JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

MAJA BRKAN

25 päivänä helmikuuta 2026 (1)

Asia T‑184/25

Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö,

jossa asian käsittelyyn osallistuu

A Oy

(Ennakkoratkaisupyyntö – korkein hallinto-oikeus (Suomi))

Ennakkoratkaisupyyntö – Verotus – Arvonlisävero – Direktiivi 2006/112/EY – Vapautukset – Luottojen ja luottotakuiden hallinnointi – Liiketoimet, jotka koskevat saamisia – Yhtenä kokonaisuutena pidettävä suoritus – Ensimmäisen rahoituslaitoksen asiakkaille myöntämien luottojen myyminen toiselle rahoituslaitokselle – Ensimmäisen laitoksen itsellään säilyttämä luottojen hallinnointi – Lainasaamiset, joita käytetään toisen laitoksen liikkeelle laskeman joukkovelkakirjan vakuutena

 Johdanto

1.        Käsiteltävä asia on yksi lukuisista ennakkoratkaisuasioista, jotka koskevat rahoituspalveluihin sovellettavia arvonlisäverovapautuksia.(2) Direktiivin 2006/112/EY(3) (jäljempänä arvonlisäverodirektiivi) näitä vapautuksia koskevien säännösten, jotka on laadittu 1970-luvulla kuudennen direktiivin 77/388/ETY(4) (jäljempänä kuudes direktiivi) yhteydessä, soveltaminen on herättänyt useita kysymyksiä, ja sen yhteydessä on myös ilmennyt uudistamisen tarve.(5)

2.        Käsiteltävässä asiassa unionin yleistä tuomioistuinta pyydetään tutkimaan tiettyjen rahoitusalan tyypillisten liiketoimien eli asuntolainojen arvopaperistamisen vapauttamista arvonlisäverosta. Pääasiassa kyseessä oleva yhtiöiden ryhmä aikoo siirtää alkuperäisen luotonantajayhtiön asuntolainoja tietylle yhtiölle, jotta tämä laskee liikkeelle joukkovelkakirjoja, joiden vakuutena ovat nämä lainasaamiset, siten, että alkuperäinen luotonantaja säilyttää itsellään näiden luottojen hallinnoinnin. Pääasiassa, jonka kohteena on alkuperäisen luotonantajan verohallinnolle tekemä ennakkoratkaisuhakemus, nousee esiin kysymys siitä, onko mainittu luottojen hallinnointi vapautettu arvonlisäverosta.

 Asiaa koskevat oikeussäännöt

 Unionin oikeus

3.        Arvonlisäverodirektiivin 2 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan arvonlisäveroa on suoritettava ”verovelvollisen tässä ominaisuudessaan jäsenvaltion alueella suorittamasta vastikkeellisesta palvelujen suorituksesta”.

4.        Arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdassa velvoitetaan jäsenvaltiot vapauttamaan verosta seuraavat liiketoimet:

”– –

b)      luottojen myöntäminen ja välitys sekä luotonantajan harjoittama luottojen hallinta [toisin sanoen hallinnointi];

c)      luottotakuiden ja muiden vakuuksien välitys ja muu käsittely sekä luotonantajan harjoittama luottotakuiden hallinta [toisin sanoen hallinnointi];

d)      liiketoimet, mukaan lukien välitys, jotka koskevat talletus- ja käyttötilejä, maksuja, tilisiirtoja, saamisia, shekkejä ja muita siirrettäviä asiakirjoja, lukuun ottamatta saamisten perimistä;

– –”

5.        Edellisessä kohdassa toistetut säännökset vastaavat kuudennen direktiivin, joka on kumottu ja korvattu 1.1.2007 alkaen arvonlisäverodirektiivillä, 13 artiklan B kohdan d alakohdan 1–3 alakohtaa.

 Suomen oikeus

6.        Arvonlisäverodirektiivi on saatettu osaksi Suomen oikeutta 30.12.1993 annetulla arvonlisäverolailla 1501/1993, sellaisena kuin se on muutettuna (jäljempänä arvonlisäverolaki).

7.        Arvonlisäverolain 42 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdan, luettuna yhdessä kyseisen lain 41 §:n kanssa, mukaan luotonanto ja muu rahoituksen järjestäminen sekä luotonantajan harjoittama luoton hallinta on vapautettu arvonlisäverosta.

 Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset

8.        Pääasia koskee A Oy:n pyytämää ennakkoratkaisua. Kyseinen yhtiö on esittänyt ennakkoratkaisuhakemuksessaan kuvauksen tosiseikoista, jotta keskusverolautakunta (Suomi) voisi määrittää suunniteltujen liiketoimien verotukselliset seuraukset arvonlisäveron kannalta. Mainittu kuvaus voidaan tiivistää seuraavasti siltä osin kuin sillä on merkitystä käsiteltävän asian kannalta.

9.        A on pankin pääliike Suomessa. Kyseinen yhtiö myöntää lainoja asuntojen rahoittamiseen. Lainojen nostamisen jälkeen suuri osa niistä myydään välittömästi B Oy:lle, joka on A:n kokonaan omistama tytäryhtiö. Tämä myynti johtaa siihen, että kaikki oikeudet ja velvollisuudet lainoihin liittyen siirtyvät B:lle. Valtaosa B:lle myytävistä lainoista on sellaisia, jotka ovat kyseisen yhtiön liikkeelle laskemien joukkovelkakirjojen vakuutena. A on kuitenkin edelleen vastuussa lainojen, mukaan lukien niihin liittyvät vakuudet, hallinnoinnista ja toimii B:n edustajana lainanottajiin nähden. Tästä hallinnoinnista A saa B:ltä markkinahintaisen korvauksen.

10.      Keskusverolautakunta on todennut ennakkoratkaisussaan ensinnäkin, että A:n lainojen myynnit B:lle on vapautettu arvonlisäverosta arvonlisäverolain 42 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla. Toiseksi se on katsonut, että A:n B:lle suorittamat lainojen hallinnointipalvelut on suorittanut luotonantaja arvonlisäverolain 42 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla ja että ne on näin ollen vapautettu arvonlisäverosta perintäpalveluja lukuun ottamatta. Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö (Suomi) on hakenut kyseiseen ennakkoratkaisuun muutosta ja väittänyt, että luottojen hallinnointia koskevaa vapautusta sovelletaan vain, jos verovelvollinen on sekä luotonantaja että luoton hallinnoija. Käsiteltävässä asiassa A ei ole kuitenkaan ollut enää itse luotonantaja.

11.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin eli korkein hallinto-oikeus (Suomi) katsoo, että unionin oikeutta eli arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b–d alakohtaa voidaan tulkita siten, että jäsenvaltioiden on vapautettava kyseiset liiketoimet verosta. Högsta förvaltningsdomstolenin (korkein hallinto-oikeus, Ruotsi) annettua päinvastaisen ratkaisun(6) korkein hallinto-oikeus on kuitenkin päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle SEUT 267 artiklan mukaisessa ennakkoratkaisumenettelyssä seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)      Kun rahoitustoimintaa harjoittava yhtiö myy asiakkaalle myöntämänsä luotot toiselle rahoituslaitokselle ja jää itse hallinnoimaan näitä luottoja niiden myymisen jälkeen vastiketta vastaan,

onko arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohtaa verosta vapautetusta luotonantajan harjoittamasta luottojen hallinnoinnista tulkittava siten, että se koskee myös tilannetta, jossa ensiksi mainittu yhtiö jää hallinnoimaan sellaisia itse myöntämiään luottoja, jotka se on myynyt tälle toiselle rahoituslaitokselle?

2)      Jos vastaus kysymykseen 1. on kielteinen ja ensiksi mainitun yhtiön harjoittama luottojen hallinnointi kohdistuu luottoihin, jotka ovat toisen rahoituslaitoksen liikkeelle laskeman joukkovelkakirjan vakuutena,

onko arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan c alakohtaa verosta vapautetusta luottotakuiden tai muiden vakuuksien muusta käsittelystä tulkittava siten, että se koskee myös tilannetta, jossa ensiksi mainittu yhtiö hallinnoi luottoja, jotka ovat toisen rahoituslaitoksen liikkeelle laskeman joukkovelkakirjan vakuutena?

