1.

Nyt käsiteltävällä, SEUT 263 artiklan nojalla nostetulla kanteella Puolan tasavalta vaatii unionin tuomioistuinta ensisijaisesti kumoamaan tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla ja direktiivien 96/9/EY ja 2001/29/EY muuttamisesta 17.4.2019 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2019/790 ( 2 ) 17 artiklan 4 kohdan b alakohdan ja c alakohdan loppuosan ja toissijaisesti kumoamaan asianomaisen 17 artiklan kokonaisuudessaan.

2.

Tässä kanteessa unionin tuomioistuinta pyydetään tarkastelemaan kysymystä vastuusta, joka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajilla on silloin, kun niiden palvelujen käyttäjät lataavat verkkoon ( 3 ) tekijänoikeudella tai lähioikeuksilla suojattua sisältöä.

3.

Tämä problematiikka on jo tullut unionin tuomioistuimen tietoon yhdistetyissä asioissa C-682/18, YouTube, ja C-683/18, Cyando, joissa sitä tarkasteltiin tietoyhteiskunnan palveluja, erityisesti sähköistä kaupankäyntiä, sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista annetun direktiivin 2000/31/EY (”direktiivi sähköisestä kaupankäynnistä”) ( 4 ) ja tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskunnassa annetun direktiivin 2001/29/EY ( 5 ) muodostaman kehyksen näkökulmasta. Tällä kertaa tarkastelussa on direktiivin 2019/790 17 artikla, jossa säädetään uudesta verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajiin sovellettavasta vastuujärjestelmästä.

4.

Kuten tässä ratkaisuehdotuksessa selostetaan, asianomaisessa säännöksessä asetetaan näille palvelujentarjoajille velvoitteita valvoa sisältöjä, joita niiden tarjoamien palvelujen käyttäjät asettavat verkkoon, sellaisten teosten ja muiden suojattujen aineistojen verkkoon lataamisen estämiseksi, joita oikeudenhaltijat eivät halua asettaa saataville näihin palveluihin. Tämä ennalta ehkäisevä valvonta toteutetaan yleensä suodattamalla nämä sisällöt tietoteknisillä välineillä.

5.

Suodatus synnyttää kantajan esille tuomia monimutkaisia kysymyksiä sisällönjakopalvelujen käyttäjien sananvapaudesta ja tiedonvälityksen vapaudesta, jotka taataan Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 11 artiklassa. Jatkona antamilleen tuomioille Scarlet Extended, ( 6 ) SABAM ( 7 ) ja Glawischnig-Piesczek ( 8 ) unionin tuomioistuimen on määritettävä, soveltuuko tällainen suodatus yhteen näiden vapauksien kanssa ja jos, niin millä edellytyksillä. Sen on otettava huomioon hyödyt mutta myös riskit, joita tällaiseen suodattamiseen liittyy, ja varmistettava tässä yhteydessä, että säilytetään ”oikeudenmukainen tasapaino” yhtäältä sen oikeudenhaltijoiden edun, joka koskee niiden immateriaalioikeuksien tehokasta suojaa, ja toisaalta sen asianomaisten käyttäjien ja suuren yleisön edun välillä, joka koskee tietojen vapaata liikkuvuutta verkossa.

6.

Selitän tässä ratkaisuehdotuksessa, että mielestäni unionin lainsäätäjä voi samalla kunnioittaa sananvapautta ja asettaa tietyille verkossa välittäjinä toimiville palveluntarjoajille tiettyjä valvonta- ja suodatusvelvoitteita edellyttäen kuitenkin, että asianomaisiin velvoitteisiin sovelletaan riittäviä suojakeinoja, joilla minimoimaan tällaisen suodatuksen vaikutus kyseiseen vapauteen. Koska direktiivin 2019/790 17 artiklaan sisältyy mielestäni tällaisia suojakeinoja, ehdotan, että unionin tuomioistuin toteaa, että asianomainen säännös on pätevä, ja hylkää näin ollen Puolan tasavallan kanteen. ( 9 )

7.

Direktiivin 2000/31 14 artiklan, jonka otsikkona on ”Säilytys (’hosting’)”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos tietoyhteiskunnan palvelun tarjoaminen käsittää palvelun vastaanottajan toimittamien tietojen tallentamisen, jäsenvaltioiden on varmistettava, että palvelun tarjoaja ei ole vastuussa palvelun vastaanottajan pyynnöstä tallennettujen tietojen osalta, edellyttäen, että:

8.

Saman direktiivin 15 artiklan, jonka otsikkona on ”Yleisen valvontavelvollisuuden puuttuminen”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot eivät saa asettaa palvelun tarjoajille 12, 13 ja 14 artiklassa tarkoitettujen palvelujen toimittamisen osalta yleistä velvoitetta valvoa siirtämiään ja tallentamiaan tietoja eivätkä yleistä velvoitetta pyrkiä aktiivisesti saamaan selville laitonta toimintaa osoittavia tosiasioita tai olosuhteita.”

9.

Direktiivin 2001/29 3 artiklan, jonka otsikkona on ”Oikeus välittää yleisölle teoksia ja oikeus saattaa muu aineisto yleisön saataviin”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on säädettävä, että tekijöillä on yksinoikeus sallia tai kieltää teostensa langallinen tai langaton välittäminen yleisölle, mukaan lukien teosten saattaminen yleisön saataviin siten, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus saada teokset saataviinsa itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana.

2.   Jäsenvaltioiden on säädettävä, että yksinoikeus sallia tai kieltää langallinen tai langaton yleisön saataviin saattaminen siten, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus saada suojattu aineisto saataviinsa itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana, on:

10.

Saman direktiivin 5 artiklan, jonka otsikkona on ”Poikkeukset ja rajoitukset”, 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat säätää poikkeuksista tai rajoituksista 2 ja 3 artiklassa säädettyihin oikeuksiin seuraavissa tapauksissa:

– –

– –

– –”

11.

Direktiivin 2019/790 17 artiklassa, jonka otsikkona on ”Verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien toteuttama suojatun sisällön käyttö”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on säädettävä, että verkkosisällönjakopalvelujen tarjoaja suorittaa tässä direktiivissä tarkoitetun yleisölle välittämisen tai yleisön saataviin saattamisen, kun se antaa yleisölle pääsyn käyttäjiensä palveluun lataamiin tekijänoikeudella suojattuihin teoksiin tai muuhun suojattuun aineistoon.

Verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajan on sen vuoksi saatava lupa [direktiivin 2001/29] 3 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitetuilta oikeudenhaltijoilta, esimerkiksi tekemällä lisensointisopimus, jotta se voi välittää teokset tai muun suojatun aineiston yleisölle tai saattaa ne yleisön saataviin.

2.   Jäsenvaltioiden on säädettävä, että kun verkkosisällönjakopalvelujen tarjoaja saa luvan, esimerkiksi lisensointisopimuksen tekemisen perusteella, kyseinen lupa kattaa myös palvelujen käyttäjien suorittamia [direktiivin 2001/29] 3 artiklan soveltamisalaan kuuluvia tekoja silloin, kun he eivät toimi kaupallisin perustein tai kun heidän toimintansa ei tuota merkittäviä tuloja.

3.   Kun verkkosisällönjakopalvelujen tarjoaja suorittaa yleisölle välittämisen tai yleisön saataviin saattamisen tässä artiklassa säädetyin edellytyksin, [direktiivin 2000/31] 14 artiklan 1 kohdassa säädettyä vastuun rajoitusta ei sovelleta tämän artiklan soveltamisalaan kuuluviin tilanteisiin.

Tämän kohdan ensimmäinen alakohta ei vaikuta [direktiivin 2000/31] 14 artiklan 1 kohdan mahdolliseen soveltamiseen kyseisiin palveluntarjoajiin tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolella jäävissä tarkoituksissa.

4.   Jos lupaa ei myönnetä, verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat ovat vastuussa tekijänoikeudella suojattujen teosten ja muun suojatun aineiston luvattomasta yleisölle välittämisestä, mukaan lukien tekijänoikeudella suojattujen teosten ja muun suojatun aineiston saattaminen yleisön saataville, paitsi jos palveluntarjoajat osoittavat, että ne ovat

5.   Määritettäessä, onko palveluntarjoaja noudattanut 4 kohdan mukaisia velvoitteitaan, ja suhteellisuusperiaatteen valossa on otettava huomioon muun muassa seuraavat seikat:

– –

7.   Verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien ja oikeudenhaltijoiden välinen yhteistyö ei saa johtaa siihen, että estetään käyttäjien palveluun lataamien sellaisten teosten tai muun suojatun aineiston saatavuus, jotka eivät loukkaa tekijänoikeutta ja lähioikeuksia, myös silloin, kun tällaiset teokset tai muu suojattu aineisto kuuluvat poikkeuksen tai rajoituksen soveltamisalaan.

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että käyttäjät voivat kussakin jäsenvaltiossa käyttää kaikkia seuraavia voimassa olevia poikkeuksia tai rajoituksia ladatessaan sisällönjakopalveluihin käyttäjälähtöistä sisältöä ja saattaessaan sitä saataviin näissä palveluissa:

8.   Tämän artiklan soveltaminen ei saa johtaa yleiseen seurantavelvoitteeseen.

Jäsenvaltioiden on säädettävä, että verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat antavat oikeudenhaltijoille näiden pyynnöstä riittävät tiedot 4 kohdassa tarkoitettua yhteistyötä koskevien käytäntöjensä toiminnasta ja, kun lisensointisopimuksia tehdään palveluntarjoajien ja oikeudenhaltijoiden välillä, tiedot sopimusten kattaman sisällön käytöstä.

9.   Jäsenvaltioiden on säädettävä, että verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat ottavat käyttöön vaikuttavan ja nopean valitus- ja oikeussuojamekanismin, joka on niiden palvelujen käyttäjien saatavilla silloin, kun on kyse riidoista, jotka koskevat heidän palveluun lataamiensa teosten tai muun suojatun aineiston saannin estämistä tai niiden poistamista.

Kun oikeudenhaltijat pyytävät tiettyjen teostensa tai muun suojatun aineistonsa saannin estämistä tai niiden poistamista, niiden on perusteltava pyyntönsä asianmukaisesti. Ensimmäisessä alakohdassa säädetyn mekanismin mukaisesti tehdyt valitukset on käsiteltävä ilman aiheetonta viivytystä, ja palveluun ladatun sisällön saannin estämistä tai sen poistamista koskevien päätösten on oltava ihmisen tekemän arvioinnin kohteena. Jäsenvaltioiden on myös varmistettava, että riitojen ratkaisemiseksi on saatavilla tuomioistuinten ulkopuolisia oikeussuojamekanismeja. Tällaisten mekanismien avulla riidat on voitava ratkaista puolueettomasti, eivätkä ne saa poistaa käyttäjältä kansallisen lainsäädännön tarjoamaa oikeudellista suojaa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta käyttäjien oikeuksia käyttää tehokkaita oikeussuojakeinoja. Erityisesti jäsenvaltioiden on varmistettava, että käyttäjät voivat kääntyä tuomioistuimen tai muun asiaankuuluvan oikeusviranomaisen puoleen vaatiakseen oikeutta käyttää tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskevaa poikkeusta tai rajoitusta.

Tämä direktiivi ei saa millään tavoin vaikuttaa oikeutettuun käyttöön, kuten unionin oikeudessa säädettyjen poikkeusten tai rajoitusten nojalla tapahtuvaan käyttöön – –

Verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien on ehdoissaan ilmoitettava käyttäjille, että nämä voivat käyttää teoksia ja muuta suojattua aineistoa unionin oikeudessa säädettyjen, tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskevien poikkeusten tai rajoitusten nojalla.

10.   Komissio järjestää yhteistyössä jäsenvaltioiden kanssa 6 päivästä kesäkuuta 2019 sidosryhmien vuoropuhelua, jotta voidaan keskustella parhaista käytännöistä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien ja oikeudenhaltijoiden välistä yhteistyötä varten. Komissio antaa verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajia, oikeudenhaltijoita, käyttäjien järjestöjä ja muita asiaankuuluvia sidosryhmiä kuullen ja sidosryhmien vuoropuhelun tulokset huomioon ottaen ohjeistusta tämän artiklan soveltamisesta erityisesti 4 kohdassa tarkoitetun yhteistyön osalta. Parhaista käytännöistä keskusteltaessa on erityisesti otettava huomioon muun muassa tarve tasapainottaa perusoikeudet sekä poikkeusten ja rajoitusten käyttö. Käyttäjien järjestöjen on tällaista sidosryhmien vuoropuhelua varten saatava verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajilta riittävät tiedot näiden käytäntöjen toiminnasta 4 kohdan osalta.”

12.

Euroopan komissio esitti 14.9.2016 ehdotuksen direktiiviksi tekijänoikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla. ( 10 ) Ehdotuksen tarkoituksena oli sopeuttaa kirjallisia ja taiteellisia teoksia – tekijänoikeutta ja tekijänoikeuden lähioikeuksia – koskevat unionin säännöt, erityisesti direktiivi 2001/29, digitaalitekniikan kehitykseen. ( 11 ) Lisäksi sillä pyrittiin tämän alan yhdenmukaistamiseen tavalla, jolla taattaisiin yhä immateriaalioikeuksien suojan korkea taso mutta varmistettaisiin samalla luovan sisällön laaja saatavuus kaikkialla unionissa ja ylläpidettäisiin digitaaliympäristössä ”oikeudenmukaista tasapainoa” muihin yleisiin etuihin nähden.

13.

Tässä yhteydessä kyseisen ehdotuksen 13 artiklalla pyrittiin erityisesti kuromaan umpeen niin sanottu arvokuilu (value gap) eli havaittu ero sen arvon, jonka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat saavat suojatuista teoksista ja muista suojatuista aineistoista, ja niiden tulojen välillä, jotka ne maksavat oikeudenhaltijoille. ( 12 )

14.

Tältä osin on muistutettava, että nämä vuorovaikutteiselle Web 2.0:lle tunnusomaiset palvelut, joista YouTube, ( 13 ) Soundcloud ja Pinterest ovat tunnetuimpia esimerkkejä, mahdollistavat sen, että kuka tahansa voi asettaa verkkoon automaattisesti haluamaansa sisältöä ilman palveluntarjoajien etukäteisvalintaa. Näiden palvelujen käyttäjien verkkoon asettamaa sisältöä, josta käytetään yleisesti ilmaisua ”user-generated content” (käyttäjien luoma sisältö) tai ”user-uploaded content” (käyttäjien verkkoon lataama sisältö), voidaan käyttää suoratoistona (engl. streaming) kyseisten palvelujen internetsivustojen tai älylaitesovellusten kautta, palveluissa on yleensä käyttöä helpottavia indeksointi-, haku- ja suositustoimintoja, ja käyttö on useimmiten maksutonta, sillä asianomaisten palvelujen tarjoajat saavat tavallisesti tulonsa mainostilan myynnistä. Internetissä yleisön saataviin saatetaan näin ollen suunnaton määrä sisältöä, ( 14 ) josta huomattava osa on teoksia ja muuta suojattua sisältöä.

15.

Vuodesta 2015 alkaen oikeudenhaltijat ovat erityisesti musiikkiteollisuudessa väittäneet, että kyseisillä verkkosisällönjakopalveluilla on tosiasiassa merkittävä asema teosten ja muun suojatun sisällön verkkojakelun alalla ja että kyseisten palvelujen tarjoajat saavat niistä huomattavia mainostuloja maksamatta oikeudenhaltijoille oikeudenmukaista korvausta. Tulot, joita nämä palveluntarjoajat maksavat oikeudenhaltijoille, ovat oikeudenhaltijoiden mukaan huomattavan vähäisiä verrattuna tuloihin, joita musiikin suoratoistopalvelut, kuten Spotify, maksavat oikeudenhaltijoille, vaikka kuluttajat usein mieltävät nämä kaksi palvelutyyppiä asianomaisen aineiston saannin lähteinä samankaltaisiksi. Tästä seuraa myös, että kyseisten palvelujen välillä on vilpillistä kilpailua. ( 15 )

16.

Arvokuiluväitteen ymmärtämiseksi on palautettava mieleen ennen direktiivin 2019/790 antamista sovellettu oikeudellinen kehys ja siihen liittyneet puutteet.

17.

Yhtäältä direktiivin 2001/29 3 artiklan 1 kohdassa annetaan tekijöille yksinoikeus sallia tai kieltää teostensa ”välittäminen yleisölle”, mukaan lukien teosten ”saattaminen yleisön saataviin” siten, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus saada teokset saataviinsa itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana. ( 16 ) Lähioikeuksien haltijoille annetaan samankaltaisia oikeuksia heidän suojattuun omaisuuteensa ( 17 ) kyseisen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan ( 18 ) nojalla. Lähtökohtaisesti ( 19 ) kolmas osapuoli ei näin ollen saa ”välittää yleisölle” teosta tai suojattua aineistoa ilman teoksen tai aineiston oikeuksien haltijalta tai haltijoilta ennakkoon saatua lupaa, joka annetaan yleensä lisensointisopimuksella korvausta vastaan. ( 20 ) Vaikka onkin aina ollut ilmeistä, että kun käyttäjä asettaa verkon sisällönjakopalveluun teoksen tai suojatun aineiston, kyse on ”yleisölle välittämisestä”, joka edellyttää tällaista ennakkolupaa, kysymys siitä, pitäisikö kyseisten palvelujen tarjoajien itse tehdä lisensointisopimuksia ja maksaa korvauksia oikeudenhaltijoille, on aiheuttanut kiistaa näiden palveluntarjoajien ja asianomaisten oikeudenhaltijoiden välillä. ( 21 )

18.

Toisaalta direktiivin 2000/31 14 artiklaan sisältyy safe harbour ‑järjestely, jota sovelletaan sellaisten tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajiin, joissa tallennetaan kolmansien osapuolten toimittamaa sisältöä. Kyseisessä säännöksessä säädetään lähinnä siitä, että tällaisen palvelun tarjoaja vapautetaan kaikesta vastuusta, joka voi seurata ( 22 ) laittomasta sisällöstä, jonka tämä tallentaa kyseisen palvelun käyttäjien pyynnöstä, mikäli palveluntarjoaja ei ole tästä sisällöstä tietoinen tai tarvittaessa poistaa tällaisen sisällön viipymättä. Tässäkin yhteydessä oli kuitenkin erimielisyyttä siitä, voivatko verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat saada tämän vapautuksen tekijänoikeuden alalla. ( 23 )

19.

Nämä erimielisyydet kärjistyivät entisestään siksi, ettei unionin tuomioistuimella ole tähän saakka ollut tilaisuutta ratkaista niitä. ( 24 )

20.

Tässä tilanteessa tietyt sisällönjakopalvelujen tarjoajat olivat yksinkertaisesti kieltäytyneet tekemästä lisensointisopimuksia oikeudenhaltijoiden kanssa teoksista ja muista suojatuista aineistoista, joita niiden tarjoamien palvelujen käyttäjät asettivat verkkoon, koska ne katsoivat, ettei niillä ollut tähän velvollisuutta. Toiset palveluntarjoajat olivat kuitenkin suostuneet tekemään tällaisia sopimuksia, mutta oikeudenhaltijoiden mukaan asianomaisten sopimusten ehdot eivät olleet oikeudenmukaisia, koska oikeudenhaltijat eivät olleet tasa-arvoisessa neuvotteluasemassa palveluntarjoajiin nähden. ( 25 )

21.

Kuvatussa tilanteessa direktiiviehdotuksella pyrittiin siis yhtäältä siihen, että oikeudenhaltijat voisivat saada aiempaa paremman korvauksen teostensa ja muiden suojattujen aineistojensa käytöstä verkkosisällönjakopalveluissa, vahvistamalla, että palveluntarjoajilla on velvollisuus tehdä lisensointisopimuksia asianomaisten oikeudenhaltijoiden kanssa. ( 26 )

22.

Toisaalta direktiiviehdotuksella pyrittiin siihen, että oikeudenhaltijoiden olisi aiempaa helpompi valvoa teostensa ja muiden suojattujen aineistojensa käyttöä kyseisissä palveluissa. Tältä osin ehdotuksen 13 artiklassa asianomaisten palvelujen tarjoajat velvoitettiin käyttämään automaattisia sisällöntunnistusvälineitä, joita jotkut niistä olivat jo ottaneet vapaaehtoisesti käyttöön, toisin sanoen tietoteknisiä välineitä (joiden toimintaa kuvataan jäljempänä), ( 27 ) joita voidaan käyttää eritoten sillä hetkellä, jolloin käyttäjä asettaa verkkoon sisältöä (siksi näistä välineistä käytetään yleisnimitystä lataussuodatin (Upload filter), jotta tarkistettaisiin automatisoidulla prosessilla, sisältyykö asianomaiseen sisältöön suojattu teos tai aineisto, ja tarvittaessa sen levittämisen estämiseen. ( 28 )

23.

Direktiiviehdotuksesta ja erityisesti sen 13 artiklasta käytiin parlamentissa ja neuvostossa useita keskusteluja lainsäädäntömenettelyn yhteydessä. Tähän prosessiin kohdistui niin ikään kiivaita lobbauskampanjoita asianomaisten talouden toimijoiden taholta, ja se kirvoitti vastalauseita osassa kansalaisyhteiskuntaa, akateemisissa piireissä ja sananvapauden puolustajien keskuudessa, sillä sisällönjakopalvelujen tarjoajien velvoittamisella lataussuodattimien käyttöön ottamiseen voisi asianomaisten tahojen mukaan olla haitallisia vaikutuksia sananvapauteen. ( 29 )

24.

