asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle yhteisen kriisinratkaisuneuvoston on palautettava sille peruuttamattomat maksusitoumukset kattavat vakuudet, eikä kyseiseen laitokseen sovelleta mitään lisävelvollisuuksia.

44.      Valittaja korostaa tässä yhteydessä, että toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin katsoi, asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdassa ei säädetä yhteisen kriisinratkaisumekanismin soveltamisalaan kuuluvien luottolaitosten ”maksuvelvollisuudesta” vaan yksinomaan ”velvollisuudesta kerätä” varoja yhteiselle kriisinratkaisurahastolle, ja kyseiset varat voidaan kerätä valittajan mukaan joko rahana suoritetun maksun muodossa tai tekemällä peruuttamaton maksusitoumus. Valittajan mukaan tämä erottelu ilmenee useista asetuksen N:o 806/2014 ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 säännöksistä. Velvollisuudesta maksaa peruuttamattomat maksusitoumukset rahana säädetään yksinomaan täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 kohdassa eli tilanteessa, jossa pannaan täytäntöön kriisinratkaisutoimi, jossa käytetään yhteistä kriisinratkaisurahastoa. Valittajan mukaan kyse on ehdollisesta velvollisuudesta, joka syntyy ainoastaan siinä tapauksessa, että täytäntöönpanoasetuksessa 2015/81 nimenomaisesti säädetty edellytys täyttyy. Valittaja väittää jälleen kerran, ettei täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdassa säädetä velvollisuuksia, jotka on täytettävä, jotta peruuttamattomat maksusitoumukset kattavat käteisvakuudet palautetaan, joten unionin yleinen tuomioistuin on unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön vastaisesti asettanut kyseisen säännöksen soveltamiselle edellytyksiä, joista ei ole säädetty.

45.      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto kiistää nämä argumentit.

46.      Aluksi on huomattava, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdan mukaan ”kunkin laitoksen yksilöllinen vakausmaksu kerätään vähintään vuosittain”. On siis totta, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdassa käytetään niiden ennakollisten vakausmaksujen, joita asetuksen soveltamisalaan kuuluvien luottolaitosten on maksettava, yhteydessä sanaa ”kerätä” eikä sanaa ”maksaa”, kuten valittaja on huomauttanut.

47.      Unionin yleinen tuomioistuin puolestaan totesi valituksenalaisen tuomionsa 28 kohdassa, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdasta ilmenee, että osallistuvaan jäsenvaltioon sijoittautuneilla luottolaitoksilla, jollainen valittajakin oli, on kunakin maksuvuotena velvollisuus ”maksaa” tavanomainen vakausmaksu yhteiseen kriisinratkaisurahastoon. Tämän perusteella unionin yleinen tuomioistuin katsoi etenkin valituksenalaisen tuomionsa 37–39 kohdassa, että peruuttamattomia maksusitoumuksia käyttäneillä laitoksilla on edelleenkin velvollisuus maksaa ennakolliset vakausmaksunsa rahana, kun ne päättävät jättäytyä asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan tällainen tulkinta on myös täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdan tavoitteen mukainen.

48.      Nyt käsiteltävässä asiassa tulee siis esiin kysymys siitä, voiko valittajan korostama terminologinen ero vaikuttaa asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdan ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdan tulkintaan sillä seurauksella, että valittajan väitteen mukaisesti peruuttamattomat maksusitoumukset kattavien vakuuksien kumoamisen edellytyksenä ei ole velvollisuus maksaa kyseiset sitoumukset ensin rahana.

49.      Yhdyn kantaan, jonka yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on esittänyt kirjelmissään, ja katson, ettei unionin tuomioistuimen tule hyväksyä valittajan argumentteja.

50.      Mielestäni on nimittäin yhtäältä niin, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdan sanamuodossa käytetty sana ”kerätä” ja valituksenalaisessa tuomiossa käytetty sana ”maksaa” viittaavat saman velvollisuuden kääntöpuoliin. Tässä yhteydessä ainoa ero liittyy siihen, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdan sanamuodossa verbiä ”kerätä” käytetään passiivissa sen korostamiseksi, että ennakolliset vakausmaksut ovat kyseisen virkkeen subjekti.(20) Valituksenalaisen tuomionsa 28 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin käytti sen sijaan verbiä ”maksaa” aktiivimuodossa nimenomaan korostaakseen sitä, että osallistuvaan jäsenvaltioon sijoittautuneisiin luottolaitoksiin sovelletaan asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdassa säädettyä velvollisuutta. Yhtäältä sanan ”kerätä” ja toisaalta sanan ”maksaa” välisellä semanttisella erolla ei siis mielestäni voi olla valittajan esittämää oikeudellista vaikutusta.

