–

RH, edustajinaan P. García Valdivieso Manrique ja A. Ceballos Cabrillo, abogados,

–

Espanjan hallitus, asiamiehenään S. Jiménez García,

–

Tanskan hallitus, asiamiehinään J. Nymann-Lindegren, M. Wolff ja P. Ngo,

–

Saksan hallitus, asiamiehinään J. Möller ja R. Kanitz,

–

Alankomaiden hallitus, asiamiehinään M. K. Bulterman ja J. Hoogveld,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään I. Martínez del Peral ja E. Montaguti,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee SEUT 20 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat Subdelegación del Gobierno en Ciudad Real (valtion aluehallintovirasto Ciudad Realissa, Espanja) (jäljempänä aluehallintovirasto) ja RH ja joka koskee aluehallintoviraston päätöstä hylätä RH:n hakemus Euroopan unionin kansalaisen perheenjäsenen oleskelukortin saamisesta.

3

Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38/EY (EUVL 2004, L 158, s. 77 ja oikaisut EUVL 2004, L 229, s. 35 ja EUVL 2005, L 197, s. 34) 3 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tätä direktiiviä sovelletaan kaikkiin unionin kansalaisiin, jotka siirtyvät toiseen jäsenvaltioon tai oleskelevat toisessa jäsenvaltiossa kuin jonka kansalaisia he ovat, sekä heidän 2 artiklan 2 alakohdassa määriteltyihin perheenjäseniinsä, jotka tulevat heidän mukanaan tai seuraavat heitä myöhemmin.”

4

Kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Unionin kansalaisilla on oikeus oleskella toisen jäsenvaltion alueella yli kolmen kuukauden ajan

– –

– –

2.   Edellä 1 kohdassa säädetty oleskeluoikeus koskee myös perheenjäseniä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja jotka tulevat unionin kansalaisen mukana vastaanottavaan jäsenvaltioon tai seuraavat häntä sinne myöhemmin, edellyttäen, että kyseinen unionin kansalainen täyttää 1 kohdan a, b tai c alakohdassa tarkoitetut edellytykset.”

5

Perustuslain 32 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Miehellä ja naisella on oikeus solmia avioliitto oikeudellisesti täysin yhdenvertaisina.

2.   Laissa säädetään avioliiton muodoista, avioliiton solmimiseen vaadittavasta iästä ja kelpoisuudesta, puolisoiden oikeuksista ja velvollisuuksista, asumuseron ja avioliiton purkamisen perusteista ja niiden vaikutuksista.”

6

Siviililain (Código Civil) 68 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Aviopuolisoiden on asuttava yhdessä, ja heillä on keskinäinen uskollisuus- ja avunantovelvollisuus. Lisäksi heidän on jaettava vastuut kotitaloudesta sekä suoraan ylenevää tai alenevaa polvea olevien sukulaisten ja muiden heidän huollettavinaan olevien henkilöiden hoidosta.”

7

Kyseisen lain 70 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Puolisot vahvistavat yhteisellä sopimuksella yhteisen kotinsa sijaintipaikan, ja jos he ovat erimielisiä, tuomioistuin ratkaisee kysymyksen ottaen huomioon perheen edun.”

8

Euroopan unionin jäsenvaltioiden ja muiden Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen sopimuspuolina olevien valtioiden kansalaisten maahantulosta, vapaasta liikkuvuudesta ja oleskelusta Espanjassa 16.2.2007 annetun kuninkaan asetuksen 240/2007 (Real Decreto 240/2007 sobre entrada, libre circulación y residencia en España de ciudadanos de los Estados miembros de la Unión Europea y de otros Estados parte en el Acuerdo sobre el Espacio Económico Europeo, jäljempänä kuninkaan asetus 240/2007) 1 §:ssä, sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa, säädetään seuraavaa:

”1.   Tässä kuninkaan asetuksessa säännellään muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden ja muiden Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen sopimuspuolina olevien valtioiden kansalaisten maahantuloa ja maastalähtöä, vapaata liikkuvuutta, asumista, oleskelua, pysyvää oleskelua ja työntekoa Espanjassa koskevien oikeuksien käyttämisen edellytyksiä sekä edellä mainittujen oikeuksien rajoittamista yleiseen järjestykseen, yleiseen turvallisuuteen tai kansanterveyteen liittyvistä syistä.

2.   Tämän kuninkaan asetuksen sisältöä tulkitaan rajoittamatta erityislakien säännöksiä tai kansainvälisten sopimusten, joiden sopimuspuoli [Espanjan kuningaskunta] on, määräyksiä.”

9

Kyseisen kuninkaan asetuksen 2 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Tätä kuninkaan asetusta sovelletaan siinä säädetyin edellytyksin myös jäljempänä lueteltuihin muun Euroopan unionin jäsenvaltion tai muun Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen sopimusvaltion kansalaisen perheenjäseniin näiden kansalaisuudesta riippumatta, kun nämä perheenjäsenet tulevat kyseisen kansalaisen mukana tai seuraavat tätä myöhemmin:

a) puoliso, edellyttäen, ettei avioliittoa ole todettu pätemättömäksi sopimuksella tai päätöksellä eikä avioliitto ole päättynyt avioeroon eivätkä puolisot ole asumuserossa.

