20.5.2005   

FI

Euroopan unionin virallinen lehti

C 120/1

1.1

Euroopan unionissa ei ole nykyään yhdenmukaistettua jälleenvakuutusyritysten valvontakehystä. Myös jälleenvakuutustoiminnan valvontajärjestelmät vaihtelevat huomattavasti jäsenvaltioittain.

1.2

Tämän vuoksi komissio antoi 21. huhtikuuta 2004 ehdotuksen direktiiviksi jälleenvakuutuksesta ja neuvoston direktiivien 73/239/ETY ja 92/49/ETY sekä direktiivien 98/78/EY ja 2002/83/EY muuttamisesta. Ehdotetun direktiivin keskeisimmät piirteet ovat seuraavat:

2.1

Direktiivin tavoitteena on luoda Euroopan unioniin jälleenvakuutusyrityksiä ja jälleenvakuutusalan kytkösyrityksiä (captives) (1) koskeva yhdenmukainen lainsäädäntökehys.

2.2

Ehdotetussa direktiivissä säädetään virallisen toimiluvan saamiselle asetetuista vähimmäisedellytyksistä. Kyseisiä edellytyksiä ovat mm. määrätty oikeudellinen muoto, liiketoimintasuunnitelma ja vähimmäistakuurahasto. Jälleenvakuutusyrityksen on rajattava toimintansa jälleenvakuutukseen ja siihen välittömästi liittyvään toimintaan. Lisäksi valvotaan määräomistusyhteyksiä ja yritysten johtoa. Myönnetty toimilupa on voimassa koko yhteisössä.

2.3

Ehdotetun direktiivin tavoitteena on kieltää joissain jäsenvaltioissa lainsäädännön edellyttämä käytäntö, jossa jälleenvakuuttaja suorittaa talletteen ensivakuuttajalle. Tämä ei koske sopimusperäisiä talletteita. Toimivien sisämarkkinoiden luomisen lisäksi komission tavoitteena on antaa kansainvälinen esimerkki ja vähentää eurooppalaisille jälleenvakuuttajille talletteista koituvaa rasitusta.

2.4

Yritysten taloudellista vakautta koskevien säännösten osalta vahinkojälleenvakuuttajaa koskevien säännösten tulee perustua vahinkoensivakuuttajalle asetettuihin vaatimuksiin. Vaatimusta voidaan kuitenkin korottaa komiteamenettelyn mukaisesti enintään 50 prosentilla. Henkijälleenvakuutusyritysten solvenssia koskevien säännösten tulee perustua henkiensivakuuttajia koskeviin vaatimuksiin. Mikäli yritys harjoittaa samanaikaisesti sekä henki- että vahinkojälleenvakuutustoimintaa, on kokonaismäärä katettava omin varoin. Ensivakuuttajien tavoin myös jälleenvakuuttajilla on oltava vähintään kolmen miljoonan euron arvoinen vähimmäistakuurahasto. Jälleenvakuutusalan kytkösyritysten kohdalla summa voidaan laskea miljoonaan euroon.

2.5

Ehdotetussa direktiivissä säädetään myös valvontaa koskevasta toimivallasta, mikäli yrityksen rahoitustilanne heikkenee, vakuutusteknisestä vastuuvelasta ei ole huolehdittu riittävästi tai solvenssi ei ole riittävä. Kyseiset säännökset vastaavat ensivakuuttajiin sovellettavia säännöksiä ja sisältävät vaatimukset yrityksen tervehdyttämissuunnitelman, rahoitussuunnitelman ja taloudellisen aseman tervehdyttämissuunnitelman esittämisestä sekä toimiluvan peruuttamista koskevat säännöt.

2.6

Jälleenvakuutusyritykset, joilla on oikeus tai toimilupa harjoittaa jälleenvakuutustoimintaa ennen tässä käsiteltävän direktiivin täytäntöönpanoa, voivat jatkaa toimintaansa, eikä niiden tarvitse hakea uutta toimilupaa. Niihin sovelletaan ehdotetun direktiivin aineellisia säännöksiä. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin myöntää kahden vuoden ylimääräisen siirtymäajan.

2.7

Ehdotetussa direktiivissä komissiolle myönnetään valtuudet tehdä direktiiviin teknisiä mukautuksia (komiteamenettely).

