EUR-Lex Access to European Union law

Back to EUR-Lex homepage

This document is an excerpt from the EUR-Lex website

Document 62018CC0639

Julkisasiamies E. Sharpstonin ratkaisuehdotus 12.3.2020.

ECLI identifier: ECLI:EU:C:2020:206

 JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

ELEANOR SHARPSTON

12 päivänä maaliskuuta 2020 ( 1 )

Asia C-639/18

KH

vastaan

Sparkasse Südholstein

(Ennakkoratkaisupyyntö – Landgericht Kiel (Kielin alueellinen alioikeus, Saksa))

Direktiivi 2002/65/EY – Kuluttajansuoja – Rahoituspalvelut – Etämyynti – Kuluttajaluottosopimus – Liitännäinen korkosopimus – Järjestetty etäpalveluntarjontamenetelmä

1. 

Landgericht Kiel (Kielin alueellinen alioikeus, Saksa) pyytää tässä ennakkoratkaisupyynnössä unionin tuomioistuinta tulkitsemaan ensimmäistä kertaa direktiivin 2002/65/EY ( 2 ) 2 artiklan a alakohtaa ja ”etäsopimuksen” käsitettä. Onko liitännäinen korkosopimus, jolla muutetaan ainoastaan luottosopimuksen korkoa, tässä yhteydessä katsottava ”sopimukseksi”, johon sovelletaan direktiivin 2002/65/EY säännöksiä? Entä millä perustein määritetään, onko sopimus, jonka sopimuspuolet eli palvelujen tarjoaja ja kuluttaja eivät ole sopimusta tehtäessä samanaikaisesti fyysisesti läsnä, mainitun direktiivin 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettu etäsopimus?

Unionin oikeus

EUT-sopimus

2.

SEUT 12 artiklan mukaan ”kuluttajansuojaa koskevat vaatimukset otetaan huomioon unionin muita politiikkoja ja muuta toimintaa määriteltäessä ja toteutettaessa”.

Euroopan unionin perusoikeuskirja

3.

Euroopan unionin perusoikeuskirjan ( 3 ) 38 artiklassa määrätään, että ”unionin politiikoissa varmistetaan korkeatasoinen kuluttajansuoja”.

Direktiivi 97/7/EY

4.

Kuluttajansuojasta etäsopimuksissa annettu direktiivi 97/7 oli ensimmäinen toimenpide, jonka tavoitteena oli lähentää kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisiä etäsopimuksia koskevia jäsenvaltioiden lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä. ( 4 )

5.

Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan ”etäsopimuksella” tarkoitetaan ”elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välistä, tavaraa tai palvelusta koskevaa sopimusta, joka tehdään elinkeinonharjoittajan järjestämän sellaisen etämyynti- tai palvelutarjontamenetelmän avulla, jossa käytetään yksinomaan yhtä tai useampaa etäviestintävälinettä sopimuksen tekemiseen asti, mukaan lukien sopimuksen tekeminen”.

6.

Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen luetelmakohdan alkuperäinen versio korvattiin direktiivin 2002/65 18 artiklalla, jossa täsmennettiin, että direktiivin 97/7 soveltamisalaan eivät kuulu sellaisia rahoituspalveluja koskevat sopimukset, joihin sovelletaan direktiiviä 2002/65.

Direktiivi 2002/65/EY

7.

Direktiivin 2002/65/EY johdanto-osan perustelukappaleissa esitetään seuraavat toteamukset: ”Sisämarkkinoilla on kuluttajien edun mukaista, että ketään syrjimättä heidän käytettävissään on mahdollisimman laaja valikoima – – saatavilla olevia rahoituspalveluja – –. Kuluttajille olennaisesti kuuluvan valinnanvapauden takaamiseksi korkea kuluttajansuojan taso on tarpeen, jotta kuluttajien luottamus etämyyntiin lisääntyisi.” ( 5 )”Tällä direktiivillä olisi turvattava korkea kuluttajansuojan taso rahoituspalvelujen vapaan liikkuvuuden varmistamiseksi.” ( 6 )”Tämä direktiivi kattaa kaikki rahoituspalvelut, joita voidaan tarjota etäpalveluna.” ( 7 )”Etäsopimuksiin liittyy etäviestintävälineiden käyttö, ja erilaisia viestintävälineitä käytetään osana etämyynti- tai etäpalvelujen tarjoamisjärjestelmiä, joissa palvelujen tarjoaja ja kuluttaja eivät ole yhtä aikaa läsnä. Näiden viestintävälineiden jatkuva kehitys edellyttää periaatteiden määrittelemistä myös niille välineille, jotka eivät vielä ole laajasti käytössä. Tämän vuoksi sellaisia sopimuksia, joita koskevat tarjoukset, neuvottelut ja päätökset tehdään etäältä, on pidettävä etäsopimuksina.” ( 8 )”Sopimus, johon sisältyy sarja peräkkäisiä tai erillisiä, ajan mittaan toteutettavia, luonteeltaan samankaltaisia liiketoimia, voi olla luonteeltaan oikeudellisesti erilainen eri jäsenvaltioissa. On kuitenkin tärkeää, että tätä direktiiviä sovelletaan samalla tavalla kaikissa jäsenvaltioissa. Sen vuoksi olisi katsottava, että tämän direktiivin säännöksiä sovelletaan ensimmäiseen sarjan peräkkäisistä tai erillisistä, ajan mittaan toteutettavista, luonteeltaan samankaltaisista liiketoimista, jos niiden voidaan katsoa muodostavan kokonaisuuden, riippumatta siitä, onko liiketoimesta tai liiketoimien sarjasta tehty yksi sopimus vai erillisiä peräkkäisiä sopimuksia.” ( 9 )”’Alkuperäisen palvelusopimuksen’ katsotaan muodostuvan esimerkiksi pankkitilin avaamisesta, luottokortin hankkimisesta tai salkunhoitosopimuksen tekemisestä; ’liiketoimia’ ovat esimerkiksi rahan tallettaminen pankkitilille tai sen nosto pankkitililtä, luottokorttimaksut sekä salkunhoitosopimuksen puitteissa tehdyt liiketoimet. Lisättäessä uusia kohtia alkuperäiseen palvelusopimukseen, esimerkkinä mahdollisuus käyttää sähköistä maksuvälinettä yhdessä henkilöllä olevan pankkitilin kanssa, kyseessä ei ole ’liiketoimi’ vaan lisäsopimus, johon sovelletaan tätä direktiiviä. Jos kuluttaja merkitsee uusia osuuksia samasta yhteissijoitusrahastosta, on kyseessä yksi ’peräkkäisistä luonteeltaan samankaltaisista liiketoimista’.” ( 10 )”Tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluu rahoituspalvelujen tarjoajan hoitama palvelujen tarjoamisjärjestelmä, ja sen soveltamisalan ulkopuolelle pyritään jättämään ainoastaan täysin tilapäisesti ja etäsopimusten tekemiseen tähtäävien kaupallisten rakenteiden ulkopuolella tarjottavat palvelut.” ( 11 )”Etäviestintävälineiden käyttö ei saisi johtaa kuluttajalle annettavan tiedon rajoittamiseen perusteettomasti. Avoimuuden varmistamiseksi tässä direktiivissä säädetään vaatimukset kuluttajalle annettavien tietojen riittävästä tasosta sekä ennen sopimuksen tekemistä että sen jälkeen.” ( 12 )”Parhaan mahdollisen kuluttajansuojan varmistamiseksi on tärkeää, että kuluttajalle tiedotetaan riittävästi tämän direktiivin säännöksistä ja mahdollisista tämän alan käytännesäännöistä ja kuluttajan oikeudesta peruuttaa sopimus.” ( 13 )

8.

Direktiivin 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tämän direktiivin tarkoituksena on kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyyntiä koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentäminen.

2.   Tämän direktiivin säännöksiä sovelletaan ainoastaan alkuperäiseen sopimukseen sellaisten rahoituspalveluja koskevien sopimusten osalta, joihin sisältyy alkuperäinen palvelusopimus, jonka jälkeen suoritetaan sarja peräkkäisiä tai erillisiä, ajan mittaan toteutettavia, luonteeltaan samankaltaisia liiketoimia.