3)      Jos vastaus kysymykseen 2. on kielteinen,

onko arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan d alakohtaa verosta vapautetuista liiketoimista, jotka koskevat saamisia, tulkittava siten, että se koskee myös tilannetta, jossa ensiksi mainittu yhtiö hallinnoi toiselle rahoituslaitokselle siirrettyjä saamisia?”

 Asian tarkastelu

 Alustavat huomautukset

12.      Käsiteltävä asia koskee pääasiallisesti asuntolainojen arvopaperistamiseen liittyvää arvonlisäveroa. Arvopaperistamisessa on kyse liiketoimista, joiden avulla muun muassa luotonantajan on mahdollista jälleenrahoittaa lainoja muuttamalla ne vaihdantakelpoisiksi arvopapereiksi.(7) Tällaisissa liiketoimissa esimerkiksi pankeista muodostuvaan ryhmään kuuluva yhtiö, joka harjoittaa muun muassa asuntolainojen myöntämistä, luovuttaa nämä lainat samaan ryhmään kuuluvalle erityisyhtiölle,(8) jotta tämä laskee liikkeelle kaupankäynnin kohteeksi kelpaavia joukkovelkakirjoja, joiden vakuutena ovat siirretyt lainasaamiset. Nämä liiketoimet mahdollistavat sen, että pankeista muodostuva ryhmä jälleenrahoittaa toimintaansa. Koska erityisyhtiö ainoastaan laskee liikkeelle jälleenrahoitusvälineen, luottojen hallinnointi jää sen pankin vastuulle, joka on tehnyt asuntolainasopimukset ja jolla on tältä osin tarvittavat toimivaltuudet ja resurssit.

13.      Luottojen arvopaperistamisen verokohtelun osalta pankeista muodostuva ryhmä hyötyy siitä, että siitä korvauksesta, jonka pankki saa erityisyhtiöltä luottojen hallinnoinnista, ei kanneta arvonlisäveroa. Viimeksi mainitulla yhtiöllä ei nimittäin ole oikeutta vähentää arvonlisäveroa, koska sen joukkovelkakirjojen liikkeelle laskemista ja luottojen myöntämistä koskeva toiminta on vapautettu kyseisestä verosta.(9) Näin ollen pankeista muodostuvaa ryhmää rasittaisi luottojen hallinnointiin liittyvä arvonlisävero, jos tätä toimintaa ei olisi vapautettu verosta.

14.      Vaikka suuri osa rahoitusalan toiminnasta on vapautettu arvonlisäverosta arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan a–g alakohdan nojalla, vapautuksia ei sovelleta yleisesti kaikkeen tämän alan toimintaan. Jäljempänä on näin ollen tarkasteltava kolmen ennakkoratkaisukysymyksen yhteydessä niitä kolmea verovapautusta, joita voitaisiin soveltaa kyseiseen luottojen hallinnointiin. Tämän tarkastelun yhteydessä tarkastelen myös kuudennen direktiivin vastaaviin säännöksiin liittyvää oikeuskäytäntöä, joka on edelleen merkityksellinen arvonlisäverodirektiivin tulkinnan kannalta.(10)

 Ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys

15.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään pääasiallisesti, onko arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohtaa tulkittava siten, että sellaisen yhtiön harjoittama luottojen hallinnointi, joka on myönnettyään luotot myynyt ne ja joka jää hallinnoimaan näitä luottoja vastiketta vastaan ostajan puolesta, kuuluu kyseisessä säännöksessä säädetyn vapautuksen soveltamisalaan.

16.      Tähän ennakkoratkaisukysymykseen annettava vastaus riippuu käsitteen ”luotonantajan harjoittama luottojen hallinnointi” tulkinnasta. Vaikka ei vaikuta olevan epäilystäkään siitä, että kyseiset suoritukset kuuluvat ”luottojen hallinnointiin”, herää kysymys siitä, ketkä niistä arvonlisäverovelvollisista henkilöistä, jotka harjoittavat tällaista hallinnointia, ovat ne henkilöt, jotka voivat saada tämän vapautuksen.

17.      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkitsemiseksi on otettava huomioon sen sanamuodon lisäksi sen asiayhteys sekä sillä säännöstöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa se on.(11)

 Vapautuksen sanamuoto ja asiayhteys

18.      Sanamuodon mukaisen tulkinnan osalta eri kieliversioiden vertailusta ilmenee, että arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan sanamuotoa voidaan tulkita kahdella eri tavalla eli siten, että vapautus on varattu joko alkuperäiselle luotonantajalle tai nykyiselle luotonantajalle. Ensimmäinen tulkinta, jonka mukaan vapautus on varattu alkuperäiselle luotonantajalle, perustuu erityisesti kreikan-, ranskan- ja hollanninkielisiin versioihin, joissa käytetään menneessä aikamuodossa taivutettua verbiä luottojen myöntämisen kuvaamiseen.(12) Tämä merkitsee sitä, että henkilö, joka saa vapautuksen, on se henkilö, joka on maksanut lainasumman lainanottajalle aiemmin ja sopimussuhteen alkaessa. Toista tulkintaa, jonka mukaan vapautus on varattu nykyiselle luotonantajalle, tukevat puolestaan erityisesti tekstin englannin-, kroaatin-, romanian- ja sloveeninkieliset versiot, joissa viitataan luoton nykyiseen olemassaoloon käyttämällä ilmaisua, joka vastaa preesensissä taivutettua verbiä ”myöntää”.(13) Mainitun säännöksen saksan- ja suomenkieliset versiot voidaan ymmärtää jopa molempien tulkintojen mukaisesti.(14) Tässä asiayhteydessä arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan sanamuoto ei anna selkeää vastausta siihen, ketkä ovat ne henkilöt, joiden on saatava luottojen hallinnointia koskeva vapautus.

19.      Arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan asiayhteys ei tarjoa enempää selvennystä tähän. Arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdassa, jossa säädetään muun muassa kyseisestä vapautuksesta, luetellaan lukuisia verosta vapautettuja liiketoimia, jotka ovat toisistaan riippumattomia ja joiden ainoa yhteinen piirre on se, että ne eivät kuulu yleishyödyllisiin toimintoihin, jotka ovat yksinomaan arvonlisäverodirektiivin 132 artiklassa säädettyjen vapautusten kohteena. Kyseisen 135 artiklan otsikossa viitataan ainoastaan ”muihin toimintoihin”, jotka on vapautettu verosta arvonlisäverodirektiivin nojalla. Siltä osin kuin kyseisen direktiivin muissa säännöksissä viitataan mainitun direktiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohtaan,(15) tässä yhteydessä viitataan ainoastaan yhteisesti useisiin kyseisessä 1 kohdassa tarkoitettuja rahoitusliiketoimia koskeviin vapautuksiin. Näiden viittausten perusteella ei voida näin ollen tehdä johtopäätöksiä luottojen hallinnointia koskevan vapautuksen suhteen.

 Vapautuksen tavoite

20.      Koska sanamuodon mukainen tulkinta ja systemaattinen tulkinta eivät anna lopullista vastausta, on turvauduttava teleologiseen tulkintaan. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan arvonlisäverodirektiivin 135 artiklassa säädettyjen vapautusten kuvaamisessa käytettyjä ilmaisuja on tulkittava suppeasti; niiden tulkinnan tulee kuitenkin soveltua yhteen näiden vapautusten tavoitteiden kanssa.(16)

21.      Arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan a–g alakohdassa säädetyn rahoitusliiketoimia koskevan vapautuksen tarkoituksena on yhtäältä poistaa vaikeudet, jotka liittyvät veron perusteen ja vähennettävän arvonlisäveron määrän määrittämiseen, sekä toisaalta välttää kulutusluottojen kulujen kasvaminen.(17) Tarkemmin ottaen arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyllä vapautuksella tavoitellaan pääasiallisesti jälkimmäistä päämäärää, joka on kulutusluottojen kulujen kasvamisen välttäminen.(18)

22.      Yhdyn tältä osin ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen näkemykseen, jonka mukaan tämä tarkoitus koskee myös käsiteltävässä asiassa kyseessä olevia asuntolainoja, vaikka kyse ei ole kulutusluotoista sanan suppeassa merkityksessä. Ensinnäkin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan sanamuodosta nimittäin ilmenee, että kyseinen säännös koskee kaikkia luottoja. Toiseksi unionin tuomioistuin ei ole koskaan katsonut, että mainittua vapautusta sovellettaisiin ainoastaan kulutusluottoihin. On totta, että unionin tuomioistuin on viitannut edellä mainituissa asioissa(19) ”kulutusluottoihin”, kun se on käsitellyt näiden vapautusten tarkoitusta. Tämä viittaus selittyy kuitenkin sillä, että kyseinen vapautus johtaa verorasituksen kevenemiseen vain kuluttajien osalta, koska verovelvolliset eivät – vaikka verovapautusta ei olisikaan olemassa – lähtökohtaisesti joudu vastaamaan luottoa koskevista lisäkustannuksista ostoihin sisältyvän arvonlisäveron vähentämisen takia.(20)

23.      Myöskään tarkoitus välttää luottojen kulujen kasvaminen kuluttajien osalta ei anna ratkaisevaa vastausta esitettyyn kysymykseen. On kuitenkin todettava, että molemmat mahdolliset tulkinnat – sekä se, jonka mukaan vapautus on varattu nykyiselle luotonantajalle, että se, jonka mukaan vapautus on varattu alkuperäiselle luotonantajalle – voisivat johtaa luottojen kulujen kasvamiseen, jos luotot myydään.

24.      Yhtäältä on niin, että jos arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdassa vapautettaisiin verosta nykyisen luotonantajan harjoittama luottojen hallinnointi, luottojen kulut kasvaisivat siinä tapauksessa, että luottojen myyjä, joka oli alkuperäinen luotonantaja, jäisi hallinnoimaan luottoja, kuten käsiteltävässä asiassa. Mainittu hallinnointi nimittäin luokiteltaisiin myyjän ostajalle suorittamaksi palveluksi, joka on arvonlisäverollinen ja jota ei ole vapautettu verosta arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan nojalla. Koska luottojen ostajan toiminta olisi vapautettu arvonlisäverosta,(21) luottojen ostajan olisi vastattava myyjän luottojen hallinnointipalveluista perimästä arvonlisäverosta(22) ja se pyrkisi erittäin todennäköisesti vyöryttämään tämän veron luotonsaajille, mikä kasvattaisi luotonsaajien luottojen kuluja.

25.      Toisaalta on niin, että jos kyseinen vapautus koskisi alkuperäisen luotonantajan harjoittamaa luottojen hallinnointia, luottojen kulut kasvaisivat molemmissa tapauksissa eli sekä silloin, kun luottojen ostaja vastaisi mainitusta hallinnoinnista, että silloin, kun myyjä jäisi hallinnoimaan luottoja. Ensimmäisessä tapauksessa ostaja voisi suorittaa luottojen hallinnointipalveluja, jotka laskutettaisiin erikseen luotonsaajilta. Näitä suorituksia ei olisi vapautettu arvonlisäverosta, koska ostaja ei ole alkuperäinen luotonantaja, joka siis olisi ainoa, joka voisi saada kyseisen vapautuksen. Näin ollen ostajan olisi laskutettava arvonlisävero mainituista suorituksista, mikä johtaisi siihen, että luottojen kulut kasvaisivat kuluttajien osalta. Toisessa tapauksessa eli silloin, kun myyjä jää hallinnoimaan luottoja ostajan puolesta, on niin, että vaikka hallinnointi ostajan lukuun on tällöin vapautettu arvonlisäverosta, sama ei päde niihin luottojen hallinnointipalveluihin, jotka myyjä laskuttaa luotonsaajilta ostajan nimissä. Viimeksi mainitut palvelut suorittaa nimittäin arvonlisäverotuksen kannalta ostaja. Myyjä täyttää ostajan nimissä tämän sopimusvelvoitteet luotonsaajia kohtaan. Nämä palvelut eivät näin ollen kuuluisi kyseisen vapautuksen piiriin, koska vapautus ei koskisi nykyisen luotonantajan eli ostajan harjoittamaa hallinnointia, mistä myös seuraisi luottojen kulujen kasvaminen kuluttajien osalta.

26.      Ei ole mahdollista väittää, että nykyisen luotonantajan luotonsaajille suorittamat luottojen hallinnointipalvelut on vapautettu arvonlisäverosta joka tapauksessa eli turvautumatta arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaiseen luottojen hallinnointia koskevaan vapautukseen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ja Suomen hallitus katsovat tältä osin, että nykyinen luotonantaja ei yleensä myy luottojen hallinnointipalveluja luotonsaajille. Lisäksi ne väittävät, että vaikka nykyinen luotonantaja laskuttaisi palveluistaan erillisen vastikkeen – esimerkiksi luottojen maksueriin liittyviä käsittelymaksuja –, kyseessä olisi todellisuudessa vastike saman säännöksen nojalla verosta vapautetusta luottojen myöntämisestä.

27.      Ensinnäkin on kuitenkin olemassa nykyisen luotonantajan palveluja, jotka voitaisiin luokitella luottojen myöntämistä koskevasta suorituksesta erilliseksi luottojen hallinnoinniksi. Silloin, kun nykyinen luotonantaja esimerkiksi veloittaa luotonsaajalta maksuja korkotodistuksesta, on mielestäni epätodennäköistä, että voitaisiin katsoa, että tämä suoritus on osa luoton myöntämistä. Lisäksi on olemassa muita esimerkkejä, joiden osalta on ainakin vaikea määrittää, onko kyseessä luoton myöntämistä koskevasta suorituksesta erillinen suoritus, kuten sopimuksen purkaminen, joka korvataan takaisinmaksusta maksettavalla korvauksella.(23) Jos luottojen hallinnointia ei olisi vapautettu arvonlisäverosta, arvonlisäveroa perittäisiin tällaisista nykyisen luotonantajan suorittamista palveluista.

28.      Toiseksi on olemassa toinen tapaus, jossa nykyisen luotonantajan suorittamat luottojen hallinnointipalvelut voitaisiin vapauttaa verosta ilman, että sovellettaisiin arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädettyä luottojen hallinnointia koskevaa vapautusta. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan liitännäistä suoritusta kohdellaan nimittäin verotuksellisesti samoin kuin pääasiallista suoritusta.(24) Jos luottojen hallinnointi luokiteltaisiin luoton myöntämiseen nähden liitännäiseksi suoritukseksi, luoton myöntämistä koskeva vapautus ulottuisi luottojen hallinnointiin. Unionin tuomioistuin katsoo kuitenkin, että suoritus on liitännäinen erityisesti silloin, kun se ei ole asiakaskunnan kannalta tavoite sinänsä vaan keino nauttia pääasiallisesta suorituksesta parhaissa olosuhteissa.(25) Lisäksi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee myös, ettei ole olemassa ehdotonta sääntöä sen määrittämiseksi, kohdellaanko suoritusta verotuksellisesti samoin kuin toista suoritusta, ja että on aina otettava huomioon kaikki ne olosuhteet, joissa kyseinen liiketoimi suoritetaan.(26) Näiden oikeuskäytäntöön perustuvien vaatimusten valossa epäilen, voitaisiinko katsoa, että kaikki luottojen hallinnointipalvelut muodostaisivat luottojen myöntämiseen nähden liitännäisen suorituksen. Tämä toteamus pätee muun muassa edellä mainittuihin esimerkkeihin, koska korkotodistusta käytetään muihin tarkoituksiin kuin luottosopimuksen tarkoituksiin ja koska kyseisen sopimuksen ennenaikainen purkaminen ei myöskään ole ”keino nauttia” luoton myöntämisestä ”parhaissa olosuhteissa”.

29.      Kolmanneksi lähes kaikki jäsenvaltiot ovat vakuuttuneita siitä, että luottojen hallinnointia koskevalla vapautuksella on olennainen merkitys nykyiselle luotonantajalle. Jäsenvaltiot ovat nimittäin olleet arvonlisäverokomiteassa käymissään neuvotteluissa lähes yhtä mieltä siitä, että pankkien ryhmän myöntämän syndikoidun luoton yhteydessä kyseisen luoton hallinnointi, jota yksi syndikoidun luoton myöntäneistä pankeista harjoittaa lainanottajan maksamaa vastiketta vastaan, ei kuulu arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaisen luottojen myöntämistä koskevan vapautuksen soveltamisalaan vaan se kuuluu sen mukaisen luottojen hallinnointia koskevan vapautuksen soveltamisalaan.(27) Näin ollen on selvää, että kyseisen säännöksen mukainen luottojen hallinnointia koskeva vapautus on tarpeen, jotta koko nykyisen luotonantajan luottoon liittyvä toiminta olisi vapautettu verosta.

 Henkilöllisen soveltamisalan rajoittamista koskeva tavoite

30.      Koska ennakkoratkaisukysymykseen annettavaa vastausta ei voida johtaa kyseisen vapautuksen yleisestä tavoitteesta, on tunnistettava erityisesti se syy, jonka vuoksi luottojen hallinnointia koskevan vapautuksen henkilöllinen soveltamisala rajoittuu ainoastaan tiettyihin verovelvollisiin henkilöihin. Vapautuksen sanamuoto koskee nimittäin selvästi vain tiettyjen henkilöiden harjoittamaa luottojen hallinnointia.

31.      Lainsäätäjä ei ole kuitenkaan esittänyt mitään tietoja tämän vapautuksen henkilöllisen soveltamisalan rajoittamisen tarkoituksesta.

32.      Tämä koskee ensinnäkin kyseistä säännöstä koskevia valmisteluasiakirjoja. Arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdalla korvataan kuudennen direktiivin 13 artiklan B kohdan d alakohdan 1 alakohta, jonka sanamuoto oli sama. Komission esittämässä kuudetta direktiiviä koskevassa ehdotuksessa ehdotettiin vain ”luottoliiketoimia” koskevaa vapautusta ilman, että siinä viitattiin luottojen hallinnointiin, kun taas kuudennen direktiivin lopulliseen versioon, sellaisena kuin neuvosto on sen antanut, sisältyi myös luottojen hallinnointia koskevia liiketoimia koskeva vapautus.(28) Vaikka se, että neuvosto on lisännyt luottojen hallinnointia koskevan vapautuksen lopulliseen tekstiin, voi johtua talous- ja sosiaalikomitean pyynnöstä selventää tässä vapautuksessa tarkoitettua käsitteiden ulottuvuutta,(29) ilmaisun ”par celui qui les a octroyés” (”sen, joka ne on myöntänyt”; suomenkielisessä versiossa ”luotonantajan”) alkuperä on puolestaan yhä epäselvä.

33.      Toiseksi kuudennessa direktiivissä säädettyyn kyseistä vapautusta koskevaan siirtymäjärjestelyyn, jota sovellettiin 31.12.1990 saakka,(30) ei sisälly mitään tietoa niistä syistä, joiden vuoksi unionin lainsäätäjä on rajoittanut kyseisen vapautuksen soveltamisalaa. Tässä järjestelyssä sallittiin se, että jäsenvaltiot voivat kyseisen direktiivin 28 artiklan 3 kohdan b alakohdan ja liitteessä F olevan 13 kohdan nojalla jatkaa siirtymäkautena ”muiden henkilöiden tai laitosten kuin sen, joka on luotot myöntänyt, suorittaman luottojen hallinnoinnin” (”la gestion de crédits – – par une personne ou un organisme autre que ceux ayant accordé les crédits”; suomenkielisessä versiossa ”muiden henkilöiden tai laitosten kuin luotonantajan suorittama[n] luottojen – – [hallinnoinnin]”) vapauttamista verosta. Tällä siirtymäjärjestelyyn sisältyvällä säännöksellä pyrittiin näin ollen vapauttamaan verosta sellainen luottojen hallinnointi, jota ei ollut vapautettu verosta kuudennen direktiivin 13 artiklan B kohdan d alakohdan 1 alakohdassa, josta on tullut arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohta. Tästä voitaisiin näin ollen tehdä se vastakohtaispäätelmä, että viimeksi mainittua vapautusta, joka ei ollut väliaikainen, sovellettaisiin vain sellaisten henkilöiden, jotka ”ovat myöntäneet luotot”, harjoittamaan hallinnointiin. Samaa logiikkaa tukevat erityisesti siirtymäjärjestelyä koskevat saksan- ja englanninkieliset versiot, joissa käytetään menneessä aikamuodossa taivutettua verbiä,(31) vaikka näin ei ole tehty kuudennessa direktiivissä säädetyn vapautuksen tekstissä.(32) Tämä voisi viitata siihen, että lainsäätäjän tarkoituksena oli rajata kuudennen direktiivin 13 artiklan B kohdan d alakohdan 1 alakohdassa säädetyn luottojen hallinnointia koskevan vapautuksen henkilöllistä soveltamisalaa siten, että se koskee vain alkuperäistä luotonantajaa. On kuitenkin todettava, että yhtäältä useiden siirtymäjärjestelyä koskevien kieliversioiden ja toisaalta kuudennen direktiivin 13 artiklan B kohdan d alakohdan 1 alakohdassa säädetyn vapautuksen sanamuodon välillä on semanttisia eroja.(33) Näin ollen on selvää, että unionin lainsäätäjä ei kuudennen direktiivin laatimisen yhteydessä yhdenmukaistanut kyseisen vapautuksen sanamuotoa ja siirtymäjärjestelyn sanamuotoa, joten siirtymäjärjestelystä on mielestäni vaikea johtaa sitä päämäärää, jota lainsäätäjä tavoitteli silloin, kun se rajoitti vapautuksen henkilöllistä soveltamisalaa.

34.      Edellä esitetyn perusteella arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan sanamuodosta ilmenee selvästi, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena on ollut rajoittaa luottojen hallinnointia koskevan vapautuksen henkilöllistä soveltamisalaa täsmentämättä kuitenkaan sen tarkoitusta (ratio legis). Kaikki, mitä tästä voidaan päätellä jo siitäkin syystä, että on olemassa joko alkuperäistä luotonantajaa tai nykyistä luotonantajaa koskeva henkilöllisen soveltamisalan rajoitus, on se, että lainsäätäjä ei ole pyrkinyt suosimaan verotuksellisesti luottojen hallinnoinnin ulkoistamista kolmannelle osapuolelle.

 Yhteisen arvonlisäverojärjestelmän perusperiaatteet

35.      Koska ei ole mahdollista määrittää, mikä oli lainsäätäjän tahto henkilöllisen soveltamisalan rajoittamisen tarkoituksen osalta, se, miten tätä rajoitusta on tulkittava, on johdettava yhteisen arvonlisäverojärjestelmän perusperiaatteista. Tällaisen tarkastelun perusteella voidaan päätellä, että luottojen hallinnointia ei olisi vapautettava arvonlisäverosta, paitsi jos kyseessä on luoton myöntämiseen nähden lisäpalvelu, jonka nykyinen luotonantaja suorittaa.(34) Näin ollen luottojen hallinnointia koskevalla vapautuksella pyritään takaamaan se, että kaikki luottosuhteen yhteydessä tarjottavat palvelut vapautetaan arvonlisäverosta, mutta samalla suljetaan pois mahdollisuus ulkoistaa luottojen hallinnointi kenelle tahansa ilman arvonlisäverorasitetta.

