1.

Tämä asia koskee Roomassa 19.6.1980 allekirjoittamista varten avatun sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehdyn yleissopimuksen (jäljempänä Rooman yleissopimus) ( 2 ) 3 artiklan ja 7 artiklan 2 kohdan tulkintaa, luettuna yhdessä jäsenvaltioiden itsenäisiä kauppaedustajia koskevan lainsäädännön yhteensovittamisesta 18.12.1986 annetun neuvoston direktiivin 86/653/ETY ( 3 ) kanssa.

2.

Hof van Cassatien käsiteltävässä asiassa esittämä ennakkoratkaisupyyntö liittyy asiaan, jossa asianosaisina ovat Belgian oikeuden mukaan perustettu yhtiö United Antwerp Maritime Agencies (Unamar) NV (jäljempänä Unamar) sekä Bulgarian oikeuden mukaan perustettu yhtiö Navigation Maritime Bulgare (jäljempänä NMB) ja joka koskee sellaisten eri hyvitysten maksamista, joihin väitetään olevan oikeus sen johdosta, että NMB oli päättänyt näitä kahta yhtiötä päättämiseen asti yhdistäneen kauppaedustussopimuksen. Tästä seuranneessa oikeudenkäynnissä nousi esiin erityisesti kysymys belgialaisen tuomioistuimen mahdollisuudesta soveltaa sopimukseen tuomioistuimen lain pakottavia säännöksiä huolimatta välityslausekkeesta, jossa mainittiin Sofiassa (Bulgaria) sijaitseva kauppa- ja teollisuuskamari ja nimenomaisesti määrättiin, että sopimukseen sovelletaan Bulgarian oikeutta.

3.

Unionin tuomioistuinta pyydetään täsmentämään erityisesti, missä olosuhteissa kansallinen tuomioistuin voi Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdan mukaisesti jättää soveltamatta tietyn jäsenvaltion lain, jota sovelletaan sopimuksen sopimuspuolten tekemän valinnan perusteella (lex contractus), asianomaisia säännöksiä ja soveltaa sen sijaan tuomioistuimen lain pakottavia säännöksiä. Unionin tuomioistuinta pyydetään tarkemmin sanoen antamaan ohjeita sen määrittämiseksi, voidaanko Euroopan unionin jäsenvaltion lailla, jolla unionin direktiivi on asianmukaisesti pantu täytäntöön kansallisessa oikeudessa mutta jolla ylitetään direktiivissä annettu suoja, määrätä tämän laajemman suojan soveltamista siinä tapauksessa, että lex contractus on sellaisen toisen unionin jäsenvaltion oikeus, jolla on niin ikään pantu kyseinen direktiivi asianmukaisesti täytäntöön.

4.

Rooman yleissopimuksen 3 artiklassa, jonka otsikkona on ”Valinnanvapaus”, määrätään seuraavaa:

”1.   Sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, josta osapuolet ovat sopineet (lakiviittaus). Lakiviittauksen on oltava nimenomainen tai sen on käytävä selvästi ilmi sopimusehdoista tai tapaukseen liittyvistä olosuhteista. Osapuolet voivat määrätä valitsemansa lain sovellettavaksi koko sopimukseen tai vain osaan siitä.

– –”

5.

Mainitun yleissopimuksen 7 artiklan, jonka otsikkona on ”Kansainvälisesti pakottavat säännökset”, 2 kohdassa määrätään, että ”tämän yleissopimuksen määräykset eivät estä soveltamasta sellaisia tuomioistuinvaltion lain säännöksiä, joita on sovellettava sopimukseen muutoin sovellettavasta laista riippumatta.”

6.

Direktiivin 86/653 johdanto-osan toisen perustelukappaleen mukaan direktiiviä annettaessa on otettu huomioon, että ”kaupallista edustusta koskevien kansallisten säännösten erot vaikuttavat oleellisesti kilpailun edellytyksiin ja kyseisen toiminnan harjoittamiseen yhteisössä ja ovat haitallisia sekä kauppaedustajan oikeussuojalle suhteessa tämän päämieheen että kaupallisten sopimusten varmuudelle – –”.

7.

Saman direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä ’kauppaedustajalla’ tarkoitetaan itsenäistä välittäjää, jolla on pysyvä valtuutus neuvotella tavaroiden myynnistä ja ostosta toisen henkilön puolesta, jäljempänä ’päämies’, tai neuvotella ja tehdä sopimuksia tällaisista liiketoimista päämiehen nimissä ja lukuun.”

8.

Saman direktiivin 17 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että kauppaedustajalle suoritetaan edustussopimuksen lakattua 2 kohdassa tarkoitettu hyvitys tai 3 kohdassa tarkoitettu korvaus.”

9.

Kauppasopimuksesta 13.4.1995 annetun Belgian lain ( 4 ) (jäljempänä vuoden 1995 laki) 1 §:ssä säädetään muun muassa seuraavaa: ”Kauppaedustussopimus on sopimus, jolla toinen sopijapuoli, päämies, antaa toiselle sopijapuolelle, kauppaedustajalle, korvausta vastaan pysyvän valtuutuksen neuvotella liiketoimista ja mahdollisesti tehdä sopimuksia niistä päämiehen nimissä ja lukuun ilman, että kauppaedustaja toimii päämiehen alaisuudessa.”

10.

Vuoden 1995 lain 18 §:n 1 ja 3 momentissa säädetään seuraavaa:

”1.   Jos kauppaedustussopimus on tehty toistaiseksi tai määräajaksi siten, että se on mahdollista irtisanoa ennen määräajan päättymistä, kummallakin sopijapuolella on oikeus päättää sopimus irtisanomisaikaa noudattaen.

– –

3.   Sopijapuolen, joka purkaa sopimuksen vetoamatta johonkin 19 §:n ensimmäisessä kohdassa lueteltuun syyhyn tai noudattamatta 1 momentin toisessa kohdassa säädettyä irtisanomisaikaa, on suoritettava toiselle sopijapuolelle hyvitys, jonka määrä vastaa irtisanomisajalta tai irtisanomisajan vielä jäljellä olevalta osalta tavanomaisesti maksettavaa palkkiota.”