2.8

Jälleenvakuutusyrityksiin sovellettavaa valvontajärjestelmää koskevien ehdotetun direktiivin säännösten perusteella mukautetaan myös vahinko-, henki- ja vakuutusyritysryhmädirektiivejä. Näin ollen

3.1

Komitea pitää komission ehdotusta tervetulleena, sillä se vahvistaa osaltaan Euroopan asemaa finanssikeskuksena varmistamalla, että eurooppalaisilla jälleenvakuutusyrityksillä ja jälleenvakuutusalan kytkösyrityksillä on riittävästi pääomaa, jolla ne pystyvät vastaamaan vakuutussitoumuksistaan. Samalla vahvistetaan kestävällä tavalla eurooppalaisten jälleenvakuutusyritysten kilpailuasemaa kansainvälisillä vakuutusmarkkinoilla.

3.2

Komitea korostaa jälleenvakuutustoiminnan merkitystä Euroopan rahoitusmarkkinoilla. Vuonna 2002 alan 40 suurimman jälleenvakuutusyrityksen jälleenvakuutusmaksujen kokonaismäärä oli 138 601 200 000 Yhdysvaltain dollaria, josta EU:n jälleenvakuuttajien osuus oli 58 544 000 000 dollaria.

3.3

Jälleenvakuutusyritysten toiminnassa on ensisijaisesti kyse ensi- ja jälleenvakuuttajien suhteesta. Yhden tai useamman jälleenvakuuttajan maksukyvyttömyyden vaikutus voi kuitenkin ulottua myös kuluttajiin, mikäli ensivakuuttajat eivät sen vuoksi pysty enää vastaamaan sitoumuksistaan. Komitea myöntääkin, että ehdotettu direktiivi parantaa epäsuorasti myös kuluttajansuojaa unionissa. Samalla komitea muistuttaa, että riittävä jälleenvakuutussuoja palvelee myös kuluttajien etuja. Tämä edellyttää kuitenkin, että unionin markkinoilla on riittävästi kohtuuhintaista jälleenvakuutuskapasiteettia.

3.4

Komitea pitää tervetulleena, että komissio soveltaa nopeutettua menettelyä eli hyödyntää jälleenvakuutusta koskevien valvontasääntöjen laadinnassa ensivakuutusyrityksiin sovellettavia valvontasääntöjä. Tämä vaikuttaa oikealta lähestymistavalta etenkin, kun ajatellaan käynnissä olevaa ”solvenssi II” -hanketta.

3.5

Erittäin tärkeä seikka on myös se, että jälleenvakuutusmarkkinoille on tyypillistä maailmanlaajuisuus. Komitea vaatiikin parlamenttia, neuvostoa ja komissiota ottamaan direktiiviehdotukseen liittyvissä jatkotoimissa erityisesti huomioon eurooppalaisen jälleenvakuutustoiminnan kansainvälisen kilpailukyvyn.

3.6

Komitea myöntää, että myös eurooppalainen jälleenvakuutusala osoitti rahoitusperustansa kestävyyden 11. syyskuuta 2001 tehtyjen terrori-iskujen yhteydessä. Tätä taustaa vasten tulisi jokaisesta uudesta eurooppalaiseen jälleenvakuutusalaan kohdistuvasta rasitteesta koituvat kustannukset ja hyöty analysoida huolellisesti.

3.7

Komitea toteaa, että tähän asti unionissa on ollut käytössä erilaisia valvontajärjestelmiä. Ne koostuvat tyypillisesti solvenssia, pääomasijoituksia ja talletteita koskevista säännöistä. Komission ehdottaman direktiivin perusteella erityisesti talletteita koskevat säännöt kumoutuvat. Tässä yhteydessä on varmistettava, että asianosaiset valvontaviranomaiset voivat luottaa riittävästi uusiin valvontavälineisiin ja kehittää niiden yhdenmukaista käyttöä EU:ssa.

4.1

Ehdotetun direktiivin nojalla henkijälleenvakuutusyritysten vakavaraisuuden määrittämisessä sovelletaan henkiensivakuutusyrityksiin sovellettavaa solvenssimarginaalia. Komissio ehdottaa ensivakuutusalaa koskevien solvenssimarginaalisäännösten soveltamista henkijälleenvakuutustoimintaan muuttamattomana. Kyseinen solvenssimarginaalilaskelma muodostuu kahdesta osasta: 0,3 prosenttia riskisummasta (sum at risk) ja 4 prosenttia laskennallisesta vakuutusmaksuvastuusta. Komitea katsoo, että tämä muodostaa suhteettoman rasitteen eurooppalaisille henkijälleenvakuutusyrityksille. Komission ehdotus

4.2

Eurooppalaisten henkiensivakuutusyritysten riskirakenne eroaa huomattavasti henkijälleenvakuuttajien vastaavasta. Henkijälleenvakuutuksissa pääomasijoitusriski jää tavallisesti ensivakuuttajan vastattavaksi. Jo tämä ero osoittaa, ettei henkiensivakuuttajien vakavaraisuuden määrittelyssä käytettävä solvenssimarginaalin laskukaava sovellu henkijälleenvakuuttamisen riskirakenteeseen.

4.3

Luokituslaitosten käyttämien laskutapojen vertailu osoittaa, että komission ehdotuksessa esitetyt vaatimukset lienevät ylisuuria. Yhdysvalloissa sovellettavat solvenssivaatimukset perustuvat nekin riskisummaan, mutta huomioon otetaan myös tekijä, jonka koko vaihtelee kyseisen riskikannan mukaan (yli 25 miljardin euron arvoisen riskikannan kohdalla 0,08 prosenttia, ks. liite). Kanadalaiset valvontaviranomaiset ja luokituslaitokset soveltavat rakenteeltaan vastaavia perusteita.

4.4

Toisin kuin vakuuttajan ja asiakkaan välinen ensivakuutustoiminta, joka on edelleen luoteeltaan pikemminkin kansallista, on jälleenvakuutustoiminta aina ollut kansainvälistä liiketoimintaa. Tämä on seurausta jo pelkästään tarpeesta hajauttaa riskit kansainvälisesti. Tästä syystä alalla unionissa toimiville on tarjottava yhdenvertaiset mahdollisuudet verrattuna kilpailijoihin Yhdysvalloissa, Bermudassa ja Sveitsissä.

4.5

Kansainvälisillä markkinoilla kilpailevat eurooppalaiset jälleenvakuuttajat joutuisivat direktiiviehdotuksen perusteella kärsimään huomattavasta haitasta verrattuna Euroopan ulkopuolisiin kilpailijoihin, joilta ei vaadita yhtä paljon omaa pääomaa. Huomattava osa jälleenvakuutustoiminnasta voisi hyvinkin siirtyä Euroopan ulkopuolisiin alan keskuksiin, kuten Bermudaan tai Yhdysvaltoihin. Jälleenvakuutuskapasiteetin siirtyminen heikentäisi puolestaan huomattavasti Euroopan asemaa finanssikeskuksena. Liian tiukat vaatimukset johtaisivat väistämättä jälleenvakuutuskapasiteetin vähenemiseen ja/tai jälleenvakuuttamisen kallistumiseen. Jälleenvakuutusmaksujen kallistuminen vaikuttaa väistämättä ensivakuuttajien tarjoamien tuotteiden hinnoitteluun ja siten myös kuluttajiin. Kallistuneet hinnat haittaavat vuorostaan vääjäämättä pikaisesti tarvittavan rahastoidulla pääomalla katettavan yksityisen lisäeläkejärjestelmän luomista.

4.6

Komitea katsoo, että edellä mainitut seikat eivät ole omiaan edistämään eurooppalaisia sisämarkkinoita. Toimivat eurooppalaiset jälleenvakuutusmarkkinat palvelevat erityisesti myös uusien jäsenvaltioiden etuja, ja jälleenvakuutustoiminnan tarjontarakenteen haitalliset muutokset kohdistuisivat erityisesti niihin.

4.7

Näin ollen komitea katsookin, että ehdotetussa direktiivissä henkijälleenvakuuttamiseen sovellettavaksi esitetty solvenssimarginaalin laskentatapa voi haitata eurooppalaisten jälleenvakuuttajien kilpailukykyä. Tämän perusteella komitea katsoo, että komission ehdotusta on tarpeen muuttaa huomattavasti henkijälleenvakuutusyritysten solvenssia koskevien säännösten osalta.

4.8

Rakentavana ehdotuksena komitea esittää, että henkijälleenvakuuttamiseen sovellettava solvenssimarginaalin laskutapa johdettaisiin vahinkojälleenvakuuttamiseen sovellettavasta laskutavasta.

