11.9.2017   

FI

Euroopan unionin virallinen lehti

C 300/26

1)

Onko direktiiviä 93/13 (1), luettuna yhdessä direktiivin 2005/29 (2) ja perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa, tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään, kuten siviiliprosessilain 1/2000 35§:ssä, että viranomaiset, joiden tehtävänä on käsitellä asiat, joissa ratkaistaan palkkioita koskevat vaatimukset (maksamattomien palkkioiden perimistä koskeva menettely), eivät voi tutkia omasta aloitteestaan ennen täytäntöönpanoperusteen vahvistamista, onko asianajajan ja kuluttajan välillä tehdyssä sopimuksessa kohtuuttomia sopimusehtoja tai onko toteutettu sopimattomia kaupallisia menettelyjä?

2)

Ovatko oikeusavustajiksi nimetyt asianajajat direktiivin 93/13 2 artiklan c alakohdassa ja direktiivin 2005/29 2 artiklan b alakohdassa tarkoitettuja ”elinkeinonharjoittajia”? Sovelletaanko direktiivin 2005/29 6 artiklan 1 kohdan d alakohtaa ja 7 artiklan 2 kohtaa tilanteisiin, joissa elinkeinonharjoittajan palkkioita säännellään oikeussäännöllä?

3)

Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi, onko direktiiviä 2005/29 tulkittava siten, että se on esteenä lain 1/1996 36 §:ään sisältyvän kaltaiselle sääntelylle, jonka mukaan laissa vahvistetun palkkiojärjestelmän soveltaminen on pakollista siitä huolimatta, että elinkeinonharjoittaja on jättänyt mainitsematta seikkoja tai menetellyt harhaanjohtavasti palvelujensa hinnan vahvistamisen osalta?

4)

Onko SEUT 101 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä lain 1/1996 36 §:ssä vahvistetun kaltaiselle sääntelylle, jonka mukaan oikeusapujärjestelmässä palveluja tarjoavien asianajajien korvauksiin sovelletaan tilanteessa, jossa vaatimus hyväksytään, näiden ennalta hyväksymää palkkiotaksaa, josta jäsenvaltion viranomaiset eivät voi poiketa?

5)

Täyttääkö tämä sääntely direktiivin 2006/123/EY (3) 15 artiklan 3 kohdassa tarkoitetut välttämättömyyden ja oikeasuhteisuuden vaatimukset?

6)

Onko Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä lain 1/1996 36 §:n kaltaiselle sääntelylle, jonka mukaan tilanteessa, jossa esitetty vaatimus hyväksytään mutta kuluvastuun kohdentumisesta ei ole määrätty, oikeusapuun oikeutettu on velvollinen maksamaan asianajajalle ammattikunnan hyväksymän palkkiotaksan mukaiset palkkiot, joiden suuruus on yli 50 prosenttia sosiaaliturvaetuuden vuotuisesta määrästä?