11.

Vuoden 1995 lain 20 §:ssä säädetään seuraava:

”Sopimuksen lakkaamisen jälkeen kauppaedustajalla on oikeus goodwill-hyvitykseen silloin, kun hän on hankkinut päämiehelle uusia asiakkaita tai merkittävästi laajentanut liikesuhteita aikaisempien asiakkaiden kanssa ja tästä koituu päämiehelle jatkuvasti merkittävää etua.”

12.

Vuoden 1995 lain 21 §:ssä säädetään seuraava:

”Siltä osin kuin kauppaedustajalla on oikeus 20 §:ssä säädettyyn goodwill-hyvitykseen, eikä hyvitys kokonaan kata tosiasiallisesti aiheutuneita vahinkoja, kauppaedustaja voi saada goodwill-hyvityksen lisäksi vahingonkorvausta määrän, joka vastaa tosiasiallisesti aiheutuneen vahingon määrän ja kyseisen hyvityksen välistä erotusta, edellyttäen, että hän näyttää toteen aiheutuneeksi väitetyn vahingon tosiasiallisen suuruuden.”

13.

Vuoden 1995 lain 27 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Jollei Belgian tekemien kansainvälisten sopimusten soveltamisesta muuta johdu, kaikki kauppaedustajan, jonka pääasiallinen toimipaikka on Belgiassa, toimet ovat Belgian lain alaisia ja ne kuuluvat Belgian tuomioistuinten toimivaltaan.”

14.

Unamar ja NMB tekivät vuonna 2005 kauppaedustussopimuksen NMB:lle kuuluvilla konteilla toteutettavan merilinjaliikennepalvelun hyödyntämisestä. Sopimuksessa määrättiin, että siihen sovelletaan Bulgarian oikeutta ja että kaikki sopimuksesta aiheutuvat erimielisyydet ratkaistaan Sofiassa sijaitsevan kauppa- ja teollisuuskamarin yhteyteen perustetussa välimieslautakunnassa.

15.

Edustussopimusta jatkettiin viimeisen kerran 22.12.2008 tehdyllä sopimuksella 31.3.2009 asti. Unamar katsoi tällöin, että kauppaedustussopimus oli päätetty lainvastaisesti, ja nosti 25.2.2009 rechtbank van koophandel te Antwerpenissa kanteen, jossa se vaati vuoden 1995 laissa säädettyjen eri hyvitysten maksamista.

16.

NMB nosti omasta puolestaan 13.3.2009 Unamaria vastaan rechtbank van koophandel te Antwerpenissä kanteen, jossa se vaati tältä 327207, 87 euroa maksamattomista rahtimaksuista.

17.

Yhdistettyään nämä kaksi asiaa rechtbank van koophandel te Antwerpen totesi 12.5.2009 antamassaan tuomiossa, että NMB:n esittämä väite toimivallan puuttumisesta välityslausekkeen takia oli perusteeton. Mainittu tuomioistuin totesi lähinnä ensiksi, että vuoden 1995 lain 27 § on välittömästi sovellettava yksipuolinen liittymäsääntö, jonka vuoksi ulkomaalaisen lain valinta oli tehoton; toiseksi, että kyseistä lakia on sovellettava, vaikkei se kuulu Belgian kansainvälisesti pakottaviin ordre public -säännöksiin; kolmanneksi, ettei kaikissa tämän lain soveltamisalaan kuuluvissa erimielisyyksissä voida siten turvautua välimiesmenettelyyn, ellei edustussopimuksessa ole määrätty sovellettavaksi Belgian oikeutta tai sitä vastaavaa ulkomaista oikeutta, sekä viimeiseksi, että NMB:n toimivallan puuttumisesta esittämät väitteet olivat oikeudellisesti perusteettomia, koska riidanalaiseen sopimukseen sovellettiin Bulgarian oikeutta, eikä vaikuttanut siltä, että direktiivin 86/653/ETY sisältämät oikeussäännöt pätisivät tuon oikeuden mukaan myös kauppaedustajiin, jotka ovat tehneet palvelujen tarjoamisesta sopimuksia.

18.

NMB valitti tästä tuomiosta 24.6.2009 hof van beroep te Antwerpeniin. Tämä tuomioistuin velvoitti 23.12.2010 antamallaan tuomiolla Unamarin maksamaan rahtimaksujen loppumaksuna 77207,87 euroa viivästyskorkoineen ja kulut. Hof van beroep te Antwerpen totesi lisäksi NMB:n toimivallan puuttumisesta esittämän väitteen perustelluksi ja katsoi, ettei sillä ollut toimivaltaa ratkaista Unamarin esittämää vaatimusta hyvitysten maksamisesta. Tämän tuomioistuimen mukaan vuoden 1995 laki ei ollut ordre public ‑tyyppinen eikä kuulunut myöskään Belgian kansainvälisesti pakottaviin ordre public -säännöksiin. Sama tuomioistuin katsoi lisäksi, että Rooman yleissopimuksen 7 artiklan mukaan mainitun lain pakottavat erityissäännökset eivät saa johtaa minkäänlaisiin jatkotoimenpiteisiin. Sen mukaan osapuolten valitsema Bulgarian oikeus antoi myös Unamarille NMB:n laivameklarina direktiivissä 86/653 säädetyn vähimmäissuojan. Näin ollen osapuolten tahdon autonomian on mentävä jonkin muun unionin jäsenvaltion, tässä tapauksessa Belgian kuningaskunnan, oikeuden edelle.

19.