Direktiiviehdotus hyväksyttiin lopulta parlamentissa 26.3.2019 ja neuvostossa 16.4.2019. ( 30 ) Tämä ehdotus hyväksyttiin virallisesti 17.4.2019 direktiivinä 2019/790. Jäsenvaltioiden oli määrä saattaa direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöään 7.6.2021 mennessä. ( 31 )

25.

Asianomaisen lainsäädäntöprosessin aikana direktiiviehdotuksen 13 artiklaan tehtiin lukuisia muutoksia. Se hyväksyttiin selvästi erilaisessa sanamuodossa direktiivin 2019/790 17 artiklana. Mielestäni on hyvä nostaa tässä vaiheessa esiin tiettyjä artiklan keskeisiä elementtejä.

26.

Ensinnäkin direktiivin 2019/790 17 artikla koskee, kuten sen otsikosta ilmenee, ”verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajia”. ( 32 ) Tämä käsite määritellään kyseisen direktiivin 2 artiklan 6 alakohdan ensimmäisessä alakohdassa niin, että sillä tarkoitetaan mitä tahansa ”sellaisen tietoyhteiskunnan palvelun tarjoajaa, jonka päätarkoituksena tai yhtenä päätarkoituksena on säilyttää suuri määrä käyttäjiensä palveluun lataamia tekijänoikeudella suojattuja teoksia tai muita suojattuja aineistoja, jotka palvelu organisoi ja joita se promotoi voitontavoittelua varten, ja antaa yleisölle pääsy niihin”. Käytettyjen ilmausten avoimuudesta huolimatta tästä käy selvästi ilmi, että kyseinen 17 artikla koskee sellaisia ”suuria” sisällönjakopalvelujen tarjoajia, joiden katsotaan olevan yhteydessä arvokuiluongelmaan ( 33 ) ja joiden toimintaa asianomaisella määritelmällä on selvästi tarkoitus kuvastaa. ( 34 )

27.

Toiseksi direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään, että sisällönjakopalvelujen tarjoaja ”suorittaa tässä direktiivissä tarkoitetun yleisölle välittämisen tai yleisön saataviin saattamisen, kun se antaa yleisölle pääsyn käyttäjiensä palveluun lataamiin tekijänoikeudella suojattuihin teoksiin tai muuhun suojattuun aineistoon”. Näin ollen, kuten kyseisen kohdan toisessa alakohdassa täsmennetään, palveluntarjoajien on lähtökohtaisesti saatava lupa oikeudenhaltijoilta, esimerkiksi tekemällä lisensointisopimus, käyttäjien verkkoon asettaman suojatun sisällön käyttöön niiden palveluissa. ( 35 ) Unionin lainsäätäjä on siis laissa ratkaissut tämän ratkaisuehdotuksen 17 kohdassa kuvatun kiistan oikeudenhaltijoiden hyväksi. ( 36 )

28.

Tämä velvoite liittyy suoraan direktiivin 2019/790 17 artiklan yleiseen tavoitteeseen, joka on saavuttaa ”tekijänoikeuden kannalta toimivat ja oikeudenmukaiset markkinat” ( 37 ) edistämällä ”lisensointimarkkinoiden kehittymistä oikeudenhaltijoiden ja verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien välillä”. Tarkoituksena on vahvistaa oikeudenhaltijoiden neuvotteluasemaa, kun lisensointisopimuksia neuvotellaan (tai neuvotellaan uudelleen) palveluntarjoajien kanssa, jotta varmistetaan, että kyseiset sopimukset ovat ”oikeudenmukaisia” ja säilyttävät ”kohtuullisen tasapainon molempien osapuolten kannalta”, ( 38 ) ja kuroa tällä tavoin umpeen arvokuilua. Asianomaisten oikeudenhaltijoiden neuvotteluasemasta tekee entistäkin vahvemman se, ettei niillä ole lähtökohtaisesti velvollisuutta tehdä tällaisia sopimuksia asianomaisten palveluntarjoajien kanssa. ( 39 )

29.

Kolmanneksi direktiivin 2019/790 17 artiklan 3 kohdassa täsmennetään, että kun sisällönjakopalvelujen tarjoaja suorittaa ”yleisölle välittämisen” tai ”yleisön saataviin saattamisen” kyseisen artiklan 1 kohdassa säädetyin edellytyksin, direktiivin 2000/31 14 artiklassa säädettyä vapautusta vastuusta ei sovelleta. ( 40 )

30.

Neljänneksi asianomaisen 17 artiklan 4 kohdassa täsmennetään, että kun sisällönjakopalvelujen tarjoajat eivät ole saaneet oikeudenhaltijoilta lupaa, ne ovat vastuussa palveluidensa välityksellä suoritetusta ”luvattomasta” ( 41 ) yleisölle välittämisestä. Tämä on looginen seuraus edellä esitetystä: koska kyseisten palveluntarjoajien katsotaan nyt suorittavan ”yleisölle välittämisiä”, kun ne ”antavat pääsyn” palvelujensa käyttäjien palveluun lataamiin suojattuihin teoksiin ja muuhun suojattuun aineistoon, ne ovat suorassa (tai ”ensisijaisessa”) vastuussa laittomasta ”välittämisestä”.

31.

Lähtökohtaisesti laittoman ”yleisölle välittämisen” suorittavalle henkilölle lankeava suora vastuu on objektiivinen. ( 42 ) Sisällönjakopalvelujen tarjoajien pitäisi näin ollen olla automaattisesti vastuussa aina, kun teos tai muu suojattu aineisto asetetaan laittomasti verkkoon niiden palveluissa. Tällä perusteella ne voitaisiin muun muassa velvoittaa maksamaan asianomaisille oikeudenhaltijoille mahdollisesti huomattavia vahingonkorvauksia. ( 43 )

32.

Koska yhtäältä sisällönjakopalvelujen käyttäjät asettavat verkkoon ne sisällöt, jotka palveluista löytyvät, eivätkä palvelujen tarjoajat voi valita niitä tältä osin etukäteen, ( 44 ) ja koska toisaalta kyseiset palveluntarjoajat eivät todennäköisesti voisi hankkia kaikilta oikeudenhaltijoilta lupaa kaikkiin nykyisiin ja tuleviin suojattuihin teoksiin ja kaikkeen muuhun suojattuun aineistoon, joita palveluihin voitaisiin ladata, ( 45 ) tällainen objektiivinen vastuu olisi kuitenkin pakottanut asianomaiset palveluntarjoajat muuttamaan liiketoimintamallinsa kokonaan ja luopumaan samalla vuorovaikutteisesta Web 2.0 ‑mallista.

33.

Näin ollen unionin lainsäätäjä katsoi aiheelliseksi säätää asianomaisiin palveluntarjoajiin sovellettavasta erityisestä vastuumekanismista. ( 46 ) Direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan mukaisesti asianomaiset palveluntarjoajat voivat vapautua kaikesta palvelujensa välityksellä suoritettuun laittomaan ”yleisölle välittämiseen” liittyvästä vastuusta osoittamalla, että ne ovat

34.

Kaksi näistä kumulatiivisista edellytyksistä on nyt käsiteltävän kanteen ytimessä. Direktiivin 2019/790 17 artiklan muut kohdat esitellään kanteen tutkinnan kuluessa. ( 47 )

35.

Puolan tasavalta nosti nyt käsiteltävän kanteen unionin tuomioistuimen kirjaamoon 24.5.2019 jättämällään kannekirjelmällä.

36.

Puolan tasavalta vaatii, että unionin tuomioistuin

37.

Parlamentti vaatii, että unionin tuomioistuin

38.

Neuvosto vaatii, että unionin tuomioistuin

39.

Espanjan kuningaskunta, Ranskan tasavalta, Portugalin tasavalta ja Euroopan komissio hyväksyttiin 17.10.2019 tehdyllä unionin tuomioistuimen presidentin päätöksellä väliintulijoiksi tukemaan parlamentin ja neuvoston vaatimuksia. Kaikki asianomaiset väliintulijat Portugalin tasavaltaa lukuun ottamatta toimittivat väliintulokirjelmän.

40.

Portugalin hallitusta lukuun ottamatta asianosaiset ja väliintulijat olivat edustettuina 10.11.2020 pidetyssä istunnossa.

41.

Kanteensa tueksi Puolan tasavalta vetoaa yhteen ainoaan kanneperusteeseen, jonka mukaan perusoikeuskirjan 11 artiklan 1 kohdassa taattua oikeutta sananvapauteen ja tiedonvälityksen vapauteen on loukattu. ( 48 ) Ennen kuin tarkastelen asiakysymystä koskevaa kanneperustetta (B jakso), käsittelen lyhyesti kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä (A jakso).

42.

Parlamentti, neuvosto, Ranskan hallitus ja komissio väittävät, että kanteen ensisijaiset vaatimukset on jätettävä tutkimatta sikäli kuin niissä vaaditaan ainoastaan direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan b alakohdan ja c alakohdan loppuosan kumoamista. Olen samaa mieltä.

43.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin toimen osittainen kumoaminen on mahdollista vain silloin, kun osat, joiden kumoamista on vaadittu, ovat sellaisia, että ne voidaan erottaa toimen muista osista. Tämä erotettavuutta koskeva vaatimus ei täyty silloin, kun tällainen toimen osittainen kumoaminen johtaisi sen pääsisällön muuttumiseen. ( 49 )

44.

Mikäli direktiivistä 2019/790 kumottaisiin ainoastaan 17 artiklan 4 kohdan b alakohta ja c alakohdan loppuosa, tämä muuttaisi selvästi 17 artiklan pääsisältöä. Kuten parlamentti, neuvosto, Ranskan hallitus ja komissio väittävät, kyseisen 17 artiklan eri säännökset muodostavat yhdessä moniosaisen vastuujärjestelmän, joka ilmentää unionin lainsäätäjän tavoittelemaa sisällönjakopalvelujen tarjoajien, kyseisten palvelujen käyttäjien ja oikeudenhaltijoiden oikeuksien ja etujen välistä tasapainoa. Mikäli pelkästään riitautetut säännökset kumottaisiin, seurauksena olisi asianomaisen vastuujärjestelmän korvaaminen järjestelmällä, joka olisi sekä tuntuvasti erilainen että huomattavasti edullisempi palveluntarjoajille. Toisin sanoen tällainen osittainen kumoaminen merkitsisi sitä, että unionin tuomioistuin muuttaisi kyseistä 17 artiklaa, mitä se ei voi tehdä SEUT 263 artiklan mukaisessa kumoamismenettelyssä.

45.

Asianosaiset ovat sen sijaan yhtä mieltä siitä, että kantajan toissijaisesti esittämät vaatimukset, joissa se vaatii direktiivin 2019/790 17 artiklan kumoamista kokonaisuudessaan, voidaan ottaa tutkittaviksi. Niin tärkeä kuin asianomainen artikla onkin, sen kumoaminen ei muuttaisi kyseisen direktiivin pääsisältöä. Direktiivin lukuisilla artikloilla on eri tarkoituksia, ja ne on jaettu eri osastoihin ja lukuihin. Direktiivin 17 artikla on näin ollen erotettavissa sen muista artikloista, jotka voitaisiin pitää entisellään, vaikka mainittu artikla kumottaisiin. ( 50 )

46.

Puolan tasavallan esittämä ainoa kanneperuste voidaan tiivistää muutamalla sanalla. Puola väittää olennaisilta osin, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan b alakohdan ja c alakohdan loppuosan mukaan sisällönjakopalvelujen tarjoajien pitäisi valvoa ennalta ehkäisevästi sisältöjä, joita käyttäjät haluavat asettaa verkkoon, jotta ne voisivat vapautua kaikesta vastuusta silloin, kun teoksia tai muuta suojattua sisältöä ”välitetään yleisölle” laittomasti niiden palveluissa. Tätä varten niiden pitää käyttää tietoteknisiä välineitä, jotka mahdollistavat kyseisten sisältöjen automaattisen suodatuksen. Tämä ennalta ehkäisevä valvonta merkitsee Puolan mukaan perusoikeuskirjan 11 artiklassa taatun sananvapausoikeuden käytön rajoittamista. Tällainen rajoittaminen ei ole perusoikeuskirjan mukaista, koska sillä loukataan asianomaisen perusoikeuden ”keskeistä sisältöä”, tai vähintäänkin siksi, että se ei ole suhteellisuusperiaatteen mukainen.

47.

Puolustuksekseen parlamentti ja neuvosto, joita Espanjan ja Ranskan hallitukset sekä komissio tukevat, kiistävät kaikki nämä seikat. Tarkastelen niitä siis vuoron perään seuraavissa jaksoissa. Käsittelen ensin riitautettujen säännösten ulottuvuutta (1 jakso). Tarkastelen sen jälkeen kysymystä sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta koskevan oikeuden käytön rajoittamisesta (2 jakso) ja lopuksi kysymystä tällaisen rajoituksen yhteensoveltuvuudesta perusoikeuskirjan kanssa (3 jakso).

48.

Direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan b alakohdassa ja c alakohdan loppuosassa säädettyjen vastuusta vapauttamista koskevien edellytysten ulottuvuuden hahmottamiseksi on hyödyllistä pitää mielessä vertailukohtana direktiivin 2000/31 14 artiklassa mainitut edellytykset. Kyseisen artiklan nojalla palveluntarjoaja vapautetaan kaikesta vastuusta, joka voisi aiheutua laittomasta tiedosta, jota se säilyttää palvelunsa käyttäjän pyynnöstä, sillä edellytyksellä, että 1) palveluntarjoajalla ei ole tietoa laittomasta tiedosta tai 2) palveluntarjoaja tarpeen tullen viipymättä poistaa tällaisen tiedon tai estää siihen pääsyn. Käytännössä tällaisen palveluntarjoajan ei odoteta valvovan palvelimillaan olevia tietoja eikä etsivän aktiivisesti niiltä löytyviä laittomia tietoja. ( 51 ) Sen sijaan, kun tällaisten laittomien tietojen olemassaolo ja sijainti tuodaan palveluntarjoajan tietoon (yleensä kolmannen osapuolen ilmoituksella), asianomaisen palveluntarjoajan on reagoitava poistamalla kyseessä olevat tiedot tai estämällä niihin pääseminen ilmoitus- ja poistamisjärjestelmän (notice-and-take-down) mukaisesti. ( 52 )

49.

Sen sijaan, kuten kantaja väittää, riitautetuissa säännöksissä asetettujen edellytysten täyttämiseksi sisällönjakopalvelujen tarjoajien on valvottava ennalta ehkäisevästi asianomaisten palvelujen käyttäjien verkkoon asettamia tietoja (a jakso). Tällaisen valvonnan suorittamiseksi asianomaisten palveluntarjoajien täytyy monesti käyttää kyseisten sisältöjen automaattisen suodattamisen mahdollistavia tietoteknisiä välineitä (b jakso).

50.

Muistutan ensinnäkin, että yhtäältä direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan b alakohdan mukaan sisällönjakopalvelujen tarjoajien on toteutettava ”toimia parhaansa mukaan huolellista ammatinharjoittamista koskevien toimialan korkeatasoisten vaatimusten mukaisesti varmistaakseen, että tietyt teokset ja muu suojattu aineisto, joista oikeudenhaltijat ovat antaneet palveluntarjoajille merkitykselliset ja tarvittavat tiedot, eivät ole saatavissa”.

51.

Toisaalta asianomaisen kohdan c alakohdan mukaan silloin, kun nämä palveluntarjoajat saavat oikeudenhaltijoilta riittävän perustellun ilmoituksen palveluissaan olevista teoksista tai muusta suojatusta aineistosta, niiden on paitsi toimittava viipymättä asianomaisten aineistojen saannin estämiseksi tai niiden poistamiseksi verkkosivustoiltaan ( 53 ) myös toteutettava ”parhaansa mukaan – – toimia estääkseen niiden tulevat lataukset palveluun” – tällä kertaa niiden on siis meneteltävä ilmoitus- ja estämisjärjestelmän (notice-and-stay-down) mukaisesti.

52.

Yhteenvetona voidaan todeta, että riitautetuissa säännöksissä asetetaan sisällönjakopalvelujen tarjoajille huolellisuusvelvoitteita – eli toisin sanoen keinoihin liittyviä velvoitteita ( 54 ) – niiden palvelujen valvonnan alalla. ”Varmistaakseen”, etteivät oikeudenhaltijoiden yksilöimät teokset ja muu suojattu aineisto ”ole saatavissa”, ja ”estääkseen niiden tulevat lataukset palveluun” kyseisten palveluntarjoajien on toteutettava ”kaikki toimet, jotka huolellinen toimija toteuttaisi” ( 55 ) pystyäkseen aktiivisesti tunnistamaan käyttäjien verkkoon asettamasta sisältömassasta kyseistä aineistoa toisintavat sisällöt ja estämään niihin pääsyn tai poistamaan ne. ( 56 )

53.

Direktiivin 2019/790 17 artiklalla tavoiteltu päämäärä vahvistaa tätä tulkintaa. Sovellettaessa direktiivin 2000/31 14 artiklaa oikeudenhaltijoiden piti valvoa sisällönjakopalveluja ja saattaa ilmoituksia tekemällä näiden palvelujen tarjoajien tietoon palveluissa olevat oikeuksia loukkaavat sisällöt, jotta palveluntarjoajat poistaisivat ne. Kuten neuvosto on muistuttanut, unionin lainsäätäjä kuitenkin katsoi asianomaisen 17 artiklan hyväksymisen yhteydessä, että tällainen järjestelmä langetti oikeudenhaltijoille liian suuren vastuun antamatta heille mahdollisuutta valvoa tehokkaasti teostensa ja muun suojatun aineiston käyttöä kyseisissä palveluissa. ( 57 ) Eritoten poistetut sisällöt asetettiin usein verkkoon vain vähän myöhemmin uudelleen, mikä pakotti oikeudenhaltijat tekemään ilmoituksia useaan eri otteeseen. ( 58 ) Ongelman ratkaisemiseksi riitautetuissa säännöksissä vastuu palvelujen valvonnasta siirretään niiden tarjoajille. ( 59 )

54.

Toiseksi, kuten Puolan tasavalta väittää, riitautetuissa säännöksissä asetettujen tavoitteiden täyttämiseksi sisällönjakopalvelujen tarjoajien on pyrittävä edeltä käsin ehkäisemään oikeuksia loukkaavan sisällön asettaminen verkkoon, eli tällaisen sisällön poistaminen jälkikäteen ei enää yksin riitä.

55.

Tältä osin direktiivin 2019/790 johdanto-osan 66 perustelukappaleesta käy ilmi, että direktiivin 17 artiklan 4 kohdan b alakohdan mukaan sisällönjakopalvelujen tarjoajien pitää yrittää ”välttää” se, että oikeudenhaltijoiden yksilöimät teokset ja muu suojattu aineisto ”tulevat saataviin” niiden palveluissa. Asianomaisen kohdan c alakohdassa odotettujen toimenpiteiden luonnetta kuvataan vielä selväsanaisemmin, sillä siinä todetaan, että palveluntarjoajien pitää ”estää” sellaisten teosten tai muiden suojattujen aineistojen ”tulevat lataukset palveluun”, joista oikeudenhaltijat ovat tehneet ilmoituksen. Maininnalla ”b alakohdan mukaisesti” korostetaan lisäksi sitä, että näissä kahdessa kohdassa kyseisiltä palveluntarjoajilta odotetaan samaa: niiden on ehkäistävä palveluissaan tiettyjen laittomien sisältöjen asettaminen verkkoon – tai stay-down-velvoitteen tapauksessa niiden uudelleen asettaminen verkkoon.

56.

Tätä tulkintaa vahvistaa myös direktiivin 2019/790 17 artiklan tavoite, sillä pyrkimyksenä oli, että oikeudenhaltijoiden olisi aiempaa helpompi valvoa teostensa käyttöä sisällönjakopalveluissa. Kuten neuvosto on todennut, tällä säännöksellä pyritään vahvistamaan digitaaliympäristössä ”yleisölle välittämistä” koskevan oikeuden yksinomainen luonne. Riitautetuissa säännöksissä sisällönjakopalvelujen tarjoajille asetetuilla huolellisuusvelvoitteilla pyritään varmistamaan, että asianomaiset oikeudenhaltijat voisivat ”puuttua ehkäisevästi sellaiseen yleisölle välittämiseen, johon heidän teostensa mahdolliset käyttäjät saattaisivat ryhtyä” ( 60 ) kyseisissä palveluissa. Kuten parlamentti ja neuvosto ovat korostaneet, palveluntarjoajien on siis yritettävä puuttua ennakolta sisältöjen verkkoon asettamiseen, toisin sanoen ennen kuin teokset tai suojatut aineistot, joita sisällöissä saatetaan toisintaa, on tosiasiassa ”välitetty yleisölle” kyseisen yksinoikeuden vastaisesti.

57.

Tässä vaiheessa ratkaisuehdotusta on mielestäni hyvä selittää, että tietynlaisten tietoteknisten välineiden avulla voidaan havaita automaattisesti tiettyjen tietojen asettaminen verkkoon tai niiden löytyminen palvelimelta. Erityisesti tähän tarkoitukseen on olemassa automaattisia sisällöntunnistusvälineitä (engl. Automatic Content Recognition, ACR), jotka perustuvat eri tekniikoihin, kuten (yksinkertaisesta monimutkaiseen) ”digitaaliseen hajautukseen” (hashing), ”digitaaliseen vesileimaukseen” (watermarking) ja ”digitaalisiin sormenjälkiin” (fingerprinting). ( 61 )

58.