36.      Ensinnäkin vain tämä tulkinta on verotuksen neutraalisuuden periaatteen mukainen. Tätä periaatetta on noudatettava muun muassa arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyn vapautuksen yhteydessä.(35) Verotuksen neutraalisuuden periaate edellyttää, että samoja liiketoimia suorittavia taloudellisia toimijoita ei kohdella arvonlisäverotuksessa eri tavalla.(36) Kyseisen periaatteen mukaan, kuten komissio väittää kirjallisissa huomautuksissaan, luottojen hallinnointipalvelujen arvonlisäverokohtelussa ei pitäisi olla eroa sen mukaan, ulkoistaako luotonantaja nämä palvelut luoton alun perin myöntäneelle henkilölle vai toiselle henkilölle.

37.      Toiseksi tulkinta, jonka mukaan vain nykyisen luotonantajan harjoittama luottojen hallinnointi on arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan nojalla vapautettu verosta, on esteenä verojärjestelyille, joiden tarkoituksena on mahdollistaa se, että mikä tahansa kolmas osapuoli harjoittaa arvonlisäverosta vapautettua luottojen hallinnointia. Veronkierron ja väärinkäytösten estäminen on nimittäin päämäärä, joka on arvonlisäverodirektiivissä tunnustettu ja johon siinä rohkaistaan.(37) Jos kyseistä vapautusta tulkittaisiin siten, että se koskee alkuperäisen luotonantajan harjoittamaa hallinnointia, kaikki luotonantajat voisivat ulkoistaa luoton hallinnoinnin verosta vapautetulla tavalla mille tahansa kolmannelle osapuolelle siten, että kyseisen kolmannen osapuolen annettaisiin mainitun hallinnoinnin yhteydessä myöntää muodollisesti kyseinen luotto ja se ostettaisiin siltä takaisin välittömästi. Näin ollen luottojen hallinnointia koskevan vapautuksen henkilöllisen soveltamisalan rajoitusta kierrettäisiin ja sillä ei olisi enää mitään vaikutusta.

 Vastaus ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen

38.      Edellä esitetyn valossa ehdotan, että ensimmäiseen kysymykseen vastataan, että arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohtaa on tulkittava siten, että sellaisen yhtiön harjoittama luottojen hallinnointi, joka on myönnettyään luotot myynyt ne ja joka jää hallinnoimaan näitä luottoja vastiketta vastaan ostajan puolesta, ei kuulu kyseisessä säännöksessä säädetyn vapautuksen soveltamisalaan.

 Toinen ennakkoratkaisukysymys

39.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään pääasiallisesti, onko arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan c alakohtaa tulkittava siten, että sellaisen yhtiön harjoittama luottojen hallinnointi, joka on myynyt kyseiset luotot ja joka jää hallinnoimaan niitä vastiketta vastaan sellaisen ostajan puolesta, joka on laskenut liikkeelle joukkovelkakirjan, jonka vakuutena nämä luotot ovat, kuuluu kyseisessä säännöksessä säädetyn vapautuksen soveltamisalaan.

40.      Aluksi on huomattava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, pääasian osapuolet tai muut tämän menettelyn osapuolet eivät ole ottaneet yksityiskohtaisesti kantaa tämän säännöksen mahdolliseen soveltamiseen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut ainoastaan, että siitä, että A:n hallinnoimat luotot ovat B:n liikkeelle laskeman joukkovelkakirjan vakuutena, voisi seurata, että arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan c alakohdassa säädettyä vapautusta sovellettaisiin.

41.      Tässä säännöksessä on kaksi osaa. Sillä pyritään yhtäältä vapauttamaan verosta ”luottotakuiden ja muiden vakuuksien välitys ja muu käsittely”. Vapautus koskee toisaalta ”luotonantajan harjoittama[a] luottotakuiden [hallinnointia]”.

42.      Ensimmäisestä osasta on todettava, että säännöksen sanamuoto on erilainen eri kieliversioissa.(38) Vaikka minkään perusteella ei voida katsoa, että sellaisten luottojen hallinnointi, jotka ovat näiden luottojen ostajan liikkeelle laskeman joukkovelkakirjan vakuutena, merkitsee kyseisen säännöksen ranskankielisessä versiossa tarkoitetulla tavalla vakuuden välitystä tai antamista (”la négociation [ou] la prise en charge”) (suomenkielisessä versiossa ”välitys [tai] muu käsittely”),(39) ei ole poissuljettua, että mainittua hallinnointia tarkoitetaan englanninkielisessä versiossa käytetyllä ilmaisulla ”any dealings in credit guarantees”.(40)

43.      Arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan c alakohdassa säädetyn vapautuksen asiayhteydestä käy kuitenkin selvästi ilmi, että kyseistä säännöstä ei sovelleta luottojen hallinnointiin.

44.      Arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetty vapautus ulottuu nimittäin jo nimenomaisesti ”luottojen hallinnointiin”. Kuten komissio väittää pääasiallisesti kirjallisissa huomautuksissaan, luottojen hallinnoinnin nimenomainen sisällyttäminen kyseiseen vapautukseen menettäisi tehokkaan vaikutuksensa, jos luottojen hallinnointi kuuluisi myös muiden vapautusten soveltamisalaan.

45.      Lisäksi on niin, että jos arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan c alakohdassa säädettyä vapautusta voitaisiin myös soveltaa luottojen hallinnointiin, b alakohdassa säädettyä luottojen hallinnointia koskevan vapautuksen henkilöllisen soveltamisalan rajoitusta kierrettäisiin.

46.      Tällaisten seurausten välttämiseksi arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan on katsottava olevan lex specialis, jota sovelletaan luottojen hallinnointia koskeviin vapautuksiin. Tämän seurauksena saman direktiivin 135 artiklan 1 kohdan c alakohdan ensimmäistä osaa ei sovelleta luottojen hallinnointiin.

47.      Arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan c alakohdan toisen osan, joka on ”luotonantajan harjoittama luottotakuiden [hallinnointi]”, osalta on niin, että vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole nimenomaisesti nostanut esiin tätä kysymystä, on todettava, että myöskään alkuperäisen luotonantajan harjoittamaa luottoihin liittyvien takuiden hallinnointia kyseisten luottojen ostajaan nähden ei ole vapautettu verosta arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan c alakohdan nojalla. Kyseisen säännöksen mukaan tällainen luottotakuiden hallinnointi on vapautettu verosta vain, jos se on ”luotonantajan harjoittamaa”. Tältä osin ei ole mitään syytä tulkita tätä ilmaisua eri tavalla kuin sitä on tulkittu ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen yhteydessä, joten luottotakuiden hallinnointi on vapautettu verosta vain, jos se on nykyisen luotonantajan harjoittamaa.(41)

48.      Toiseen kysymykseen on näin ollen vastattava, että arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan c alakohtaa on tulkittava siten, että sellaisen yhtiön harjoittama luottojen hallinnointi, joka on myynyt kyseiset luotot ja joka jää hallinnoimaan niitä vastiketta vastaan sellaisen ostajan puolesta, joka on laskenut liikkeelle joukkovelkakirjan, jonka vakuutena nämä luotot ovat, ei kuulu kyseisessä säännöksessä säädetyn vapautuksen soveltamisalaan.

 Kolmas ennakkoratkaisukysymys

49.      Lopuksi on tutkittava kolmas ennakkoratkaisukysymys, jolla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään pääasiallisesti, onko arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan d alakohtaa tulkittava siten, että sellaisen yhtiön harjoittama luottojen hallinnointi, joka on myönnettyään luotot myynyt ne ja joka jää hallinnoimaan näitä luottoja vastiketta vastaan ostajan puolesta, kuuluu kyseisessä säännöksessä säädetyn vapautuksen soveltamisalaan. Tarkemmin ottaen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa tietää, voitaisiinko mainittu luottojen hallinnointi vapauttaa kyseisen säännöksen nojalla verosta ”liiketoim[ina], jotka koskevat – – maksuja” tai ”liiketoim[ina], jotka koskevat saamis[ia]”.

50.      Vaikka myönnettäisiin, että tietyt luottojen hallinnointiin kuuluvat palvelut voivat vastata liiketoimien, jotka koskevat maksuja(42) tai saamisia, määritelmää, arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan d alakohtaa ei kuitenkaan sovelleta luottojen hallinnointiin. Luottojen hallinnointia koskevan vapautuksen osalta arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan säännös on nimittäin lex specialis, kuten toiseen kysymykseen annetussa vastauksessa on jo mainittu.(43)

51.      On kuitenkin pohdittava, voitaisiinko luottojen hallinnointiin soveltaa käsiteltävässä asiassa välillisesti arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan d alakohdassa säädettyä vapautusta sillä perusteella, että hallinnointi on luottojen myyntiin nähden liitännäinen suoritus, joka voitaisiin vapauttaa verosta kyseisen säännöksen nojalla. Luottojen myynti voisi nimittäin yhtäältä olla kyseisessä säännöksessä tarkoitettu saamisia koskeva liiketoimi. Toisaalta vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan useat muodollisesti erilliset suoritukset muodostavat yhden ainoan suorituksen silloin, kun yksi tai useampi suoritus muodostaa pääasiallisen suorituksen ja kun muut suoritukset muodostavat yhden tai useamman liitännäisen suorituksen, jota kohdellaan verotuksellisesti samoin kuin pääasiallista suoritusta.(44) Vastaavasti huomautan täysin ilmoitusluonteisesti, että ainakin yhden jäsenvaltion veroviranomaiset ovat jo katsoneet, että siihen, että luottojen myyjä hallinnoi luottoja, sovelletaan liitännäisenä suorituksena saamisia koskevia liiketoimia koskevaa vapautusta.(45)

52.      Katson kuitenkin, että käsiteltävässä asiassa unionin yleinen tuomioistuin ei voi todeta, että näiden luottojen myyjän harjoittamaan luottojen hallinnointiin sovelletaan vapautusta edellä tarkoitetulla välillisellä perusteella.

53.      Ensinnäkin arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan d alakohdan soveltaminen luottojen hallinnointiin luottojen myyntiin nähden liitännäisenä suorituksena voisi kyseenalaistaa arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan, joka koskee luottojen hallinnoinnin vapauttamista verosta luoton myöntämiseen nähden lisäsuorituksena, lex specialis ‑luonteen. Arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan tulkinnasta ilmenee, että luottojen hallinnointi on vapautettava verosta vain silloin, kun se on luoton myöntämiseen nähden lisäsuoritus.(46) Mielestäni tätä tulkintaa kierrettäisiin, jos luottojen hallinnointiin voitaisiin soveltaa vapautusta sellaisen suorituksen, joka ei ole luonteeltaan luoton myöntäminen, liitännäisenä suorituksena eli sen lisäsuorituksena.

54.      Toiseksi on niin, että vaikka riidanalaisessa ennakkoratkaisussa todetaan, että luottojen myynti oli vapautettu arvonlisäverosta, pohdin sitä, onko kyseinen toteamus yhteensopiva unionin oikeuden kanssa. Käsiteltävässä asiassa luottojen myynti käsittää kaikkien luottosopimuksista johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien siirron eikä pelkästään lainasaamisten siirtoa. Unionin tuomioistuin on jo todennut vastaavassa tilanteessa, että jälleenvakuutussopimusten myynti ei kuulu rahoituspalveluja koskevien vapautusten soveltamisalaan.(47) Se on muun muassa todennut, että jälleenvakuutussopimuskannan luovutusta ei voida vapauttaa verosta siinä säännöksessä, josta on tullut arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan c alakohta, tarkoitetun velvoitteiden vastattavaksi ottamisen ja siinä säännöksessä, josta on tullut arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan d alakohta, tarkoitetun saamisia koskevan liiketoimen yhdistelmänä. Näin ollen analogisesti suhtaudun epäilevästi siihen, voidaanko luottojen myynti vapauttaa arvonlisäverosta arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan d alakohdan perusteella. Se, että luottojen hallinnointi vapautettaisiin mainitun säännöksen nojalla verosta luottojen myyntiin nähden liitännäisenä suorituksena, olisi näin ollen mahdotonta jo sillä perusteella, että luottojen myynti ei täytä vapautusta koskevia kriteerejä.

55.      Joka tapauksessa unionin yleisellä tuomioistuimella ei ole riittäviä tietoja sen ratkaisemiseksi, voitaisiinko luottojen myynti käsiteltävässä asiassa vapauttaa verosta arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan d alakohdan nojalla, koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole saattanut tätä kysymystä unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi.

56.      Kolmanneksi ja lopuksi on mielestäni epätodennäköistä, että luottojen hallinnointi on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitettu luottojen myyntiin nähden liitännäinen suoritus.

57.      Unionin tuomioistuin katsoo, että suoritus on liitännäinen erityisesti silloin, kun se ei ole asiakaskunnan kannalta tavoite sinänsä vaan keino nauttia pääasiallisesta suorituksesta parhaissa olosuhteissa.(48) Sen määrittämiseksi, täyttyykö kyseinen kriteeri, unionin tuomioistuin ottaa huomioon suoritusten vastaanottajien taloudellisen tavoitteen ja intressit.(49) Lisäksi unionin tuomioistuin korostaa sitä, että minkään ehdottoman säännön perusteella ei voida määrittää, kohdellaanko suoritusta verotuksellisesti samoin kuin toista suoritusta, ja että on aina otettava huomioon kaikki ne olosuhteet, joissa kyseinen liiketoimi suoritetaan,(50) mikä kuuluu kansallisten tuomioistuinten toimivaltaan.(51)

58.      Unionin tuomioistuin on kuitenkin toisinaan itse viitannut konkreettisempiin sääntöihin oikeuskäytännössään. Näin ollen se, että kolmas osapuoli voisi toimittaa väitetysti liitännäisen suorituksen samalla tavalla(52) tai että palvelun suorittaja tarjoaa mainittua suoritusta käytännössä erillään väitetysti pääasiallisesta suorituksesta,(53) puhuu sitä vastaan, että kyse on liitännäisestä suorituksesta. Tämä ”itsenäisyyttä koskeva sääntö” on mielestäni täysin asianmukainen verotuksen neutraalisuuden takaamiseksi ja kilpailun suojaamiseksi. Erityisesti on niin, että jos väitetysti liitännäinen suoritus voidaan myös saada itsenäisesti muilta verovelvollisilta, niille aiheutuisi kilpailuhaittaa, jos mainittua suoritusta pidettäisiin verosta vapautettuna vain toisen suorituksen liitännäisenä suorituksena.

59.      Siltä osin kuin käsiteltävässä asiassa on kyse luottojen hallinnoinnista luottojen ostajan puolesta, mainitun ”itsenäisyyttä koskevan säännön” soveltaminen merkitsee sitä, ettei lähtökohtaisesti voida katsoa, että tämä hallinnointi on luottojen myyntiin nähden liitännäinen suoritus. Luottojen ostaja voisi nimittäin siirtää luottojen hallinnoinnin toiselle verovelvolliselle ilman, että tämä vaikuttaa luottosopimusten hankkimiseen, joten luottojen hallinnointi olisi luottojen myynnistä erillinen suoritus. Näin ollen ”itsenäisyyttä koskevalla säännöllä” voidaan välttää se, että suotuisampi arvonlisäverokohtelu vaikuttaa palveluntarjoajan valintaan.

60.      Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että kolmanteen kysymykseen vastataan, että arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan d alakohtaa on tulkittava siten, että sellaisen yhtiön harjoittama luottojen hallinnointi, joka on myönnettyään luotot myynyt ne ja joka jää hallinnoimaan näitä luottoja vastiketta vastaan ostajan puolesta, ei kuulu kyseisessä säännöksessä säädetyn vapautuksen soveltamisalaan.

 Ratkaisuehdotus

61.      Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin yleinen tuomioistuin vastaa korkeimman hallinto-oikeuden esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

1)      Yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä 28.11.2006 annetun neuvoston direktiivin 2006/112/EY 135 artiklan 1 kohdan b alakohtaa

on tulkittava siten, että

sellaisen yhtiön harjoittama luottojen hallinnointi, joka on myönnettyään luotot myynyt ne ja joka jää hallinnoimaan näitä luottoja vastiketta vastaan ostajan puolesta, ei kuulu kyseisessä säännöksessä säädetyn vapautuksen soveltamisalaan.

2)      Direktiivin 2006/112 135 artiklan 1 kohdan c alakohtaa

on tulkittava siten, että

sellaisen yhtiön harjoittama luottojen hallinnointi, joka on myynyt kyseiset luotot ja joka jää hallinnoimaan niitä vastiketta vastaan sellaisen ostajan puolesta, joka on laskenut liikkeelle joukkovelkakirjan, jonka vakuutena mainitut luotot ovat, ei kuulu kyseisessä säännöksessä säädetyn vapautuksen soveltamisalaan.

3)      Direktiivin 2006/112 135 artiklan 1 kohdan d alakohtaa

on tulkittava siten, että

sellaisen yhtiön harjoittama luottojen hallinnointi, joka on myönnettyään luotot myynyt ne ja joka jää hallinnoimaan näitä luottoja vastiketta vastaan ostajan puolesta, ei kuulu kyseisessä säännöksessä säädetyn vapautuksen soveltamisalaan.

Maja Brkan

Esitettiin Luxemburgissa 25 päivänä helmikuuta 2026.

Allekirjoitukset

1      Alkuperäinen kieli: ranska.

2      Tällä alalla on olemassa runsaasti oikeuskäytäntöä 19.1.1982 annetusta tuomiosta Becker (8/81, EU:C:1982:7) lähtien.

3      Yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä 28.11.2006 annettu neuvoston direktiivi 2006/112/EY (EUVL 2006, L 347, s. 1).

4      Jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta – yhteinen arvonlisäverojärjestelmä: yhdenmukainen määräytymisperuste – 17.5.1977 annettu kuudes neuvoston direktiivi 77/388/ETY (EYVL 1977, L 145, s. 1).

5      Ks. ehdotus neuvoston direktiiviksi yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä annetun direktiivin 2006/112/EY muuttamisesta vakuutus- ja rahoituspalvelujen kohtelun osalta, KOM(2007) 747 lopullinen; Euroopan komissio, Combined evaluation roadmap/inception impact assessment,  22.10.2020, asiakirja Ares(2020)5770956.

6      Högsta förvaltningsdomstolen, tuomio 31.1.2023, 4948-22.

7      Ks. vastaavasti yleisestä arvopaperistamista koskevasta kehyksestä ja erityisestä kehyksestä yksinkertaiselle, läpinäkyvälle ja standardoidulle arvopaperistamiselle sekä direktiivien 2009/65/EY, 2009/138/EY ja 2011/61/EU ja asetusten (EY) N:o 1060/2009 ja (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 12.12.2017 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/2402 (EUVL 2017, L 347, s. 35) johdanto-osan ensimmäinen perustelukappale. Vaikka tämä asetus ei ole käsiteltävän ennakkoratkaisupyynnön kohteena, siinä säädetään luottojen arvopaperistamisen käsitteen hyödyllisestä määritelmästä.

8      ”Arvopaperistamista varten perustettu erillisyhtiö” tai ”erillisyhtiö” (englanniksi ”Securitisation Special Purpose Entity”) asetuksen 2017/2402 2 artiklan 2 alakohdan mukaisesti.

9      Arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b ja f alakohdan nojalla; kyseisen direktiivin 168 artiklan mukaisesti ostoihin sisältyvän arvonlisäveron vähennysoikeus riippuu lähtökohtaisesti myöhemmässä vaihdannan vaiheessa toteutettujen liiketoimien verotuksesta.

10      Ks. mm. tuomio 15.5.2019, Vega International Car Transport and Logistic, C‑235/18, EU:C:2019:412, 24 kohta, joka liittyy arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohtaan, ja vastaavasti tuomio 3.10.2019, Cardpoint, C‑42/18, EU:C:2019:822, 19 kohta, jossa unionin tuomioistuin totesi arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan d alakohdan osalta, että sen arvonlisäverodirektiiviä koskeva oikeuskäytäntö on merkityksellinen kuudennen direktiivin tulkinnan kannalta.

11      Tuomio 4.9.2025, Quirin Privatbank, C‑655/23, EU:C:2025:655, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.

12      Kreikankielisessä versiossa käytetään muotoilua ”που τις χορήγησε”, ranskankielisessä versiossa käytetään ilmausta ”qui les a octroyés”, kun taas hollanninkielisessä versiossa käytetään ilmaisua ”die deze heeft verleend”.

13      Käyttämällä partisiipin preesensiä englanninkielisessä versiossa (”the person granting it”) tai preesensiä kroaatinkielisessä versiossa (”koja ga odobrava”), romaniankielisessä versiossa (”care le acordă”) ja sloveeninkielisessä versiossa (”ki kredit odobri”).

14      Koska saksankielisessä versiossa käytetään sanaa ”Kreditgeber” ja vastaavasti suomenkielisessä versiossa käytetään sanaa ”luotonantaja”, joilla voidaan käsitykseni ja tarkistusteni mukaan kuvata sekä luoton myöntänyttä henkilöä että sellaisen henkilön oikeudellista asemaa, jota luottosopimus sitoo.

15      Kyseessä ovat: arvonlisäverodirektiivin 137 artiklan 1 kohdan a alakohta; 169 artiklan c alakohta; 174 artiklan 2 kohdan c alakohta; 220 artiklan 2 kohta; 221 artiklan 2 kohta ja 288 artiklan 1 kohdan e alakohta.

16      Ks. vastaavasti tuomio 6.11.2003, Dornier, C‑45/01, EU:C:2003:595, 42 kohta; tuomio 24.11.2022, CIG Pannónia Életbiztosító, C‑458/21, EU:C:2022:924, 20 kohta ja tuomio 23.10.2025, Kosmiro, C‑232/24, EU:C:2025:820, 46 ja 47 kohta.

17      Ks. vastaavasti tuomio 19.4.2007, Velvet & Steel Immobilien, C‑455/05, EU:C:2007:232, 24 kohta; tuomio 22.10.2009, Swiss Re Germany Holding, C‑242/08, EU:C:2009:647, 49 kohta ja tuomio 10.3.2011, Skandinaviska Enskilda Banken, C‑540/09, EU:C:2011:137, 21 kohta.

18      Tuomio 6.10.2022, O. Fundusz Inwestycyjny Zamknięty reprezentowany przez O, C‑250/21, EU:C:2022:757, 41 kohta.

19      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen alaviitteet 17 ja 18.

20      Ks. Hutchings, G., Les opérations financières et bancaires et la taxe sur la valeur ajoutée, Commission des Communautés européennes, coll. Études, série Concurrence – Rapprochement des législations, nro 22, Bryssel, 1973, s. 38, a alakohta.

21      Se, että ostaja myöntää luotot luotonsaajille, olisi vapautettu arvonlisäverosta arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan b alakohdan nojalla.

22      Ostajalla ei olisi arvonlisäverodirektiivin 168 artiklan mukaan oikeutta vähentää mainittua arvonlisäveroa sillä perusteella, että näitä hallinnointipalveluja käytettäisiin arvonlisäverosta vapautettuun toimintaan.

23      Takaisinmaksusta maksettavalla korvauksella tarkoitetaan summaa, jonka lainanottaja maksaa korvauksena silloin, kun hän maksaa luoton takaisin ennen sen erääntymistä.

24      Ks. mm. tuomio 25.2.1999, CPP, C‑349/96, EU:C:1999:93, 29 ja 30 kohta; tuomio 2.12.2010, Everything Everywhere, C‑276/09, EU:C:2010:730, 21–24 kohta ja tuomio 23.10.2025, Brose Prievidza, C‑234/24, EU:C:2025:831, 54 kohta.

25      Ks. mm. tuomio 25.2.1999, CPP, C‑349/96, EU:C:1999:93, 30 kohta; tuomio 2.12.2010, Everything Everywhere, C‑276/09, EU:C:2010:730, 25 kohta ja tuomio 23.10.2025, Brose Prievidza, C‑234/24, EU:C:2025:831, 65 kohta.

26      Ks. mm. tuomio 23.10.2025, Kosmiro, C‑232/24, EU:C:2025:820, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

27      Ks. vastaavasti arvonlisäverokomitea, Guidelines resulting from the 110^th meeting of 13 April 2018, asiakirja A, taxud.c.1(2018)6540764 – 955, 1 kohta.

28      Ehdotus kuudenneksi neuvoston direktiiviksi jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta, 20.6.1973, KOM(73) 950 lopullinen (muutettu 26.7.1974, KOM(74) 795 lopullinen), 14 artiklan B kohdan j alakohta.

29      Kuuleminen ehdotuksesta kuudenneksi neuvoston direktiiviksi jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta, 31.1.1974 (EYVL 1974, C 139, s. 15), 14 artiklan 3 kohta.

30      Jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta – Tiettyjen kuudennen direktiivin 77/388/ETY 28 artiklan 3 kohdassa säädettyjen poikkeusten kumoaminen – 18.7.1989 annetun kahdeksannentoista neuvoston direktiivin 89/465/ETY (EYVL 1989, L 226, s. 21) 1 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla.

31      Englanninkielisessä versiossa käytetään ilmaisua ”which granted the credits”, ja saksankielisessä versiossa on maininta ”die die Kredite gewährt haben”.

32      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen alaviitteet 13 ja 14.

33      Ks. mm. siirtymäsäännöksen ranskankielinen versio, jossa käytetään ilmaisua ”ayant accordé les crédits”, verrattuna kuudennen direktiivin 13 artiklan B kohdan d alakohdan 1 alakohdassa käytettyyn ilmaisuun ”qui les a octroyés”; englanninkielinen versio (siirtymäsäännöksessä käytetty ilmaisu ”which granted the credits” verrattuna kuudennen direktiivin 13 artiklassa käytettyyn ilmaisuun ”the person granting it”); saksankielinen versio (siirtymäsäännöksessä käytetty ilmaisu ”die die Kredite gewährt haben” verrattuna kuudennen direktiivin 13 artiklassa käytettyyn sanaan ”Kreditgeber”) ja hollanninkielinen versio (siirtymäsäännöksessä käytetty ilmaisu ”welke de kredieten heeft verstrekt” verrattuna kuudennen direktiivin 13 artiklassa käytettyyn ilmaisuun ”die deze heeft verleend”).

34      Ks. vastaavasti myös Euroopan komission arvonlisäverokomitealle 15.3.2018 antama ”Working paper No 941”, jonka kohteena on ”VAT treatment of certain services provided in relation to syndicated loans”, s. 13; Henkow, O., Financial Activities in European VAT: A Theoretical and Legal Research of the European VAT System and the Actual and Preferred Treatment of Financial Activities, 2007, s. 100 (4.2.4 kohta).

35      Ks. vastaavasti tuomio 6.10.2022, O. Fundusz Inwestycyjny Zamknięty reprezentowany przez O, C‑250/21, EU:C:2022:757, 32 ja 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.

36      Ks. vastaavasti mm. tuomio 30.9.2021, Icade Promotion, C‑299/20, EU:C:2021:783, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.

37      Ks. mm. tuomio 10.7.2025, KONREO, C‑276/24, EU:C:2025:554, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.

38      Ks. vastaavasti tuomio 19.4.2007, Velvet & Steel Immobilien, C‑455/05, EU:C:2007:232, 18 kohta.

39      Sama pätee kyseisen säännöksen saksankieliseen versioon (”Übernahme von – – Garantien”), kreikankieliseen versioon (”την ανάληψη – – εγγυήσεων”) ja hollanninkieliseen versioon (”het aangaan van – – garantieverbintenissen”).

40      Sama pätee joihinkin muihin kyseisen säännöksen kieliversioihin, joiden sanamuoto on niin ikään hyvin avoin, kuten kroaatinkieliseen versioon (”bilo koja druga vrsta poslovanja s kreditnim garancijama”), romaniankieliseen versioon (”orice tranzacții cu astfel de garanții”), sloveeninkieliseen versioon (”druge vrste poslovanja v zvezi s kreditnimi garancijami”) ja suomenkieliseen versioon (”muu käsittely”).

41      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 35–38 kohta.

42      Ks. tämän käsitteen määritelmä 25.7.2018 annetussa tuomiossa DPAS, C‑5/17, EU:C:2018:592, 38 kohta.

43      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 42–45 kohta.

44      Ks. mm. tuomio 25.2.1999, CPP, C‑349/96, EU:C:1999:93, 29 ja 30 kohta; tuomio 2.12.2010, Everything Everywhere, C‑276/09, EU:C:2010:730, 21–24 kohta ja tuomio 23.10.2025, Kosmiro, C‑232/24, EU:C:2025:820, 58 kohta. Vaikka on totta, että voisi olla olemassa toinen yhtenä kokonaisuutena pidettävän monitahoisen suorituksen ryhmä (ks. julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus Brose Prievidza, C‑234/24, EU:C:2025:383, 44–46 kohta), käsiteltävässä asiassa on käsiteltävä ainoastaan liitännäisen suorituksen ryhmää.

45      Ks. vastaavasti Saksan veroviranomaisten 1.10.2010 antama Umsatzsteuer-Anwendungserlass, sellaisena kuin se oli julkaistuna 12.11.2025, 2.4 kohdan 3 alakohdan seitsemäs virke.

46      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 35 kohta.

47      Ks. tuomio 22.10.2009, Swiss Re Germany Holding, C‑242/08, EU:C:2009:647.

48      Ks. mm. tuomio 25.2.1999, CPP, C‑349/96, EU:C:1999:93, 30 kohta; tuomio 2.12.2010, Everything Everywhere, C‑276/09, EU:C:2010:730, 25 kohta ja tuomio 23.10.2025, Brose Prievidza, C‑234/24, EU:C:2025:831, 54 kohta.

49      Tuomio 23.10.2025, Kosmiro, C‑232/24, EU:C:2025:820, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.

50      Ks. mm. tuomio 27.9.2012, Field Fisher Waterhouse, C‑392/11, EU:C:2012:597, 19 kohta ja tuomio 23.10.2025, Kosmiro, C‑232/24, EU:C:2025:820, 59 kohta.

51      Ks. mm. tuomio 27.9.2012, Field Fisher Waterhouse, C‑392/11, EU:C:2012:597, 20 kohta ja tuomio 23.10.2025, Brose Prievidza, C‑234/24, EU:C:2025:831, 55 kohta.

52      Ks. vastaavasti tuomio 18.4.2024, Companhia União de Crédito Popular, C‑89/23, EU:C:2024:333, 45 kohta ja kuitenkin varautuneemmin tuomio 27.9.2012, Field Fisher Waterhouse, C‑392/11, EU:C:2012:597, 26 kohta.

53      Ks. vastaavasti tuomio 23.10.2025, Kosmiro, C‑232/24, EU:C:2025:820, 63 kohta.