Unamar teki 27.5.2011 kassaatiovalituksen tästä tuomiosta Hof van Cassatieen, joka on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko – – silloin, kun pääasiassa kyseessä olevat [vuoden 1995 lain] 18, 20 ja 21 § katsotaan Belgian oikeuden mukaan Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuiksi kansainvälisesti pakottaviksi säännöksiksi, [tämän yleissopimuksen] 3 artiklaa ja 7 artiklan 2 kohtaa, kun niitä mahdollisesti luetaan yhdessä direktiivin [86/653] kanssa, tulkittava siten, että niiden mukaan on sallittua, että tuomioistuinvaltion kansainvälisesti pakottavia säännöksiä, joissa annetaan direktiivissä [86/653] säädettyä vähimmäissuojaa laajempi suoja, sovelletaan sopimukseen silloinkin, kun käy ilmi, että sopimukseen sovellettava oikeus on Euroopan unionin sellaisen toisen jäsenvaltion oikeus, jossa on myös pantu täytäntöön direktiivissä 86/653 säädetty vähimmäissuoja?”

20.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet NMB, Belgian hallitus ja Euroopan komissio. Suullisen käsittelyn pitämiseksi ei ole esitetty yhtään vaatimusta.

21.

Ennen ennakkoratkaisukysymyksen aineellista tarkastelua haluan tehdä muutamia täsmennyksiä, jotka ovat mielestäni tarpeellisia keskustelun kohteen tarkentamiseksi sekä tämän ennakkoratkaisupyynnön laajuuteen mahdollisesti liittyvän epävarmuuden poistamiseksi.

22.

Toteaisinkin, että vaikka pääasiassa puitiin sopimukseen sovellettavan lain lisäksi myös siitä, olivatko belgialaiset tuomioistuimet tosiasiallisesti toimivaltaisia ratkaisemaan Unamarin ja NMB:n välisen oikeusriidan, unionin tuomioistuimen ratkaistavaksi on saatettu ainoastaan kysymys Rooman yleissopimuksen mukaan sovellettavan lain määräytymisestä. Kysymyksen kohteen tällainen rajaaminen, ( 5 ) niin yllättävältä kuin se saattaakin ensi näkemältä vaikuttaa, ei kuitenkaan tee tästä ennakkoratkaisukysymyksestä merkityksetöntä, ( 6 ) koska pääasian ydinkysymyksenä on problematiikka, joka koskee Unamarin ja NMB:n välillä tehtyyn kauppaedustussopimukseen Rooman yleissopimuksen nojalla sovellettavan lain määräytymistä.

23.

Käsiteltävässä asiassa kysymys sovellettavasta laista sekä sen välityslausekkeen pätevyydestä, jossa sopimuksesta aiheutuvat erimielisyydet määrättiin Sofiassa sijaitsevan kauppa- ja teollisuuskamarin ratkaistaviksi, liittyvät läheisesti toisiinsa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin onkin viitannut ulkomaisten välitystuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta New Yorkissa 10.6.1958 allekirjoitettuun yleissopimukseen, ( 7 ) jonka II artiklan 3 kappaleessa määrätään, että ”kun sopimusvaltion tuomioistuimessa on pantu vireille asia, josta asianosaiset ovat tehneet tässä artiklassa tarkoitetun sopimuksen, tuomioistuimen tulee toisen asianosaisen pyynnöstä osoittaa asianosaiset turvautumaan välitysmenettelyyn, jollei se katso mainittua sopimusta mitättömäksi, vaikutusta vailla olevaksi tai mahdottomaksi täyttää”. ( 8 ) Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on päätellyt tästä, että ulkomaisen lain mukaan pätevän välityslausekkeen soveltamatta jättämisestä voidaan päättää tuomioistuimen lain sellaisen oikeussäännön perusteella, josta voidaan päätellä, ettei oikeusriitaa voida ratkaista välimiesmenettelyssä. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää kuitenkin, että vuoden 1995 lain syntyhistoriasta ilmenee, että mainitun lain 18, 20 ja 21 §:ää on pidettävä pakottavina oikeussääntöinä. Tämän tuomioistuimen päättelystä käy siis ilmi, että sopimukseen sovellettavan lain määräytyminen liittyy läheisesti tuomioistuimen mahdollisuuteen jättää soveltamatta välityslauseketta, jolloin se voi perustella toimivaltaisuutensa.

24.

Unionin tuomioistuinta pyydetään lähinnä määrittämään, voidaanko unionin jäsenvaltion lailla, jolla unionin direktiivi pannaan täytäntöön kansallisessa oikeudessa ja jolla samalla annetaan mahdollisuus taata direktiivissä säädettyä suojaa laajempi suoja, vaatia tätä laajempaa suojaa Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdan mukaisesti myös silloin, kun lex contractus on sellaisen toisen unionin jäsenvaltion oikeus, jolla on niin ikään pantu kyseinen direktiivi asianmukaisesti täytäntöön.

25.

Unionin tuomioistuimelle käsiteltävässä asiassa toimitetuista tiedoista ilmenee, että Belgian kuningaskunta ja Bulgarian tasavalta ovat molemmat panneet direktiivin 86/653 asianmukaisesti täytäntöön. Toisin kuin mitä on todettu vuoden 1995 laista, Bulgariassa toteutettujen täytäntöönpanotoimenpiteiden sisällöstä on annettu hyvin niukasti tietoja. ( 9 ) Muut osapuolet ovat kuitenkin käsittääkseni yhtä mieltä siitä, että Belgian lainsäädännössä annettu suoja ylittää direktiivissä 86/653 säädetyn suojan, koska sen soveltamisala on laajempi ja koska siinä säädetään lisäksi, että sopimuksen lakatessa kauppaedustajalla on oikeus saada kumulatiivisesti hyvitystä ja korvausta vahingosta.

26.

Näin ollen on täsmennettävä, missä olosuhteissa Bulgarian lain, joka on lex contractus, säännökset voidaan pääasian puitteissa syrjäyttää vuoden 1995 lain pakottavien säännösten hyväksi.

27.

Tämän mahdollistamiseksi minusta on aiheellista ensinnäkin tehdä joitakin täsmennyksiä Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan, kun sitä tarkastellaan sen perusteella, mitä unionin oikeuskäytännöstä on mielestäni otettava opiksi. Toiseksi tutkin, voiko unionin johdettuun oikeuteen perustuvalla jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen yhdenmukaistamisella olla vaikutusta tämän saman määräyksen täytäntöönpanoon ja missä laajuudessa.

28.

Aluksi on muistutettava, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa osapuolet ovat tehneet valintansa määrätyn lain soveltamisesta sopimukseen Rooman yleissopimuksen 3 artiklan 1 kohdassa määrätyin edellytyksin, on lähtökohtaisesti sovellettava kyseistä lakia samassa artiklassa määrätyn osapuolten tahdon autonomian periaatteen mukaisesti.

29.

Osapuolten tahdon autonomian periaatteen toteutumista saattaa kuitenkin Rooman yleissopimuksessa määrätyn sovellettavan lain määräytymistä koskevan mekanismin puitteissa vaikeuttaa kaksi tekijää: yhtäältä erityissääntöjen sisällyttäminen tiettyihin sopimuksiin (kuluttajasopimukset tai työsopimukset), joissa vaikuttaa tarpeelliselta suojella heikointa osapuolta – tämä on käsiteltävään asiaan liittymätön tekijä – ja toisaalta erityisjärjestelyjen vaikutus sekä kansainvälisessä yksityisoikeudessa että jäsenvaltioiden oikeudessa perinteisesti tunnustettujen periaatteiden nojalla. Näihin erityisjärjestelyihin kuuluu Rooman yleissopimuksen 7 artiklan otsikon mukaisten kansainvälisesti pakottavien säännösten vaikutus. ( 10 ) Tämä jälkimmäinen vaikutus ilmenee eri tavoin riippuen siitä, onko kyse tapaukseen läheisesti liittyvän ulkomaisen lain pakottavista säännöksistä (1 kohta) vai tuomioistuimen lakiin kuuluvista pakottavista säännöksistä (2 kohta), kuten käsiteltävässä asiassa.

30.

Tuomioistuimen lain kansainvälisesti pakottavista säännöksistä toteaisin, että vaikka Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdassa määrätään toiminnallisesti, että tuomioistuimen lain kansainvälisesti pakottavat säännökset menevät kaikkien muiden säännösten edelle, ( 11 ) kyseisessä kohdassa ei määritellä käsitteellisesti millään tavoin, miten kansainvälisesti pakottavat säännökset olisi ymmärrettävä. Mainitussa kohdassa vain tyydytään muita ehtoja asettamatta toteamaan, että sopimuksen määräykset eivät estä soveltamasta sellaisia lex forin säännöksiä, joita ”on sovellettava sopimukseen muutoin sovellettavasta laista riippumatta”. Giuliano Lagarden selvitys ( 12 ) ei tuo juuri lisävalaistusta asiaan.

31.

Näistä muutamista tiedoista ilmenee mielestäni, että kansainvälisessä yksityisoikeudessa yleisesti vahvistettujen periaatteiden mukaisesti kansallisilla viranomaisilla on laaja harkintavalta päättäessään, millä aloilla ja millä perusteella tuomioistuimen lain säännös on voitava luokitella pakottavaksi, millä voidaan perustella sopimuspuolten valitseman lain asianomaisten säännösten syrjäyttäminen. Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdassa suljetaan lähtökohtaisesti pois tuomioistuimen toimivalta, joka koskee tuomioistuimen kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamisen tarkoituksenmukaisuuden arviointia, kun sen käsiteltävänä oleva sopimus, vaikka siihen sovelletaan muuta lakia, kuuluu kansainvälisesti pakottavissa säännöksissä itsessään vahvistettuun soveltamisalaan. ( 13 )

32.

Tätä päätelmää ei horjuta määritelmä, jonka yhteisöjen tuomioistuin teki kansainvälisesti pakottavista säännöksistä yhdistetyissä asioissa Arblade ym. ( 14 ) tai asiassa Luxemburg vastaan komissio ( 15 ) antamassaan tuomiossa ja joka sisältyy lähes sellaisenaan Rooma I -asetuksen 9 artiklaan, jonka otsikkona on ”Kansainvälisesti pakottavat säännökset”, ( 16 ) ja on täsmennettävä, että tämä jälkimmäinen säännös vastaa asiasisällöltään Rooman yleissopimuksen 7 artiklaa.

33.

Muistutan, että yhteisöjen tuomioistuin totesi yhdistetyissä asioissa Arblade ym. antamassaan tuomiossa, että ilmauksella kansallisesti pakottavat säännöt on katsottava tarkoitettavan ”niitä kansallisia säännöksiä joiden noudattamista on pidetty olennaisen tärkeänä kyseisen jäsenvaltion poliittisen, sosiaalisen tai taloudellisen järjestelmän turvaamiseksi, minkä vuoksi niiden noudattamista voidaan vaatia kaikilta tämän jäsenvaltion alueella olevilta henkilöiltä tai kaikkien sen alueella sijaitsevien oikeussuhteiden osalta”. ( 17 ) Samansuuntaisesti totean, että kansainvälisesti pakottavien säännösten käsite, johon oli päädytty edellä mainituissa yhdistetyissä asioissa Arblade ym., on sisällytetty asiassa komissio vastaan Luxemburg juuri siihen yhteyteen, jossa tarkastellaan yleiseen järjestykseen perustuvaa poikkeusta poikkeuksena palvelujen tarjoamisen vapautta koskevasta perusperiaatteesta. ( 18 )

34.

Vaikka oletettaisiin, että yhteisöjen tuomioistuimen tarkoituksena oli luoda edellä mainituilla tuomioilla kansainvälisesti pakottavia säännöksiä koskeva itsenäinen eurooppalainen käsite, mitä näyttää mielestäni tukevan tältä osin mahdollisesti esiintyneestä epäröinnistä huolimatta ( 19 ) Rooma I -asetuksessa vastedes omaksuttu määritelmä kansainvälisesti pakottavista säännöksistä, on kuitenkin niin, että tietyn kansallisen säännöksen määrittäminen kansainvälisesti pakottavaksi säännökseksi on tehtävä tapauskohtaisesti niiden yleistä etua koskevien syiden perusteella, jotka ovat johtaneet kyseisen säännöksen antamiseen.

