1.

Bundesgerichtshof (liittovaltion ylin tuomioistuin, Saksa) tiedustelee unionin tuomioistuimelta, ovatko Saksan tuomioistuimet asetuksen (EY) N:o 4/2009 ( 2 ) mukaan toimivaltaisia ratkaisemaan saksalaisen julkisyhteisön, jolle elatusvelkojan saatava on siirtynyt suoraan lain nojalla, Itävallassa asuvaa elatusvelvollista vastaan esittämän vaatimuksen.

2.

Ensi näkemältä voitaisiin ajatella, että unionin tuomioistuin ratkaisi jo tämän kysymyksen vuonna 2004 toiseen hyvin samankaltaiseen ennakkoratkaisukysymykseen antamallaan vastauksella. Tuomiossa Blijdenstein ( 3 ) nimittäin todettiin, että julkisyhteisö, jolle elatussaatava oli siirtynyt, ei voinut vaatia kyseistä saatavaa siinä tuomioistuimessa, jonka alueella elatusvelkojalla oli asuinpaikka. Tuolloin sovellettava normi oli vuoden 1968 Brysselin yleissopimuksen ( 4 ) 5 artiklan 2 kohta.

3.

Vaikka tuomiossa Blijdenstein ja asetuksen N:o 4/2009 3 artiklan b alakohdassa tarkastellut toimivaltaperusteet ovatkin muodollisesti samat, on olemassa syitä, jotka nykyään johtavat niiden toisenlaiseen tulkintaan.

4.

Vuoden 1968 Brysselin yleissopimus (ja sitä seurannut asetus (EY) N:o 44/2001 ( 5 )) on nimittäin korvattu asetuksella N:o 4/2009, joka ei ole suinkaan pelkkää aikaisempien säädösten toistoa. Jotta samat tavoitteet voitaisiin saavuttaa entistä tehokkaammin, uudella asetuksella mukautettiin jäsenvaltioiden välillä sovellettavia tuomioistuinten kansainvälistä toimivaltaa koskevia sääntöjä, joten tämä uusi säädöskehys on otettava huomioon niiden tulkinnassa.

5.

Näin unionin tuomioistuimelle tarjoutuu tilaisuus tarkistaa aiempaa oikeuskäytäntöään siltä osin kuin se ei ole yhteensopivaa voimassa olevan lainsäädännön kanssa.

6.

Asetuksen N:o 4/2009 johdanto-osan 15 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Jotta voidaan suojata elatusvelkojien edut ja edistää hyvää oikeudenkäyttöä Euroopan unionissa, olisi asetuksesta (EY) N:o 44/2001 johtuvia toimivaltasääntöjä mukautettava. Se seikka, että vastaajan asuinpaikka on kolmannessa valtiossa, ei saisi enää olla syynä jättää soveltamatta yhteisön toimivaltasääntöjä, eikä viittausta kansallisen lainsäädännön toimivaltasääntöihin olisi enää sallittava. Tässä asetuksessa olisi siten määritettävä ne tapaukset, joissa jäsenvaltion tuomioistuin voi käyttää toissijaista toimivaltaa.”

7.

Asetuksen N:o 4/2009 johdanto-osan 44 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Tällä asetuksella olisi muutettava asetusta (EY) N:o 44/2001 korvaamalla sen elatusvelvoitteita koskevat säännökset. – –”

8.

Asetuksen N:o 4/2009 2 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä asetuksessa tarkoitetaan:

– –

– –”

9.

Asetuksen N:o 4/2009 3 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Elatusvelvoitteita koskevissa asioissa ovat jäsenvaltioissa toimivaltaisia:

10.

Asetuksen N:o 4/2009 64 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Päätösten tunnustamista ja täytäntöönpanokelpoisiksi julistamista tai täytäntöönpanoa koskevassa hakemuksessa ilmaisu ’velkoja’ käsittää julkisyhteisön, joka toimii elatusapuun oikeutetun luonnollisen henkilön sijasta, tai yhteisön, jolla on oikeus saada korvausta elatusavun sijasta maksetusta suorituksesta.

– –

3.   Julkisyhteisö voi pyytää tunnustamista ja täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista tai täytäntöönpanoa, kun kyse on seuraavista:

– –”

11.