51.      Haluan toisaalta huomauttaa, ettei tälle erottelulle myöskään löydy perustaa asetuksen N:o 806/2014 ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 teksteistä. On toki niin, kuten valittaja esittää, että useissa kyseisten asetusten säännöksissä käytetään ennakollisiin vakausmaksuihin viitattaessa verbin ”kerätä” eri taivutusmuotoja. Kummassakaan asetuksessa ei kuitenkaan käytetä sanaa ”maksaa” ainoastaan, kun on kyse vakausmaksujen maksamisesta rahana, joten valittajan kehittelemiä binomeja ”peruuttamattoman maksusitoumuksen kerääminen” ja ”rahana suoritetun vakausmaksun maksaminen” ei voida hyväksyä. On myös todettava, että unionin oikeudessa on peruuttamattomiin maksusitoumuksiin tehtyjä viittauksia, joissa käytetään sanaa ”maksaa” sekä niiden osalta että yleisesti ennakollisten vakausmaksujen – eikä vain rahana suoritettujen vakausmaksujen – osalta, mikä osoittaa, että verbejä ”kerätä” ja ”maksaa” voidaan käyttää erotuksetta myös tällaisiin välineisiin viitattaessa,(21) kuten yhteinen kriisinratkaisuneuvosto perustellusti huomauttaa.

52.      Tästä seuraa, että koska peruuttamattomat maksusitoumukset ovat ennakollisia vakausmaksuja, mitä valittaja ei kiistä, se, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdan sanamuodossa on käytetty sanaa ”kerätä”, ei voi olla sellaisenaan esteenä unionin yleisen tuomioistuimen omaksumalle tulkinnalle, jonka mukaan peruuttamattomia maksusitoumuksia käyttäneiden luottolaitosten on maksettava vakausmaksujensa määrä rahana, kun ne päättävät jättäytyä kyseisen asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle.(22)

53.      Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 kohtaan perustuvan valittajan argumentin osalta on riittävää todeta, ettei kyseisellä säännöksellä ole merkitystä nyt käsiteltävässä asiassa, kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi perustellusti valituksenalaisen tuomionsa 54 kohdassa. Nyt käsiteltävässä asiassa ei ole kyse luottolaitoksen kriisinratkaisuun liittyvän maksusitoumusten eräännyttämisen seurauksista vaan seurauksista, joita yhteisen kriisinratkaisumekanismin ulkopuolelle jättäytyvän laitoksen peruuttamattoman maksusitoumuksen kumoamiselle on annettava. Muutenkaan se, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 kohdassa säädetään velvollisuudesta suorittaa maksu, kun kriisinratkaisutoimeen kuuluu yhteisen kriisinratkaisurahaston käyttö, ei voi yksinään merkitä, ettei samanlaista velvollisuutta voitaisi katsoa sovellettavan asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdan nojalla muissa tapauksissa, kuten silloin, kun peruuttamaton maksusitoumus kumotaan sen jälkeen, kun laitos on jäänyt tai jättäytynyt asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin ei ymmärtänyt väärin peruuttamattomien maksusitoumusten ”ehdollista luonnetta”, kuten valittaja väittää.

54.      Valittajan väitteestä, jonka mukaan unionin yleisen tuomioistuimen tulkinnalla laitokset, jotka jäävät tai jättäytyvät asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle, asetetaan epäedullisempaan tilanteeseen kuin etenkin kyseisen asetuksen soveltamisalaan jäävät laitokset, on lisäksi todettava, että viimeksi mainittujen laitosten on edelleenkin suoritettava peruuttamattomien maksusitoumustensa perusteella kyseisten maksusitoumusten kattama määrä sekä kriisinratkaisutilanteessa täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 kohdan nojalla että siinä tapauksessa, että ne jäävät tai jättäytyvät asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle. Näin ollen kyseisten laitosten tilanne on sama tilanne, johon valittaja on joutunut yhtäältä siksi, että se kuului yhteisen kriisinratkaisumekanismin soveltamisalaan vuosina 2016–2021, kuten unionin yleinen tuomioistuin perustellusti totesi valituksenalaisen tuomionsa 46 kohdassa, ja toisaalta siksi, että se päätti jättäytyä kyseisen mekanismin soveltamisalan ulkopuolelle. Näin ollen valittajan väite yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamisesta ei voi menestyä.

55.      Siltä osin kuin valittaja väittää jälleen kerran, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdan sanamuoto on ilmeisen selkeä ja täsmällinen eikä siinä säädetä, että peruuttamattoman maksusitoumuksen kattavan vakuuden kumoamisen edellytyksenä on maksun suorittaminen, viittaan vielä ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisen osan tarkastelun yhteydessä esittämiini huomautuksiin, joiden mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei tehnyt virhettä, kun se esitti tulkinnan, jonka mukaan päinvastaiseen tulkintaan on päädyttävä, kun mainittua artiklaa luetaan yhdessä asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdan kanssa.

56.      Edellä esitetyn perusteella katson, ettei unionin yleinen tuomioistuin rikkonut asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohtaa tai täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 ja 3 kohtaa tai loukannut yhdenvertaisen kohtelun periaatetta valittajan väittämällä tavalla katsoessaan, että kun laitos jää tai jättäytyy asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle, yhteisen kriisinratkaisuneuvoston ei ole palautettava peruuttamattomat maksusitoumukset kattavia vakuuksia ilman, että laitos maksaisi kyseisten sitoumusten määrää vastaa määrää rahana.