Jos alkuperäistä palvelusopimusta ei ole, mutta samojen sopimuspuolten välillä suoritetaan peräkkäisiä, luonteeltaan samankaltaisia liiketoimia, 3 ja 4 artiklaa sovelletaan ainoastaan silloin, kun ensimmäinen liiketoimi tehdään. Jos luonteeltaan samankaltaista liiketointa ei kuitenkaan suoriteta yhden vuoden kuluessa, seuraavan liiketoimen suorittaminen katsotaan uuden liiketoimien sarjan ensimmäisen palvelun tarjoamiseksi, ja näin ollen 3 ja 4 artiklaa sovelletaan.”

9.

Direktiivin 2 artiklan a alakohdan mukaan ”etäsopimuksella” tarkoitetaan ”palvelujen tarjoajan ja kuluttajan välistä rahoituspalveluja koskevaa sopimusta, joka tehdään palvelujen tarjoajan järjestämän sellaisen etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmän avulla, jossa tämä käyttää yksinomaan yhtä tai useampaa etäviestintävälinettä sopimuksen tekemiseen asti sopimuksen tekeminen mukaan luettuna”.

10.

Direktiivin 2 artiklan b alakohdan mukaan ”rahoituspalveluilla” tarkoitetaan ”pankki-, luotto-, vakuutus-, yksilöllisiä eläkejärjestely-, sijoitus- tai maksupalveluja”.

11.

Direktiivin 2 artiklan e alakohdan mukaan ”etäviestintävälineellä” tarkoitetaan ”välinettä, jota voidaan käyttää palvelujen tarjoajan ja kuluttajan välisen palvelun etämyyntiin ilman, että nämä kaksi osapuolta ovat samaan aikaan paikalla”.

12.

Direktiivin 3 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Kuluttajalle on annettava hyvissä ajoin ennen kuin tämä tulee etäsopimuksen tai tarjouksen sitomaksi seuraavat tiedot:

– –

3)

etäsopimuksen osalta

a)

6 artiklassa tarkoitetun peruuttamisoikeuden olemassaolo tai sen puuttuminen ja, jos peruuttamisoikeus on olemassa, sen kesto ja käyttöä koskevat ehdot mukaan lukien tiedot maksusta, joka kuluttajaa voidaan vaatia maksamaan 7 artiklan 1 kohdan perusteella, ja seuraukset tämän oikeuden käyttämättä jättämisestä;

– –

2.   Edellä 1 kohdassa tarkoitetut tiedot, joiden kaupallinen tarkoitus on selvästi ilmaistava, on annettava selkeinä ja ymmärrettävinä käytettyyn etäviestintävälineeseen soveltuvalla tavalla ja noudattaen erityisesti hyvää kauppatapaa sekä periaatteita, joilla suojellaan niitä henkilöitä, kuten alaikäisiä, jotka jäsenvaltioiden lainsäädännön mukaan eivät ole oikeustoimikelpoisia.

– –”

13.

Direktiivin 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kuluttajalla on 14 kalenteripäivää aikaa peruuttaa sopimus seuraamusmaksuitta ja syytä ilmoittamatta. – –

Peruuttamisen määräaika alkaa

joko päivänä, jona sopimus on tehty, lukuun ottamatta henkivakuutusta, jolloin määräaika alkaa päivänä, jona kuluttaja on saanut tiedon sopimuksen tekemisestä;

tai päivänä, jona kuluttaja saa sopimusehdot ja 5 artiklan 1 tai 2 kohdan mukaiset tiedot, jos tämä ajankohta on myöhäisempi kuin ensimmäisessä luetelmakohdassa tarkoitettu.

– –

2.   Peruuttamisoikeutta ei sovelleta

– –

c)

sopimuksiin, jotka kumpikin osapuoli on täyttänyt kokonaisuudessaan kuluttajan nimenomaisesta pyynnöstä ennen kuin kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan.

3.   Jäsenvaltiot voivat säätää, että peruuttamisoikeutta ei sovelleta

a)

luottoihin, jotka on tarkoitettu pääasiassa tontin tai olemassa olevan tai suunnitellun rakennuksen omistusoikeuden hankkimiseen tai säilyttämiseen tai rakennuksen korjaamiseen tai kunnostamiseen; tai

b)

luottoihin, joiden vakuutena on kiinnitys kiinteään omaisuuteen tai kiinteään omaisuuteen liittyvä oikeus; – –

6.   Jos kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan, hänen on ilmoitettava tästä ennen määräajan päättymistä 3 artiklan 1 kohdan 3 alakohdan d alakohdan mukaisesti hänelle annettuja käytännön ohjeita noudattaen ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti todistettavissa olevalla tavalla. Määräaikaa katsotaan noudatetun, jos ilmoitus on lähetetty kirjallisesti tai muulla vastaanottajan saatavilla ja käytettävissä olevalla pysyvällä välineellä ennen määräajan päättymistä.”

14.

Direktiivin 11 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä asianmukaisista seuraamuksista, joita sovelletaan siinä tapauksessa, että palvelujen tarjoaja ei noudata tämän direktiivin soveltamiseksi annettuja kansallisia säännöksiä.

Jäsenvaltiot voivat tätä varten säätää erityisesti, että kuluttaja voi purkaa sopimuksen milloin tahansa kustannuksitta ja seuraamusmaksuitta.

Näiden seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia.”

15.

Direktiivin 18 artiklalla korvataan direktiivin 97/7 3 artiklan 1 kohdan ensimmäinen luetelmakohta. Siinä säädetään, että viimeksi mainittua direktiiviä ei sovelleta sopimuksiin, jotka ”koskevat rahoituspalveluja, joihin sovelletaan – – Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2002/65/EY”.

Kansallinen lainsäädäntö

16.

Saksan siviililain (Bürgerliches Gesetzbuch, jäljempänä BGB) 312 b §:n 1 momentissa, sellaisena kuin se oli voimassa 8.12.2004–22.2.2011, säädettiin seuraavaa: ”Etäsopimukset ovat tavaroiden luovuttamista tai palvelujen, rahoituspalvelut mukaan lukien, suorittamista koskevia sopimuksia, jotka elinkeinonharjoittaja ja kuluttaja tekevät käyttämällä yksinomaan etäviestintävälineitä, paitsi jos sopimusta ei tehdä etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmän avulla. Ensimmäisessä virkkeessä tarkoitettuja rahoituspalveluja ovat pankki-, luotto-, vakuutus-, yksilölliset eläketurva-, sijoitus- tai maksupalvelut.”

17.

BGB:n 312 d §:n 1 ja 2 momentissa, sellaisina kuin ne olivat voimassa 8.12.2004–10.6.2010, säädettiin seuraavaa:

”1)   Etäsopimuksen tehneellä kuluttajalla on 355 §:ssä tarkoitettu peruuttamisoikeus. – –

2)   Peruuttamisen määräaika ei 355 §:n 2 momentin ensimmäisestä virkkeestä poiketen ala ennen 312 c §:n 2 momentin mukaisen tiedonantovelvollisuuden täyttymistä, – – palvelujen tarjoamisessa ei ennen sopimuksen tekopäivää.”

18.

BGB:n 312 d §:n 1 ja 2 momentissa, sellaisina kuin ne olivat voimassa 11.6.2010–3.8.2011, säädettiin seuraavaa:

”1)   Etäsopimuksen tehneellä kuluttajalla on 355 §:ssä tarkoitettu peruuttamisoikeus. – –

2)   Peruuttamisen määräaika ei 355 §:n 3 momentin ensimmäisestä virkkeestä poiketen ala ennen siviililain täytäntöönpanosta annetun lain (Einführungsgesetz zum Bürgerlichen Gesetzbuch) 246 §:n 2 momentin, luettuna yhdessä 1 momentin 1 ja 2 kohdan kanssa, mukaisten tiedonantovelvoitteiden täyttämistä – –.”

19.

BGB:n 495 §:ssä, sellaisena kuin se oli voimassa 1.8.2002–12.6.2014, säädettiin seuraavaa: ”Kuluttajaluottosopimuksen tehneellä lainanottajalla on 355 §:ssä tarkoitettu peruuttamisoikeus.”

Tosiseikat, asian käsittelyn vaiheet ja ennakkoratkaisukysymykset

20.

Sparkasse Südholstein on alueellinen pankki, jolla on useita toimipisteitä. Se tekee kiinteän omaisuuden rahoittamiseksi luottosopimuksia, joiden vakuutena käytetään kiinteistöpanttioikeuksia, ainoastaan toimipisteissään. Yksittäistapauksissa ja olemassa olevissa sopimussuhteissa tällaisia sopimuksia täydennetään tai muutetaan etäviestinnän avulla. Asiassa on riidatonta, että Sparkasse Südholstein oli vuoden 2008 alussa tehnyt jo useissa tapauksissa sopimuksia käyttämällä yksinomaan etäviestintävälineitä.

