1

Deltafina SpA (jäljempänä Deltafina) vaatii valituksellaan unionin tuomioistuinta ensisijaisesti yhtäältä kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen tuomion Deltafina vastaan komissio (T-12/06, EU:T:2011:441; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi Deltafinan kanteen, jossa vaadittiin Deltafinalle [EY] 81 artiklan 1 kohdan mukaisesta menettelystä (Asia COMP/C.38.281/B.2 – Italian raakatupakka-ala) 20.10.2005 tehdyssä komission päätöksessä K(2005) 4012 lopullinen (jäljempänä riidanalainen päätös) määrätyn sakon kumoamista ja toissijaisesti sen määrän alentamista, ja toisaalta kumoamaan kyseisen päätöksen Deltafinaa koskevilta osin sekä sille kyseisessä päätöksessä määrätyn sakon tai alentamaan sakon määrää sekä toissijaisesti palauttamaan asian unionin yleiseen tuomioistuimeen.

2

Deltafina on italialainen yhtiö, jonka pääasialliseen toimintaan kuuluu raakatupakan ensijalostus ja jalostetun tupakan myynti. Sen omistaa kokonaan Universal Corp. ‑yhtiö (jäljempänä Universal), jonka kotipaikka on Richmondissa (Yhdysvallat).

3

Euroopan komissio teki 6.2.1962 annetun asetuksen N:o 17 ([EY 81] ja [EY 82] artiklan ensimmäinen täytäntöönpanoasetus; EYVL 1962, 13, s. 204) 14 artiklan nojalla ajalla 3.–5.10.2001 tarkastuksia muun muassa Fédération européenne des transformateurs de tabacin toimitiloissa Brysselissä (Belgia) sekä Espanjan kolmen tärkeimmän raakatupakan jalostajan toimitiloissa. Kyseinen toimialaliitto ilmoitti näistä tarkastuksista välittömästi jäsenilleen, joiden joukossa oli Associazione professionale trasformatori tabacchi italiani (APTI).

4

Deltafina esitti 19.2.2002 komissiolle sakoista vapauttamisesta ja sakkojen lieventämisestä kartelleja koskevissa asioissa annetun komission tiedonannon (EYVL 2002, C 45, s. 3; jäljempänä vuoden 2002 yhteistyötiedonanto) A jaksoon perustuvan sakkoimmuniteettihakemuksen. Immuniteettihakemus koski epäiltyä raakatupakan jalostajien kartellia Italian markkinoilla.

5

Komissio ilmoitti 6.3.2002 Deltafinalle, että sen immuniteettihakemus täytti vuoden 2002 yhteistyötiedonannossa asetetut edellytykset ja että komissio aikoi myöntää sille hallinnollisen menettelyn päätteeksi sen hakeman sakkoimmuniteetin, edellyttäen, että Deltafina täyttää kaikki kyseisen tiedonannon 11 kohdassa mainitut edellytykset.

6

Komission yksiköiden sekä Deltafinan ja Universalin edustajien välillä järjestettiin 14.3.2002 kokous, jossa keskusteltiin Deltafinan ja komission välisen yhteistyön tarkemmista yksityiskohdista (jäljempänä 14.3.2002 pidetty kokous).

7

Komission yksiköt täsmensivät kyseisessä kokouksessa, että ne aikoivat tehdä Deltafinan paljastamaan kartelliin kohdistuvia yllätystarkastuksia, ettei tarkastuksia voitaisi tehdä ennen 18.4.2002 ja että tarkastukset olisi näin ollen pidettävä salassa tuohon ajankohtaan asti, jottei niiden tehokkuus vaarantuisi (riidanalaisen päätöksen 412 perustelukappale).

8

Deltafina selitti, että sen olisi mahdotonta pitää immuniteettihakemuksensa salassa kyseisille tarkastuksille ilmoitettuun ajankohtaan asti siitä syystä, että APTI:n kokoukset pidettäisiin lähiaikoina, jolloin hakemusta olisi vaikea salata, ja että immuniteettihakemuksesta olisi väistämättä tiedotettava Deltafinan keskijohdolle sekä siitä olisi ilmoitettava eräiden rahoitustoimien yhteydessä, joihin Universal osallistui Yhdysvalloissa (riidanalaisen päätöksen 413 perustelukappale).

9

Komissio pani merkille nämä hankaluudet ja pyysi Deltafinaa toimittamaan sille vielä lyhyemmässä ajassa todisteita ja joukon tietoja, jotta se voisi suorittaa nämä tarkastukset, koska näistä tiedoista ilmoittaminen muille kartellin jäsenille saattaisi estää suunniteltujen tarkastusten toteuttamisen (riidanalaisen päätöksen 413–417 perustelukappale).

10

Deltafinan edustajat ja asiasta vastaava komission virkamies kävivät 22.3.2002 puhelinkeskustelun (jäljempänä 22.3.2002 käyty puhelinkeskustelu), jossa käsiteltiin useita Deltafinan ja komission väliseen yhteistyöhön liittyviä kysymyksiä (riidanalaisen päätöksen 418–420 perustelukappale ja valituksenalaisen tuomion 10, 157 ja 158 kohta).

11

APTI:n toimitiloissa 4.4.2002 pidetyssä kokouksessa Deltafinan toimitusjohtaja ilmoitti läsnäolijoille, että yhtiö toimi yhteistyössä komission kanssa (jäljempänä 4.4.2002 tehty paljastus). Samana päivänä Dimon Italia Srl (jäljempänä Dimon Italia) ja Transcatab SpA (jäljempänä Transcatab), joiden edustajat olivat läsnä kyseisessä kokouksessa, esittivät vuoden 2002 yhteistyötiedonantoon perustuvat hakemukset mainitsematta kuitenkaan Deltafinan toimitusjohtajan APTI:n kokouksessa esittämiä lausumia (riidanalaisen päätöksen 421–426, 454 ja 455 perustelukappale).