57.      Ensimmäisen valitusperusteen toinen osa on mielestäni hylättävä.

3.     Valitusperusteen kolmas osa, jonka mukaan unionin yleisen tuomioistuimen asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa ja 70 artiklan 4 kohtaa koskevalla päättelyllä ei ole oikeusperustaa

58.      Ensimmäisen valitusperusteensa kolmannessa osassa valittaja väittää unionin yleisen tuomioistuimen tukeutuneen virheellisesti asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaan ja 70 artiklan 4 kohtaan, kun se totesi, että luottolaitoksilla, jotka jäävät tai jättäytyvät asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle, on velvollisuus suorittaa maksuja.

59.      Valittaja väittää yhtäältä, että asetuksen N:o 806/2014 3 artiklan 1 kohdan 34 alakohdan mukaan ”käytettävissä olevilla varoilla” tarkoitetaan käteisvaroja, talletuksia, omaisuuseriä ja peruuttamattomia maksusitoumuksia, jotka ovat kriisinratkaisurahaston käytettävissä. Tästä seuraa, että varsinaiset peruuttamattomat maksusitoumukset kuuluvat asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin käytettävissä oleviin varoihin riippumatta siitä, eräännytetäänkö kyseisiä sitoumuksia ja onko niitä siis maksettava rahana. Näin ollen asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa ei voida käyttää oikeusperustana ehdottomalle velvollisuudelle maksaa kyseisiä määriä rahana. Tässä yhteydessä valittaja väittää lähinnä, ettei kyseisen säännöksen tavoitetta vaaranneta, jos luottolaitoksiin, jotka jäävät tai jättäytyvät asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle, ei sovelleta velvollisuutta maksaa kyseisiä määriä rahana, kun niiden peruuttamattomat maksusitoumukset kumotaan.

60.      Toisaalta valittajan mukaan unionin yleinen tuomioistuin rikkoi asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 4 kohtaa, kun se katsoi valituksenalaisessa tuomiossaan, että peruuttamattomia maksusitoumuksia on pidettävä kyseisessä säännöksessä tarkoitettuina ”asianmukaisesti saatuina” vakausmaksuina. Nämä sitoumukset ovat nimensä mukaisesti yhteistä kriisinratkaisurahastoa koskevia sitoumuksia, jotka ovat konkreettisesti laitoksen tekemiä sopimuksia. Valittaja väittää, että sopimus voidaan tehdä, todeta pätemättömäksi tai irtisanoa, mutta sitä ei voida ”maksaa” eikä sitä voida ”saada” eikä varsinkaan ”maksaa takaisin”. Näin ollen asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 4 kohtaa, jossa kielletään ”asianmukaisesti saatujen” vakausmaksujen maksaminen takaisin, voidaan soveltaa ainoastaan rahan muodossa saatuihin vakausmaksuihin. Valittajan ja yhteisen kriisinratkaisuneuvoston välisen sopimuksen ehdot tukevat tätä tulkintaa.

61.      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto kiistää nämä argumentit.

62.      Ensinnäkin asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa säädetään, että yhteisen kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevat varat ovat 1.1.2016 tai muussa tapauksessa sinä päivänä, jona kyseistä kohtaa sovelletaan kyseisen asetuksen 99 artiklan 6 kohdan nojalla, alkaneen kahdeksan vuoden alkuvaiheen päättyessä vähintään 1 prosentti kaikissa osallistuvissa jäsenvaltioissa toimiluvan saaneiden luottolaitosten suojattujen talletusten määrästä.

63.      Valituksenalaisessa tuomiossaan unionin yleinen tuomioistuin tukeutui kyseiseen säännökseen, kun se selitti etenkin tuomionsa 29 ja 37 kohdassa, mikä on ennakollisten vakausmaksujen vuotuisen keräämisen ensisijainen tavoite. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan kyseisenä tavoitteena on varmistaa, että yhteisen kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevat varat saavuttavat tavoitetason mainitun kauden päättyessä. Tämän perusteella unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomionsa 41 kohdassa, että jos täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohtaa tulkittaisiin siten, että valittajan kaltainen laitos voisi jättää sen peruuttamatonta maksusitoumusta vastaavan määrän rahana maksamatta, kyseisessä artiklassa sivuutettaisiin muun muassa asetuksen N:o 806/2014 69 artiklalla tavoiteltu tavoite tavoitetason saavuttamisesta.

64.      Mielestäni unionin yleisen tuomioistuimen arviointi on syytä pysyttää. Valituksenalaisen tuomion 41 kohdasta – jossa tältä osin viitataan julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotukseen ABLV Bank v. SRB,(23) johon minä yhdyn – nimittäin ilmenee, että peruuttamattoman maksusitoumuksen kumoamista, joka johtuu siitä, että laitos poistuu asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalasta, ja vastaavan vakuuden palauttamista, joista säädetään täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdassa, ei voida tehdä yhteisen kriisinratkaisurahaston vahingoksi. Kuten julkisasiamies Kokott myös totesi kyseisessä ratkaisuehdotuksessaan, näin tapahtuisi, jos kumoamisen ja palauttamisen seurauksena laitoksen ei olisi suoritettava vakausmaksua, jonka osalta peruuttamaton maksusitoumus tehtiin. Kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi, tästä syystä peruuttamaton maksusitoumus on välttämättä eräännytettävä, kun laitos jää tai jättäytyy yhteisen kriisinratkaisumekanismin ulkopuolelle, jotta asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan tavoitetta ei vaaranneta.(24)