Saksan siviililain ( 6 ) 1601 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Sukulaiset suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa ovat velvollisia huolehtimaan toistensa elatuksesta.”

12.

Saksan sosiaaliturvalain ( 7 ) 12. osan 94 §:n 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetään seuraavaa:

”Jos etuuksiin oikeutetulla on ajalta, jolta etuuksia maksetaan, siviilioikeudellinen elatusta koskeva oikeus, se siirtyy maksettujen kustannusten määrään asti sosiaalihuoltolaitokselle samalla kun tälle siirtyy oikeus saada tietoja elatusta koskevan lainsäädännön mukaisesti.”

13.

SGB XII:n 94 §:n 5 momentin kolmannessa virkkeessä säädetään seuraavaa:

”Edellä 1–4 momentissa tarkoitetuista oikeuksista päätetään siviilioikeudellisessa menettelyssä.”

14.

WV:n vuonna 1948 syntynyt äiti on vuodesta 2009 lähtien asunut vanhainkodissa Kölnissä (Saksa). Koska hänen omat tulonsa ja varallisuutensa eivät täysin riitä kattamaan laitoshoidosta aiheutuvia kustannuksia, hän saa SGB XII:n nojalla pysyvästi sosiaalihuoltoetuuksia Landkreis Harburgilta (Harburgin piirikunta).

15.

WV, joka on äitiinsä nähden elatusvelvollinen, asuu Wienissä (Itävalta).

16.

Landkreis Harburg vaatii WV:tä suorittamaan huhtikuun 2017 ja huhtikuun 2018 väliseltä ajalta maksamattomat ja erääntyneet elatusavut sekä maksamaan pysyvää elatusapua toukokuusta 2018 lähtien.

17.

Julkisyhteisö Amtsgericht Kölnissä (Kölnin alioikeus, Saksa) vaatimuksen, jonka mukaan WV:n äidin oikeus periä elatussaatavaa WV:ltä oli siirtynyt sille SGB XII:n 94 §:n 1 momentin nojalla. Se lisäsi, että se oli kyseisenä ajanjaksona maksanut WV:n äidille sosiaalihuoltoetuuksia, joiden määrä ylittää selvästi perittävän elatusavun määrän.

18.

WV väitti, ettei Saksan tuomioistuimilla ole kansainvälistä toimivaltaa.

19.

Amtsgericht Köln totesi, ettei se ole kansainvälisesti toimivaltainen, ja jätti vaatimuksen tutkimatta. Se katsoi, että asetuksen N:o 4/2009 3 artiklan b alakohdassa tarkoitettu ”velkoja” voi olla vain elatusapuun oikeutettu itse eikä julkisyhteisö, jolle elatussaatava on siirtynyt.

20.

Kantajana ollut julkisyhteisö valitti ratkaisusta Oberlandesgerichtiin (osavaltion ylioikeus, Saksa), joka kumosi riidanalaisen päätöksen ja palautti asian ensimmäisen asteen tuomioistuimen ratkaistavaksi.

21.

Oberlandesgericht totesi, että Saksan tuomioistuimet ovat kansainvälisesti toimivaltaisia, koska elatusvelkoja voi asetuksen N:o 4/2009 3 artiklan a ja b alakohdan mukaan valita, periikö hän elatussaatavia oman asuinpaikkansa (Saksan) vai vastaajan asuinpaikan (käsiteltävässä asiassa Itävallan) toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Se katsoi, että sama valinnanmahdollisuus kuuluu myös julkisyhteisölle, jolle elatussaatava on siirtynyt.

22.

WV valitti ratkaisusta Bundesgerichtshofiin (liittovaltion ylin tuomioistuin, Saksa), joka on esittänyt unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Voiko julkisyhteisö, joka on tarjonnut elatusvelkojalle julkisoikeudellisten sääntöjen mukaisia sosiaalihuoltoetuuksia, vedota asetuksen 3 artiklan b alakohdan mukaiseen elatusvelkojan asuinpaikan tuomioistuimen toimivaltaan, kun se vetoaa suhteessa elatusvelvolliseen takautumisoikeutensa nojalla sosiaalihuoltoetuuksien myöntämisen perusteella sille suoraan lain nojalla siirtyneeseen siviilioikeudelliseen elatusta koskevaan oikeuteen?”

23.

Ennakkoratkaisupyyntö saapui unionin tuomioistuimeen 16.7.2019.

24.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Saksan liittotasavallan ja Espanjan hallitukset sekä Euroopan komissio.

25.

Suullista käsittelyä ei pidetty tarpeellisena.

26.

Elatusvaateiden tehokkaan ja nopean perinnän varmistaminen on välttämätöntä lukuisten Euroopan kansalaisten hyvinvoinnille. ( 8 ) Jo vuoden 1968 Brysselin yleissopimukseen sisältyi erityinen tuomioistuinten kansainvälistä toimivaltaa koskeva määräys, jolla pyrittiin tehostamaan perintää rajat ylittävissä tilanteissa. ( 9 ) Kyseisen määräyksen (yleissopimuksen 5 artiklan 2 kohta) mukaan elatusvelkoja voi nostaa kanteen joko sen jäsenvaltion toimivaltaisessa tuomioistuimessa, jossa elatusvelvollisella oli kotipaikka, tai sen jäsenvaltion toimivaltaisessa tuomioistuimessa, jossa elatusvelkojalla itsellään oli kotipaikka tai asuinpaikka. Tämä sääntö otettiin asetukseen N:o 44/2001.

27.

Tampereella 15. ja 16.10.1999 kokoontunut Eurooppa-neuvosto kehotti neuvostoa laatimaan komission ehdotusten perusteella yhteiset menettelysäännöt sellaisia yksinkertaistettuja ja nopeutettuja valtioiden rajat ylittäviä riita-asioita varten, jotka koskevat elatusvelvoitteita. Näiden sääntöjen laatimista vauhdittivat Haagin ohjelma ja sen mukainen toimintasuunnitelma, ( 10 ) jotka johtivat nykyään voimassa olevan asetuksen N:o 4/2009 antamiseen kyseisellä alalla.

28.

Jotta voitaisiin suojata elatusvelkojien edut ja edistää hyvää oikeudenkäyttöä Euroopan unionissa, asetuksella N:o 4/2009 mukautettiin jo voimassa olleita tuomioistuinten toimivaltaa koskevia sääntöjä. Asetukseen sisältyy elatusvaateita koskevia erityissäännöksiä, joilla – vaikka ne ovatkin läheistä sukua muille yksityisoikeuden alalla tehtävän oikeudellisen yhteistyön välineille – on omat tavoitteensa ja myös oma systematiikkansa.

29.

Kuten jäljempänä selitän, näiden seikkojen pitäisi ohjata (uuden) säädöksen tulkintaa, mikä osaltaan auttaisi varmistamaan sen yhtenäisen soveltamisen, ja sitä on sovellettava itsenäisesti.

30.

Euroopan unionin tuomioistuimelle on asetuksen N:o 4/2009 voimaantulosta ( 11 ) lähtien esitetty useitakin ennakkoratkaisupyyntöjä, joissa sitä on pyydetty tulkitsemaan joko kyseisen asetuksen 3 artiklaa ( 12 ) tai erityisesti sen a alakohtaa, ( 13 ) vaikkakin hieman eri kannoilta kuin nyt käsiteltävässä asiassa.

31.

Asetuksesta N:o 4/2009 ei saada suoraa vastausta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämään kysymykseen, ja oikeuskirjallisuudessa onkin tuotu esiin, että asetus ei tässä kohden ole täysin selkeä. ( 14 )

32.

Mielestäni asetuksesta kuitenkin löytyvät riittävät perusteet sille, että ennakkoratkaisukysymykseen voidaan vastata myöntävästi. Selvitän jäljempänä, miksi julkisyhteisö, joka on maksanut elatusvelkojalle sosiaalihuoltoetuuksia, voi vedota suhteessa elatusvelvolliseen sille suoraan lain nojalla siirtyneeseen elatusta koskevaan oikeuteen ( 15 ) sen paikkakunnan tuomioistuimissa, jossa elatusvelkojalla on asuinpaikka.

33.

Tämä vastaus edellyttää poikkeamista tuomiosta Blijdenstein, jossa, kuten jo mainitsin, todettiin, että vuoden 1968 Brysselin yleissopimuksen 5 artiklan 2 kohdan mukaan elatusvelkoja voi nostaa kanteen oman asuinpaikkansa tuomioistuimessa vain, jos hän on ”itse kantajana”. ( 16 )

34.