Eräät sisällönjakopalvelujen tarjoajat ovat ottaneet vapaaehtoisesti käyttöön tällaisia välineitä, ja aivan erityisesti viimeksi mainittua tekniikkaa käyttäviä välineitä, ( 62 ) 2000-luvun jälkipuolelta alkaen ennen muuta ( 63 ) etsiäkseen aktiivisesti palveluistaan oikeuksia loukkaavia sisältöjä. ( 64 )”Digitaaliseen sormenjälkeen” perustuvilla tunnistusvälineillä voidaan suodattaa automaattisesti oikeudenhaltijoiden teokset ja muut suojatut aineistot asianomaisiin palveluihin ladatusta sisällöstä vertaamalla asianomaista sisältöä sen verkkoon asettamisen hetkellä tai sen jälkeen kyseisten oikeudenhaltijoiden toimittamiin viitetietoihin. ( 65 ) Jos vertailussa havaitaan vastaavuus (”match”), nämä tunnistusvälineet antavat asianomaisten oikeudenhaltijoiden yleensä päättää manuaalisesti tai automaattisesti, estetäänkö kyseinen sisältö, sallitaanko sen asettaminen verkkoon ja jäädään seuraamaan sen saamaa suosiota yleisötilastojen avulla vai kerätäänkö sillä rahaa sisällyttämällä siihen mainoksia. ( 66 )

59.

Direktiiviehdotuksessa otettiin huomioon tämä tekninen kehitys. Vaikutustenarvioinnissa korostettiin ”digitaalisiin sormenjälkiin” perustuvien tunnistusvälineiden tehokkuutta oikeudenloukkausten alalla ja niiden lisääntynyttä saatavuutta markkinoilla. Näin ollen kyseisellä ehdotuksella pyrittiin, muistutan, ( 67 ) tekemään pakolliseksi se, että sisällönjakopalvelujen tarjoajat ottavat käyttöön tällaisia välineitä, jotta sellaisetkin palveluntarjoajat, jotka eivät vielä olleet ottaneet näitä välineitä käyttöön, pakotettaisiin saattamaan käytäntönsä ajan tasalle ja jotta muut puolestaan velvoitettaisiin antamaan oikeudenhaltijoille avoin pääsy niiden tunnistusvälineisiin. ( 68 )

60.

Kuten parlamentti, neuvosto ja Espanjan hallitus ovat toistuvasti korostaneet, direktiivin 2019/790 lopulliseen versioon ei enää sisälly suorasanaisia viittauksia automaattisiin sisällöntunnistusvälineisiin. Kyseisen direktiivin 17 artiklan 4 kohdan b ja c alakohta on laadittu yleisin ilmaisuin. Kyseisissä säännöksissä sisällönjakopalvelujen tarjoajia ei muodollisesti pakoteta ottamaan käyttöön tiettyjä toimenpiteitä tai tekniikoita säännöksissä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. ( 69 )

61.

Vastaajat ja väliintulijat katsovat, etteivät riitautetut säännökset näin ollen velvoita kyseisiä palveluntarjoajia käyttämään tällaisia välineitä. Niillä on ”liikkumavaraa” sen suhteen, millaisia toimenpiteitä ja tekniikoita ne ottavat käyttöön asianomaisissa säännöksissä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Mainitut palveluntarjoajat voivat tältä osin ”valita”, käyttävätkö ne tällaisia välineitä – tai jatkavatko ne tällaisten välineiden käyttöä, mikäli niillä on sellaisia jo käytössä – tai kehittävätkö ne ”innovatiivisia ratkaisuja”. ( 70 ) Näiltä palveluntarjoajilta vaadittavia toimenpiteitä on joka tapauksessa direktiivin 2019/790 17 artiklan 5 kohdan mukaan tarkasteltava tapauskohtaisesti suhteellisuusperiaatteen valossa.

62.

Tästä huolimatta katson, että riitautetuissa säännöksissä sisällönjakopalvelujen tarjoajat kyllä velvoitetaan useissa tilanteissa käyttämään kyseisiä sisällöntunnistusvälineitä, kuten Puolan tasavalta väittää. ( 71 ) Nähdäkseni unionin lainsäätäjä on vain muuttanut menetelmää direktiiviehdotuksen esittämisen ja sen direktiiviksi 2019/790 hyväksymisen välillä. Sen sijaan, että lainsäätäjä olisi määrännyt suoraan tällaisten välineiden käyttöönottamisvelvoitteesta, se on epäsuorasti velvoittanut kyseiset palveluntarjoajat käyttämään näitä välineitä kyseisissä säännöksissä säädettyjen vastuusta vapautumista koskevien edellytysten kautta.

63.

Yhtäältä, kuten kantaja on perustellusti korostanut, on syytä pitää mielessä se tosiasiallinen asiayhteys, johon riitautetut säännökset sijoittuvat. Direktiivin 2019/790 17 artikla koskee palveluntarjoajia, jotka säilyttävät ”suurta määrää – – tekijänoikeudella suojattuja teoksia tai muuta suojattua aineistoa” ja antavat yleisölle pääsyn niihin. Toisin sanoen kyse on toimijoista, jotka hallinnoivat merkittävää tai peräti suunnatonta sisältömäärää. Lisäksi näitä sisällönjakopalveluja tarjotaan keskeytyksettä, ja merkittävällä käyttäjäjoukolla on pääsy niihin, joten huomattavia määriä uusia sisältöjä voidaan näin ollen asettaa verkkoon milloin tahansa.

64.

Tässä tilanteessa on mielestäni selvää, että – kuten kantaja väittää – sisällönjakopalvelujen tarjoajien virkailijat eivät pystyisi tarkastamaan kaikkea tai edes suurinta osaa verkkoon asetetusta sisällöstä, ( 72 ) minkä parlamentti sitä paitsi myöntää. Näin ollen minun on vaikea ymmärtää, millä keinoin, ellei sitten käyttämällä automaattista tunnistusvälinettä, jonka avulla palveluihin ladatut sisällöt voidaan suodattaa, asianomaiset palveluntarjoajat voisivat kohtuudella ”varmistaa”, etteivät oikeudenhaltijoiden tunnistamat teokset ja muut suojatut aineistot ”ole saatavissa”, ja ”estää niiden tulevat lataukset” palveluihinsa riitautetuissa säännöksissä tarkoitettujen tavoitteiden mukaisesti ( 73 ) – eikä parlamentin ja neuvoston viittaus mahdollisiin ”innovatiivisiin ratkaisuihin” tällä alalla liiemmin selvennä asiaa. ( 74 ) Vastaajat ja väliintulijat antoivat sitä paitsi istunnossa vastauksissaan unionin tuomioistuimen kysymyksiin rivien välistä ymmärtää, että kyseiset välineet ovat tässä suhteessa tosiasiassa hyvin usein korvaamattomia. ( 75 )

65.

Toisaalta muistutan, että sisällönjakopalvelujen tarjoajien on niille asetettujen huolellisuusvelvoitteiden täyttämiseksi toteutettava direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan b alakohdan mukaisesti toimenpiteitä, jotka vastaavat ”huolellista ammatinharjoittamista koskevia toimialan korkeatasoisia vaatimuksia”. Kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan 66 perustelukappaleen toisessa kohdassa täsmennetään, tässä yhteydessä on otettava huomioon ”toimialan parhaat käytännöt” ja ”uusin kehitys”.

66.

Kuten olen jo selostanut tämän ratkaisuehdotuksen 58 kohdassa, eri sisällönjakopalvelujen tarjoajat käyttävät jo ”digitaalisiin sormenjälkiin” perustuvia tunnistusvälineitä useisiin erityyppisiin sisältöihin. ( 76 ) Muiden tällaisia sisältöjä palveluihinsa ottavien palveluntarjoajien täytyy näin ollen mukautua ”toimialan parhaisiin käytäntöihin” ja ”uusimpaan kehitykseen” ottamalla käyttöön tällaisia välineitä näiden sisältötyyppien suodatukseen täyttääkseen riitautetuista säännöksistä johtuvat huolellisuusvelvoitteet.

67.

On totta, kuten vastaajat ja väliintulijat ovat korostaneet, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 5 kohdan mukaan sisällönjakopalvelujen tarjoajilta odotettujen toimenpiteiden on oltava kussakin tapauksessa suhteellisuusperiaatteen mukaisia. Tässä yhteydessä on otettava ennen muuta huomioon seuraavat seikat: 1) ”palvelun tyyppi, yleisö ja koko sekä palvelun käyttäjien palveluun lataamien teosten tai muun suojatun aineiston tyyppi” ja 2) ”soveltuvien ja vaikuttavien keinojen saatavuus ja niiden kustannukset palveluntarjoajille”. ( 77 ) Tältä osin ei voida sulkea pois sitä, että tietyissä erityistapauksissa sisällöntunnistusvälineen käytön edellyttäminen tietyiltä palveluntarjoajilta on vastoin asianomaista periaatetta. Vaikuttaa myös siltä, että tekniikan nykyisessä kehitysvaiheessa nämä välineet eivät sovellu tietyntyyppisten teosten ja suojattujen aineistojen tarkastamiseen eivätkä ole sen kannalta vaikuttavia. ( 78 )

68.

Näistä erityistapauksista huolimatta on mielestäni kuitenkin selvää, että kaikissa tilanteissa, joissa markkinoilla on saatavilla erilaisia asianmukaisia ja vaikuttavia välineitä, jotka eivät ole kohtuuttoman kalliita, sisällönjakopalvelujen tarjoajilla on a priori velvollisuus ottaa niitä käyttöön, jotta ne voivat osoittaa toteuttaneensa ”toimia parhaansa mukaan” ehkäistäkseen laittomien sisältöjen asettaminen verkkoon ja noudattaakseen näin ollen riitautettuja säännöksiä. ( 79 ) Tarvittaessa ne voivat suhteellisuusperiaatteen mukaisesti valita saatavilla olevista välineistä niiden tilanteeseen ja käytettävissä oleviin resursseihin parhaiten sopivat välineet ( 80 ) – ja vauraimmat palveluntarjoajat voivat vieläpä kehittää tällaisen välineen itse.

69.

Yhteenvetona totean, että osoittaakseen toteuttaneensa riitautettujen säännösten mukaisesti ”toimia parhaansa mukaan huolellista ammatinharjoittamista koskevien toimialan korkeatasoisten vaatimusten mukaisesti” sen ”varmistamiseksi”, etteivät teokset ja suojatut aineistot, jotka oikeudenhaltijat ovat tunnistaneet, ”ole saatavissa”, ja ”niiden tulevien latausten estämiseksi” palveluihinsa sisällönjakopalvelujen tarjoajien on monissa tapauksissa otettava käyttöön automaattisia sisällöntunnistusvälineitä, jotta ne voivat suodattaa palvelujensa käyttäjien verkkoon asettamat sisällöt ja tarvittaessa estää tietyt sisällöt ennen kuin ne ladataan palveluun. ( 81 )

70.

Kun riitautettujen säännösten ulottuvuus on nyt täsmennetty, voidaan ryhtyä tarkastelemaan kyseisiä säännöksiä sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta koskevan oikeuden kannalta.

71.

Perusoikeuskirjan 11 artiklassa taattu oikeus, joka ”sisältää mielipiteenvapauden sekä vapauden vastaanottaa ja levittää tietoja tai ajatuksia viranomaisten siihen puuttumatta ja alueellisista rajoista riippumatta”, vastaa ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamisesta Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) 10 artiklassa säädettyä oikeutta. ( 82 ) Perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan mukaan näillä kahdella oikeudella on näin ollen sama sisältö tai ainakin sama ulottuvuus. Tästä seuraa, että perusoikeuskirjan 11 artiklaa on tulkittava Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan ja siihen liittyvän Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa.

72.

Tällä perusoikeudella on kiistatta merkitystä nyt käsiteltävässä asiassa. Kuten Puolan tasavalta ja komissio ovat huomautuksissaan todenneet, direktiivin 2019/790 17 artiklassa tarkoitetut sisällönjakopalvelut ovat erityisen tärkeitä vapaudelle vastaanottaa ja levittää tietoja tai ajatuksia.

73.

Kuten kantaja väittää, sisältöjen – olipa kyse videoista, valokuvista, teksteistä tai muista sisällöistä – asettaminen verkkoon näihin palveluihin kuuluu näin ollen sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta koskevan oikeuden käytön piiriin. ( 83 ) Tällainen verkkoon asettaminen voi liittyä myös muihin lähivapauksiin. Erityisesti silloin, kun kyseiset sisällöt ovat niitä palveluihin lataavien käyttäjien taiteellisia ilmaisuja, niiden asettaminen verkkoon kuuluu perusoikeuskirjan 13 artiklassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa taatun taiteen vapauden käytön alaan. ( 84 )

74.

Täsmennän, että näin on siitä riippumatta, loukkaavatko nämä sisällöt tekijänoikeuksia. Parlamentin esittämä päinvastainen väite kertoo mielestäni oikeudellisesta epävarmuudesta. Vaikka jokin tieto olisi suojattu tekijänoikeuksilla, tämä ei suoraan johda sen sulkemiseen sananvapauden käyttöalan ulkopuolelle. ( 85 ) Vaikka yleisesti onkin perusteltua rajoittaa tällaisen tiedon levittämistä, tällä on kuitenkin merkitystä vain siinä vaiheessa, kun tutkitaan tällaisen sananvapauden rajoittamisen hyväksymisedellytyksiä. ( 86 )

75.

Kantajan mukaan suodatustoimenpiteet, joita sisällönjakopalvelujen tarjoajien on otettava käyttöön noudattaakseen direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan b alakohtaa ja c alakohdan loppuosaa, ovat luonteeltaan käyttäjien tietojen ”ennalta ehkäiseviä tarkastustoimenpiteitä”. Nämä toimenpiteet synnyttävät Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklasta antamassa oikeuskäytännössä tarkoitettuja ”etukäteisiä rajoituksia”. Riitautetut säännökset merkitsisivät siis kantajan mukaan palveluntarjoajien harjoittaman ”luonteeltaan ennalta ehkäisevän automatisoidun yleissensuurin” käyttöönottoa sisällönjakopalveluissa. Riitautetut säännökset ovat kantajan mukaan tältä osin osoitus unionin lainsäätäjän erittäin vakavasta puuttumisesta asianomaisten käyttäjien sananvapauteen ja tiedonvälityksen vapauteen.

76.

Vastaajat ja väliintulijat sen sijaan kiistävät sen, että riitautetuista säännöksistä aiheutuisi tällaista ”sensuuria” tai minkäänlaista ”puuttumista” kyseiseen vapauteen. Eritoten neuvoston mukaan kyseisten säännösten – tai yleisesti direktiivin 2019/790 17 artiklan – tarkoituksena ei ole rajoittaa etukäteen niitä tietoja, joita voidaan levittää asianomaisissa palveluissa. Käyttäjät voivat yhä ladata palveluihin vapaasti haluamiaan sisältöjä. Kaikissa tilanteissa, joissa verkkoon asetetut sisällöt on suojattu tekijänoikeuksilla, kyseisten palveluntarjoajien on yksinkertaisesti saatava tähän lupa asianomaisilta oikeudenhaltijoilta – muussa tapauksessa ne ovat vastuussa jälkikäteen.

77.

Katson kantajan tavoin, että riitautetuilla säännöksillä todella ”puututaan” sisällönjakopalvelujen käyttäjien sananvapauteen. Haluan kuitenkin heti tehdä terminologisen tarkennuksen. Ilmaus ”sensuuri” on luonnollisesti monimerkityksinen. Kantajan huomautuksista ilmenee kuitenkin selvästi, että se tarkoittaa tällä ajatusta tietojen tarkastamisesta etukäteen ennen niiden levittämistä. Tässä yhteydessä parlamentin, neuvoston ja Espanjan hallituksen väitteet, joiden mukaan ilmauksella ”sensuuri” ei olisi merkitystä nyt käsiteltävässä asiassa, koska direktiivin 2019/790 17 artiklassa ei edellytetä minkäänlaista sisällönjakopalveluissa verkkoon asetettavien tietojen ”poliittista tai moraalista” tarkastamista, ovat mielestäni asiaankuulumattomia. Lisäsekaannusten välttämiseksi käytän tässä jaksossa ainoastaan ilmaisuja ”ennalta ehkäisevät toimenpiteet” ja ”etukäteiset rajoitukset”.

78.

Tämän täsmennyksen jälkeen on todettava, että direktiivin 2019/790 17 artiklassa ei määrätä pelkästään, kuten neuvosto väittää, että sisällönjakopalvelujen tarjoajien on hankittava lupa palvelujensa käyttäjien verkkoon asettamille suojatuille sisällöille ja, jos näin ei menetellä, palveluntarjoajilla on asiassa suora vastuu. Kuten olen selostanut edellisessä osassa, riitautetuissa säännöksissä määrätään myös, että asianomaiset palveluntarjoajat vapautetaan tästä vastuusta silloin, kun ne toteuttavat ”toimia parhaansa mukaan”ehkäistäkseen sen, että asianomaiset käyttäjät asettavat verkkoon sisältöjä, joissa toisinnetaan oikeudenhaltijoiden yksilöimiä teoksia ja muita suojattuja sisältöjä. Asianomaiset palveluntarjoajat joutuvat siten ennalta ehkäisevästi suodattamaan ja estämään kyseisiä sisältöjä.

79.

Kuten kantaja väittää, suodatus on luonteeltaan ”ennalta ehkäisevä toimenpide”, jolla näissä palveluissa levitettäviä tietoja tarkastetaan, ja sitä mahdollisesti seuraavat estämistoimenpiteet ovat ”etukäteisiä rajoituksia” Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklaan liittyvän oikeuskäytännön merkityksessä: ( 87 ) koska pyrkimyksenä ei ole rangaista mahdollisista tekijänoikeuksien loukkauksista vaan ehkäistä niitä, tiedot, jotka käyttäjät aikovat asettaa verkkoon, tarkastetaan ja ne tiedot, joiden katsotaan voivan johtaa tällaiseen loukkaukseen, rajataan pois ennen kuin niitä päästään levittämään. ( 88 )

80.

Toisin kuin neuvosto väittää, käyttäjät eivät siis voi näissä tilanteissa ”vapaasti” asettaa verkon sisällönjakopalveluihin haluamiaan sisältöjä. Palveluntarjoajien toteuttamat suodatus- ja estämistoimenpiteet rajoittavat sitä, mitä sisältöjä käyttäjät voivat palveluihin ladata. Tämä merkitsee ”puuttumista” käyttäjien tiedonvälityksen vapauden käyttämiseen. Samalla sisältöjen suodattamisella ja estämisellä ennen niiden levittämistä ”puututaan” myös yleisön vapauteen vastaanottaa tietoja. ( 89 )

81.

Parlamentti ja neuvosto vastaavat tähän, että sisällönjakopalvelujen tarjoajat voivat yksityisinä toimijoina vapaasti valita, minkä tyyppisiä tietoja ne haluavat palveluissaan levitettävän, ja näin ollen päättää sisältöjen suodattamisesta ja estämisestä. Vaikka oletettaisiin, että tämä merkitsee ”puuttumista” käyttäjien sananvapauteen, sen ei missään tapauksessa voitaisi katsoa johtuvan unionin lainsäätäjästä.

82.

Tässä perustelussa sekoitetaan mielestäni kaksi tilannetta. On totta, että sisällönjakopalvelujen tarjoajat voivat niille perusoikeuskirjan 16 artiklassa taattujen elinkeinovapauden ja sopimusvapauden nojalla määrittää palvelunsa käyttöehdoissa tai ”yhteisön säännöissä” sisältöä koskevia periaatteita ja harjoittaa omasta aloitteestaan tietynlaista ”itsesääntelyä” suodattamalla ja estämällä sisältöjä, jotka ovat niiden mielestä ristiriidassa asianomaisten sääntöjen kanssa. Tällöin kyse ei ole Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa ja perusoikeuskirjan 11 artiklassa tarkoitetusta ”viranomaisten puuttumisesta” käyttäjien sananvapauteen. ( 90 )

83.

Nyt käsiteltävässä asiassa ei kuitenkaan ole mielestäni kyse sisällönjakopalvelujen tarjoajien ”itsesääntelystä”. Riippumatta siitä, kielletäänkö oikeuksia loukkaavien sisältöjen verkkoon asettaminen näiden palvelujen yleisissä käyttöehdoissa tai ”yhteisön säännöissä”, sisältöjä suodatetaan ja estetään riitautettujen säännösten noudattamiseksi. ( 91 )

84.

Näin ollen käyttäjien sananvapauteen ”puuttumisen” voidaan mielestäni hyvinkin nähdä johtuvan unionin lainsäätäjästä. Se on asiassa nimittäin alullepanijana. Parlamentti ja neuvosto sitä paitsi myöntävät itse, että riitautetuilla säännöksillä pyritään asettamaan sisällönjakopalvelujen tarjoajille vastuu asianomaisissa palveluissa tehtyjen tekijänoikeusloukkausten valvomisesta. Lainsäätäjä on tietyllä tavoin siirtänyt näille palveluntarjoajille tehtävän valvoa tekijänoikeuden asianmukaista käyttöä digitaaliympäristössä. Unionin lainsäätäjä ei kuitenkaan voi siirtää tällaista tehtävää ja samalla luovuttaa kaikkea vastuuta tästä johtuvista käyttäjien perusoikeuksiin puuttumisista asianomaisille palveluntarjoajille. ( 92 )

85.

Tätä näkemystäni ei myöskään horjuta neuvoston väite, jonka mukaan sisällönjakopalvelujen tarjoajia ”ei velvoiteta” riitautetuissa säännöksissä suodattamaan ja estämään palvelujensa käyttäjien verkkoon asettamaa sisältöä, koska direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdassa ei suppeassa merkityksessä luettuna aseteta asianomaisille palveluntarjoajille minkäänlaista ”velvoitetta” vaan säädetään ainoastaan vastuusta vapautumista koskevasta mekanismista, jota niillä olisi ”mahdollisuus” käyttää silloin, kun ne eivät ole saaneet oikeudenhaltijoilta lupaa.

86.