65.      Valittajan väitteestä, joka perustuu yhtäältä asetuksen N:o 806/2014 3 artiklan 1 kohdan 34 alakohdasta ja toisaalta 69 artiklan 1 kohdasta yhdessä luettuina ilmenevään käytettävissä olevien varojen määritelmään on lisäksi todettava, että väite on omiaan tukemaan unionin yleisen tuomioistuimen päättelyä pikemminkin kuin osoittamaan sen vääräksi. Kun peruuttamattomia maksusitoumuksia nimittäin pidetään asetuksessa N:o 806/2014 käytettävissä olevina varoina ja kun ne näin ollen otetaan huomioon yhteisen kriisinratkaisurahaston tavoitetason saavuttamisessa, peruuttamattomien maksusitoumusten kumoamisen yhteydessä on välttämättä maksettava korvaus, joka vastaa kyseisiä sitoumuksia vastaavaa rahamäärää. Kuten edellä jo totesin, muussa tapauksessa maksusitoumukset kumottaisiin ja vakuudet palautettaisiin yhteisen kriisinratkaisurahaston vahingoksi ja näillä toimilla vaarannettaisiin asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa säädetyn tavoitetason saavuttamista koskeva tavoite.

66.      Vielä siltä osin kuin valittaja väittää, että luottolaitoksen jäämistä tai jättäytymistä asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle tulisi pikemminkin kompensoida mukauttamalla asetuksen soveltamisalaan jäävien laitosten ennakollisia vakausmaksuja, on riittävää todeta, että unionin tuomioistuin on jo hylännyt tällaisen mahdollisuuden tuomiossa ABLV Bank v. SRB,(25) ja tästä syystä unionin yleinen tuomioistuin viittasi kyseiseen tuomioon valituksenalaisen tuomionsa 30 kohdassa.

67.      Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin on voinut perustaa päätelmänsä, jonka mukaan yhteisen kriisinratkaisumekanismin ulkopuolelle jäävillä luottolaitoksilla on maksuvelvollisuus, asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa säädettyyn ja kyseisen säännöksen tavoitteeseen.

68.      Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 4 kohdasta on todettava toiseksi, että kyseisessä säännöksessä säädetään, että kultakin kyseisessä asetuksessa tarkoitetulta yhteisöltä asianmukaisesti saatuja vakausmaksuja ei makseta takaisin näille yhteisöille. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että myös tämä säännös on omiaan tukemaan sen tulkintaa, jonka mukaan peruuttamattomiin maksusitoumuksiin liittyvät vakuudet voidaan palauttaa vasta, kun on maksettu määrä, joka vastaa kyseisillä maksusitoumuksilla korvatun vakausmaksun määrää.

69.      Totean tästä, ettei valittajan edellä esitettyä toteamusta vastaan esittämä argumentti vaikuta minusta uskottavalta, sillä valittaja väittää ainoastaan, etteivät luottolaitosten ja yhteisen kriisinratkaisuneuvoston väliset sopimukset, joilla on tehty peruuttamattomia maksusitoumuksia, ole luonteeltaan sellaisia, että ne voitaisiin ”saada”. Tämä pikkutarkka terminologinen huomautus ei riitä asettamaan kyseenalaiseksi unionin yleisen tuomioistuimen päättelyä – varsinkaan, kun mielestäni voidaan joka tapauksessa kyseenalaistaa väite, jonka mukaan sitoumusta ei varmastikaan voida katsoa ”saadun”.

70.      On joka tapauksessa muistutettava, että unionin tuomioistuin on todennut oikeuskäytännössään, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 4 kohdan selkeällä sanamuodolla unionin lainsäätäjän tarkoituksena on ollut sulkea yleisesti pois asianmukaisesti saatujen ennakollisten vakausmaksujen palauttaminen.(26) Kuten yhteinen kriisinratkaisuneuvosto esittää, näin ollen on niin, että jos ilmaisulla ”asianmukaisesti saadut” viitataan ennakollisiin vakausmaksuihin erotuksetta, kyseistä ilmaisua on sovellettava vakausmaksun lajista riippumatta, mukaan lukien peruuttamattomat maksusitoumukset.

71.      Näissä olosuhteissa katson jälleen kerran, että unionin yleinen tuomioistuin viittasi perustellusti asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 4 kohtaan, kun se tulkitsi, että yhteisen kriisinratkaisumekanismin soveltamisalan ulkopuolelle jäävillä luottolaitoksilla on maksuvelvollisuus niiden tekemien peruuttamattomien maksusitoumusten kumoamisen yhteydessä.

72.      Edellä esitetystä ilmenee, että toisin kuin valittaja esittää, unionin yleinen tuomioistuin ei rikkonut asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohtaa tai 70 artiklan 4 kohtaa valituksenalaisen tuomionsa perusteluissa esitetyllä päättelyllään.