– –”

10

Mainitun kuninkaan asetuksen 7 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Jokaisella Euroopan unionin jäsenvaltion kansalaisella tai muun Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen sopimusvaltion kansalaisella on oikeus oleskella Espanjan valtion alueella yli kolme kuukautta,

– –

– –

2.   Edellä 1 kohdassa säädetty oleskeluoikeus koskee myös perheenjäseniä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja jotka tulevat Espanjaan Euroopan unionin kansalaisen tai muun Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen sopimusvaltion kansalaisen mukana tai seuraavat häntä sinne myöhemmin, edellyttäen, että kyseinen kansalainen täyttää 1 kohdan a, b tai c alakohdassa tarkoitetut edellytykset.

– –

7.   Varojen riittävyyden arviointia varten ei voida vahvistaa kiinteää määrää, vaan huomioon on otettava Euroopan unionin jäsenvaltion tai muun Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen sopimusvaltion kansalaisen henkilökohtainen tilanne. Kyseinen määrä ei kuitenkaan saa ylittää sellaista taloudellisten varojen määrää, jonka alittuessa espanjalaiset saavat sosiaaliavustusta, tai sosiaaliturvajärjestelmän mukaisen vähimmäiseläkkeen määrää.”

11

RH, joka on täysi-ikäinen Marokon kansalainen, solmi 13.11.2015 Ciudad Realissa (Espanja) avioliiton täysi-ikäisen Espanjan kansalaisen kanssa, joka ei ollut koskaan käyttänyt liikkumisvapauttaan unionissa. Avioliiton laillisuutta ei ole milloinkaan kyseenalaistettu. Siitä lähtien aviopuolisot ovat asuneet yhdessä Ciudad Realissa Espanjan kansalaisen isän kanssa.

12

RH teki 23.11.2015 hakemuksen unionin kansalaisen perheenjäsenen väliaikaisen oleskelukortin saamisesta.

13

Toimivaltainen hallintoviranomainen hylkäsi hakemuksen 20.1.2016 sillä perusteella, että RH:n vaimo ei ollut osoittanut täyttävänsä kuninkaan asetuksen 240/2007 7 §:ssä säädettyjä edellytyksiä. Tarkemmin sanottuna katsottiin, että RH:n vaimo ei ollut osoittanut, että hänellä oli riittävät varat puolisonsa toimeentuloa varten, vaikka mainitun 7 §:n mukaan vaatimus tällaisten varojen omaamisesta koski vain häntä.

14

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että toimivaltainen hallintoviranomainen ei ole tutkinut mitään muuta seikkaa, joka voisi vaikuttaa puolisoiden todelliseen suhteeseen, eikä analysoinut sitä, miten Espanjan kansalaiseen olisi vaikuttanut se, että hänen puolisonsa olisi joutunut poistumaan unionin alueelta. Kyseinen viranomainen ei myöskään ottanut huomioon sitä, että Espanjan kansalaisen isä sitoutui kattamaan RH:n oleskelusta Espanjassa aiheutuvat kulut, vaikka RH:n puolison isän lupaus ja hänen varallisuusasemansa oli lisäksi näytetty toteen.

15

Aluehallintoviranomainen vahvisti 10.3.2016 päätöksen RH:n hakemuksen hylkäämisestä. RH nosti kyseisestä päätöksestä kanteen Juzgado de lo Contencioso-Administrativo n.° 2 de Ciudad Realissa (Ciudad Realin maakunnallinen hallintotuomioistuin nro 2, Espanja).

16

Kyseinen tuomioistuin hyväksyi hänen kanteensa ja katsoi, että kuninkaan asetuksen 240/2007 7 §:ää ei voitu soveltaa RH:hon, joka on sellaisen Espanjan kansalaisen perheenjäsen, joka ei ole käyttänyt liikkumisvapauttaan.

17

Valtion hallintoviranomainen valitti tästä päätöksestä ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen.

18

Kyseinen tuomioistuin korostaa, että Tribunal Supremo (ylin tuomioistuin, Espanja) on katsonut 1.6.2010 antamassaan tuomiossa, että kuninkaan asetusta 240/2007 sovelletaan Espanjan kansalaisiin riippumatta siitä, ovatko nämä käyttäneet liikkumisvapauttaan unionin alueella, sekä heidän perheenjäseniinsä, jotka ovat kolmansien maiden kansalaisia.

19

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo kuitenkin, että Tribunal Supremo ei ole ollut oikeassa arvioidessaan, että direktiivin 2004/38 3 artiklasta ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä seuraa, että tätä direktiiviä sovelletaan ainoastaan jäsenvaltion kansalaisiin, jotka liikkuvat toisen jäsenvaltion alueella. Se toteaa lisäksi, että Tribunal Supremon oikeuskäytännöstä ilmenee, että kuninkaan asetuksessa 240/2007 säädetyt kolmansien maiden kansalaisiin, jotka ovat Espanjan kansalaisen perheenjäseniä, sovellettavat perheenyhdistämissäännöt ovat nyttemmin samat kuin ne, joita sovellettaisiin unionin kansalaiseen, joka olisi asettautunut Espanjaan.

20

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan kuninkaan asetukseen 240/2007 ei ollut sisällytetty Tribunal Supremon tuomion julistamispäivään mennessä direktiivin 2004/38 7 artiklassa säädettyjä edellytyksiä eikä etenkään edellytystä, jonka mukaan unionin kansalaisella on oltava riittävät varat itseään ja perheenjäseniään varten, jotta he eivät muodostu rasitteeksi sosiaalihuoltojärjestelmälle.