12

Komissio teki 18. ja 19.4.2002 asetuksen N:o 17 14 artiklan nojalla tarkastukset Dimon Italian ja Transcatabin tiloihin sekä Trestina Azienda Tabacchi SpA:n ja Romana Tabacchi SpA:n tiloihin (riidanalaisen päätöksen 428 perustelukappale).

13

Deltafinan edustajien ja komission yksiköiden välillä järjestettiin 29.5. ja 11.7.2002 vielä kaksi kokousta, joissa Deltafina ja komissio eivät kumpikaan kysyneet kyseisen yhtiön tekemän immuniteettihakemuksen salassapidosta ja joissa Deltafina ei myöskään maininnut, että se oli kertonut immuniteettihakemuksestaan Dimon Italialle ja Transcatabille APTI:n toimitiloissa 4.4.2002 pidetyssä kokouksessa (riidanalaisen päätöksen 420 ja 429 perustelukappale).

14

Komissio lähetti 25.2.2004 väitetiedoksiannon useille yrityksille ja yritysten yhteenliittymille, joiden joukossa olivat Deltafina, Universal, Dimon Italia ja Transcatab.

15

Kuulemistilaisuus, johon Deltafina osallistui, pidettiin 22.6.2004. Tilaisuuden aikana yksi Dimon Italian edustajista kiinnitti komission huomion kahteen asiakirjaan, jotka oli liitetty asiakirja-aineistoon Dimon Italian tiloissa suoritetun tarkastuksen yhteydessä ja jotka käsittivät käsin kirjoitettuja muistiinpanoja, joissa tehtiin selkoa Deltafinan toimitusjohtajan APTI:n toimitiloissa 4.4.2002 pidetyssä kokouksessa esittämistä lausunnoista.

16

Komissio antoi 25.2.2004 päivättyyn väitetiedoksiantoonsa 21.12.2004 lisäyksen, jolla se tiedotti Deltafinalle ja muille asianomaisille yrityksille, ettei se aikonut myöntää Deltafinalle tämän hakemaa sakkoimmuniteettia, koska Deltafina ei ollut noudattanut vuoden 2002 yhteistyötiedonannon 11 kohdan a alakohdassa asetettua yhteistyövelvoitetta.

17

Komissio teki 20.10.2005 riidanalaisen päätöksen, jonka 1 artiklassa se totesi muun muassa, että Deltafina ja Universal olivat rikkoneet EY 81 artiklan 1 kohtaa tekemällä sopimuksia ja/tai osallistumalla yhdenmukaistettuihin menettelytapoihin Italian raakatupakka-alalla ajalla 29.9.1995–19.2.2002. Kyseisen päätöksen 2 artiklassa Deltafinalle ja Universalille määrättiin yhteisvastuullisesti 30 miljoonan euron sakko päätöksen 1 artiklassa tarkoitetusta kilpailusääntöjen rikkomisesta.

18

Komissio otti huomioon Deltafinan todellisen yhteistyön lieventävänä olosuhteena ja alensi kyseiselle yhtiölle määrättävää sakkoa 50 prosentilla. Komissio totesi etenkin, että Deltafina oli alusta alkaen huomattavasti auttanut komissiota tämän tutkinnassa ja ettei se ollut milloinkaan kiistänyt tosiseikkoja.

19

Komissio totesi Deltafinan sakkoimmuniteettihakemuksesta, että vuoden 2002 yhteistyötiedonannon 11 kohdan a alakohdassa asetettu yhteistyövelvoite käsittää velvoitteen pidättäytyä toteuttamasta sellaisia toimenpiteitä, jotka ovat omiaan vaarantamaan komission kyvyn tutkia kilpailusääntöjen rikkomista ja/tai todeta se. Komissio lisäsi, että tämä velvoite on esteenä kaikelle immuniteettihakemuksen paljastamiselle ajankohtana, jolloin komissio ei ole vielä suorittanut tarkastuksia ja jolloin alalla ei vielä tiedetä lähiaikoina toteutettavista tarkastuksista. Tällaisella paljastamisella saatetaan nimittäin korjaamattomalla tavalla vaarantaa kyseisen toimielimen mahdollisuudet suorittaa tehokkaita tarkastuksia ja siten todeta kilpailusääntöjen rikkominen (riidanalaisen päätöksen 432 ja 433 perustelukappale).

20

Komissio täsmensi, että ”luontainen jännite” tämän velvoitteen ja sen vuoden 2002 yhteistyötiedonannon 11 kohdan b alakohdassa asetetun velvoitteen välillä, jonka mukaan hakijan on lopetettava osallistumisensa kilpailusääntöjen rikkomiseen viimeistään ajankohtana, jolloin se hakee immuniteettia, ei oikeuta hakijaa tietoisesti ilmoittamaan immuniteettihakemuksestaan kartellin muille jäsenille. (riidanalaisen päätöksen 434 perustelukappale).

21

Komissio totesi, ettei Deltafina ollut noudattanut tätä velvoitetta, koska sen toimitusjohtaja ilmoitti harkitusti immuniteettihakemuksesta tärkeimmille kilpailijoilleen ennen kuin tarkastuksia ehdittiin tehdä, vaikka Deltafina tiesi komission aikovan tehdä kyseisiä tarkastuksia ajalla 18.–20.4.2002 (riidanalaisen päätöksen 441–444 ja 460 perustelukappale).