Kun arvioidaan direktiivin 2019/790 17 artiklan yhteensoveltuvuutta perusoikeuskirjan 11 artiklan kanssa, on mielestäni otettava huomioon paitsi artiklan sanamuoto myös sen konkreettiset vaikutukset. Kun otetaan huomioon yhtäältä se, että sisällönjakopalvelujen tarjoajat eivät pysty saamaan oikeudenhaltijoilta lupaa tiettyyn määrään teoksia ja muita suojattuja aineistoja, ( 93 ) ja toisaalta se, että käyttäjät voisivat tästä huolimatta asettaa verkkoon joukon sisältöjä, joissa toisinnetaan asianomaisia aineistoja, direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdassa säädetyn vastuusta vapautumista koskevan mekanismin käyttö ei olisi asianomaisille palveluntarjoajille niinkään ”mahdollisuus” vaan välttämättömyys, mikäli ne haluavat välttyä kantamasta kohtuutonta vastuuta. Näin ollen monissa tapauksissa riitautetuissa säännöksissä asetetut vapautusta koskevat edellytykset muodostavat käytännössä todellisia velvoitteita asianomaisille palveluntarjoajille. Lisäksi huomautan, että 17 artiklan 5 kohdassa itsessään viitataan palveluntarjoajien ”4 kohdan mukaisiin velvoitteisiin” (kursivointi tässä).

87.

Tämänkaltainen vastuu-/vapautusmekanismi on mielestäni aivan yhtä tehokas tapa pakottaa asianomaiset talouden toimijat suodattamaan ennalta ehkäisevästi käyttäjiensä sisältöjä kuin suora velvoittaminen. Kuten olen todennut tämän ratkaisuehdotuksen 62 kohdassa, unionin lainsäätäjä on yksinkertaisesti muuttanut tässä suhteessa menetelmää. Nämä menetelmät kuitenkin synnyttävät samoja vaikutuksia, ja niitä on tästä syystä tarkasteltava perusoikeuksien kannalta samalla tavoin. ( 94 )

88.

Edeltävästä jaksosta ilmenee, että, kuten Puolan tasavalta väittää, riitautetuilla säännöksillä rajoitetaan sananvapautta, joka taataan perusoikeuskirjan 11 artiklassa, koskevan oikeuden käyttöä.

89.

Sananvapaus ei ole kuitenkaan ehdoton oikeus. Perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaan tämän vapauden käytön rajoitukset voidaan hyväksyä, mikäli 1) niistä on säädetty ”lailla”, 2) niissä kunnioitetaan tämän vapauden ”keskeistä sisältöä” ja 3) ne noudattavat suhteellisuusperiaatetta.

90.

Vastaavalla tavalla Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohdan ja siihen liittyvän Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sananvapauteen puuttuminen voidaan hyväksyä sillä edellytyksellä, että 1) siitä on ”säädetty laissa”, 2) sillä pyritään yhteen tai useaan 2 kohdassa määriteltyyn lainmukaiseen tavoitteeseen ja 3) se on ”välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa”. ( 95 ) Vaikka nämä edellytykset osin eroavatkin sanamuodoiltaan perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa säädetyistä edellytyksistä, niillä on jälleen katsottava olevan sama merkitys tai ainakin sama ulottuvuus. ( 96 )

91.

Näin ollen tarkastelen seuraavissa jaksoissa perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa asetettujen kolmen edellytyksen täyttymistä ja tulkitsen niitä samalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiaa koskevan oikeuskäytännön valossa. Esitän tässä yhteydessä perustelut sille, että kyseisestä rajoituksesta säädetään ”lailla” (a jakso), sille, miksi rajoituksessa kunnioitetaan sananvapautta koskevan oikeuden ”keskeistä sisältöä” (b jakso), ja sille, miksi rajoitus on, mikäli direktiivin 2019/790 17 artiklaa tulkitaan asianmukaisesti, suhteellisuusperiaatteen mukainen (c jakso).

92.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan edellytys, jonka mukaan perusoikeuksien käytön kaikista rajoituksista on säädettävä ”lailla” perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa – luettuna Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohdassa määrätystä vastaavasta edellytyksestä annetun Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa – tarkoitetulla tavalla, merkitsee paitsi sitä, että rajoituksella on oltava oikeudellinen perusta (”lain olemassaolo”), myös sitä, että tähän oikeudelliseen perustaan on voitava liittää tiettyjä saatavuuden ja ennakoitavuuden ominaisuuksia (”lain laatu”). ( 97 )

93.

Käsiteltävässä asiassa rajoituksella on yhtäältä selvästi oikeudellinen perusta, koska se perustuu unionin lainsäätäjän antamiin säännöksiin.

94.

Toisaalta muistutan tämän oikeudellisen perustan ”laadun” osalta, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ( 98 ) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön ( 99 ) mukaan perusoikeuden käyttämistä rajoittavan oikeudellisen perustan on oltava riittävän hyvin saatavilla ja vaikutuksiltaan ennakoitavissa eli se on ilmaistava riittävän selkeästi ja täsmällisesti, jotta asianomaiset voivat toimia sen mukaan käyttämällä tarvittaessa apuna valistuneita neuvonantajia.

95.

Katson, että riitautetut säännökset ovat riittävän selkeitä ja täsmällisiä täyttääkseen tämän vaatimuksen. Direktiivin 2019/790 2 artiklan 6 alakohdassa annettu ”verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajan” määritelmä ja riitautetut säännökset sisältävät kyllä useita avoimiksi jääviä ilmaisuja, kuten ”suuri määrä – – tekijänoikeudella suojattuja teoksia tai muuta suojattua aineistoa”; palveluntarjoajien ”parhaansa mukaan” toteuttamat toimet; ”huolellista ammatinharjoittamista koskevat toimialan korkeatasoiset vaatimukset”, eli ilmauksia, joista aiheutuu tiettyä epävarmuutta kyseessä olevista talouden toimijoista ja niille kussakin tilanteessa asetetuista velvollisuuksista. Parlamentin ja neuvoston esittämien selitysten mukaan turvautumalla tällaisiin ilmaisuihin pyritään kuitenkin varmistamaan, että kyseisiä säännöksiä voidaan mukauttaa erilaisille toimijoille ja eri tilanteisiin sekä käytännön ja tekniikan kehitykseen, jotta säännökset pysyisivät soveltamiskelpoisina ajan kuluessa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan unionin lainsäätäjä voi päättää ”ennakoitavuuden” vaatimusta rikkomatta sisällyttää antamiinsa säädöksiin tiettyä joustavuutta ehdottoman oikeusvarmuuden sijaan. ( 100 ) Tässä ratkaisuehdotuksessa tehdyt selvennykset sekä selvennykset, joita unionin tuomioistuin antaa tulevassa tuomiossaan ja myöhemmissä ratkaisuissaan, täsmentävät myös osaltaan näitä ilmaisuja ja hälventävät niihin liittyviä epäilyksiä, mikä vahvistaa entisestään ”ennakoitavuuden” vaatimuksen täyttymistä. ( 101 )

96.

Tämän täsmennyksen jälkeen huomautan, että unionin tuomioistuin ( 102 ) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ( 103 ) liittävät ”ennakoitavuuden” vaatimuksen yhteyteen myös kysymyksen siitä, onko oikeuteen puuttumisen oikeudelliseen perustaan sisällytetty riittäviä suojakeinoja perusoikeuksien mielivaltaisten loukkausten tai väärinkäytösten riskin torjumiseksi (oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti). Kantaja kiistää tämän nyt käsiteltävässä asiassa.

97.

Se, sisältyykö riitautettuihin säännöksiin riittäviä suojakeinoja sisällönjakopalvelujen käyttäjien sananvapauden suojaamiseksi liiallisilta tai mielivaltaisilta suodatus- ja estämistoimenpiteiltä, liittyy kuitenkin myös asianomaisista säännöksistä johtuvan rajoituksen oikeasuhteisuuteen. ( 104 ) Näin ollen jätän tämän kysymyksen käsittelyn toiston välttämiseksi suhteellisuusperiaatteen noudattamista koskevan edellytyksen tarkastelun yhteyteen. ( 105 )

98.

On muistutettava, että perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa vahvistettu edellytys, jonka mukaan perusoikeuskirjassa tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien käyttämistä voidaan rajoittaa ainoastaan ”– – kyseisten oikeuksien ja vapauksien keskeistä sisältöä kunnioittaen”, merkitsee sitä, että mikäli toimenpide loukkaa tätä ”keskeistä sisältöä”, se ei ole oikeutettavissa. Tällainen toimenpide katsotaan näin ollen perusoikeuskirjan vastaiseksi, ja kun kyseessä on unionin toimi, se on kumottava tai julistettava pätemättömäksi ilman, että suhteellisuusperiaatteen noudattamista koskevaa edellytystä olisi tarpeen tutkia. ( 106 )

99.

Unionin lainsäätäjä voi rajoittaa tiettyjen perusoikeuksien käyttöä yleisen edun nimissä muiden oikeuksien ja etujen suojaamiseksi. Se voi menetellä näin erityisesti suojatakseen jotakin toista perusoikeutta. Sillä on tässä yhteydessä jonkin verran harkintavaltaa kyseessä olevien eri oikeuksien ja etujen punnitsemiseksi ja ”oikeudenmukaisen tasapainon” löytämiseksi niiden välille. ( 107 ) Tällä harkintavallalla on kuitenkin ehdoton raja. Perusoikeuden ”keskeinen sisältö” on sen ”koskematon ydin”, johon ei saa millään tavalla kajota. Näin ollen millään tavoitteella, olipa se miten hyväksyttävä tahansa, ei voida oikeuttaa tiettyjä – poikkeuksellisen vakavia – perusoikeuksien loukkauksia. Toisin sanoen päämäärä ei pyhitä kaikkia keinoja.

100.

Nyt käsiteltävässä asiassa riitautetuilla säännöksillä loukataan Puolan tasavallan mukaan sananvapautta koskevan oikeuden ”keskeistä sisältöä”. Sen mukaan ennalta ehkäisevä valvonta, jota sisällönjakopalvelujen tarjoajien on kyseisten säännösten mukaisesti kohdistettava palvelujensa käyttäjien verkkoon asettamiin sisältöihin, asettaa kyseenalaiseksi asianomaisen oikeuden sellaisenaan, koska se merkitsee puuttumista asianomaisiin sisältöihin ja niiden mahdollista estämistä jo ennen niiden levittämistä.

101.

Vastaajien ja väliintulijoiden tavoin en ole tätä mieltä.

102.

Tietojen ennalta ehkäiseviä tarkastustoimenpiteitä pidetään kyllä yleensä erityisen vakavina puuttumisina sananvapauteen, ( 108 ) koska ne voivat johtaa ylilyönteihin. Tällaisia ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä ei lähtökohtaisesti hyväksytä demokraattisessa yhteiskunnassa siksi, että rajaamalla tietyt tiedot pois jo ennen niiden levittämistä nämä toimenpiteet estävät kaiken julkisen keskustelun asianomaisesta sisällöstä ja vievät samalla sananvapaudelta sen tehtävän moniarvoisuuden ylläpitäjänä. ( 109 ) Näistä syistä, kuten kantaja korostaa, monet jäsenvaltiot kieltävät perustuslaissaan tietojen yleiset ennakkotarkastukset.

103.

Nämä seikat ovat koko lailla merkityksellisiä internetissä tapahtuvassa tiedonvälityksessä. Kuten kantaja väittää, kyseisellä verkolla on erittäin suuri merkitys vapaudelle vastaanottaa tai välittää tietoja tai ajatuksia. ( 110 ) Tämä pätee eritoten suuriin verkkoalustoihin ja sosiaalisiin verkkoihin, jotka tarjoavat kenelle tahansa mahdollisuuden julkaista verkossa haluamiaan sisältöjä ja yleisölle mahdollisuuden päästä tutustumaan näihin sisältöihin – ne ovat ”ennennäkemättömiä” välineitä kyseisen vapauden käyttämiseen. ( 111 ) Tällaiset verkkoalustat osallistuvat tällä tavoin tiedon tuotannon tietynlaiseen demokratisointiin, ja vaikka yksityiset ylläpitäjät vastaavat niiden hallinnoinnista, niistä on itse asiassa kehittynyt keskeisiä verkkoilmaisun infrastruktuureita. ( 112 ) Viestintävälineiden tämänhetkisessä kehitysvaiheessa oikeus sananvapauteen tarkoittaa siis aivan erityisesti vapautta käyttää tällaisia verkkoalustoja ja ilmaista niillä itseään lähtökohtaisesti viranomaisten siihen puuttumatta. ( 113 )

104.

Mikäli viranomaiset velvoittaisivat suoraan tai epäsuoraan ( 114 ) näitä sananvapauden käyttöä edistäviä infrastruktuureja hallinnoivat välittäjinä toimivat palveluntarjoajat valvomaan palvelujensa käyttäjien sisältöjä ennalta ehkäisevästi ja yleisesti kaikenlaisten laittomien tai jo pelkästään ei-toivottujen tietojen etsimiseksi, tämä tiedonvälityksen vapaus kyseenalaistuisi sellaisenaan. Tällöin mielestäni kajottaisiin sananvapautta koskevan oikeuden, sellaisena kuin siitä säädetään perusoikeuskirjan 11 artiklassa, ”keskeiseen sisältöön”.

105.

Tässä yhteydessä direktiivin 2000/31 15 artiklalla on nähdäkseni perustavanlaatuinen merkitys. Asianomaisessa säännöksessä määrätään, että välittäjinä toimiville palveluntarjoajille ei voida asettaa ”yleistä velvoitetta valvoa siirtämiään ja tallentamiaan tietoja”, mikä estää sen, että verkossa olevat tiedot asetettaisiin asianomaisten välittäjien tehtäväksi annettuun ennalta ehkäisevään yleiseen valvontaan. Näin ollen säännös takaa sen, että internet säilyy vapaana ja avoimena tilana. ( 115 )

106.

Tämän takia olen taipuvainen pitämään kyseisessä 15 artiklassa säädettyä kieltoa internetiä koskevan lainsäädännön yleisenä periaatteena, koska siinä konkretisoidaan tiedonvälityksen perusvapaus digitaaliympäristössä. ( 116 ) Huomautan myös, että unionin tuomioistuin on jo liittänyt oikeuskäytännössään toisiinsa kyseisen vapauden kunnioittamisen ja kyseisen kiellon. ( 117 ) Yhtä ei voi olla ilman toista. Mielestäni tästä seuraa, että mainittu kielto ylittää asianomaisen 15 artiklan asiayhteyden ja velvoittaa paitsi jäsenvaltioita myös unionin lainsäätäjää.

107.

Toisin kuin kantaja väittää, sananvapautta koskeva perusoikeus, sellaisena kuin se on konkretisoituna ”yleisten valvontavelvollisuuksien” kiellolla, ei kuitenkaan ole esteenä kaikentyyppisille valvontavelvoitteille.

108.

Kuten komissio muistuttaa, unionin tuomioistuin on katsonut verkossa toimiville välittäjille annettavia määräyksiä koskevassa oikeuskäytännössään, ( 118 ) että tällainen välittäjä voidaan määrätä ”ehkäisemään” tiettyjä oikeudenloukkauksia harjoittamalla palvelussaan eräänlaista kohdennettua valvontaa. ( 119 ) Se on näin ollen erottanut ”yleiset” valvontavelvoitteet ”erityisissä” tapauksissa sovellettavista valvontavelvoitteista. ( 120 ) Samalla lailla myöskään Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei pidä ennalta ehkäiseviä tietojen tarkastustoimenpiteitä, mukaan lukien estämisvelvoitteet, itsessään yhteensoveltumattomina Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan kanssa, mikäli ne sijoittuvat erityiseen asiayhteyteen. ( 121 ) Asianomainen tuomioistuin on peräti katsonut tuomiossaan Delfi AS. v. Viro, että tiettyjen välittäjien voitaisiin odottaa valvovan aktiivisesti palveluitaan tietyntyyppisten laittomien tietojen etsimiseksi. ( 122 )

109.

Kantaja vastaa, että sisällönjakopalvelujen tarjoajille riitautettujen säännösten nojalla asetettu valvontavelvoite on nimenomaan ”yleinen”. Jotta palveluntarjoajat voisivat ”varmistaa”, että oikeudenhaltijoiden tunnistamat teokset ja muut suojatut aineistot ”eivät ole saatavilla”, ja ”estää niiden tulevat lataukset” palveluihinsa, niiden täytyy käytännössä suodattaa kaikkien käyttäjien palveluihin lataamat sisällöt kokonaisuudessaan.

110.

Katson kuitenkin vastaajien ja väliintulijoiden tavoin, että todellisuudessa näissä säännöksissä asetetaan ”erityinen” valvontavelvoite. ( 123 ) Minun on kuitenkin todettava, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö ( 124 ) on hiljattain muuttunut ”yleistä””erityisestä” erottavan perusteen osalta.

111.

Alun perin unionin tuomioistuin näytti kiinnittävän huomionsa tarkastettavien tietojen määrään. Tuomiossa L’Oréal ym. ( 125 ) unionin tuomioistuin totesi, että sähköisen markkinapaikan ylläpitäjää ei voitu velvoittaa huolehtimaan ”sen kunkin asiakkaan kaikkien tietojen aktiivisesta valvonnasta kaikkien – – immateriaalioikeuksien uusien loukkausten estämiseksi”. Tuomiossa Scarlet Extended se katsoi, ettei internetyhteyden tarjoajaa voitu pakottaa määräyksellä ottamaan käyttöön suodatusjärjestelmää, joka koskisi ”kaikkia sen palveluiden kautta kulkevia sähköisiä viestejä” ja jota sovellettaisiin näin ollen ”erotuksetta koko sen asiakaskuntaan”, jotta pystyttäisiin ”tunnistamaan internetyhteyden tarjoajan verkosta sellaisten sähköisten tiedostojen liikenne, jotka sisältävät musiikkiteoksen, elokuvateoksen tai audiovisuaalisen teoksen, jota koskevien immateriaalioikeuksien haltija määräystä vaatinut väittää olevansa, sellaisten tiedostojen siirron estämiseksi, joiden vaihtaminen loukkaa tekijänoikeutta”. ( 126 ) Tuomiossa SABAM ( 127 ) unionin tuomioistuin on noudattanut samaa päättelyä sosiaalisen verkoston alustan ylläpitäjälle asetettavan vastaavan suodatusjärjestelmän käyttöönottoa koskevan velvoitteen osalta. Edelleen tuomiossa Mc Fadden ( 128 ) unionin tuomioistuin katsoi, ettei langattoman lähiverkon ylläpitäjää voitu velvoittaa valvomaan ”kaikkia [kyseisen verkon välityksellä] siirrettyjä tietoja”, vaikka tarkoituksena olisi estää kopiot jostakin yksittäisestä musiikkiteoksesta, jonka oikeudenhaltija on yksilöinyt. ( 129 )

112.

Sittemmin unionin tuomioistuin näyttää alkaneen kiinnittää huomiota ennen muuta etsityn tiedon täsmällisyyteen. Tältä osin unionin tuomioistuin katsoi tuomiossa Glawischnig-Piesczek, ( 130 ) joka koski tällä kertaa kunnianloukkausten alaa, että sosiaalisen verkoston ylläpitäjälle asetettu velvoite valvoa kaikkia kyseiseen verkkoon asetettuja tietoja ( 131 ) oli katsottava ”erityiseksi” velvoitteeksi, koska siinä oli kyse ”täsmällisen” kunniaa loukkaavan tiedon etsimisestä ja estämisestä, ( 132 ) koska palveluntarjoajalta ei edellytetty suodatettujen tietojen laillisuuden ”itsenäistä arviointia” ja koska se saattoi sen sijaan ”käyttää automatisoituja tutkimistekniikoita ja ‑välineitä”. ( 133 )

113.

Tämä muutos unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä ( 134 ) on nähdäkseni perusteltu. Täsmennän valvontavelvollisuuden rajat myöhemmin ( 135 ) mutta totean kuitenkin jo tässä vaiheessa, että jos valvontavelvollisuus katsottaisiin ”yleiseksi” siksi, että se pakottaa välittäjänä toimivan palveluntarjoajan tosiasiallisesti suodattamaan tietoteknisten välineiden avulla kaikki palvelunsa käyttäjien verkkoon asettamat tiedot, vaikka siinä olisikin kyse tiettyjen oikeudenloukkausten etsinnästä, sivuutettaisiin valitettavalla tavalla tällaisen suodatuksen mahdollistava tekninen kehitys ja riistettäisiin unionin lainsäätäjältä hyödyllinen keino torjua tietyntyyppisiä laittomia sisältöjä.

114.

Nyt käsiteltävässä asiassa sisällönjakopalvelujen tarjoajien on kylläkin valvottava kaikkia palvelujensa käyttäjien verkkoon asettamia sisältöjä täyttääkseen riitautetuissa säännöksissä asetetut tavoitteet. Niiden on kuitenkin etsittävä näistä sisällöistä ”tiettyjä teoksia ja muuta suojattua aineistoa”, joista oikeudenhaltijat ovat antaneet niille edeltä käsin ”merkitykselliset ja tarvittavat tiedot” (direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan b alakohta) tai ”riittävän perustellun ilmoituksen” (kyseisen 4 kohdan c alakohta). Selostan tässä ratkaisuehdotuksessa jäljempänä ( 136 ) tarkemmin, mitä sisältöjä on estettävä. Tässä vaiheessa asian tarkastelua nämä seikat riittävät kuitenkin mielestäni osoittamaan, että kyseisissä säännöksissä säädetään todellakin epäsuoraan ”erityisestä” valvontavelvoitteesta, ja sulkemaan pois sen, että sananvapautta koskevan oikeuden ”keskeistä sisältöä” loukattaisiin. ( 137 )

115.