4.8.1

Vahinkojälleenvakuutusyrityksiin sovellettava solvenssimarginaalin laskutapa on sekä riskeihin että kilpailukykyyn liittyvien näkökohtien kannalta hyvinkin riittävä. Vertailun perusteella kyseinen laskukaava vastaa pitkälti kansainvälisiä solvenssivaatimuksia, eikä siten aiheuttaisi juurikaan kilpailuhaittoja eurooppalaiselle jälleenvakuutustoiminnalle.

4.8.2

Vahinkovakuuttamiseen sovellettava kaava kuvaa riittävällä tavalla myös henkijälleenvakuutustoimintaa. Koska henkijälleenvakuuttamisessa on pääasiassa kyse kuolemanriskin vakuuttamisesta, henkijälleenvakuuttaminen vastaa pikemminkin vahinkoensivakuuttajan ja vahinkojälleenvakuuttajan välistä liiketoimintaa kuin henkiensivakuuttamista.

4.8.3

Yksittäiset riskit, jotka eivät kuulu vahinkovakuuttamiseen sovellettavan kaavan piiriin, voidaan ottaa vaivatta huomioon ”solvenssi II” -hankkeen yhteydessä.

4.8.4

Vahinkovakuuttamiseen sovellettava kaava on myös lakiteknisesti helppo panna täytäntöön, koska komission ehdotus direktiiviksi sisältää jo valmiin muotoilun (muutos 3).

4.8.5

Vahinkolaskentamalli tarjoaa henkijälleenvakuutusyrityksille mahdollisuuden arvioida solvenssitarpeensa nopeasti, sillä yrityksillä on jo nyt käytettävissään tarvittavat tiedot eikä niitä tarvitse enää koota. Kansainväliseen toimintaan liittyvien tietojen puutteen vuoksi vahinkolaskentamalli tarjonnee etuja.

4.8.6

Samoin se on erityisen sopiva, kun ajatellaan nopeutettua menettelyä. Sen toimeenpano on vaivatonta, koska kaavaa voidaan soveltaa sellaisenaan myös tapauksiin, joissa asetetaan sopimusperusteisia tallenteita.

5.1

Ehdotetun direktiiviin nojalla vahinkojälleenvakuutusyrityksiin sovelletaan vahinkoensivakuutusyrityksiin sovellettavaa solvenssimarginaalia. Tähän liittyen on mahdollista Lamfalussy-menettelyn puitteissa korottaa vahinkojälleenvakuutuksen solvenssivaatimusta enintään 50 prosentilla.

5.2

Komitea katsoo, että vahinkoensivakuuttajia koskevien solvenssisäännösten soveltaminen sellaisenaan vahinkojälleenvakuuttajiin on asianmukainen osa nopeutettua menettelyä. Komitea suhtautuu kuitenkin erittäin epäilevästi siihen, että Lamfalussy-menettely on tarkoitus ulottaa koskemaan solvenssivaatimuksia.

5.3

Tässä käsiteltävä ehdotus direktiiviksi laadittiin nopeutettuna hankkeena eikä Lamfalussy-menettelyyn sisältyvänä puitedirektiivinä. Solvenssivaatimusten sopeuttaminen tulee siirtää muita kauaskantoisemman ”solvenssi II” -hankeen yhteyteen.

5.4

Lamfalussy-menettelyn soveltamiselle ei myöskään ole asiaperusteita. Jälleenvakuutusyritysten omaa pääomaa koskevissa vaatimuksissa ei missään tapauksessa ole kysymys täytäntöönpanotoimenpiteiden hyväksymisestä, jota varten Lamfalussy-menettely on tarkoitettu. Kuten pankkialalla käydyt Baselin yleissopimuksen tarkistamiseen liittyvät neuvottelut (Basel II) osoittavat, omaan pääomaan liittyvät vaatimukset ovat tulevan valvontajärjestelmän ydinalue eivätkä suinkaan kokonaisuutta täydentävä yksityiskohta.

5.5

Komitea katsoo, että konkreettisten omaa pääomaa koskevien vaatimusten tulee sisältyä jo direktiiviin eikä siihen liittyviin muihin yhteisön säädöksiin. Tätä eroa kannatetaan myös tuoreessa valmistelukunnan laatimassa luonnoksessa, jossa vaaditaan, että olennaisten säännösten tulee sisältyä direktiiviin. Näin ollen komission viittaus asianosaisten tahojen kattavaan kuulemiseen ei riitä.

6.1

Ehdotetussa direktiivissä säädetään, että toisten jälleenvakuuttajien kanssa solmittavissa edelleenvakuutuksissa voidaan solvenssilaskelmissa ottaa korvausmenojen bruttomäärä huomioon 50 prosenttiin asti. Tämä vastaa voimassa olevia henki- ja vahinkoensivakuuttajia koskevia määräyksiä. Jälleenvakuutusyritysten valvontaa koskeva ehdotettu direktiivi edistänee huomattavasti Euroopan unionin jälleenvakuutusalan rahoituksen vakautta. Tätä taustaa vasten komitea pitää oikeutettuna ensivakuuttajien siirtojen ja jälleenvakuuttajien edelleensiirtojen täydellistä tunnustamista, mikäli vakuuttajat ja jälleenvakuuttajat kuuluvat Euroopan unionin valvonnan piiriin.

6.2

Komitea pitää suositeltavana jälleenvakuutus- ja edelleenvakuutusfaktorien lisäämistä etenkin, kun ajatellaan vakuutusalaan kohdistuvia ja koko yhteiskuntaa koskevien ongelmien ratkaisemiseen liittyviä vaatimuksia. Osittain alhaisesta jälleen- ja edelleenvakuutusfaktorista johtuen tarjolla ei ollut edullisia ratkaisuja, kun syyskuun 11. päivän 2001 terrori-iskujen jälkeen terroririskejä vastaan vakuuttamisen kysyntä nousi teollisuudessa ja ilmailualalla. Samasta syystä ei joissain jäsenvaltioissa vielä ole pystytty löytämään ratkaisuja terroririskien vakuuttamiseen liittyvään ongelmaan.

7.1

Komitea hyväksyy 34 artiklaan kirjatun laadullisia valvontaperusteita koskevan lähestymistavan (niin sanottu varovaisuusperiaate). Jälleenvakuutustoiminnan erityispiirteiden ja erityisesti sen kansainvälisen luonteen vuoksi tämä vaikuttaa asianmukaisemmalta menettelyltä kuin jäykän määrällisen lähestymistavan noudattaminen. EU on näin ollen valinnut sovellettavaksi ajanmukaisen lähestymistavan, jota myös vakuutustarkastajien kansainvälinen yhdistys IAIS (International Association of Insurance Supervisors) suosittelee. Samalla komitea kuitenkin myöntää, ettei laadullinen lähestymistapa suinkaan ole avoin valtakirja, vaan edellyttää yrityksiltä pääomasijoittamisen jatkuvaa valvontaa ja parantamista.

7.2

Koska ehdotetun direktiivin nojalla nykyisiä valvontaperusteita (esim. talletteet) pyritään rajoittamaan tai karsimaan, ehdotetaan direktiivissä säädettäväksi, että jäsenvaltiot voivat halutessaan edellyttää alueellaan toimivilta jälleenvakuutusyrityksiltä täydentävien sijoitussääntöjen noudattamista. Kyseisten sääntöjen on kuitenkin oltava perusteltuja sekä varovaisuusperiaatteen että sopimusvelvoitteiden suhteen.

9.1

Komitea kannattaa edellä esitetyin varauksin komission edotusta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi jälleenvakuutuksesta ja neuvoston direktiivien 73/239/ETY ja 92/49/ETY sekä direktiivien 98/78/EY ja 2002/83/EY muuttamisesta. Komitea katsoo, että ehdotus kattaa lähes kaikki jälleenvakuutusyritysten valvontaan liittyvät seikat. Direktiivin täysimääräinen täytäntöönpano tulee komission asettamien tavoitteiden mukaisesti vahvistamaan olennaisesti jälleenvakuutusmarkkinoiden vakautta Euroopan unionissa.

9.2

Tutkittuaan komission ehdotusta komitea on lausunnossaan käsitellyt tiettyjä ehdotetun direktiivin näkökohtia esittääkseen komissiolle konkreettisia huomautuksia ja ehdotuksia myös tulevia pohdintoja ja analyyseja varten. Komitea esittää, että henkijälleenvakuuttamiseen sovellettava solvenssimarginaalin laskutapa johdettaisiin vahinkojälleenvakuuttamiseen sovellettavasta laskutavasta. Lisäksi komitea katsoo, ettei solvenssivaatimusten tulisi kuulua Lamfalussy-mennettelyn piiriin. Komitea pitää ehdotettua direktiiviä tärkeänä ja toivoo, että lainsäädäntäprosessi saatetaan ripeästi päätökseen.