22

Komissio lisäsi, että 14.3.2002 pidetyssä kokouksessa käydyt keskustelut ja komission tämän jälkeinen menettely osoittavat epäilyksettä, ettei komissio ollut missään vaiheessa myöntänyt, että Deltafina joutuisi väistämättä ilmaisemaan kilpailijoilleen tehneensä immuniteettihakemuksen ja ettei tarkastuksia siten voitaisikaan enää tehdä. Komissio väittää maininneensa nimenomaisesti, että asia oli pidettävä salassa vielä kuukauden verran, jotta se ehtisi valmistella mainittuja tarkastuksia (riidanalaisen päätöksen 445–448 perustelukappale).

23

Komissio vahvistaa myöntäneensä, että Deltafinan olisi käytännössä vaikea pitää immuniteettihakemus salassa ja että suunnitelluista tarkastuksista olisi hyvin todennäköisesti luovuttava, jos Deltafina joutuisi paljastamaan kilpailijoilleen tehneensä immuniteettihakemuksen. Komissio kuitenkin korosti, että koska Deltafinan toimitusjohtaja ei toiminut minkään pakottavan uhan alaisena, 4.4.2002 tehty paljastus oli täysin harkittu ja vapaaehtoinen (riidanalaisen päätöksen 450–453 ja 459 perustelukappale).

24

Kyseinen toimielin katsoi, ettei tätä menettelyä voitu mitenkään pitää perusteltuna (riidanalaisen päätöksen 454–459 perustelukappale).

25

Komissio täsmensi myös, että se, ettei Deltafina ilmoittanut sille muun muassa 4.4.2002 tekemästään paljastuksesta, antoi ymmärtää, ettei Deltafina odottanut kyseisen toimielimen hyväksyvän menettelyään (riidanalaisen päätöksen 449 perustelukappale).

26

Komissio totesi siten ”kaiken edellä esitetyn perusteella – –, että Deltafina jätti noudattamatta sille vuoden 2002 yhteistyötiedonannon 11 kohdan a alakohdan nojalla asetettua yhteistyövelvoitetta, kun se tietoisesti paljasti 4.4.2002 pidetyssä APTI:n kokouksessa tehneensä immuniteettihakemuksen” (riidanalaisen päätöksen 460 perustelukappale).

27

Deltafina nosti unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 19.1.2006 toimittamallaan kannekirjelmällä kanteen, jossa vaadittiin ensisijaisesti sille riidanalaisessa päätöksessä määrätyn sakon kumoamista ja toissijaisesti sen määrän alentamista.

28

Deltafina vetosi kanteensa tueksi seitsemään kanneperusteeseen, joista neljä oli ensisijaisia kanneperusteita, joilla tuettiin Deltafinan vaatimuksia riidanalaisen päätöksen kumoamiseksi siltä osin kuin siinä määrättiin Deltafinan maksettavaksi sakko, ja joista kolme oli toissijaisia kanneperusteita, joilla tuettiin Deltafinan vaatimusta kyseisen sakon määrän alentamiseksi.

29

Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kaikki Deltafinan esittämät kanneperusteet, lukuun ottamatta kuudetta kanneperustetta, josta Deltafina oli luopunut.

30

Deltafina vaatii, että unionin tuomioistuin

31

Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin

32

Deltafina vetoaa valituksensa tueksi neljään valitusperusteeseen. Aluksi on tutkittava ensimmäinen ja toinen valitusperuste yhdessä ja tämän jälkeen neljäs valitusperuste sekä lopuksi kolmas valitusperuste.

33

Ensimmäisessä valitusperusteessaan Deltafina moittii unionin yleistä tuomioistuinta ensiksi siitä, ettei se lausunut kanneperusteesta, jonka mukaan Deltafina saattoi 14.3.2002 pidetyn kokouksen jälkeen todeta, että komissio oli vapauttanut sen salassapitovelvollisuudesta, minkä vuoksi se ei 4.4.2002 tekemällään paljastuksella laiminlyönyt yhteistyövelvoitettaan.

34

Deltafina korostaa tämän jälkeen, että riidanalaisessa päätöksessä ainoa sen syyksi luettava yhteistyövelvoitteen rikkominen on 4.4.2002 tehty paljastus. Todetessaan yhteistyövelvoitetta rikotun siitä syystä, ettei Deltafina ilmoittanut komissiolle kyseisestä paljastuksesta, unionin yleinen tuomioistuin loukkasi täten puolustautumisoikeuksia ja ylitti toimivaltansa, joka rajoittui kyseisen päätöksen laillisuuden arviointiin.

35

Deltafina katsoo lopuksi, että unionin yleinen tuomioistuin korvasi valituksenalaisen tuomion 149 kohdassa Deltafinan ja komission välillä 14.3.2002 pidetyssä kokouksessa sovitun omalla arvioinnillaan kyseiselle yhtiölle asetetuista yhteistyövelvoitteista. Unionin yleisen tuomioistuimen olisi kuitenkin pitänyt ottaa huomioon yhteistyön osalta sovitut yksityiskohtaiset säännöt kyseisen yhteistyövelvoitteen täsmällisen sisällön määrittämiseksi.