Täsmennän lopuksi, että vaikka unionin lainsäätäjä ei voi antaa verkossa toimivien välittäjien tehtäväksi niiden palveluissa jaettavien tai siirrettävien tietojen yleistä ennalta ehkäisevää valvontaa, se voi mielestäni sananvapauden ”keskeistä sisältöä” loukkaamatta päättää määrätä tiettyjä aktiivisia valvontatoimenpiteitä tarkoin määrättyjen laittomien tietojen osalta tietyille verkossa toimiville välittäjille. Tämän lisäksi huomautan, että direktiivin 2019/790 17 artikla on tässä yhteydessä komission tiedonantojen ja suositusten ( 138 ) sekä uuden sääntelyn ( 139 ) ohella yksi lukuisista välineistä, joilla pyritään tällä tavoin saamaan tietyt välittäjät – erityisesti suuret verkkoalustat – osallistumaan tietyntyyppisten laittomien sisältöjen torjuntaan. Kaikissa tapauksissa on kuitenkin varmistettava suhteellisuusperiaatteen noudattaminen. Tällaiseen verkkotoiminnan laillisuutta koskevan valvontavastuun siirtämiseen ( 140 ) tietyille välittäjille liittyy eritoten asianomaisten palvelujen käyttäjien sananvapauteen liittyviä riskejä, eikä sitä näin ollen voida toteuttaa takaamatta asianomaisille käyttäjille riittäviä suojakeinoja. ( 141 )

116.

Nyt on vielä tarkasteltava suhteellisuusperiaatteen noudattamista koskevaa edellytystä, joka jaetaan perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaisesti kahteen alaperusteeseen: kyseisen rajoituksen on oltava 1) ”välttämätön” ja 2) ”vastata tosiasiallisesti unionin tunnustamia yleisen edun mukaisia tavoitteita tai tarvetta suojella muiden henkilöiden oikeuksia ja vapauksia”.

117.

Asianosaisilla ei ole erimielisyyttä toisen alaperusteen täyttymisestä. Kun otetaan huomioon direktiivin 2019/790 17 artiklan yleinen tavoite, ( 142 ) kyseisellä rajoituksella vastataan ”tarpeeseen suojella muiden henkilöiden oikeuksia ja vapauksia” eli oikeudenhaltijoiden tekijänoikeuksia ja lähioikeuksia. Muistutan, että immateriaalioikeuksia suojataan perusoikeutena eritoten ( 143 ) perusoikeuskirjan 17 artiklan 2 kohdassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 1 artiklassa. ( 144 ) Riitautetut säännökset ovat siis ”positiivisia suojatoimenpiteitä”, jotka unionin lainsäätäjä on toteuttanut varmistaakseen, että asianomaiset oikeudenhaltijat voivat käyttää immateriaalioikeuksiaan todellisesti ja tehokkaasti kanssakäymisessä sisällönjakopalvelujen tarjoajien kanssa. ( 145 )

118.

Asianosaiset ovat sitä vastoin eri mieltä siitä, täyttääkö kyseinen rajoitus ensimmäisen alaperusteen. Täsmennän tältä osin, että kun tutkitaan sitä, onko perusoikeuskirjassa taatun perusoikeuden käytön rajoittaminen perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan merkityksessä ”välttämätöntä”, on käytännössä tarkastettava kolmen kumulatiivisen vaatimuksen täyttyminen: on aiheellista tarkistaa, onko asianomainen rajoitus 1) ”tavoitteeseensa soveltuva”, 2) ”tarpeellinen” sekä 3) suppeassa merkityksessä ”oikeasuhteinen”. ( 146 ) Tarkastelen seuraavissa jaksoissa näitä kolmea vaatimusta vuoron perään.

119.

Puolan tasavalta ei näytä kiistävän, että kyseinen rajoitus soveltuu tavoitteeseensa. Katson joka tapauksessa parlamentin ja neuvoston tavoin, että tämä edellytys täyttyy.

120.

Tietyn toimenpiteen tällaisen soveltuvuuden arvioinnissa unionin tuomioistuimen ei täydy selvittää, onko asianomainen toimenpide paras keino saavuttaa haluttu tavoite vaan soveltuuko se kyseisen tavoitteen saavuttamiseen. ( 147 )

121.

Nyt käsiteltävässä asiassa sisällönjakopalvelujen tarjoajille riitautettujen säännösten nojalla asetetut valvontavelvoitteet soveltuvat unionin lainsäätäjän tavoitteen saavuttamiseen. Kyseisissä säännöksissä asianomaisille palveluntarjoajille annetaan tehtäväksi palvelujensa valvominen ja palveluissa mahdollisesti olevien oikeuksia loukkaavien sisältöjen aktiivinen torjuminen, mikä yhtäältä kannustaa voimallisesti asianomaisia palveluntarjoajia tekemään lisensointisopimuksia oikeudenhaltijoiden kanssa ( 148 ) ja toisaalta antaa oikeudenhaltijoille mahdollisuuden valvoa teostensa ja muiden suojattujen aineistojensa käyttöä kyseisissä palveluissa aiempaa helpommin. ( 149 )

122.

Puolan tasavalta väittää sen sijaan, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan b alakohdasta ja c alakohdan loppuosasta aiheutuva sananvapautta koskevan oikeuden käytön rajoitus ylittää sen, mikä on tarpeen unionin lainsäätäjän tavoitteen saavuttamiseksi. Sen mukaan asianomaisen kohdan a alakohdassa ja c alakohdan alkuosassa säädetyt velvoitteet olisivat tältä osin riittäviä. Yhtäältä sisällönjakopalvelujen tarjoajia mainitun a alakohdan nojalla koskeva velvoite toteuttaa ”toimia parhaansa mukaan” luvan saamiseksi oikeudenhaltijoilta vahvistaisi viimeksi mainittujen neuvotteluasemaa. Toisaalta kyseisille palveluntarjoajille mainitun c alakohdan alkuosan nojalla asetettu velvoite toimia viipymättä silloin, kun ne ovat saaneet riittävän perustellun ilmoituksen, ilmoituksen kohteena olevien teosten ja muiden suojattujen aineistojen saannin estämiseksi tai niiden poistamiseksi verkkosivustoiltaan takaisi tehokkaan suojan kyseisten oikeudenhaltijoiden oikeuksille.

123.

En ole tästä samaa mieltä.

124.

Muistutan tässä yhteydessä, että tarpeellisuuden arvioinnissa pyritään tarkistamaan, onko olemassa vaihtoehtoisia toimenpiteitä, jotka olisivat tavoitteen saavuttamisen näkökulmasta yhtä tehokkaita kuin valittu toimenpide mutta samalla vähemmän rajoittavia. ( 150 )

125.

Kuten parlamentti ja neuvosto olennaisin osin katsovat, vastuujärjestelmä, jossa asetettaisiin vain direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan a alakohdassa ja c alakohdan alkuosassa säädetyt velvoitteet, ei selvästikään olisi unionin lainsäätäjän tavoitteen saavuttamisen näkökulmasta yhtä tehokas kuin järjestelmä, jossa määrätään myös kyseisen kohdan b alakohtaan ja c alakohdan loppuosaan perustuvista velvoitteista – vaikka onkin totta, että ensin mainitut velvoitteet ovat tosiasiallisesti sananvapautta koskevan oikeuden kannalta vähemmän rajoittavia kuin viimeksi mainitut velvoitteet. ( 151 )

126.

Yhtäältä on nimittäin niin, että vaikka, kuten kantaja väittää, sisällönjakopalvelujen tarjoajien velvollisuus toteuttaa ”toimia parhaansa mukaan” luvan saamiseksi oikeudenhaltijoilta vahvistaa jo itsessään näiden oikeudenhaltijoiden asemaa lisensointisopimuksista käytävissä neuvotteluissa kyseisten palveluntarjoajien kanssa, direktiivin 2019/790 17 artiklan tarkoituksena ei ole ainoastaan varmistaa, että mainitut oikeudenhaltijat saavat kohtuullisen korvauksen teostensa ja muiden suojattujen aineistojensa käytöstä kyseisissä palveluissa. Kyse on laajemmin sen varmistamisesta, että asianomaiset oikeudenhaltijat voisivat valvoa tehokkaasti tällaista käyttöä ja erityisesti estää halutessaan sen, että kyseisiä aineistoja on saatavilla tällaisissa palveluissa.

127.

Toisaalta on kiistatonta, että, kuten vastaajat korostavat, ilmoitus- ja poistamisjärjestelmä, kuten järjestelmä, joka pohjautuu direktiivin 2000/31 14 artiklaan ja joka on olennaisin osin sisällytetty direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan c alakohdan alkuosaan, ei anna asianomaisille oikeudenhaltijoille mahdollisuutta vastustaa teostensa laitonta käyttämistä sisällönjakopalveluissa yhtä tehokkaasti kuin järjestelmä, jossa asianomaisten palvelujen tarjoajille asetetaan myös valvontavelvoitteita, kuten riitautettuihin säännöksiin perustuva järjestelmä.

128.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan perusoikeuskirjassa taatun perusoikeuden käytön rajoitusta pidetään ”oikeasuhteisena” sanan suppeassa merkityksessä silloin, jos toimenpiteestä aiheutuvat haitat eivät ole liian suuria tavoiteltuihin päämääriin nähden. ( 152 )

129.

Nyt käsiteltävässä asiassa riitautetuissa säännöksissä asetetaan vastakkain yhtäältä perusoikeuskirjan 11 artiklassa taattu sananvapaus ja toisaalta kyseisen asiakirjan 17 artiklan 2 kohdassa suojatut immateriaalioikeudet. Kuten parlamentti, neuvosto ja Espanjan hallitus muistuttavat, ensin mainitulla oikeudella ei ole ”automaattista etusijaa” jälkimmäisiin oikeuksiin nähden. ( 153 ) Asianomaisten säännösten oikeasuhteisuuden arviointi on näin ollen toteutettava, kuten unionin tuomioistuin on asian ilmaissut, siten, että siinä pyritään ”kyseessä olevien eri perusoikeuksien suojaan liittyvien vaatimusten välttämättömään yhteensovittamiseen” ja ”oikeudenmukaiseen tasapainoon” niiden välillä. ( 154 ) Unionin tuomioistuin on vieläpä erityisesti painottanut tekijänoikeuden alalla asianomaisen ”oikeudenmukaisen tasapainon” ylläpitämisen tarpeellisuutta digitaaliympäristössä. ( 155 )

130.

Puolan tasavalta kuitenkin väittää, että unionin lainsäätäjä ei nimenomaisesti ole säilyttänyt tätä tasapainoa direktiivin 2019/790 17 artiklassa. Sen mukaan haitta, joka sananvapaudelle aiheutuu riitautetuista säännöksistä, on suhteettoman suuri niihin etuihin nähden, joita niillä voidaan saavuttaa immateriaalioikeuksien suojan alalla.

131.

Itse katson parlamentin, neuvoston ja komission tavoin, että unionin lainsäätäjällä oli oikeus tarkistaa sisällönjakopalvelujen tarjoajiin sovellettavassa vastuujärjestelmässä vallitsevaa tasapainoa (i alajakso). Käyttöön otettu uusi vastuujärjestelmä synnyttää kuitenkin sananvapaudelle merkittäviä riskejä (ii alajakso), ja siksi on tarpeen säätää riittävistä suojakeinoista näiden riskien minimoimiseksi (iii alajakso) – näin unionin lainsäätäjä on mielestäni tehnyt (iv alajakso).

132.

Direktiivin 2000/31 14 artiklassa välittäjinä toimiville palveluntarjoajille säädetty vastuusta vapautus kuvastaa unionin lainsäätäjän kyseisen direktiivin antamishetkellä erityisesti sananvapauden ja immateriaalioikeuksien välillä tavoittelemaa tasapainoa. Unionin lainsäätäjä pyrki tuolloin suosimaan kyseisten palveluntarjoajien kehittymistä edistääkseen samalla myös yleisemmin sähköisen kaupankäynnin ja ”tietoyhteiskunnan palvelujen” kasvua sisämarkkinoilla. Näin ollen oli tärkeää olla langettamatta asianomaisille palveluntarjoajille sellaista vastuuta, joka voisi vaarantaa niiden toiminnan jatkumisen. Oikeudenhaltijoiden edut oli turvattava, ja ne oli pidettävä tasapainossa internetin käyttäjien sananvapauden kanssa ilmoitus- ja poistamisjärjestelmässä sekä asianomaisille palveluntarjoajille annettavien määräysten yhteydessä. ( 156 )

133.

Kuten neuvosto toteaa, olosuhteet ovat epäilemättä sittemmin muuttuneet. Web 2.0 ‑palvelujen esiintulo on synnyttänyt uusia taloudellisia ja sosiaalisia hyötyjä, kuten myös riskejä, jotka vaikuttavat huomioitaviin etuihin. Tässä yhteydessä unionin lainsäätäjällä oli tilaisuus tarkastella uudelleen lähes 20 vuotta aikaisemmin tekemiään valintoja, huomioida olosuhteissa tapahtuneet muutokset ja arvioida asianomaisia hyötyjä ja riskejä. ( 157 )

134.

Kuten parlamentti, neuvosto ja Ranskan hallitus ovat korostaneet, unionin lainsäätäjällä on tältä osin paljon harkintavaltaa sellaisilla aloilla, joilla siltä edellytetään niin poliittisten kuin taloudellisten tai sosiaalisten valintojen tekemistä ja joilla sen on suoritettava monitahoisia arviointeja. ( 158 ) Tekijänoikeuden mukauttaminen digitaaliympäristöön ja sisällönjakopalveluihin sovellettavan vastuujärjestelmän perustaminen tälle alalle siten, että sillä taataan oikeudenmukainen tasapaino kaikkien kyseessä olevien oikeuksien ja etujen välillä, on epäilemättä ”monitahoinen” tehtävä. ( 159 )

135.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on myös myöntänyt viranomaisille laajasti harkintavaltaa silloin, kun niiden täytyy tasapainotella Euroopan ihmisoikeussopimuksessa suojattujen eri oikeuksien välillä. ( 160 ) Tämä harkintavalta oli nyt käsiteltävässä tapauksessa sitäkin merkittävämpi, koska unionin lainsäätäjä ei lähtökohtaisesti ollut sääntelemässä poliittisia aiheita vaan teosten ja muiden suojattujen aineistojen käyttöä. ( 161 )

136.

Aihe herätti runsasta keskustelua ( 162 ) – unionin lainsäätäjä teki tässä tilanteessa poliittisen valinnan luovien alojen hyväksi. Se katsoi, että kyseessä olevien oikeuksien ja etujen välinen aiempi tasapaino ei enää ollut tyydyttävä ja että jotta oikeudenhaltijoille voitaisiin jatkossakin varmistaa korkeatasoinen suoja, ( 163 ) oli syytä ottaa käyttöön uusi tiettyjä Web 2.0 ‑palvelujen tarjoajia koskeva vastuujärjestelmä, jossa asianomaisille palveluntarjoajille asetettaisiin tiettyjä palvelujen käyttäjien verkkoon asettamien sisältöjen valvontavelvoitteita. Kun otetaan huomioon lainsäätäjän käytettävissä ollut laaja harkintavalta, katson, ettei tällainen valinta ollut ainakaan lähtökohtaisesti suhteeton.

137.

Tarkemmin sanoen riitautettujen säännösten oikeasuhteisuus rakentuu mielestäni seuraavista vastaajien ja väliintulijoiden esittämistä seikoista: 1) sen taloudellisen vahingon merkittävyys, joka oikeudenhaltijoille aiheutuu heidän teostensa laittomasta verkkoon asettamisesta verkkosisällönjakopalveluissa, kun otetaan huomioon näihin palveluihin ladattavan sisällön valtaisa määrä ja tiedonvaihdon nopeus verkossa, ( 164 ) 2) se, että näistä samoista syistä oikeudenhaltijoiden on hankalaa valvoa ilmoitus- ja poistamisjärjestelmässä omien teostensa käyttöä asianomaisissa palveluissa, 3) vaikeudet, joita he kohtaavat silloin, kun he haluavat nostaa syytteitä vastuussa olevia käyttäjiä vastaan, ja 4) se, että valvontavelvoitteet koskevat tiettyjä välittäjinä toimivia palveluntarjoajia. Viimeksi mainitun seikan osalta huomautan, että sisällönjakopalvelujen tarjoajat vaikuttavat tietyssä määrin siihen, mihin tietoihin yleisö tutustuu, mainostamalla sisältöjä. ( 165 ) Nämä seikat lähentävät tietyssä määrin ( 166 ) asianomaisia palveluntarjoajia perinteisiin välittäjiin, kuten kustantajiin, joten niiden osalta voi olla oikeasuhteista ottaa käyttöön erityinen vastuujärjestelmä, joka eroaa muihin säilytyspalvelujen tarjoajiin sovellettavasta järjestelmästä. ( 167 )

138.

Lisäksi, kuten Espanjan ja Ranskan hallitukset toteavat, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tuomiossaan Delfi AS v. Viro katsonut, ettei punnittaessa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa tarkoitettua sananvapautta ja saman sopimuksen 8 artiklassa taattua oikeutta kunnian suojaamiseen ollut suhteetonta pitää verkon suurta uutisportaalia vastuussa siitä, että se ei ollut estänyt käyttäjien erään artikkelin julkaisemisen jälkeen esittämien tietyntyyppisten laittomien kommenttien julkaisemista verkkosivustollaan tai ainakaan poistanut niitä ripeästi omasta aloitteestaan.

139.

Kyseisessä tuomiossa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin kiinnitti huomiota 1) tämänkaltaisten kommenttien aiheuttaman haitan suuruuteen, kun otetaan huomioon se, miten nopeasti tiedot verkossa liikkuvat, ( 168 ) ja 2) siihen, että vaikka ilmoitus- ja poistamisjärjestelmä voi monissa tapauksissa olla asianmukainen väline kaikkien asianosaisten oikeuksien ja etujen tasapainottamiseen, se ei ollut riittävä poistamaan kyseisistä kommenteista aiheutunutta vakavaa haittaa. ( 169 ) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin korosti myös sitä, että 3) uhrin olisi ollut vaikeaa nostaa syytteitä kommenttien tekijöitä vastaan, ja sitä, että 4) uutisportaalin ylläpitäjällä oli valtaa vaikuttaa käyttäjien julkaisemiin kommentteihin, joten voitiin pitää perusteltuna erityisen menetelmän käyttöön ottamista tällaisen välittäjän vastuun osalta. ( 170 ) Tämä tapaus tarjoaa siis eräänlaisen vertailukohdan nyt käsiteltävälle asialle. ( 171 )

140.

Kuten parlamentti olennaisin osin väittää, sikäli kuin suodatuksella, jota sisällönjakopalvelujen tarjoajien on riitautettujen säännösten mukaisesti harjoitettava, estetään tekijänoikeutta tai lähioikeuksia loukkaavien sisältöjen levittäminen kyseisissä palveluissa, rajoitus, joka kyseisistä säännöksistä aiheutuu sananvapautta koskevan oikeuden käyttämiselle, on asianomaisten sisältöjen osalta perusteltu.

141.

Yhteys, jonka unionin lainsäätäjä on kyseisissä säännöksissä perustanut sisällönjakopalvelujen tarjoajien vastuun ja asianomaisen suodatuksen tehokkuuden välille, synnyttää kuitenkin huomattavan riskin sananvapaudelle, nimittäin riskin siitä, että sisältöjä estetään ”liian tehokkaasti” niin, että estäminen kohdistuu myös laillisiin sisältöihin.

142.

Tällainen ”liian tehokkaan estämisen” riski on yleisesti olemassa silloin, kun viranomaiset pitävät välittäjinä toimivia palveluntarjoajia vastuullisina palvelujensa käyttäjien palvelussa esittämistä laittomista tiedoista. Välttyäkseen kaikelta mahdolliselta vastuulta asianomaiset välittäjät voivat olla taipuvaisia tarttumaan tehtävään liian innokkaasti ja estämään kyseisiä tietoja ylimitoitetusti silloin, kun niiden laillisuudesta on pienintäkin epäilystä. ( 172 )

143.

Nyt käsiteltävässä asiassa riskinä on erityisesti se, että välttyäkseen kaikelta mahdolliselta vastuulta oikeudenhaltijoihin nähden sisällönjakopalvelujen tarjoajat estävät järjestelmällisesti kaikkien sellaisten sisältöjen saatavuuden palveluissaan, joissa toisinnetaan teoksia ja muita suojattuja aineistoja, joista ne ovat saaneet näiltä oikeudenhaltijoilta ”merkitykselliset ja tarvittavat tiedot” tai ”riittävän perustellun ilmoituksen”, ja näin ollen myös sellaisten sisältöjen saatavuuden, jotka eivät loukkaa oikeudenhaltijoiden oikeuksia. ( 173 )

144.

Sen ohella, että joillakin käyttäjillä, jotka haluavat asettaa asianomaisia sisältöjä verkkoon, saattaisi olla lisenssi kyseisiin teoksiin ja aineistoihin, oikeudenhaltijoilla ei ole ehdotonta yksinoikeutta suojattujen aineistojensa käyttöön. Direktiivin 2001/29 5 artiklan 3 kohta sisältää tältä osin luettelon poikkeuksista ja rajoituksista ”yleisölle välittämistä” koskevaan yksinoikeuteen. Asianomaisilla poikkeuksilla ja rajoituksilla varmistetaan lähtökohtaisesti ”oikeudenmukainen tasapaino” yhtäältä oikeudenhaltijoiden immateriaalioikeuksien suojaan liittyvän edun ja toisaalta suojattujen aineistojen käyttäjien etujen ja perusoikeuksien suojan sekä yleisen edun, ( 174 ) erityisesti kulttuurin saatavuuden, välillä. Erityisesti monet asianomaisista poikkeuksista ja rajoituksista, jotka koskevat muun muassa lainauksia, arvostelua ja selostusta ( 175 ) ja muun muassa karikatyyriä, parodiaa ja pastissia, ( 176 ) asettavat kullakin soveltamisalalla käyttäjien sanan- ja luomisen vapautta koskevan oikeuden etusijalle oikeudenhaltijoiden etuun nähden.