21

Direktiivin 2004/38 7 artikla kokonaisuudessaan, myös sairausvakuutusta ja riittäviä varoja koskeva vaatimus, on lopulta saatettu osaksi Espanjan oikeutta 20.4.2012 annetulla lailla. Näitä edellytyksiä alettiin näin ollen soveltaa myös Espanjan kansalaiseen, joka ei ole milloinkaan käyttänyt liikkumisvapauttaan ja joka haluaa, että hänen perheenjäsenensä, jotka ovat kolmannen maan kansalaisia, seuraavat häntä. Kuninkaan asetuksen 240/2007 7 §:ssä, sellaisena kuin se on muutettuna 20.4.2012 annetulla lailla, säädettyjen edellytysten soveltamista niihin Espanjan kansalaisiin, jotka eivät ole käyttäneet liikkumisvapauttaan, on Tribunal Supremon myöhemmässä oikeuskäytännössä pidetty direktiivistä 2004/38 riippumattoman kansallisen oikeuden säännöksen vaikutuksena.

22

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii kuitenkin sitä, onko SEUT 20 artikla esteenä Espanjan käytännölle, jonka mukaan Espanjan kansalaisen, joka ei ole milloinkaan käyttänyt vapauttaan liikkua unionissa, on esitettävä näyttö siitä, että hänellä on riittävät varat itselleen ja aviopuolisolleen niin, etteivät he muodostu rasitteeksi sosiaalihuoltojärjestelmälle. Se toteaa erityisesti, että tämä Espanjan valtion automaattinen käytäntö ilman erityistilanteisiin mukauttamisen mahdollisuutta voisi olla SEUT 20 artiklan vastainen, jos se johtaisi siihen, että Espanjan kansalaisen on poistuttava unionin alueelta.

23

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että näin voi olla, kun otetaan huomioon avioliittoon sovellettava Espanjan lainsäädäntö. Se korostaa nimittäin, että oikeus yhteiselämään johtuu perustuslain 32 §:n vähimmäissisällöstä. Lisäksi siviililain 68 ja 70 §:ssä säädetään, että puolisoiden on asuttava yhdessä ja että heidän on sovittava yhteisestä kotipaikasta. Tästä seuraa, että puolisoille Espanjan oikeuden mukaan asetettu velvollisuus elää yhdessä on eri asia kuin pelkistä tarkoituksenmukaisuus- tai mukavuussyistä johtuva valinta.

24

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan voi olla mahdotonta noudattaa tätä velvollisuutta, jos Espanjan kansalaisen kanssa avioliitossa olevan kolmannen maan kansalaisen laillinen oleskelu riippuisi taloudellisista perusteista. Se, että puolisolta evättäisiin oleskeluoikeus, merkitsisi sitä, että Espanjan kansalaisen, jolla ei ole kuninkaan asetuksen 240/2007 7 §:ssä vaadittuja varoja, olisi poistuttava unionin alueelta, koska kyse on ainoasta tavasta noudattaa ja toteuttaa Espanjan oikeudessa vahvistettu yhteiselämää koskeva oikeus ja velvollisuus. Tällaisen päätelmän tekemiseksi ei ole välttämätöntä, että tuomioistuin voisi velvoittaa puolisot elämään yhdessä.

25

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo lisäksi, että joka tapauksessa SEUT 20 artiklaa rikotaan Espanjan valtion käytännöllä, jonka mukaan kolmannen maan kansalaiselta evätään automaattisesti perheenyhdistäminen sellaisen Espanjan kansalaisen kanssa, joka ei ole milloinkaan käyttänyt liikkumisvapauttaan, pelkästään sillä perusteella, että kyseisellä kansalaisella ei ole tiettyä elintasoa, ilman että viranomaiset ovat tutkineet, onko unionin kansalaisen ja kyseisen kolmannen maan kansalaisen välillä sellainen riippuvuussuhde, että jos kyseiseltä kolmannen maan kansalaiselta evätään johdettu oleskeluoikeus, unionin kansalaisen olisi tosiasiallisesti pakko poistua koko unionin alueelta.

26

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että Espanjan viranomaiset hylkäsivät RH:n hakemuksen pelkästään sillä perusteella, ettei hänen puolisollaan ollut riittäviä varoja, tutkimatta kyseessä olevan avioliiton erityisiä olosuhteita. Tältä osin kyseinen tuomioistuin hylkää hallinnon väitteet, joissa arvostellaan RH:n puolison vaikenemista mahdollisten erityisten olosuhteiden olemassaolosta. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan Espanjan valtio ei ole antanut RH:n puolisolle mahdollisuutta ilmaista kantaansa siitä, onko RH:n ja hänen aviopuolisonsa välillä mahdollisesti riippuvuussuhde. Viranomaiset eivät ole edes tutkineet todisteita RH:n puolison isän riittävästä toimeentulosta, vaikka hän oli nimenomaisesti tarjoutunut huolehtimaan tyttärensä aviopuolison elatuksesta, mikä osoittaa, että käytännössä Espanjan valtio perustaa näkemyksensä yksinomaan ja automaattisesti siihen, että Espanjan kansalaisella ei ole toimeentuloon riittäviä omia varoja, kieltäytyäkseen myöntämästä kolmannen maan kansalaiselle unionin kansalaisen perheenjäsenen oleskelukorttia.