73.      Ensimmäisen valitusperusteen kolmas osa on mielestäni hylättävä.

4.     Neljäs osa, joka koskee täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 ja 3 kohdan vääristämistä ja niiden tehokkaan vaikutuksen viemistä

74.      Valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1 kohtaa vääristyneellä tavalla, jonka seurauksena kyseisen artiklan 2 ja 3 kohta menettävät tehokkaan vaikutuksensa. Valittajan mukaan unionin yleisen tuomioistuimen päättely vastaa tulkintaa, jonka mukaan peruuttamattomien maksusitoumusten kumoaminen ja niihin liittyvien vakuuksien palauttaminen kyseisen täytäntöönpanoasetuksen 7 artiklan 3 kohdan nojalla ovat sinänsä omiaan vaarantamaan yhteisen kriisinratkaisurahaston taloudelliset valmiudet tai maksuvalmiuden. Tässä yhteydessä valittaja väittää, ettei kyseistä 7 artiklan 3 kohtaa voitaisi koskaan soveltaa. Se lisää, että unionin yleisen tuomioistuimen tulkinnalla myös vääristellään kyseistä 7 artiklan 3 kohtaa, koska kyseisessä säännöksessä ei säädetä minkäänlaista edellytystä peruuttamattomiin maksusitoumuksiin liittyvien vakuuksien palauttamiselle. Jos unionin lainsäätäjä olisi tarkoittanut, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdan soveltamisen ja sen 7 artiklan 2 kohdan mukaisena hyväksytyn kriisinratkaisutoimen yhteydessä sovelletaan samaa maksuvelvollisuutta, kyseisessä 3 kohdassa olisi pitänyt säätää tällaisesta velvollisuudesta tai siinä olisi ainakin tullut nimenomaisesti viitata mainittuun 2 kohtaan.

75.      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto kiistää nämä argumentit.

76.      Haluan aluksi korostaa, että siltä osin kuin nyt käsiteltävässä valitusperusteen osassa vain kyseenalaistetaan se, miten unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1 kohtaa, ja vedotaan lähinnä siihen, että kyseisellä tulkinnalla täytäntöönpanoasetuksen 7 artiklan 2 ja 3 kohdalta viedään niiden tehokas vaikutus, tämä valitusperusteen osa on periaatteessa hylättävä tehottomana. Nyt käsiteltävän valitusperusteen edeltävien osien tarkastelun perusteella on nimittäin todettava, että vaikka tätä valitusperusteen osaa pidettäisiin perusteltuna, unionin yleisen tuomioistuimen täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdasta omaksuma tulkinta olisi edelleenkin pätevä sillä perusteella, että kyseistä säännöstä ja muita normihierarkkisesti ylemmäntasoisen säädöksen säännöksiä, mukaan lukien asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artikla, on tulkittava yhdessä.

77.      Olen kuitenkin sitä mieltä, että nyt käsiteltävä valitusperusteen osa, jossa esitetään osittain argumentteja, joita olen jo tarkastellut tämän valitusperusteen edeltävien osien yhteydessä, on hylättävä perusteettomana.

78.      On nimittäin todettava, että unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomionsa 41 kohdassa, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1 kohdassa säädetään nimenomaisesti, ettei peruuttamattomien maksusitoumusten käyttö saa millään tavalla vaarantaa yhteisen kriisinratkaisurahaston taloudellisia valmiuksia tai maksuvalmiutta. Tällainen vaatimus esitetään myös täytäntöönpanoasetuksen johdanto-osan 16 perustelukappaleessa. Tämän perusteella unionin yleinen tuomioistuin katsoi, ettei peruuttamattoman maksusitoumuksen kumoamista ja vastaavan vakuuden palauttamista voida missään tapauksessa tehdä yhteisen kriisinratkaisurahaston vahingoksi.

79.      Toisin kuin valittaja väittää, mielestäni tämä tulkinta ei ole ristiriidassa täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdan asiayhteyden tai tavoitteen kanssa eikä se voi viedä kyseiseltä säännökseltä sen tehokasta vaikutusta. Päinvastoin katson, että jos täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohtaa tulkittaisiin siten, että sen nojalla luottolaitoksilla ei ole velvollisuutta maksaa vakausmaksujaan ennen niiden asettamien vakuuksien palauttamista, vaarantuisi se unionin lainsäätäjän kyseisen täytäntöönpanoasetuksen 7 artiklan 1 kohdassa säätämä selkeä ja nimenomainen lähtökohta, joka vastaa asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa vahvistettua vaatimusta. Tästä on riittävää todeta, että kuten jo totesin nyt käsiteltävän valitusperusteen kolmannen osan tarkastelun yhteydessä, sillä, että käytettäisiin peruuttamattomia maksusitoumuksia, joihin ei myöhemmin liittyisi velvollisuutta suorittaa maksua, jos luottolaitos jää tai jättäytyy asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle, heikennettäisiin yhteisen kriisinratkaisurahaston taloudellisia valmiuksia ja mahdollisesti vaarannettaisiin sen maksuvalmius, mikä täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1 kohdassa säädetyllä on nimenomaan tarkoitus välttää.