145.

Merkittävä osa käyttäjien sisällönjakopalveluissa verkkoon asettamista sisällöistä sisältää juuri teosten ja muiden suojattujen aineistojen sellaista käyttöä tai peräti luovaa muuntelua, joka voi hyvin kuulua asianomaisten poikkeusten ja rajoitusten piiriin. ( 177 )

146.

Se, voidaanko jotakin tällaista poikkeusta tai rajoitusta soveltaa tiettyyn sisältöön, riippuu kuitenkin asiayhteydestä ja edellyttää tiettyä arviointia. ( 178 ) Laillisen käytön ja oikeudenloukkauksen välinen raja voi eri tapauksissa olla tulkinnanvarainen. ( 179 ) Kaikissa näissä monitulkintaisissa tilanteissa saattaisi vaikuttaa siltä, että palveluntarjoajien on yksinkertaisempaa estää asianomaisten sisältöjen saatavuus kuin joutua itse puolustamaan – mahdollisen oikeudenhaltijoiden nostaman vahingonkorvauskanteen yhteydessä – tällaisten poikkeusten tai rajoitusten soveltamista. ( 180 )

147.

Edellä kuvaamaani ”liian tehokkaan estämisen” riskiä lisää nyt käsiteltävässä asiassa se, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan b alakohdassa ja c alakohdan loppuosassa asetetuissa vapautusta koskevissa edellytyksissä sisällönjakopalvelujen tarjoajat velvoitetaan tosiasiallisesti monissa tapauksissa käyttämään automaattisia sisällöntunnistusvälineitä.

148.

Tältä osin on syytä pitää mielessä kyseisiin välineisiin luonnostaan liittyvät rajoitukset, joita kantaja on asianmukaisesti korostanut ja jotka unionin tuomioistuin on myös jo todennut tuomioissaan Scarlet Extended ja SABAM. ( 181 ) Automaattiset sisällöntunnistusvälineet tunnistavat nimenomaan sisältöjä eivätkä tekijänoikeuden loukkauksia. Nämä välineet, eritoten ne, jotka toimivat ”digitaalisiin sormenjälkiin” perustuvalla tekniikalla, pystyvät tunnistamaan vastaavuuksia eli panemaan merkille, että tietyn tiedoston sisältö toisintaa kokonaan tai osittain viitetiedoston sisällön. ( 182 ) Sitä vastoin, kuten Puolan tasavalta katsoo, mainitut välineet eivät vielä tällä hetkellä pysty ottamaan huomioon asiayhteyttä, jossa toisinnettua teosta käytetään, eivätkä varsinkaan tunnistamaan, voidaanko siinä soveltaa jotakin tekijänoikeuteen liittyvää poikkeusta tai rajoitusta. ( 183 ) Riski ”liian tehokkaasta estämisestä” kasvaa entisestään sitä mukaa kuin mainittujen välineiden kyky tunnistaa vastaavuuksia aina vain lyhyemmistä otteista (esimerkiksi muutaman sekunnin äänitteestä) paranee. Niiden käyttö synnyttää siis riskin siitä, että käyttäjiltä riistetään asianomaisilla poikkeuksilla ja rajoituksilla mahdollistettu ilmaisun ja luomisen tila. ( 184 ) Automaattisten sisällöntunnistusvälineiden kyky tunnistaa oikeuksia loukkaavia sisältöjä riippuu lisäksi oikeudenhaltijoiden toimittamien tietojen täsmällisyydestä ja todenperäisyydestä. Tällaisten välineiden käyttö voi näin ollen johtaa perusteettomiin valituksiin esimerkiksi vapaasti yleisessä käytössä olevista tekijänoikeuksista vapaista teoksista ( 185 ) virheellisten tai perättömien viitetietojen perusteella (tarpeettomien valitusten riski). ( 186 )

149.

Kun otetaan huomioon edellisessä alajaksossa kuvatut ”liian tehokkaan estämisen” riskit, riitautetuilla säännöksillä luodun kaltaiseen vastuujärjestelmään on mielestäni liitettävä riittäviä suojakeinoja näiden riskien minimoimiseksi ja näin ollen sen varmistamiseksi, että sananvapauteen puuttumisen laajuus rajataan täsmällisesti. ( 187 ) Yleisesti kaikenlaisissa tapauksissa, joissa viranomaiset siirtävät vastuuta verkkotoiminnan laillisuuden valvonnasta välittäjinä toimiville palveluntarjoajille ( 188 ) asianomaisille välittäjille suoraan tai epäsuoraan asetetuilla valvontavelvoitteilla, vastuuseen on liitettävä tällaisia suojakeinoja.

150.

Tarkemmin sanottuna katson, että tällaisen järjestelmän on oltava osa sellaista oikeudellista kehystä, jossa vahvistetaan selkeät ja täsmälliset säännöt sellaisten suodatustoimenpiteiden ulottuvuudesta ja soveltamisesta, joiden toteuttamista kyseisiltä palveluntarjoajilta vaaditaan, jotta varmistetaan, että kyseisten palvelujen käyttäjät suojataan tehokkaasti siltä, että tietoja, joita he haluavat asettaa verkkoon, estetään väärin perustein tai mielivaltaisesti. ( 189 )

151.

Korostan niin ikään, että silloin, kun perusoikeuksien rajoittaminen perustuu unionin omaan lainsäädäntöön ja näin ollen johtuu siitä, kuten nyt käsiteltävässä asiassa, ( 190 ) unionin lainsäätäjällä on tältä osin merkittävä osavastuu. Se ei voi tällaisessa tilanteessa jättää asianomaisten suojakeinojen toteuttamista kokonaan jäsenvaltioiden tai varsinkaan niiden palveluntarjoajien huoleksi, joiden on pantava tämä lainsäädäntö täytäntöön. Sen on vähintään määriteltävä asianomaisten suojakeinojen pääsisältö. ( 191 ) Koska käsiteltävässä tapauksessa on kyse direktiivistä ja se vieläpä koskee teknistä alaa, jäsenvaltioiden – sekä komission – on kuitenkin täsmennettävä tietyt yksityiskohtaiset soveltamissäännöt. ( 192 )

152.

Totean lisäksi, että on ehdottoman välttämätöntä, että unionin lainsäätäjä määrää kyseisten suojakeinojen pääsisällöstä, jotta voidaan varmistaa unionin lainsäädännön yhdenmukainen soveltaminen kaikissa jäsenvaltioissa – tällainen yhdenmukaisuus on käsiteltävässä asiassa vielä tavanomaista tärkeämpää, koska kyseessä on SEUT 114 artiklan nojalla annettu yhdenmukaistamisdirektiivi. Kansainvälisesti toimivien sisällönjakopalvelujen tarjoajien ei pitäisi joutua noudattamaan 27:ää kansallista vastuujärjestelmää, jotka voisivat poiketa toisistaan niille asetettujen suodatusvelvoitteiden laajuuden osalta. Ennen kaikkea suojan, jota kyseisten palvelujen käyttäjät saavat perättömiä tai mielivaltaisia estämisiä vastaan, pitäisi olla olennaisilta osiltaan samanlaista riippumatta siitä, missä jäsenvaltiossa he ovat.

153.

Yhteenvetona totean, että siinä missä unionin lainsäätäjällä on laajasti harkintavaltaa päättää riitautetuissa säännöksissä säädetyn kaltaisen vastuujärjestelmän periaatteesta, se ei myöskään voi jättää huolehtimatta sellaisista riittävistä suojakeinoista, joilla minimoidaan asianomaisesta järjestelmästä sananvapaudelle aiheutuvat riskit. Unionin tuomioistuimen on mielestäni valvottava tarkasti tämän vaatimuksen täyttymistä. ( 193 )

154.

Puolan tasavalta väittää, ettei unionin lainsäätäjä ole täyttänyt tätä vaatimusta nyt käsiteltävässä asiassa. Sen mukaan riitautettuihin säännöksiin ei liity mitään sellaisia suojakeinoja, joilla voitaisiin rajoittaa sisällönjakopalvelujen käyttäjien sananvapauteen puuttumisen laajuutta.

155.

Vastaajat ja väliintulijat väittävät sitä vastoin, että direktiivin 2019/790 17 artiklaan sisältyy ”kattava suojakeinojen järjestelmä”. Riitautettuja säännöksiä ei niiden mukaan voida erottaa kyseisen artiklan 5, 7, 8 ja 9 kohdasta. Asianomaisissa kohdissa vahvistetaan selkeät ja täsmälliset säännöt, joissa määritellään niiden toimenpiteiden ulottuvuus ja soveltaminen, jotka sisällönjakopalvelujen tarjoajien on toteutettava, ja joiden avulla näin ollen säilytetään ”oikeudenmukainen tasapaino” immateriaalioikeuksien ja sananvapauden välillä.

156.

Direktiivin 2019/790 17 artiklan 5 kohdalla, jossa – muistutan – todetaan, että toimenpiteitä, joita kunkin palveluntarjoajan on toteutettava, on arvioitava suhteellisuusperiaatteen valossa ”palvelun koon” tai saatavilla olevien välineiden ”kustannusten” kaltaisten seikkojen pohjalta, on nähdäkseni enemmän merkitystä elinkeinovapauden kunnioittamisen, jota käsiteltävässä asiassa ei tarkastella, kuin sananvapauden kannalta. Mielestäni asianomaista kohtaa ei siis ole tarpeen tarkastella enempää.

157.

Sen sijaan kyseisen artiklan 7, 8 ja 9 kohdassa on nähdäkseni tosiasiallisesti merkittäviä suojakeinoja sisällönjakopalvelujen käyttäjien suojaamiseksi toimenpiteiltä, joilla heidän sisältöjään estetään väärin tai mielivaltaisin perustein. Tarkastelen niitä näin ollen vuoron perään seuraavissa alajaksoissa.

158.

Vastaajat ja väliintulijat ovat perustellusti esittäneet, että yksi keskeisistä suojakeinoista, joilla pyritään rajoittamaan riskiä siitä, että sisällönjakopalvelujen tarjoajat estäisivät riitautettujen säännösten nojalla sellaisten sisältöjen saatavuuden palveluissaan, joissa hyväksyttävästi toisinnetaan oikeudenhaltijoiden yksilöimiä teoksia ja muita suojattuja aineistoja, sisältyy direktiivin 2019/790 17 artiklan 7 kohtaan.

159.

Yhtäältä kyseisen kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään, että ”verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien ja oikeudenhaltijoiden välinen yhteistyö[ ( 194 )] ei saa johtaa siihen, että estetään käyttäjien palveluun lataamien sellaisten teosten tai muun suojatun aineiston saatavuus, jotka eivät loukkaa tekijänoikeutta ja lähioikeuksia, myös silloin, kun tällaiset teokset tai muu suojattu aineisto kuuluvat poikkeuksen tai rajoituksen soveltamisalaan”. ( 195 )

160.

Toisaalta kyseisen kohdan toisen alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että käyttäjät voivat käyttää hyväkseen poikkeuksia ja rajoituksia, jotka liittyvät a) lainauksiin, arvosteluun ja selostukseen sekä b) käyttämiseen karikatyyrissä, parodiassa tai pastississa, ( 196 ) kun he asettavat sisältöjä verkkoon sisällönjakopalveluissa.

161.

Tästä seuraa, että unionin lainsäätäjä on nimenomaisesti myöntänyt sisällönjakopalvelujen käyttäjille subjektiivisia oikeuksia tekijänoikeuden alalla. Käyttäjillä on vastedes oikeus, johon he voivat vedota palveluntarjoajia ja oikeudenhaltijoita vastaan, käyttää suojattuja aineistoja hyväksyttävällä tavalla asianomaisissa palveluissa, myös oikeus käyttää tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskevia poikkeuksia ja rajoituksia. ( 197 ) Lainsäätäjä on tunnustanut asianomaisten poikkeusten ja rajoitusten merkityksen käyttäjien kannalta samaan aikaan, kun myös unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö on kehittynyt samaan suuntaan – unionin tuomioistuin on itse hiljattain todennut, että poikkeukset ja rajoitukset ”sisältävät itsessään oikeuksia” käyttäjille. ( 198 )

162.

Korostan, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 7 kohdan mukaan käyttäjät voivat vedota kaikkiin unionin oikeudessa säädettyihin poikkeuksiin ja rajoituksiin ( 199 ) ja erityisesti niihin, joista säädetään direktiivin 2001/29 5 artiklassa – kuitenkin siltä osin kuin ne sisältyvät sovellettavaan kansalliseen lainsäädäntöön. Vaikka mainitussa 5 artiklassa jäsenvaltioille annetaan mahdollisuus saattaa siinä luetellut poikkeukset ja rajoitukset osaksi kansallista lainsäädäntöään, ( 200 ) asianomaisessa 7 kohdassa jäsenvaltiot velvoitetaan vastedes säätämään ainakin lainauksiin ja parodiaan liittyvistä poikkeuksista ja rajoituksista kansallisessa lainsäädännössään, ( 201 ) koska ne ovat sananvapauden kannalta erityisen tärkeitä.

163.

Tästä seuraa konkreettisesti, että sisällönjakopalvelujen tarjoajilla ei ole lakisääteistä lupaa estää tai poistaa sellaisia sisältöjä, joissa teoksia tai muita suojattuja aineistoja käytetään sallitulla tavalla, sillä perusteella, että nämä sisällöt loukkaavat tekijänoikeutta. ( 202 ) Ne eivät muun muassa voi enää yleisissä käyttöehdoissaan tai oikeudenhaltijoiden kanssa tekemissään sopimuksissa päättää olla soveltamatta poikkeuksia ja rajoituksia esimerkiksi määräämällä, että pelkkä oikeudenhaltijoiden esittämä väite tekijänoikeusloukkauksesta riittäisi perusteeksi tällaiselle estämis- tai poistamistoimenpiteelle. ( 203 ) Palveluntarjoajien pitää sitä vastoin kertoa käyttäjille kyseisissä yleisissä käyttöehdoissa, että he saavat käyttää teoksia ja muita suojattuja aineistoja mainittujen poikkeusten ja rajoitusten puitteissa. ( 204 )

164.

Kun unionin lainsäätäjä antoi direktiivin 2019/790 17 artiklan 7 kohdan, se sääti mielestäni selkeästä ja täsmällisestä rajasta suodatus- ja estämistoimenpiteille, joita palveluntarjoajien on kyseisen artiklan 4 kohdan nojalla toteutettava, tietoisena ”liian tehokkaan estämisen” ( 205 ) riskeistä, joita perustetusta vastuujärjestelmästä voisi aiheutua, sekä taatakseen kyseisten oikeuksien ja etujen välille ”oikeudenmukaisen tasapainon” ja suojatakseen sisällönjakopalvelujen käyttäjien sananvapautta. ( 206 )

165.

Parlamentti, neuvosto ja komissio ovat tältä osin perustellusti korostaneet, että kyseisessä 7 kohdassa sisällönjakopalvelujen tarjoajille asetetaan – kohdan ensimmäisessä alakohdassa käytettyjen ilmaisujen käskevän sävyn (”ei saa johtaa siihen” ( 207 )) perusteella – tulosta koskeva velvoite: niiden velvollisuutena on päästä lopputulokseen, jossa ne eivät estä palveluissaan sellaisten sisältöjen saatavuutta, joissa toisinnetaan sallitulla tavalla teoksia ja muita suojattuja sisältöjä, vaikka oikeudenhaltijat olisivatkin yksilöineet nämä teokset ja aineistot. Sallittujen suodatus- ja estämistoimenpiteiden raja on näin ollen määritelty selkeästi: näiden toimenpiteidentavoitteena tai seurauksena ei saa olla tällaisten hyväksyttävien käyttötarkoitusten estäminen. Kyseisellä säännöksellä pyritään siis osaltaan hillitsemään asianomaisten palveluntarjoajien ”intoa” ja siten rajaamaan sananvapauteen puuttumisen laajuutta siten, että se rajoittuisi tekijänoikeussääntöjä rikkovien sisältöjen levittämiseen.

166.

Puolan tasavalta vastaa kuitenkin, että kun otetaan huomioon tämän ratkaisuehdotuksen 148 kohdassa esiin tuodut sisällöntunnistusvälineiden toimintaan liittyvät luontaiset rajoitukset ja erityisesti niiden kyvyttömyys tunnistaa tekijänoikeutta koskevien poikkeusten ja rajoitusten soveltamistilanteita, direktiivin 2019/790 17 artiklan 7 kohta täytyisi ennemmin nähdä hartaana toiveena kuin tehokkaana suojakeinona. Tosiasiassa mainitut välineet estävät automaattisesti asianomaisten poikkeusten ja rajoitusten soveltamisalaan kuuluvat sisällöt. Tällä säännöksellä ei siis voida Puolan tasavallan mukaan taata sisällönjakopalvelujen käyttäjille tehokasta suojaa niiden sisältöjen väärin tai mielivaltaisin perustein tapahtuvaa estämistä vastaan.

167.

Kantajan tältä osin esittämät väitteet kuvastavat asianosaisten ja väliintulijoiden keskuudessa vallitsevaa perustavanlaatuista näkemyseroa kyseisen 7 kohdan ulottuvuudesta ja siitä konkreettisesta tavasta, jolla käyttäjien oikeuksia on käytännössä kunnioitettava. Unionin tuomioistuimessa on tässä yhteydessä keskusteltu asianomaisen säännöksen kahdesta erilaisesta tulkinnasta.

168.

Ensimmäisessä tulkinnassa, jolle Puolan tasavalta perustaa kanteensa ja jonka myös Espanjan ja Ranskan hallitukset ovat esittäneet, (ainoa) mekanismi, ( 208 ) joka takaa käytännössä sen, että suodatus- ja estämistoimenpiteillä, joita sisällönjakopalvelujen tarjoajat toteuttavat riitautettujen säännösten mukaisesti, ei estetä teosten ja muiden suojattujen aineistojen saatavuutta hyväksyttävissä käyttötarkoituksissa kyseisissä palveluissa, olisi ”valitus- ja oikeussuojamekanismi”, joka palveluntarjoajien on direktiivin 2019/790 17 artiklan 9 kohdan mukaisesti saatettava palvelujensa käyttäjien käyttöön ”silloin, kun on kyse riidoista, jotka koskevat heidän palveluun lataamiensa teosten tai muun suojatun aineiston saannin estämistä tai niiden poistamista”.

169.

Käytännössä sisällönjakopalvelujen tarjoajien pitäisi oikeudenhaltijoiden toiveen mukaisesti estää edeltä käsin kaikki sisällöt, joissa toisinnetaan kokonaan tai osittain oikeudenhaltijoiden yksilöimiä teoksia ja muita suojattuja aineistoja riippumatta siitä, loukkaavatko sisällöt oikeudenhaltijoiden oikeuksia – ja mikäli käyttäjä katsoo käyttävänsä kyseisiä aineistoja hyväksyttävästi esimerkiksi poikkeuksen tai rajoituksen nojalla, hänen on valitettava asiasta. Mikäli kyseinen valitus olisi perusteltu, asianomainen sisältö asetettaisiin verkkoon jälkikäteen tutkinnan päätyttyä. Täsmennän, että vaikka kantaja ja Espanjan ja Ranskan hallitukset ovat yhtä mieltä direktiivin 2019/790 17 artiklan 7 kohdan tulkinnasta, ne ovat täysin eri mieltä siitä, millaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä. ( 209 )

170.

Parlamentin, neuvoston ja komission esille tuoman toisen tulkinnan mukaan sisällönjakopalvelujen tarjoajien olisi otettava edeltä käsin itse suodatusprosessissa huomioon direktiivin 2019/790 17 artiklan 7 kohdassa säädetty sisällönjakopalvelujen käyttäjien oikeus käyttää suojattuja aineistoja hyväksyttäviin käyttötarkoituksiin. Riitautettuja säännöksiä ja kyseistä 7 kohtaa on näet luettava yhdessä, ja niissä säädettyjä velvoitteita sovelletaan ”yhtä aikaa”. Ne toimet, joita kyseisten palveluntarjoajien pitää asianomaisten säännösten mukaan toteuttaa ”parhaansa mukaan” oikeudenhaltijoiden yksilöimien teosten ja suojattujen aineistojen verkkoon asettamisen ehkäisemiseksi, eivät siis voi käytännössä johtaa asianomaisten hyväksyttävien käyttötarkoitusten ennalta ehkäisevään ja järjestelmälliseen estämiseen. Kyseisen 17 artiklan 9 kohdassa tarkoitettu valitus- ja oikeussuojamekanismi on niiden mukaan täydentävä ja samalla viimeinen suojakeino sellaisia tilanteita varten, joissa kyseiset palveluntarjoajat kuitenkin estävät 7 kohdassa olevasta velvoitteesta huolimatta virheellisesti tällaisia sallittuja sisältöjä.

171.

Yhdyn tähän viimeksi mainittuun tulkintaan, joka perustuu mielestäni direktiivin 2019/790 17 artiklan sananmukaiseen, systemaattiseen ja historialliseen arviointiin.

172.

Muistutan ensinnäkin sanamuodon osalta, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 7 kohdan sanamuodon mukaan oikeudenhaltijoiden ja sisällönjakopalvelujen tarjoajien välinen yhteistyö ei saa johtaa sellaisten sisältöjen ”saatavuuden estämiseen”, joissa hyväksyttävästi toisinnetaan teoksia tai muita suojattuja sisältöjä. Tulkinta, jonka mukaan kyseiset sisällöt voitaisiin estää järjestelmällisesti edeltä käsin, kunhan käyttäjät voisivat saada ne jälkikäteen hyväksytyiksi verkkoon, ei mielestäni suinkaan ole luontevin vaihtoehto tämän sanamuodon ymmärtämiseen. ( 210 )

173.