21.

Kansallisessa tuomioistuimessa vireillä oleva menettely koskee kolmea luottosopimusta, jotka KH on kuluttajana tehnyt Sparkasse Südholsteinin kanssa:

KH teki 1.7.1994 Sparkasse Südholsteinin oikeudellisen edeltäjän kanssa 114000 Saksan markan (DM) määräisen luottosopimuksen (n. 58000 euroa; jäljempänä ensimmäinen luotto) kiinteän omaisuuden hankinnan rahoittamiseksi. Luotto oli määrä maksaa takaisin 30.12.2017. Luoton vuosikoroksi vahvistettiin 6,95 prosenttia ensimmäisten kymmenen vuoden ajaksi. Kummallakin luottosopimuksen osapuolella oli mahdollisuus vaatia aikaisintaan kuusi viikkoa ennen 30.5.2004 neuvottelujen käymistä koron mukauttamiseksi 1.6.2004 alkaen. Ellei sopimukseen päästä, 1.6.2004 alkaen oli määrä soveltaa ”muuttuvia ehtoja”, jotka Sparkasse Südholstein on vahvistanut tämäntyyppisiä luottoja varten (vaihtuva korko). Sopimuspuolet sopivat myös kiinteistöpanttioikeuksien käyttämisestä luoton vakuutena.

Sopimuspuolet tekivät 25.5.2004 muutossopimuksen, jonka mukaan 1.6.2004 alkaen luoton vuosikorko on seuraavien kymmenen vuoden ajan 5,03 prosenttia.

Lokakuussa 2010 ( 14 ) sopimuspuolet tekivät käyttäen yksinomaan etäviestintävälineitä toisen korkosopimuksen, jonka mukaan 1.6.2014 alkaen luoton vuosikorko on jäljellä olevalta sopimusajalta 4,01 prosenttia. KH:lle ei ilmoitettu peruuttamisoikeudesta.

KH maksoi tämän sopimuksen perusteella kesäkuun 2014 ja marraskuun 2017 välisenä aikana Sparkasse Südholsteinille yhteensä 8180,76 euroa. KH maksoi luoton kokonaisuudessaan takaisin 29.12.2017 tekemällä 58287,27 euron maksun.

KH teki 17.7.1994 Sparkasse Südholsteinin oikeudellisen edeltäjän kanssa toisen, 112000 Saksan markan (DM) määräisen luottosopimuksen (n. 57000 euroa; jäljempänä toinen luotto) kiinteän omaisuuden rahoittamiseksi. Luoton vuosikoroksi vahvistettiin 5,7 prosenttia ensimmäisten viiden vuoden ajaksi. Kummallakin luottosopimuksen osapuolella oli mahdollisuus vaatia aikaisintaan kuusi viikkoa ennen 30.5.1999 neuvottelujen käymistä koron mukauttamiseksi 1.6.1999 alkaen. Ellei sopimukseen päästä, 1.6.1999 alkaen oli määrä soveltaa ”muuttuvia ehtoja”, jotka Sparkasse Südholstein on vahvistanut tämäntyyppisiä luottoja varten (vaihtuva korko). Sopimuspuolet sopivat myös kiinteistöpanttioikeuksien käyttämisestä luoton vakuutena.

Sopimuspuolet tekivät vuonna 1999 muutossopimuksen, jonka mukaan 1.6.1999 alkaen luoton vuosikorko on seuraavien kymmenen vuoden ajan 4,89 prosenttia.

Sopimuspuolet tekivät yksinomaan etäviestintävälineitä käyttäen 15.4.2009 muutossopimuksen, jonka mukaan 1.6.2009 alkaen luoton vuosikorko on seuraavien kymmenen vuoden ajan 5,16 prosenttia. KH:lle ei ilmoitettu peruuttamisoikeudesta.

KH maksoi tämän sopimuksen perusteella kesäkuun 2009 ja helmikuun 2018 välisenä aikana Sparkasse Südholsteinille yhteensä 18243,75 euroa. Lisäksi KH maksoi 30.11.2009 Sparkasse Südholsteinille tilinhoitomaksua 12 euroa.

Sparkasse Südholsteinin oikeudellinen edeltäjä myönsi 4.11.1999 KH:lle 30000 DM:n suuruisen luoton (n. 15000 euroa, jäljempänä kolmas luotto). Sopimuksen mukaan luotto oli tarkoitettu ”yrityksen osakkuuden” hankkimiseen, mutta tosiasiallisesti sopimuspuolet olivat tarkoittaneet sen yksityisluotoksi. Luoton vuosikoroksi vahvistettiin 6,6 prosenttia ensimmäisten kymmenen vuoden ajaksi. Kummallakin luottosopimuksen osapuolella oli mahdollisuus vaatia aikaisintaan kuusi viikkoa ennen 30.11.2008 neuvottelujen käymistä koron mukauttamiseksi 1.12.2008 alkaen. Ellei sopimukseen päästä, 1.12.2008 alkaen oli määrä soveltaa ”muuttuvia ehtoja”, jotka Sparkasse Südholstein on vahvistanut tämäntyyppisiä luottoja varten (vaihtuva korko). Sopimuspuolet sopivat myös kiinteistöpanttioikeuksien käyttämisestä luoton vakuutena.

Vuoden 2008 lopulla sopimuspuolet tekivät käyttäen yksinomaan etäviestintävälineitä liitännäisen korkosopimuksen, jonka mukaan 1.12.2008 alkaen luoton vuosikorko on seuraavien kymmenen vuoden ajan 4,87 prosenttia. Sparkasse Südholstein ei ilmoittanut KH:lle peruuttamisoikeudesta.

KH maksoi tämän sopimuksen perusteella joulukuun 2008 ja helmikuun 2018 välisenä aikana Sparkasse Südholsteinille yhteensä 8328,33 euroa.

22.

KH peruutti 2.9.2015 vuosina 2008, 2009 ja 2010 jälkikäteen tehdyt kolme korkosopimusta. Hän teki niin sillä perusteella, että korkosopimuksiin liittyi etämyyntiä ja että Sparkasse Südholsteinilla on käytössään järjestetty etämyyntimenetelmä. KH väitti hänellä siis olevan peruuttamisoikeus BGB:n 495 §:n 1 momentin (sellaisena kuin se oli tapahtumahetkellä voimassa) tai toissijaisesti BGB:n 312 d §:n 1 momentin (sellaisena kuin se oli tapahtumahetkellä voimassa) perusteella.

23.

KH nosti asiassa Landgericht Kielissä (jäljempänä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin) kanteen, jossa KH vaatii etenkin peruutettujen muutossopimusten tekemisestä lähtien maksettujen korkojen ja lyhennysten sekä tilinhoitomaksun takaisin maksamista ja korvausta vastaajan niistä saamasta hyödystä.

24.

KH esittää kanteessaan ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle erityisesti seuraavat vaatimukset: 1) Sparkasse Südholstein tuomitaan maksamaan hänelle 37285,38 euroa korkoineen; 2) todetaan, että 2.9.2015 tapahtuneen peruuttamisen vuoksi kiinteää korkoa koskeva sopimus ei ole toisen ja kolmannen luoton osalta enää voimassa; 3) todetaan, että 2.9.2015 tapahtuneen peruuttamisen vuoksi hän ei ole enää velvollinen maksamaan kuukausieriä toisesta ja kolmannesta lainasta; ja 4) todetaan, että Sparkasse Südholstein on velvollinen palauttamaan hänelle kaikki maksut, jotka toisesta ja kolmannesta luotosta on suullista käsittelyä seuraavan päivän ja tuomion lainvoimaiseksi tulemisen ajankohdan välisenä aikana suoritettu, ja niille siitä lähtien, kun hänen alkuperäiset maksunsa ovat siirtyneet luottotilille, kertyneet korot.

25.

Sparkasse Südholstein väittää, että KH:lla ei ollut peruuttamisoikeutta, ja pyytää ennakkoratkaisua pyytänyttä tuomioistuinta hylkäämään kanteen.