Kyseisessä tuomiossa

35.

Myöhemmissä, jo asetuksen N:o 4/2009 3 artiklaan liittyneissä tuomioissaan unionin tuomioistuin on todennut aikaisemmasta oikeuskäytännöstään seuraavaa:

36.

Selitän jäljempänä syyt, jotka yhdessä tarkasteltuina ( 23 ) voisivat oikeuttaa luopumaan tuomiossa Blijdenstein vahvistetusta toimivaltaperusteesta, kun sitä tarkastellaan uuden lainsäädännön (asetus N:o 4/2009) valossa. Olen näiltä osin samaa mieltä kuin Saksan ja Espanjan hallitukset sekä komissio, jotka esittävät tätä samaa ratkaisua.

37.

Toisiaan seuraavien oikeudellisten instrumenttien jatkuvuutta koskeva periaate ei ensinnäkään ole absoluuttinen eikä automaattinen. ( 24 ) Aiempaa oikeuskäytäntöä on edelleen järkevää noudattaa, jos lainsäädäntöön ei ole tehty muutoksia. Asetuksessa N:o 4/2009 niitä on tehty, vaikkakaan ne eivät käy ilmi lukemalla pelkästään sovellettavaa säännöstä eli 3 artiklan b alakohtaa.

38.

Brysselin yleissopimuksesta ja asetuksesta N:o 44/2001 poiketen asetuksessa N:o 4/2009 ei aseteta tuomioistuinten kansainvälistä toimivaltaa koskevien sääntöjen soveltamisen edellytykseksi sitä, että vastaajan kotipaikka on jossakin jäsenvaltiossa. ( 25 )

39.

Tästä normatiivisesta seikasta voidaan johtaa ensimmäinen peruste, joka puoltaa sitä, että julkisyhteisöjen, joille elatussaatava on suoraan lain nojalla siirtynyt, on voitava nostaa kanne sen valtion tuomioistuimessa, jossa velkojalla on asuinpaikka: velkojan oikeuksien suojaaminen. ( 26 )

40.

Kuten komissio nimittäin tuo esiin, ( 27 ) jos elatusvelvollisen kotipaikka on kolmannessa valtiossa, se, että julkisyhteisö, jolle elatussaatava on siirtynyt, ei voisi nostaa kannetta sen jäsenvaltion tuomioistuimessa, jossa velkojalla on asuinpaikka, pakottaisi sen hyvin todennäköisesti perimään elatussaatavaa unionin ulkopuolella.

41.

Tällaisen tilanteen välttäminen edellyttäisi sitä, että tehtäisiin oikeuspaikkasopimus, jossa oikeuspaikaksi valittaisiin jonkin jäsenvaltion tuomioistuin (4 artikla), että vastaaja hyväksyisi hiljaisesti jonkin jäsenvaltion tuomioistuimen toimivallan (5 artikla) tai että vastaajalla ja julkisyhteisöllä olisi kummallakin saman jäsenvaltion kansalaisuus (6 artikla). Asetuksen 7 artiklassa tarkoitettuun forum necessitatisiin voidaan turvautua ainoastaan poikkeustapauksissa, kuten kyseisestä artiklasta ilmenee.

42.

Julkisyhteisö, joka pakotetaan perimään saataviaan unionin ulkopuolisessa valtiossa, kohtaisi ylimääräisiä vaikeuksia paitsi pääasiamenettelyssä ( 28 ) myös todennäköisesti sen jälkeen, jos se joutuisi hakemaan toisessa valtiossa annetun tuomion tunnustamista tai täytäntöönpanoa. Siinä tapauksessa ei enää voitaisi soveltaa mitään asetuksessa N:o 4/2009 tarkoitetuista järjestelyistä, vaan joko (monen- tai kahdenväliseen) sopimukseen perustuvaa järjestelyä tai sen lainkäyttöalueen järjestelyä, jossa tunnustamista tai täytäntöönpanoa on haettava. ( 29 )

43.

Asetuksella N:o 4/2009 paitsi kumottiin edellytys, jonka mukaan asetuksen sääntöjä sovelletaan vain, jos vastaajalla on kotipaikka jossakin jäsenvaltiossa, myös luovuttiin vuoden 1968 Brysselin yleissopimuksessa ja asetuksessa N:o 44/2001 noudatetusta sääntö-poikkeus-järjestelmästä, jossa etusija annettiin vastaajan kotipaikan tuomioistuimelle ja joka edellytti muiden toimivaltasääntöjen suppeaa tulkintaa etenkin, kun kyseessä olivat säännöt toimivallan määräytymisestä riita-asian kohteen mukaan.

44.

Asetuksessa N:o 4/2009 vastaajan asuinpaikka on toki järjestyksessä ensimmäinen 3 artiklassa mainittu toimivaltaperuste, mutta järjestyksessä seuraavat toimivaltaperusteet on tarkoitettu sen vaihtoehdoiksi. ( 31 )

45.

Kaikkien 3 artiklassa mainittujen toimivaltaperusteiden asettaminen samalle viivalle mahdollistaa sen, että uudessa normatiivisessa kontekstissa voidaan poiketa unionin tuomioistuimen aikaisemmista päätelmistä, jotka perustuvat kielteiseen suhtautumiseen kantajan kotipaikan tuomioistuinten toimivallan hyväksymiseen ja elatusvelkojan pitämiseen yleisesti ”heikompana asianosaisena”. ( 32 )

46.

Tuomiossa R unionin tuomioistuin totesi, että elatusvelkojalla, joka on oikeudenkäynnissä kantajana, on käytettävissään useita eri toimivaltaisia tuomioistuimia; tätä se perusteli elatusvelkojan asemalla ”heikompana asianosaisena” ja sillä, että asetuksen N:o 4/2009 tavoitteena on suojata elatusvelkojan edut. ( 33 )

47.

Nämä toteamukset eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että millään muilla kantajilla ei ole samanlaista mahdollisuutta valita vapaasti asetuksen N:o 4/2009 3 artiklassa mainittujen tuomioistuinten joukosta. Tosiasiallisesti tuomion R perustelut vastasivat sen riita-asian olosuhteita, jossa tämä ratkaisu annettiin, joten kyseistä tuomiota (ja näin myöskään itse asetusta N:o 4/2009) ei pidä tulkita siten, että 3 artiklan toimivaltaperusteet on rajattu koskemaan pelkästään menettelyjä, jotka ”heikompi asianosainen” on itse pannut vireille.

48.

Asetuksessa N:o 4/2009 ei rinnasteta toisiinsa ”velkojaa” ja ”kantajaa” ( 34 ) eikä ”elatusvelvollista” ja ”vastaajaa”. Itse asiassa 8 artiklan 1 kohdassa kuvataan tilanne, jossa kantajana on elatusvelvollinen, ja säädetään, että tällä on mahdollisuus nostaa kanne vain siinä jäsenvaltiossa, jossa velkojan asuinpaikka on (tietyin edellytyksin).

49.

Asetuksen N:o 4/2009 2 artiklassa annettu velkojan – kuten velallisenkin – määritelmä koskee ainoastaan luonnollisia henkilöitä, mutta, kuten äsken totesin, ”velkoja” ja ”kantaja” eivät välttämättä ole sama henkilö.

50.

Toisin sanoen asetuksen N:o 4/2009 2 artiklan 1 kohdan 10 alakohdasta ei ilmene, että julkisyhteisöillä, joille elatusvelkojan saatava on siirtynyt, ei ole käytettävissään mitään muita oikeuspaikkoja kuin vastaajan kotipaikan tuomioistuin. Julkisyhteisöjen jättäminen 2 artiklan 1 kohdan 10 alakohdan määritelmän ulkopuolelle tarkoittaa vain sitä, että se, että julkisyhteisön asuinpaikka (tai kotipaikka) on tietyssä jäsenvaltiossa, ei oikeuta antamaan kansainvälistä toimivaltaa kyseisen jäsenvaltion tuomioistuimille 3 artiklan b alakohdan nojalla. ( 35 )

51.

Lainsäädäntömenettelyssä harkittiin jossain vaiheessa mahdollisuutta rajoittaa julkisyhteisöjen valittavana olevia toimivaltaperusteita, mutta tätä ei näy lopullisessa asiakirjassa. Parlamentti ehdotti 13.12.2007 antamassaan lainsäädäntöpäätöslauselmassa ( 36 ) kahta käsiteltävän asian kannalta merkityksellistä tekstilisäystä, joissa a) sisällytettiin julkisyhteisöt 2 artiklan 1 kohdan 9 alakohdassa annettuun elatusvelvollisen käsitteeseen ja b) lisättiin uusi 2 a artikla, jossa säädettiin, että julkisyhteisöt eivät voi nostaa kannetta muussa kuin vastaajan asuinpaikan tuomioistuimessa. Kumpikin ehdotus poistettiin myöhemmin. ( 37 )

52.

Ehdottamani tulkinta saa lisätukea asetuksen N:o 4/2009 64 artiklasta, jossa viitataan julkisyhteisöihin, jotka vaativat korvausta elatusavun sijasta maksetusta suorituksesta:

53.

Asetuksessa N:o 4/2009 siis sallitaan – vaikkakin implisiittisesti – se, että julkisyhteisöt saattavat asian muuhun kuin elatusvelvollisen asuinpaikan toimivaltaiseen tuomioistuimeen.

54.

Kuten jo edellä korostin, asetuksen N:o 4/2009 yleisenä tavoitteena on suojata elatusvelkojaa. Tämä ilmenee sen johdanto-osan 15 perustelukappaleesta, jossa kyseinen tavoite liitetään pyrkimykseen taata elatussaatavien tehokas perintä rajatylittävissä tilanteissa. ( 40 )

55.

Tätä pyrkimystä vastaisi parhaiten se, että julkisyhteisöt, joille elatusvelkojan saatava on suoraan lain nojalla siirtynyt, voisivat nostaa takautumiskanteen elatusvelkojan asuinpaikassa. Näin helpotettaisiin elatussaatavien perintää, sillä elatusvelkojan asuinpaikka on usein sama kuin julkisyhteisön kotipaikka. ( 41 )

56.

Voitaisiin väittää, ettei tällaisen kanneoikeuden antamisesta julkisyhteisöille ole mitään etua itse velkojille; ja ettei myöskään ole todennäköistä, että se kannustaisi julkisyhteisöjä maksamaan velkojille heidän elatusapusaataviinsa perustuvia suorituksia. Muistutan, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin väitti näin asiassa Blijdenstein ja että yhteisöjen tuomioistuin hylkäsi tämän väitteen korostaen, että julkisyhteisöt maksavat suoritukset vain pannakseen täytäntöön lakiin perustuvan velvollisuutensa. ( 42 )

57.

Asetuksessa N:o 4/2009 tosin viitataan velkojaan ensisijaisesti luonnollisena henkilönä, mutta tämä ei välttämättä tarkoita, että tavoite elatussaatavien perinnän varmistamisesta (rajatylittävissä tilanteissa) rajattaisiin koskemaan pelkästään velkojan saatavia, jos ne ovat suoraan lain nojalla siirtyneet julkisyhteisölle.

58.

Ehdottamani tulkinta sitä paitsi vahvistaisi velkojan suojaa, koska se antaisi asetuksessa N:o 4/2009 annetuille tuomioistuinten toimivaltaa koskeville säännöille tietyn ehkäisevän vaikutuksen suhteessa elatusvelvolliseen, joka olisi tietoinen siitä, että häntä vastaan voidaan nostaa kanne hänen asuinpaikkansa ulkopuolella ja että kantajana voi olla myös julkisyhteisö.

59.

Aikaisempi tilanne, jota tarkasteltiin tuomiossa Blijdenstein, on siis muuttunut laadullisesti. Vaikka julkisyhteisö kyseisessä tilanteessa maksoi avustukset elatusvelkojalle, oikeuspaikka määräytyi elatusvelvollisen eduksi (joka oli oikeudenkäynnissä vastaajana, koska hän ei ollut maksanut elatusapua). Tämä epäsuhta voidaan ja se pitääkin korjata.

60.

Kuten tuomion Blijdenstein kommentaareissa ( 43 ) on jo tuotu esiin ja kuten osapuolet huomautuksissaan muistuttavat, se, että julkisyhteisöä estetään nostamasta kannetta elatusvelkojan asuinpaikassa, voi vähentää elatusvelvollisen halukkuutta täyttää velvoitteensa vapaaehtoisesti. ( 44 )

61.