Kuten komissio katsoo seuraavaksi systematiikan osalta, riitautettuja säännöksiä ja kyseistä 7 kohtaa on luettava asianomaisen 17 artiklan 9 kohdan kolmannen alakohdan valossa – sen mukaan asianomainen direktiivi ”ei saa millään tavoin vaikuttaa” teosten ja suojattujen aineistojen hyväksyttävään käyttöön. Jos kyseiset sisällöt tulisi järjestelmällisesti edeltä käsin estää niin, että käyttäjien olisi tehtävä valitus saadakseen sisältönsä asetetuksi verkkoon, tämä mitä ilmeisimmin ”vaikuttaisi” tietyllä tavoin kyseiseen hyväksyttävään käyttöön.

174.

Huomautan myös, että kysymys suojattujen aineistojen hyväksyttävistä käyttötarkoituksista tuodaan esiin paitsi direktiivin 2019/790 johdanto-osan 70 perustelukappaleessa, jossa käsitellään valitusmekanismia, myös johdanto-osan 66 perustelukappaleen ensimmäisessä kappaleessa, ( 211 ) jossa käsitellään niitä ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä, joita sisällönjakopalvelujen tarjoajien on toteutettava riitautettujen säännösten nojalla. Lisäksi asianomaisen johdanto-osan 70 perustelukappaleen ensimmäisen kappaleen mukaan kyseisen mekanismin tarkoituksena on ”tukea” – ei ”sallia” – tällaista hyväksyttävää käyttöä.

175.

Tämän lisäksi valmisteluasiakirjat antavat vahvistusta tälle tulkinnalle. Huomautan tässä yhteydessä, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 9 kohta perustuu direktiiviehdotuksen 13 artiklan 2 kohtaan. Kyseisessä ehdotuksessa ei ollut säännöstä teosten ja muiden suojattujen aineistojen hyväksyttävistä käyttötarkoituksista. Tällainen säännös lisättiin parlamentin ja neuvoston ensimmäisen käsittelyn yhteydessä tehtyjen tarkistusten myötä. Näissä tarkistuksissa valitus- ja oikeussuojamekanismilla pyrittiin nimenomaan hyväksyttävien käyttötarkoitusten sallimiseen. ( 212 ) Sen jälkeen, kun parlamentti oli hylännyt säädöksen ensimmäisen kerran 5.7.2018, kysymys käyttäjien oikeuksista ja kysymys valitus- ja oikeussuojamekanismista erotettiin myöhemmissä versioissa, kuten myös lopulta hyväksytyssä versiossa, kahdeksi eri säännökseksi.

176.

Tämä lainsäädäntöprosessi osoittaa mielestäni myös, että unionin lainsäätäjän tarkoitus on tältä osin muuttunut. Siinä missä direktiiviehdotuksen 13 artiklalla turvattiin yksipuolisesti oikeudenhaltijoiden etua, siihen mennessä, kun kyseinen 13 artikla hyväksyttiin direktiivin 2019/790 17 artiklaksi, se ehti muuttua monitahoiseksi säännökseksi, jolla pyritään huomioimaan kyseiset eri edut ja löytämään niiden välille tasapaino. Kuten neuvosto on todennut, lainsäätäjä päätti suojata asianomaisessa säännöksessä sekä oikeudenhaltijoita että käyttäjiä. Kuten parlamentti korostaa, asianomainen 17 artikla kuvastaa tässä suhteessa hienovaraista kompromissia. Tätä kehitystä ei voida jättää huomiotta, kun artiklaa tulkitaan. ( 213 )

177.

Parlamentin, neuvoston ja komission esittämä tulkinta, jonka mukaan direktiivin 2019/790 17 artiklan 7 kohdan mukaiset käyttäjien oikeudet tulee ottaa huomioon edeltä käsin eikä vain jälkikäteen, takaa lisäksi riitautetuista säännöksistä aiheutuvan sananvapautta koskevan oikeuden käytön rajoittamisen oikeasuhteisuuden. ( 214 )

178.

Tältä osin on totta, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 9 kohdassa tarkoitettu valitus- ja oikeussuojamekanismi on samalla sekä olennainen suojakeino että merkittävä edistysaskel direktiiviin 2000/31 verrattuna. ( 215 ) Se on välttämätön osatekijä kaikissa suodatusjärjestelmissä, kun otetaan huomioon järjestelmän synnyttämä ”liian tehokkaan estämisen” riski. Unionin lainsäätäjä on lisäksi liittänyt tähän mekanismiin täydentäviä menettelyllisiä takeita. Kyseisen mekanismin on oltava ”vaikuttava ja nopea”, ja tehdyt valitukset on näin ollen käsiteltävä ”ilman aiheetonta viivytystä”. Toisin sanoen sisällönjakopalvelujen tarjoajien on toimittava tässä asiassa yhtä ripeästi kuin ne toimivat – direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan c alakohdan mukaisesti – silloin, kun on kyse oikeudenhaltijoilta saatavista ilmoituksista. ( 216 ) Lisäksi oikeudenhaltijoiden on perusteltava pyyntönsä ”asianmukaisesti”, ja ihmisen on tutkittava tehdyt valitukset.

179.

Lisäksi saman 9 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on myös varmistettava, että käyttäjien ja oikeudenhaltijoiden välisten riitojen ratkaisemiseksi on saatavilla tuomioistuinten ulkopuolisia oikeussuojamekanismeja. Tällaisista mekanismeista on hyötyä siinä, että asianomaiset riidat saadaan ratkaistua puolueettomasti. Mielestäni vielä tärkeämpää on se, että jäsenvaltioiden pitää säätää ”tehokkaita oikeussuojakeinoja” tällä alalla. Tässä suhteessa unionin tuomioistuin painotti tuomiossaan UPC Telekabel Wien ( 217 ) olennaisilta osin sitä, että tällainen oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin on välttämätön sananvapautta koskevan oikeuden verkossa tapahtuvan käytön takaamiseksi.

180.

Vaikka nämä menettelylliset takeet ovat tärkeitä, ne eivät kuitenkaan yksin ole riittäviä takaamaan tekijänoikeuden ja käyttäjien sananvapauden välistä ”oikeudenmukaista tasapainoa”.

181.

Ensinnäkin unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan on niin, ettei menettelyllisten takeiden olemassaolo vapauta viranomaisia velvollisuudesta varmistaa, että suodatus- ja estämistoimenpiteen sivuvaikutukset minimoidaan. Tässä on kyse erillisistä ja kumulatiivisista vaatimuksista.

182.

Asianomaiset kaksi tuomioistuinta ovat toistuvasti todenneet, että kaikkien suodatus- ja estämistoimenpiteiden on oltava ”tarkasti kohdennettuja” niin, että niiden pitää kohdistua laittomiin sisältöihin ja olla vaikuttamatta mielivaltaisesti tai liiallisesti sisältöihin, jotka ovat laillisia. ( 218 ) Tuomiossaan L’Oréal ym. ( 219 ) unionin tuomioistuin vastaavasti totesi, että välittäjältä edellytettävät valvontatoimenpiteet eivät saa luoda esteitä sen palvelun lailliselle käytölle. Tuomiossaan UPC Telekabel Wien ( 220 ) se katsoi, että estämistoimenpiteellä ei saa ”tarpeettomasti evätä” internetin käyttäjiltä mahdollisuutta jakaa tietoja laillisesti ja päästä käyttämään niihin.

183.

Tämä oikeuskäytäntö ei merkitse sitä, että sananvapautta koskeva oikeus olisi esteenä tällaisille toimenpiteille, mikäli ne voisivat vähäisimmässäkään määrin estää laillisia sisältöjä. Unionin tuomioistuimen käyttämä ilmaisu ”tarpeettomasti” kuvastaa mielestäni ajatusta siitä, että oikeudenhaltijoiden oikeuksien suojan tehokkuudella voidaan perustella tiettyjä ”liian tehokkaan estämisen” tapauksia.

184.

Suodatuksen tehokkuuden ja sen sivuvaikutusten pitää kuitenkin edelleen olla ”oikeudenmukaisessa tasapainossa”. Kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, demokraattisessa yhteiskunnassa ei voitaisi edellyttää ehdotonta tehokkuutta – ja näin ollen siis mahdollisten tekijänoikeusloukkausten ”nollariskiä” – silloin, kun siitä seuraisi se, että huomattava määrä laillisia sisältöjä estettäisiin. ( 221 )

185.

Ranskan hallitus vastaa, että sen direktiivin 2019/790 17 artiklasta tekemän tulkinnan mukaan suodatustoimenpiteet, joita sisällönjakopalvelujen tarjoajien pitää riitautettujen säännösten nojalla toteuttaa, täyttäisivät tämän vaatimuksen, koska ne ”kohdennettaisiin tarkasti” sellaisiin sisältöihin, joissa toisinnetaan oikeudenhaltijoiden yksilöimiä teoksia ja suojattuja aineistoja kokonaisuudessaan tai osittain.

186.

Tätä väitettä ei voida hyväksyä. Tuomioista Scarlet Extended ja SABAM ilmenee, että suodatusjärjestelmä, jolla estettäisiin järjestelmällisesti sisällöt, joissa suojattuja aineistoja käytetään hyväksyttävästi, loukkaisi suhteettomasti sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta. ( 222 ) Näin on mielestäni nimenomaan siksi, että tällaisen suodatuksen sivuvaikutukset ovat liian suuria ollakseen yhteensopivia asianomaisen vapauden kanssa – riippumatta siitä, onko vahinkoa kärsineillä käyttäjillä oikeus hakea muutosta tietojensa estämiseen (tätä seikkaa unionin tuomioistuin ei ole edes tuonut esiin näissä tuomioissa).

187.

Tähän on olemassa hyvät perusteet. Yhtäältä nyt käsiteltävässä asiassa kaikkien sellaisten sisältöjen ennalta ehkäisevä estäminen, joissa toisinnetaan oikeudenhaltijoiden yksilöimiä teoksia ja muita suojattuja aineistoja, johtaisi siihen, että toimimatta jättämisen rasitukset lankeaisivat järjestelmällisesti käyttäjille, koska laillisia sisältöjä ei voitaisi levittää ilman, että käyttäjät tekevät valituksen ja se hyväksytään. Jos kyseisten käyttäjien pitäisi järjestelmällisesti vaatia oikeuksiaan valitusmekanismin kautta, merkittävä osa heistä hyvin todennäköisesti jättäisi tämän tekemättä muun muassa siksi, että heillä ei olisi riittävästi tietoa sen arvioimiseksi, onko heidän tapansa käyttää asianomaisia aineistoja sallittu, ja näin ollen, onko heillä perusteita tällaisen valituksen tekemiseen. ( 223 ) Vaarana olisi, että näiden hyväksyttävien käyttötarkoitusten ennalta ehkäisevä ”ylitehokas” estäminen ja käyttäjille järjestelmällisesti langetettu velvollisuus osoittaa käytön oikeutus johtaisivat lyhyellä tai pitkällä aikavälillä sanan- ja luomisen vapauden tukahduttamiseen (”chilling effect”), mikä näkyisi kyseisten käyttäjien toiminnan vähenemisenä. ( 224 )

188.

Toisaalta verkon tiedonvaihdon erityispiirre on ennen muuta sen nopeus. Yleisö hakee tietyntyyppisiä sisällönjakopalveluihin ladattuja sisältöjä, erityisesti ajankohtaisiin tapahtumiin liittyviä sisältöjä, vain lyhyen aikaa. ( 225 ) Tällaiset sisällöt siis vanhenevat hyvin usein muutamassa päivässä. Jos tällaisten sisältöjen asettaminen verkkoon viivästyy siksi, että ne estetään järjestelmällisesti edeltä käsin, vaarana on, että ne menettävät täysin ajankohtaisuutensa ja yleisen mielenkiinnon. Toisin kuin Espanjan ja Ranskan hallitukset, katson näin ollen, että tällainen järjestelmällinen estäminen olisi erittäin ongelmallista, vaikka se olisikin vain ”tilapäistä”, koska sisältöjen asettaminen verkkoon sen jälkeen, kun käyttäjien valitukset on tutkittu, ei voisi korvata käyttäjien sananvapaudelle aiheutunutta vahinkoa. ( 226 )

189.

Toiseksi huomautan, että unionin tuomioistuin korostaa viimeaikaisessa oikeuskäytännössään tarvetta ”turvata [tekijänoikeutta koskevien] poikkeusten ja rajoitusten tehokas vaikutus”, kun otetaan huomioon niiden merkitys kyseessä olevien oikeuksien ja etujen välisen ”oikeudenmukaisen tasapainon” ylläpitämiselle erityisesti silloin, kun niillä pyritään takaamaan sananvapauden kunnioittaminen, kuten tapauksissa, joissa aineistoja käytetään lainaus-, arvostelu- tai selostustarkoituksiin ja karikatyyreihin, parodioihin tai pastisseihin. ( 227 )

190.

Juuri näiden poikkeusten ja rajoitusten ”tehokkaan vaikutuksen turvaamiseksi” on mielestäni tärkeää varmistaa, ettei riitautettujen säännösten nojalla toteutetuilla ennalta ehkäisevillä toimenpiteillä rajoiteta järjestelmällisesti käyttäjien oikeutta niiden käyttämiseen. Mikäli oikeudenhaltijoilla on digitaaliympäristössä suojattujen aineistojensa valvontaan mahdollisuudet, joita vastaavia ei ole löydettävissä ”todellisesta maailmasta” – koska kerran sisällöntunnistusvälineet antavat heille käytännöllisesti katsoen keinot estää kyseisen aineiston kaiken käytön, myös sellaisiin käyttötarkoituksiin, kuten parodiaan, jotka eivät kuulu niiden yksinoikeuden piiriin – asianomaisten poikkeusten ja rajoitusten varjeleminen on entistäkin aiheellisempaa. Tältä osin vaarana on, että tiettyjä henkisen luomistyön tuloksia suojeltaisiin mahdollisimman laajasti muiden, sosiaalisesti aivan yhtä toivottavien luomusten kustannuksella. ( 228 )

191.

Nähdäkseni kaikesta edellä esitetystä seuraa, että kun direktiivin 2019/790 asianomaisia riitautettuja säännöksiä ja 17 artiklan 7 kohtaa luetaan yhdessä, niiden suodatustoimenpiteiden, joita sisällönjakopalvelujen tarjoajien on toteutettava, on täytettävä seuraavat kaksi kumulatiivista velvoitetta: niillä on pyrittävä ehkäisemään sellaisten sisältöjen verkkoon asettaminen, joissa toisinnetaan laittomasti oikeudenhaltijoiden yksilöimiä teoksia ja muita suojattuja aineistoja, ja samalla niiden on oltava estämättä sellaisten sisältöjen saatavuutta, joissa kyseisiä aineistoja toisinnetaan laillisesti.

192.

Toisin kuin kantaja väittää, sisällönjakopalvelujen tarjoajat eivät siis voi ”käyttää kaikkia käytettävissä olevia keinoja” oikeudenhaltijoiden immateriaalioikeuksien suojelemiseksi. ( 229 ) Niiden ”parhaansa mukaan toteuttamia toimia” ja ”huolellista ammatinharjoittamista” on tältä osin luettava direktiivin 2019/790 17 artiklan 7 kohdan valossa. Koska kyseisten palveluntarjoajien ammatinharjoittaminen perustuu kanssakäymiseen yhtäältä käyttäjien, toisaalta oikeudenhaltijoiden kanssa, niiden on toimittava ”huolellisesti” molempiin ryhmiin nähden.

193.

Direktiivin 2019/790 17 artiklan 7 kohdassa asianomaiset palveluntarjoajat – kuten myös jäsenvaltioiden hallinto- ja oikeusviranomaiset niiden valvoessa kyseisen artiklan täytäntöönpanoa ( 230 ) – velvoitetaan siis ottamaan huomioon toteuttamiensa suodatustoimenpiteiden sivuvaikutukset. ( 231 ) Ne eivät näin ollen voi ennalta ehkäisevästi ja järjestelmällisesti estää sisältöjä, jotka esimerkiksi kuuluvat tekijänoikeutta koskevien poikkeusten ja rajoitusten piiriin. Niiden on huolehdittava edeltä käsin käyttäjien oikeuksien kunnioittamisesta. Pyydän unionin tuomioistuinta toteamaan tulevassa tuomiossaan yksiselitteisesti, että tämä on asianomaisen 17 artiklan oikea tulkintatapa.

194.

Direktiivin 2019/790 17 artiklan 8 kohdassa säädetään, että ”[tämän artiklan] soveltaminen ei saa johtaa yleiseen seurantavelvoitteeseen”. Näin ollen riitautettuja säännöksiä on luettava myös tämän kohdan valossa.

195.

Vahvistamalla tällaisen ”velvoitteen” ( 232 ) unionin lainsäätäjä on mielestäni asettanut toisen merkittävän suojakeinon sananvapauden turvaamiseen. Tällä kiellolla nimittäin rajataan niiden suodatustoimenpiteiden ulottuvuutta, joita välittäjinä toimivilta palveluntarjoajilta ja nyt käsiteltävässä tapauksessa sisällönjakopalveluiden tarjoajilta voidaan odottaa.

196.

Tuomio Glawischnig-Piesczek, jonka olen jo aiemmin maininnut, ( 233 ) on tässä yhteydessä opettavainen. Kyseisessä tuomiossa unionin tuomioistuin tulkitsi asianomaista kieltoa direktiivin 2000/31 15 artiklan mukaisessa muodossa ja totesi, että sosiaalisen verkoston ylläpitäjälle voitiin asettaa tuomioistuimen määräyksellä velvollisuus etsiä asianomaiseen verkostoon asetetuista tiedoista ”täsmällistä tietoa, jonka sisällön – – toimivaltainen tuomioistuin on analysoinut ja arvioinut ja jonka se on arviointinsa päätteeksi todennut laittomaksi”. ( 234 ) Tuomioistuin saattoi näin ollen vaatia, että ylläpitäjä estää pääsyn kaikkiin laittomien tietojen kanssa samassa sanamuodossa esitettyihin tietoihin. Määräys voitiin ulottaa koskemaan myös vastaavia tietoja, kunhan tämä ei edellytä asianomaiselta ylläpitäjältä tietojen laillisuuden ”itsenäistä arvioimista” vaan se voi sen sijaan ”käyttää automatisoituja tutkimistekniikoita ja ‑välineitä”. ( 235 )

197.

Tästä käy yleisesti ilmi, että vaikka välittäjinä toimivilla palveluntarjoajilla on teknisesti hyvät edellytykset torjua tiettyjä laittomia tietoja, joita levitetään niiden palvelujen kautta, ( 236 ) niiden ei pidä odottaa tekevän ”itsenäisiä arviointeja” kyseisten tietojen laillisuudesta. Tällaisilla välittäjinä toimivilla palveluntarjoajilla ei yleensä ole vaadittavaa asiantuntemusta eikä varsinkaan tarvittavaa riippumattomuutta – etenkään, kun niihin kohdistuu riski raskaasta vastuusta. ( 237 ) Niistä ei siis voida tehdä verkkotoiminnan laillisuuden tuomareita, joiden vastuulla olisi ratkaista monimutkaisia oikeudellisia kysymyksiä. ( 238 )

198.

Näin ollen ”liian tehokkaan estämisen” riskin minimoimiseksi ja siten sananvapautta koskevan oikeuden kunnioittamisen takaamiseksi välittäjänä toimivalla palveluntarjoajalla voi mielestäni olla ainoastaan velvollisuus suodattaa ja estää niitä tietoja, joiden laittomuuden tuomioistuin on ennakolta vahvistanut, tai muussa tapauksessa tietoja, joista laittomuus käy suoraan selvästi ilmi eritoten ilman tarvetta tarkastella tietojen kontekstia. ( 239 )

199.

Huomautan myös, että valvontavelvoitteet, joita Euroopan ihmisoikeustuomioistuin piti perusteltuina tuomiossaan Delfi A.S. v. Viro, koskivat tietoja, jotka olivat täysin selvästi laittomia. ( 240 ) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on myöhemmässä oikeuskäytännössään täsmentänyt, että kun kyse on tiedoista, joiden laittomuus ei ole suoraan selvää ja jotka edellyttävät kontekstin tarkastelua, tällaista valvontaa ei voida edellyttää. ( 241 ) Tällaisten tietojen tapauksessa tietojen poistaminen edellyttää asianmukaisesti perusteltua ilmoitusta, jossa annetaan sellaisia tietoja asianomaisten tietojen kontekstista, joiden perusteella laittomuus on ilmeistä, tai, mikäli tällainen ilmoitus ei tässä yhteydessä riitä, tuomioistuimen määräystä.

200.

Erityisesti, kuten olen selostanut ratkaisuehdotuksessani YouTube ja Cyando, ( 242 ) tekijänoikeuslainsäädännön osaksi saatettuna tuomiosta Glawischnig-Piesczek seuraa, että vaikka välittäjänä toimivaa palveluntarjoajaa ei direktiivin 2000/31 15 artiklan mukaisesti voitaisi velvoittaa säilyttämiensä tietojen yleiseen suodatukseen kaikkien mahdollisten oikeudenloukkausten etsimiseksi, kyseinen säännös ei olisi lähtökohtaisesti esteenä sille, että kyseinen palveluntarjoaja olisi velvollinen estämään tietyn tiedoston, jossa suojattua teosta käytetään laittomasti, minkä tuomari on ennakolta todennut. Kyseinen säännös ei siis olisi tältä osin esteenä sille, että palveluntarjoaja velvoitettaisiin tunnistamaan ja estämään paitsi kyseisen tiedoston identtiset kopiot myös muut vastaavat tiedostot eli tiedostot, joissa kyseistä teosta käytetään samalla tavoin.