36

Unionin yleinen tuomioistuin tukeutui nimittäin virheelliseen olettamaan, jonka mukaan sitä, ettei Deltafina ilmoittanut komissiolle paljastaneensa immuniteettihakemuksensa, oli joka tapauksessa pidettävä yhteistyövelvollisuuden rikkomisena, koska näiden tosiseikkojen luonnehtiminen riippui sovituista yksityiskohtaisista säännöistä. Komissio olisi kuitenkin voinut sakoista vapauttamisesta ja sakkojen lieventämisestä kartelleja koskevissa asioissa annetun komission tiedonannon (EUVL 2006, C 298, s. 17) 12 kohdan a alakohdassa vahvistetulla tavalla sallia mainitun immuniteettihakemuksen paljastamisen.

37

Käsiteltävässä asiassa paljastuksen salliminen käy Deltafinan mukaan ilmi 14.3.2002 pidetystä kokouksesta. Unionin yleisen tuomioistuimen olisi nimittäin pitänyt mainitun kokouksen kuluessa laaditun pöytäkirjan ja asiaosaisten myöhemmän menettelyn perusteella todeta, että Deltafina ja komissio olivat päässeet yhteisymmärrykseen kyseisen paljastuksen väistämättömyydestä sekä kyseiselle yhtiölle tämän johdosta asetetusta ankarammasta velvoitteesta toimittaa muita todisteita välittömästi.

38

Deltafina täsmentää, että 14.3.2002 pidetyn kokouksen pöytäkirjasta ilmenee, ettei siitä, oliko kyseisen paljastuksen oltava ”täysin harkittu ja vapaaehtoinen” vai oliko sen tapahduttava ”pakosta” ja oliko sen oltava ”välttämätön”, keskusteltu, ja katsoo, että unionin yleisen tuomioistuimen arviointi, jossa otetaan huomioon mainittu paljastustapa, perustuu näin ollen tosiseikkojen jälkikäteiseen uudelleentarkasteluun, jota ei voida hyväksyä. Joka tapauksessa on niin, että kaikkia epäilyksiä Deltafinan yhteistyötä koskevista yksityiskohtaisista säännöistä tehdyksi väitetyn sopimuksen sisällöstä on Deltafinan mukaan tulkittava sen eduksi.

39

Deltafina väittää toisessa valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin rikkoi työjärjestyksensä 65 ja 68 artiklaa, kun se hyväksyi suullisessa käsittelyssä Deltafinan asianajajan R:n ja asiasta vastaavan komission virkamiehen V. E:n suulliset todistukset, jotka he antoivat heidän 14.3.2002 pidettyyn kokoukseen osallistujien ominaisuudessaan ja täten todistajien ominaisuudessa, ilman että se oli antanut määräystä toteen näytettävistä tosiseikoista, ilman että kyseiset todistajat olivat vannoneet valaa ja ilman että näistä todistajanlausunnoista oli laadittu pöytäkirjaa.

40

Deltafinan mukaan unionin yleinen tuomioistuin tukeutui kuitenkin valituksenalaisen tuomion 159 kohdassa V. E:n todistajanlausuntoon todetakseen, ettei kyseinen henkilö ollut ymmärtänyt Deltafinan aikoneen tehdä 4.4.2002 paljastuksen ja ettei hän ollut missään tapauksessa antanut Deltafinalle suostumustaan. Koska unionin yleinen tuomioistuin ei verrannut kyseistä todistajanlausuntoa J:n, jota ei ollut kutsuttu todistamaan, todistajanlausuntoon, se loukkasi Deltafinan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.

41

Komissio kiistää Deltafinan väitteet.

42

Tämän tuomion 33 kohdassa tiivistetysti esitetyistä väitteistä, joita ei komission mukaan voida ottaa tutkittavaksi, on todettava, ettei Deltafina vaadi unionin tuomioistuinta arvioimaan tosiseikkoja uudelleen vaan toteamaan valituksenalaisen tuomion perustelujen puutteellisuuden. Nämä väitteet voidaan näin ollen ottaa tutkittaviksi.

43

Tämän tuomion 35 ja 36 kohdassa tiivistetysti esitettyjen väitteiden tutkittavaksi ottamisesta on todettava, että Deltafina moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se teki oikeudellisen virheen määrittäessään Deltafinan yhteistyövelvoitteet. Nämä väitteet voidaan siten myös ottaa tutkittaviksi.

44

Kuten komissio perustellusti väittää, tämän tuomion 37 ja 38 kohdassa tiivistetysti esitetyillä väitteillä Deltafina sitä vastoin kyseenalaistaa unionin yleisen tuomioistuimen tekemän tosiseikkojen arvioinnin mutta ei vetoa todisteiden ottamiseen huomioon vääristyneellä tavalla. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tällainen tarkastelu ei kuitenkaan kuulu unionin tuomioistuimen toimivaltaan, joten nämä väitteet on jätettävä tutkimatta.

45

Asiakysymyksen osalta on todettava, että tämän tuomion 33 ja 34 kohdassa tiivistetysti esitetyillä väitteillä Deltafina moittii unionin yleistä tuomioistuinta yhtäältä siitä, ettei se lausunut kanneperusteesta, jonka mukaan komissio oli vapauttanut Deltafinan salassapitovelvollisuudesta, ja toisaalta siitä, että se lainvastaisesti korvasi perustelut ja ylitti näin toimivaltansa.

46

Deltafinan väitteiden ensimmäisestä osasta on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 160 kohdassa, ettei komissio voinut sallia ennakolta sitä, että Deltafina paljastaa asian vapaaehtoisesti 4.4.2002, koska kyseinen yhtiö ei ollut osoittanut ilmoittaneensa komissiolle asianmukaisesti aikomuksistaan etukäteen.

47

Unionin yleinen tuomioistuin vahvisti muun muassa näiden päätelmien perusteella mainitun tuomion 173 kohdassa komission arvioinnin, jonka mukaan Deltafina oli rikkonut yhteistyövelvoitettaan.