Ehdottamaani ratkaisua puoltaa eräs toinenkin syy, jonka teoreettinen merkitys on kenties vähäinen mutta jolla kuitenkin on käytännössä vaikutusta: huolehtiminen siitä, että tuomioistuin voi mahdollisuuksien mukaan soveltaa omaa lakiaan.

62.

Myös asian Blijdenstein yhteydessä viitattiin tähän perusteluun, ( 45 ) mutta yhteisöjen tuomioistuin ei hyväksynyt sitä, koska elatusvelvoitteisiin sovellettavasta laista ei ollut vielä tuolloin olemassa mitään jäsenvaltioiden yhteistä säädöstä. ( 46 )

63.

Nykyään jäsenvaltiot (Tanskaa lukuun ottamatta) ovat liittyneet unionin hyväksymään elatusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehtyyn Haagin pöytäkirjaan, jonka 3 artiklassa vahvistetaan yleissääntönä, että sovellettava laki on sen valtion laki, jossa elatusvelkojan asuinpaikka on. ( 47 )

64.

Sen salliminen, että julkisyhteisö voi nostaa kanteen elatusvelkojan asuinpaikassa, vastaavasti mahdollistaa sen, että forum ja ius ovat samat, sillä – kuten jo edellä esitin – velkojan asuinpaikka on tavallisesti sama kuin julkisyhteisön kotipaikka. Muistutan, että asetuksen N:o 4/2009 64 artiklan 2 kohdan mukaan ”julkisyhteisön oikeuteen toimia elatusapuun oikeutetun luonnollisen henkilön sijasta tai vaatia korvausta velkojalle elatusavun sijasta maksetusta suorituksesta sovelletaan lakia, jonka alainen tämä yhteisö on”.

65.

Niin elatusvelkojan kuin elatusvelvollisenkin asuinpaikan hyväksymistä toimivaltaperusteeksi voidaan näissä tapauksissa perustella aivan samoilla läheisyyteen ja hyvään oikeudenkäyttöön liittyvillä menettelyllisillä syillä: ne ovat keskenään vaihtoehtoisia. Nämä syyt eivät katoa minnekään, kun kantajana ei ole velkoja itse vaan toinen (julkisoikeudellinen) henkilö, jolle velkojan oikeudet ovat siirtyneet.

66.

Velkojan asuinpaikan tuomioistuin pystyy parhaiten määrittämään, mitkä hänen tarpeensa ovat; näin ollen sillä on myös parhaat edellytykset määrittää, mitä julkisyhteisö, jolle elatusvelkojan saatava on siirtynyt, voi käytännössä vaatia. ( 48 )

67.

Esitän vielä yhden täsmennyksen siihen, miten elatusvelvolliseen vaikuttaisi se, että julkisyhteisöllä, jolle velkojan saatava on siirtynyt, olisi mahdollisuus vaatia sitä siinä valtiossa, jossa velkojalla on asuinpaikka. Tähän kysymykseen ovat viitanneet myös käsiteltävässä ennakkoratkaisumenettelyssä huomautuksia esittäneet osapuolet.

68.

Tämän mahdollisuuden hyväksyminen ei suinkaan aseta elatusvelvollista entistä epäedullisempaan asemaan: tuomioistuin, joka tutkii elatusvelvollista vastaan nostetun kanteen, on viime kädessä sama kuin se, jossa elatusvelkoja olisi voinut esittää vaatimuksensa, jos hän olisi nostanut kanteen suoraan itse.

69.

Jos unionin tuomioistuin nyt ehdottamani ratkaisun sijasta päättää vahvistaa tuomiossa Blijdenstein annetun oikeuskäytännön, huomautan toissijaisesti, että kyseisen oikeuskäytännön ulottuvuutta olisi rajoitettava seuraavasti:

70.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Bundesgerichtshofin esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koskevissa asioissa 18.12.2008 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 4/2009 3 artiklan b alakohtaa on tulkittava siten, että julkisyhteisö, joka on maksanut elatusvelkojalle sosiaalihuoltoetuuksia ja jolle elatusta koskeva oikeus on suoraan lain nojalla siirtynyt, voi vedota tähän oikeuteen suhteessa elatusvelvolliseen takautumiskanteella sen jäsenvaltion tuomioistuimessa, jossa velkojalla on asuinpaikka.