26.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että peruuttamisoikeus riippuu siitä, miten direktiivin 2002/65 2 artiklan a alakohtaa on tulkittava. Direktiivi 2002/65 on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä BGB:llä, ja jotta BGB:n 312 b § 1 momentin ja 312 d §:n 1 ja 2 momentin mukaista peruuttamisoikeutta voitaisiin soveltaa tässä asiassa, kyseisten liiketoimien olisi kuuluttava käsitteen ”etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmän avulla tehty sopimus” piiriin (BGB:n 312 b §:n 1 momentti luettuna kyseisen direktiivin mukaisesti). Käsitettä on tulkittu kansallisessa oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa erilaisin tavoin. Kansallisen lakiehdotuksen perustelujen mukaan liiketoimet, jotka tehdään käyttäen etäviestintävälineitä ajoittain tai pikemminkin satunnaisesti, on tarkoitus jättää säännösten soveltamisalan ulkopuolelle. Sparkasse Südholsteinilla on kuitenkin käytössään tarvittavat (henkilölliset ja aineelliset) resurssit, jotta se voi tehdä nykyisten asiakkaidensa kanssa säännöllisesti muutos- ja täydennyssopimuksia etänä.

27.

Sitä paitsi käsitettä ”palvelujen, rahoituspalvelut mukaan lukien, suorittamista koskevia sopimuksia” (BGB:n 312 b §:n 1 momentti) on myös tulkittava direktiivin 2002/65 mukaisesti. Oberlandesgericht Frankfurt (osavaltion ylioikeus, Frankfurt, Saksa) on aiemmin katsonut tältä osin seuraavaa: ”Jo myönnetyn luoton ehtojen pelkkä muuttaminen ei ole pankin suorittama (uusi ja itsenäinen) palvelu. Tällaisen palvelun muodostaa pikemminkin alkuperäinen luoton myöntäminen. Edellytyksenä sille, että kyseessä katsotaan olevan etäsopimus, on aina se, että elinkeinonharjoittaja luovuttaa tavaran tai suorittaa palvelun, joten ei riitä, jos tehdyn sopimuksen mukaan ainoastaan kuluttaja on velvollinen tekemään sopimuksessa määritetyn suorituksen.” Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kuitenkin katsoo, että luoton ehtoja muuttava sopimus kuuluu direktiivin 2002/65 soveltamisalaan.

28.

Tätä taustaa vasten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää ennakkoratkaisua seuraaviin kysymyksiin:

”1)

Tehdäänkö sopimus direktiivin 2002/65/EY 2 artiklan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla ”palvelujen tarjoajan järjestämän sellaisen etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmän avulla”, jolla yksinomaan muutetaan olemassa olevaa luottosopimusta siinä sovitun koron osalta (liitännäinen korkosopimus), jos pankki, jolla on useita toimipisteitä, tekee kiinteän omaisuuden rahoittamiseksi luottosopimuksia, joiden vakuutena käytetään kiinteistöpanttioikeuksia, ainoastaan toimitiloissaan mutta tekee nykyisten asiakkaiden kanssa sopimuksia jo tehtyjen luottosopimusten muuttamiseksi osittain myös käyttämällä yksinomaan etäviestintävälineitä?

2)

Onko kyseessä direktiivin 2002/65/EY 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettu ”rahoituspalveluja koskeva sopimus”, jos olemassa olevaa luottosopimusta muutetaan yksinomaan siinä sovitun koron osalta (liitännäinen korkosopimus) pidentämättä luoton erääntymisaikaa tai muuttamatta luoton määrää?”

29.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet KH, Sparkasse Südholstein, Saksan hallitus ja Euroopan komissio. Samat osapuolet esittivät suullisia huomautuksia 4.9.2019 pidetyssä istunnossa.

Asian arviointi

Tutkittavaksi ottaminen

30.

Sparkasse Südholstein katsoo, että ensimmäistä ennakkoratkaisukysymystä ei voida ottaa tutkittavaksi, koska se ei koske unionin oikeuden tulkintaa, joka on riittävän selkeä, vaan sen soveltamista nyt kyseessä olevan asian tosiseikkoihin. Se väittää myös olevan ilmeistä, miten unionin oikeuden säännöksiä, joita ennakkoratkaisukysymykset koskevat, on sovellettava oikein nyt kyseessä olevassa asiassa. Sitä paitsi unionin tuomioistuin ei pysty ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämien tosiseikkojen pohjalta vastaamaan ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen.

31.

Unionin tuomioistuimella ei ole EUT-sopimuksen 267 artiklan mukaisesti toimivaltaa ratkaista, miten unionin oikeutta sovelletaan yksittäistapauksissa. ( 15 ) SEUT 267 artiklassa tarkoitetulla ennakkoratkaisumenettelyllä ”luodaan puitteet kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen väliselle läheiselle yhteistyölle, joka perustuu tehtävien jakoon niiden välillä, ja tämä menettely muodostaa välineen, jonka avulla unionin tuomioistuin esittää kansallisille tuomioistuimille ne unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joita ne tarvitsevat ratkaistakseen niiden käsiteltäviksi saatetut asiat”. ”Yksi EY 234 artiklalla perustetun tuomioistuinten yhteistyöjärjestelmän olennaisista ominaispiirteistä on se, että unionin tuomioistuin vastaa pikemminkin abstraktisti ja yleisesti sille esitettyyn unionin oikeuden tulkintaa koskevaan kysymykseen, kun taas ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen asiana on ratkaista sen käsiteltävänä oleva riita-asia ottaen huomioon unionin tuomioistuimen vastauksen.” ( 16 )

32.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan olettamana on, että kansallisen tuomioistuimen niiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, joiden määrittämisestä se vastaa ja joiden paikkansapitävyyden selvittäminen ei ole unionin tuomioistuimen tehtävä, esittämillä unionin oikeuden tulkintaan liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta. Unionin tuomioistuin voi jättää tutkimatta kansallisen tuomioistuimen esittämän pyynnön ainoastaan, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin. ( 17 )

33.

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuimelta ohjeita direktiivin 2002/65 2 artiklan a alakohdan tulkintaan. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää ohjeiden olevan tarpeen, jotta tuomioistuin voi soveltaa direktiivin valossa tulkittavaa kansallista lakia tuomioistuimessa vireillä olevaan asiaan. Lisään, että – toisin kuin Sparkasse Südholstein esittää – en katso vastauksen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymyksiin olevan ”ilmeinen”, ja vielä vähemmän katson, että unionin tuomioistuimen olisi tarpeetonta auttaa kansallista tuomioistuinta tulkitsemaan asiaankuuluvia unionin oikeuden säännöksiä.

34.

Siltä osin kuin väitetään, että kyseessä olevan asian tosiseikkojen esittämisessä on puutteita, unionin tuomioistuin voi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti jättää tutkimatta kansallisen tuomioistuimen esittämän ennakkoratkaisupyynnön, jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin. ( 18 ) Minusta näyttää kuitenkin siltä, että ennakkoratkaisupyynnössä esitellään riittävällä tavalla tosiseikkoja, joihin ennakkoratkaisukysymykset perustuvat, joten unionin tuomioistuin voi antaa kysymyksiin hyödyllisen vastauksen.

35.

Katsonkin, että esitetyt ennakkoratkaisukysymykset voidaan ottaa tutkittavaksi.

Ennakkoratkaisukysymykset

Alustavat huomautukset

36.

Direktiivi 2002/65 liittyy unionin lainsäätäjän kokonaisvaltaiseen tavoitteeseen toteuttaa rahoituspalveluja ja niiden etämyyntiä koskevat yhdennetyt markkinat. Sillä täydennetään erityisesti kuluttajansuojasta etäsopimuksissa annettua direktiiviä 97/7 rahoituspalvelujen tarjonnan osalta.

37.

Käsitettä ”rahoituspalvelut” ei määritelty direktiivissä 97/7 ( 19 ), mutta direktiivin 2002/65 2 artiklan b alakohdan mukaan ”rahoituspalveluilla” tarkoitetaan ”pankki-, luotto-, vakuutus-, yksilöllisiä eläkejärjestely-, sijoitus- tai maksupalveluja”.

38.

Määritelmä on muotoiltu laajasti ja kattaa suuren tuotevalikoiman. ( 20 ) Muutetun direktiiviehdotuksen perusteluista käy selväksi, että tämä oli unionin lainsäätäjän tarkoitus; ehdotuksessa todetaan seuraavaa: ”Rahoituspalveluiden määritelmää on yksinkertaistettu alkuperäiseen ehdotukseen verrattuna. Kaikki viittaukset nykyisiin direktiiveihin on poistettu, jotta varmistettaisiin se, että direktiivi kattaa kaikki kuluttajalle mahdollisesti tarjottavat rahoituspalvelut ja jotta vältettäisiin mahdolliset aukot lainsäädännössä, mikä oli ongelmana aikaisemmassa määritelmässä.” ( 21 ) Direktiivin 2002/65 2 artiklan b alakohdan muotoilustakin on selvää, että ”luottoja”, kuten pankkilainoja, koskevat palvelut ovat rahoituspalveluja. ( 22 ) Nämä palvelut on samaten suljettu direktiivin 97/7 soveltamisalan ulkopuolelle. Tästä seuraa, että KH on väärässä väittäessään, että direktiiviä 97/7 voitaisiin soveltaa nyt kyseessä olevassa asiassa.

39.

Alan nyt tarkastella käsiteltäväksi saatettuja ennakkokysymyksiä. Minusta vaikuttaa loogisemmalta käsitellä niitä käännetyssä järjestyksessä.

Toinen kysymys

40.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisessa kysymyksessään, onko kyseessä direktiivin 2002/65 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettu ”rahoituspalveluja koskeva sopimus”, jos olemassa olevaa luottosopimusta muutetaan yksinomaan siinä sovitun koron osalta pidentämättä luoton erääntymisaikaa tai muuttamatta luoton määrää.

41.

Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ennakkoratkaisupyynnössä selvittää, kysymys johtuu ensisijaisesti siitä, että direktiivin 2002/65 1 artiklan 2 kohdan mukaan direktiivin säännöksiä sovelletaan ainoastaan alkuperäiseen sopimukseen sellaisten rahoituspalveluja koskevien sopimusten osalta, joihin sisältyy alkuperäinen palvelusopimus, jonka jälkeen suoritetaan sarja peräkkäisiä tai erillisiä, ajan mittaan toteutettavia, luonteeltaan samankaltaisia liiketoimia.

42.

Onko palvelujen tarjoajalla (luotonantajalla) liitännäisen korkosopimuksen johdosta direktiivissä 2002/65 asetetut velvollisuudet? Vai onko se vapautettu niistä 1 artiklan 2 kohdan nojalla?

43.

Sparkasse Südholstein ja Saksan hallitus väittävät, että direktiiviä 2002/65 ei sovelleta liitännäiseen korkosopimukseen. Tällainen sopimus koskee vain luottosopimuksen mukaista kuluttajan päävelvoitetta eikä sopimuksen muita näkökohtia. Korkosopimusta ei siis voida pitää itsenäisenä sopimuksena.

44.

Komissio ja KH väittävät, että jälkikäteen tehty korkosopimus on ”rahoituspalveluja koskeva sopimus”, johon sovelletaan direktiiviä 2002/65.

45.

Direktiivin 2002/65 tavoitteena on kansallisten lainsäädäntöjen täydellinen yhdenmukaistaminen, joten sen sanamuodolle on annettava kaikissa jäsenvaltioissa yhteinen tulkinta. ( 23 ) Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden yhtenäinen soveltaminen edellyttää, että kun unionin oikeuden säännös ei sisällä viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen tietyn käsitteen osalta, sitä on tavallisesti tulkittava koko unionissa itsenäisesti ja yhtenäisesti ja että tässä tulkinnassa on otettava huomioon säännöksen asiayhteys ja kyseisellä säännöstöllä tavoiteltu päämäärä. ( 24 )

46.

Jäsenvaltioiden väliset poikkeavuudet pystytään estämään, jos tulkinta on rahoituspalvelujen etämyynnin yhteydessä yhtenäinen. Se on erityisen tärkeää alalla, johon kuuluu olennaisesti rajat ylittävä näkökulma. Sisämarkkinoiden vakiinnuttamiseksi toteutettavat toimenpiteet eivät kuitenkaan saa heikentää kuluttajansuojaa, vaan niillä on pyrittävä korkean kuluttajansuojan tason saavuttamiseen sisämarkkinoilla, kuten direktiivin 2002/65 johdanto-osan ensimmäisessä perustelukappaleessa todetaan. Näillä yhteisillä säännöillä, joilla sisämarkkinoiden lujittamisen vaatimusta sovitetaan yhteen kuluttajansuojan korkean tason edistämisen kanssa, pyritään lisäämään kuluttajien luottamusta niin, että he suhtautuisivat myötämielisemmin etämyyntiin. ( 25 ) Direktiivin 2002/65 tavoite on se, että kuluttajia suojattaisiin laajasti antamalla näille tiettyjä oikeuksia etäsopimusten alalla, jottei etäviestintävälineiden käyttö johtaisi kuluttajalle annettavan tiedon vähenemiseen. ( 26 )

47.

Direktiivin 2 artiklan a alakohdan mukaan ”etäsopimuksella” tarkoitetaan ”palvelujen tarjoajan ja kuluttajan välistä rahoituspalveluja koskevaa sopimusta, joka tehdään palvelujen tarjoajan järjestämän – etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmän avulla”. Johdanto-osan 14 perustelukappaleessa selitetään, että direktiivi kattaa kaikki rahoituspalvelut, joita voidaan tarjota etäpalveluna.

48.

Tekstit edellyttävät, että käsite ”etäsopimus”, johon direktiivin 2002/65 säännöksiä sovelletaan, on ymmärrettävä laajasti, koska 2 artiklan a alakohdassa käytetään sanoja ”any contract” [englanninkielisessä toisinnossa; suomeksi ei vastinetta] ja johdanto-osan 14 perustelukappaleessa mainitaan ”kaikki rahoituspalvelut”. Tämä lähestymistapa on myös johdonmukainen direktiivin suojaamistavoitteen kannalta: tavoitteena on taata kuluttajansuojan korkea taso.

49.

Johdanto-osan 16 perustelukappaleessa selitetään lisäksi, että unionin lainsäätäjä oli direktiiviä 2002/65 laatiessaan tietoinen siitä, että sopimus, johon sisältyy sarja peräkkäisiä tai erillisiä, ajan mittaan toteutettavia, luonteeltaan samankaltaisia liiketoimia, voi olla luonteeltaan oikeudellisesti erilainen eri jäsenvaltioissa. Direktiivin johdanto-osan perustelukappaleissa annetaan joitakin ohjeita siitä, miten nämä käsitteet olisi ymmärrettävä.

50.

Perustelukappaleissa siis selitetään, että direktiivin säännöksiä olisi sovellettava ”ensimmäiseen sarjan peräkkäisistä tai erillisistä, ajan mittaan toteutettavista, luonteeltaan samankaltaisista liiketoimista, jos niiden voidaan katsoa muodostavan kokonaisuuden, riippumatta siitä, onko liiketoimesta tai liiketoimien sarjasta tehty yksi sopimus vai erillisiä peräkkäisiä sopimuksia”. ( 27 ) Lisäksi ”alkuperäisen palvelusopimuksen” käsitettä selvennetään antamalla joitakin esimerkkejä, kuten pankkitilin avaaminen, luottokortin hankkiminen tai salkunhoitosopimuksen tekeminen, kun taas rahan tallettaminen pankkitilille tai sen nosto pankkitililtä, luottokorttimaksut sekä salkunhoitosopimuksen puitteissa tehdyt liiketoimet katsotaan ”liiketoimiksi”. Jos alkuperäiseen palvelusopimukseen kuitenkin lisätään uusia kohtia, esimerkkinä mahdollisuus käyttää sähköistä maksuvälinettä yhdessä henkilöllä olevan pankkitilin kanssa, kyseessä ei ole ”liiketoimi” vaan lisäsopimus, johon sovelletaan tätä direktiiviä. ( 28 )

51.

Tästä seuraa, että 2 artiklan a alakohdassa tarkoitetun ”sopimuksen” olemassaolo edellyttää osapuolten välistä sopimusta eli tahtojen yhtymistä. Direktiivin johdanto-osan 15 perustelukappaleessa annetaan jonkin verran ohjeistusta siihen, mitkä ovat ”sopimuksen” osatekijöitä: tarjoukset, neuvottelut ja päätökset. Vaikka sopimuksen [englanniksi contract tai agreement] määritelmät saattavat kansallisessa oikeudessa vaihdella, direktiivin 2002/65 soveltamiseksi edellytetään tarjousta ja tahtojen yhtymiseen johtavaa tarjouksen hyväksymistä. Direktiivin soveltamisalaan kuuluva ”sopimus” määritellään asettamalla sen vastakohdaksi ”liiketoimi”. ”Liiketoimella”toteutetaan olemassa oleva sopimus lisäämättä siihen uusia elementtejä, jotka edellyttäisivät uutta tahtojen yhtymistä. Luottosopimuksen yhteydessä liiketoimi kattaisi siten yksittäiset liiketoimet, kuten maksut, joilla kokonaisvelkamäärää pienennetään. ( 29 )

52.