48

Riidanalaisen päätöksen 441, 450 ja 460 perustelukappaleesta ilmenee tässä yhteydessä, että komissio katsoi, että kartelliin osallistuneen yrityksen tekemä täysin harkittu ja vapaaehtoinen paljastus komission kanssa tekemästään yhteistyöstä muille samaan kartelliin osallistuneille yrityksille vaiheessa, jossa suunniteltiin tarkastusten suorittamista kyseisten yritysten toimitiloissa, on luonteeltaan toisenlainen kuin se, että kyseiset yritykset saavat tietää yhteistyöstä siitä syystä, että mainitun yrityksen on käytännössä vaikea pitää yhteistyönsä salassa.

49

Komissio katsoi nimittäin, että tämä täysin harkittu ja vapaaehtoinen paljastus osoittaa sellaisenaan yhteistyövelvoitteen rikkomisen, ellei kiistattomasti osoiteta toteen, että kyseinen toimielin oli ennakolta nimenomaisesti sallinut tällaisen paljastuksen tekemisen.

50

Unionin yleinen tuomioistuin totesi kuitenkin, ettei näin ollut käsiteltävässä asiassa, ja vahvisti täten valituksenalaisen tuomion 160 ja 173 kohdassa Deltafinan rikkoneen yhteistyövelvoitetta siten kuin komissio oli todennut riidanalaisen päätöksen 460 perustelukappaleessa.

51

Päinvastoin kuin Deltafina väittää, tätä arviointia ei rasita mikään virhe.

52

Deltafina ei etenkään kiistänyt unionin yleisen tuomioistuimen tekemää tosiseikkoja koskevaa toteamusta siitä, ettei komissio ollut antanut etukäteen nimenomaista suostumustaan 4.4.2002 tehtyyn vapaaehtoiseen paljastukseen. Unionin yleisen tuomioistuimen ei tässä tilanteessa tarvinnut nimenomaisesti hylätä Deltafinan väitteitä, joilla pyrittiin näyttämään toteen yhteisymmärryksen olemassaolo Deltafinan yhteistyön paljastamisen väistämättömyydestä.

53

Koska 4.4.2002 tehty paljastus oli vapaaehtoinen, se ei ollut väistämätön. Vaikka oletettaisiin, että komissio olisi hyväksynyt Deltafinan yhteistyön mahdollisesti pakosta tehdyn paljastamisen, tällä hyväksynnällä ei voida perustella Deltafinan tekemää vapaaehtoista paljastusta eikä sillä siten voida horjuttaa toteamusta, jonka mukaan tämä yhtiö on rikkonut yhteistyövelvoitettaan. Tästä seuraa, että tämä väite on tehoton.

54

Ensimmäisen valitusperusteen tueksi esitettyjen väitteiden toisesta osasta eli väitteestä, joka koskee perustelujen lainvastaista korvaamista, on todettava, että valituksenalaisen tuomion 143–145 kohdasta käy ilmi, että unionin yleinen tuomioistuin arvioi kokonaisvaltaisesti yritykselle, joka hakee lopullisen sakkoimmuniteetin myöntämistä hallinnollisen menettelyn päätteeksi, asetettua yhteistyövelvoitetta. Tämä vuoden 2002 yhteistyötiedonannon 11 kohdan a alakohdassa säädetty velvoite kaikin tavoin toteutettavasta yhteistyöstä, joka on jatkuvaa ja nopeaa, käsittää muun muassa velvollisuuden antaa täydelliset tiedot kaikista komission tutkinnan kannalta merkityksellisistä seikoista.

55

Riidanalaisen päätöksen 429, 449 ja 459 perustelukappaleesta käy lisäksi ilmi, että komissio otti huomioon, että tietyt tiedot, jotka yrityksen oli toimitettava erityisesti 4.4.2002 pidettyyn kokoukseen liittyvistä seikoista, puuttuivat.

56

Unionin yleinen tuomioistuin vastasi siten valituksenalaisen tuomion 152–162 kohdassa vain Deltafinan sille esittämiin väitteisiin, sellaisina kuin ne käyvät ilmi kyseisen tuomion 151 kohdasta. Koska unionin yleinen tuomioistuin ei täten millään tavoin korvannut perusteluja, Deltafinan väitteiden toinen osa on hylättävä.

57

Siltä osin kuin Deltafina väittää toisessa valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi tämän yhtiön oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, koska se yhtäältä kuuli suullisessa käsittelyssä työjärjestyksensä 65 ja 68 artiklan vastaisesti Deltafinan asianajajan sekä asiasta vastaavan komission virkamiehen suulliset todistukset ja toisaalta tukeutui valituksenalaisen tuomion 159 kohdassa yhteen näistä todistajanlausunnoista, ilman että se vertasi tätä J:n, jota ei ollut kutsuttu todistamaan, todistajanlausuntoon, on todettava lisäksi seuraavaa.

58

Ensiksi on kiistatonta, että unionin yleinen tuomioistuin kuuli suullisessa käsittelyssä R:ää ja V. E:tä 14.3.2002 pidettyyn kokoukseen osallistujien ominaisuudessa sekä V. E:tä 22.3.2002 käytyyn puhelinkeskusteluun osallistujan ominaisuudessa. Samoin on kiistatonta, että unionin yleinen tuomioistuin tiedusteli asianomaisilta henkilöiltä heidän käsitystään mainittujen kokousten ja keskustelun sisällöstä, että tätä ei tiedusteltu unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 68 artiklassa määrätyn menettelyn mukaisesti ja ettei Deltafina esittänyt vastaväitteitä tältä osin kyseisessä käsittelyssä.

59

Päinvastoin kuin komissio väittää, tässä yhteydessä yhtäältä se, ettei Deltafina esittänyt vastaväitteitä mainitussa käsittelyssä, ei merkitse sitä, että toinen valitusperuste olisi jätettävä tutkimatta (ks. vastaavasti tuomio Corus UK v. komissio, C‑199/99 P, EU:C:2003:531, 32 ja 35 kohta).

60

Kuten komissio perustellusti toteaa, toisaalta unionin yleisessä tuomioistuimessa noudatetaan yleistä ja hyväksyttyä käytäntöä hankkia teknisistä kysymyksistä tai monitahoisista tosiseikoista tietoja asianosaisten edustajilta, jotka tuntevat merkitykselliset yksityiskohdat.

61

Käsiteltävässä asiassa on kuitenkin niin, kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 116 ja 117 kohdassa todennut, että unionin yleisen tuomioistuimen R:lle ja V. E:lle esittämät kysymykset koskivat muun muassa asianosaisten välillä riidanalaisia tosiseikkoja. Nämä asiat eivät myöskään ole mitenkään teknisiä tai monimutkaisia, eikä myöskään vaikuta siltä, että R:lle ja V. E:lle olisi esitetty kysymyksiä heidän erityisen teknisen tietämyksensä vuoksi.

62

Näin ollen on todettava, että Deltafina väittää perustellusti, että unionin yleinen tuomioistuin ylitti sen, mitä se voi tämän käytännön perusteella tehdä, kun se kysyi suullisessa käsittelyssä Deltafinan asianajajalta ja asiasta vastaavalta komission virkamieheltä heidän käsityksistään siitä, mitä 14.3.2002 pidetyssä kokouksessa ja 22.3.2002 käydyssä puhelinkeskustelussa oli sovittu, koska unionin yleisen tuomioistuimen esittämät kysymykset koskivat tosiseikkoja, jotka oli näytettävä toteen tarvittaessa todistajanlausuntojen avulla unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 68 artiklassa määrättyä menettelyä noudattaen.

63

Päinvastoin kuin Deltafina väittää, tämän menettelyllisen sääntöjenvastaisuuden ei voida kuitenkaan katsoa loukkaavan Deltafinan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.

64

Kuten komissio perustellusti toteaa, unionin yleinen tuomioistuin ei nimittäin ottanut valituksenalaisen tuomion 159 kohdassa huomioon asiasta vastaavan komission virkamiehen lausumia kuin ylimääräisenä esitetyn perustelun yhteydessä, päinvastoin kuin Deltafina väittää, sillä unionin yleisen tuomioistuimen perustelut pohjautuivat pääasiallisesti valituksenalaisen tuomion 153–158 kohdassa tarkasteltuihin kirjallisiin todisteisiin eli muun muassa 14.3.2002 pidetyn kokouksen ja 22.3.2002 käydyn puhelinkeskustelun pöytäkirjoihin.

65

Kuten myös julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 120 kohdassa todennut, unionin yleinen tuomioistuin saattoi perustaa päätelmänsä pelkästään näihin asiakirjatodisteisiin.

66

Kun otetaan huomioon erityisesti yhtäältä se, ettei mainituissa kirjallisissa todisteissa ole mainintaa siitä, että Deltafina olisi nimenomaisesti ilmoittanut aikovansa tietoisesti paljastaa yhteistyönsä komission kanssa, eikä siitä, että komissio olisi nimenomaisesti sallinut tämän paljastamisen, ja toisaalta tällaisen nimenomaisen hyväksynnän merkittävyys Deltafinan ja suunniteltujen tarkastusten hyödyllisyyden kannalta, on katsottava, että unionin yleinen tuomioistuin saattoi virhettä tekemättä katsoa, että nimenomaisen ilmoituksen ja nimenomaisen hyväksynnän puuttuminen oli näytetty oikeudellisesti riittävällä tavalla toteen mainituilla asiakirjatodisteilla.

67

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on nimittäin niin, että unionin yleinen tuomioistuin arvioi yksin sen, onko sen ratkaistavana olevissa asioissa käytettävissä olevia tietoja tarpeen täydentää. Oikeudenkäyntiasiakirjojen todistusarvo kuuluu sen tosiseikkojen arviointia koskevaan yksinomaiseen toimivaltaan, eikä unionin tuomioistuin voi arvioida valituksen yhteydessä tosiseikkoja, paitsi jos unionin yleiselle tuomioistuimelle esitetyt todisteet on otettu vääristyneellä tavalla huomioon tai jos tämän määrittämän tosiseikaston paikkansapitämättömyys käy ilmi oikeudenkäyntiasiakirjoista (tuomio Der Grüne Punkt – Duales System Deutschland v. komissio, C-385/07 P, EU:C:2009:456, 163 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

68

Käsiteltävän asian tilanteessa on kuitenkin niin, että koska Deltafina ei pyytänyt todistajien kuulemista eikä vedonnut siihen, että unionin yleinen tuomioistuin oli ottanut todisteet huomioon vääristyneellä tavalla, unionin yleinen tuomioistuin saattoi katsoa, ettei R:ää ja J:tä tai V. E:tä ollut tarpeen kuulla todistajina.

69

Tästä seuraa yhtäältä, ettei toinen valitusperuste ole perusteltu, ja toisaalta, ettei valituksenalaisen tuomion 153–160 kohdassa mainittuja unionin yleisen tuomioistuimen perusteluja rasita puolustautumisoikeuksien loukkaus.

70

Näin ollen ensimmäinen ja toinen valitusperuste on hylättävä.

71

Deltafina vaatii unionin tuomioistuinta alentamaan sille määrätyn sakon määrää sen yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkauksen korjaamiseksi, johon komissio oli syyllistynyt myöntäessään Deltafinalle saman sakkojen alennuksen kuin Dimon Italialle.

72

Deltafinan näkemyksen mukaan unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen todetessaan, että tätä vaatimusta, joka oli esitetty suullisessa käsittelyssä ensimmäisessä oikeusasteessa, oli pidettävä uutena kanneperusteena, joka ei perustunut asian käsittelyn aikana esiin tulleisiin oikeudellisiin seikkoihin ja tosiseikkoihin ja joka näin ollen oli jätettävä tutkimatta. Deltafinan väitteet pohjautuvat nimittäin oikeuskäytäntöön, joka perustuu tuomioon Nintendo ja Nintendo of Europe vastaan komissio (T-13/03, EU:T:2009:131), joka annettiin vasta oikeudenkäyntimenettelyn kirjallisen vaiheen päättymisen jälkeen.

73

Komissio kiistää nämä Deltafinan väitteet.

74

Kuten unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 48 artiklan 2 kohdasta ja unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 127 artiklan 1 kohdasta käy ilmi, asian käsittelyn kuluessa ei saa vedota uuteen perusteeseen, ellei se perustu asian käsittelyn aikana esille tulleisiin tosiseikkoihin tai oikeudellisiin seikkoihin (määräys Arbos v. komissio, C-615/12 P, EU:C:2013:742, 35 kohta).

75

Deltafina ei kuitenkaan esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään sellaista seikkaa, jolla voitiin osoittaa, että kyseessä oleva kanneperuste perustui asian käsittelyn aikana esille tulleeseen oikeudelliseen seikkaan. Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 127 kohdassa todennut, yhdenvertaisen kohtelun periaate, johon Deltafina on vedonnut, on nimittäin unionin oikeuden yleinen periaate, jonka noudattamisen unionin tuomioistuin ja unionin yleinen tuomioistuin vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan varmistavat muun muassa kilpailusääntöjen rikkomisesta määrättävien sakkojen alalla.

76

Näin ollen sen kaltaista tuomiota, johon Deltafina on vedonnut ja jossa täsmennetään komissiolle yhdenvertaisen kohtelun periaatteen nojalla asetetut velvollisuudet, ei voida pitää uutena oikeudellisena seikkana, joka oikeuttaa uuden kanneperusteen esittämisen myöhässä.

77

Neljäs valitusperuste on tämän vuoksi hylättävä.

78

Deltafina toteaa, että oikeudenkäyntimenettely unionin yleisessä tuomioistuimessa kesti viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta, ja täsmentää, että kirjallisen käsittelyn päättymisen ja suullisen käsittelyn aloittamisesta tehdyn päätöksen välillä kului yli 43 kuukautta. Se katsoo, että oikeudenkäyntimenettely on ollut kohtuuttoman pitkä, ja vaatii unionin tuomioistuinta kumoamaan täyttä harkintavaltaansa käyttäen sille määrätyn sakon tai alentamaan sen määrää huomattavasti perusoikeuteensa, joka koskee Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 41 artiklan 1 kohdassa ja 47 artiklan toisessa kohdassa taattua oikeutta saada ratkaisu kohtuullisessa ajassa, kohdistuneen loukkauksen korjaamiseksi.

79

Komissio kiistää Deltafinan väitteet.

80

On muistutettava, että sen perusteella, ettei tuomiota ole annettu kohtuullisessa ajassa, mikä on perusoikeuden loukkaamista merkitsevä oikeudenkäyntivirhe, kyseessä olevalla asianosaisella on oltava mahdollisuus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin, joilla hänelle tarjotaan asianmukaista oikaisua (tuomio Gascogne Sack Deutschland v. komissio, C-40/12 P, EU:C:2013:768, 80 kohta).

81

Siltä osin kuin Deltafina vaatii valituksenalaisen tuomion kumoamista ja toissijaisesti sille määrätyn sakon määrän alentamista, on huomautettava oikeuskäytännössä jo katsotun, että silloin, kun ei ole olemassa viitteitä siitä, että oikeudenkäynnin kohtuuton kesto unionin yleisessä tuomioistuimessa on vaikuttanut asian ratkaisun sisältöön, se, ettei tuomiota ole annettu kohtuullisessa ajassa, ei voi johtaa valituksenalaisen tuomion kumoamiseen (tuomio Gascogne Sack Deutschland v. komissio, EU:C:2013:768, 81 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

82

Tämä oikeuskäytäntö perustuu muun muassa siihen näkökohtaan, että jos mikään ei viittaa siihen, että sillä, ettei tuomiota ole annettu kohtuullisessa ajassa, on ollut vaikutusta asian ratkaisun sisältöön, valituksenalaisen tuomion kumoamisella ei korjata sitä, että unionin yleinen tuomioistuin on loukannut tehokkaan oikeussuojan periaatetta (tuomio Gascogne Sack Deutschland v. komissio, EU:C:2013:768, 82 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

83

Käsiteltävässä asiassa Deltafina ei ole esittänyt unionin tuomioistuimelle mitään seikkaa, jonka perusteella voitaisiin katsoa, että sillä, ettei unionin yleinen tuomioistuin antanut tuomiota kohtuullisessa ajassa, on voinut olla vaikutusta unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi saatetun asian ratkaisun sisältöön.

84

Kun lisäksi otetaan huomioon tarve varmistaa unionin oikeuden kilpailusääntöjen noudattaminen, unionin tuomioistuin ei voi pelkästään sillä perusteella, ettei tuomiota ole annettu kohtuullisessa ajassa, antaa valittajalle mahdollisuutta kyseenalaistaa sakon perusteltavuus tai suuruus, kun valittajan kaikki valitusperusteet, jotka koskevat unionin yleisen tuomioistuimen esittämiä toteamuksia kyseisen sakon suuruudesta ja siitä toiminnasta, josta sakko on määrätty seuraamukseksi, on hylätty (tuomio Gascogne Sack Deutschland v. komissio, EU:C:2013:768, 84 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

85

Tästä seuraa, toisin kuin Deltafina väittää, ettei kolmas valitusperuste voi johtaa valituksenalaisen tuomion – edes osittaiseen – kumoamiseen.

86

Siltä osin kuin Deltafina vaatii sille määrätyn sakon kumoamista tai sen määrän alentamista siten, että huomioon otetaan sille unionin yleisessä tuomioistuimessa käydyn oikeudenkäyntimenettelyn liiallisesta kestosta aiheutuneet taloudelliset seuraukset, unionin tuomioistuin on todennut, että se, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole noudattanut perusoikeuskirjan 47 artiklan toisen kohdan mukaista velvollisuuttaan ratkaista sen käsiteltäväksi saatetut asiat kohtuullisessa ajassa, voi johtaa vahingonkorvausvaatimukseen ja että tällaisesta rikkomisesta on näin ollen määrättävä seuraamus unionin yleisessä tuomioistuimessa nostettavan vahingonkorvauskanteen yhteydessä, koska tällainen kanne merkitsee tehokasta korjauskeinoa (tuomio Gascogne Sack Deutschland v. komissio, EU:C:2013:768, 87 ja 89 kohta).

87

Tästä seuraa, että unionin yleisen tuomioistuimen, jolla on toimivalta SEUT 256 artiklan 1 kohdan nojalla, on siis otettava kantaa tällaisiin vahingonkorvausvaatimuksiin ratkaisemalla asia sen oikeudenkäynnin, jonka kestoa on arvosteltu, taustalla olevan asian ratkaisseesta kokoonpanosta poikkeavassa kokoonpanossa ja ettei näitä vaatimuksia voida saattaa suoraan unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi valituksen yhteydessä (tuomio Gascogne Sack Deutschland v. komissio, EU:C:2013:768, 90 ja 96 kohta).

88

Kun on kyse vahingonkorvauskanteesta, joka perustuu siihen, että unionin yleinen tuomioistuin on rikkonut perusoikeuskirjan 47 artiklan toista kohtaa, koska se ei ole noudattanut niitä vaatimuksia, jotka liittyvät tuomion antamiseen kohtuullisessa ajassa – mitä on pidettävä riittävän ilmeisenä sellaisen oikeusnormin rikkomisena, jonka tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityisille (ks. mm. tuomio komissio v. CEVA ja Pfizer, C-198/03 P, EU:C:2005:445, 63 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) –, on tässä yhteydessä on muistutettava, että unionin yleisen tuomioistuimen on mainittua rikkomista arvioidessaan otettava huomioon tuomion Gascogne Sack Deutschland vastaan komissio (EU:C:2013:768) 91–95 kohdasta ilmenevällä tavalla kuhunkin asiaan liittyvät olosuhteet, kuten asian monimutkaisuus ja se, miten asianosaiset ovat menetelleet, sekä oikeusvarmuuden perusvaatimus, jota on sovellettava talouden toimijoihin, ja pyrkimys varmistaa, ettei kilpailu vääristy sisämarkkinoilla.

89

Unionin yleisen tuomioistuimen on lisäksi arvioitava vahingon, johon on vedottu, todellisuutta ja kyseisen vahingon ja tuomioistuinmenettelyn kohtuuttoman keston välistä syy-yhteyttä sekä otettava huomioon jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksissä samankaltaisiin rikkomisiin perustuvien kanteiden käsittelemiseen sovellettavat yleiset periaatteet.

90

Koska käsiteltävässä asiassa on ilmeistä, että unionin yleinen tuomioistuin rikkoi riittävän ilmeisellä tavalla velvollisuuttaan ratkaista asia kohtuullisessa ajassa, unionin tuomioistuin voi sen näin ollen todeta, ilman että asianosaisten on tarpeen esittää näyttöä tältä osin.

91

Unionin yleisessä tuomioistuimessa käydyn oikeudenkäyntimenettelyn kestoa – joka oli lähes viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta –, josta erityisesti kolme vuotta ja seitsemän kuukautta kului kirjallisen käsittelyn päättymisen ja suullisen käsittelyn välillä, ei voida perustella asian vaikeusasteella eikä sillä, että kuusi riidanalaisen päätöksen adressaattia nosti päätöksestä kumoamiskanteen, eikä Deltafinan vaatimuksella komission hallussa olevan asiakirjan esittämisestä unionin yleisessä tuomioistuimessa käydyn kirjallisen käsittelyn aikana.

92

Tämän tuomion 81–87 kohdassa esitettyjen päätelmien perusteella kolmas valitusperuste on kuitenkin hylättävä.

93

Kaiken edellä esitetyn perusteella valitus on hylättävä.

94

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdan mukaan on niin, että jos valitus on perusteeton, unionin tuomioistuin tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista. Saman työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan, jota sovelletaan sen 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

95

Koska Deltafina on hävinnyt asian ja komissio on vaatinut sen velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut, Deltafina on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (toinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: