1.

Sovelletaanko vuokratyöntekijään, joka asuu eri jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa hän tavallisesti työskentelee, niinä välikausina, jolloin työntekijä ei työskentele eikä hänellä ole voimassa olevaa työsopimusta, asetuksen (EY) N:o 883/2004 ( 2 ) 11 artiklan 3 kohdan a alakohdassa tarkoitetun työskentelyvaltion lainsäädäntöä vai saman asetuksen 11 artiklan 3 kohdan e alakohdassa tarkoitetun asuinvaltion lainsäädäntöä?

2.

Lähinnä tämä on kysymys, johon tuomioistuimen on vastattava nyt esillä olevassa asiassa, joka koskee Centrale Raad van Beroepin (sosiaaliturva- ja virkamiesasioiden ylioikeus, Alankomaat, jäljempänä ylioikeus) esittämää ennakkoratkaisupyyntöä kahdessa yhdistetyssä asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä Raad van Bestuur van de Sociale Verzekeringsbank (sosiaalivakuutuslaitoksen hallitus, jäljempänä SVB) ja toisaalta X ja Y.

3.

Nyt esillä oleva asia tarjoaa unionin tuomioistuimelle tilaisuuden täsmentää asetuksen (EY) N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdassa olevan säännöksen merkitystä ja ottaa osaltaan kantaa mainitun asetuksen II osastossa säädetyn lainvalintasääntöjärjestelmän yleisen rakenteen määrittelyyn.

4.

Asetuksella (EY) N:o 883/2004 (jäljempänä asetus N:o 883/2004) kumottiin 1.5.2010 alkaen sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annettu neuvoston asetus (ETY) N:o 1408/71 (jäljempänä asetus N:o 1408/71). ( 3 )

5.

Asetuksen N:o 883/2004 1 artiklan a ja b alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä asetuksessa tarkoitetaan:

6.

Asetuksen N:o 883/2004 II osasto, jonka otsikko on ”Sovellettavan lainsäädännön määrittäminen”, sisältää 11–16 artiklat.

7.

Mainitun asetuksen 11 artiklassa, jonka otsikko on ”Yleiset säännöt”, säädetään seuraavaa:

”1.   Henkilöt, joihin tätä asetusta sovelletaan, ovat vain yhden jäsenvaltion lainsäädännön alaisia. Kyseinen lainsäädäntö määritetään tämän osaston mukaisesti.

2.   Tämän osaston säännöksiä sovellettaessa palkkatyön tai itsenäisen ammatinharjoittamisen nojalla tai niiden seurauksena rahaetuutta saavien henkilöiden katsotaan harjoittavan tätä työtä tai ammattia. Tätä ei kuitenkaan sovelleta työkyvyttömyys-, vanhuus- tai perhe-eläkkeisiin eikä työtapaturman tai ammattitaudin vuoksi myönnettyihin eläkkeisiin eikä rahana maksettaviin toistaiseksi jatkuvan hoidon kattaviin sairasetuuksiin.

3.   Jollei 12–16 artiklasta muuta johdu,

8.

Asetuksen N:o 883/2004 12–16 artiklassa säädetään erityisistä säännöistä, joita sovelletaan lähetettyihin työntekijöihin (12 artikla), kahdessa tai useammassa jäsenvaltiossa työskenteleviin henkilöihin (13 artikla), vapaaehtoisen vakuutuksen tai valinnaisen jatkuvan vakuutuksen valinneisiin henkilöihin (14 artikla), unionin toimielinten sopimussuhteisiin toimihenkilöihin (15 artikla) sekä poikkeuksista mainitun asetuksen 11–15 artiklaan (16 artikla).

9.

Yleisen vanhuuseläkelain (Algemene Ouderdomswet, jäljempänä AOW) 6 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Tämän lain säännösten mukaan vakuutettu on henkilö, joka ei ole vielä saavuttanut eläkeikää ja joka

[– –]

3.   Poiketen siitä, mitä 1 ja 2 momentissa säädetään, vakuutettujen piiriä voidaan laajentaa tai rajoittaa yleisellä hallintotoimella tai sen nojalla annetulla toimella.”

10.

AOW:n 6a §:ssä säädetään seuraavaa:

”Tarvittaessa poiketen 6 §:stä ja siihen perustuvista säännöksistä,

11.

AOW:n 13 §:n 1 momentin a kohdassa säädetään, että eläkkeen määrää vähennetään kahdella prosentilla jokaiselta kalenterivuodelta, jona eläkkeeseen oikeutettu ei ole ollut vakuutettuna 15 vuotta täytettyään ja ennen kuin hän on täyttänyt 65 vuotta.

12.

Yleisen lapsilisälain (Algemene Kinderbijlagwet, jäljempänä AKW) 6 §:ssä toistetaan AOW:n 6 §:n sanamuoto samasanaisesti.

13.

AKW:n 6a §:ssä todetaan seuraavaa:

”Tarvittaessa poiketen 6 §:stä ja siihen perustuvista säännöksistä:

14.

AKW:n 11 §:n 1 momentin mukaan:

”Ainoastaan henkilöllä, joka on vakuutettu kalenterivuoden vuosineljänneksen ensimmäisenä päivänä, on oikeus tässä laissa tarkoitettuun lapsista maksettavaan perheavustukseen.”

15.

Sosiaalivakuutettujen piirin laajentamisesta ja rajoittamisesta vuonna 1999 24.12.1998 annetun asetuksen (Besluit uitbreiding en beperking kring van verzekerden volksverzekeringen 1999, jäljempänä BUB) 6 §:ssä, jonka otsikko on ”Työn tilapäinen keskeyttäminen Alankomaissa”, säädetään seuraavaa:

”Sosiaaliturvavakuutuksen piiriin kuuluu henkilö, joka ei asu Alankomaissa mutta joka työskentelee yksinomaan Alankomaissa ja jonka työskentely keskeytyy tilapäisesti:

16.

X, joka on Alankomaiden kansalainen, muutti Saksaan 2012. X, joka ei ole koskaan työskennellyt Saksassa, on kuitenkin vuodesta 2013 alkaen tehnyt jaksottaisesti vuokratyötä työvoiman vuokrausyrityksen kautta ( 4 ) Alankomaissa.

17.

Erityisesti asiakirja-aineistosta ilmenee, että tätä toimintaa harjoitettiin sellaisten määräaikaisten vuokratyösopimusten nojalla, joihin sisältyi ”vuokratyölauseke” ( 5 ), toisin sanoen lauseke, jonka nojalla työsuhde vuokrausyritykseen alkoi, kun työntekijä aloitti työskentelyn käyttäjäyrityksessä, ja se päättyi tämän työskentelyn päättyessä.

18.

Eri työsuhteiden – joiden kesto vaihteli kuuden päivän ja viiden kuukauden välillä – välisinä ajanjaksoina X oli ilmoittautuneena useiden alankomaalaisten työvoiman vuokrausyritysten listoille ja teki Alankomaissa vapaaehtoistyötä sekä kotitaloustyötä pojalleen vähimmäispalkkaa vastaan.

19.

SVB toimitti 6.7.2015 X:lle eläkeotteen. Tästä otteesta kävi ilmi, että X:lle oli karttunut vain 82 prosenttia AOW:n mukaisesta eläkkeestä, koska hän oli Alankomaiden sosiaaliturvalainsäädännön nojalla ollut vakuutettuna vain niinä ajanjaksoina, jolloin hän tosiasiallisesti työskenteli vuokratyöntekijänä Alankomaissa. Koska työsuhteiden välisinä ajanjaksoina hänellä ei sen sijaan ollut mitään työsuhdetta eikä mitään tosiasiallista toimintaa, häneen olisi pitänyt soveltaa asuinvaltion, toisin sanoen Saksan, lainsäädäntöä.

20.

Ennakkoratkaisupyyntöpäätöksestä ilmenee myös, että X:llä ei ole oikeutta vanhuuseläkkeeseen Saksassa, koska hän ei ole täyttänyt siellä yhtäkään vakuutuskautta.

21.

X teki oikaisuvaatimuksen, jossa hän vaati SVB:tä toteamaan, että vuokratyöjaksojen välisiä ajanjaksoja oli pidettävä AOW:n nojalla vakuutettuina kausina.

22.

Kun oikaisuvaatimus hylättiin, X esitti saman vaatimuksen Rechtbank Amsterdamissa (Amsterdamin alioikeus, Alankomaat, jäljempänä alioikeus), joka hyväksyi sen 3.10.2016 antamallaan tuomiolla. Alioikeus, joka vetosi päätelmiensä tueksi myös tuomioon Franzen ym. ( 6 ), totesi erityisesti, että eri työjaksojen välisiä ajanjaksoja on kansallisen lainsäädännön ja erityisesti BUB:n 6 §:n nojalla pidettävä loma- tai työttömyyskausina ja näin ollen ajanjaksoina, joina X oli vakuutettuna Alankomaiden lainsäädännön nojalla.

23.

SVB valitti tästä tuomiosta ylioikeuteen, joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin.

24.

Y asuu perheensä kanssa Puolassa ja hän on työskennellyt vuodesta 2007 lähtien tietyin keskeytyksin Alankomaissa useiden työvoiman vuokrausyrityksen kanssa tekemiensä määräaikaisten työsopimusten perusteella.

25.