27

Tässä tilanteessa Tribunal Superior de Justicia de Castilla-La Mancha (Kastilia-La Manchan itsehallintoalueen ylioikeus, Espanja) päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

28

Aluksi on todettava, että ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että Espanjan toimivaltaiset viranomaiset kieltäytyivät kuninkaan asetuksen 240/2007 7 §:n, jolla pannaan täytäntöön direktiivin 2004/38 7 artikla, perusteella myöntämästä RH:lle, joka on Marokon kansalainen, unionin kansalaisen perheenjäsenen oleskelulupaa sillä perusteella, että hänen vaimollaan, joka on unionin kansalainen, ei ollut riittävää toimeentuloa itselleen ja perheenjäsenilleen niin, etteivät he muodostu rasitteeksi kansalliselle sosiaalihuoltojärjestelmälle, eivätkä nämä viranomaiset ottaneet huomioon sitä, että vaimon isä oli ilmoittanut olevansa valmis huolehtimaan RH:n toimeentulosta.

29

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää vielä, että RH:n puoliso on Espanjan kansalainen, joka ei ole milloinkaan käyttänyt liikkumisvapauttaan unionissa. On todettava, että tällaisessa tilanteessa hänen puolisollaan, joka on kolmannen maan kansalainen, ei voi olla direktiiviin 2004/38 eikä SEUT 21 artiklaan perustuvaa johdettua oleskeluoikeutta (ks. vastaavasti tuomio 8.5.2018, K.A. ym. (Perheenyhdistäminen Belgiassa), C‑82/16, EU:C:2018:308, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

30

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee kuitenkin, että kuninkaan asetuksen 240/2007 7 §:ää sovelletaan sekä direktiivin 2004/38 soveltamisalaan kuuluviin perheenyhdistämistä koskeviin hakemuksiin, jotka on tehnyt kolmannen maan kansalainen, joka on liikkumisvapauttaan käyttäneen unionin kansalaisen perheenjäsen, että Tribunal Supremon vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan myös perheenyhdistämistä koskeviin hakemuksiin, jotka on tehnyt kolmannen maan kansalainen, joka on sellaisen Espanjan kansalaisen perheenjäsen, joka ei ole milloinkaan käyttänyt liikkumisvapauttaan.

31

Tässä tilanteessa näyttää aiheelliselta muistuttaa, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön ja julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksensa 41 kohdassa esittämän toteamuksen mukaan on niin, että direktiivin 2004/38 7 artiklassa säädettyä varojen riittävyyttä koskevaa edellytystä on tulkittava siten, että vaikka unionin kansalaisella on oltava riittävät varat, unionin oikeudessa ei kuitenkaan aseteta mitään vaatimuksia niiden alkuperän osalta, joten kyseiset varat voivat tulla esimerkiksi kyseisen unionin kansalaisen perheenjäseneltä (ks. vastaavasti tuomio 19.10.2004, Zhu ja Chen, C‑200/02, EU:C:2004:639, 30–33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 2.10.2019, Bajratari, C‑93/18, EU:C:2019:809, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

32

Toisella kysymyksellään, joka on syytä tutkia ensiksi, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko SEUT 20 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä sille, että jäsenvaltio hylkää unionin kansalaisen, joka on tämän jäsenvaltion kansalainen ja joka ei ole milloinkaan käyttänyt liikkumisvapauttaan, puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, tekemän perheenyhdistämistä koskevan hakemuksen pelkästään sillä perusteella, että unionin kansalaisella ei ole itseään ja puolisoaan varten riittäviä varoja niin, etteivät he muodostu rasitteeksi kansalliselle sosiaalihuoltojärjestelmälle, vaikka ei ole tutkittu, onko kyseisen unionin kansalaisen ja hänen puolisonsa välillä sellainen riippuvuussuhde, että jos hänen puolisolleen ei myönnetä johdettua oleskeluoikeutta, kyseisen unionin kansalaisen on pakko poistua koko unionin alueelta, jolloin hänen on mahdotonta käyttää pääosaa asemaansa perustuvista oikeuksista.

33

Ensinnäkin on syytä korostaa, että unionin oikeutta ei lähtökohtaisesti sovelleta perheenyhdistämistä koskevaan hakemukseen, jossa on kyse kolmannen maan kansalaisen asettumisesta asumaan yhdessä perheenjäsenensä kanssa, joka on jäsenvaltion kansalainen, joka ei ole milloinkaan käyttänyt liikkumisvapauttaan, eikä unionin oikeus näin ollen lähtökohtaisesti ole esteenä jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka nojalla tällaiselle perheenyhdistämiselle on asetettu tämän tuomion edellisessä kohdassa kuvatun kaltainen riittäviä varoja koskeva edellytys.

34

Toiseksi on kuitenkin todettava, että tällaisen edellytyksen järjestelmällinen soveltaminen poikkeuksetta voi loukata johdettua oleskeluoikeutta, joka on SEUT 20 artiklan nojalla myönnettävä hyvin erityisissä tilanteissa kolmannen maan kansalaiselle, joka on unionin kansalaisen perheenjäsen.