35.

Minusta on aiheellista tukeutua suurelta osin kansallisen lainsäätäjän pyrkimykseen tehdä kansallisista säännöksistä pakottavia: kyse on säännöistä, jotka valtio laatii tavoitteenaan turvata elintärkeinä pitämänsä edut, ilmoittaapa se tästä tavoitteesta tai ei. Jäsenvaltiot ovat toisin sanoen edelleen toimivaltaisia määrittämään käytännössä, milloin on kyse yleisistä eduista laajassa mielessä ymmärrettyinä ( 20 ), jolloin on perusteltua varmistaa tiettyjen oikeusnormien pakottavuus. Luokitellakseen jonkin kansallisen säännöksen kansainvälisesti pakottavaksi säännökseksi kansallisen tuomioistuimen on otettava huomioon sekä sen säädöksen sanamuoto että yleinen systematiikka, johon kansallinen säännös kuuluu. ( 21 )

36.

Kansallisten viranomaisten mahdollisuus syrjäyttää lex contractus lex forilla Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdan mukaisesti ei ole kuitenkaan rajoittamaton, kun otetaan huomioon unionin oikeuden ensisijaisuuden periaatteesta jäsenvaltioille aiheutuvat velvollisuudet.

37.

Minusta onkin välttämätöntä muistuttaa, että Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdan mukainen tuomioistuimen kansainvälisesti pakottaviin säännöksiin vetoaminen ei saa johtaa siihen, että jäsenvaltiot välttyisivät velvollisuudeltaan varmistaa perussopimuksen määräysten noudattaminen, sillä muuten loukattaisiin unionin oikeuden ensisijaisuutta ja haitattaisiin sen yhtenäistä soveltamista. ( 22 ) Kyseisillä säännöillä ei pidä etenkään luoda perusteetonta estettä perussopimuksista johtuville oikeuksille ja vapauksille.

38.

Kuten olen jo edellisessä osassa todennut, ellei unionin oikeuden ensisijaisuuden periaatteen noudattamisesta muuta johdu, kansallisilla viranomaisilla on laaja harkintavalta määrittäessään, millä perusteella ja millä aloilla ne haluavat tehdä tietyt säännökset pakottaviksi, jolloin voidaan perustella Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdan nojalla se, että tuomioistuinvaltion tuomioistuin voi soveltaa niitä sopimukseen muutoin sovellettavasta laista riippumatta.

39.

Esille nousee kuitenkin kysymys siitä, onko unionin direktiivin nojalla toteutettu lainsäädäntöjen yhdenmukaistaminen omiaan vaikuttamaan tuomioistuimen kansainvälisesti pakottavien säännösten tehokkuuteen muiden jäsenvaltioiden lakeihin nähden, kun on kyse mainitun direktiivin täytäntöön panemiseksi annetuista kansallisista lainsäädännöistä, kuten on käsiteltävässä asiassa.

40.

Vastaus, joka tähän kysymykseen on annettava, ei ole mielestäni välttämättä sama sen mukaan, onko kyse vähimmäistason vai tyhjentävästä yhdenmukaistamisesta.

41.

Jos direktiivin mukaisella kansallisten lainsäädäntöjen yhteensovittamisella toteutetaan vähimmäissuoja, jäsenvaltioilla on siten oikeus pitää voimassa tai antaa asiaa koskevia tiukempia säännöksiä. ( 23 ) Kansalliset viranomaiset voivat siten niille jätetyn harkintavallan ansiosta laajentaa sekä edellä mainitulla direktiivillä taatun suojan soveltamisalaa että tasoa suojellakseen elintärkeinä pitämiään etuja. Unionin direktiivin täytäntöön panemiseksi annettujen kansallisten lainsäädäntöjen välillä saattaa tällöin esiintyä merkittäviä eroja. Minusta ei pitäisi sulkea pois sitä, että kansallisia säännöksiä, joilla laajennetaan sekä direktiivillä taatun vähimmäissuojan soveltamisalaa että tasoa, voidaan pitää pakottavina, jolloin ne voivat Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdan nojalla syrjäyttää sopimuspuolten valitseman lain säännökset, vaikka tämä jälkimmäinen laki olisi direktiivin asianmukaisesti täytäntöön panneen jäsenvaltion laki. Muistutankin, että Rooman yleissopimus jättää a priori ja tietenkin ellei unionin oikeuden ensisijaisuuden periaatteen noudattamisesta muuta johdu, jäsenvaltioille laajan harkintavallan päättää, mitkä kunkin jäsenvaltion oman kansallisen oikeuden säännökset on luokiteltava pakottaviksi.

42.

Sitä vastoin jos direktiivillä toteutetaan kansallisten lainsäädäntöjen täydellinen yhdenmukaistaminen, tämän on johdettava sellaisten kansallisten lainsäädäntöjen antamiseen, joissa vahvistetaan identtiset tai vähinään toisiaan vastaavat suojan soveltamisala ja taso. Tällainen yhdenmukaistaminen merkitsee jo luonteensa puolesta sitä, että tuomioistuimen käsiteltäväksi saatettuja tilanteita on arvioitava yksinomaan unionin lainsäätäjän vahvistamien arviointiperusteiden valossa. ( 24 ) Tässä tapauksessa ei pitäisi hyväksyä, että yhden jäsenvaltion kansainvälisesti pakottavat säännökset voisivat syrjäyttää Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdan nojalla jonkin toisen jäsenvaltion lain säännökset.

43.

Kansainvälisessä yksityisoikeudessa tunnustettujen periaatteiden näkökulmasta voidaan toisaalta olettaa, että unionin direktiivistä johtuva tyhjentävä yhdenmukaistaminen pitää itse asiassa sisällään kansainvälisesti pakottavien säännösten suojelutarkoituksen. Kuten olen edellä jo korostanut, Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohtaan, luettuna yhdessä erityisesti edellä mainittujen yhdistettyjen asioiden Arblade ym. sekä Rooma I -asetuksen 9 artiklan 1 kohtaan sisällytetyn määritelmän kanssa, perustuva toimivaltaisten viranomaisten mahdollisuus soveltaa tuomioistuimen oikeussääntöjä riippuu pitkälti kansallisen lainsäätäjän tahdosta suojata tärkeinä pitämiään etuja. Tilanteessa, jossa kansallisilla lainsäädännöillä pannaan täytäntöön täydelliseen yhdenmukaistamiseen tähtäävä direktiivi, direktiivistä johtuva lainsäädäntöjen yhdenmukaistaminen tavallaan kattaa edut, joita pyritään suojelemaan. Lex contractusta ei siis lähtökohtaisesti pitäisi tällaisessa tilanteessa voida syrjäyttää tuomioistuimen lailla.

44.

Kuten jäljempänä esitän, direktiivillä 86/653 toteutetaan jäsenvaltioiden kansallisten lainsäädäntöjen vähimmäistason yhdenmukaistaminen, ( 25 ) jolla nimenomaan jätetään sen soveltamisalan ulkopuolelle palvelujen tarjoamisen alalla toimivat itsenäiset kauppaedustajat ja taataan kauppaedustajille vain vähimmäissuoja edustussopimuksen lakattua (a). Tästä seuraa, että jos mainitun direktiivin täytäntöön panemiseksi sen jäsenvaltion, jossa tuomioistuin sijaitsee, antamat kansalliset säännökset ylittävät tässä direktiivissä säädetyn suojan soveltamisalan ja vähimmäistason – tämä näyttää vastaavan pääasian tilannetta – on mahdollista, että kansallisia säännöksiä sovelletaan sopimuspuolten sopimuksessa valitseman jonkin toisen jäsenvaltion lain asemesta (b).

45.

Sekä ennakkoratkaisupyynnöstä että unionin tuomioistuimelle esitetyistä huomautuksista ilmenee, että pääasiassa tarkoitettu kauppaedustussopimus on Unamarin ja NMB:n välillä tehty sopimus, joka koski NMB:lle kuuluvilla konteilla toteutettavia meriliikennetoimia eli siis palvelujen tarjoamista. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee myös, että pääasian taustalla oli näitä kahta yhtiötä yhdistäneen edustussopimuksen purkautuminen ja Unamarin tästä syystä nostama kanne vuoden 1995 laissa säädettyjen hyvitysten saamiseksi.

46.

Direktiivin 86/653 nojalla kauppaedustajille annetun suojan piiriin kuuluvan toiminnanalan soveltamisalasta totean, että kiistämättä muodollisesti mainitun direktiivin sovellettavuutta käsiteltävässä asiassa, joka koskee tilannetta, jossa on tehty edustussopimus meriliikennepalvelun hyödyntämiseksi, Belgian hallitus ilmoitti, että vuoden 1995 lain soveltamisala on laajempi kuin direktiivin 86/653, jonka 1 artiklan 2 kohdassa viitataan ainoastaan tavaroiden myyntiä ja ostoa koskevaan välitystoimintaan.

47.

Komissio ilmoitti vastaavasti, että Belgian lainsäätäjä oli valinnut, että edellä mainitussa direktiivissä säädettyä itsenäisten kauppaedustajien suojajärjestelmää sovelletaan paitsi itsenäisiin välittäjiin, joilla on valtuutus ”tavaroiden myyntiin ja ostoon” (direktiivin 86/653 1 artiklan 2 kohta), myös niihin itsenäisiin kauppaedustajiin, joilla on valtuutus neuvotella liiketoimista ja mahdollisesti tehdä sopimuksia niistä (vuoden 1995 lain 1 §), mikä voi pitää sisällään palvelujen tarjoamista. Komissio täsmentää kuitenkin, ettei Bulgarian lakia kaiken todennäköisyyden mukaan sovelleta palvelujen tarjoamiseen. Komissio katsoo kuitenkin, ettei ennakkoratkaisupyynnöstä voida tehdä lopullista päätelmää käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan sopimuksen luonteesta ja että komissio lähtee olettamasta, jonka mukaan sopimuksessa oli kyse etupäässä tavaroiden myynnistä ja ostosta neuvottelemisesta.

48.

Minä puolestani katson, että vuoden 1995 laki ulottuu pelkkää direktiivin 86/653 täytäntöönpanoa laajemmalle. Lain ja direktiivin säännösten keskinäinen vertailu osoittaa mielestäni selvästi, että Belgian lainsäätäjä halusi laajentaa tällä direktiivillä annetun suojan kaikkiin itsenäisiin kauppaedustajiin, myös niihin, jotka toimivat välittäjinä palveluihin liittyvissä toimissa. ( 26 ) Tämä pyrkimys laajentaa direktiivillä 86/653 annetun suojan aineellista soveltamisalaa selittyy ilmeisesti sillä, että Belgian lainsäätäjä oli halunnut paitsi saattaa kyseisen direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöä myös kehittää verrattain kattavan itsenäisen kauppaedustajan aseman ottamalla mallia muun muassa Benelux-maiden yleissopimuksesta sekä niistä säännöistä, joita tuohon asti sovellettiin palkkaa nauttiviin kaupallisiin edustajiin. ( 27 )

49.

Minusta lienee selvää, että direktiiviä 86/653 on tulkittava siten, ettei sen soveltamisala kata välittäjiä, joilla on valtuutus neuvotella palvelusopimuksista. Kuten oikeuskäytännössä on jo todettu, direktiivin 86/653 1 artiklan 2 kohdassa rajataan tarkoin kauppaedustajan käsite ja rajoitetaan sen käyttö tarkoin määriteltyihin tilanteisiin. ( 28 ) Tässä kohdassa näet annetaan kauppaedustajan asema itsenäisille välittäjille, joilla on pysyvä valtuutus neuvotella tavaroiden myynnistä ja ostosta toisen henkilön puolesta tai neuvotella ja tehdä sopimuksia tällaisista liiketoimista päämiehen nimissä ja lukuun. Mainittu direktiivi ei siis koske itsenäisiä välittäjiä, joilla on valtuutus neuvotella palvelusopimuksista. Huomautan lisäksi, että kuten myös oikeuskäytännössä on todettu, ( 29 ) edustussopimuksissa tarkoitettuihin ”tavaroihin” viitataan myös direktiivin 86/653 4 artiklan 2 kohdan a alakohdassa, 6 artiklan 1 kohdassa sekä 20 artiklan 2 kohdan b alakohdassa.

50.

Direktiivin 86/653 valmisteluasiakirjojen tarkastelu tukee tätä kyseisen direktiivin sanamuotoon perustuvaa tulkintaa. Komission ensimmäinen tätä alaa koskeva direktiiviehdotus ( 30 ) kattoi nimittäin kaiken ”liiketoiminnan”, toisin sanoen tavarat ja palvelut (ks. kyseisen ehdotuksen 2 artikla, 7 artiklan 1 ja 2 kohta, 8 artikla sekä 10 artiklan 2 kohta). Vertailtaessa tätä direktiiviehdotusta neuvoston lopulta hyväksymään direktiivin 86/653 tekstiin käy selvästi ilmi, että tehtiin oleellisia muutoksia, joiden tarkoituksena oli rajata kyseisten edustajien toiminta tavaroiden myyntiin tai ostoon poistamalla erityisesti kaikki viittaukset palveluihin. ( 31 )

51.

Sillä, että direktiivin 86/653 soveltamisalaa laajennettiin kansallisella lainsäädännöllä, tässä tapauksessa vuoden 1995 lailla, palvelujen tarjoamisen alalla toimiviin edustajiin, on mielestäni merkittävä seuraus. Jos kansallisella säännöksellä laajennetaan direktiivin soveltamisala palveluihin, sitä ei voida enää pitää pelkkänä täytäntöönpanotoimenpiteenä, vaan siitä tulee puhtaasti kansallinen oikeussääntö. ( 32 ) Kansallinen lainsäädäntö voidaan mieltää täytäntöönpanotoimenpiteeksi ainoastaan, jos direktiivin ja kansallisen lainsäädännön soveltamisalat täsmäävät.

52.

Tarkasteltaessa seuraavaksi kauppaedustajalle tämän ja päämiehen välisen sopimuksen lakkaamisen varalta myönnetyn suojan tasoa voidaan todeta, että direktiivin 86/653 17 artiklassa jäsenvaltiot nimenomaisesti velvoitetaan ottamaan käyttöön kauppaedustajille sopimuksen päättymisen jälkeen maksettavaa vahingonkorvausta koskeva järjestely. Tässä artiklassa jäsenvaltioille annetaan oikeus valita asiakaskuntahyvitys- ja vahingonkorvausjärjestelmän välillä. Järjestelyllä pyritään ainoastaan varmistamaan, että kauppaedustaja saa vähimmäistason korvauksen, mutta se ei rajoita jäsenvaltioiden mahdollisuutta säätää lainsäädännössään lisäkorvauksista. Vaikka Belgian kuningaskunta puolsi direktiivin 86/653 täytäntöönpanon yhteydessä vuoden 1995 lain 20–23 §:ssä ”goodwill-hyvitykseksi” kutsuttua asiakaskuntahyvitysjärjestelmää, kuten valtaosa jäsenvaltioista, ( 33 ) tämän lain 21 §:ssä ei suljeta pois kauppaedustajan mahdollisuutta saada tietyin edellytyksin vahingonkorvausta, kun hyvitys ei kata kokonaan aiheutuneita vahinkoja.

53.

Tarkasteltaessa tuomioistuinvaltion lakia, jolla laajennetaan direktiivin 86/653 nojalla kauppaedustajille annetun suojan soveltamisalan lisäksi myös sen tasoa, kuten pääasiassa näyttää olevan, katson, että tuomioistuin voi Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdan perusteella lähtökohtaisesti soveltaa tätä lakia sopimuspuolten sopimuksessa valitseman ulkomaisen lain asemesta.

54.

Vaikka yksinomaan tuomioistuinvaltion tuomioistuimen tehtävänä on viime kädessä määrittää oikeutensa ne säännökset, jotka on luokiteltava pakottaviksi ottamalla huomioon sen säädöksen yleinen systematiikka ja sanamuoto, johon ne kuuluvat, tuomioistuimen kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamisedellytykset täyttyvät mielestäni pääasiassa tarkoitetun kaltaisessa tilanteessa.

55.

Ensinnäkin arvioitaessa oikeussäännön pakottavuutta muistutan, että arvioinnissa on otettava huomioon sen säädöksen sanamuoto ja yleinen systematiikka, johon oikeussääntö kuuluu. ( 34 ) Tuomioistuin voi siten hyväksyä säännöksen pakottavuuden lainsäätäjän tahdon ( 35 ) sekä kyseessä olevan tekstin sisällön perusteella. ( 36 )

56.

Kuten vuoden 1995 lain 27 §:stä ilmenee, Belgian lainsäätäjä totesi direktiivin 86/653 säännösten – joiden pakottavuus on oikeuskäytännössä tunnustettu, ( 37 ) muistutettakoon – täytäntöönpanokysymyksen ylittäen nimenomaisesti, että ”jollei Belgian tekemien kansainvälisten sopimusten soveltamisesta muuta johdu, kaikki kauppaedustajan, jonka pääasiallinen toimipaikka on Belgiassa, toimet ovat Belgian lain alaisia ja ne kuuluvat belgialaisten tuomioistuinten toimivaltaan”. Vuoden 1995 lain säännöksiä voidaan myös kokonaisuutena ajatellen tarkastella Belgian lainsäätäjän pyrkimyksenä suojata jokin tärkeä etu.

57.

Toiseksi tarkasteltaessa pääasiassa kyseessä olevan kaltaista tilannetta, jossa tuomioistuimen lailla laajennetaan direktiivissä 86/653 säädetyn itsenäisten kauppaedustajien suojan soveltamisalaa ja tasoa, minun on vaikea löytää sellaista perussopimuksista johtuvien oikeuksien ja vapauksien rajoitusta tai estettä, joka merkitsisi sitä, että jäsenvaltioiden velvollisuutta noudattaa perussopimuksen määräyksiä olisi rikottu. Erityisesti edustussopimuksen lakkaamisen varalta säädetystä vahingonkorvauksesta huomautan, että oikeuskäytännössä on korostettu, että direktiivin 86/653 17 artiklalla käyttöön otettu järjestelmä on pakottava, mutta ilmoitettu samalla, että kyseisellä järjestelmällä otettiin käyttöön vain vähimmäissuoja. Näin ollen on niin, että vaikka kansallisissa lainsäädännöissä ei voida antaa sääntöjä, jotka johtaisivat siihen, että kauppaedustajille annetaan pienempi hyvitys kuin mainitussa 17 artiklassa säädetään, ei pitäisi kieltää sitä, että näissä lainsäädännöissä säädetään suuremmasta vahingonkorvauksesta. ( 38 ) Kansallinen tuomioistuin voi siis lähtökohtaisesti soveltaa tuomioistuimen lain pakottavia säännöksiä sopimuspuolten sopimuksessa valitseman jonkin toisen jäsenvaltion lain asemesta.

58.

Edellä esitetystä seuraa mielestäni, että jos jäsenvaltiot ovat päättäneet kehittää kansallista lainsäädäntöä, jonka soveltamisala ja jossa säädetyn suojan taso ovat direktiivissä 86/653 säädettyä laajemmat, kuten pääasiassa näyttää olevan, Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohdan perusteella on mahdollista soveltaa tuomioistuimen kansainvälisesti pakottavia säännöksiä ulkomaisen lain asemesta.

59.

Tämä päätelmä näyttää sitä paitsi olevan sopusoinnussa edellä mainitussa asiassa Ingmar annetun ratkaisun kanssa. Tältä osin on muistutettava, että kyseisessä asiassa oli kyse oikeusriidasta, jonka osapuolet olivat nimenomaisesti valinneet sovellettavaksi niiden väliseen kauppaedustussopimukseen kolmannen maan lakia direktiivin 86/653 täytäntöön panevan kansallisen lain sijasta. ( 39 ) Poikkeusta tahdon autonomian periaatteeseen, jota on lähtökohtaisesti sovellettava sopimusasioissa, on tällaisessa tilanteessa perusteltu tarpeella soveltaa sopimukseen mainitusta direktiivistä johtuvia kauppaedustajaa suojaavia säännöksiä. Yhteisöjen tuomioistuin onkin muistuttanut, että yhteisön oikeusjärjestykselle on olennaisen tärkeää, että ”sellainen kolmanteen maahan sijoittautunut päämies, jonka kauppaedustaja harjoittaa toimintaansa yhteisössä, ei voi välttää näiden säännösten soveltamista pelkästään sisällyttämällä edustussopimukseen lakiviittauksen. Tarkoitus, jota kyseisillä säännöksillä täytetään, vaatii nimittäin, että näitä säännöksiä sovelletaan osapuolten sopimasta sopimukseen sovellettavasta laista huolimatta, olipa se mikä tahansa, mikäli kyseinen tilanne liittyy läheisesti yhteisöön, kuten muun muassa silloin, kun kauppaedustaja harjoittaa toimintaansa jäsenvaltion alueella”. ( 40 )

60.

Toki on niin, kuten komissio ja NMB saattoivat todeta huomautuksissaan, että vaikka kyseisen asian taustalla olevat tosiseikat liittyvät täysin erilaiseen tilanteeseen siten, että ne koskivat tilannetta, jossa edustussopimuksen sopimuspuolet olivat valinneet sovellettavaksi kolmannen maan oikeuden, jossa ei luonnollisestikaan sovellettu direktiivin 86/653 mukaista kauppaedustajan suojelujärjestelmää, esitetty kysymys liittyi tästä huolimatta merkittävään erimielisyyteen niiden edellytysten välillä, jotka oikeussäännön on täytettävä, jotta sitä voitaisiin pitää kansainvälisessä yksityisoikeudessa tarkoitettuna pakottavana säännöksenä. ( 41 ) Tutkiessaan kyseessä olleen säädöksen tavoitteita ja sanamuotoa yhteisöjen tuomioistuin tukeutui tähän kysymykseen vastatakseen paitsi päätelmään, jonka mukaan asiaa koskevien säännösten noudattaminen oli välttämätöntä perustamissopimuksen päämäärien toteuttamiseksi, ( 42 ) myös siihen, että säädöksen tavoitteena oli kauppaedustajan suojaaminen. ( 43 ) Tästä voidaan analogisesti päätellä, että jonkin säännöksen pakottavaksi luokittelussa voidaan ottaa huomioon tietyn oikeussäännön suojaava tarkoitus suhteessa sekä puhtaasti yleisiin etuihin että tarpeeseen ottaa huomioon jonkin henkilöryhmän erityinen tilanne.

61.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan Hof van Cassatien esittämän ennakkoratkaisukysymyksen vastaukseksi seuraavaa:

Roomassa 19.6.1980 allekirjoittamista varten avatun sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehdyn yleissopimuksen 3 artiklaa ja 7 artiklan 2 kohtaa, luettuna yhdessä jäsenvaltioiden itsenäisiä kauppaedustajia koskevan lainsäädännön yhteensovittamisesta 18.12.1986 annetun neuvoston direktiivin 86/653/ETY kanssa, on tulkittava siten, että niiden mukaan on sallittua, että tuomioistuinvaltion kansainvälisesti pakottavia säännöksiä, joissa annetaan kauppaedustajalle mainitussa direktiivissä säädettyä suojaa laajempi suoja sen perusteella, että jäsenvaltio pitää näitä säännöksiä erityisen tärkeinä, sovelletaan sopimukseen, vaikka ilmenee, että sopimukseen sovellettava oikeus on Euroopan unionin sellaisen toisen jäsenvaltion oikeus, jossa on toteutettu mainitussa direktiivissä säädetty vähimmäissuoja.