Luottosopimukselle luonteenomainen velvoite on lainatun rahasumman luovuttaminen, kun taas lainanottajan velvoite maksaa mainittu summa takaisin on vain lainanantajan suorituksen seuraus. ( 30 ) Lainanantaja tarjoaa rahamäärän käytettäväksi lainana. Lainatun määrän lisäksi sopimukseen pääseminen edellyttää sopimista muista keskeisistä tekijöistä, joita ovat takaisinmaksukauden rakenne ja pituus sekä lainalle maksettava korko. Mahdollisen lainanottajan kannalta keskeinen kysymys on, valitako kiinteä vai vaihtuva korko. Riskejä tarkoin kaihtava kuluttaja valitsisi todennäköisemmin kiinteän koron, kun taas riskinottohaluisempi kuluttaja voisi valita vaihtuvan koron. Jos kuluttaja valitsee kiinteän koron, osapuolet sopivat toisinaan neuvottelevansa korosta uudelleen tietyn ajanjakson kuluttua. Näin oli sovittu pääasiassa. Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on selvittänyt ja Sparkasse Südholstein on kirjallisissa huomautuksissaan vahvistanut, kyseessä olevissa kolmessa luottosopimuksessa oli samanlainen lauseke, jossa määrättiin, että kumpikin sopimuspuoli voi pyytää uutta neuvottelua korosta kuudesta kahteen viikkoa ennen sen ajanjakson päättymistä, jolle kiinteästä korosta oli sovittu. Ellei sopimukseen koron mukauttamisesta tämän ajanjakson jälkeen päästä, luottoon oli määrä soveltaa vaihtuvaa korkoa, jonka Sparkasse Südholstein on vahvistanut tämäntyyppisiä luottoja varten.

53.

Vaikuttaa siltä, että korko neuvoteltiin sopimuspuolten välillä uudelleen pankin tekemän uuden ehdotuksen perusteella. Jos sopimukseen ei päästäisi, alkuperäisen sopimuksen ehdot eivät pysyisi entisellään vaan muuttuisivat huomattavasti. Korko vaihtuisi nimittäin kiinteästä vaihtuvaksi. Uusi sopimus ei siten ollut pelkkä ”liiketoimi”, jonka ominaispiirteet kuuluivat edellisen sopimuksen alaisuuteen, vaan korkoa koskeva uusi sopimus, joka edellyttää uutta tahtojen yhtymistä. Toinen sopimuspuolista teki aloitteen neuvottelujen aloittamiseksi, ja mahdollisesta korkokannasta keskusteltiin. Sopimuspuolet voivat sopia uudesta kiinteästä korosta tai siirtyä vaihtuvaan korkoon. Viimeksi mainittu mahdollisuus oli oletusarvoisesti voimaan tuleva sopimus.

54.

Päinvastoin kuin Sparkasse Südholstein ja Saksan hallitus väittävät, se seikka, että muita lainan ominaispiirteitä, kuten rahamäärää ja kestoa, ei muutettu liitännäisessä korkosopimuksessa, ei tarkoita, että sopimus olisi pelkkä ”liiketoimi”, johon direktiivin 2002/65 säännöksiä ei sovellettaisi. Tällainen tulkinta rajoittaisi liikaa direktiivin soveltamisalaa, kun sen on tarkoitus koskea mitä tahansa ”rahoituspalveluja koskevaa sopimusta” (2 artiklan a alakohta). Mikään direktiivissä 2002/65 ei viittaa siihen, että aiemman sopimuksen kaikkia tai useimpia ominaispiirteitä olisi muutettava, jotta direktiivin säännöksiä sovellettaisiin muutossopimukseen. Jos alkuperäisen sopimuksen keskeisen ominaispiirteen voimassaolo päättyy ja siitä neuvotellaan uudelleen ja uuteen sopimukseen päästään (tai sovelletaan oletusarvoista sopimusta), uudet ehdot pätevät, ja kuluttajan olisi saatava kaikki tarvittavat tiedot suostumuksensa antamiseen, kuten direktiivissä 2002/65/EY säädetään.

55.

Sparkasse Südholstein ja Saksan hallitus väittävät myös, että sopimussuhteessa alkuperäistä luottosopimusta ja korkoa jälkikäteen muuttavia sopimuksia olisi pidettävä kokonaisuutena, joka muodostaa yhden sopimuksen. Sparkasse Südholstein viittaa tältä osin Bundesgerichtshofin (liittovaltion ylin tuomioistuin, Saksa) 15.1.2019 antamaan ratkaisuun, jossa tuomioistuin katsoo, että ”Unechte Abschnittsfinanzierung” ( 31 ) ‑tapauksissa korkosopimus ei ole erillinen sopimus vaan osa luottosopimusta. Kuluttajalla on siis oikeus peruuttaa vain alkuperäinen luottosopimus, ei liitännäisiä korkosopimuksia.

56.

Kyseinen tuomio perustui käsittääkseni yksinomaan kansallista oikeutta koskeviin näkökohtiin. Kuten edellä (45 kohdassa) selvitin, direktiivillä 2002/65 on tarkoitus yhdenmukaistaa kansalliset lainsäädännöt täydellisesti, joten sen sanamuodolle on annettava kaikissa jäsenvaltioissa yhteinen tulkinta. ( 32 ) Sillä seikalla, että tietyssä kansallisessa oikeusjärjestyksessä liitännäinen korkosopimus luokitellaan osaksi alkuperäistä luottosopimusta, ei siis ole mitään vaikutusta direktiivin 2002/65 2 artiklan a alakohdassa olevan käsitteen ”etäsopimus” tulkintaan, ei liioin sellaisten”liiketoimien” tulkintaan, joihin direktiivin säännöksiä ei sen 1 artiklan 2 kohdan nojalla sovelleta. Direktiivissä jätetään nimenomaisesti sen soveltamisalan ulkopuolelle vain tietyt ”liiketoimet”, ja alkuperäisen korkosopimuksen päättymisen jälkeen tehty korkosopimus on uusi ”rahoituspalveluja koskeva sopimus” edellä mainitsemistani syistä. ( 33 )

57.

Katsonkin, että direktiivin 2002/65 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettua käsitettä ”rahoituspalveluja koskeva sopimus” on tulkittava siten, että siihen sisältyy liitännäinen korkosopimus, jolla ei pidennetä luoton maksuaikaa eikä muuteta luoton määrää. Tällainen sopimus ei ole direktiivin 2002/65 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu ”liiketoimi”, joten sopimukseen sovelletaan direktiivin säännöksiä.

Ensimmäinen kysymys

58.

Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko pankilla direktiivin 2002/65/EY 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettu ”palvelujen tarjoajan järjestämä etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmä” tilanteessa, jossa pankki tekee tietyntyyppisiä luottosopimuksia ainoastaan toimitiloissaan mutta tekee toisinaan sopimuksia luottosopimusten muuttamiseksi käyttämällä yksinomaan etäviestintävälineitä.

59.

Direktiivin 2002/65/EY 2 artiklan a alakohdassa oleva etäsopimuksen määritelmä on laadittu samaan tapaan kuin direktiivin 97/7/EY 2 artiklan 1 kohta. ( 34 ) Sitä luonnehtivat kaksi keskeistä ominaispiirrettä. Ensimmäinen ominaispiirre on se, että sen kaksi sopimuspuolta – palvelujen tarjoaja ja kuluttaja – eivät ole fyysisesti yhtä aikaa läsnä etäsopimuksia laadittaessa ja tehtäessä. Toinen ominaispiirre on se, että nämä toimet suoritetaan etämyynti- tai etäpalvelutarjontamenetelmässä, jonka palvelujen tarjoaja on järjestänyt käyttämällä yksinomaan etäviestintävälineitä. ( 35 )

60.

Ensimmäisestä ominaispiirteestä on tärkeää panna merkille, että etäsopimuksen määritelmässä edellytetään yksinomaan etäviestintävälineiden käyttöä ainoastaan sopimuksen tekemistä varten. ”Etäviestintävälineellä” tarkoitetaan direktiivin 2002/65 2 artiklan e alakohdan mukaan ”välinettä, jota voidaan käyttää palvelujen tarjoajan ja kuluttajan välisen palvelun etämyyntiin ilman, että nämä kaksi osapuolta ovat samaan aikaan paikalla”. Määritelmä on laaja ja kattaa kaikenlaiset viestintävälineet, jotka eivät edellytä kummankin osapuolen samanaikaista läsnä olemista ja joita ovat muun muassa puhelin, sähköposti, posti ja faksi. Kaikki sopimuksen tekemisen edellyttämät vaiheet on tehtävä yksinomaan etäviestintävälineitä käyttämällä. ( 36 ) Yhdyn oikeustieteessä esitettyyn näkemykseen, jonka mukaan sen seikan, että palvelujen tarjoajan ja kuluttajan välillä on ollut joitakin henkilökohtaisia tapaamisia muussa tarkoituksessa kuin sopimusta koskevia tarjouksia, neuvotteluja ja päätöksiä varten, ei pitäisi sinällään estää sopimuksen luokittamista etäsopimukseksi. ( 37 )

61.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että pääasiassa kyseessä olevat alkuperäisiä järjestelyjä muuttavat liitännäiset korkosopimukset on tehty käyttämällä yksinomaan etäviestintävälineitä. Tästä seikasta asianosaiset eivät nähtävästi ole erimielisiä.

62.

Sen sijaan riitaa on siitä, onko Sparkasse Südholsteinilla käytössään ”järjestetty etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmä”. Tätä ilmausta ei ole direktiivissä tarkemmin määritelty. Jonkin verran ohjausta annetaan johdanto-osan 18 perustelukappaleessa, jossa selitetään, että vaatimuksen tavoitteena on jättää direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle ”ainoastaan täysin tilapäisesti ja etäsopimusten tekemiseen tähtäävien kaupallisten rakenteiden ulkopuolella tarjottavat palvelut”. ( 38 )

63.

On ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asia tutkia tarvittavalla tavalla tosiseikat, jotka liittyvät Sparkasse Südholsteinin korkoa muuttavien sopimusten tekemiseksi käyttämiin yksityiskohtaisiin menetelmiin. Unionin tuomioistuin voi kuitenkin antaa ohjeita siitä, miten direktiivin 2002/65 tarkoitettua ”palvelujen tarjoajan järjestämää etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmää” olisi tulkittava.

64.

Direktiivin 2 artiklan a alakohdan sanamuodosta voidaan päätellä, että menetelmän on täytettävä tietyt perusteet. Ensinnäkin menetelmän on oltava järjestetty. Se merkitsee, että palvelujen tarjoajan on osana kaupallista rakennettaan sekä henkilöstön että aineellisten resurssien osalta oltava valmistautunut tekemään sopimuksia ilman palvelujen tarjoajan ja kuluttajan samanaikaista läsnäoloa. Toiseksi menetelmän on oltava palvelujen tarjoajan ”järjestämä”. Palvelujen tarjoaja perustaa järjestelmän, jossa se voi ehdottaa kuluttajalle etäsopimusten tekemistä. Kolmanneksi menetelmää on käytettävä kyseisen sopimuksen tekemistä varten ”yksinomaan””sopimuksen tekemiseen asti sopimuksen tekeminen mukaan luettuna”. Sen on siis katettava kaikki sopimuksen tekovaiheet direktiivissä 2002/65 tarkoitetulla tavalla, eli sopimusta koskevat tarjoukset, neuvottelut ja päätökset. Neljänneksi menetelmää ei saa käyttää ”täysin tilapäisesti”. Rahoituspalveluja koskevan sopimuksen tekeminen ilman sopimuspuolten samanaikaista läsnäoloa ei saa tapahtua poikkeuksellisesti, harvoin tai epäsäännöllisesti, vaan sen on oltava suhteellisen tavallinen mahdollisuus tai vaihtoehto sopimusten tekemiseen. Johdanto-osan 18 perustelukappaleessa tämä neljäs ominaispiirre yhdistetään tässä kohdassa esitettyyn ensimmäiseen ominaispiirteeseen, eli järjestetyn järjestelmän olemassaoloon kaupallisen rakenteen, henkilöstön ja resurssien kannalta. On vaikeaa kuvitella, että jos palvelujen tarjoaja on nähnyt vaivaa perustaakseen rakenteet etäsopimusten tekemiseen, tarjoaja käyttäisi rakennetta ainoastaan ”täysin tilapäisesti”.

65.

Mielestäni käytössä on järjestetty etäpalveluntarjontamenetelmä, jos järjestelmä on suunniteltu siten, että kaikki voidaan tehdä etänä. ( 39 ) Olisi väärin edellyttää, että etäsopimuksia tehdään usein tai järjestelmällisesti tai että sen pitäisi olla vakiosääntö suurimmassa osassa sopimuksia tai tietyntyyppisissä sopimuksissa, joita palvelujen tarjoaja tekee. Tällainen tulkinta olisi ristiriidassa direktiivin 2002/65 sanamuodon kanssa. Siinä ei viitata siihen, että menetelmää käytetään jossain määrin ”usein”, vaan siihen, että menetelmää ei käytetä ”täysin tilapäisesti” (kursivointi tässä). Se olisi myös vastoin direktiivin suojelutavoitetta, koska direktiivin soveltamisalaa rajoitettaisiin enemmän kuin sen sanamuodossa täsmällisesti säädetään. Samoista syistä hylkään Sparkasse Südholsteinin väitteen, jonka mukaan palvelujen tarjoajan olisi annettava esimerkiksi internet-sivustonsa kautta vaikutelma, että se käyttää yleistä etämyyntijärjestelmää. Saksan hallituksen esittämä peruste, jonka mukaan palvelujen tarjoajan olisi tehtävä ”strateginen valinta” perustaa etäsopimusten tekemistä varten rakenne, vaikuttaa minusta yhtä lailla merkityksettömältä. Direktiivissä 2002/65 ei oteta huomioon palvelujen tarjoajan subjektiivista näkemystä vaan objektiivinen todellisuus: onko palvelujen tarjoajalla tosiasiassa käytössään ”järjestetty etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmä”?

66.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asiana on tarkastaa tosiseikat näiden kriteerien perustella ja ratkaista, onko nyt kyseessä olevassa asiassa käytetty ”järjestettyä etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmää”. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toimittamista tiedoista käy ilmi, että Sparkasse Südholsteinilla on käytössään tarvittavat henkilölliset ja aineelliset resurssit, jotta se voi tehdä nykyisten asiakkaidensa kanssa säännöllisesti muutos- ja täydennyssopimuksia etänä. Sparkasse Südholstein selvitti itse istunnon aikana, että jos asiakas ei sijaitse pankin lähellä, on asiakkaan kannalta mukavampaa tehdä etäsopimus. Se merkitsee, että liitännäisen korkosopimuksen tekeminen on mahdollista etänä joka kerta, kun tämäntyyppinen sopimus on tarkoitus tehdä. Riippunee siis käytännön seikoista, tapahtuuko niin tosiasiassa. Siitä syystä on nähdäkseni uskottavaa, että Sparkasse Südholsteinilla on järjestetty etäpalveluntarjontamenetelmä liitännäisiä korkosopimuksia varten.

67.

Tätä päätelmää ei muuta se tosiseikka, että Sparkasse Südholstein tekee tietyntyyppisiä luottosopimuksia yksinomaan toimitiloissaan tai että KH:n kanssa tehtiin alkuperäiset luottosopimukset siten, että osapuolet olivat samanaikaisesti fyysisesti läsnä. Direktiivissä 2002/65 ei edellytetä, että koko suhdetta olisi hoidettava etänä silloin, kun palvelujen tarjoajan ja kuluttajan välillä vallitsee kattava liikesuhde. Jos tehdään sarja erillisiä sopimuksia, kuten alkuperäiset luottosopimukset ja myöhemmät liitännäiset korkosopimukset nyt kyseessä olevassa asiassa, on 2 artiklan a alakohdan sanamuodon (jonka mukaan palvelujen tarjoajan on käytettävä yksinomaan etäviestintävälineitä ”sopimuksen tekemiseen asti” (englanninkielisessä toisinnossa ”for the purpose of that contract”, kursivointi tässä)) perusteella ilmeistä, että nimenomaan kyseinen konkreettinen sopimus on tehtävä etänä, jotta direktiivin 2002/65 säännöksiä sovelletaan.

68.

Päättelen siis, että on olemassa direktiivin 2002/65 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettu ”palvelujen tarjoajan järjestämä etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmä”, kun palvelujen tarjoaja käyttää yksinomaan etäviestintävälineitä tehdäkseen liitännäisen korkosopimuksen ja etäviestintävälineiden käyttö on yksinomaista eikä täysin tilapäistä vaan osa kyseisen palvelujen tarjoajan kaupalliseen rakenteeseensa perustamaa järjestelmää, johon sisältyvät henkilöstö- ja muut resurssit ja jonka avulla tarjoaja voi tehdä sopimuksia ilman sopimuspuolten samanaikaista fyysistä läsnäoloa. Kansallisten tuomioistuinten, jotka yksin arvioivat tosiseikkoja, asiana on ratkaista, täyttyvätkö nämä edellytykset yksittäisessä asiassa.

Päätelmät

69.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Landgericht Kielin ennakkoratkaisupyyntöön seuraavasti:

Kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyynnistä ja neuvoston direktiivin 90/619/ETY sekä direktiivien 97/7/EY ja 98/27/EY muuttamisesta 23.9.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/65/EY 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettua käsitettä ”rahoituspalveluja koskeva sopimus” on tulkittava siten, että siihen sisältyy liitännäinen korkosopimus, jolla ei pidennetä luoton maksuaikaa eikä muuteta luoton määrää. Tällainen sopimus ei ole direktiivin 2002/65 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu ”liiketoimi”, joten sopimukseen sovelletaan direktiivin säännöksiä.

On olemassa direktiivin 2002/65 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettu ”palvelujen tarjoajan järjestämä etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmä”, kun palvelujen tarjoaja käyttää yksinomaan etäviestintävälineitä tehdäkseen jälkikäteen korkosopimuksen ja etäviestintävälineiden käyttö on yksinomaista eikä täysin tilapäistä vaan osa kyseisen palvelujen tarjoajan kaupalliseen rakenteeseensa perustamaa järjestelmää, johon sisältyvät henkilöstö- ja muut resurssit ja jonka avulla tarjoaja voi tehdä sopimuksia ilman sopimuspuolten samanaikaista fyysistä läsnäoloa. Kansallisten tuomioistuinten, jotka yksin arvioivat tosiseikkoja, asiana on ratkaista, täyttyvätkö nämä edellytykset yksittäisessä asiassa.


( 1 ) Alkuperäinen kieli: englanti.

( 2 ) Kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyynnistä ja neuvoston direktiivin 90/619/ETY sekä direktiivien 97/7/EY ja 98/27/EY muuttamisesta 23.9.2002 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/65/EY (EYVL 2002, L 271, s. 16). Direktiivin joitakin säännöksiä on sen antamisen jälkeen muutettu (viimeisin konsolidoitu versio on vuodelta 2018), mutta tässä asiassa merkitykselliset säännökset ovat pysyneet ennallaan.

( 3 ) EUVL 2007, C 303, s. 1.

( 4 ) Ks. 20.5.1997 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY 1 artikla (EYVL 1997, L 144, s. 19). Mainittu direktiivi on kumottu ja korvattu kuluttajan oikeuksista, neuvoston direktiivin 93/13/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 1999/44/EY muuttamisesta sekä neuvoston direktiivin 85/577/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY kumoamisesta 25.10.2011 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2011/83/EU (EUVL 2011, L 304, s. 64).

( 5 ) Johdanto-osan 3 perustelukappale.

( 6 ) Johdanto-osan 13 perustelukappale.

( 7 ) Johdanto-osan 14 perustelukappale.

( 8 ) Johdanto-osan 15 perustelukappale.

( 9 ) Johdanto-osan 16 perustelukappale.

( 10 ) Johdanto-osan 17 perustelukappale.

( 11 ) Johdanto-osan 18 perustelukappale.

( 12 ) Johdanto-osan 21 perustelukappale.

( 13 ) Johdanto-osan 23 perustelukappale.

( 14 ) Päivämäärä perustuu ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen antamiin tietoihin. Totean, että se vaikuttaa olevan ennen kuin 25.5.2004 tehdyn muutossopimuksen mukaiset kymmenen vuotta olivat kuluneet.

( 15 ) Tuomio 18.12.1986, VAG France,10/86 (EU:C:1986:502, 7 kohta).

( 16 ) Tuomio 4.2.2010, Genc (C-14/09. EU:C:2010:57, 30 ja 31 kohta).

( 17 ) Tuomio 19.12.2019, Junqueras Vies (C‑502/19, EU:C:2019:1115, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 18 ) Tuomio 16.2.2012, Varzim Sol (C-25/11, EU:C:2012:94, 29 kohta).

( 19 ) Direktiivin 97/7 liitteessä II, joka kumottiin direktiivin 2002/65 18 artiklan nojalla, oli rahoituspalvelujen viitteellinen luettelo: sijoituspalvelut, vakuutus- ja jälleenvakuutustoimet, pankkipalvelut, eläkerahastoihin liittyvät toimet sekä termiini- ja optiotoimiin liittyvät palvelut.

( 20 ) Haentjens, M. ja de Gioia-Carabellese, P., European Banking and Financial Law, Routledge, Lontoo ja New York, 2015, s. 64.

( 21 ) Muutettu ehdotus: Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi rahoituspalveluiden etämyynnistä kuluttajalle ja direktiivien 97/7/EY ja 98/27/EY muuttamisesta, KOM/99/0385 lopullinen (EYVL 2000, C 177E, s. 21; jäljempänä muutettu direktiiviehdotus).

( 22 ) Ks. myös julkisasiamies Y. Botin ratkaisuehdotus asiassa Kareda (C-249/16, EU:C:2017:305, 41 kohta).

( 23 ) Tuomio 11.9.2019, Romano (C-143/18. EU:C:2019:701, 34 ja 55 kohta).

( 24 ) Tuomio 7.9.2017, Schottelius (C-247/16, EU:C:2017:638, 31 kohta).

( 25 ) Ks. julkisasiamies G. Pitruzzellan ratkaisuehdotus asiassa Romano (C–143/18, EU:C:2019:273, 41 ja 42 kohta).

( 26 ) Johdanto-osan 12 perustelukappaleessa selitetään, että tämän alan yhteisten sääntöjen vahvistaminen on tehtävä ”heikentämättä yleisesti kuluttajansuojaa jäsenvaltioissa”. Ks. myös samasta aiheesta vastaavasti direktiiviä 97/7 koskeva tuomio 5.7.20112, Content Services (C‑49/11, EU:C:2012:419, 36 kohta).

( 27 ) Johdanto-osan 16 perustelukappale.

( 28 ) Johdanto-osan 17 perustelukappale.

( 29 ) Ks. Linaritis, I., ”Rahoituspalvelujen käyttö internetin kautta direktiivien 2002/65/EY, 2000/31/EY ja 1999/93/EY pohjalta” (kreikankielinen teos), Sakkoulas, Ateena, Thessaloniki, 2005, s. 119.

( 30 ) Tuomio 15.6.2017, Kareda (C-249/16, EU:C:2017:472, 41 kohta).

( 31 ) Ilmauksen sananmukainen merkitys on ”epäaito osarahoitus”.

( 32 ) Tuomio 11.9.2019, Romano (C-143/18. EU:C:2019:701, 34 ja 55 kohta).

( 33 ) Ks. edellä 47–53 kohta.

( 34 ) Ks. muutetun direktiiviehdotuksen perustelut.

( 35 ) Ks. direktiivin 2002/65 johdanto-osan 15 ja 18 perustelukappale sekä 2 artiklan a ja e alakohta. Ks. myös vastaavasti julkisasiamies P. Mengozzin ratkaisuehdotus asiassa Handelsgesellschaft Heinrich Heine (C-511/08, EU:C:2010:48, 27 kohta).

( 36 ) Ks. samasta aiheesta direktiivin 2002/65 2 artiklan e alakohta. Ks. myös Yonge, W., ”The distance marketing of consumer financial services directive”, Journal of Financial Services Marketing, 8, 2003, s. 80.

( 37 ) Fisher, J., Bewsey, J., Waters, M., Ovey, E., The Law of Investor Protection, Sweet & Maxwell, Lontoo, 2. laitos, 2003, s. 247.

( 38 ) Ks. myös muutetun direktiiviehdotuksen perustelut.

( 39 ) Ks. myös samasta aiheesta Van Huffel, M., ”La Directive 2002/65/CE du 23 septembre 2002 concernant la commercialisation à distance des services financiers auprès des consommateurs”, Euredia, 3, 2003, s. 363.

Top