Tässä yhteydessä merkityksellisintä on se, että Y:n ja työvoiman vuokrausyrityksen välillä oli 20.7.2015 alkaen voimassa määräaikainen vuokratyösopimus kahdeksaksi kuukaudeksi. Y ei kuitenkaan työskennellyt ajanjaksolla 1.1.2016-7.2.2016, ja hän teki saman työvoiman vuokrausyrityksen kanssa uuden työsopimuksen, jonka alkamisajankohta oli 8.2.2016.

26.

SVB ilmoitti Y:lle 29.3.2016 tekemällään päätöksellä, ettei hänellä ollut AKW:n nojalla oikeutta lapsilisään tammi- ja helmikuulta 2016, koska hän ei ollut työskennellyt Alankomaissa kyseisten kuukausien ensimmäisenä työpäivänä. ( 7 )

27.

Y teki oikaisuvaatimuksen ja vaati SVB:tä myöntämään lapsilisät myös vuoden 2016 tammi- ja helmikuulta todeten, että hän oli ollut mainittuna aikana lomalla ja että työsuhde oli siten yhä voimassa.

28.

Kun oikaisuvaatimus hylättiin, Y esitti saman vaatimuksen alioikeudessa, joka hylkäsi sen 5.1.2017 antamallaan tuomiolla, ja vahvisti siten SVB:n arvion.

29.

Y valitti tästä tuomiosta ylioikeuteen, joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin.

30.

Yhdistettyään nämä kaksi asiaa 29.5.2020 pidetyssä istunnossa ylioikeus teki 17.12.2020 päätöksen ennakkoratkaisun pyytämisestä.

31.

X:n asiasta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että – koska työsopimukseen sisältyi edellä mainittu vuokratyölauseke, jonka nojalla työsopimus päättyy automaattisesti, kun työskentely käyttäjäyrityksessä päättyy – työsuhde ei eri työtehtävien välisinä ajanjaksoina ollut voimassa.

32.

Lisäksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että X:n vapaaehtoistyön ja vähimmäispalkkaa vastaan perheen parissa tehdyn työn asiayhteys ei ollut taloudellinen eikä niihin liittynyt ansaintatarkoitusta. Näin ollen niiden ei voitu katsoa olevan palkkatyötä tai sitä vastaavaa toimintaa.

33.

Y:n asiasta ylioikeus huomauttaa, ettei Y ollut koskaan riitauttanut sitä, ettei hänelle ollut maksettu palkkaa 1.1.2016-7.2.2016 väliseltä ajalta ja että uusi työsopimus tehtiin ennen aiemman sopimuksen voimassaolon päättymistä. Näiden seikkojen nojalla on katsottava, että Y:n ja työvoiman vuokrausyrityksen välillä ei 1.1.2016-7.2.2016 välisenä aikana ollut voimassa olevaa työsuhdetta.

34.

Näin ollen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että molemmissa oikeusriidoissa on kysymys siitä, olivatko X ja Y – jotka tavallisesti työskentelevät Alankomaissa mutta asuvat toisessa jäsenvaltiossa – vakuutettuja Alankomaiden sosiaaliturvalainsäädännön nojalla mainittujen vuokratyösuhteiden välisinä ajanjaksoina.

35.

On siis pohdittava, voidaanko näiden välikausien katsoa olevan asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdassa tarkoitettuun palkkatyössä olevan henkilön tai itsenäisen ammatinharjoittajan tilanteeseen rinnastettavia tilanteita, jolloin Alankomaiden lainsäädännön soveltaminen olisi perusteltua.

36.

Koska on riidatonta, että esillä olevissa asioissa ei ole kyse asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan b, c ja d alakohdassa tarkoitetuista tilanteista, kieltävä vastaus edellä mainittuun kysymyksen pakottaisi toteamaan, että välikausina sovellettava lainsäädäntö oli saman asetuksen 11 artiklan 3 kohdan e alakohdassa tarkoitettu asuinvaltion, toisin sanoen X:n tapauksessa Saksan ja Y:n tapauksessa Puolan, lainsäädäntö.

37.

Korostaessaan kysymyksen ongelmallisuutta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa 23.4.2015 annettuun tuomioon Franzen ym., joka tosin koskee asetuksen N:o 1408/71 tulkintaa, mutta voidaan ulottaa koskemaan myös asetusta N:o 883/2004.

38.

Yksi tämän tuomion mahdollinen tulkintatapa – joka perustuu pääasiallisesti sen 50 kohdan ( 8 ) sanamuotoon – olisi se, että henkilöt, jotka tavallisesti työskentelevät yhdessä jäsenvaltiossa, kuuluvat asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdan soveltamisalaan, mikäli he eivät ole lopettaneet työntekoaan pysyvästi tai tilapäisesti. Työnteon lopettamisen toteamisen kannalta työsuhteen olemassaololla ei kuitenkaan olisi merkitystä. Siinä olisi sen sijaan käytettävä erilaisia työn ominaisuuksiin, työskentelyn kestoon, välikausien kestoon ja vain yksille ainoille kansallisille työmarkkinoille suuntautumiseen liittyviä arviointiperusteita.

39.

Toinen mainitun tuomion mahdollinen tulkinta olisi sen sijaan se, että työskentelyvaltion lainsäädännön soveltaminen edellyttäisi työsuhteen olemassaoloa. Näin henkilöstä tulisi automaattisesti asuinvaltion lainsäädännön alainen myös silloin, kun työsuhde on loppunut, vaikka vain tilapäisesti, ja riippumatta tällaisen keskeytyksen kestosta.

40.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa lisäksi, että ratkaisu, jolla asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdan soveltaminen rajoitetaan vain niihin tapauksiin, joissa työsuhde on voimassa, tekee mahdolliseksi sen, että sovellettava lainsäädäntö voidaan määrittää varmuudella jo tilanteiden tapahtuma-aikana. Nyt esillä olevien asioiden kaltaisiin tilanteisiin sovellettuna tämä ratkaisu saattaa kuitenkin johtaa sovellettavan lainsäädännön taajaan vaihtumiseen ja huomattaviin hallinnollisiiin vaikeuksiin ja osoittautua siten työntekijöiden vapaan liikkuvuuden mahdolliseksi esteeksi.

41.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan myös ratkaisuun, joka edellyttää tutkimaan työsuhteen olemassaolosta riippumatta, onko toiminta – edellä 38 kohdassa mainittujen kaltaisten seikkojen perusteella – tosiasiallisesti päättynyt, liittyy sekä etuja että haittoja. Etuna olisi se, että näin voitaisiin välttää sovellettavan lainsäädännön vaihtelu tapauksissa, joissa työsuhteiden keskeytykset ovat lyhytkestoisia. Haittana olisi se, että koska arvio perustuisi jälkikäteen suoritettavaan tosiseikkojen taannehtivaan arviointiin, siihen liittyisi enemmän epävarmuutta.

42.

Edellä esitetyn perusteella ylioikeus lykkäsi asian käsittelyä ja esitti unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

43.

Kolme ennakkoratkaisukysymystä voidaan mielestäni käsitellä yhdessä, sillä niistä ilmenevä kysymys on mielestäni asiallisesti yhtenäinen.

44.

On riidatonta, että esillä olevassa asiassa sekä X että Y kuuluvat asetuksen N:o 883/2004 henkilölliseen soveltamisalaan ja että kyseessä olevat etuudet – toisin sanoen vanhuuseläke ja lapsilisä – kuuluvat tämän asetuksen aineelliseen soveltamisalaan.

45.

X:n tapauksesta, kuten jo edellä 31 ja 32 kohdassa huomautetaan, on todettava, että työvoiman vuokrausyrityksen palkkatyösopimuksissa oli ”vuokratyölauseke”, jonka nojalla työsuhde päättyi automaattisesti, kun työskentely käyttäjäyrityksessä päättyi. Tästä syystä ylioikeus totesi, etteivät nämä työsuhteet olleet voimassa eri työtehtävien välisinä ajanjaksoina. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on lisäksi todennut, ettei X:n harjoittaman vapaaehtoistyön ja perheen parissa vähimmäispalkkaa vastaan tekemän kotitaloustyön voida katsoa olevan palkkatyötä tai sitä vastaavaa toimintaa.

46.

Kuten jo edellä 33 kohdassa täsmennetään, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut Y:n asiasta, ettei mikään työsuhde ollut voimassa 1.1.2016-7.2.2016 välisenä aikana.

47.

X:n ja Y:n asioilla voidaan näin ollen katsoa olevan yhdistäviä tekijöitä, sillä molemmissa viitataan ajanjaksoihin, joina mikään työsuhde ei ollut voimassa ja joina mainitut toimijat – jotka asuvat eri jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa tavallisesti työskentelevät – eivät työskennelleet.

48.

Näin ollen voidaan todeta, että ennakkoratkaisukysymyksillään, jotka on käsiteltävä yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta selventämään lähinnä, ovatko X ja Y – toimijat, jotka asuvat eri jäsenvaltiossa kuin siinä, missä he tavallisesti työskentelevät vuokratyösuhteissa – niinä välikausina, jolloin he eivät työskennelleet ja heidän työsuhteensa olivat päättyneet, asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdassa tarkoitetun työskentelyvaltion vai saman asetuksen 11 artiklan 3 kohdan e alakohdassa tarkoitetun asuinvaltion lainsäädännön alaisia. Komissio on ilmaissut kannattavansa ensiksi mainittua ratkaisua, SVB ja Alankomaiden hallitus sen sijaan jälkimmäistä.

49.

Tähän kysymykseen vastaamiseksi on mielestäni aiheellista aluksi esitellä lyhyesti asetus N:o 883/2004.

50.

Tämän asetuksen – jolla uudistettiin ja yksinkertaistettiin asetuksen N:o 1408/71 säännöksiä, mutta säilytettiin sama tavoite – tarkoituksena on jäsenvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittaminen sen takaamiseksi, että henkilöiden oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen voidaan tosiasiallisesti käyttää. ( 9 )

51.

Asetuksella ei luoda yhteistä sosiaaliturvajärjestelmää vaan annetaan erillisten kansallisten järjestelmien jäädä edelleen voimaan ( 10 ) ja vahvistetaan useita yhteisiä periaatteita, joita on noudatettava kaikkien jäsenvaltioiden sosiaaliturvalainsäädännöissä. Näin varmistetaan, että henkilöitä, jotka käyttävät liikkumis- ja oleskeluvapauttaan unionin sisällä, ei aseteta heikompaan asemaan eri kansallisissa järjestelmissä sen vuoksi, että he ovat käyttäneet tätä oikeutta. ( 11 )

52.

Tässä asiayhteydessä asetuksen N:o 883/2004 II osasto – jonka otsikko on ”Sovellettavan lainsäädännön määrittäminen” – sisältää juuri lainvalintasääntöjä, joiden nojalla voidaan määrittää asetuksen soveltamisalaan kuuluviin tilanteisiin sovellettava lainsäädäntö.

53.

Tällaiset lainvalintasäännöt perustuvat samankaltaisiin liityntöjä koskeviin sääntöihin kuin kansainvälinen yksityisoikeus. Niiden tavoitteena on näet määrittää lainsäädäntö, jota sovelletaan tilanteissa, joilla on liityntöjä useisiin jäsenvaltioihin, koska ne juuri koskevat palkattuja työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia, jotka ovat käyttäneet oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen Euroopan unionissa. ( 12 )

54.

Unionin tuomioistuin on useissa eri yhteyksissä selventänyt, että asetuksen N:o 883/2004 II osaston säännökset muodostavat täydellisen ja yhtenäisen lainvalintasääntöjen kokonaisuuden ja että niillä pyritään estämään useampien kansallisten lainsäädäntöjen samanaikainen soveltaminen sekä se, että kyseisen asetuksen soveltamisalaan kuuluvat henkilöt jäisivät ilman sosiaaliturvan tarjoamaa suojaa siitä syystä, ettei heihin voitaisi soveltaa mitään lainsäädäntöä. ( 13 ) Tarkoituksena on toisin sanoen välttää yhtäältä se, että siirtotyöläiset jäisivät kansallisten lainsäädäntöjen negatiivisen ristiriidan vuoksi ilman sosiaaliturvaa, ja toisaalta se, että heille myönteisen ristiriidan vuoksi kertyisi samoja etuuksia tai he joutuisivat suorittamaan maksuja useiden jäsenvaltioiden lainsäädännön nojalla.

55.

Näiden säännösten tarkoituksena ei kuitenkaan ole määrittää sosiaaliturvajärjestelmään liittämisen tai sosiaaliturvaetuuksia koskevan oikeuden olemassaolon aineellisia edellytyksiä. Jäsenvaltioiden on lähtökohtaisesti itse määritettävä nämä edellytykset lainsäädännössään. ( 14 )

56.

Asetuksessa N:o 883/2004 säädetyt lainvalintasäännöt velvoittavat jäsenvaltioita ehdottomasti, eikä näillä siis ole mahdollisuutta ratkaista sitä, missä määrin on sovellettava niiden omaa tai jonkin toisen jäsenvaltion lainsäädäntöä. ( 15 ) Näin ollen ne eivät voi jättää lainsäädäntönsä soveltamisalan ulkopuolelle henkilöitä, joihin tätä lainsäädäntöä sovelletaan mainitun asetuksen nojalla. ( 16 )

57.

Kansallisten lainsäädäntöjen mahdollisten – myönteisten tai negatiivisten – ristiriitojen ratkaisemiseksi asetuksen N:o 883/2004 II osaston säännöksillä pyritään siihen, että asianomaiset olisivat vain yhden jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmän alaisia.

58.

Asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan – jonka otsikko on ”Yleiset säännöt” ja joka on järjestelmän ”kulmakivi” – 1 kohdassa näet vahvistetaan yhden ainoan sovellettavan lainsäädännön sääntö.

59.

Aina, kun henkilö kuuluu asetuksen N:o 883/2004 henkilölliseen soveltamisalaan, sellaisena kuin se on määritelty tämän asetuksen 2 artiklassa, lähtökohtaisesti on sovellettava yhden ainoan jäsenvaltion lainsäädäntöä, joka määritetään kyseisen asetuksen II osaston säännösten mukaisesti. ( 17 )

60.

Tässä yhteydessä on erityisen merkityksellistä, että asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdassa ilmaistaan lex loci laboris ‑periaate (työskentelyvaltion lainsäädännön soveltamista koskeva periaate) toteamalla, että ”henkilö, joka on palkkatyössä tai itsenäisenä ammatinharjoittajana jossakin jäsenvaltiossa, on kyseisen jäsenvaltion lainsäädännön alainen”. ( 18 )

61.

Käsitteet ”palkkatyö tai itsenäinen ammatinharjoittaminen” määritellään asetuksen N:o 883/2004 1 artiklan a ja b kohdassa. Tässä säännöksessä todetaan, että mainitussa asetuksessa palkkatyöllä tai itsenäisellä ammatinharjoittamisella tarkoitetaan toimintaa tai vastaavaa tilannetta, jota pidetään palkkatyönä tai itsenäisenä ammatinharjoittamisena ”sen jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädännössä, jossa tätä toimintaa harjoitetaan tai vastaava tilanne vallitsee”.

62.

Siten näistä säännöksistä yhdessä luettuna ilmenee, että lex loci laboris ‑periaatteen soveltaminen edellyttää, että henkilö harjoittaa toimintaa, jonka kyseisen jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädännössä katsotaan olevan ”palkkatyötä tai itsenäistä ammatinharjoittamista”. ( 19 ) Näin ollen katson, että työsuhteen – sellaisena kuin sitä luonnehditaan sen valtion lainsäädännön perusteella, jossa työtä tehdään – olemassaolo on työskentelyvaltion lainsäädännön soveltamisen kannalta olennaisen tärkeää.

63.

Työsuhteen olemassaolo on vailla merkitystä vain asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 2 kohdassa tarkoitetussa poikkeuksellisessa tapauksessa, jossa palkkatyötä tekevät tai itsenäisesti ammattia harjoittaviin henkilöihin rinnastetaan ne, jotka saavat rahaetuutta tällaisen toiminnan nojalla tai seurauksena.

64.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on nimenomaisesti todennut, että X:n ja Y:n tilannetta määräaikaisten työsuhteiden väliin jäävien ajanjaksojen aikana ei Alankomaiden lainsäädännössä pidetä palkkatyönä tai itsenäisenä ammatinharjoittamisena. ( 20 )

65.

Toisaalta on riidatonta, että mainitut henkilöt eivät saaneet asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja etuuksia kyseessä olevien ajanjaksojen aikana.

66.

Edellä esitetyn perusteella on todettava, että esillä olevassa asiassa työskentelyvaltion lainsäädäntöä ei voida soveltaa asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdan eikä myöskään saman asetuksen 11 artiklan 2 kohdan nojalla.

67.

Tämä ratkaisu vaikuttaa soveltuvan parhaiten asetuksen N:o 883/2004 tavoitteiden saavuttamiseen. Kun työskentelyvaltion toimivalta yhdistetään työsuhteen olemassaoloon, sovellettava kansallinen lainsäädäntö on mahdollista yksilöidä välittömästi, tilanteiden tapahtuma-aikaan ja asianmukaisella varmuudella.

68.

Näin turvataan oikeusvarmuus, joka on olennainen arvo järjestelmässä jonka, kuten edellä on muistutettu, tarkoituksena on mahdollistaa yhteensovittaminen ja välttää kansallisten lainsäädäntöjen ristiriidat kansainväliselle yksityisoikeudelle ominaisin tavoin.

69.

Lisäksi, kuten jo edellä on todettu, tarkasteltavalla asetuksella ei pyritä takaamaan oikeutta sosiaalietuuksiin, joista säätäminen on jätetty jäsenvaltioiden tehtäväksi.

70.

Unionin oikeudessa ei taata työntekijälle, että muuttaminen toiseen jäsenvaltioon kuin hänen alkuperävaltioonsa olisi sosiaalisissa kysymyksissä neutraalia, koska tällainen muutto, kun otetaan huomioon jäsenvaltioiden järjestelmien ja lainsäädäntöjen välillä vallitsevat erot, voi olla tältä osin asianomaiselle henkilölle enemmän tai vähemmän edullinen tai epäedullinen. ( 21 )

71.

Näin ollen sillä, että asianomaisilla henkilöillä ei ole oikeutta kyseiseen sosiaalietuuteen asuinjäsenvaltiossaan, ei ole mitään merkitystä asetuksen N:o 883/2004 II osastossa säädettyjen lainvalintasääntöjen soveltamisen kannalta. Lisäksi on otettava huomioon, että teoriassa asuinvaltion lainsäädäntö voi hyvinkin olla edullisempi kuin työskentelyvaltion.

72.

Tulkinta, joka perustuu – komission huomautuksissaan esittämien arviointiperusteiden kaltaisiin – työsuhteen ominaisuuksiin, sen ajanjakson kestoon, jona asianomaiset ovat tehneet työtä, välikausien kestoon ja vain yksille markkinoille suuntautumiseen liittyviin arviointiperusteisiin, johtaisi suurempaan erimielisyyteen ja epävarmuuteen ja saattaisi helpottaa kansallisten lainsäädäntöjen välisten ristiriitojen syntymistä.

73.

Lisäksi välikausien kesto ja mahdollinen paluu aiempaan työskentelyvaltioon ovat seikkoja, jotka voidaan todeta vasta jälkeenpäin, minkä vuoksi sovellettavan kansallisen lainsäädännön määrittäminen olisi näiden ajanjaksojen aikana mahdotonta, mistä puolestaan seuraisi käytännön ongelmia erityisesti sellaisten etuuksien – esimerkiksi perheavustusten – myöntämisessä, joiden edellytyksenä ei ole työskentelyn mahdollisesti pysyvä lopettaminen.

74.

Edellä esitetyt seikat huomioon ottaen mielestäni vaikuttaa siltä, että tarve olla hajottamatta liiaksi yhteen ainoaan työntekijään sovellettavaa lainsäädäntöä ( 22 ) ei ole yhtä tärkeä kuin kyseessä olevan sääntelyjärjestelmän taustalla olevat oikeusvarmuuden vaatimukset.

75.

Tässä yhteydessä huomautan myös, että kun unionin lainsäätäjä on halunnut estää tällaisen sirpaloitumisen, se on tehnyt sen nimenomaisesti.

76.

Tässä viitataan asetuksen N:o 883/2004 12 artiklassa tarkoitettuja lähetettyjä työntekijöitä koskevaan säännökseen, jonka mukaan ”jäsenvaltiossa avallisesti toimintaansa harjoittavalle työnantajalle tässä jäsenvaltiossa palkkatyötä tekevä henkilö, jonka tämä työnantaja lähettää toiseen jäsenvaltioon tekemään siellä työtä kyseisen työnantajan lukuun, on edelleen tämän ensiksi mainitun jäsenvaltion lainsäädännön alainen, edellyttäen, että tämän työskentelyn arvioitu kesto on enintään 24 kuukautta ja että kyseistä henkilöä ei lähetetä korvaamaan toista lähetettyä työntekijää”.

77.

Tämä säännös – jonka tarkoituksena on välttää se, että jäsenvaltion alueelle sijoittautunut yritys joutuisi vakuuttamaan tämän jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmään tavallisesti kuuluvia työntekijöitään sen jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmässä, jonne heidät lähetetään työskentelemään rajoitetuksi ajaksi ( 23 ) – on selvästi luonteeltaan poikkeus ja poikkeussäännös, joten sitä ei voida soveltaa analogisesti muissa kuin siinä nimenomaisesti säädetyissä tilanteissa. Lisäksi siinä viitataan – toisin kuin pääasiassa esillä olevissa asioissa – tapauksiin, joissa työsuhteet jatkuvat.

78.

Edellä mainitusta asiassa Franzen annetusta tuomiosta ei mielestäni ilmene mitään, mikä puoltaisi työskentelyjäsenvaltion lainsäädännön soveltamista myös työsuhteen päättymisen jälkeen.

79.

Mainitun tuomion 50 kohdan mukaan työskentelyjäsenvaltion lainsäädännön soveltaminen edellyttää sitä, että asianomainen henkilö ”työskentelee mainitussa jäsenvaltiossa”.

80.

Saman tuomion 51 ja 52 kohdassa unionin tuomioistuin lisäksi erotti tuolloin esillä olleen asian tiettyjen aikaisempien tuomioiden kohteena olleista tapauksista, ( 24 ) joissa työsuhde oli päättynyt lopullisesti tai tilapäisesti päättynyt.

81.

Erityisesti edellä mainitun 52 kohdan mukaan ”jaksoa, jonka aikana työtä ei tehdä, ei voida pitää työn väliaikaisena lopettamisena”, koska ”unionin tuomioistuimelle toimitetusta aineistosta käy – – ilmi, että – – työsuhde on ollut keskeytyksettä voimassa viiden vuoden ajan”.

82.

Tästä voidaan päätellä, että unionin tuomioistuin on pitänyt työsuhteen jatkuvuutta olennaisena, mutta katsonut – kuten asiassa Kits van Hejningen 3.5.1990 annetussa tuomiossa ( 25 ) – sen sijaan, että työnteon konkreettisilla tavoilla ei ole merkitystä, koska työskentelyvaltion lainsäädäntöä voidaan soveltaa myös satunnaisiin ja osa-aikaisiin työsuhteisiin.

83.

Näin ollen on ymmärrettävää, että unionin tuomioistuin katsoi edellä mainitussa tilanteessa, että asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohtaa oli sovellettava myös niinä päivinä, joina satunnaista työtä ei tehty, koska sen käsiteltävänä tuolloin olleessa asiassa, toisin kuin nyt esillä olevassa asiassa, työsuhde oli ollut koko ajan voimassa.

84.

Näkemykseni vahvistaa myös asiassa X 13.9.2017 annettu tuomio ( 26 ) – joka sekin koskee asetusta N:o 1408/71 mutta voidaan, kuten edellä on todettu, ulottaa koskemaan myös asetusta N:o 883/2004 – ja joka koski Alankomaissa työskentelevää henkilöä, joka oli sopinut työnantajansa kanssa palkattomasta lomajaksosta ja joka oli tämän lomajakson aikana tehnyt toista työtä toisessa jäsenvaltiossa.

85.

Kyseisen tuomion 24 kohdassa todetaan, että ”siltä osin kuin henkilö säilyttää palkatun työntekijän aseman työnantajaltaan saamansa palkattoman lomajakson ajan, on mahdollista katsoa, että tällainen henkilö tekee asetuksen N:o 1408/71 II osastossa tarkoitettua palkkatyötä siitä huolimatta, että tästä työsuhteesta johtuvat päävelvoitteet ovat kyseisen lomajakson ajan keskeytyneinä”.

86.

Tämä toteamus vahvistaa mielestäni sen, että lex loci laboris ‑periaatteen soveltaminen edellyttää aina työsuhteen olemassaoloa riippumatta siitä, onko siihen liittyvät konkreettiset velvoitteet mahdollisesti keskeytetty. ( 27 )

87.

Näin ollen katson, että tilanteen, jossa X ja Y olivat työsuhteiden välisinä ajanjaksoina, ei voida katsoa kuuluvan asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdan (eikä saman asetuksen 11 artiklan 2 kohdan) soveltamisalaan ja että tällaisissa tilanteissa ei voida soveltaa työskentelyvaltion lainsäädäntöä.

88.

Lisäksi on riidatonta, etteivät asianomaiset henkilöt olleet asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan b, c ja d alakohdassa, joissa viitataan virkamiehiin, työttömyysetuuksia saaviin henkilöihin ja asevoimien palvelukseen tai siviilipalvelukseen kutsuttuihin tai uudelleen kutsuttuihin henkilöihin, tarkoitetuissa tilanteissa.

89.

Näillä perusteilla on pääteltävä, että kyseessä olevat tilanteet kuuluvat mainitun 11 artiklan 3 kohdan e alakohdassa olevan jäännössäännöksen soveltamisalaan, ja kyseistä säännöstä sovelletaan kaikkiin muihin kuin tämän säännöksen a–d alakohdissa tarkoitettuihin henkilöihin ( 28 ) ja erityisesti sekä henkilöihin, jotka ovat pysyvästi lopettaneet kaiken työnteon, että henkilöihin, jotka ovat lopettaneet työnteon ainoastaan väliaikaisesti. ( 29 )

90.

Toistan, että tämä päätelmä on asetuksen N:o 883/2004 II osaston säännösten tavoitteiden mukainen, sillä näillä säännöksillä pyritään siihen, että asianomaiset henkilöt olisivat vain yhden jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädännön alaisia, ei takaamaan sosiaalietuuksien myöntämistä, joka sen sijaan edellyttää, että jäsenvaltion, jonka lainsäädäntöä esillä olevassa asiassa sovelletaan, säätämät aineelliset edellytyksen täyttyvät.

91.

Näiden periaatteiden konkreettinen soveltaminen esillä olevassa asiassa ja kansallisen lainsäädännön tulkitseminen unionin oikeuden mukaisesti on tietenkin kansallisen tuomioistuimen tehtävä.

92.

Edellä esitettyjen huomautusten perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Centrale Raad van Beroepin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

Asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että yhdessä jäsenvaltiossa asuva työntekijä, joka tavallisesti työskentelee toisessa jäsenvaltiossa, ei ole työskentelyvaltion lainsäädännön alainen niiden ajanjaksojen aikana, joina tällä ei mainitun jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädännön nojalla ole voimassa olevaa työsopimusta eikä hän harjoita mitään sellaista työtä, jonka voitaisiin jäsenvaltion lainsäädännön nojalla katsoa olevan palkkatyötä tai itsenäistä ammatinharjoittamista. Tällaisina välikausina sovelletaan sen sijaan asuinvaltion lainsäädäntöä asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan e alakohdan mukaisesti.