201.

Tämä tulkinta voidaan mielestäni ulottaa soveltuvin osin koskemaan myös direktiivin 2019/790 17 artiklan 8 kohtaa. Sikäli kuin tuomioistuin ei ole ennakolta vahvistanut suodatettavien sisältöjen laittomuutta kyseiseen 17 artiklaan perustuvassa järjestelmässä, suodatus voi – sen perusteella, mitä tämän ratkaisuehdotuksen 198 kohdassa on selostettu – tarkoittaa ainoastaan täysin selvästi oikeuksia loukkaavien sisältöjen etsintää oikeudenhaltijoiden toimittamien tietojen perusteella. Kyseisen 8 kohdan valossa luettujen riitautettujen säännösten nojalla suodatustoimenpiteiden, joita sisällönjakopalvelujen tarjoajien on kyseisten riitautettujen säännösten mukaisesti toteutettava, on mielestäni rajoituttava koskemaan sisältöjä, jotka ovat ”identtisiä” oikeudenhaltijoiden tunnistamien teosten ja muiden suojattujen sisältöjen kanssa tai jotka ”vastaavat” niitä. ( 243 )

202.

Edellisessä kohdassa mainittu ensimmäinen ryhmä koskee konkreettisesti oikeudenhaltijoiden yksilöimien teosten ja muiden suojattujen aineistojen identtisiä jäljennöksiä ilman lisättyjä elementtejä tai lisäarvoa. Toinen ryhmä viittaa sisältöihin, joissa näitä aineistoja toisinnetaan samalla tavalla mutta niihin on sisällytetty epäolennaisia muutoksia, jotta yleisö ei erottaisi niitä alkuperäisestä aineistosta (esimerkiksi sellaiset tapaukset, joissa sisältöön tehdään yksinkertaisia teknisiä muutoksia suodatusjärjestelmän kiertämiseksi, mukaan lukien kuvakoon muuttaminen, kuvan kääntäminen tai kuvanopeuden muuttaminen). ( 244 ) Näiden kahden sisältöryhmän tunnistaminen ei edellytä sisällönjakopalvelujen tarjoajilta niiden laillisuuden ”itsenäistä arviointia”, koska oikeudenloukkaus näyttää oikeudenhaltijoiden toimittamien ”merkityksellisten ja tarvittavien” tietojen perusteella täysin selvältä, ja tunnistus voidaan suorittaa ”automatisoitujen tutkimistekniikoiden ja ‑välineiden” avulla. ( 245 )

203.

Sitä vastoin sisällönjakopalvelujen tarjoajilta ei voida edellyttää sitä, että ne suodattaisivat ennalta ehkäisevästi myös sisällöt, jotka kylläkin toisintavat oikeudenhaltijoiden yksilöimiä teoksia ja suojattuja aineistoja mutta eroavat selvästi edellä mainituista sisältöryhmistä, kuten sisällöt, joissa otteita teoksista käytetään uudelleen toisenlaisissa konteksteissa, tai ”muokatut” sisällöt, ja jotka voivat kuulua tekijänoikeutta koskevien poikkeusten ja rajoitusten piiriin. Oikeuksia loukkaavan sisällön tunnistaminen tästä joukosta edellyttäisi palveluntarjoajilta ”itsenäistä arviointia”, sillä niiden täytyisi arvioida kyseisten käyttötapojen kontekstia. Kuten Puolan tasavalta katsoo, tekijänoikeusalan monimutkaisia kysymyksiä, jotka koskevat muun muassa poikkeusten ja rajoitusten täsmällistä ulottuvuutta, ei voida jättää sisällönjakopalvelujen tarjoajien ratkaistaviksi. Asianomaisten palveluntarjoajien tehtävänä ei ole määrittää verkon luovan toiminnan rajoja arvioimalla omatoimisesti esimerkiksi sitä, täyttääkö sisältö, jonka käyttäjä haluaa ladata palveluun, parodian vaatimukset. Tällaisen tehtävän antaminen synnyttäisi sisältöjen ”liian tehokkaan estämisen” riskin, jota ei voida hyväksyä. Tällaiset kysymykset on jätettävä tuomarin ratkaistaviksi.

204.

Edellisistä jaksoista mielestäni ilmenee, että direktiivin 2019/790 17 artikla sisältää riittäviä suojakeinoja, joilla voidaan rajata riitautetuista säännöksistä aiheutuvan sananvapautta koskevan oikeuden rajoituksen laajuutta.

205.

Yhtäältä kyseisen artiklan 7 kohdan mukaisesti sisällönjakopalvelujen tarjoajat eivät saa riitautettujen säännösten nojalla ennalta ehkäisevästi estää kaikkia sellaisia sisältöjä, myös mahdollisia laillisia sisältöjä, joissa toisinnetaan oikeudenhaltijoiden yksilöimiä teoksia ja muita suojattuja aineistoja. Toisaalta kyseisen artiklan 8 kohdan nojalla nämä palveluntarjoajat voidaan velvoittaa tunnistamaan ja estämään vain sellaiset sisällöt, jotka ovat tällaisten aineistojen kanssa ”identtisiä” tai jotka ”vastaavat” niitä, toisin sanoen sisällöt, joiden laittomuutta voidaan pitää täysin selvänä oikeudenhaltijoiden toimittamien ”merkityksellisten ja tarvittavien” tietojen perusteella. Tällaisissa tapauksissa, joissa oikeuksien loukkaaminen on erittäin todennäköistä, nämä sisällöt voidaan olettaa laittomiksi. Näin ollen niiden ennalta ehkäisevä estäminen on oikeasuhteista, ja asianomaisten käyttäjien tehtäväksi jää tällöin osoittaa niiden laillisuus – esimerkiksi se, että heillä on aineistoon lisenssi tai että teos on todellisuudessa vapaa tekijänoikeuksista ( 246 ) – valitusmekanismin kautta. Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että riitautetuissa säännöksissä sisällönjakopalvelujen tarjoajille asetettu velvoite ”toteuttaa toimia parhaansa mukaan” tarkoittaa asianomaisten täysin selvien oikeuksia loukkaavien sisältöjen estämistä. ( 247 )

206.

Sen sijaan kaikissa monitulkintaisissa tilanteissa (esimerkiksi silloin, kun on kyse teoksista poimituista lyhyistä otteista pidempien sisältöjen osana tai ”muokatuista” teoksista), joissa eritoten voitaisiin kohtuudella nähdä sovellettavan tekijänoikeutta koskevia poikkeuksia ja rajoituksia, asianomaisia sisältöjä ei voida ottaa ennalta ehkäisevän estämistoimenpiteen kohteeksi.

207.

Kuten parlamentti, neuvosto ja komissio ovat korostaneet, direktiivin 2019/790 17 artiklan 7 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetty tulosta koskeva velvoite, jossa määrätään, ettei laillisten sisältöjen verkkoon asettamista saa estää, on tässä yhteydessä pakottavampi kuin riitautetuista säännöksistä aiheutuvat velvoitteet ”toteuttaa toimia parhaansa mukaan”, jotka ovat keinoihin liittyviä velvoitteita. ( 248 ) Tämä merkitsee sitä, että unionin lainsäätäjä on – nähdäkseni perustellusti – pyrkinyt varmistamaan, että sisällönjakopalvelujen tarjoajat asettavat tällaisessa tilanteessa sananvapauden etusijalle. Toisin sanoen lainsäätäjä on katsonut, että laillisia sisältöjä estävät ”väärät positiiviset” tapaukset olisivat vakavampia kuin tiettyjä laittomia sisältöjä sallivat ”väärät negatiiviset” tapaukset.

208.

Kuten parlamentti, neuvosto ja komissio ovat katsoneet, tällaisissa monitulkintaisissa tilanteissa asianomaiset sisällöt on siis oletettava laillisiksi, eikä niiden verkkoon asettamista voida näin ollen rajoittaa.

209.

Sellaisten käytännön ratkaisujen määrittäminen on vaikeaa, jotka tekisivät mahdolliseksi tämän kahtiajaon toteuttamisen automaattisilla sisällöntunnistusvälineillä, joita sisällönjakopalvelujen tarjoajien pitää useissa tilanteissa käyttää. Kantaja on lisäksi väittänyt, että unionin lainsäätäjä ei ole säätänyt direktiivissä 2019/790 tältä osin minkäänlaista konkreettista ratkaisua.

210.

Mielestäni unionin lainsäätäjän kuuluu kuitenkin, kuten olen todennut, säätää niiden suojakeinojen pääsisällöstä, jotka ovat tarpeen niiden riskien minimoimiseksi, joita riitautetuista säännöksistä aiheutuu sananvapauden alalla. Sen sijaan, kuten neuvosto on todennut, koska nyt käsiteltävässä asiassa on kyse alasta, jolla on toteutettava teknisiä toimenpiteitä, ja kun otetaan huomioon se, että direktiivin 2019/790 17 artiklaa sovelletaan erityyppisiin palveluntarjoajiin, palveluihin ja suojattuihin aineistoihin, jäsenvaltioiden ja komission pitää konkretisoida asianomaisten suojakeinojen yksityiskohdat. ( 249 )

211.

Käytännössä tällaisissa ratkaisuissa sisällöntunnistusvälineisiin on sisällytettävä parametreja, joiden avulla ”täysin selvä” voidaan erottaa monitulkintaisesta. Ratkaisu voi vaihdella kyseessä olevien suojattujen aineistojen lajien ja poikkeusten mukaan. Ratkaisuissa on esimerkiksi kiinnitettävä huomiota välineiden tunnistamiin vastaavuustasoihin sekä asetettava raja-arvoja, joiden ylittävät sisällöt voidaan perustellusti estää automaattisesti ja joiden alittaviin sisältöihin voidaan kohtuudella mahdollisesti soveltaa jotakin poikkeusta, kuten lainauspoikkeusta. ( 250 ) Tällainen ratkaisu voitaisiin yhdistää mekanismiin, jonka avulla käyttäjät voisivat sisällön verkkoon asettamisen yhteydessä tai välittömästi sen jälkeen ilmoittaa (flagging), että he katsovat kuuluvansa poikkeuksen tai rajoituksen piiriin, mikä osoittaisi asianomaiselle palveluntarjoajalle, että sen tulisi tehdä kyseiselle sisällölle manuaalinen tarkistus, jotta voidaan selvittää, onko kyseisen poikkeuksen tai rajoituksen soveltaminen selvästi poissuljettua vai kohtuudella mahdollista. ( 251 )

212.

Tällaisten käytännön ratkaisujen määrittämistä erityyppisille palveluntarjoajille, palveluille ja teoksille tai suojatuille aineistoille ei yleisesti voida jättää palveluntarjoajien tehtäväksi eikä, toisin kuin Ranskan hallitus väittää, uskoa täysin oikeudenhaltijoiden vastuulle. ( 252 ) Kun otetaan huomioon, miten tärkeitä kyseiset ratkaisut ovat käyttäjien sananvapaudelle, niitä ei pidä antaa määritellä läpinäkymättömällä tavalla ainoastaan kyseisten yksityisten osapuolten toimesta, vaan ne on määriteltävä avoimesti viranomaisten valvonnassa.

213.

Mielestäni juuri tässä on hyötyä unionin lainsäätäjän direktiivin 2019/790 17 artiklan 10 kohdassa tarkoittamasta sidosryhmien välisestä vuoropuhelusta. Asianomaisessa säännöksessä säädetään komission velvollisuudesta järjestää yhteistyössä jäsenvaltioiden kanssa vuoropuhelua sisällönjakopalvelujen tarjoajien, oikeudenhaltijoiden, käyttäjien järjestöjen ja muiden asianomaisten sidosryhmien kesken, jotta voidaan keskustella ”parhaista käytännöistä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien ja oikeudenhaltijoiden välistä yhteistyötä varten”. Tämän perusteella komission on annettava ohjeistusta kyseisen 17 artiklan soveltamisesta erityisesti riitautettujen säännösten täytäntöönpanotavan osalta. Tässä prosessissa on ”erityisesti otettava huomioon””tarve tasapainottaa perusoikeudet sekä poikkeusten ja rajoitusten käyttö”. Komission on siten sidosryhmien avustuksella ehdotettava käytännön ratkaisuja, jotka mahdollistavat riitautettujen säännösten täytäntöönpanon kyseisen 17 artiklan 7 ja 8 kohdan mukaisesti. ( 253 )

214.

Täsmennän vielä, että – kuten komissio katsoo – direktiivin 2019/790 17 artiklan 7 kohdassa säädetty velvollisuus ei merkitse sitä, että mekanismit, jotka johtaisivat merkityksettömän pieneen määrään ”vääriä positiivisia” tapauksia, olisivat automaattisesti asianomaisen säännöksen vastaisia – tämä vastaa sitä, mitä totesin tämän ratkaisuehdotuksen 183 kohdassa. Virheprosentin on kuitenkin oltava mahdollisimman pieni. Tästä seuraa, että niissä tilanteissa, joissa tekniikan tämänhetkisessä kehitysvaiheessa ei olisi mahdollista käyttää esimerkiksi tietynlaisiin teoksiin ja suojattuihin aineistoihin automaattista suodatusvälinettä ilman, että ”väärien positiivisten” tapausten määrä nousisi huomattavaksi, tällaisen välineen käyttämistä ei nähdäkseni kyseisen 7 kohdan nojalla voida sallia. ( 254 )

215.

Tässä ratkaisuehdotuksessa ehdotettua tulkintaa ei voida asettaa kyseenalaiseksi Espanjan ja Ranskan hallitusten väitteellä, jonka mukaan olisi välttämätöntä estää ennalta ehkäisevästi kaikki sisällöt, joissa toisinnetaan kokonaan tai osittain oikeudenhaltijoiden tunnistamia suojattuja aineistoja, jotta voidaan kokonaisuudessaan poistaa riski laittoman sisällön levittämisestä sisällönjakopalvelussa, koska tällaisesta levityksestä voisi aiheutua niille ”peruuttamatonta” vahinkoa, kun otetaan huomioon tietojenvaihdon nopeus internetissä.

216.

Vaikka yritys asettaa verkkoon selvästi oikeuksia loukkaavaa sisältöä synnyttää vakavan ja välittömän vahingon riskin, joka oikeuttaa ryhtymisen kyseisen sisällön ennalta ehkäisevään estämistoimenpiteeseen, ( 255 ) asianomaiset oikeudenhaltijat eivät voi edellyttää, että niiden oikeuksien mahdolliseen loukatuksi tulemiseen olisi ”nollariski”, kuten olen todennut tämän ratkaisuehdotuksen 184 kohdassa. Olisi nähdäkseni suhteetonta soveltaa tämänkaltaisia toimenpiteitä kaikissa mahdollisissa – kiistanalaisemmissa – vahinkotapauksissa, joita voi aiheutua esimerkiksi ”muokatuista” sisällöistä, jotka voivat kuulua tekijänoikeutta koskevien poikkeusten ja rajoitusten piiriin ja jotka eivät ole suorassa kilpailussa suojattujen alkuperäisten aineistojen kanssa. ( 256 ) Kyseisissä tilanteissa tällaisten ennalta ehkäisevien toimenpiteiden toteuttaminen uhkaisi sen sijaan aiheuttaa ”peruuttamatonta” vahinkoa sananvapaudelle syistä, joita olen selostanut tämän ratkaisuehdotuksen 188 kohdassa.

217.

Unionin tuomioistuin on sitä paitsi toistuvasti todennut, että ”perusoikeuskirjan 17 artiklan 2 kohdasta ei mitenkään ilmene, että immateriaalioikeudet olisivat koskemattomia ja että niiden suoja olisi välttämättä siis taattava ehdottomasti”. ( 257 )

218.

Tässä ratkaisuehdotuksessa ehdotetussa tulkinnassa oikeudenhaltijoita ei myöskään jätetä ilman suojaa kyseisten monitulkintaisten sisältöjen yhteydessä. Tarkoituksena ei etenkään ole tinkiä yleisölle välittämistä koskevan oikeuden ulottuvuudesta sellaisenaan. ( 258 ) Se, että tiettyjä sisältöjä, joissa toisinnetaan laittomasti teoksia ja muita suojattuja aineistoja, ei estetä heti niiden verkkoon asettamisen hetkellä, ei estä oikeudenhaltijoita esimerkiksi ( 259 ) vaatimasta kyseisten sisältöjen poistamista sekä pysyvää estämistä direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan c alakohdan mukaisesti ilmoituksella, ( 260 ) jossa perustellaan, miksi esimerkiksi poikkeusta ei pitäisi voida soveltaa. ( 261 ) Palveluntarjoajan pitäisi puolestaan arvioida ilmoitusta huolellisesti ja päättää, onko sisällön laittomuus saatujen uusien tietojen perusteella ilmeistä. ( 262 ) Mikäli asia olisi näin, asianomaisen palveluntarjoajan pitäisi vastuulta välttyäkseen viipymättä estää pääsy sisältöön tai poistaa se verkkosivustoltaan. Kuten komissio korostaa, direktiivin 2019/790 johdanto-osan 66 perustelukappaleen toisesta kappaleesta ( 263 ) ilmenee, että unionin lainsäätäjä oli säätänyt, että tietyissä tapauksissa tämä menettelytapa on ainoa keino varmistaa, ettei tietty sisältö ole saatavilla. Mikäli laittomuus ei olisi annettujen selitysten perusteella ilmeistä sen takia, että kyseessä olevaan sisältöön liittyy monimutkaisia ja/tai uusia tekijänoikeuslainsäädäntöä koskevia oikeudellisia kysymyksiä, tuomioistuimen, jolla on yksinomainen toimivalta tällaisten kysymysten ratkaisemiseen, on lähtökohtaisesti puututtava asiaan. Oikeudenhaltijoiden tulee näin ollen eritoten direktiivin 2001/29 8 artiklan 3 kohdan nojalla saattaa asia oikeusviranomaisen käsiteltäväksi, jotta asianomainen viranomainen antaa sisällöstä ratkaisun ja, mikäli sisältö todetaan laittomaksi, määrää sen estettäväksi.

219.

Kuten parlamentti on perustellusti huomauttanut, tällä tavalla varmistetaan ”oikeudenmukainen tasapaino” yhtäältä niiden toimien, joita käyttäjiltä edellytetään tietyissä tapauksissa heidän sisältönsä verkkoon asettamiseksi, ja toisaalta niiden toimien välillä, joita oikeudenhaltijoilta edellytetään toisissa tapauksissa sisältöjen poistamiseksi. ( 264 )

220.

Kaiken edellä esitetyn perusteella riitautetuista säännöksistä, sellaisina kuin niitä on tässä ratkaisuehdotuksessa tulkittu, johtuva sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta koskevan oikeuden käytön rajoittaminen täyttää kaikki perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa säädetyt edellytykset. Asianomainen rajoitus on näin ollen mielestäni perusoikeuskirjan mukainen. Puolan tasavallan kanne on näin ollen mielestäni hylättävä. ( 265 )

221.

Tämän ratkaisuehdotuksen laatimisen jälkeen sinä aikana, kun ratkaisuehdotus oli käännettävänä unionin tuomioistuimen asianomaisissa yksiköissä, julkaistiin kaksi tärkeää asiakirjaa.

222.

Yhtäältä annettiin tuomio YouTube ja Cyando. ( 266 ) Unionin tuomioistuimen kyseisessä tuomiossa direktiivien 2000/31 ja 2001/29 osalta esittämä päättely, jota en voi tarkastella tässä yksityiskohtaisesti, ei mielestäni aseta kyseenalaiseksi tässä ratkaisuehdotuksessa esitettyjä näkemyksiä. ( 267 )

223.

Toisaalta komissio on julkaissut ohjeistuksensa direktiivin 2019/790 17 artiklan soveltamisesta. ( 268 ) Tässä ohjeistuksessa pääasiassa toistetaan komission unionin tuomiostuimelle esittämät näkemykset, jotka heijastelevat tämän ratkaisuehdotuksen 158–219 kohdassa esitettyjä selityksiä. Mainitussa ohjeistuksessa todetaan kuitenkin myös uusi seikka, nimittäin, että oikeudenhaltijoilla pitäisi olla mahdollisuus ”merkitä” (earmark) aineistoja, joiden luvaton verkkoon asettaminen ”voisi aiheuttaa heille merkittävää taloudellista haittaa”. Asianomaisten palveluntarjoajien pitäisi käsitellä tällaisia aineistoja erityisellä huolellisuudella. Lisäksi todetaan, että nämä viimeksi mainitut eivät täyttäisi velvoitteitaan, joiden mukaan heidän on toteutettava toimia ”parhaansa mukaan”, jos ne sallisivat kyseisiä aineistoja toisintavien sisältöjen verkkoon asettamisen tällaisista ”merkinnöistä” huolimatta. Mikäli tämä pitää ymmärtää niin, että asianomaisten palveluntarjoajien pitäisi edeltä käsin estää sisällöt pelkästään sen perusteella, että oikeudenhaltijat väittävät, että niistä voi aiheutua heille merkittävä taloudellinen riski (ohjeistuksessa ei esitetä muita perusteita, joilla ”merkintämekanismi” rajattaisiin objektiivisesti tiettyihin erityistilanteisiin ( 269 )), silloinkin, kun kyseiset sisällöt eivät olisi täysin selvästi oikeuksia loukkaavia, en voi yhtyä tähän kantaan joutumatta tinkimään tässä ratkaisuehdotuksessa esittämistäni näkemyksistä.

224.

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska Puolan tasavallan kanne on mielestäni hylättävä ja koska parlamentti ja neuvosto ovat vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, asianomainen jäsenvaltio on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Espanjan ja Ranskan hallitusten sekä komission, jotka ovat asiassa väliintulijoina, on kuitenkin työjärjestyksen 140 artiklan 1 kohdan mukaisesti vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan.

225.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin