EUR-Lex Access to European Union law
This document is an excerpt from the EUR-Lex website
Document 52013DC0139
REPORT FROM THE COMMISSION TO THE EUROPEAN PARLIAMENT, THE COUNCIL AND THE EUROPEAN ECONOMIC AND SOCIAL COMMITTEE First Report on the application of Directive 2005/29/EC of the European Parliament and of the Council of 11 May 2005 concerning unfair business-to-consumer commercial practices in the internal market and amending Council Directive 84/450/EEC, Directives 97/7/EC, 98/27/EC and 2002/65/EC of the European Parliament and of the Council and Regulation (EC) No 2006/2004 of the European Parliament and of the Council (‘Unfair Commercial Practices Directive’)
KOMISSION KERTOMUS EUROOPAN PARLAMENTILLE, NEUVOSTOLLE JA EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE ensimmäinen kertomus sopimattomista elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisistä kaupallisista menettelyistä sisämarkkinoilla ja neuvoston direktiivin 84/450/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 97/7/EY, 98/27/EY ja 2002/65/EY sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2006/2004 muuttamisesta 11 päivänä toukokuuta 2005 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2005/29/EY soveltamisesta (sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi)
KOMISSION KERTOMUS EUROOPAN PARLAMENTILLE, NEUVOSTOLLE JA EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE ensimmäinen kertomus sopimattomista elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisistä kaupallisista menettelyistä sisämarkkinoilla ja neuvoston direktiivin 84/450/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 97/7/EY, 98/27/EY ja 2002/65/EY sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2006/2004 muuttamisesta 11 päivänä toukokuuta 2005 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2005/29/EY soveltamisesta (sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi)
/* COM/2013/0139 final */
KOMISSION KERTOMUS EUROOPAN PARLAMENTILLE, NEUVOSTOLLE JA EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE ensimmäinen kertomus sopimattomista elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisistä kaupallisista menettelyistä sisämarkkinoilla ja neuvoston direktiivin 84/450/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 97/7/EY, 98/27/EY ja 2002/65/EY sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2006/2004 muuttamisesta 11 päivänä toukokuuta 2005 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2005/29/EY soveltamisesta (sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi) /* COM/2013/0139 final */
KOMISSION KERTOMUS EUROOPAN
PARLAMENTILLE, NEUVOSTOLLE JA EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE ensimmäinen kertomus sopimattomista
elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisistä kaupallisista menettelyistä
sisämarkkinoilla ja neuvoston direktiivin 84/450/ETY, Euroopan parlamentin ja
neuvoston direktiivien 97/7/EY, 98/27/EY ja 2002/65/EY sekä Euroopan
parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2006/2004 muuttamisesta 11 päivänä
toukokuuta 2005 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2005/29/EY
soveltamisesta
(sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi) 1. JOHDANTO Tässä
kertomuksessa[1]
esitetään ensimmäinen arvio sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan
direktiivin 2005/29/EY[2],
jäljempänä ’direktiivi’, soveltamisesta jäsenvaltioissa ja vaikutuksista.
Kertomus on yksi keskeinen aloite, jolla Euroopan kuluttaja-asioiden
toimintaohjelmaa[3]
toteutetaan. Tämän kertomuksen
laatimista varten jäsenvaltioille ja suurelle joukolle sidosryhmiä lähetettiin
vuoden 2011 aikana räätälöidyt kyselylomakkeet.[4]
Mitä tulee direktiivin soveltamiseen rahoituspalvelujen ja kiinteän omaisuuden
aloilla[5],
kertomus nojaa komission puolesta vuosina 2011 ja 2012 tehdyssä selvityksessä[6] kerättyihin tietoihin. Direktiivi
annettiin 11. toukokuuta 2005. Sillä pyritään varmistamaan, että kuluttajia ei
johdeta harhaan tai altisteta aggressiiviselle markkinoinnille ja että kaikki
elinkeinonharjoittajien EU:ssa esittämät väitteet ovat selkeitä,
paikkansapitäviä ja perusteltuja, jotta kuluttajat voivat tehdä tietoon
perustuvia ja tarkoituksenmukaisia valintoja. Direktiivin periaatteellisten
säännösten tehtävänä on taata, että säädöskehys on riittävän joustava uusia
myyntitapoja, tuotteita ja markkinointitekniikoita silmällä pitäen. Direktiivi on luonteeltaan horisontaalinen ja kattaa kaikki
elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien väliset tavaroita ja palveluja koskevat
liiketoimet, jäljempänä ’kuluttajakauppa’, verkossa ja verkon ulkopuolella. Direktiivin
yleisenä tavoitteena on edistää sisämarkkinoiden valmiiksi saattamista
poistamalla esteet, jotka johtuvat kansallisten lakien välisistä eroista tai
sopimattomista kaupallisista menettelyistä, sekä tarjota korkea
kuluttajansuojan taso. 2. DIREKTIIVIN SAATTAMINEN
OSAKSI KANSALLISTA LAINSÄÄDÄNTÖÄ 2.1. Aikataulu Jäsenvaltioiden piti 12. kesäkuuta 2007
mennessä hyväksyä ja julkaista toimenpiteet, joilla direktiivi saatetaan osaksi
kansallista lainsäädäntöä. Kansallisten toimenpiteiden piti tulla voimaan
viimeistään 12. joulukuuta 2007. Direktiivin saattamisessa osaksi kansallista
lainsäädäntöä oli kuitenkin huomattavia viiveitä, jotka johtuivat pääasiassa
sen erittäin laajasta soveltamisalasta. Täyttä yhdenmukaisuutta tavoitteleva
direktiivin luonne, joka on kirjattu sen ”sisämarkkinalausekkeeseen”[7], tarkoitti myös sitä, että
jäsenvaltioiden piti suorittaa kansallisen lainsäädäntönsä perusteellinen
arviointi varmistaakseen, että se vastaa direktiiviä. Vain muutamat jäsenvaltiot[8] saattoivat direktiivin osaksi
kansallista lainsäädäntöään määräaikaan mennessä. Viimeisin jäsenvaltio saattoi
direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään vuoden 2009 lopussa[9], kun valtaosa kansallisista
toimenpiteistä pantiin täytäntöön vuosina 2008 ja 2009[10]. Komission unionin
tuomioistuimessa nostamat kanteet johtivat siihen, että tuomioistuin tuomitsi
kaksi jäsenvaltioita[11],
kun taas muut menettelyt[12]
päätettiin toimenpiteiden ilmoittamisen myötä. 2.2. Jäsenvaltioiden
täytäntöönpanotavat ja täytäntöönpanoprosessin luonne Jäsenvaltioiden
tekniset valinnat direktiivin täytäntöön panemiseksi voidaan jakaa kahteen
pääluokkaa lähinnä sen perusteella, oliko jäsenvaltiossa ennestään
lainsäädäntöä sopimattomista kaupallisista menettelyistä vai ei. Osa
jäsenvaltioista on vienyt direktiivin osaksi olemassa olevia lakeja:
vilpillisen kilpailun kieltäviä lakeja (Saksa, Itävalta, Tanska ja Espanja),
kuluttajalakeja (Ranska, Italia, Bulgaria, Tšekki ja Malta), siviililakia
(Alankomaat) tai muita olemassa olevia lakeja (Belgia, Suomi ja Ruotsi). Muut
maat (Yhdistyneet kuningaskunnat, Portugali, Romania, Unkari, Kypros, Puola,
Slovenia, Slovakia, Viro, Irlanti, Luxemburg, Latvia, Liettua ja Kreikka) ovat
antaneet uutta lainsäädäntöä, jolla direktiivin saatetaan lähes sanatarkasti
osaksi kansallista lainsäädäntöä. 2.3. Direktiivin 4 artiklan
sisämarkkinalauseke Sisämarkkinalausekkeena
tunnetussa direktiivin 4 artiklassa kiteytyy direktiivin
yhdenmukaistamistavoite. Se myös estää jäsenvaltioita poikkeamasta direktiivin
säännöistä. Unionin tuomioistuin vahvisti tavoitteen asiassa Total Belgium ja
muissa ennakkoratkaisuissa[13],
joissa tuomioistuin on johdonmukaisesti todennut näin: ”Direktiivillä siis
täysin yhdenmukaistetaan nämä säännöt yhteisön tasolla. […] jäsenvaltiot eivät
näin ollen voi toteuttaa direktiivissä säädettyjä toimenpiteitä tiukempia
toimenpiteitä edes silloin, kun ne haluavat saavuttaa korkeammantasoisen
kuluttajansuojan.” Täyden
yhdenmukaistamisen tavoite on osoittautunut direktiivin täytäntöönpanon
suurimmaksi ongelmaksi. Sisämarkkinalausekkeen johdosta kansallisia
oikeusjärjestelmiä on jouduttu mukauttamaan direktiivin säännöksiin
merkittävästi. Erityisesti jäsenvaltioiden on täytynyt suorittaa kansallisen
lainsäädäntönsä laajamittainen arviointi ja kumota kaikki säännökset, jotka
olivat ristiriidassa direktiivin kanssa. Kyseisissä säännöksissä oli lähinnä
kyse sellaisten, erityisesti myynninedistämistä koskevien kaupallisten
menettelyjen kielloista, joita ei luetella direktiivin liitteessä I (kaikissa
olosuhteissa kiellettyjen kaupallisten menettelyjen luettelo). Sisämarkkinalauseke
on johtanut harhaanjohtavaa mainontaa ja sopimattomia kaupallisia menettelyjä
elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisissä liiketoimissa koskevien
sääntöjen perusteelliseen yksinkertaistamiseen koko EU:n alueella: 27
kansallista järjestelyä on korvattu yhdellä sääntökokonaisuudella ja samalla
säilytetty korkea kuluttajansuojan taso. Oli erittäin tärkeää päästä eroon
sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan sääntelyn hajanaisuudesta
johtuvista oikeudellisista esteistä, jotka lisäsivät sekä yrityksille että
kuluttajille aiheutuvia kustannuksia, monimutkaisuutta ja epävarmuutta. 2.4. Poikkeukset Direktiivin 3
artiklan 9 kohdassa säädetään merkittävästä rajoituksesta direktiivin täyden
yhdenmukaisuuden tavoitteeseen toteamalla, että ”rahoituspalvelujen sekä
kiinteän omaisuuden osalta jäsenvaltiot voivat asettaa vaatimuksia, jotka ovat
ohjailevampia tai rajoittavampia kuin tämä direktiivi alalla, jota sen lähentää”.
Näillä kahdella alalla sovelletaan siis yhdenmukaistamisen vähimmäistasoa.
Johdanto-osan 9 kappaleessa asia selitetään näin: ”Rahoituspalvelut ja
kiinteä omaisuus edellyttävät monimutkaisuutensa ja niihin sisältyvien suurten
riskien vuoksi yksityiskohtaisia vaatimuksia, elinkeinonharjoittajille
asetettavat positiiviset velvoitteet mukaan luettuina.” Näin ollen jäsenvaltiot
voivat ottaa kyseisillä aloilla käyttöön direktiivin säännöksiä pidemmälle
meneviä sääntöjä edellyttäen, että ne ovat linjassa EU:n muun lainsäädännön
kanssa. Kuten jäljempänä
selitetään, [asiasta järjestetty] kuuleminen on osoittanut, ettei rajoituksen
poistamiselle ole perusteita, oli sitten kyse rahoituspalveluista tai
kiinteästä omaisuudesta. Toinen
väliaikainen poikkeus täyden yhdenmukaistamisen periaatteesta koskee
kansallisia säännöksiä, joilla pannaan täytäntöön vähimmäistason yhdenmukaistamista
koskevia lausekkeita sisältäviä direktiivejä. Direktiivin 3 artiklan 5 kohdan
mukaan jäsenvaltiot voivat kuuden vuoden ajan 12. kesäkuuta 2013 asti jatkaa
direktiiviä rajoittavampien tai ohjailevampien kansallisten säännösten
soveltamista[14]
ja panna täytäntöön muuhun EU-lainsäädäntöön sisältyviä yhdenmukaistamisen
vähimmäistasoa koskevia lausekkeita.[15]
Direktiivin 3 artiklan 6 kohdan mukaan
jäsenvaltioiden on viipymättä toimitettava komissiolle kansalliset säännökset,
joita ne soveltavat 3 artiklan 5 kohdan nojalla. Ainoastaan viisi jäsenvaltiota[16] on ilmoittanut jatkaneensa 3
artiklan 5 kohdassa tarkoitettujen sääntöjen soveltamista. Niistä yksi[17] on esimerkiksi ilmoittanut
televisiomainontaa koskevista säännöksistä, joiden tarkoituksena on suojella alaikäisiä
ja panna audiovisuaalisia mediapalveluja koskeva direktiivi[18] täytäntöön. Toinen jäsenvaltio
on jättänyt ilmoittamatta rajoittavan toimenpiteen, joka koskee ovelta ovelle -myyntiä.[19] Haluttomuus kumota tiettyjä
kansallisia toimenpiteitä (12. kesäkuuta 2013 mennessä) voi olla syy siihen,
miksi vain muutamat jäsenvaltiot ovat hyödyntäneet 3 artiklan 5 kohtaa. Komissio on sitä mieltä, ettei poikkeusta
pitäisi jatkaa. Muutamat jäsenvaltiot ovat ilmoittaneet pitävänsä jatkamista
tarpeellisena, mutta tarve soveltaa tiettyjä sääntöjä kansallisella tasolla
voidaan tyydyttää muun EU-lainsäädännön nojalla. 2.5. Direktiivin ja alakohtaisen
EU-lainsäädännön välinen suhde Direktiivi on
yleinen laki, jolla säännellään sopimattomia kaupallisia menettelyjä elinkeinonharjoittajien
ja kuluttajien välissä liiketoimissa. Se kattaa kaikki kuluttajakaupan
menettelyt, ellei toisin nimenomaisesti säädetä, kuten esimerkiksi
sijoittautumista tai toimilupajärjestelmiä koskevien edellytysten osalta (ks. 3
artiklan 8 kohta). Siinä tapauksessa, että alakohtainen lainsäädäntö on
ristiriidassa direktiivin yleisten säännösten kanssa, erityissäädöksen
asianomaiset säännökset ovat ensisijaisia.[20]
Usein tällainen ristiriita syntyy siitä, että erityissäädöksessä on
yksityiskohtaisempia vaatimuksia ennen sopimuksentekoa annettavista tiedoista
tai tiukempia sääntöjä siitä, miten tiedot on esitettävä kuluttajalle (ks.
direktiivin johdanto-osan 10 kappale). Se, että tietyllä alalla on olemassa
erityisiä EU:n sääntöjä, ei kuitenkaan estä direktiivin soveltamista; tällöin
direktiivi täydentää näitä alakohtaisia säännöksiä kaikkien erityissäädöksestä
puuttuvien näkökohtien osalta ja korjaa kuluttajien suojelussa sopimattomilta
kaupallisilta menettelyiltä mahdollisesti olevat puutteet.[21] 2.6. Kansallisen lainsäädännön
osaksi saattamisen seuranta Useissa
jäsenvaltioissa on havaittu epätarkkuuksia, jotka muutamissa tapauksissa
liittyvät direktiivin avainkäsitteisiin. Komission yksiköt ovat tällöin
suorittaneet perusteellisen tarkistuksen siitä, miten direktiivi on saatettu
osaksi kansallista lainsäädäntöä, ja käyvät parhaillaan rakenteellista
vuoropuhelua asianomaisten jäsenvaltioiden kanssa. 3. DIREKTIIVIN SOVELTAMINEN 3.1. Yhtenäinen soveltaminen 3.1.1. Unionin tuomioistuimen rooli
ja oikeuskäytäntö Unionin
tuomioistuimen rooli sen varmistamisessa, että EU:n lainsäädäntöä tulkitaan ja
sovelletaan samalla tavalla kaikissa jäsenvaltioissa, on ollut direktiivin
tapauksessa erittäin keskeinen. Sen tuomiot ovat osoittautuneet äärimmäisen
hyödyllisiksi niiden selventäessä yleisiä kysymyksiä, jotka koskevat
direktiivin suhdetta kansalliseen lainsäädäntöön, sekä erityisemmissä
kysymyksissä, jotka liittyvät joidenkin direktiivin aineellisten säännösten
tulkintaan. Komissio on osaltaan toiminut väliintulijana (amicus curiae)
tuomioistuimen käsittelyissä. Vuodesta 2009
unionin tuomioistuin on ratkaissut useita ennakkoratkaisupyyntöjä vahvistaen
siten direktiivin täyden yhdenmukaistamisen tavoitteen sekä sen, että
jäsenvaltiot eivät voi jatkaa direktiivin säännöksiä pidemmälle menevien
kansallisten sääntöjen soveltamista. Tuomioistuin onkin
päättänyt, että seuraavat kansalliset säännökset ovat ristiriidassa direktiivin
kanssa: – Yhdistettyjen
tarjousten yleinen kielto: ·
yhdistetyt asiat C-261/07 ja C-299/07 (Total Belgium,
23.4.2009), joissa oli kyse öljy-yhtiöstä, joka tarjosi ilmaista tiepalvelua
jokaisen öljynoston yhteydessä, ja yhtiöstä, joka oli julkaissut
alusvaatekaupan tarjouskupongin sisältävän lehden; ·
asia C-522/08 (Telekomunikacja Polska, 11.3.2010),
jossa televiestintäyhtiö edellytti puhelinpalvelusopimuksen tekemistä ehtona
laajakaista-internetiä koskevan palvelusopimuksen tekemiselle. – Sellaisten
kaupallisten menettelyjen yleinen kielto, joissa kuluttajien osallistuminen
kilpailuun tai arvontaan edellyttää tavaroiden tai palvelujen ostamista: ·
asia C-304/08 (Plus Warenhandelsgesellschaft,
14.1.2010), joka koski yrityksen myynninedistämiskampanjaa, jossa kuluttajia
kehotettiin ostamaan tavaroita saadakseen tietyn määrän bonuspisteitä, joka
oikeutti osallistumaan valtakunnallisiin arvontoihin. – Lisäetujen
käyttämistä myynnissä koskeva yleinen kielto, jonka tarkoituksena ei ole
pelkästään suojata kuluttajia vaan jolla tavoitellaan myös muita päämääriä: ·
asia C-540/08 (Mediaprint, 9.11.2010), jossa
päivälehti järjesti kilpailun, johon kuluttajat voivat osallistua lehteen
sisältyvän kupongin avulla. Itävallan hallitus esitti asiassa, ettei
asianomainen kansallinen säännös kuulu direktiivin soveltamisalaan, koska sen
pääasiallisena tavoitteena on säilyttää Itävallan lehdistön moniarvoisuus. – Hinnanalennusten
ilmoittamista alennusmyyntejä edeltävinä ajanjaksoina koskeva yleinen kielto,
kun asianomaisella säännöksellä pyritään suojaamaan kuluttajien taloudellisia
etuja: ·
asia C-288/10 (Wamo, 30.6.2011) yrityksestä, joka
oli lähettänyt joillekin asiakkailleen kutsun kaksi viikkoa ennen
alennusmyynnin alkamista järjestettyyn yksityiseen myyntitilaisuuteen; ·
asia C-126/11 (Inno, 15.12.2011) yrityksestä, joka
oli tarjonnut kanta-asiakaskorttia, jolla asiakkaat pääsevät osallisiksi
useista myynninedistämistoimista, kuten hinnanalennuksista alennusmyyntiä
edeltävänä ajanjaksona. On huomionarvoista, että tässä asiassa unionin
tuomioistuin katsoi, ettei kansallinen sääntö kuulu direktiivin
soveltamisalaan, jos sen ainoana tavoitteena on kilpailun suojeleminen, kuten
ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin väitti.[22] – Kielto ilmoittaa loppuunmyynnistä, jos
siihen ei ole saatu ennakkolupaa paikalliselta toimivaltaiselta
hallintoviranomaiselta: ·
asia C-206/11 (Köck, 17.1.2013) elinkeinonharjoittajasta
Itävallassa, joka ilmoitti sanomalehdessä myymälänsä tuotteiden täydellisestä
loppuunmyynnistä hakematta kansallisessa laissa edellytettyä viranomaislupaa.
Unionin tuomioistuin päätti, että direktiivin liitteeseen I kuulumatonta kaupallista
menettelyä ei voi kieltää yksinomaan sillä perusteella, ettei toimivaltainen
hallintoviranomainen ole antanut sille ennakkolupaa, arvioimatta ensin kyseisen
menettelyn sopimattomuutta direktiivin 5–9 artiklan säännösten nojalla. Asiassa C-122/10
(Ving Sverige, 12.5.2011) unionin tuomioistuin täsmensi direktiivin 2 artiklan
i alakohdassa esitettyä ostokehotuksen määritelmää. Tuomioistuin esimerkiksi
katsoi, että ostokehotus syntyy heti, kun tuotteesta ja hinnasta on kuvallinen
esitys, vaikkei varsinaista ”ostomekanismia” olisikaan välittömästi tarjolla.
Tuomioistuin katsoi myös, ettei direktiivi estä alkaen-hintojen käyttöä, kunhan
hinnoittelutiedot ovat direktiivin vaatimusten mukaisia ja niissä huomioidaan
kulloisenkin tapauksen olosuhteet. Asiassa oli kyse lomatuotteita myyvästä
matkatoimistosta, joka oli julkaissut sanomalehdessä kaupallisen viestin, jossa
mainostetusta matkasta annettiin vain joitakin tietoja. Tuomioistuin päätyi
noudattamaan lähestymistapaa, jonka komission yksiköt olivat omaksuneet
ohjeissa, joissa ostokehotus esitetään varsin laajana käsitteenä.[23] Asiassa C-559/11
(Pelckmans Turnhout NV, 4.10.2012) tuomioistuin täsmensi, ettei sellainen
kansallinen säännös, jonka tavoitteena ei ole kuluttajien suojelu, kuulu
direktiivin soveltamisalaan. Asiassa oli kyse siitä, onko eräs Belgian
lainsäädännön säännös yhteensopiva direktiivin kanssa. Kyseisellä säännöksellä
elinkeinonharjoittajaa kielletään pitämästä liikettään auki jokaisena
viikonpäivänä ja edellytetään siis, että tämä valitsee viikonpäivän, jolloin
liike on kiinni. Tuomioistuin katsoi, että säännöksen ainoana tavoitteena on
suojella jakelualan työntekijöiden etuja, ei kuluttajia. Asiassa C-428/11
(Purely Creative ym., 18.10.2012) unionin tuomioistuinta pyydettiin ensimmäistä
kertaa tulkitsemaan direktiivin liitteen I säännöstä, erityisesti 31 kohtaa,
jolla elinkeinonharjoittajia estetään antamasta kuluttajille sellaista
vaikutelmaa, että he ovat jo voittaneet palkinnon, vaikka palkinnon saaminen
edellyttää kuluttajalta rahasuoritusta tai kustannuksia vaativaa toimenpidettä.
Englannissa useat yritykset olivat jakaneet sanoma- ja aikakauslehtien välissä
myynninedistämismateriaalia ja liitteitä, muun muassa raaputuskortteja, joissa
vastaanottajien kerrottiin voittaneen palkinnon. Palkinnon saamiseksi voittajan
oli joko soitettava maksulliseen palvelunumeroon, lähetettävä tekstiviesti tai
käytettävä postipalvelua. Tuomioistuin katsoi, että tällaiset menettelyt ovat
kiellettyjä, vaikka kuluttajille niistä aiheutuva kustannus olisi palkinnon arvoon
nähden vähäinen (kuten postimaksu) riippumatta siitä, aiheutuuko tällaisten
kustannusten suorittamisesta elinkeinonharjoittajalle mitään hyötyä. Unionin
tuomioistuimessa on käsiteltävänä kolme muuta ennakkoratkaisupyyntöä: ·
asia C-435/11(CHS Tour Services), joka koskee
direktiivin 5 artiklan tulkintaa, erityisesti sitä, edellytetäänkö
direktiivissä huolellisen ammatinharjoittamisen vaatimuksen (direktiivin 5
artiklan 2 kohdan a alakohta) erikseen tutkimista arvioitaessa tapausta, johon
liittyy harhaanjohtavia toimia tai mainitsematta jättämisiä; ·
asia C-265/12 (Citroën Belux NV), jossa selvitetään
erään Belgian lainsäädännön säännöksen yhteensopivuutta direktiivin
(erityisesti sen 3 artiklan 9 kohdan) kanssa. Kyseisellä säännöksellä
elinkeinonharjoittajia estetään tekemästä yhdistettyjä tarjouksia, jos
vähintään yksi tarjouksen osa on rahoituspalvelu; ·
asia C-281/12 (Trento Sviluppo Centrale Adriatica),
jossa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, edellyttääkö direktiivi,
että rikkomisen toteamiseksi on harhaanjohtavan käyttäytymisen lisäksi
arvioitava erikseen, onko kuluttajien taloudellinen käyttäytyminen vääristynyt
olennaisesti. 3.1.2. Komission aloitteet Komissio on
toteuttanut alusta asti toimenpiteitä auttaakseen kansallisia viranomaisia ja
tuomioistuimia direktiivin yhtenäisessä ja johdonmukaisessa täytäntöönpanossa.
Tämä on ollut erityisen haasteellista alalla, jolle on tyypillistä huomattavat
erot kansallisessa politiikassa, tyylissä ja täytäntöönpanotekniikoissa. 3.1.3. Direktiivin soveltamisohjeet Komission yksiköt
julkaisivat joulukuussa 2009 ohjeet direktiivin soveltamisesta[24]. Niiden tarkoituksena on luoda
yhteinen käsitys ja lähentää käytäntöjä. Ohjeet ovat saatavilla 22 EU:n
kielellä, ja ne ovat auttaneet selventämään joitakin avainkäsitteitä ja
ongelmallisina pidettyjä säännöksiä. Niissä esitellään käytännön esimerkkejä
siitä, miten direktiivi toimii. Vaikka ohjeilla ei ole muodollista
oikeudellista asemaa (eli ne eivät ole sitovia), niitä on käytetty laajalti
muun muassa unionin tuomioistuimen käsittelyissä[25]. Myös kansalliset
tuomioistuimet ja viranomaiset ovat käyttäneet niitä yksittäisiä tapauksia
arvioidessaan. Ohjeita on tarkoitus päivittää säännöllisesti sitä mukaa kuin
sopimattomien kaupallisten menettelyjen tietämys lisääntyy. 3.1.4. Direktiiviin liittyvä
oikeudellinen tietokanta Komissio avasi
heinäkuussa 2011 direktiiviin liittyvän oikeudellisen verkkotietokannan[26]. Tietokannan ja ohjeiden
kehittäminen aloitettiin vuonna 2008 – molempien tarkoituksena on tukea
direktiivin yhtenäistä soveltamista ja tarkoituksenmukaista/tosiasiallista
täytäntöönpanoa. Oikeudellinen
tietokanta on hyvin kattava ja käyttäjäystävällinen. Sen välityksellä suuri
yleisö voi tutustua direktiiviin liittyviin jäsenvaltioiden lakeihin ja
oikeuskäytäntöihin sekä muuhun hyödylliseen aineistoon, kuten alan
tieteellisiin julkaisuihin. Tällä hetkellä tietokanta sisältää noin 330
oikeustieteellistä artikkelia, 400 asiaa[27]
ja 25 muuta julkaisua (esim. kansallisten täytäntöönpanoviranomaisten
selvityksiä tai ohjeita). Tietokannan sisältämät tiedot on jaettu osioihin, ja
niitä voi hakea valitsemalla direktiivin tiettyjen artiklojen, avainsanojen,
oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden perusteella. Kaikki osiot on linkitetty
toisiinsa, mikä mahdollistaa muun muassa jäsenvaltioiden väliset vertailut.
Maa-osioon sisältyy aina katsaus kunkin maan kansalliseen
täytäntöönpanojärjestelmään. Komissio kehittää
edelleen tietokantaa, jota on tarkoitus päivittää säännöllisesti syöttämällä
sinne uutta oikeuskäytäntöä, oikeustieteellisiä artikkeleja ja muuta aineistoa.
Lopullisena tavoitteena on luoda uusi kuluttajalainsäädännön tietokanta
yhdistämällä direktiiviä koskeva tietokanta EU:n kuluttajalainsäädännön
kokoavaan tietokantaan[28].
Komission yksiköt tarkastelevat parhaillaan eri vaihtoehtoja sen
varmistamiseksi, että direktiiviä koskevan tietokannan ja Euroopan
oikeusportaalin[29]
välillä on toimiva yhteys. 3.2. Direktiivin soveltamisala Direktiivin
soveltamisala on erittäin laaja, mikä käy ilmi 2 artiklan d alakohdassa
annetusta elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisten kaupallisten
menettelyjen määritelmästä. Siinä kaupallisilla menettelyillä tarkoitetaan ”elinkeinonharjoittajan
tointa, mainitsematta jättämistä, käyttäytymistä tai edustamista, kaupallista
viestintää, mukaan lukien mainontaa ja markkinointia, joka liittyy välittömästi
tuotteen myynnin edistämiseen, myymiseen tai toimittamiseen kuluttajille”.
Tuotteella puolestaan tarkoitetaan ”tavaraa tai palvelua, kiinteä omaisuus,
oikeudet ja velvoitteet mukaan luettuina”.[30]
Direktiiviä sovelletaan käytännöllisesti katsoen kaikkiin
elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisiin liiketoimiin ja kaikkiin
aloihin. Sitä ei sovelleta ainoastaan mainonta- tai markkinointivaiheessa, vaan
myös ”ennen jotakin tuotetta koskevaa liiketointa ja sen jälkeen”[31]. Direktiivissä on kuitenkin
kyse ainoastaan kuluttajien taloudellisten etujen suojaamisesta toimenpitein,
joiden tavoitteena tai tuloksena on kaupallisen menettelyn luokittelu
sopimattomaksi; muut edut, jotka liittyvät esimerkiksi terveyteen,
turvallisuuteen tai ympäristöön, eivät kuulu direktiivin soveltamisalaan.
Jäsenvaltiot voivat vapaasti laajentaa direktiivin soveltamisalaa tai säännellä
muuntyyppisiä suhteita EU:n muuta lainsäädäntöä noudattaen. Koska direktiivillä
ei yhdenmukaisteta sopimusoikeutta, jäsenvaltiot voivat myös vapaasti
määritellä sopimattomien menettelyjen vaikutuksen sopimuksen pätevyyteen,
tekemiseen tai vaikutukseen.[32] 3.2.1. Soveltamisalan
laajentamistarve elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisten liiketoimien
ulkopuolelle Direktiivin
soveltamisalan laajentamisesta koskemaan muitakin kuin elinkeinonharjoittajien
ja kuluttajien välisiä liiketoimia on keskusteltu lähinnä seuraavien,
soveltamisalaan kuulumattomien liiketoimien osalta: yritysten väliset liiketoimet,
kuluttajien väliset liiketoimet ja tilanteet, joissa kuluttaja myy tai
toimittaa tuotteen elinkeinonharjoittajalle. Vaikka jäsenvaltiot voivat
vapaasti säännellä näitä suhteita, useimmat niistä ovat päättäneet panna
direktiivin täytäntöön sen alkuperäisessä soveltamisalassa pidättyen. Elinkeinonharjoittajien väliset
liiketoimet Tällä hetkellä
ainoastaan neljä jäsenvaltioita[33]
soveltaa direktiiviä pienin mukautuksin myös elinkeinonharjoittajien välisiin
suhteisiin. Aiemmin direktiivin soveltamisalan laajentamista EU:n tasolla
elinkeinonharjoittajien välisiin suhteisiin ovat pohtineet eräät sidosryhmät
tavoitteenaan ratkaista pääasiassa pienyrityksiin ja itsenäisiin
ammatinharjoittajiin haitallisesti vaikuttavien yrityshakemistoyhtiöiden
harhaanjohtavien menettelyjen ongelma. Tällaiset menettelyt on nykyään
kielletty harhaanjohtavasta ja vertailevasta mainonnasta annetulla
direktiivillä 2006/114/EY. Kyseisen direktiivin toiminnasta taannoin
antamassaan tiedonannossa[34]
komissio päätteli, että rajatylittäviä täytäntöönpanokeinoja pitäisi vahvistaa
ja nykyistä säädöskehystä tarkistettava, jotta näitä ilmiöitä voitaisiin torjua
tehokkaammin. Kuluttajien ja elinkeinonharjoittajien
väliset liiketoimet Kansalliset
täytäntöönpanijat[35]
ovat ilmoittaneet tapauksista, joissa kuluttajat ovat tuotteita
elinkeinonharjoittajille myydessään joutuneet sopimattomien kaupallisten
menettelyjen kohteiksi. On raportoitu esimerkiksi tapauksista, joissa
kuluttajat ovat myyneet antiikkiesineitään ja korujaan (varsinkin kultakoruja) elinkeinonharjoittajille,
jotka ovat johtaneet heitä harhaan esineiden ominaisuuksia ja/tai arvoa
koskevilla väitteillään. Vain muutamat jäsenvaltiot[36] kannattavat direktiivin
soveltamisalan laajentamista. Yksi direktiivin alkuperäisessä soveltamisalassa
pidättyvä jäsenvaltio[37]
on ehdottanut, että direktiivin soveltamisessa omaksutaan laaja-alainen
lähestymistapa[38]
sen sijaan, että EU:n tasolla ryhdytään muuttamaan sääntelyä. Kuluttajien väliset suhteet Internetin nopea
kehitys on nostanut esiin kysymyksen siitä, pitäisikö kuluttajien välisiin
liiketoimiin liittyvää suojelua lisätä. Täytäntöönpanosta saadut kokemukset
ovat osoittaneet, että suurin ongelma on itse asiassa kuluttajina esiintyvät
elinkeinonharjoittajat, jotka salaavat todellisen luonteensa / kaupalliset
aikomuksensa. Tällainen toiminta on jo kielletty direktiivillä, jonka
liitteessä I olevassa 22 kohdassa kielletään ”[p]erättömän väitteen
esittäminen tai perättömän vaikutelman luominen siitä, että
elinkeinonharjoittaja ei toimi tarkoituksessa, joka liittyy hänen elinkeino-
tai ammattitoimintaansa, tai esiintyminen vilpillisesti kuluttajana”.[39] Näin ollen tällaisten
käytäntöjen ehkäiseminen on pikemminkin täytäntöönpanoasia kuin puute itse
direktiivissä. Kuulemisen
tulokset osoittavat, että valtaosa jäsenvaltioista ja sidosryhmistä[40] ei kannata direktiivin
soveltamisalan laajentamista, oli sitten kyse elinkeinonharjoittajien
välisistä, kuluttajien ja elinkeinonharjoittajien välisistä tai kuluttajien
välisistä liiketoimista. Komissio katsoo, ettei laajentamiselle oli tälle
hetkellä perusteita. Harhaanjohtavasta ja vertailevasta mainonnasta annetun
direktiivin käynnissä olevassa tarkistuksessa aiotaan puuttua
yrityshakemistoyhtiöiden harhaan johtaviin käytäntöihin, joissa on siis kyse
elinkeinonharjoittajien välisistä suhteista. Muuntyyppisten suhteiden osalta
jäsenvaltiot voivat vapaasti säännellä liiketoimia kansallisten
erityispiirteiden ja -tarpeiden mukaan. 3.2.2. Myynninedistäminen Myynninedistämisestä alettiin keskustella[41] sen jälkeen kun komissio veti
vuonna 2006 pois ehdotuksensa myynninedistämisasetukseksi[42], koska jäsenvaltiot eivät
päässeet asiasta sopimukseen. Ehdotukseen sisältyi tietovaatimuksia, joilla
haluttiin varmistaa, että myynninedistämiseen liittyvät kaupalliset viestit
ovat läpinäkyviä ja että viestin vastaanottaja saa niistä kaiken olennaisen
tiedon. Direktiivi suojaa sopimattomilta käytännöiltä
myynninedistämisen alalla. Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan d alakohdassa
elinkeinonharjoittajia kielletään johtamasta kuluttajia harhaan hinnan tai sen
laskentatavan tai erityisen hintaedun suhteen. Liitteeseen I kootut kiellot
koskevat tiettyjä myynninedistämiskäytäntöjä, kuten täkymainontaa (5 kohta),
erikoistarjouksia (7 kohta), palkintoja (19 kohta), kilpailuja (31 kohta) ja
sanan ”ilmainen” käyttöä (20 kohta). Total Belgium -asiassa[43] unionin tuomioistuin vahvisti
erityisesti sen, etteivät jäsenvaltiot voi direktiivin täyden yhdenmukaisuuden
tavoitteen vuoksi pitää yllä direktiivin säännöksiä pidemmälle meneviä
kansallisia myynninedistämissääntöjä. Muutamat jäsenvaltiot ja sidosryhmät ovat
väittäneet, että tiettyjen kansallisten myynninedistämissääntöjen äkillinen
kumoaminen voi vaikeuttaa kuluttajien suojelua harhaanjohtavalta
myynninedistämiseltä kansallisella tasolla.[44]
Ne katsovat, että osa voimassa olevista, direktiiviä tiukemmista kansallisista
säännöistä (esim. nk. viitehintasäännöt sen laskemiseksi, onko jokin ilmoitettu
alennus todellinen vai ei) ovat kuluttajien ja täytäntöönpanijoiden kannalta
erittäin hyödyllisiä, vaikka ne tällä hetkellä ovatkin oikeudellisesti
yhteensopimattomia direktiivin kanssa.[45] Kuulemisessa saatu palaute osoittaa, että
eräät jäsenvaltiot ja sidosryhmät kannattaisivat lainsäädännöllisiä muutoksia
alalla, joko uutta sääntelyä[46]
tai myynninedistämisen sulkemista direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle[47]. Muut jäsenvaltiot vastustavat
uutta sääntelyä, ja osa[48]
haluaisi komissiolta enemmän ohjeistusta aiheesta. Muista sidosryhmistä
ainoastaan kaksi liike-elämän edustajaa[49],
Euroopan kuluttajaliitto (BEUC), yksi kansallinen kuluttajajärjestö[50] ja yksi Euroopan
kuluttajakeskus (EKK)[51]
kannattavat lisäsääntelyä ja katsovat, että yksityiskohtaisten sääntöjen
puuttuminen luo yleistä oikeudellista epävarmuutta. Tanskan kauppakamari
kannattaa myynninedistämisen sulkemista direktiivin soveltamisalan
ulkopuolelle, jotta jäsenvaltioilla olisi väljempi kansallinen liikkumavara. Komissio uskoo,
että valtaosaan jäsenvaltioiden ja sidosryhmien huolista voidaan puuttua
toimenpiteillä, joiden tavoitteena on oikeudellisen varmuuden lisääminen ja
direktiivin yhtenäinen soveltaminen. Ohjeiden edelleen kehittäminen voi olla
yksi tapa edistää tämän tavoitteen saavuttamista. Komissio seuraa
kuitenkin direktiivin soveltamista tiivisti jatkossakin ja harkitsee
lainsäädäntötoimenpiteitä tulevaisuudessa, jos niille ilmenee tarvetta. 3.3. Direktiivin aineelliset
säännökset Kertomuksen tässä osassa tarkastellaan
direktiivin aineellisia säännöksiä (erityisesti 5–9 artikla ja liite I) sekä
tärkeimpiä niiden soveltamisen yhteydessä jäsenvaltioissa esiin nousseita
kysymyksiä. 3.3.1. Huolellisen
ammatinharjoittamisen käsite Direktiivin 5
artiklan 2 kohta muodostaa direktiivin yleislausekkeen, koska siinä
sopimattomat kaupalliset menettelyt kielletään yleisesti. Siinä annetaan kaksi
kumulatiivista kriteeriä sen arvioimiseen, onko kaupallinen menettely
sopimaton, eli ·
onko se huolellisen ammatinharjoittamisen
vaatimusten vastainen, ja ·
vääristääkö se olennaisesti tai onko se omiaan
vääristämään olennaisesti keskivertokuluttajan taloudellista käyttäytymistä. Huolellisella
ammatinharjoittamisella tarkoitetaan ”sellaista erikoistaidon ja
huolellisuuden tasoa, jota elinkeinonharjoittajan voidaan kohtuudella odottaa
osoittavan kuluttajia kohtaan ja joka vastaa rehellistä markkinatapaa ja/tai
vilpittömässä mielessä toimimisen yleistä periaatetta elinkeinonharjoittajan
toimialalla”. Määritelmä pitää sisällään periaatteita, jotka ovat jo
vakiintuneet jäsenvaltioiden lakeihin, esimerkiksi ”rehellinen markkinatapa” ja
”vilpitön mieli”. Lisämerkitystä on annettu normatiivisille arvoille, joita
sovelletaan liiketoiminnan tietyllä osa-alueella. Useimmissa
jäsenvaltioissa huolellisen ammatinharjoittamisen käsite on viety
asianmukaisesti osaksi niiden lainsäädäntöä. Muutamat jäsenvaltiot näyttävät
säilyttäneen ”hyvän tavan” tai ”hyvän markkinatavan” käsitteet[52]. Tähän liittyen komissio käy
asianomaisten jäsenvaltioiden kanssa parhaillaan keskustelua sen
varmistamiseksi, etteivät kyseiset käsitteet johda kapeampaan tulkintaan kuin
mitä direktiivissä edellytetään. Yksi kansallisten
täytäntöönpanijoiden esiin nostama kysymys koski sitä, pitääkö tilanteessa,
jossa elinkeinonharjoittaja on rikkonut direktiivin 6–9 artiklaa, pystyä
osoittamaan, että toiminta on ristiriidassa huolellisen ammatinharjoittamisen
kanssa. Komissio katsoo, ettei tällaista osoittamisen tarvetta ole ja että
harhaanjohtavat toimet ja mainitsematta jättämiset samoin kuin aggressiiviset
menettelyt ovat automaattisesti ristiriidassa huolellisen ammatinharjoittamisen
kanssa. Direktiivin 5 artiklaa voidaan sen sijaan soveltaa itsenäisesti sen
varmistamiseksi, että kaikista direktiivin muiden säännösten soveltamisalaan
kuulumattomista sopimattomista käytännöistä voidaan langettaa seuraamuksia.[53] Taannoin esitetyn
ennakkoratkaisupyynnön[54]
johdosta unionin tuomioistuimelta odotetaan lausuntoa siitä, onko sopimattomia
kaupallisia menettelyjä arvioitaessa (direktiivin 6–9 artikla) tarkasteltava
erikseen huolellisen ammatinharjoittamisen vaatimusta. 3.3.2. Herkkien kuluttajien suojelu Direktiivin 5
artiklan 3 kohdassa säädetään sellaisten kuluttajien erityisestä suojelusta,
jotka ovat henkisen tai fyysisen vajavaisuutensa, ikänsä tai
herkkäuskoisuutensa vuoksi erityisen alttiita muuttamaan kaupallisen menettelyn
johdosta taloudellista käyttäytymistään tavalla, jonka elinkeinonharjoittajan
voidaan kohtuudella odottaa ennakoivan. Lapset lasketaan
erityissuojelua tarvitsevaksi herkkien kuluttajien ryhmäksi. Suojelusta
säädetään liitteessä I olevassa 28 kohdassa kieltämällä ”[m]ainoksiin
sisällytetty lapsiin kohdistuva suora kehotus ostaa tai suostutella heidän
vanhempiaan tai muita aikuisia ostamaan mainostettuja tuotteita lapsille”. Kuulemisesta saadun palautteen perusteella herkkiin kuluttajiin ei
liity erityisiä ongelmia. Yhdistynyt kuningaskunta ei vaadi direktiivin
tarkistamista, mutta on sitä mieltä, että jos direktiiviä tarkistetaan, siihen
kannattaisi lisätä säännöksiä, joilla vanhuksia suojellaan tietyiltä
aggressiivisilta menettelyiltä. Tanska puolestaan huomauttaa, että
verkkopelialalla lapsiin kohdistuu usein aggressiivisia menettelyjä. Ainoastaan
kaksi jäsenvaltiota[55]
kannattaa lisäsääntelyä lasten sopimusoikeudellisen suojelun parantamiseksi.
Kyseessä on kuitenkin asia, johon direktiivillä ei voida puuttua. Saadut kokemukset
ja kerätyt tiedot osoittavat, että direktiivin täytäntöönpanoa olisi
tehostettava sellaisten kansalaisryhmien osalta, jotka ovat muita heikommassa
asemassa (esim. vanhukset, lapset ja teinit).[56]
Kansallisten
täytäntöönpanijoiden kuluttajansuojayhteistyöstä annetun asetuksen puitteissa
vuonna 2008 tekemä tehotarkastus (sweep)[57]
paljasti esimerkiksi sen, että yli puolessa tutkituista verkkosivustoista
kohderyhmänä olivat nimenomaan lapset ja teinit. Kansallisella tasolla
suoritetun, 18 kuukautta kestäneen tutkinnan ansiosta 70 prosenttia kyseisistä
sivustoista joko muutettiin vaatimuksia vastaaviksi tai suljettiin.
Digitaalista sisältöä koskevan, vuonna 2012 tehdyn tehotarkastuksen
ensimmäisessä vaiheessa kävi ilmi, että kuluttajansuojasäännöistä
piittaamattomilla verkkosivustoilla tavoitellaan edelleen alaikäisiä, joita
usein houkutellaan ostamaan olevinaan ilmaisiin peleihin liittyviä
oheistuotteita.[58] 3.3.3. Harhaanjohtavia toimia koskeva
6 artikla Direktiivin 6
artiklan mukaan menettely on harhaanjohtava, jos sen sisältämä tieto tai tiedon
esitystapa on harhaanjohtavaa ja jos se saa tai todennäköisesti saa
keskivertokuluttajan tekemään kaupallisen ratkaisun, jota hän ei muuten olisi
tehnyt. Kansallisessa täytäntöönpanossa kyseinen artikla on yhdessä 7 artiklan
(harhaanjohtavat mainitsematta jättämiset) kanssa direktiivin ylivoimaisesti
käytetyin säännös. Kuulemisessa
saadun palautteen perusteella jäsenvaltioilla ei ole toistaiseksi ollut
erityisiä ongelmia 6 artiklan soveltamisessa. Kuulemisessa useimmin mainitut
käytännöt koskivat virheellistä tietoa myytävän tuotteen tai palvelun
pääominaisuuksista ja/tai hinnasta internetin ja televiestintäpalvelujen (esim.
laajakaista), rahoituspalvelujen (esim. kulutusluotto ja henkivakuutus),
matkailun (esim. majoituspalvelut ja niihin liittyvät hotellien, lomaosakkeiden
ym. luottokorttimaksut), lentoliikenteen ja sähköisen kaupankäynnin aloilla. Yksi tuore esimerkki 6 artiklan 1 kohdan g alakohdan
(jossa elinkeinonharjoittajia kielletään johtamasta kuluttajia harhaan muualla
lainsäädännössä säädetyistä kuluttajan oikeuksista) soveltamisesta on
poikkeuksellisen mielenkiintoinen, koska siinä on kyse koko EU:n tasolla
vaikuttaneesta käytännöstä. Kansallinen täytäntöönpanija määräsi elektronisten
laitteiden johtavalle markkinatoimijalle sakon, koska toimija tarjosi
kuluttajille maksullista takuuta, joka kattoi palveluja, joihin heillä oli jo
lain nojalla maksuton oikeus.[59] Direktiivin 6 artiklan tarjoama suoja on
laaja-alainen. Siihen on vedottu jopa poliittisesti arkaluontoisissa
kauppakysymyksissä, esimerkiksi sellaisilta alueilta tuotavien tuotteiden
yhteydessä, joiden kansallinen itsemääräämisoikeus on kiistanalainen, tai
tuotteiden osalta, joihin liittyy riski kuluttajien harhaanjohtamisesta niiden
todellisen maantieteellisen tai kaupallisen alkuperän suhteen, mikä rikkoisi 6 artiklan
1 kohdan b alakohtaa. Yksi toimialajärjestön[60] ponnekkaasti esiin nostama
kysymys koskee 6 artiklan 2 kohdan ja 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan
soveltuvuutta seuraamusten määräämiseen tuotejäljittelyyn perustuville
pakkauksille, jolla tarkoitetaan tuotepakkauksen suunnittelua niin, että se
muistuttaa hyvin tunnettua kilpailevaa tuotemerkkiä. Tällainen jäljittely
poikkeaa tuoteväärennöksistä, koska yleensä siihen ei liity itse tuotemerkin
jäljentämistä. Ongelma koskee maita, joissa keinot estää vilpillistä kilpailua
eivät ole tyydyttäviä ja kilpailijat näkevät direktiivin välineenä ryhtyä
oikeudellisiin toimiin. Komission yksiköt ovat käsitelleet asiaa jo vuoden 2009
ohjeissa. Komissio tukee voimakkaampia täytäntöönpanotoimia asiassa aina kun
tarkasteltavana olevat käytännöt johtavat kuluttajia harhaan. 3.3.4. Direktiivin 7 artiklan 4 kohta
– Kaupalliset tarjoukset ja hintatietoja koskevat vaatimukset Elinkeinonharjoittajat voivat valita, mainitsevatko ne hinnan
mainonnassaan. Kaikkia kaupallisia ilmoituksia, joihin sisältyy hinta, pidetään
direktiivin mukaisina ostokehotuksina[61].
Niiden osalta direktiivin 7 artiklan 4 kohdassa elinkeinonharjoittajat
velvoitetaan noudattamaan tietoja koskevia erityisvaatimuksia. Ostokehotuksella
on ratkaiseva merkitys kuluttajan päätöksenteolle, ja se on tyypillisesti tapa,
jolla tuotteita ja palveluja mainostetaan ja tarjotaan kuluttajille, myös
verkossa tapahtuvassa kaupankäynnissä. Se on luonteeltaan suora ja välitön
tuotteiden myynninedistämismuoto, joka aiheuttaa impulsiivisemman
kuluttajareaktion ja altistaa heidät siten suuremmille riskeille. Direktiivin 7
artiklan 4 kohdan säännöksen tavoitteena on näin ollen varmistaa, että aina kun
elinkeinonharjoittajat tekevät tarjouksia kuluttajille, ne antavat
samanaikaisesti selkeällä ja yksiselitteisellä tavalla riittävästi tietoja
eivätkä johda kuluttajia harhaan jättämällä pois tärkeitä tietoja. Vaatimukset
liittyvät tuotteen pääominaisuuksiin, elinkeinonharjoittajan maantieteelliseen
osoitteeseen, kokonaishintaan, maksu- ja toimitusjärjestelyihin, suorituksiin
ja valitusten käsittelyihin sovellettavaan käytäntöön ja tarvittaessa
peruuttamisoikeuteen. Niitä olisi tarkasteltava yhdessä kuluttajien oikeuksia
koskevaan direktiiviin[62]
ja sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin[63] 5 artiklaan sisältyvien,
tietoja koskevien vaatimusten kanssa. Komission
yksiköiden ohjeissa ostokehotus on laaja käsite, jonka mukaisesti tietoja
koskevia vaatimuksia sovelletaan joustavasti ja oikeasuhteisesti. Ne toteavat
kuitenkin, että ostoa koskeva ”menettely” (esimerkiksi mahdollisuus tehdä
varaus verkossa) ei ole välttämätön tietoja koskevien vaatimusten
edellyttämiseksi.[64]
Euroopan unionin tuomioistuin kannatti
ennakkoratkaisussa[65]
tätä lähestymistapaa ja vahvisti, että ”kyseessä on ostokehotus […] eikä ole
tarpeellista, että kaupallisessa viestissä annetaan myös tuotteen ostamiseen
tosiasiallinen mahdollisuus tai että kaupallinen viesti esitetään tällaisen
mahdollisuuden yhteydessä”. Kiistan osapuolia olivat Ruotsin
kuluttaja-asiamies ja matkatoimisto Ving, joka myy lomatuotteita Ruotsissa myös
internetin kautta. Vastauksena kysymykseen, oliko Ving ilmoittanut tuotteen
pääominaisuudet siinä laajuudessa kuin viestimen ja tuotteen kannalta on
tarpeen, unionin tuomioistuin totesi tuomiossaan, että kansallisen
tuomioistuimen tehtävänä oli tehdä konkreettinen arviointi, mutta ”tuotteen
ominaispiirteiden ilmaisemista koskeva edellytys täyttyy, kun tuotteesta on
sanallinen tai kuvallinen esitys”, ja että viittausta
elinkeinonharjoittajan verkkosivustolle voidaan käyttää tietyissä olosuhteissa
antamaan tietoja tuotteen pääominaisuuksista. Direktiivin 7
artiklan 4 kohdan c alakohdassa velvoitetaan elinkeinonharjoittajat
ilmoittamaan (lopullinen) hinta veroineen tai, ellei hintaa voida kohtuudella
laskea etukäteen, hinnan laskutapa. Asiassa Ving Sverige unionin
tuomioistuin totesi, että ”alkaen-hinnan” sisällyttäminen ostokehotukseen ei
sinänsä riko direktiiviä, jos yksittäisen tapauksen kaikki tosiseikat ja
olosuhteet, mukaan lukien tuotteen luonne ja ominaisuudet sekä kaupalliseen
viestintään käytetty väline, huomioon ottaen kuluttaja voi ”alkaen-hintojen”[66] perusteella tehdä perustellun
päätöksen. Vuonna 2008
annettu lentoliikenneasetus[67]
täydentää direktiiviä siten, että siinä annetaan useita säännöksiä, joilla
varmistetaan, että lentolippujen hinnat ovat avoimia varausprosessin aikana
sekä mainonnassa. Erityisesti siinä todetaan, että ”lopullinen hinta on aina
ilmoitettava, ja sen on sisällettävä sovellettava lentohinta tai kuljetusmaksu
sekä julkaisuhetkellä pakolliset ja ennakoitavat sovellettavat verot, maksut,
lisämaksut ja palvelumaksut.” Hiljattain hyväksytty kuluttajien oikeuksia
koskeva direktiivi[68]
sisältää säännöksiä, jotka koskevat myös lentoliikenteen alalla sovellettavaa
hinnoittelua ja maksuja Vaikka yleisesti
ollaan yhtä mieltä siitä, että ilmoitettuun hintaan olisi alusta alkaen[69] sisällyttävä kaikki
sovellettavat maksut, useilta sidosryhmiltä[70]
saatu palaute viittaa siihen, että ostokehotuksissa ei useinkaan noudateta
hintoja koskevia vaatimuksia. Vuonna 2007 järjestettiin kuluttajansuojayhteistyötä
koskevan asetuksen puitteissa ensimmäinen tehotarkastus, jossa keskityttiin
lentolippuja myyviin verkkosivustoihin. Viidentoista jäsenvaltion ja Norjan
viranomaiset tutkivat 386 verkkosivustoa, joista 145:ssä todettiin
sääntöjenvastaisuuksia. Sääntöjenvastaisuudet liittyivät useimmiten
harhaanjohtaviin hintamerkintöihin, tarjouksia koskevien tietojen puuttumiseen
ja sopimusehtojen esittämiseen. Hiljattain
tehdyssä tutkimuksessa hintojen avoimuudesta lentoliikenteen alalla[71] todettiin, että useat
lentoyhtiöt ilmoittavat hinnat ilman veroja ja maksuja, vaikka monet niistä
lisäävät hintaan maksuja, joita on käytännössä mahdotonta välttää (esim.
ilmainen maksuvälineiden käyttö ainoastaan, jos käytetään lentoyhtiön omaa
luottokorttia) ja jotka luokitellaan ”vapaaehtoisiksi”. Tällä on erityisen
haitallisia vaikutuksia silloin, kun kuluttajat vertailevat hintoja päätöksen
tekemiseksi[72].
Ainakin kahden jäsenvaltion viranomaiset ovat
hiljattain ryhtyneet täytäntöönpanotoimiin useita lentoyhtiöitä vastaan
estääkseen niitä esittämästä kuluttajille hintoja, jotka on jaettu osiin
(”hintalokerointi”), tai paljastamasta kokonaishintaa vasta varausprosessin
lopussa (”tipoittain tapahtuva hinnoittelu”). Tutkimuksissa keskityttiin
luotto- ja pankkikorttien käyttömaksuihin. Tutkimuksen seurauksena
Yhdistyneessä kuningaskunnassa[73]
kaksitoista lentoyhtiötä suostui sisällyttämään hintaan pankkikortin
käyttömaksut ja varmistamaan, että luottokortin käyttömaksut on helppo löytää
verkossa varattaessa. Italiassa kuudelle lentoyhtiölle määrättiin seuraamuksia,
ja ne lupasivat sisällyttää kyseiset maksut ilmoitettuun hintaan vuoden 2012
loppuun mennessä[74]. Saatavilla oleva
näyttö osoittaa, että ostokehotuksissa toistuvasti esiintyvät riittämättömät
hintatiedot eivät johdu puutteista EU:n nykyisissä oikeudellisissa puitteissa[75], joiden on tarkoitus tulla
vielä tiukemmiksi. Ilmeistä on myös, että kansallisten viranomaisten on usein
hankalaa reagoida tällaisiin rikkomisiin, kun elinkeinonharjoittaja sijaitsee
jollakin toisella lainkäyttöalueella. Näin on asian laita myös muiden
sopimattomien menettelyjen osalta. Tällä alalla voitaisiin saavuttaa
parannuksia, jos komissiolla olisi näkyvämpi rooli kansallisten
täytäntöönpanotoimien tehostamisen tukemisessa ja entistä vahvemman
rajatylittävää täytäntöönpanoa koskevan yhteistyön edistämisessä[76]. Kuulemisen tulokset ovat
vahvistaneet sen, ettei lainsäädäntötoimia ole tarpeen harkita tässä vaiheessa[77]. 3.3.5. Direktiivin 8 ja 9 artikla –
Aggressiiviset menettelyt Direktiivissä yhdenmukaistetaan innovoidusti
EU:n tasolla käsite aggressiivisista kaupallisista menettelyistä. Näitä
menettelyjä käsitellään direktiivin 8 ja 9 artiklassa, joiden nojalla estetään
elinkeinonharjoittajia omaksumasta kuluttajien valinnanvapautta haittaavia
myyntitapoja, koska ne vääristävät kuluttajien taloudellista käyttäytymistä. Aggressiiviset menettelyt direktiivin
tarkoittamassa mielessä ovat niitä, joissa käytetään häirintää, pakottamista,
fyysistä voimaa tai sopimatonta vaikuttamista. Ne voivat liittyä
käyttäytymiseen markkinointivaiheessa mutta myös menettelyihin, jotka
tapahtuvat liiketoimen aikana tai sen jälkeen. Aggressiiviset menettelyt koskevat toimintaa,
jota on jo käsitelty jäsenvaltioiden muussa lainsäädännössä, kuten sopimus- ja
rikosoikeudellisessa lainsäädännössä. Tältä osin direktiivi antaa lisäsuojan,
joka voidaan aktivoida julkisilla täytäntöönpanomenettelyillä aloittamatta
rikos- tai siviilioikeudellisia menettelyjä. Direktiivin 9 artiklan c, d ja e alakohdassa
säädelty toiminta on erityisen merkityksellistä tässä yhteydessä. Direktiivin 9
artiklan c alakohdassa kielletään käytännöt, jotka vaikuttavat sopimattomasti
kuluttajiin, kuten se, että elinkeinonharjoittaja käyttää hyväkseen tiedossaan
olevaa erityistä epäonnea tai olosuhteita vaikuttaakseen kuluttajan päätökseen
tuotteesta. Direktiivin 9 artiklan d alakohdassa estetään
elinkeinonharjoittajia asettamasta kohtuuttomia sopimuksen ulkopuolisia
esteitä, jotka ovat haitaksi kuluttajille, jotka haluavat käyttää sopimukseen
sisältyviä oikeuksiaan, mukaan lukien oikeutta päättää sopimus tai vaihtaa
tuotetta tai elinkeinonharjoittajaa. Direktiivin 9 artiklan e alakohta kattaa
uhkaukset ryhtyä toimiin, jotka eivät ole laillisesti mahdollisia. Direktiivin 9 artiklan d alakohtaa on sovellettu
hyvällä menestyksellä sopimuksen ulkopuolisiin vaihtoa koskeviin esteisiin
erityisesti televiestintä- ja energia-alalla. On tullut ilmi tapauksia, joissa
esimerkiksi teleoperaattorit lykkäsivät perusteettomasti kuluttajien siirtymistä
käyttämään toisia palveluntarjoajia[78]
tai joissa energiantoimittajat tekivät kuluttajille vaikeaksi käyttää
peruuttamisoikeuttaan[79]. Jäsenvaltioiden ja sidosryhmien kuulemisen aikana
ilmoittamia aggressiivisia menettelyjä esiintyy pääasiassa kotimyynnissä tai
muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa harjoitetussa myynnissä.
Euroopan kuluttajakeskukset, jotka käsittelevät monia yksittäisiä kanteluja,
kohtaavat usein aggressiivisia menettelyjä lomaosakkeiden alalla (lomakylät ja
niihin liittyvät menettelyt[80])
ja vähäisemmässä määrin muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa
harjoitetussa kulutustavaroiden myynnissä (esim. huonekalut, sähkölaitteet,
terveystuotteet tai elintarvikkeet). Direktiivin 8 ja 9 artiklan yleisten sääntöjen
lisäksi ”mustassa listassa” säädetään kahdeksasta aggressiivisesta
menettelystä, jotka on kielletty kaikissa olosuhteissa[81]. 3.3.6. Liite I – ”Musta lista”
kielletyistä menettelyistä Direktiivin
liitteessä I on luettelo kaupallisista menettelyistä, joita pidetään sopimattomina
kaikissa olosuhteissa ja jotka ovat sen vuoksi kiellettyjä. Luettelo on
laadittu estämään menettelyjä, jotka kokemus on osoittanut sopimattomiksi, ja
mahdollistamaan sen, että täytäntöönpanoviranomaiset, elinkeinonharjoittajat,
markkinoinnin ammattilaiset ja asiakkaat pystyvät tunnistamaan kyseiset
menettelyt ja siten parantamaan oikeusvarmuutta. Kuten direktiivin
johdanto-osan 17 kappaleessa todetaan, nämä ovat ainoat kaupalliset menettelyt,
joita voidaan pitää sopimattomina ilman 5–9 artiklan säännöksiin perustuvaa
tapauskohtaista arviointia. Toisin sanoen, jos voidaan todistaa, että
elinkeinonharjoittaja on tosiasiallisesti käyttänyt kyseistä menettelyä,
kansallisten täytäntöönpanoviranomaisten ei toimenpiteiden toteuttamiseksi ja
menettelyn kieltämiseksi tai seuraamuksen määräämiseksi tarvitse tehdä
kuluttajien käyttäytymisen olennaista vääristymistä koskevaa testiä (eli
arvioida, miten menettely vaikuttaa keskivertokuluttajan taloudelliseen
käyttäytymiseen). Direktiivin
täytäntöönpano on osoittanut, että musta lista on tehokas väline
täytäntöönpanoviranomaisille. Mustan listan
käytetyimpiä säännöksiä ovat seuraavat: 5 kohta
”täkymainonnasta” ja 6 kohta ”täkymyynnistä”, jotka estävät
elinkeinonharjoittajia esittämästä erityisen houkuttelevia tarjouksia
tuotteista ja palveluista kuluttajien houkuttelemiseksi verkkosivuilleen tai
kauppaansa tai toisen tuotteen myymiseksi heille. Tätä säännöstä on käytetty
esimerkiksi lentoliikennealalla estämään yrityksiä mainostamasta ehtoja, jotka
ne voivat taata vain, jos kyseessä on kohtuuttoman alhainen kuluttajamäärä
ottaen huomioon mainonnan laajuuden. 10 kohta, jonka
mukaan kuluttajille lainsäädännössä annettuja oikeuksia ei voi esittää eräänä
elinkeinonharjoittajan tarjouksen ominaisena piirteenä. Tämä kielto on ollut
erityisen hyödyllinen tapauksissa, joissa elinkeinonharjoittajat esittävät
vaatimustenmukaisuudessa havaittuja puutteita koskevan lakisääteisen takuun
tuotteensa lisäarvona. 20 kohta, jonka
nojalla elinkeinonharjoittajia estetään luonnehtimasta tuotetta ilmaisulla
”ilmainen” silloin, kun se ei sitä ole. Tätä säännöstä on käytetty usein
raportoidun menettelyn osalta, joka suunnataan pääosin heikommassa asemassa
oleviin kuluttajiin (teini-ikäisiin) verkkosivustoilla, jotka tarjoavat
matkapuhelimen ”ilmaisia” soittoääniä, mutta todellisuudessa kuluttajat tekevät
maksullisen tilauksen[82].
Komission yksiköt selvensivät oppaassa tämän säännöksen soveltamista
yhteistarjouksiin (esim. ”osta yksi, saat toisen kaupan päälle”). 17 kohta, ”Perätön
väite, että tuotteella voidaan parantaa sairauksia, toimintahäiriöitä tai
epämuodostumia”, jota on käytetty yhdessä direktiivin 6 artiklan kanssa
sopimattomien menettelyjen lopettamiseksi esimerkiksi kosmetiikka-alalla. 31 kohta, jossa
kielletään ”sellaisen perättömän vaikutelman luominen, että kuluttaja on jo
voittanut, voittaa […] palkinnon tai muun edun, vaikka tosiasiassa mitään
palkintoa tai [...] ei ole, tai palkinnon [...] saaminen edellyttää
kuluttajalta rahasuoritusta tai kustannuksia vaativaa toimenpidettä.” Tätä
kohtaa on käytetty sellaisten menettelyjen, ilmeiset petokset mukaan luettuina,
kieltämiseksi, jotka houkuttelivat kuluttajia maksamaan huomattavia summia
saadakseen palkinnon, jota joko ei ollut olemassakaan tai jonka arvo oli alempi
kuin maksetut summat. Täytäntöönpanoviranomaisten kesken on ollut keskustelua
siitä, miten tulkita ilmaisu ”edellyttää kuluttajalta rahasuoritusta tai
kustannuksia vaativaa toimenpidettä”, ja erityisesti siitä, rikkooko
direktiiviä se, että palkinnon saamiseksi kuluttajalta vaaditaan puhelinsoittoa
paikallispuhelun hinnalla tai postimerkin ostoa. Unionin tuomioistuin päätti,
että jopa hyvin vähäisten kustannusten (esimerkiksi postimerkin) vaatiminen
kuluttajilta on kiellettyä[83].
Eräs yritysten
etujärjestö[84],
joka edustaa useita monitasoisen markkinoinnin toimijoita, katsoo, että
liitteessä I olevassa 14 kohdassa säädetty pyramidijärjestelmiä koskevien
sääntöjen yhdenmukaistaminen on riittävää ja on osoittautunut pääosin
hyödylliseksi, sillä se on tehnyt niille mahdolliseksi perustaa yhden, koko
EU:ssa voimassa olevan liiketoimintamallin, joka toimisi ”yhden luukun”
-periaatteella. Toinen suoramyyntiä harjoittavien myyjien pääyhdistyksistä[85] on samaa mieltä ja pitää
nykyistä oikeudellista kehystä riittävänä. Eräs suoramyyntiä harjoittava yritys
totesi komission kanssa harjoittamassaan yhteydenpidossa, että
pyramidijärjestelmien yhteydessä ei pitäisi tehdä eroa kuluttajien ja
elinkeinonharjoittajien välillä ja että jäsenvaltioita olisi kannustettava
soveltamaan soveltuvin osin yritysten välisiin pyramidijärjestelmiin
kansallista lainsäädäntöä, jolla direktiivin liitteessä I olevan 14 kohdan
säädökset saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä. Komission näkemys on,
että pyramidijärjestelmiä ei tässä vaiheessa ole tarpeen enempää yhdenmukaistaa[86]. Täytäntöönpanoviranomaisten kokemukset ja
kuulemisen tulokset huomioon ottaen mustaa listaa ei ole tässä vaiheessa
tarpeen muuttaa. Direktiivin soveltamisalaan kuulumattomia uusia menettelyjä ei
ole ilmennyt. On kuitenkin tärkeää varmistaa, että liitteessä I olevat
kriteerit ja käsitteet tulkitaan yhdenmukaisesti. Tämä on mahdollista
tehostamalla ohjeita ja direktiiviin liittyvää tietokantaa. 3.4. DIREKTIIVIN SOVELTAMINEN
TIETTYIHIN ALOIHIN JA KAUPALLISIIN MENETTELYIHIN 3.4.1. Ympäristöväitteet Ilmaisulla
”ympäristöväite” viitataan menettelyyn, jossa (kaupallisen viestinnän,
markkinoinnin tai mainonnan yhteydessä) annetaan ymmärtää tai muulla tavoin
luodaan kuva, että tuote tai palvelu on ympäristöystävällinen (eli se vaikuttaa
positiivisesti ympäristöön) tai vahingoittaa ympäristöä vähemmän kuin
kilpaileva tuote tai palvelu. Ympäristöväitteiden
lisääntyvä käyttö markkinoinnin ja mainonnan välineenä heijastaa
ympäristönäkökohtien merkityksen kasvua väestön keskuudessa. Kyseiset väitteet
voivat viitata tapaan, jolla tuotteita valmistetaan, pakataan, jaellaan,
käytetään, kulutetaan ja/tai loppusijoitetaan. EU:n
erityislainsäädännön (esimerkiksi luomu- tai ympäristömerkit)[87] lisäksi direktiivi on
horisontaalisen lainsäädännön tärkein väline arvioitaessa ympäristöväitteitä ja
määritettäessä, onko väite harhaanjohtava sisältönsä kannalta vai sen kannalta,
miten väite esitetään kuluttajille[88]. Direktiivin 6
artiklan 1 kohdan a ja b alakohdan mukaisesti kansalliset viranomaiset
suorittavat tapauskohtaisen arvioinnin kyseessä olevasta menettelystä,
ympäristöväitteen sisällöstä ja sen vaikutuksesta keskivertokuluttajan
ostopäätökseen. Kuten komission yksiköt toteavat ohjeissa[89], direktiivin säännöksiä
sovelletaan ympäristöväitteisiin seuraavien kahden pääperiaatteen mukaisesti: ·
direktiivin yleisten säännösten perusteella
elinkeinonharjoittajien on ennen kaikkea esitettävä ympäristöväitteensä
erityisellä, totuudenmukaisella ja yksiselitteisellä tavalla; ·
elinkeinonharjoittajien on esitettävä tieteellisiä
todisteita väittämiensä tueksi ja heidän on oltava valmiita esittämään
todisteet ymmärrettävässä muodossa, jos väite asetetaan kyseenalaiseksi. Direktiivin
liitteessä I viitataan myös menettelyihin, jotka ovat erityisen
merkityksellisiä ympäristöväitteiden kannalta ja jotka on kielletty riippumatta
siitä, mitä vaikutuksia niillä on kuluttajien käyttäytymiseen. Ne koskevat
tunnusten luvatonta käyttöä (2 kohta), virheellistä väitettä, että julkinen tai
yksityinen elin on hyväksynyt tai sallinut toiminnan tai tuotteen (4 kohta),
virheellistä väitettä, että elinkeinonharjoittaja on allekirjoittanut
käytännesäännöt (1 kohta) tai että julkinen tai yksityinen elin on hyväksynyt
käytännesäännöt (3 kohta). Ympäristöväittämiä
koskeva lisäsääntely voidaan saada aikaan ainoastaan direktiivin tarkistuksella
tai hyväksymällä EU:n muuta erityislainsäädäntöä. Huolimatta siitä, että jotkut
jäsenvaltiot[90]
saattaisivat kansallisella tasolla olla kiinnostuneita hyväksymään
ympäristöväittämiä koskevia yksityiskohtaisempia sääntöjä, yleisesti
tunnustetaan, että kyseisen yhä tärkeämmän mainonnan muodon käsittelyä EU:ssa
ei saisi hajauttaa. Kuulemisen tulokset osoittavat, että jäsenvaltiot ja
sidosryhmät ovat yleisesti ottaen tyytyväisiä nykyisiin oikeudellisiin
puitteisiin ja katsovat, että direktiivissä ja komission yksiköiden ohjeissa
annetut välineet ovat riittäviä ympäristöväitteiden arvioimiseksi. Vain
muutamat jäsenvaltiot[91]
säätelisivät alaa lisää direktiivin avulla. Eräät sidosryhmät
ovat kuitenkin todenneet, että nykyisestä oikeudellisesta suojamekanismista
huolimatta ympäristöväitteitä ei vieläkään käytetä vastuullisesti ja ne ovat
usein hyvin yleisluonteisia, epämääräisiä ja huonosti määriteltyjä[92]. Kuluttajajärjestöt[93] väittävät, että lisäongelmana
on näiden väitteiden todenmukaisuuden tarkastaminen erityisesti energia-,
kosmetiikka, auto- ja pesuainealoilla. Ympäristöväitteiden uskottava ja vastuullinen käyttö mainonnassa on
erittäin tärkeää, sillä sen avulla voidaan ohjata kuluttajien mieltymyksiä ja
siten osaltaan edistää kestävämpää taloutta Eurooppa 2020 -strategian ja
Euroopan kuluttaja-asioiden toimintaohjelman mukaisesti. Komissio katsoo, että ympäristöväitteiden käytössä havaitut ongelmat
voidaan ratkaista parhaiden käytänteiden täytäntöönpanoon ja kehittämiseen
liittyvillä toimenpiteillä direktiiviin tehtävien lainsäädännöllisten muutosten
sijaan. Siksi komissio tukee direktiivin asianmukaista ja johdonmukaista
täytäntöönpanoa esimerkiksi laatimalla aiheeseen liittyviä ohjeita, kuten
Euroopan kuluttaja-asioiden toimintaohjelmassa on luvattu[94]. Komissio arvioi kestävän kulutuksen ja tuotannon[95] toimintasuunnitelman
meneillään olevan laatimisen yhteydessä kuitenkin sitä, miten nykyisten
tieteellisten normien lisäkehitys voi edistää ympäristöväittämien
todennettavuutta. Erityisesti on harkittu vaihtoehtoja, jotka mahdollistavat
tuotteiden ”ekologisen jalanjäljen” esittämisen (eli yhteiset
mallit/standardit, joiden avulla samoja tehtäviä täyttäviä tuotteita voidaan
verrata toisiinsa). Tämän perusteella tarkastellaan aiheellisia toimenpiteitä. Euroopan kuluttajien huippukokouksessa 29. toukokuuta 2012
ympäristöväitteitä käsiteltiin perusteellisesti ja kerättiin tietoja eri
EU-markkinoiden tilanteesta sekä jatkotoimista kyseisellä alalla[96]. 3.4.2. Asiakasarviointivälineet ja
hintavertailusivustot EU:n
verkkokauppamarkkinoiden kehittymisen etuja kuluttajien kannalta ovat säästöt
ja suurempi valinnanvara. Hakukoneet, hinta- ja tuotevertailusivustot,
kuluttaja-arvioinnit ja sosiaalinen media ovat välineitä, jotka ovat tulleet
osaksi kuluttajien käyttäytymistä ja liiketoimintamalleja[97]. Verkossa ostavista EU:n
kuluttajista neljä viidestä (81 prosenttia) käytti hintavertailusivustoa vuonna
2010[98].
Tällaiset välineet voivat vahvistaa kuluttajien luottamusta ainoastaan, jos ne
tarjoavat tietoa selkeästi, avoimesti ja täsmällisesti. Direktiivissä on
useita säännöksiä, joita voidaan soveltaa hintavertailusivustoihin ja
asiakasarviointivälineisiin. ·
Direktiivin 6 ja 7 artiklassa estetään
elinkeinonharjoittajia käyttämästä hintavertailusivustoja harhaanjohtavien
tietojen antamiseen muun muassa siten, että olennaisia tietoja hinnoista ja/tai
tuotteiden ja palvelujen saatavuudesta jätetään pois. ·
Liitteessä I olevassa 18 kohdassa kielletään
kaikissa olosuhteissa seuraava käytäntö: ”Sellaisten sisällöllisesti
virheellisten tietojen levittäminen, jotka koskevat markkinatilannetta tai
mahdollisuutta löytää tuote ja joiden tarkoituksena on saada kuluttaja
hankkimaan tuote huonommilla edellytyksillä kuin normaali markkinatilanne
mahdollistaa”. ·
Direktiivissä edellytetään myös selkeyttä siitä,
onko hintavertailusivusto riippumaton vai onko se elinkeinonharjoittajan
(suoraan tai välillisesti) hallinnoima tai sponsoroima (ks. 6 artiklan 1 kohdan
c ja f alakohta ja 7 artikla). Tässä yhteydessä ”perättömän väitteen esittäminen
tai perättömän vaikutelman luominen siitä, että elinkeinonharjoittaja ei toimi
tarkoituksessa, joka liittyy hänen elinkeino- tai ammattitoimintaansa, tai
esiintyminen vilpillisesti kuluttajana” on kielletty kaikissa olosuhteissa
direktiivin liitteessä I olevassa 22 kohdassa. Komission
käytettävissä olevat todisteet osoittavat, että huolimatta kattavasta
oikeudellisesta kehyksestä kuluttajien on vaikea verrata tarjolla olevien
tuotteiden hintaa ja laatua ja vastaan tulleet ongelmat heikensivät kuluttajien
luottamusta hintavertailusivustoihin. Eri sidosryhmät[99] ovat ilmoittaneet
hintavertailusivustoihin liittyvistä ongelmista, erityisesti avoimuuden
puutteesta ja annettujen tietojen epätäydellisyydestä. Euroopan kuluttajaliitto
huomauttaa, että kysymys on erityisen vakava lentoliikenteen alalla. Yksi
jäsenvaltio[100]
toteaa, että hintavertailusivustoilla on usein puutteellisia hintatietoja, mikä
tekee vertailusta kohtuuttoman. Komission
yksiköiden valmisteluasiakirja ”Bringing E-commerce Benefits to Consumers”
osoitti, että kuluttajille välittäjien, kuten hintavertailusivustojen, kautta
annettavat tiedot, ovat usein osittaisia ja joissakin tapauksissa
harhaanjohtavia tai vääriä varsinkin kun tiedot koskevat hintaa, sitä, onko
myyjä maksanut tuotteensa luokittelusta, tuotteen luokitusperusteita tai
toimituskustannuksia. Täytäntöönpanosta
saadut kokemukset vahvistavat, että yksi keskeisistä ongelmista johtuu siitä,
että hintavertailusivustot eivät ilmoita selvästi sivustoa hallinnoivan
elinkeinonharjoittajan henkilöllisyyttä ja/tai sitä, maksavatko myyjät
tuotteidensa ja palvelujensa listaamisesta (toisin sanoen, onko sivusto
sponsoroitu vai ei). Piilomainonta näyttää vaikuttavan hintavertailusivustojen
lisäksi myös asiakasarviointivälineisiin yleensä. Verkkosivustoja, joilla on
käyttäjien tekemiä arviointeja, on useaan otteeseen kritisoitu siitä, että
vaikka arvioinnit näyttävät pohjautuvan kuluttajan puolueettomaan
mielipiteeseen, ne itse asiassa ovat piilomainontaa[101]. Yhdessä jäsenvaltiossa tutkittiin esimerkiksi, miten
kuluttajat vertailevat hintoja energian vähittäismarkkinoilla, ja todettiin,
että useat verkkosivustot saivat kuluttajat luulemaan niitä
hintavertailusivustoiksi, vaikka näin ei ollut[102]. Toisessa tapauksessa
jäsenvaltion tuomioistuimet määräsivät sakkoja hotellivaraussivustoa
ylläpitävälle yritykselle ja sen seitsemälle tytäryhtiölle sopimattomia
kaupallisia menettelyjä koskevien sääntöjen rikkomisesta. Verkkosivustot
väittivät tarjoavansa vertailuja edullisimpien tarjousten ja saatavuuden välillä,
mutta ohjasivat sen sijaan varaukset ”kumppanihotelleihin” muiden kuin
kumppanihotellien vahingoksi[103]. Hintavertailusivustoilla
ja asiakasarviointivälineissä havaittuihin ongelmiin on reagoitava
voimakkaasti. Komissio tarkastelee, miten sillä voi perussopimusten mukaisesti
olla aktiivisempi rooli direktiivin yhdenmukaisen soveltamisen edistämisessä,
erityisesti rajat ylittävien sopimattomien menettelyjen osalta, joita ovat
esim. verkkoympäristössä harjoitettavat käytännöt, joihin liittyy lainsäädännön
täytäntöönpanosta vastaaville viranomaisille yhteisiä kysymyksiä. Tammikuussa
2012 annetun sähköistä kaupankäyntiä koskevan tiedonannon mukaisesti komissio
aikoo myös käsitellä vertailuvälineiden avoimuutta ja luotettavuutta
sidosryhmien kanssa käytävän suoran vuoropuhelun avulla, joka saattaa johtaa
käytännesääntöjen kehittämiseen ja/tai EU:n laajuisiin ohjeisiin[104]. Kuten komission
yksiköiden valmisteluasiakirjassa ”Bringing e-commerce benefits to consumers”
todettiin, tärkein tekijä verkossa ostamisessa näyttää olevan hinta, toiseksi
tulevat ajansäästö, mahdollisuus tehdä helposti hintavertailuja, tilauksen
tekeminen itselle sopivana ajankohtana sekä verkon laajempi valikoima. Hinnat
ja muut keskeiset tiedot olisi annettava selkeästi ja yksinkertaisesti, jotta
kuluttajia ei johdeta harhaan. Koska kuluttajat käyttävät verkkosivustoja usein
ostopäätöksiä tehdessään, niiden aiheuttamat vahingot ovat myös suuria. Kun direktiiviä
sovelletaan eri puolilla EU:ta, erityistä huomiota olisi tulevaisuudessa
kiinnitettävä sosiaalisten verkostojen yhä aktiivisempaan rooliin
verkkomainonnassa. Internetin kolmannen sukupolven mainontamalleihin (toisin
sanoen ”Sähköinen kauppa 3.0”), perustuvista sosiaalisista verkostoista on
tulossa yhä enemmän foorumeita, joihin yritykset tekevät investointeja
asiakkaiden houkuttelemiseksi. Perinteisemmältä verkkomainonnalta (esim.
yritysten verkkosivut) odotettavien tulosten lisäksi sosiaalinen media, jossa
kuluttajat jakavat suosituksiaan ystäville ja perheenjäsenille, voi antaa
yritysten verkkomainonnalle ”verkostovaikutuksen” sekä arvokasta tietoa
kuluttajien käyttäytymisestä/valinnoista. Täytäntöönpanotoimissa olisi sen
vuoksi keskityttävä varmistamaan, että uudet mainontamallit noudattavat
direktiivin säännöksiä erityisesti piilomainonnan ja tuotetietojen osalta. 3.4.3. Direktiivin 3 artiklan 9 kohta
– direktiivin soveltaminen rahoituspalvelujen ja kiinteän omaisuuden aloilla Kuten tämän
kertomuksen 2.4 kohdassa mainitaan, direktiivin 3 artiklan 9 kohdan mukaisesti[105] vähimmäistason yhdenmukaistamista
sovelletaan rahoituspalvelujen ja kiinteän omaisuuden aloilla[106]. Komission on direktiivin 18
artiklan nojalla esitettävä kertomus direktiivin soveltamisesta kyseisillä
aloilla ja erityisesti pohdittava, olisiko 3 artiklan 9 kohtaan sisältyvä vapautus
täydestä yhdenmukaistamisesta säilytettävä. Tätä varten komissio käynnisti
tutkimuksen direktiivin soveltamisesta rahoituspalveluiden ja kiinteän
omaisuuden aloilla[107].
Tutkimus tehtiin vuoden 2011 aikana vuoden 2012 alkuun asti, ja se perustuu
laajaan jäsenvaltioiden ja sidosryhmien[108]
kuulemiseen. Tutkimuksessa
saatu näyttö osoittaa, että 3 artiklan 9 kohdan mukaista vapautusta on käytetty
laajalti. Toisin sanoen useimmat jäsenvaltiot ovat rahoituspalveluiden ja
kiinteän omaisuuden aloilla pitäneet ennallaan tai antaneet lainsäädäntöä, joka
ylittää direktiivissä asetetut vaatimukset. Useimmat
näistä lisäsäännöistä ovat ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja ja
sopimukseen sisällytettäviä tietoja koskevia alakohtaisia velvoitteita[109]. Lisäksi huomattavan monet
kiellot koskevat pääasiassa suoramyyntiä ja myynninedistämiskäytäntöjä[110], käytäntöjä, joissa
hyödynnetään kuluttajien erityisiä heikkoja kohtia[111], tai eturistiriitatilanteiden
ennaltaehkäisemistä[112].
Esimerkiksi Itävallassa kiinnelainojen kotimyynti on kielletty, kun taas
Italiassa on kiellettyä sitoa pakollinen autojen vastuuvakuutus muihin
vakuutuspalveluihin. Tanskassa on kiellettyä sitoa useita kiinteistöalan
palveluita yhteen. Tässä yhteydessä
olisi huomattava, että kysymys siitä, voivatko jäsenvaltiot kieltää sitomisen
silloin, jos ainakin yksi tuotteista/palveluista on luonteeltaan
rahoituksellinen, on käsiteltävänä Euroopan unionin tuomioistuimessa asiassa
C-265/12 (Citroën Belux NV). Kyseisessä asiassa tuomioistuimen on
selvitettävä erityisesti 3 artiklan 9 kohdan mukaisen vapautuksen
soveltamisala. Rahoituspalvelujen ja kiinteän omaisuuden osalta
yleisimmin raportoidut sopimattomat menettelyt (direktiivin tarkoittamassa
merkityksessä) koskevat olennaisten tietojen puutetta mainontavaiheessa sekä tuotteiden
harhaanjohtavaa kuvausta. Rahoituspalvelujen osalta havaittiin vuosikorkoa ja
luottokustannuksia koskevien tietojen puuttumista, harhaanjohtavia tarjouksia
matalakorkoisista luottosopimuksista ja asianmukaisten tietojen puuttumista
sopimusten allekirjoittamiseen liittyvistä oikeudellisista velvoitteista[113]. Seuraavassa on esimerkkejä
kiinteän omaisuuden osalta havaituista menettelyistä: kiinteistön
ominaispiirteiden harhaanjohtava kuvaus, avoimuuden puute kiinteistön
kustannusten ja verotuksen suhteen, syöttimainonta ja kiinteistönvälittäjien
aggressiiviset menettelyt, kuten kuluttajien pelottelu allekirjoittamaan
yksinmyyntisopimus välittäjän kanssa, kun he haluavat myydä kiinteistönsä. Komissio on saanut useita valituksia, kansalaisten
kirjeitä, parlamentin kysymyksiä ja vetoomuksia ongelmista, jotka koskevat
kiinteistöjen ostoa Kyproksessa, Bulgariassa ja Espanjassa. Rakennuttajat
Kyproksessa ja Bulgariassa harjoittavat harhaanjohtavaa mainontaa
vääristelemällä kiinteistöjen ominaisuuksia ja jättävät erityisesti
mainitsematta sen, että myytyihin kiinteistöihin liittyy kiinnityksinä
rakennuttajien nykyiset ja tulevat pankkilainat. Komissio on ottanut yhteyttä
Kyproksen ja Bulgarian viranomaisiin tässä asiassa, jotta siihen voidaan löytää
ratkaisu. Espanjassa ongelmat liittyvät vain vähäisessä määrin harhaanjohtavaan
mainontaan / sopimattomiin menettelyihin direktiivin tarkoittamassa
merkityksessä. Ne koskevat lähinnä kuluttajien ja paikallisviranomaisten
välisiä suhteita, kuten rakennuslupien myöntämisessä ilmenneitä
sääntöjenvastaisuuksia tai ulkomaisten asukkaiden maksettavaksi määrättävän
kaupunkiveron käyttöönottoa uusien rakennushankkeiden osalta. Kattavista
kansallisista säännöistä huolimatta on mielenkiintoista huomata, että
rahoituspalvelujen ja kiinteän omaisuuden aloilla jäsenvaltioissa arvioiduissa
tapauksissa vähintään puolessa on käytetty oikeusperustana direktiivin
säännöksiä (harhaanjohtavista toimista, tietojen pois jättämisestä,
aggressiivisista menettelyistä, joskus yhdistettynä kiellettyihin
menettelyihin). Muissa tapauksissa on sovellettu ohjailevampia kansallisia
sääntöjä[114]. Liitteessä I olevaa 27 kohtaa on sovellettu
esimerkiksi vakuutusalalla tilanteisiin, joissa vakuutuksenantajat kieltäytyvät
maksamasta korvauksia vaatimalla kuluttajia, jotka haluavat tehdä
korvaushakemuksen vakuutuksen perusteella, esittämään asiakirjoja, joita ei
kohtuudella voida pitää korvaushakemuksen hyväksyttävyyden kannalta
olennaisina. Mainituissa tapauksissa vakuutuksentarjoajat jättivät
järjestelmällisesti vastaamatta asiaan liittyvään kirjeenvaihtoon saadakseen
kuluttajat luopumaan heille sopimuksen perusteella kuuluvista oikeuksista[115]. Rahoituspalveluiden
ja kiinteän omaisuuden aloilla tehdyn tutkimuksen tulokset osoittavat, että
direktiivin 3 artiklan 9 kohdan mukaista vapautusta ei ole aiheellista poistaa[116]. Tärkeimmät
syyt tähän ovat: rahoituspalveluihin ja kiinteään omaisuuteen liittyvä suurempi
taloudellinen riski (verrattuna muihin tavaroihin ja palveluihin); kuluttajien
kokemattomuus näillä aloilla (yhdistettynä avoimuuden puutteeseen erityisesti
rahoitustoimien osalta); molemmilla aloilla havaitut erityiset haavoittuvuudet,
jotka altistavat kuluttajat myynninedistämiskeinoille ja painostukselle;
rahoitusalan toimivaltaisten täytäntöönpanoviranomaisten kokemukset
kansallisesti kehitetyistä järjestelmistä; ja rahoitusmarkkinoiden toiminta ja
vakaus. Täytäntöönpanoviranomaiset
ja muut sidosryhmät, jotka osallistuivat kuulemiseen[117], ovat tulleet samaan
johtopäätökseen. Suurin osa vastanneista järjestöistä sekä rahoituspalveluiden
että kiinteän omaisuuden aloilla pitää erittäin tai melko tärkeänä direktiivin
3 artiklan 9 kohdan mukaisen vapautuksen säilyttämistä. 4. TÄYTÄNTÖÖNPANO 4.1. Täytäntöönpano
jäsenvaltioissa Direktiivillä ei
yhdenmukaisteta täytäntöönpanojärjestelmiä. Direktiivin 11 artiklassa
säädetään, että jäsenvaltiot voivat vapaasti valita täytäntöönpanomekanismit,
jotka sopivat parhaiten niiden oikeusperinteeseen, kunhan varmistetaan, että
käytettävissä on riittävät ja tehokkaat keinot sopimattomien kaupallisten
menettelyiden estämiseksi. Direktiivin 13 artiklan perusteella jäsenvaltioiden
tehtäväksi jää myös päättää, minkälaisia seuraamuksia olisi sovellettava,
kunhan ne ovat tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Komission rooli
direktiivin täytäntöönpanossa on erittäin tärkeä, koska komission on
varmistettava, että direktiiviä sovelletaan asianmukaisesti ja tehokkaasti
kaikissa jäsenvaltioissa. Jäsenvaltiot ovat
ottaneet käyttöön useita erilaisia täytäntöönpanojärjestelyjä. Joissakin maissa
täytäntöönpanon toteuttavat pääosin viranomaiset, kuten kuluttaja-asiamiehet
(esim. Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa), kuluttaja- ja kilpailuviranomaiset
(esim. Italiassa, Irlannissa, Alankomaissa, Romaniassa ja Yhdistyneessä
kuningaskunnassa) ja ministeriöiden osastot (esimerkiksi Portugalissa ja
Belgiassa). Muissa jäsenvaltioissa (esim. Itävallassa ja Saksassa) on
kilpailijoiden johtama yksityinen täytäntöönpanojärjestelmä. Useimmissa
järjestelmissä yhdistetään kuitenkin julkisen ja yksityisen täytäntöönpanon
osatekijöitä. Seuraamuksia voivat olla kieltomääräykset, vahingonkorvaukset,
hallinnolliset sakot ja rikosoikeudelliset seuraamukset, ja useimmissa
jäsenvaltioissa sovelletaan näiden yhdistelmää[118]. Jäsenvaltiot ja
sidosryhmät katsovat, että direktiivin täytäntöönpano kansallisella tasolla on
yleisesti ottaen asianmukaista ja tehokasta. Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä,
että asianmukaista täytäntöönpanoa kansallisella tasolla voi haitata
kansallisten täytäntöönpanoviranomaisten resurssien puute, täytäntöönpanomenettelyjen
monimutkaisuus ja hitaus ja seuraamusten liian vähäinen varoittava vaikutus.
Yksi jäsenvaltio[119]
ja useat kuluttajajärjestöt[120]
haluavat ankarampia seuraamuksia[121]
ja joissain tapauksissa myös kollektiivisia oikeussuojakeinoja. Useat jäsenvaltiot
ja sidosryhmät vahvistavat, että tällä tilanteella on vaikutusta myös
lainsäädännön tehokkaaseen täytäntöönpanoon valtioiden rajat ylittävällä
tasolla. Kuuleminen osoitti, että täytäntöönpanoviranomaisille on todella
haasteellista reagoida nopeasti ja tehokkaasti rajatylittäviin sopimattomiin
kaupallisiin menettelyihin oikeudenkäyttöalueiden rajojen asettamien
rajoitusten vuoksi. Lisäksi käytettävissä olevat voimavarat ovat rajalliset. Kuluttajansuojayhteistyöstä annetun asetuksen[122] soveltamisesta vuonna 2012
annettuun kertomukseen sisältyvät tilastot osoittavat, että direktiivi on se
yksittäinen säädös, jonka nojalla on esitetty eniten keskinäistä avunantoa
koskevia pyyntöjä. Vuosina 2007–2010 toteutetusta 1 343
kuluttajansuojayhteistyötoimesta 654 (48,7 prosenttia) koski direktiivin
rikkomista. Loput pyynnöt liittyvät 14 muun direktiivin (esim. direktiivi
1999/44/EY kulutustavaroiden kaupasta ja niihin liittyvistä takuista) ja yhden
asetuksen rikkomiseen. Verkosto on alusta lähtien suorittanut komission
koordinoimana täytäntöönpanoa koskevan kahdenvälisen yhteistyön lisäksi
vuotuisia tehotarkastuksia. Tehotarkastuksen aikana täytäntöönpanoviranomaiset
tutkivat samanaikaisesti otosta tietyn alan verkkosivustoista sen osalta,
noudatetaanko niissä EU:n kuluttajalainsäädäntöä, ja toisessa vaiheessa ne
toteutettavat tarvittaessa asianmukaiset toimenpiteet. Tähän mennessä tehdyt
viisi tehotarkastusta ovat edistäneet lainsäädännön noudattamista kohdealoilla
(lentolippuja, matkapuhelinten soittoääniä, elektroniikkalaitteita, urheilu- ja
kulttuuritapahtumien pääsylippuja ja kulutusluottoja myyvät verkkosivustot).
Viranomaiset ovat tarkastaneet noin 2 200 verkkosivustoa eri aloilta.
Keskimäärin 80 prosenttia kuluttajalainsäädäntöä rikkovista verkkosivustoista korjattiin
kansallisten viranomaisten täytäntöönpanotoimien ansiosta. Digitaalista
sisältöä koskevan vuoden 2012 tehotarkastuksen ensimmäisen vaiheen tulokset
vahvistavat, että lainsäädännön noudattamattajättämisaste on samankaltainen
kuin aiemmissa tarkastuksissa. Kansalliset viranomaiset toteuttavat uusia
täytäntöönpanotoimia, jotta asianomaiset yritykset voivat selventää asemaansa
tai korjata verkkosivustonsa[123]. Vaikka konsolidoituja tietoja kansallisten
täytäntöönpanoviranomaisten tekemistä päätöksistä ja määräämistä seuraamuksista
ei ole käytettävissä, voidaan antaa seuraavat edustavat esimerkit: direktiivin
voimaantulon ja vuoden 2011 puolivälin välisenä aikana Italian
kilpailuviranomainen teki yli 700 päätöstä ja määräsi hallinnollisia sakkoja
yhteensä 91 miljoonaa euroa; Ranskan kilpailu-, kuluttaja-asiain- ja
petostentorjunnan virasto (DGCCRF) antoi 1 251 raporttia[124] ja määräsi sakkoja yhteensä
noin 1,7 miljoonaa euroa[125];
Latvian kuluttajansuojakeskus teki 154 sitovaa päätöstä ja määräsi sakkoja
159 400 euroa; Suomen kuluttaja-asiamies pani vireille kahdeksan
oikeustapausta; Irlannin kansallinen kuluttajavirasto antoi 14 sitoumusta, 116
huomautusta, kaksi kieltomääräystä ja aloitti kaksi syytetointa; Slovakian
kauppavalvontaviranomainen teki 46 hallinnollista päätöstä ja määräsi yhteensä
151 800 euroa sakkoja; ja Ruotsissa annettiin 18 tuomioistuimen tuomiota
ja 52 kieltomääräystä. Täytäntöönpanoa olisi jatkettava
kuluttajansuojan korkean tason varmistamiseksi erityisesti valtioiden rajat
ylittävä tasolla mutta myös kansallisella tasolla. Tämä päätelmä perustuu
komission kokemuksiin kansallisten viranomaisten kanssa tehdystä yhteistyöstä
ja Euroopan kuluttajakeskuksilta[126]
ja muilta sidosryhmiltä saadusta palautteesta sekä muihin saatavilla oleviin
lähteisiin (erityisesti kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun
asetuksen soveltamista koskeva kertomus)[127]. 4.2. Itsesääntely Direktiivissä kannatetaan periaatetta, että
itsesääntelyllä voidaan tukea oikeudellista ja hallinnollista täytäntöönpanoa,
ja siinä selvennetään käytännesääntöjen laatijoiden roolia täytäntöönpanossa[128]. Tietyistä oikeudellisista järjestelmistä saatu
kokemus osoittaa[129],
että itsesääntelyelimet voivat edistää oikeudellisten normien noudattamista ja
julkisten täytäntöönpanoelinten paineiden keventämistä. Jäsenvaltiot voivat
turvautua itsesääntelypohjaisiin riitojenratkaisumenettelyihin parantaakseen
kuluttajansuojan tasoa ja maksimoidakseen lainsäädännön ja parhaiden
markkinakäytäntöjen noudattamista. Direktiivissä kuitenkin vahvistetaan, että
itsesääntelyllä ei voida korvata oikeudellisia tai hallinnollisia
täytäntöönpanokeinoja. Lisäksi direktiivillä vahvistetaan käytännesääntöjen
tuloksellisuutta edellyttämällä, että jäsenvaltiot soveltavat
itsesääntelysääntöjä elinkeinonharjoittajiin, jotka ovat sitoutuneet
noudattamaan alalla sovellettavia käytännesääntöjä[130]. 5. YLEISKATSAUS DIREKTIIVIN
ETUIHIN Direktiivin ensimmäisten täytäntöönpanovuosien
aikana saadut kokemukset osoittavat, että direktiivin avulla on pystytty
parantamaan kuluttajansuojaa jäsenvaltioissa ja suojelemaan laillisia yrityksiä
kilpailijoilta, jotka eivät noudata sääntöjä. Kansalliset kuluttajansuojan valvontaelimet
ovat käyttäneet sitä erilaisten sopimattomien kauppatapojen hillitsemiseksi ja
niistä rankaisemiseksi[131].
Direktiivi on ainoa EU:n lainsäädännön yleinen säädös, jolla arvioidaan
ympäristöväittämiä tai aggressiivisia menettelyitä. Direktiivin periaatteisiin perustuvat säännöt
ovat osoittautuneet erityisen tehokkaiksi, sillä ne ovat mahdollistaneet
kansallisten viranomaisten mukauttaa arviointejaan vastaamaan tuotteiden,
palvelujen ja myyntitapojen nopeaa kehitystä. ”Musta lista” on muodostunut
kansallisille viranomaisille tehokkaaksi välineeksi yleisten sopimattomien
menettelyjen, kuten täkymainonnan[132],
väärien ilmaistarjousten, piilomainonnan ja lapsiin kohdistuvien suorien
kehotusten torjumiseksi. Mustan listan säännöksiä on käytetty myös
sopimattomien menettelyjen torjumiseksi rahoituspalvelujen ja kiinteän
omaisuuden alalla. Tämä oikeudellinen kehys sopii myös hyvin mainontatekniikoiden
kanssa samanaikaisesti kehittyvien uusien, verkossa käytävän kaupan käytäntöjen
sopivuuden arvioimiseksi. Sen avulla voidaan vastata nopeasti uusien, yleisesti
käytettyjen välineiden, kuten hintavertailu- ja varausverkkosivustojen, väärinkäytöksiin
tai esimerkiksi sosiaalisissa verkostoissa lisääntyvään mainontaan. Rajatylittävällä tasolla noin puolet
kuluttajansuojan yhteistyöverkoston puitteissa toteutetuista toimista
(tietopyynnöt, varoitukset ja täytäntöönpanopyynnöt) koski direktiivin
rikkomista[133].
Lisäksi kuluttajansuojan yhteistyöverkosto on toteuttanut useita yhteisiä
valvontatoimia (tehotarkastuksia) direktiivin säännösten nojalla (lentolippuja
myyvät verkkosivustot, matkapuhelinverkkopalvelut, kuluttajaelektroniikkaa
myyvät verkkosivustot)[134]. Kansallisten täytäntöönpanoviranomaisten
kanssa tehty yhteistyö ja direktiiviä koskevaan tietokantaan kerätyt
täytäntöönpanoa koskevat tiedot osoittavat, että sääntöjä tulkitaan pääosin
yhdenmukaisesti. Unionin tuomioistuimen ja komission selvennykset ovat osaltaan
edistäneet tätä prosessia. Jäsenvaltioiden sopimattomia kaupallisia
menettelyitä koskevat hajanaiset säännöt on korvattu direktiivillä, mikä on
edistänyt rajatylittävän kaupan esteiden poistamista ja yksinkertaistanut
sääntely-ympäristöä. Eurooppa 2020 -strategiassa todetaan,
että kansalaisille on annettava ”mahdollisuus osallistua sisämarkkinoihin
täysimääräisesti”. Tämä edellyttää, että ”parannetaan kansalaisten
mahdollisuuksia ja luottamusta ostaa tavaroita ja palveluja yli rajojen”.
Direktiivissä asetettu kuluttajansuojan korkea taso näyttää lisäävän
kuluttajien luottamusta. Viimeisimpien selvitysten mukaan yhä useammat
kuluttajat ovat nyt kiinnostuneita tekemään rajatylittäviä hankintoja (52
prosenttia, kasvua 19 prosenttia) ja ovat valmiita kuluttamaan enemmän rahaa
rajojen yli (18 prosenttia, kasvua 5 prosenttia) kuin vuonna 2006, jolloin
direktiiviä ei ollut vielä saatettu osaksi jäsenvaltioiden kansallista
lainsäädäntöä[135].
On kuitenkin tunnustettava, että verkossa käytävän rajatylittävän kaupan kasvu
laahaa kaukana kotimaisesta kasvusta, joten on selvää, että paljon on vielä
tekemättä[136].
Tämän vuoksi huomiota on nyt kiinnitettävä direktiivin virheettömään ja
johdonmukaiseen soveltamiseen, jotta EU:n kansalaiset ja yritykset voivat
täysin hyödyntää sisämarkkinoiden tarjoamia mahdollisuuksia. Komissio on yksilöinyt vähittäiskaupan
(sähköinen kaupankäynti mukaan luettuna), liikenteen alan, digitaalitalouden
sekä energian / kestävän kehityksen keskeisiksi aloiksi, joilla sisämarkkinoiden
kasvupotentiaali on suurin[137].
Direktiivillä on tässä yhteydessä tärkeä tehtävä. Direktiivin täytäntöönpanoa olisi pyrittävä
vahvistamaan lisää. Jäsenvaltioiden resurssit ovat rajalliset, ja seuraamusten
varoittavaa vaikutusta olisi parannettava. Yhteistyötä olisi myös tehostettava
kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä annetun asetuksen soveltamisalaan
kuuluvissa rajatylittävissä tapauksissa. Sekä rajatylittävällä että kansallisella
tasolla tapahtuvan täytäntöönpanon tehostamispyrkimysten johdosta komission on
omaksuttava keskeisempi rooli, yhdistettävä voimansa jäsenvaltioiden
kanssa ja tuettava niitä direktiivin soveltamisessa kaikkialla EU:ssa. Tässä
yhteydessä komissio tarkastelee, miten sillä voi perussopimusten mukaisesti
olla aktiivisempi rooli direktiivin yhdenmukaisen soveltamisen edistämisessä
erityisesti laajuudeltaan rajat ylittävien sopimattomien käytäntöjen osalta,
joita ovat esim. verkkoympäristössä harjoitettavat käytännöt, joihin liittyy
lainsäädännön täytäntöönpanosta vastaaville viranomaisille yhteisiä kysymyksiä. 6. PÄÄTELMÄT Kuten tähän kertomukseen liittyvässä,
sopimattomista kaupallisista menettelyistä annetun direktiivin soveltamista
koskevassa tiedonannossa ilmoitettiin, direktiiviä ei ole tarkoituksenmukaista
muuttaa tässä vaiheessa. Tämä kuvastaa kuulemisen tuloksia ja direktiivin
täytäntöönpanosta jäsenvaltioissa saatuihin kokemuksiin perustuvia alustavia
päätelmiä. Saatu kokemus on merkittävä mutta sitä on edelleen liian lyhyeltä
ajalta kyseistä kokonaisvaltaista lainsäädäntöä silmällä pitäen. Direktiivin täytäntöönpanoa jäsenvaltioissa
parantamalla voidaan vastata joidenkin sidosryhmien huoleen, joka koskee
direktiivin soveltamista tiettyihin sopimattomiin kaupallisiin menettelyihin.
Kuten tiedonannossa esitetään, tulevissa toimissa on keskityttävä keskeisiin
aihealueisiin, joilla kuluttajille aiheutuva haitta ja mahdollisuuksien
hukkaaminen näyttävät toistuvan useimmin ja joilla sisämarkkinoiden
kasvupotentiaali on suurin. [1] Tämä kertomus täydentää sopimattomia kaupallisia menettelyjä
koskevan direktiivin soveltamisesta Euroopan parlamentille, neuvostolle ja
Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle annettua komission tiedonantoa nimeltä Kuluttajansuojan
korkean tason saavuttaminen – Luottamuksen rakentaminen sisämarkkinoihin.
Direktiivin 18 artiklan mukaisesti komission on esitettävä kertomus sen
soveltamisesta tiettyjen kysymysten, kuten rahoituspalvelujen, kiinteän
omaisuuden ja kaikissa olosuhteissa kiellettyjä menettelyjä koskevan luettelon,
osalta sekä uusista yhdenmukaistamis- ja yksinkertaistamismahdollisuuksista.
Kuten direktiiviin johdanto-osan 24 kappaleessa todetaan, direktiivin
soveltamista arvioidaan sen varmistamiseksi, että sillä puututaan
sisämarkkinoiden esteisiin ja saavutetaan korkeatasoinen kuluttajansuoja. [2] Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2005/29/EY,
annettu 11 päivänä toukokuuta 2005, sopimattomista elinkeinonharjoittajien ja
kuluttajien välisistä kaupallisista menettelyistä sisämarkkinoilla ja neuvoston
direktiivin 84/450/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 97/7/EY,
98/27/EY ja 2002/65/EY sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY)
N:o 2006/2004 muuttamisesta. [3] Ks. Euroopan kuluttaja-asioiden toimintaohjelman
toimi 3 (kuluttajansuojaa koskevan säännöstön nykyaikaistaminen). [4] Kyselyyn vastasi 25 jäsenvaltiota (Luxemburg ja Malta
jättivät vastaamatta) sekä Islanti ja Norja. Sidosryhmiltä vastauksia saatiin
76; niiden joukossa oli 20 Euroopan kuluttajakeskusta (EKK), 9
kuluttajajärjestöä ja 47 elinkeinoelämän edustajaa (esim. kauppakamarit,
yritysten katto-organisaatiot ja itsesääntelyelimet). [5] Direktiivin 18 artiklan mukaisesti tässä kertomuksessa
esitetään arvio direktiivin 3 artiklan 9 kohdan toiminnasta. Kyseinen kohta
koskee direktiivin soveltamista rahoituspalvelujen ja kiinteän omaisuuden
aloilla. [6] Ks. Civic Consultingin Euroopan komission oikeusasioiden
pääosaston toimeksiannosta vuonna 2012 tekemä selvitys Study on the
application of the Unfair Commercial Practices Directive to financial services
and immovable property osoitteessa http://ec.europa.eu/justice/consumer-marketing/document. [7] Ks. direktiivin 4 artikla. [8] Belgia, Irlanti, Malta, Puola, Slovakia ja Slovenia
saattoivat direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään 12. kesäkuuta 2007
mennessä. [9] Espanja. [10] Myös kolme ETA-valtiota (Islanti, Liechtenstein ja Norja)
antoivat direktiivin täytäntöönpanolainsäädäntöä. [11] Ks. asiat C-321/08, Euroopan yhteisöjen komissio v.
Espanjan kuningaskunta, 23.4.2009, ja C-282/08, Euroopan yhteisöjen komissio v.
Luxemburgin suurherttuakunta, 5.2.2009. [12] Kansallisiin
täytäntöönpanotoimenpiteisiin voi tutustua sopimattomien kaupallisten
menettelyjen tietokannassa osoitteessa https://webgate.ec.europa.eu/ucp/ tai sivuston http://ec.europa.eu/justice/consumer-marketing/unfair-trade/unfair-practices/index_en.htm kautta. [13] Yhdistetyt asiat C-261/07 ja C-299/07, VTB-VAB NV v. Total
Belgium ja Galatea BVBA v. Sanoma Magazines Belgium NV, 23.4.2009; asia
C-304/08, Zentrale zur Bekämpfung unlauteren Wettbewerbs eV v. Plus
Warenhandelsgesellschaft mbH, 14.1..2010; asia C-288/10, Wamo BVBA v. JBC NV ja
Modemakers Fashion NV, määräys 30.6.2011; C-126/11, Inno NV v. Unizo ym.,
määräys 15.12.2011. [14] Alalla, jota direktiivillä lähennetään. [15] Esimerkkejä yhdenmukaistamisen vähimmäistasoa koskevia
lausekkeita sisältävistä direktiiveistä direktiivin 2005/29/EY lähentämällä
alalla: direktiivi 98/6/EY kuluttajansuojasta kuluttajille tarjottavien
tuotteiden hintojen ilmoittamisessa, direktiivi 97/7/EY kuluttajansuojasta etäsopimuksissa,
direktiivi 85/577/ETY muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa
neuvoteltuja sopimuksia koskevasta kuluttajansuojasta, direktiivi 94/47/EY
ostajien suojaamisesta kiinteistöjen osa-aikaisen käyttöoikeuden ostosopimuksen
tiettyihin osiin nähden ja direktiivi 90/314/ETY matkapaketeista,
pakettilomista ja pakettikiertomatkoista. [16] Irlanti, Latvia, Ruotsi, Suomi ja Tanska. [17] Tanska ilmoitti 10. maaliskuuta 2008 televisiomainontaan
liittyvistä säännöksistä (radiossa ja televisiossa tapahtuvasta mainonnasta ja
sponsoroinnista 15.12.2005 annetun määräyksen nro 1368 21 §). Kyseiset
säännökset, jotka koskevat muun muassa mainostettavan tuotteen ominaisuuksia,
hintaa ja sen käyttöön tarvittavia taitoja, ovat vakiintuneet Tanskan
lainsäädäntöön, niissä otetaan erityisesti huomioon alaikäisten suojelu ja
niillä pantiin täytäntöön ’Televisio ilman rajoja’ -direktiivi (neuvoston
direktiivi 89/552/ETY, sittemmin audiovisuaalisia mediapalveluja koskeva
direktiivi 2010/13/EU). [18] Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2010/13/EU,
annettu 10 päivänä maaliskuuta 2010, audiovisuaalisten mediapalvelujen
tarjoamista koskevien jäsenvaltioiden tiettyjen lakien, asetusten ja
hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (audiovisuaalisia
mediapalveluja koskeva direktiivi). [19] Belgia ei ole ilmoittanut kansallisista säännöistä, joilla
kielletään yli 250 euroa maksavien tuotteiden ovelta ovelle –myynti. Unionin
tuomioistuin tulee arvioimaan tällaisten toimenpiteiden sääntöjenmukaisuutta
Belgiaa vastaan nostetussa asiassa. [20] Direktiivin 3 artiklan 4 kohdassa täsmennetään näin: ”Jos
tämän direktiivin säännökset ovat ristiriidassa sopimattomien kaupallisten
menettelyjen yksittäisiä näkökohtia säätelevien muiden yhteisön sääntöjen
kanssa, jälkimmäisillä on etusija ja niitä sovelletaan kyseisiin yksittäisiin
näkökohtiin.” [21] Ks. ohjeiden sivut 18 ja 19. Esimerkiksi
lentoliikenneasetus (lentoliikenteen harjoittamisen yhteisistä säännöistä
yhteisössä 24 päivänä syyskuuta 2008 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston
asetus (EY) N:o 1008/2008) sisältää erityissäännöksiä yleisölle annettavista
hintatiedoista. Asetuksen 23 artiklan mukaan lentoliikenteen harjoittajien on
ilmoitettava lopullinen hinta, joka sisältää kaikki sovellettavat verot, maksut
sekä lisä- ja palvelumaksut, ja eriteltävä ne. Ennen sopimuksentekoa
annettavien lentolippujen hintatietojen suhteen sovelletaan siis näitä
tarkempia säännöksiä. Direktiivin säännösten avulla kielletään kaupalliset
menettelyt, jotka ovat omiaan harhauttamaan keskivertokuluttajaa (esim.
lentolippujen täkymainonta ja -markkinointi), sekä aggressiivisiksi katsottavat
menettelyt (esim. sopimuksen ulkopuolisten, vaikeiden ja kohtuuttomien esteiden
asettaminen kuluttajille, jotka haluavat käyttää oikeuttaan purkaa sopimus). [22] ”[…] une disposition nationale telle que celle en cause
au principal n’est pas susceptible de relever du champ d’application de la
directive sur les pratiques commerciales déloyales si elle se limite seulement,
comme le considère la juridiction de renvoi, à réglementer les relations
concurrentielles entre commerçants et ne poursuit pas des finalités tenant à la
protection des consommateurs.” (asia C-126/11, Inno, johdanto-osan 29
kappale). [23] Ks. myös 3.3.4. kohta ostokehotuksesta ja hintatietojen
ilmoittamisvaatimuksista. [24] Ohjeet sopimattomista kaupallisista menettelyistä annetun
direktiivin 2005/29/EY täytäntöönpanoa ja soveltamista varten (SEC(2009) 1666,
komission yksiköiden valmisteluasiakirja), 3. joulukuuta 2009 – http://wcmcom-ec-europa-eu-wip.wcm3vue.cec.eu.int:8080/justice/consumer-marketing/unfair-trade/unfair-practices/index_en.htm. [25] Ks. esim. julkisasiamiehen päätelmät asiassa C-122/10,
Konsumentombudsmannen KO v. Ving Sverige AB, 30 ja 40 kohta ja alaviite
13. [26] Ks. https://webgate.ec.europa.eu/ucp/public/. Tietokanta perustuu kuluttajapolitiikkaa koskevasta yhteisön
toimintaohjelmasta (2007–2013) 18 päivänä joulukuuta 2006 tehtyyn Euroopan
parlamentin ja neuvoston päätökseen N:o 1926/2006/EY ja kyseisen ohjelman
toimeen 9: Oikeudellinen ja tekninen asiantuntemus sekä tutkimukset, jotka
koskevat kuluttajansuojalainsäädännön ja etenkin direktiivin 2005/29/EY
jäsenvaltioiden toimesta tapahtuvan osaksi kansallista lainsäädäntöä
saattamisen, sen soveltamisen ja täytäntöönpanon seurantaa ja arviointia. Tämä sisältää myös sellaisten helppokäyttöisten
julkisten tietokantojen kehittämisen ja ylläpitämisen, jotka koskevat yhteisön
kuluttajansuojalainsäädännön täytäntöönpanoa. [27] Tietokannassa oli toukokuussa 2012 tiivistelmät 158
hallinnollisesta päätöksestä ja 202:sta tuomioistuimen päätöksestä (mukaan
lukien 63 jäsenvaltioiden korkeimpien oikeuksien päätöstä). [28] http://www.eu-consumer-law.org/index.html. [29] https://e-justice.europa.eu/home.do. [30] Ks. direktiivin 2 artiklan c alakohta. [31] Ks. direktiivin 3 artiklan 1 kohta. [32] Ks. direktiivin 3 artiklan 2 kohta. [33] Kyseiset maat ovat Saksa, Itävalta, Ranska ja Ruotsi.
Elinkeinonharjoittajien välisiin suhteisiin sovelletaan kuitenkin Saksassa
ainoastaan direktiivin liitettä I (luettelo sopimattomista menettelyistä) ja Ranskassa
ainoastaan 6 artiklaa ja liitettä I (ainoastaan harhaanjohtavat menettelyt). [34] Ks. komission tiedonanto Euroopan parlamentille,
neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle ja alueiden komitealle: Yritysten
suojaaminen harhaanjohtavilta markkinointikäytännöiltä ja direktiivin tehokas
täytäntöönpano – Harhaanjohtavasta ja vertailevasta mainonnasta annetun
direktiivin 2006/114/EY tarkistaminen (COM(2012) 702, lopullinen,
27.11.2012). [35] Office of Fair Trading Yhdistyneessä kuningaskunnassa. [36] Irlanti, Latvia, Romania ja Viro. [37] Yhdistynyt kuningaskunta. [38] Esim. selventämällä komission yksiköiden julkaisemia
ohjeita. [39] Ks. myös direktiivin 6 artiklan 1 kohdan c ja f alakohta. [40] Eräät jäsenvaltiot (esim. Italia ja Ranska) ja sidosryhmät
ovat sanoneet kannattavansa soveltamisalan laajentamista vain tarkkaan
rajattujen ongelmien (esim. yrityshakuyritysten harhaanjohtava toiminta)
ratkaisemiseksi. Romania katsoo, että direktiivin laajentaminen
elinkeinonharjoittajien välisiin liiketoimiin johtaisi yhtenäisempään
lähestymistapaan liikekäytäntöihin, joihin kohteena ovat sekä
elinkeinonharjoittajat että kuluttajat. Alankomaat haluaisi laajentaa
direktiiviä sen verran kuin elinkeinonharjoittajien suojeleminen valelaskuilta
edellyttää. Saksa, Itävalta ja Ruotsi, jotka soveltavat jo direktiiviä
täysimääräisesti elinkeinonharjoittajien välisiin liiketoimiin, haluaisivat
elinkeinonharjoittajien nauttivan samantasoista suojelua kuin kuluttajat
EU:ssa. [41] Ks. esim. parlamentin kysymykset E-5539/08, E-010017/2010
ja E-1704/2011. [42] KOM(2001) 546 lopullinen, 2.10.2001, ja muutettu ehdotus
KOM(2002) 585 lopullinen, 25.10.2002. [43] Ks. myös C-304/08, Plus Warenhandelsgesellschaft (ennakkoratkaisu
– Saksa), 14.1.2010; C-540/08, Mediaprint Zeitungs (ennakkoratkaisu – Itävalta),
9.11.2010; C-522/08, Telekomunikacja Polska (ennakkoratkaisu – Puola),
11.3.2010. [44] Eräät kansalliset täytäntöönpanovirastot ovat sitä mieltä,
että yksityiskohtaisten sääntöjen puuttuminen aiheuttaisi oikeudellista
epävarmuutta ja tekisi täytäntöönpanosta liian hankalaa/tehotonta (direktiivin
nojalla myynninedistämisen harhaanjohtavuus on todistettava tapauskohtaisesti). [45] Kuusi jäsenvaltiota (Belgia, Irlanti, Latvia, Ranska,
Suomi ja Tanska) ovat jo (osittain) muuttaneet myynninedistämislainsäädäntöään,
jotta se olisi linjassa direktiivin ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön
kanssa. Tällä hetkellä 13 jäsenvaltiota pitää edelleen yllä direktiiviä
tiukempia sääntöjä joko hinnanalennusten osalta (Belgia, Bulgaria, Espanja,
Italia, Latvia, Puola, Portugali, Ranska, Suomi ja Viro) tai arvontojen
(Itävalta, Luxemburg, Ranska, Saksa, Suomi ja Tanska) osalta. Islannissa ja
Norjassa on voimassa vastaavia sääntöjä. [46] Espanja, Irlanti, Latvia, Ranska ja Saksa. [47] Belgia, Espanja, Tanska (ja Norja). [48] Alankomaat, Bulgaria, Puola, Slovakia ja Yhdistynyt
kuningaskunta. [49] European Brand Association ja Itävallan työkamari
(Bundesarbeitskammer). [50] Ranskalainen Consommation Logement Cadre de Vie (CLCV). [51] Irlannin EKK. [52] Esim. Puola, Ruotsi ja Tanska. [53] Esimerkki tästä on tapaus, jossa kansallinen
täytäntöönpanija katsoi, että vedenjakelun keskeyttäminen ilman
ennakkoilmoitusta on ristiriidassa huolellisen ammatinharjoittamisen kanssa.
Vedenjakelun tärkeyden huomioon ottaen viranomainen katsoi, että elinkeinonharjoittajan
odotettiin olevan huolellisempi ammatinharjoittamisessa ja että tämän olisi
pitänyt ryhtyä erityistoimenpiteisiin ennen vedenjakelun katkaisua (Italian
kilpailuviranomaisen (AGCM) 12.3.2009 tekemä päätös PS 166 - Acea Distacco
fornitura d’acqua). [54] C-435/11, CHS Tour Services. [55] Alankomaat ja Tanska haluavat tehostaa herkkien
kuluttajien suojelua sääntelyn keinoin, mutta eivät esitä mitään konkreettisia
ratkaisuja/vaihtoehtoja. [56] Euroopan kuluttaja-asioiden toimintaohjelmassa esitetyn
mukaisesti on varmistettava, että herkkiä kuluttajia suojellaan talouskriisin
vaikutuksista, väestön ikääntymisestä ja digitaalisten markkinoiden aiempaa
suuremmasta monimutkaisuudesta (osalla kuluttajista voi olla vaikeuksia
digitaalisen elinympäristönsä hallinnassa) johtuvilta riskeiltä. [57] Ks. täytäntöönpanoa koskeva tämän kertomuksen 4 jakso. [58] Vuoden 2008 tehotarkastuksen kohteina olivat soittoääniä,
näytön taustakuvia ja muita matkapuhelinpalveluja myyvät sivustot. Kampanjan
aikana vierailtiin yli 500 sivustolla, joista 301:n todettiin rikkovan
räikeästi EU:n kuluttajansuojalainsäädäntöä ja niistä yli puolessa kohderyhmänä
olivat lapset ja teinit. Kolme suurinta ongelmaa olivat epäselvä hinnoittelu,
täydellisten tietojen puuttuminen ja harhaanjohtava mainonta (erityisesti
soittoäänien mainostaminen ilmaisina, vaikka kuluttaja faktisesti tekee
maksullisen tilauksen). Ks. digitaalista sisältöä koskevan, vuonna 2012 tehdyn
tehotarkastuksen ensimmäisen vaiheen tulokset osoitteessa http://ec.europa.eu/consumers/enforcement/sweep/digital_content/index_en.htm. [59] Italian kilpailuviranomaisen (AGCM) päätös PS7256 – Comet-Apple
Prodotti in Garanzia Provvedimento n. 23193, 27.12.2011. Tutkittavana ollut
yritys tarjosi takuuta (myyjän myöntämä kahden vuoden kaupallinen takuu
vaatimustenmukaisuudessa mahdollisesti olevista puutteista), jonka
soveltamisalaan kuului palveluja, joihin kuluttajilla on jo oikeus
kulutustavaroiden kauppaa ja niihin liittyviä takuita koskevista tietyistä
seikoista 25 päivänä toukokuuta 1999 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston
direktiivin 1999/44/EY nojalla. Komissio on tukenut kuluttajajärjestöjen
toimintaa ottamalla asian esiin kansallisten täytäntöönpanoelinten
kuluttajansuojaverkostossa ja kirjoittamalla (varapuheenjohtaja Redingin
21.9.2012 päivätty kirje) kuluttaja-asioista vastaaville jäsenvaltioiden
ministereille varmistaakseen koordinoidun lähestymistavan tilanteissa, joissa
eri jäsenvaltioissa on jokin toistuva ongelma. [60] European Brands Association (AIM). [61] Ks. direktiivin 2 artiklan i alakohta. [62] Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/83/EU,
annettu 25 päivänä lokakuuta 2011, kuluttajan oikeuksista, neuvoston
direktiivin 93/13/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin
1999/44/EY muuttamisesta sekä neuvoston direktiivin 85/577/ETY ja Euroopan
parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY kumoamisesta. [63] Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2000/31/EY,
annettu 8 päivänä kesäkuuta 2000, tietoyhteiskunnan palveluja, erityisesti
sähköistä kaupankäyntiä, sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista
näkökohdista (”direktiivi sähköisestä kaupankäynnistä”). [64] Sidosryhmien tärkein alkuvaiheen huolenaihe direktiivin
säännöksiä osaksi kansallista lainsäädäntöä siirrettäessä oli, että jäykkä
(”tarkistuslista”-tyyppinen) lähestymistapa kyseisten vaatimusten
soveltamisessa johtaisi suhteettomaan suureen hallinnolliseen taakkaan
elinkeinonharjoittajille ja mainostajille. Koska ostokehotus on uusi käsite, ei
ollut selvää, missä määrin esimerkiksi ”pääominaisuudet” olisivat asianmukaisia
suhteessa mainontavälineeseen ja kyseessä olevaan tuotteeseen (ks. 7 artiklan 4
kohdan a alakohta). World Federation of Advertisers (Mainostajien maailmanliitto)
oli näin ollen halukas rajoittamaan tietoja koskevien vaatimusten soveltamista
vain silloin, kun yhdessä ostokehotuksen kanssa kuluttajan käyttöön annettiin
”menettely” ostoksen tekemiseksi. [65] Asia C-122/10, Konsumentombudsmannen v. Ving Sverige AB,
12.5.2011. [66] Alhaisin hinta, jolla mainostetun tuotteen tai tuoteryhmän
voi ostaa, vaikka mainostettu tuote/tuoteryhmä on saatavilla myös hinnoilla,
joita ei ole ilmoitettu (esim. lippuja Pariisiin saatavilla ”alkaen 100
euroa”). [67] Ks. erityisesti lentoliikenteen harjoittamisen yhteisistä
säännöistä yhteisössä 24 päivänä syyskuuta 2008 annetun Euroopan parlamentin ja
neuvoston asetuksen (EY) N:o 1008/2008 (uudelleen laadittu toisinto) 23
artikla. [68] Ks. erityisesti kuluttajien oikeuksia koskevan direktiivin
5 artiklan 1 kohdan c alakohta ja 19 ja 22 artikla. [69] Siitä hetkestä lähtien, kun elinkeinonharjoittaja esittää
direktiivin 7 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun ”ostokehotuksen”. [70] Kahdeksan kuluttajajärjestöä, yksitoista Euroopan
kuluttajakeskusta ja kymmenen liike-elämän järjestöä ilmoittivat hintoihin
liittyvistä ongelmista. [71] Komission Steer Davies Gleave -konsulttiyritykseltä
tilaamassa tutkimuksessa ”Price Transparency in the air transport sector”
(2011) arvioitiin sitä, täyttävätkö verkkosivustot viiden EU-säädöksen, mukaan
luettuna sopimattomista kaupallisista menettelyistä annetun direktiivin
2005/29/EY, tietoja koskevat vaatimukset. Tutkimuksen tulosten mukaan olisi
keskityttävä nykyisen lainsäädännön täytäntöönpanoon sen muuttamisen sijaan. [72] Kilpailuviraston tutkimuksessa ”Advertising prices”
tarkasteltiin sitä, vaikuttaako hintojen esitystapa kuluttajien päätöksentekoon
ja hyvinvointiin. Sen tulokset osoittivat, että ”tipoittain tapahtuva
hinnoittelu” (lokeroitunut hinnoittelu), jossa kuluttajat näkevät vain osan
koko hinnasta, johon lisätään maksuja ostoprosessin aikana, muodosti 15
prosentillaan suurimman keskimääräisen hyvinvoinnin menetyksen. OFT (2010),
Advertising of prices, http://www.oft.gov.uk/OFTwork/markets-work/advertising-prices/. [73] Asian viitenumero: Lentoyhtiöiden lisämaksut - CRE-E/27017
(heinäkuu 2012) - http://www.oft.gov.uk/OFTwork/consumer-enforcement/consumer-enforcement-completed/card-surcharges/. [74] Ks. Provvedimenti Autorità Garante per la Concorrenza ed
il Mercato, vuodet 2011 ja 2012: PS/4261, PS/5530, PS/3773, PS/892, PS/6147,
PS/5667, PS/7430, PS/3771, PS/7505, PS/7493 ja PS/7383 - http://www.agcm.it/consumatore.html. [75] Komission vuonna 2006 antaman hintojen ilmoittamista
koskevan direktiivin täytäntöönpanosta annetun tiedonannon päätelmien mukaan
direktiiviin ei liittynyt merkittäviä täytäntöönpano-ongelmia missään
jäsenvaltiossa ja direktiivillä on parannettu kuluttajansuojaa. Jäsenvaltioissa
järjestettiin keväällä 2012 kuuleminen, jonka oli määrä auttaa komissiota arvioimaan
tämän direktiivin yleistä tehokkuutta. Tulokset osoittivat, että jäsenvaltiot:
i) eivät ole tietoisia rajatylittävistä ongelmista, jotka liittyvät direktiivin
(jolla ei ole merkittävää rajatylittävää ulottuvuutta) täytäntöönpanoon; ii)
käyttävät laajasti hyväksi direktiivissä säädettyjä poikkeuksia (palveluita,
huutokauppamyyntiä sekä taide- ja antiikkiesineiden myyntiä koskeva poikkeus ja
direktiivin soveltamista pieniin yrityksiin koskeva väliaikainen poikkeus);
iii) tukevat yhdenmukaistamisen vähimmäistasoa tällä alalla (yli kymmenen
jäsenvaltiota on ottanut käyttöön tai pitää voimassa kansallisia sääntöjä
kuluttajansuojan korkeammasta tasosta hinnan ilmoittamisen osalta). Suurin osa
jäsenvaltioista vastasi, että ne suorittavat säännöllisiä ja järjestelmällisiä
tarkastuksia markkinoilla ja niillä on käytössään tehokkaat kansallisen tason
seuraamukset (sakot) kyseisen direktiivin rikkomisesta. Lisätutkimukset voivat
olla tarpeen. [76] Esimerkiksi Ranska ja Italia ovat ilmoittaneet komission
kanssa käymänsä vuoropuhelun yhteydessä, että jäsenvaltiot eväsivät ainakin
kerran pyynnöt hinnoittelua koskevasta yhteistyöstä (esim. Irlanti
lentoliikennealan osalta). Jäsenvaltioiden mielestä kyseessä olevat menettelyt
eivät pysty vahingoittamaan kuluttajien yhteisiä etuja, kuten
kuluttajansuojayhteistyötä koskevassa asetuksessa edellytetään. [77] Vain kuusi jäsenvaltiota (Belgia, Suomi, Irlanti, Liettua,
Romania, Alankomaat) Islannin ja Norjan lisäksi tukevat lisäsäännöksiä
hintavaatimusten alalla, mutta eri syistä (esim. selkiyttäminen silloin, kun
hintaa koskevat tiedot ovat olennaisia, ja yksikköhinnan ilmoittamisen
varmistaminen mainonnassa). [78] Italia, AGCM, 2009, PS1270 - Vodafone – Ostacoli alla
migrazione e retention ingannevole, Provvedimento n. 19756. [79] Italia, AGCM, 2008, PS91 – Enel Energia – Richiesta
cambio fornitore, Provvedimento n. 18829. [80] Komission yksiköiden käytettävissä olevien tietojen mukaan
kuluttajiin kohdistetaan monenlaista painostusta sopimuksen tekemiseksi. [81] Direktiivin liitteessä I olevat 24–31 kohta. [82] Vuoden 2008 tehotarkastuksen kohteena olivat soittoääniä,
taustakuvia ja muita matkapuhelinpalveluja myyvät verkkosivustot. Yli 500
tarkastetusta sivustosta 301:n todettiin rikkoneen vakavasti EU:n
kuluttajalainsäädäntöä, mukaan luettuna liitteessä I olevaa 20 kohtaa. Ks.
heikommassa asemassa olevia kuluttajia käsittelevä 3.3.2 kohta. [83] C-428/11, Purely Creative ym. – Ks. tämän
kertomuksen 3.1.1 kohta. [84] Euroopan suoramyyntiyhdistys SELDIA. [85] DSE, Direct Selling Europe. [86] Kuluttajajärjestöt ja muut sidosryhmät eivät esittäneet
liitteessä I olevaa 14 kohtaa koskevia huomautuksia. [87] Neuvoston asetus (EY) N:o 834/2007, annettu
28 päivänä kesäkuuta 2007, luonnonmukaisesta tuotannosta ja
luonnonmukaisesti tuotettujen tuotteiden merkinnöistä sekä asetuksen (ETY)
N:o 2092/91 kumoamisesta (EUVL L 189, 20.7.2007, s. 1–23). Muita
esimerkkejä erityislainsäädännöstä ovat Euroopan parlamentin ja neuvoston
direktiivi 2010/30/EU, annettu 19 päivänä toukokuuta 2010, energiaan liittyvien
tuotteiden energian ja muiden voimavarojen kulutuksen osoittamisesta merkinnöin
ja yhdenmukaisin tuotetiedoin ja Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY)
N:o 1222/2009, annettu 25 päivänä marraskuuta 2009, renkaiden merkitsemisestä
polttoainetaloudellisuuden ja muiden keskeisten ominaisuuksien osalta. [88] Kuten direktiivin johdanto-osan 10 kappaleessa todetaan,
sillä ”tarjotaan kuluttajille suojaa, kun erityistä alakohtaista yhteisön
lainsäädäntöä ei ole olemassa, ja kielletään elinkeinonharjoittajia luomasta
vääriä vaikutelmia tuotteiden luonteesta”. [89] Ohjeet sopimattomista kaupallisista menettelyistä annetun
direktiivin 2005/29/EY täytäntöönpanoa ja soveltamista varten (SEC(2009) 1666,
komission yksiköiden valmisteluasiakirja), 3. joulukuuta 2009. [90] Esim. Ranska. [91] Belgia, Liettua, Portugali, Ranska ja Slovenia. [92] Esimerkkejä yleisesti käytetyistä ilmaisuista:
”ympäristöystävällinen, biologisesti hajoava, hiilineutraali, vihreä, kestävä,
luonnollinen, energiatehokas, myrkytön, vähähiilinen, epäpuhtauksia
sisältämätön, puhdas, päästötön, eettinen ja reilu”. [93] Esim. Euroopan kuluttajaliitto. [94] Esimerkiksi Advertising Standard Authority Yhdistyneessä
kuningaskunnassa vastaanotti ja arvioi perusteellisesti suuren määrän
ympäristöväitteitä koskevia kanteluja. Ks. myös direktiivin täytäntöönpanoa
koskeva 4 jakso. [95] Euroopan komissio esitteli 16.7.2008 kestävän kulutuksen
ja tuotannon ja kestävän teollisuuspolitiikan toimintasuunnitelman. Komissio
käynnisti 11.1.2012 julkisen kuulemisen ”Kohti kestävämpää kulutusta ja
tuotantoa”. Lisätietoja: http://ec.europa.eu/environment/eussd/escp_en.htm. [96] Euroopan kuluttajien huippukokouksessa 29.5.2012 Euroopan
komissio järjesti seminaarin ns. viherpesusta (greenwashing) ja harhaanjohtavista
ympäristöväitteistä. Seminaari oli ensimmäinen askel prosessissa, jonka avulla
saatuja tietoja voidaan käyttää ympäristöväittämien tarkastelussa EU:n tasolla.
Lisätietoa on osoitteessa http://www.european-consumer-summit.eu/
[97] Ks. komission yksiköiden valmisteluasiakirja ”Bringing
e-commerce benefits to consumers”, joka on liitetty komission tiedonantoon
Euroopan parlamentille, neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle
sekä alueiden komitealle – Johdonmukainen kehys luottamuksen lisäämiseksi
sähköisen kaupankäynnin ja verkkopalvelujen digitaalisiin yhtenäismarkkinoihin,
Bryssel, 11.1.2012 (SEC(2011) 1640 final), s. 19. Kuluttajat käyttävät
monenlaisia tutkimusmenetelmiä tehdessään ostopäätöksiä ennen tavaroiden
ostamista verkossa. Tutkimuksensa kolmen ensimmäisen vaiheen aikana 31
prosenttia käy myyjien verkkosivuilla, 30 prosenttia käyttää hakukonetta, 27
prosenttia käyttää hintavertailusivustoa, 24 prosenttia käy verkossa olevalla
markkinapaikalla ja 24 prosenttia lukee asiakasarviointeja. [98] Ks. komission yksiköiden valmisteluasiakirja ”Bringing
e-commerce benefits to consumers”, Bryssel, 11.1.2012 (SEC(2011) 1640
final), s. 20. Toisin kuin sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 5
artiklassa säädetään, monet hintavertailusivustot (53 prosenttia) eivät ilmoita
täydellisiä osoitetietoja, ks. s. 22. [99] Viisi kuluttajajärjestöä, seitsemän liike-elämän järjestöä
ja neljä Euroopan kuluttajakeskusta. [100] Alankomaat. [101] Ks. komission yksiköiden valmisteluasiakirja ”Knowledge
Enhancing Aspects of Consumer Empowerment 2012-2014”,19.7.2012
SWD(2012) 235 final. [102] Yhdistyneen kuningaskunnan kilpailuvirasto, asia
CRE-E-26547, 26555, 26759, 26760, 26761, tammikuu 2011, http://www.oft.gov.uk/OFTwork/consumer-enforcement/consumer-enforcement-completed/heating-oil/. [103] Tribunal de commerce, 4.10.2011, Synhorcat et
autres/Expedia et autres. [104] Ks. sähköistä kaupankäyntiä koskeva tiedonanto (s. 10). [105] Direktiivin 3 artiklan 9 kohta: ”Direktiivissä
2002/65/EY määriteltyjen rahoituspalvelujen sekä kiinteän omaisuuden osalta
jäsenvaltiot voivat asettaa vaatimuksia, jotka ovat ohjailevampia tai rajoittavampia
kuin tämä direktiivi alalla, jota se lähentää.” [106] Täysin yhdenmukaistetut säännöt vahvistetaan esimerkiksi
direktiivissä 2007/64/EY maksupalvelujen alalla sekä direktiivissä 2008/48/EY
kulutusluottojen alalla. [107] Ks. Civic Consultingin Euroopan komission oikeuspääosaston
puolesta toteuttama tutkimus Study on the application of the Unfair
Commercial Practices Directive to financial services and immovable property,
2012; saatavilla osoitteessa http://ec.europa.eu/justice/consumer-marketing/document. [108] Kansalliset täytäntöönpanoviranomaiset, kansalliset
kuluttajajärjestöt ja oikeusasiamiehet sekä joukko tutkijoita ja EU:n tason
sidosryhmiä, kuten Euroopan pankkiyhdistysten liitto (EBF), Euroopan vakuutus-
ja jälleenvakuutusalan liitto (CEA) ja Euroopan kuluttajaliitto (BEUC). [109] Esimerkiksi rahoituspalvelujen osalta erityiset
tiedonantovaatimukset pankkialalla (esimerkiksi kun kyseessä on Saksassa
olevalle kolmannelle henkilölle myönnettävä vakuudella vahvistettu luotto tai
valuutanvaihtopalvelujen mainonta Espanjassa), sijoituspalvelujen alalla,
vakuutusalalla ja rahoituksen välittäjien osalta. Kiinteän omaisuuden osalta
omaisuuden ostoon, itse liiketoimeen, kiinteistönvälittäjään ja
rakennussopimuksiin liittyvät tiedonantovaatimukset. [110] Esimerkiksi ”Cold calling” -tekniikan, ei-toivottujen
sähköpostiviestien ja kiinnelainojen kotimyynnin kieltäminen, Itävallassa
kiinteistönvälittäjälle annettu kielto säilyttää rahaa ilman laillista syytä,
Alankomaissa rahaluottojen kotimyynnin kieltäminen ja Belgiassa ja Ranskassa
yhdistettyjen tarjousten kieltäminen. [111] Esimerkiksi kiskurilainojen kieltäminen useimmissa
jäsenvaltioissa, Ranskassa sellaisen mainonnan kieltäminen, jonka mukaan laina voidaan
myöntää ilman todistetta kuluttajan taloudellisesta tilanteesta, tai
Itävallassa kielto myöntää automaattikortteja alaikäisille ilman oikeudellisen
edustajan ennakkolupaa. [112] Esimerkiksi Tanskassa pankkeja on kielletty rahoittamasta
omien osakkeidensa ostoa, kun ostajana on pankin asiakas; Ranskassa pankkeja on
kielletty estämästä asiakkaitaan käyttämästä toista vakuutuksen tarjoajaa
(muuta kuin pankin suosittelemaa) silloin, kun niiden takaukset ovat
samantasoiset. [113] On huomattava, että kiinteään omaisuuteen liittyvät luotot
eivät kuulu kulutusluottosopimuksista annetun direktiivin 2008/48/EY
soveltamisalaan ja että komissio antoi 31. maaliskuuta 2011 ehdotuksen Euroopan
parlamentin ja neuvoston direktiiviksi asunto-omaisuutta koskevista luottosopimuksista. [114] Ks. Civic Consultingin Euroopan
komission oikeuspääosaston puolesta toteuttama tutkimus Study on the
application of the Unfair Commercial Practices Directive to financial services
and immovable property, 2012; saatavilla osoitteessa http://ec.europa.eu/justice/consumer-marketing/document. [115] Raportoitu Portugalissa, ks. tutkimus direktiivin
soveltamisesta rahoituspalveluihin ja kiinteään omaisuuteen EU:ssa, 2012. [116] Tutkimuksessa todetaan, että jäsenvaltioiden mahdollisuus
ottaa käyttöön tai pitää voimassa direktiivin säännöksiä tiukempia säännöksiä,
joissa otetaan huomioon kansallisen lainsäädännön erityispiirteet
rahoituspalveluiden ja kiinteän omaisuuden aloilla, antaa niille joustoa, jota
ne tarvitsevat uusiin (sopimattomiin) kaupallisiin menettelyihin vastaamiseksi,
ja 3 artiklan 9 kohdan poistaminen vahingoittaisi hyvin toimivia
täytäntöönpanojärjestelmiä ja näin ollen vähentäisi kuluttajansuojan tasoa. [117] Vastaajina oli muun muassa Euroopan kuluttajaliitto (BEUC)
ja joitakin kansallisia kuluttajajärjestöjä. Yksi tutkimuksen päätelmistä on
se, että erityisiä kansallisia tiedonantovelvoitteita sovelletaan yleensä
riippumatta siitä, johtavatko ne kuluttajaa harhaan, ja siksi viranomaisten,
tuomioistuinten, yritysten ja kuluttajien on helpompi soveltaa niitä. Usein
niihin sovelletaan myös eri täytäntöönpanojärjestelmiä. Tutkimus on osoittanut,
että ne jäsenvaltiot, joissa tiedonantovelvoitteet olivat jo käytössä,
halusivat soveltaa jo olemassa olevia sääntöjä. Tämä koskee sekä
rahoituspalvelualaa että kiinteän omaisuuden alaa. [118] Lisätietoja ja esimerkkejä jäsenvaltioiden
täytäntöönpanojärjestelmistä ja seuraamuksista on direktiiviä koskevan
tietokannan maakohtaisissa täytäntöönpano-osioissa osoitteessa https://webgate.ec.europa.eu/ucp/public/. [119] Belgia. [120] BEUC, Citizens Advice (Yhdistynyt kuningaskunta), CLCV
(Consommation, Logement, Cadre de Vie, Ranska), Which (Yhdistynyt kuningaskunta). [121] Seuraamusten koventamiseksi esimerkiksi Italia on
hiljattain nostanut direktiivin rikkomisesta seuraavaa enimmäissakkoa
kymmenkertaiseksi 500 000 eurosta 5 miljoonaan euroon. [122] Kuluttajansuojayhteistyöstä annetussa asetuksessa
vahvistetaan puitteet yhteistyölle, joka yhdistää jäsenvaltioiden
täytäntöönpanoviranomaiset EU:n laajuiseksi verkoksi (kuluttajansuojan
yhteistyöverkosto). Näiden puitteiden avulla täytäntöönpanoviranomaiset voivat
työskennellä tiiviisti yhdessä kuluttajalainsäädäntöä rikkovien kaupallisten
menettelyjen lopettamiseksi nopeasti ja tehokkaasti silloin, kun
elinkeinonharjoittajat ja kuluttajat ovat eri maissa. Verkosto koostuu kaikkien
jäsenvaltioiden (sekä Norjan ja Islannin) kuluttaja-asioiden
täytäntöönpanoviranomaisista. Ks. komission kertomus Euroopan parlamentille ja
neuvostolle kuluttajansuojalainsäädännön täytäntöönpanosta vastaavien
kansallisten viranomaisten yhteistyöstä 27 päivänä lokakuuta 2004 annetun
Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2006/2004 (”asetus
kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä”) soveltamisesta, COM(2012) 100 final,
12.3.2012; saatavilla osoitteessa http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=COM:2009:0336:FIN:FI:PDF. [123] Ks. vuonna 2012 tehdyn, digitaalista sisältöä koskevan
tarkastuksen ensimmäisen vaiheen tulokset osoitteessa http://ec.europa.eu/consumers/enforcement/sweep/digital_content/index_en.htm. [124] ”Procès verbaux ”. [125] Ranskassa DGCCRF antoi 1 195 raporttia
harhaanjohtavista menettelyistä, joista tuomioistuimet määräsivät
taloudellisina seuraamuksina sakkoja 73 828 euroa ja DGCCRF määräsi
suoraan 1 649 451 euroa. Aggressiivisista menettelyistä annettiin 56
raporttia, joista tuomioistuimet määräsivät taloudellisina seuraamuksina
sakkoja 15 000 euroa. [126] Kuluttajakeskukset Belgiassa, Portugalissa, Tšekissä ja
Yhdistyneessä kuningaskunnassa ilmoittivat ongelmista täytäntöönpanossa rajat
ylittävissä tapauksissa (tämä on osoitus joko siitä, että kansallisten
viranomaisten välistä yhteistyötä olisi parannettava, tai siitä, että rajat
ylittäviä tapauksia ei käsitellä asianmukaisesti kansallisissa
tuomioistuimissa). Kuluttajakeskukset Irlannissa, Latviassa, Puolassa,
Ruotsissa, Suomessa ja Virossa katsovat, että nykyiset kansalliset
täytäntöönpanovaltuudet, seuraamukset ja oikeussuojakeinot eivät ole riittäviä. [127] Ks. mm. komission toinen kaksivuotiskertomus Euroopan
parlamentille ja neuvostolle kuluttajansuojalainsäädännön täytäntöönpanosta
vastaavien kansallisten viranomaisten yhteistyöstä 27 päivänä lokakuuta 2004
annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2006/2004 (”asetus
kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä”) soveltamisesta. Ks. kertomuksen s.
9, jonka mukaan niiden viranomaisten määrä, jotka eivät aktiivisesti käytä
kuluttajansuojayhteistyöstä annetussa asetuksessa vahvistettuja
yhteistyömekanismeja, on huomattava. Vaikka direktiivi on yleisimmin käytetty
kuluttajansuojayhteistyön oikeusperusta, siihen liittyvien keskinäistä
avunantoa koskevien pyyntöjen määrä on vähäinen huolimatta direktiivin
horisontaalisesta ja kattavasta luonteesta. [128] Ks. direktiivin 10 artikla. [129] Esimerkiksi Advertising Standard Authority (ASA)
Yhdistyneessä kuningaskunnassa vastaanotti ja arvioi perusteellisesti
14 596 valitusta, joista 6 542:ta käsiteltiin oikeudessa vuoden 2010
alkupuoliskolla. Valitukset ovat vähentyneet (noin 10 %) edellisistä vuosista,
mitä voidaan selittää ASAn toimista johtuvasta lisääntyneestä säännösten
noudattamisesta. Lisätietoja määristä, päätöksistä ja tapauksista on ASAn
vuosikertomuksissa osoitteessa http://www.asa.org.uk/About-ASA/Annual-Report.aspx. [130] Ks. direktiivin 6 artiklan 2 kohdan b alakohta. [131] Ks. tämän kertomuksen 4 jakso täytäntöönpanosta. [132] Ks. direktiivin liitteessä I oleva 5 kohta. Tämä kielletty
menettely tarkoittaa houkuttelevien tarjousten tekemistä kuluttajille
tilanteessa, jossa elinkeinonharjoittaja ei pysty toimittamaan tuotetta
odotettuja määriä (muun muassa) mainonnan laajuuden takia. [133] Vuosina 2007–2010 toteutetuista 1 343
kuluttajansuojayhteistyötoimesta 654 (48,7 prosenttia) koski direktiivin
rikkomista. Ks. komission kertomus Euroopan parlamentille ja neuvostolle
kuluttajansuojalainsäädännön täytäntöönpanosta vastaavien kansallisten
viranomaisten yhteistyöstä 27 päivänä lokakuuta 2004 annetun Euroopan
parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2006/2004 (”asetus kuluttajansuojaa
koskevasta yhteistyöstä”) soveltamisesta, COM(2012) 100 final, 12.3.2012,
saatavana seuraavassa osoitteessa: http://ec.europa.eu/consumers/enforcement/docs/comm_biennial_report_2011_fi.pdf. [134] http://ec.europa.eu/consumers/enforcement/index_en.htm. [135] Ks. Flash Eurobarometer 332, Consumer attitudes towards
cross-border trade and consumer protection, toukokuu 2012, s. 8. Useammat
kuluttajat ovat nyt kiinnostuneita tekemään rajatylittäviä hankintoja (52
prosenttia, kasvua 19 prosenttia) ja ovat valmiita kuluttamaan enemmän rahaa
(18 prosenttia, kasvua 5 prosenttia) kuin vuonna 2006. Yhä suurempi osuus
kuluttajista (50 prosenttia) on valmis ostamaan tuotteita tai palveluja
toisella EU-kielellä (kasvua 17 prosenttiyksikköä vuoteen 2006
verrattuna). Niiden henkilöiden osuus, jotka eivät missään tapauksessa haluaisi
tehdä ostoksia toisella kielellä, on laskenut 42 prosentista vuonna 2008
30 prosenttiin vuonna 2011. Niiden eurooppalaisten osuus, jotka sanovat
tietävänsä, mistä saada tietoa ja neuvoja rajat ylittävien ostosten tekemiseen,
on myös kasvanut huomattavasti (24 prosenttia vuonna 2006 ja 39 prosenttia
vuonna 2011). [136] Vuosina 2008–2010 yritysten ja kuluttajien sähköinen
kaupankäynti kotimarkkinoilla kasvoi siten, että kotimaisia verkkokauppoja
käyttävän väestön osuus nousi 28 prosentista 36 prosenttiin, kun taas
rajatylittäviä verkko-ostoksia tekevien asiakkaiden osuus nousi ainoastaan 6
prosentista 9 prosenttiin. Tietoyhteiskuntaa koskevien Eurostatin tilastojen
perusteella vain 9 prosenttia Euroopan kuluttajista teki vuonna 2010 ostoksia
verkossa. [137] Ks. Euroopan kuluttaja-asioiden toimintaohjelma ja Euroopan
komission tiedonanto ”A new governance pact for a better functioning Single
Market”.