80.      Unionin yleinen tuomioistuin ei siis tehnyt virhettä, kun se katsoi valituksenalaisen tuomionsa 42 kohdassa, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1 kohtaa sovelletaan sellaisen laitoksen peruuttamattomien maksusitoumusten käsittelyyn, joka poistuu asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalasta, ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohtaa on siten tulkittava kyseisen säännöksen perusteella.

81.      Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 ja 3 kohtaa koskevien lisäargumenttien osalta, joissa valittaja esittää lähinnä, että kyseisissä säännöksissä säädetään maksun suorittamista koskevasta edellytyksestä ainoastaan kriisinratkaisua koskevan päätöksen yhteydessä, viittaan nyt vain jo edellä tämän ratkaisuehdotuksen 40 ja 53 kohdassa esitettyihin huomautuksiin.

82.      Edellä esitetyn perusteella ja toisin kuin valittaja väittää, unionin yleisen tuomioistuimen omaksuma tulkinta täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1 kohdasta ei vääristä kyseisen artiklan 2 ja 3 kohdassa säädettyä eikä se poista niiden tehokasta vaikutusta.

83.      Ensimmäisen valitusperusteen neljäs osa on mielestäni hylättävä tehottomana ja joka tapauksessa perusteettomana.

5.     Valitusperusteen viides osa, joka koskee sen periaatteen loukkaamista, jonka mukaan erityislaki syrjäyttää yleislain

84.      Ensimmäisen valitusperusteensa viidennessä osassa, joka on esitetty toissijaisesti, valittaja väittää unionin yleisen tuomioistuimen loukanneen periaatetta, jonka mukaan erityislaki syrjäyttää yleislain. Valittajan mukaan unionin yleinen tuomioistuin sovelsi virheellisesti ensisijaisena asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 4 kohtaa suhteessa täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 ja 3 kohdassa säädettyihin erityissääntöihin. Tästä valittaja toteaa muun muassa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan erityissäännöksillä on yleissääntöihin nähden etusija tilanteissa, joita niillä on erityisesti tarkoitus säännellä. Näin ollen täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 ja 3 kohdan sisällölle olisi tullut antaa etusija suhteessa asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 4 kohtaan, toisin kuin valituksenalaisessa tuomiossa esitetyssä päättelyssä on tehty.

85.      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto kiistää nämä argumentit.

86.      Aluksi on todettava, että toisin kuin valittaja väittää, täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohtaa ei voida pitää erityislakina, jolla poikettaisiin erityisesti asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 4 kohdasta.

87.      Kuten nimittäin lähinnä selitin tämän valitusperusteen ensimmäistä osaa koskevassa tarkastelussani, asetus N:o 806/2014 on perusasetuksena normihierarkkisesti ylemmäntasoinen säädös suhteessa täytäntöönpanoasetukseen 2015/81, joten jollei tätä koskevaa poikkeusta tai nimenomaista säännöstä ole säädetty, täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 säännöksille ei voida antaa etusijaa suhteessa asetuksen N:o 806/2014 säännöksiin tilanteessa, jossa näiden säännösten katsotaan olevan ristiriidassa keskenään.

88.      Tällainen päätelmä on ilmeinen varsinkin, kun otetaan huomioon asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 7 kohta, jossa neuvostolle annetaan toimivalta hyväksyä täytäntöönpanosäädöksiä – kuten se on tehnyt täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 tapauksessa – kyseisen 70 artiklan 1–3 kohdan täytäntöönpanoedellytysten määrittämiseksi mutta jossa neuvostolle ei anneta toimivaltaa panna täytäntöön kyseisen 70 artiklan 4 kohtaa eikä varsinkaan toimivaltaa muuttaa kyseistä säännöstä.

89.      Tämän valitusperusteen kolmatta osaa koskevan analyysini perusteella on joka tapauksessa todettava, että yhtäältä asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 4 kohtaa ja toisaalta täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohtaa on mahdollista tulkita yhdessä, kuten yhteinen kriisinratkaisuneuvosto esittää. Jos siis oletetaan, että kyseiset kaksi säännöstä täydentävät toisiaan ja niitä voidaan soveltaa rinnakkain, kuten esitän tässä ratkaisuehdotuksessani, täytäntöönpanoasetuksen mainittua säännöstä ei voida pitää poikkeuksena perusasetuksen säännöksestä. Tässä yhteydessä – ja kun kyseisen kahden oikeussäännön, joita nähtävästi on sovellettava tässä asiassa, välillä ei ole ristiriitaa – mistään säännöksestä ei voida poiketa eikä mitään säännöstä voida jättää soveltamatta, ellei asetuksessa N:o 806/2014 näin nimenomaisesti säädetä.

90.      Edellä esitetyn perusteella katson, että toisin kuin valittaja väittää, unionin yleinen tuomioistuin ei loukannut periaatetta, jonka mukaan erityislaki syrjäyttää yleislain.

91.      Valitusperusteen viides osa on mielestäni hylättävä.

92.      Koska ainuttakaan valittajan ensimmäisen valitusperusteen osaa ei tule hyväksyä, kyseinen valitusperuste on mielestäni hylättävä kokonaisuudessaan.

B       Toinen valitusperuste, joka koskee perustelujen puutteellisuutta

93.      Valittaja väittää, että valituksenalaisen tuomion perustelut ovat puutteelliset ja ristiriitaiset. Se vetoaa etenkin ristiriitaisuuksiin valituksenalaisen tuomion 30, 36, 41 ja 43 kohdassa, joissa unionin yleinen tuomioistuin totesi seuraavaa:

–        ensinnäkin, että peruuttamattomat maksusitoumukset ovat asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuja ”asianmukaisesti saatuja” vakausmaksuja, vaikkei niitä ole maksettu ”välittömästi”,

–        toiseksi, että nämä sitoumukset ovat ”peruuttamattomia”, mutta samalla unionin yleinen tuomioistuin katsoi tämän jälkeen, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdan tarkoituksena on ”päättää” kyseiset sitoumukset, ”joten [ne eivät] jatku sen jälkeen, kun maksava laitos on poistunut asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalasta”,

–        kolmanneksi, kuten edellä on todettu, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdan tarkoituksena on ”päättää” peruuttamattomat maksusitoumukset, vaikka unionin yleinen tuomioistuin totesi, että kyseisen säännöksen tarkoituksena on ”varmistaa, että kriisinratkaisurahaston varat ovat kriisinratkaisutilanteessa mahdollisimman nopeasti kriisinratkaisuneuvoston käytettävissä”, ja

–        neljänneksi, ettei täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohtaa voida soveltaa yhteisen ”kriisinratkaisurahaston vahingoksi” siten, että vaarannetaan kyseisen rahaston ”taloudelliset valmiudet tai maksuvalmius”, kuten asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1 kohdassa säädetään.

94.      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto kiistää nämä argumentit.

95.      Nyt käsiteltävässä asiassa katson ensinnäkin, että toisin kuin valittaja väittää, unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomionsa 30 kohdassa esittämä toteamus, jonka mukaan peruuttamattomat maksusitoumukset eivät ole välittömästi maksettuja vakausmaksuja vaan vakausmaksuja, joiden maksamista on lykätty, ei ole mitenkään ristiriitainen. Ristiriitaa ei liity myöskään unionin yleisen tuomioistuimen toteamukseen, jonka mukaan laitoksen tekemä peruuttamaton maksusitoumus on ”asianmukaisesti saatu” vakausmaksu, sillä – kuten selitin tämän ratkaisuehdotuksen 70 kohdassa – asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 4 kohdassa säädetty kielto palauttaa vakausmaksuja kattaa kaikki käytettävissä olevat varat ja näin ollen myös peruuttamattomat maksusitoumukset.

96.      Tämän jälkeen totean, ettei myöskään ole ristiriitaista vaatia peruuttamattoman maksusitoumuksen perusteena olevan maksuvelvollisuuden täyttämistä, vaikka maksusitoumus kumotaan. Kuten jo totesin tarkastellessani ensimmäistä valitusperustetta, oikeudellinen velvollisuus ennakollisten vakausmaksujen maksamiseen pysyy voimassa, ja peruuttamattomat maksusitoumukset ovat valinnainen järjestely, jota luottolaitosten on sallittua käyttää ennakollisten vakausmaksujen suorittamiseen. Valittajan väite, jonka mukaan unionin yleisen tuomioistuimen perustelut ovat väitetysti ristiriitaiset, perustuu mielestäni valituksenalaisen tuomion puolueelliseen tulkintaan.

97.      Kun unionin yleinen tuomioistuin totesi, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdassa sallitaan varojen asettaminen yhteisen kriisinratkaisurahaston käyttöön ”kriisinratkaisutilanteessa”, se ei mielestäni myöskään luopunut valituksenalaisessa tuomiossa ilmaisemastaan kannasta, jonka mukaan kyseisellä luottolaitoksella on ehdoton velvollisuus maksaa peruuttamatonta maksusitoumusta vastaava määrä. Kuten yhteinen kriisinratkaisuneuvosto perustellusti huomauttaa, luottolaitosta ei vapauteta peruuttamattomien maksusitoumusten kattaman määrän maksamisesta ja yhteisen kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevat varat ovat ”kriisinratkaisutilanteessa” nopeasti käytettävissä nimenomaan siksi, että maksuvelvollisuus on ehdoton. Tätä varten on olemassa yhteinen kriisinratkaisurahasto ja unionin lainsäädännössä säädetty tavoite rahaston tavoitetason saavuttamisesta.

98.      Vielä on todettava, että kuten selitin tarkastellessani ensimmäistä valitusperustetta, unionin yleinen tuomioistuin selitti asianmukaisesti yhteiseen kriisinratkaisurahastoon kohdistuvan riskin ja tavoitetason saavuttamista koskevan tavoitteen vaarantumisen siinä tapauksessa, että peruuttamattomien maksusitoumusten muodossa suoritetut ennakolliset vakausmaksut katoaisivat, koska luottolaitos vapautettaisiin ennalta-arvaamattomasti maksuvelvollisuudestaan siksi, että se jää tai jättäytyy asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle.

99.      Koska argumentit, joilla valittaja pyrkii osoittamaan, että valituksenalaisen tuomion perustelut ovat puutteelliset ja ristiriitaiset, ovat perusteettomia, toinen valitusperuste on mielestäni hylättävä.

100. Koska mielestäni kumpaakaan valittajan valituksensa tueksi esittämää valitusperustetta ei tule hyväksyä, valitus on hylättävä kokonaisuudessaan.

V       Oikeudenkäyntikulut

101. Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos valitus on perusteeton, unionin tuomioistuin tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.

102. Työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdassa, jota sovelletaan valituksen käsittelyyn työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla, määrätään, että asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

103. Koska yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on vaatinut valittajan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja koska valittaja on hävinnyt asian, valittaja on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

VI     Ratkaisuehdotus

104. Tässä ratkaisuehdotuksessa esitetyn analyysin ja tämän ratkaisuehdotuksen 100 ja 103 kohdassa esittämieni päätelmien perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin

–        hylkää valituksen ja

–        velvoittaa valittajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1      Alkuperäinen kieli: ranska.

2      Yhdenmukaisten sääntöjen ja yhdenmukaisen menettelyn vahvistamisesta luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten kriisinratkaisua varten yhteisen kriisinratkaisumekanismin ja yhteisen kriisinratkaisurahaston puitteissa sekä asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta 15.7.2014 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EUVL 2014, L 225, s. 1).

3      Asetuksen N:o 806/2014 yhdenmukaisista soveltamisedellytyksistä yhteiseen kriisinratkaisurahastoon suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen osalta 19.12.2014 annettu neuvoston täytäntöönpanoasetus (EUVL 2015, L 15, s. 1).

4      Valituksenalainen tuomio, 28 kohta.

5      Valituksenalainen tuomio, 29 kohta.

6      Valituksenalainen tuomio, 30 kohta.

7      Valituksenalainen tuomio, 32 kohta.

8      Valituksenalainen tuomio, 33 kohta.

9      Valituksenalainen tuomio, 36 ja 37 kohta.

10      Valituksenalainen tuomio, 38 kohta.

11      Valituksenalainen tuomio, 39 kohta.

12      Valituksenalainen tuomio, 40–44 kohta.

13      Valituksenalainen tuomio, 51 kohta.

14      Ks. valituksenalainen tuomio, 52–64 kohta.

15      Valituksenalainen tuomio, 65–79 kohta.

16      Tuomio 22.2.2024, Landkreis Jerichower Land (C‑85/23, EU:C:2024:161, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

17      Tuomio 8.12.2005, EKP v. Saksa (C‑220/03, EU:C:2005:748, 31 kohta). Julkisasiamies Bobek on myös esittänyt useissa ratkaisuehdotuksissaan, kuten valittaja myös huomauttaa, ettei säännöstä tai määräystä voida tulkita sen oikeudellisen asiayhteyden tai sen tavoitteiden perusteella, jos sen sanamuoto on yksiselitteinen. Ks. mm. julkisasiamies Bobekin ratkaisuehdotus European Federation for Cosmetic Ingredients (C‑592/14, EU:C:2016:179, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

18      Ks. mm. tuomio 29.2.2024, cdVet Naturprodukte (C‑13/23, EU:C:2024:175, 60 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

19      Kuten yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on esittänyt kirjelmissään, tässä yhteydessä se, että unionin yleinen tuomioistuin olisi tehnyt contra legem ‑tulkinnan, olisi edellyttänyt sitä, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdassa nimenomaisesti vapautettaisiin luottolaitokset, jotka jäävät tai jättäytyvät asetuksen N:o 806/2014 soveltamisalan ulkopuolelle, velvollisuudesta maksaa ennakollinen vakausmaksu, joka maksusitoumuksilla on korvattu.

20      Tästä muistutan, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohta on osa asetuksen 2 lukua ja erityisesti sen 1 jaksoa, jonka otsikko on ”[Yhteisen] kriisinratkaisurahaston muodostaminen”. Siten asetuksen 70 artiklan 1 kohdassa viitataan kunkin laitoksen ennakollisiin vakausmaksuihin kyseisen rahaston perusosatekijöinä.

21      Ks. erityisesti Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/59/EU täydentämisestä kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyihin etukäteen suoritettavien rahoitusosuuksien osalta 21.10.2014 annetun komission delegoidun asetuksen (EU) 2015/63 (EUVL 2015, L 11, s. 44) johdanto-osan 26 perustelukappale ja 13 artikla.

22      Yhteisen kriisinratkaisuneuvoston tavoin katson, että myös täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 3 kohta vaikuttaa tukevan tätä tulkintaa, sillä siinä säädetään lähinnä, että peruuttamattomat maksusitoumukset ovat osa yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin kuuluvien laitosten maksuvelvoitteiden kokonaismäärää.

23      Julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus ABLV Bank v. SRB (C‑202/21 P, EU:C:2022:327, 87 kohta).

24      Julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus ABLV Bank v. SRB (C‑202/21 P, EU:C:2022:327, 87 kohta).

25      Tuomio 29.9.2022  (C‑202/21 P, EU:C:2022:734, 56 kohta).

26      Tuomio 29.9.2022, ABLV Bank v. SRB  (C‑202/21 P, EU:C:2022:734, 54 kohta).