35

Tältä osin on syytä muistuttaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 20 artiklassa annetaan kaikille henkilöille, joilla on jäsenvaltion kansalaisuus, unionin kansalaisen asema, jonka tarkoituksena on olla jäsenvaltioiden kansalaisten perustavanlaatuinen asema (tuomio 8.5.2018, K.A. ym. (Perheenyhdistäminen Belgiassa), C‑82/16, EU:C:2018:308, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

36

Unionin kansalaisuus antaa jokaiselle unionin kansalaiselle henkilökohtaisen perusoikeuden liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, jollei perussopimuksessa vahvistetuista rajoituksista ja ehdoista ja niiden soveltamiseksi toteutetuista toimenpiteistä muuta johdu (tuomio 8.5.2018, K.A. ym. (Perheenyhdistäminen Belgiassa), C‑82/16, EU:C:2018:308, 48 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37

Unionin tuomioistuin on katsonut tässä yhteydessä, että SEUT 20 artikla on esteenä kansallisille toimenpiteille – ja myös päätöksille, joilla unionin kansalaisten perheenjäseniltä evätään oleskeluoikeus –, joiden vaikutuksesta unionin kansalaiset eivät tosiasiassa voi käyttää pääosaa oikeuksista, jotka heillä on unionin kansalaisen asemansa perusteella (tuomio 8.5.2018, K.A. ym. (Perheenyhdistäminen Belgiassa), C‑82/16, EU:C:2018:308, 49 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

38

Unionin kansalaisuutta koskevissa perussopimuksen määräyksissä ei sitä vastoin myönnetä mitään itsenäistä oikeutta kolmannen maan kansalaisille. Kolmannen maan kansalaisille mahdollisesti myönnetyt oikeudet eivät nimittäin ole kyseisten kansalaisten omia oikeuksia vaan unionin kansalaisilla olevista oikeuksista johdettuja oikeuksia. Mainittujen johdettujen oikeuksien tavoite ja oikeutus perustuvat siihen toteamukseen, että niiden tunnustamisen epääminen voi loukata muun muassa unionin kansalaisen vapaata liikkuvuutta (tuomio 8.5.2018, K.A. ym. (perheenyhdistäminen Belgiassa), C‑82/16, EU:C:2018:308, 50 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

39

Unionin tuomioistuin on tältä osin jo todennut, että on olemassa hyvin erityislaatuisia tilanteita, joissa oleskeluoikeus on siitä huolimatta, ettei kolmansien maiden kansalaisten oleskeluoikeuteen liittyvää toissijaista oikeutta ole sovellettava eikä kyseinen unionin kansalainen ole käyttänyt liikkumisvapauttaan, kuitenkin myönnettävä kolmannen maan kansalaiselle, joka on kyseisen unionin kansalaisen perheenjäsen, koska unionin kansalaisuuden tehokas vaikutus jätettäisiin ottamatta huomioon, jos tällaisen oikeuden epäämisen seurauksena kyseinen unionin kansalainen tosiasiassa joutuisi lähtemään koko unionin alueelta eikä hän siis tosiasiassa voisi käyttää pääosaa oikeuksista, jotka hänellä on kyseisen aseman perusteella (tuomio 8.5.2018, K.A. ym. (perheenyhdistäminen Belgiassa), C‑82/16, EU:C:2018:308, 51 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

40

Se, että kolmannen maan kansalaiselle ei myönnetä oleskeluoikeutta, on kuitenkin omiaan asettamaan kyseenalaiseksi unionin kansalaisuuden tehokkaan vaikutuksen vain silloin, kun kyseisen kolmannen maan kansalaisen ja unionin kansalaisen, joka on hänen perheenjäsenensä, välillä on sellainen riippuvuussuhde, että se johtaisi siihen, että unionin kansalaisen on pakko matkustaa kyseessä olevan kolmannen maan kansalaisen mukana ja lähteä koko unionin alueelta (tuomio 8.5.2018, K.A. ym. (Perheenyhdistäminen Belgiassa), C‑82/16, EU:C:2018:308, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41

Tästä seuraa, että kolmannen maan kansalainen voi vaatia johdetun oleskeluoikeuden myöntämistä SEUT 20 artiklan nojalla vain, jos ilman tällaista oleskeluoikeutta sekä hänen että hänen perheenjäsenensä, joka on unionin kansalainen, olisi poistuttava unionin alueelta. Näin ollen tällaisen johdetun oleskeluoikeuden myöntämistä voidaan harkita vain silloin, kun kolmannen maan kansalainen, joka on unionin kansalaisen perheenjäsen, ei täytä edellytyksiä, jotka on muiden säännösten perusteella ja erityisesti perheenyhdistämiseen sovellettavan kansallisen lainsäädännön nojalla asetettu oleskeluoikeuden saamiselle siinä jäsenvaltiossa, jonka kansalainen kyseessä oleva unionin kansalainen on.

42

Sen jälkeen kun on todettu, että kolmannen maan kansalaiselle, joka on unionin kansalaisen perheenjäsen, ei voida myöntää oleskeluoikeutta kansallisen oikeuden tai johdetun unionin oikeuden nojalla, siitä seikasta, että kyseisen kansalaisen ja kyseisen unionin kansalaisen välillä on sellainen riippuvuussuhde, että se johtaisi siihen, että kyseinen unionin kansalainen joutuisi poistumaan koko unionin alueelta, jos hänen perheenjäsenensä, joka on kolmannen maan kansalainen, palautetaan unionin alueen ulkopuolelle, on kuitenkin seurauksena, että SEUT 20 artiklassa velvoitetaan lähtökohtaisesti asianomainen jäsenvaltio myöntämään viimeksi mainitulle henkilölle johdettu oleskeluoikeus.

43

On kuitenkin vielä todettava kolmanneksi, että unionin tuomioistuin on jo myöntänyt, että SEUT 20 artiklaan perustuva johdettu oleskeluoikeus ei ole ehdoton, koska jäsenvaltiot voivat tietyissä erityistilanteissa kieltäytyä myöntämästä sitä.

44

Unionin tuomioistuin on siten jo katsonut, ettei kyseinen SEUT 20 artikla vaikuta jäsenvaltioiden mahdollisuuteen vedota mainittuun johdettuun oleskeluoikeuteen kohdistuvaan poikkeukseen, joka liittyy muun muassa yleisen järjestyksen ylläpitämiseen ja yleisen turvallisuuden turvaamiseen (tuomio 13.9.2016, CS, C‑304/14, EU:C:2016:674, 36 kohta ja tuomio 13.9.2016, Rendón Marín, C‑165/14, EU:C:2016:675, 81 kohta).

45

Se, että unionin kansalaisen perheenjäseneltä, joka on kolmannen maan kansalainen, evätään oleskeluoikeus sillä perusteella, että on olemassa todellinen, välitön ja riittävän vakava uhka yleiselle järjestykselle tai yleiselle turvallisuudelle, kun otetaan huomioon muun muassa kyseisen kolmannen maan kansalaisen tekemät rikokset, olisi näin ollen unionin oikeuden mukaista, vaikka se johtaisi siihen, että unionin kansalainen, joka on hänen perheenjäsenensä, joutuu lähtemään unionin alueelta (tuomio 8.5.2018, K.A. ym. (Perheenyhdistäminen Belgiassa), C‑82/16, EU:C:2018:308, 92 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

46

Näin ollen on tutkittava, sallitaanko SEUT 20 artiklassa samalla tavalla se, että jäsenvaltiot ottavat käyttöön kyseisessä artiklassa vahvistettuun johdettuun oleskeluoikeuteen kohdistuvan poikkeuksen, joka liittyy unionin kansalaisen riittäviä varoja koskevaan vaatimukseen.

47

Tältä osin on korostettava, että arvioitaessa SEUT 20 artiklasta johdettuun oleskeluoikeuteen kohdistuvaa poikkeusta on otettava huomioon muun muassa Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artiklassa vahvistettu yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamista koskeva oikeus (tuomio 13.9.2016, CS, C‑304/14, EU:C:2016:674, 36 kohta ja tuomio 13.9.2016, Rendón Marín, C‑165/14, EU:C:2016:675, 81 kohta) sekä yleisemmin suhteellisuusperiaate unionin yleisenä oikeusperiaatteena.

48

Se, että kolmannen maan kansalaiselta, joka on unionin kansalaisen perheenjäsen, evättäisiin johdettu oleskeluoikeus sen jäsenvaltion alueella, jonka kansalainen unionin kansalainen on, pelkästään sillä perusteella, että kyseisellä unionin kansalaisella ei ole riittäviä varoja, vaikka tämän unionin kansalaisen ja mainitun kolmannen maan kansalaisen välillä on tämän tuomion 39 kohdassa kuvatun kaltainen riippuvuussuhde, merkitsisi sitä, ettei kyseinen unionin kansalainen tosiasiallisesti voi käyttää pääosaa asemaansa perustuvista oikeuksista, mikä olisi epäsuhteessa tällä varoja koskevalla vaatimuksella tavoiteltuun päämäärään, joka on asianomaisen jäsenvaltion julkisen talouden suojelu. Tällainen puhtaasti taloudellinen tavoite nimittäin eroaa perustavanlaatuisesti tavoitteesta, jolla pyritään yleisen järjestyksen ylläpitämiseen ja yleisen turvallisuuden turvaamiseen, eikä sillä voida perustella näin vakavia rajoituksia unionin kansalaisen asemasta johtuvien oikeuksien pääosan tosiasialliselle käyttämiselle.

49

Tästä seuraa, että kun unionin kansalaisen ja hänen perheenjäsenensä, joka on kolmannen maan kansalainen, välillä on tämän tuomion 39 kohdassa tarkoitettu riippuvuussuhde, SEUT 20 artikla on esteenä sille, että jäsenvaltio säätää johdettuun oleskeluoikeuteen, joka kyseisessä artiklassa myönnetään kyseiselle kolmannen maan kansalaiselle, kohdistuvasta poikkeuksesta pelkästään sillä perusteella, että kyseisellä unionin kansalaisella ei ole riittäviä varoja.

50

Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 66 kohdassa pääasiallisesti todennut, unionin kansalaiselle asetettu velvollisuus, jonka mukaan hänellä on oltava riittävät varat itseään ja perheenjäsentään varten, joka on kolmannen maan kansalainen, on näin ollen omiaan vaarantamaan SEUT 20 artiklan tehokkaan vaikutuksen, jos se johtaa siihen, että kyseisen kolmannen maan kansalaisen on lähdettävä koko unionin alueelta, ja siihen, että kolmannen maan kansalaisen ja unionin kansalaisen välillä olemassa olevan riippuvuussuhteen vuoksi unionin kansalaisen olisi tosiasiallisesti pakko seurata tätä kolmannen maan kansalaista siten, että myös unionin kansalainen joutuu lähtemään unionin alueelta.

51

Siltä osin kuin neljänneksi on kyse menettelysäännöistä, joiden mukaan kolmannen maan kansalainen voi perheenyhdistämistä varten tehdyn oleskelulupahakemuksen yhteydessä vedota SEUT 20 artiklaan perustuvaan johdettuun oikeuteen, unionin tuomioistuin on katsonut, että vaikka jäsenvaltioiden tehtävänä on vahvistaa johdetun oleskeluoikeuden, joka kolmannen maan kansalaisella on SEUT 20 artiklan nojalla katsottava olevan tämän tuomion 39 kohdassa tarkoitetuissa hyvin erityisissä tilanteissa, täytäntöönpanoa koskevat yksityiskohtaiset säännöt, nämä menettelysäännöt eivät kuitenkaan saa vaarantaa SEUT 20 artiklan tehokasta vaikutusta (tuomio 8.5.2018, K.A. ym. (Perheenyhdistäminen Belgiassa), C‑82/16, EU:C:2018:308, 54 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

52

Vaikka kansallisilla viranomaisilla ei ole velvollisuutta tutkia järjestelmällisesti ja omasta aloitteestaan SEUT 20 artiklassa tarkoitetun riippuvuussuhteen olemassaoloa, koska asianomaisen henkilön on esitettävä seikat, joiden perusteella voidaan arvioida, täyttyvätkö SEUT 20 artiklan soveltamisedellytykset, kyseisen artiklan tehokas vaikutus vaarantuisi kuitenkin, jos kolmannen maan kansalaista tai unionin kansalaista, joka on hänen perheenjäsenensä, estettäisiin vetoamasta seikkoihin, joiden perusteella voidaan arvioida, onko heidän välillään olemassa SEUT 20 artiklassa tarkoitettu riippuvuussuhde (ks. analogisesti tuomio 10.5.2017, Chavez-Vilchez ym., C‑133/15, EU:C:2017:354, 75 ja 76 kohta).

53

Näin ollen silloin, kun kolmannen maan kansalainen tekee toimivaltaiselle kansalliselle viranomaiselle hakemuksen oleskeluoikeuden myöntämisestä perheenyhdistämistä varten unionin kansalaisen kanssa, joka on asianomaisen jäsenvaltion kansalainen, kyseinen viranomainen ei voi hylätä automaattisesti tätä hakemusta pelkästään sillä perusteella, että kyseisellä unionin kansalaisella ei ole riittäviä varoja. Kyseisen viranomaisen tehtävänä on päinvastoin arvioida niiden seikkojen perusteella, jotka asianomaisen kolmannen maan kansalaisen ja unionin kansalaisen on voitava vapaasti esittää tälle viranomaiselle, ja suorittamalla mahdollisesti tarvittavat tutkimukset, onko näiden kahden henkilön välillä tämän tuomion 39 kohdassa kuvatun kaltainen riippuvuussuhde siten, että kyseiselle kolmannen maan kansalaiselle on lähtökohtaisesti myönnettävä johdettu oleskeluoikeus SEUT 20 artiklan nojalla (ks. vastaavasti tuomio 10.5.2017, Chavez-Vilchez ym., C‑133/15, EU:C:2017:354, 75–77 kohta).

54

Toiseen kysymykseen on edellä esitetyn perusteella vastattava, että SEUT 20 artiklaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että jäsenvaltio hylkää unionin kansalaisen, joka on tämän jäsenvaltion kansalainen ja joka ei ole milloinkaan käyttänyt liikkumisvapauttaan, puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, tekemän perheenyhdistämistä koskevan hakemuksen pelkästään sillä perusteella, että unionin kansalaisella ei ole itseään ja puolisoaan varten riittäviä varoja niin, etteivät he muodostu rasitteeksi kansalliselle sosiaalihuoltojärjestelmälle, vaikka ei ole tutkittu, onko kyseisen unionin kansalaisen ja hänen puolisonsa välillä sellainen riippuvuussuhde, että jos hänen puolisolleen ei myönnetä johdettua oleskeluoikeutta, kyseisen unionin kansalaisen on pakko poistua koko unionin alueelta, jolloin hänen on mahdotonta tosiasiallisesti käyttää pääosaa asemaansa perustuvista oikeuksista.

55

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään lähinnä, onko SEUT 20 artiklaa tulkittava siten, että sellainen riippuvuussuhde, joka voi oikeuttaa johdetun oleskeluoikeuden myöntämisen kyseisen artiklan nojalla, on olemassa pelkästään sillä perusteella, että jäsenvaltion kansalainen, joka on täysi-ikäinen ja joka ei ole milloinkaan käyttänyt liikkumisvapauttaan, ja hänen aviopuolisonsa, joka on täysi-ikäinen kolmannen maan kansalainen, ovat velvolliset asumaan yhdessä sen jäsenvaltion oikeuden mukaisten avioliitosta johtuvien velvollisuuksien nojalla, jonka kansalainen unionin kansalainen on.

56

Ensimmäiseksi on muistutettava, että alaikäisistä poiketen ja varsinkin, jos alaikäiset lapset ovat pieniä lapsia, aikuinen voi lähtökohtaisesti elää omaa elämäänsä perheenjäsenistään riippumatta. Tästä seuraa, että kahden sellaisen aikuisen välillä, jotka ovat saman perheen jäseniä, on mahdollista katsoa olevan riippuvuussuhde, joka voi luoda johdetun oleskeluoikeuden SEUT 20 artiklan nojalla, vain sellaisissa poikkeustapauksissa, joissa asianomaista henkilöä ei kaikkien merkityksellisten olosuhteiden perusteella voitaisi millään tavalla erottaa hänen siitä perheenjäsenestään, josta hän on riippuvainen (ks. vastaavasti tuomio 8.5.2018, K.A. ym. (Perheenyhdistäminen Belgiassa), C‑82/16, EU:C:2018:308, 65 kohta).

57

Toiseksi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee myös, että pelkästään sen perusteella, että jäsenvaltion kansalaiselle voi taloudellisista syistä tai perheen yhtenäisyyden säilyttämiseen unionin alueella liittyvistä syistä olla suotavaa, että hänen perheenjäsenensä, jotka eivät ole jäsenvaltion kansalaisia, voivat oleskella hänen kanssaan unionin alueella, ei sinänsä voida katsoa, että unionin kansalaisen olisi pakko lähteä unionin alueelta, jos tällaista oikeutta ei myönnetä (tuomio 8.5.2018, K.A. ym. (Perheenyhdistäminen Belgiassa), C‑82/16, EU:C:2018:308, 74 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

58

Unionin kansalaisen ja hänen perheenjäsenensä, joka on kolmannen maan kansalainen, välisen – biologisen tai oikeudellisen – perhesiteen olemassaolo ei siis voi riittää oikeuttamaan sitä, että mainitulla perheenjäsenellä katsotaan SEUT 20 artiklan nojalla olevan johdettu oikeus oleskella sen jäsenvaltion alueella, jonka kansalainen unionin kansalainen on (ks. vastaavasti tuomio 8.5.2018, K.A. ym. (Perheenyhdistäminen Belgiassa), C‑82/16, EU:C:2018:308, 75 kohta).

59

Kolmanneksi unionin tuomioistuin on myös todennut, että ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn, Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun yleissopimuksen pöytäkirjan N:o 4 3 artiklassa vahvistettu kansainvälisen oikeuden periaate, jota unionin oikeuden ei voida katsoa syrjäyttävän jäsenvaltioiden välisissä suhteissa, on esteenä sille, että jäsenvaltio millä tahansa perusteella epää omilta kansalaisiltaan oikeuden saapua alueelleen ja oleskella siellä.

60

Koska jäsenvaltion kansalaisille on näin myönnetty ehdoton oleskeluoikeus kyseisen jäsenvaltion alueella (tuomio 14.11.2017, Lounes, C‑165/16, EU:C:2017:862, 37 kohta), jäsenvaltio ei voi laillisesti vaatia kansalaistaan poistumaan alueeltaan esimerkiksi noudattaakseen avioliitostaan johtuvia velvoitteita loukkaamatta tämän tuomion edellisessä kohdassa mainittua kansainvälisen oikeuden periaatetta.

61

Näin ollen on niin, että vaikka oletettaisiin ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen Espanjan oikeudesta esittämien toteamusten mukaisesti, että avioliittoa koskevissa jäsenvaltion säännöissä velvoitetaan tämän jäsenvaltion kansalainen ja hänen aviopuolisonsa elämään yhdessä, tällainen velvollisuus ei kuitenkaan voisi koskaan oikeudellisesti pakottaa kyseistä kansalaista poistumaan unionin alueelta, vaikka hänen puolisonsa, joka on kolmannen maan kansalainen, ei saisi oleskelulupaa mainitun jäsenvaltion alueella. Edellä esitetyn perusteella tällainen aviopuolisoille asetettu yhdessä asumista koskeva lakisääteinen velvollisuus ei yksinään riitä osoittamaan, että heidän välillään olisi sellainen riippuvuussuhde, että tämä unionin kansalainen joutuisi siinä tapauksessa, että hänen puolisonsa palautetaan unionin alueen ulkopuolelle, tulemaan hänen mukanaan ja näin ollen myös poistumaan unionin alueelta.

62

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee joka tapauksessa, että puolisoille asetettu Espanjan oikeudesta johtuva velvollisuus asua yhdessä ei ole täytäntöönpanokelpoinen tuomioistuinteitse.

63

Ensimmäiseen kysymykseen on edellä esitetyn perusteella vastattava, että SEUT 20 artiklaa on tulkittava siten, että sellaista riippuvuussuhdetta, joka voi oikeuttaa johdetun oleskeluoikeuden myöntämisen kyseisen artiklan nojalla, ei ole olemassa pelkästään sillä perusteella, että jäsenvaltion kansalainen, joka on täysi-ikäinen ja joka ei ole milloinkaan käyttänyt liikkumisvapauttaan, ja hänen aviopuolisonsa, joka on täysi-ikäinen kolmannen maan kansalainen, ovat velvolliset asumaan yhdessä sen jäsenvaltion oikeuden mukaisten avioliitosta johtuvien velvollisuuksien nojalla, jonka kansalainen unionin kansalainen on.

64

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (viides jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: