—

Vodafone España SA, edustajinaan abogada M. Muñoz de Juan, abogado E. Gardeta González, abogado J. Viloria Gutiérrez ja abogado J. Buendía Sierra,

—

France Telecom España SA, edustajinaan abogada E. Zamarriego Santiago, abogada M. Muñoz de Juan ja abogado J. Buendía Sierra,

—

Ayuntamiento de Tudela, edustajinaan abogado T. Quadra-Salcedo Fernández del Castillo ja abogado J. Zornoza Pérez,

—

Espanjan hallitus, asiamiehinään M. Muñoz Pérez ja S. Centeno Huerta,

—

Puolan hallitus, asiamiehenään M. Szpunar,

—

Euroopan komissio, asiamiehinään G. Braun ja F. Jimeno Fernández,

1

Ennakkoratkaisupyynnöt koskevat sähköisiä viestintäverkkoja ja -palveluja koskevista valtuutuksista 7.3.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/20/EY (valtuutusdirektiivi) (EYVL L 108, s. 21) 13 artiklan tulkintaa.

2

Nämä pyynnöt on esitetty kolmessa asiassa, joissa asianosaisina ovat yhtäältä Vodafone España SA (jäljempänä Vodafone España) ja sen vastapuolina Ayuntamiento de Santa Amalia (asia C-55/11) ja Ayuntamiento de Tudela (asia C-57/11) sekä toisaalta France Telecom España SA (jäljempänä France Telecom España) ja sen vastapuolena Ayuntamiento de Torremayor (asia C-58/11) ja joissa on kyse maksuista, jotka näiden kahden yhtiön on maksettava kunnan julkisten alueiden maanalaisen ja maanpäällisen alueen yksityiskäytöstä tai hyödyntämisestä tiettyyn tarkoitukseen.

3

Telepalvelualan yleisten valtuutusten ja yksittäisten toimilupien yhteisistä puitteista 10.4.1997 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/13/EY (EYVL L 117, s. 15) 11 artiklassa säädettiin seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että osana valtuutusmenettelyä yrityksille määrättävillä maksuilla pyritään ainoastaan kattamaan sovellettavan yksittäisen toimiluvan myöntämisestä, käsittelystä, valvonnasta ja toimeenpanosta aiheutuvat hallinnolliset kulut. Yksittäistä toimilupaa koskevien maksujen on oltava suhteessa tehtyyn työhön, ja ne on julkaistava aiheellisella ja riittävän yksityiskohtaisella tavalla [tietojen] saattamiseksi helposti saataville.

2.   Sen estämättä, mitä 1 kohdassa säädetään, jäsenvaltiot voivat, jos käytettävät voimavarat ovat niukat, sallia, että niiden kansalliset sääntelyviranomaiset perivät maksuja, joilla pyritään varmistamaan näiden voimavarojen mahdollisimman tehokas käyttö. Näiden maksujen on oltava ketään syrjimättömiä ja niissä on erityisesti otettava huomioon tarve edistää uusien palvelujen ja kilpailun kehittymistä.”

4

Direktiivi 97/13 kumottiin sähköisten viestintäverkkojen ja -palvelujen yhteisestä sääntelyjärjestelmästä 7.3.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/21/EY (puitedirektiivi) (EYVL L 108, s. 33; jäljempänä puitedirektiivi) 26 artiklalla.

5

Puitedirektiivin 11 artiklan 1 kohdan sanamuoto on seuraava:

”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että toimivaltaisen viranomaisen käsitellessä

– –

toimivaltainen viranomainen

– –”

6

Puitedirektiivin 12 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jos sähköisiä viestintäverkkoja tarjoavalla yrityksellä on kansallisen lainsäädännön nojalla oikeus asentaa järjestelmiä julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen tai mahdollisuus käyttää omaisuuden pakkolunastus- tai käyttöönottomenettelyä, kansallisten sääntelyviranomaisten on edistettävä tällaisten järjestelmien tai tällaisen omaisuuden yhteiskäyttöä.

2.   Erityisesti silloin, kun yrityksillä ei ympäristön, kansanterveyden ja yleisen turvallisuuden suojeluun tai kaupunkisuunnitteluun ja maankäytön tavoitteiden toteuttamiseen liittyvistä syistä ole muita käytännön vaihtoehtoja, jäsenvaltiot voivat vaatia sähköistä viestintäverkkoa hallinnoivaa yritystä tarjoamaan järjestelmien tai omaisuuden yhteiskäyttömahdollisuutta (fyysinen rinnakkain sijoittaminen mukaan luettuna) tai toteuttaa toimenpiteitä julkisten töiden yhteensovittamisen helpottamiseksi vain sellaisen asianmukaisen julkisen kuulemisvaiheen jälkeen, jonka aikana kaikille asianomaisille osapuolille on annettava mahdollisuus esittää näkemyksensä. Tällaiset yhteiskäyttö- ja yhteensovittamisjärjestelyt voivat sisältää sääntöjä, jotka koskevat järjestelmien tai omaisuuden yhteiskäytöstä aiheutuvien kustannusten jakamista.”

7

Valtuutusdirektiivin johdanto-osan 30–32 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

8

Saman direktiivin 13 artiklassa, jonka otsikko on ”Käyttöä koskevia oikeuksia ja järjestelmien asennusoikeuksia koskevat maksut”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat antaa asianomaiselle viranomaiselle mahdollisuuden asettaa maksuja radiotaajuuksien ja numeroiden käyttöä koskevien oikeuksien johdosta tai maksuja oikeuksista asentaa järjestelmiä julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen, tarkoituksena näiden voimavarojen mahdollisimman tehokkaan käytön varmistaminen. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että nämä maksut ovat objektiivisesti perusteltavissa, avoimia, syrjimättömiä ja tavoitteeseen nähden oikeasuhteisia, ja niiden on otettava huomioon [puitedirektiivin] 8 artiklassa esitetyt tavoitteet.”

9

Sähköisten viestintäverkkojen ja niiden liitännäistoimintojen käyttöoikeuksista ja yhteenliittämisestä 7.3.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/19/EY (käyttöoikeusdirektiivi) (EYVL L 108, s. 7) 12 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Kansallinen sääntelyviranomainen voi 8 artiklan säännösten mukaisesti asettaa operaattoreille velvollisuuksia toteuttaa kohtuulliset pyynnöt, jotka koskevat erityisten verkkoelementtien ja niihin liittyvien toimintojen käyttöoikeutta tai oikeutta hyödyntää niitä muun muassa silloin, kun kansallinen sääntelyviranomainen katsoo, että käyttöoikeuden epääminen tai saman vaikutuksen aiheuttavat kohtuuttomat ehdot estäisivät kestävien kilpailumarkkinoiden kehittymistä vähittäismyyntitasolla tai että se ei olisi loppukäyttäjien edun mukaista.”

10

Vuonna 2002 televiestintäalalla annetut direktiivit, joihin valtuutusdirektiivi kuuluu, saatettiin osaksi Espanjan oikeusjärjestystä 3.11.2003 annetulla yleisellä televiestintälailla nro 32/2003 (Ley 32/2003 General de Telecomunicaciones; BOE nro 264, 4.11.2003, s. 38890), kuten kyseisen lain johdanto-osasta ilmenee.

11

Mainitun lain 49 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Yleisen radiotaajuusalueen tai numerovarantojen operaattorit ja käyttöoikeuksien haltijat velvoitetaan suorittamaan oikeusjärjestyksessä vahvistetut maksut.

2.   Kyseisillä maksuilla on tarkoitus kattaa

3.   Yleistä radiotaajuusaluetta, numeroita ja sähköisten viestintäverkkojen asennukseen tarvittavaa julkista aluetta koskevien käyttöoikeusmaksujen tarkoituksena on varmistaa näiden voimavarojen mahdollisimman tehokas käyttö, kun otetaan huomioon käyttöön annettavan hyödykkeen arvo ja niukkuus, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 2 momentin säännösten soveltamista. Maksujen on oltava syrjimättömiä, avoimia, objektiivisesti perusteltavissa sekä tarkoitukseensa nähden oikeasuhteisia. Niillä on myös edistettävä 3 §:ssä vahvistettujen tavoitteiden ja periaatteiden toteutumista asetuksella vahvistettujen edellytysten mukaisesti.

4.   Edeltävissä momenteissa tarkoitettuja maksuja sovelletaan objektiivisesti, avoimesti ja oikeasuhteisesti hallinnollisten lisäkustannusten ja niihin liittyvien maksujen minimoimiseksi.

5.   Ministerio de Ciencia y Tecnología [tiede- ja teknologiaministeriö], Comisión del Mercado de las Telecomunicaciones [telemarkkinaneuvosto] ja Agencia Estatal de Radiocomunicaciones [valtion radioviestintävirasto] sekä aluehallinnot, jotka varmistavat tämän pykälän 2 momentissa tarkoitettujen maksujen hallinnoinnin ja perimisen, julkaisevat vuosittain yhteenvedon kyseiset maksut perustelevista hallinnollisista kustannuksista ja tulojen kokonaismäärästä.”

12

Paikallistalouden sääntelystä annetun lain modifioidun version hyväksymisestä 5.3.2004 annetun kuninkaan asetuksen nro 2/2004 (Real Decreto Legislativo 2/2004, por el que se aprobó el texto refundido de la Ley reguladora de las Haciendas Locales; BOE nro 59, 9.3.2004, s. 10284) 20 §:n 1 ja 3 momentissa säädetään paikallisviranomaisten oikeudesta ottaa käyttöön maksuja paikallisten julkisten alueiden, muun muassa kunnallisten yleisten teiden maanalaisen, maanpäällisen ja yläpuolisen alueen yksityiskäytöstä tai hyödyntämisestä tiettyyn tarkoitukseen.

13

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että Espanjan lainsäädännön mukaan useat Espanjan kuningaskunnan kunnat, kuten muun muassa Ayuntamiento de Santa Amalia, Ayuntamiento de Tudela ja Ayuntamiento de Torremayor, ovat tehneet yleisiä veropäätöksiä (Ordenanza Fiscal), joiden mukaan yrityksiltä peritään maksuja kunnan julkisten alueiden yksityiskäytöstä tai hyödyntämisestä tiettyyn tarkoitukseen yleishyödyllisten toimituspalvelujen tarjoamiseksi, ja maksut peritään kyseisiltä yrityksiltä siitä riippumatta, omistavatko ne kyseisellä alueella fyysisesti olevat, mainittujen palvelujen tarjoamisen edellyttämät laitteistot. Matkapuhelinpalvelut kuuluvat niihin palveluihin, joista peritään maksu kyseisten päätösten nojalla.

14

Vodafone España ja France Telecom España ovat teleoperaattoreita, jotka tarjoavat matkapuhelinpalveluja Espanjan alueella.

15

Vodafone España nosti kanteet Ayuntamiento de Tudelan ja Ayuntamiento de Santa Amalian tekemistä veropäätöksistä Tribunal Superior de Justicia de Navarrassa (Navarran ylemmän oikeusasteen tuomioistuin) ja Tribunal Superior de Justicia de Extremadurassa (Estremaduran ylemmän oikeusasteen tuomioistuin). France Telecom España nosti puolestaan jälkimmäisessä tuomioistuimessa kanteen Ayuntamiento de Torremayorin tekemästä veropäätöksestä. Kyseisissä kanteissa operaattorit riitauttivat päätösten yhteensoveltuvuuden unionin oikeuden kanssa. Mainitut kanteet hylättiin Tribunal Superior de Justicia de Navarran 30.12.2008 antamalla tuomiolla ja Tribunal Superior de Justicia de Extremaduran 12. ja 29.6.2009 antamilla tuomioilla.

16

Vodafone España teki näin ollen kassaatiovalituksen Tribunal Supremoon (ylimmän oikeusasteen tuomioistuin) Tribunal Superior de Justicia de Navarran 30.12.2008 antamasta tuomiosta ja Tribunal Superior de Justicia de Extremaduran 12.6.2009 antamasta tuomiosta. France Telecom España teki kassaatiovalituksen Tribunal Superior de Justicia de Extremaduran 29.6.2009 antamasta tuomiosta.

17

Tribunal Supremo, joka arvioi ennakkoratkaisupyynnöissä aluksi valtuutusdirektiivin 12 ja 13 artiklaa, esittää epäilyksiä jäsenvaltioiden toimivallasta periä maksuja järjestelmien asentamisoikeuksista sähköisen televiestintäverkon omistajana olevalta operaattorilta ja tämän lisäksi myös sellaisilta operaattoreilta, jotka pelkästään vastaanottavat yhteenliittämispalveluja ja joilla näin ollen on vain pääsy mainittuun verkkoon ja ne vain käyttävät sitä.

18

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii toiseksi sitä, täyttävätkö kyseiset maksut valtuutusdirektiivin 13 artiklan vaatimukset.

19

Tribunal Supremon mukaan on kolmanneksi myös tarkastettava, täyttääkö valtuutusdirektiivin 13 artikla unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä vaaditut edellytykset sille, että sillä voidaan katsoa olevan välitön oikeusvaikutus. Sen mielestä unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö, joka koskee direktiivin 97/13 11 artiklan 2 kohdan välitöntä oikeusvaikutusta, näyttää puoltavan tätä ratkaisua.

20

Tämän perusteella Tribunal Supremo on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset, jotka ovat samat kaikissa kolmessa asiassa C-55/11, C-57/11 ja C-58/11:

21

Unionin tuomioistuimen presidentin 18.3.2011 antamalla määräyksellä asiat C-55/11, C-57/11 ja C-58/11 yhdistettiin kirjallista ja suullista käsittelyä sekä tuomion antamista varten.

22

Ayuntamiento de Tudela pyysi unionin tuomioistuimen kirjaamoon 25.4.2012 toimittamallaan kirjeellä suullisen käsittelyn uudelleen aloittamista ja väitti, että 22.3.2012 esitetty julkisasiamiehen ratkaisuehdotus perustuu virheellisiin lähtökohtiin.

23

Vakiintuneessa oikeuskäytännössä on todettu, että unionin tuomioistuin voi määrätä työjärjestyksensä 61 artiklan mukaisesti suullisen käsittelyn aloitettavaksi uudestaan, jos se katsoo, että sillä ei ole riittävästi tietoa asiasta tai että asia olisi ratkaistava sellaisen argumentin perusteella, josta asianosaisilla ei ole ollut tilaisuutta lausua (ks. mm. asia C-284/06, Burda, tuomio 26.6.2008, Kok., s. I-4571, 37 kohta ja asia C-323/09, Interflora ja Interflora British Unit, tuomio 22.9.2011, Kok., s. I-8625, 22 kohta).

24

Unionin tuomioistuin katsoo, että sen käytettävissä ovat nyt käsiteltävässä asiassa kaikki seikat, jotka se tarvitsee vastatakseen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin, ja ettei asiaa ole ratkaistava sellaisen argumentin perusteella, jota ei ole käsitelty unionin tuomioistuimessa.

25

Tämän perusteella Ayuntamiento de Tudelan pyyntöä suullisen käsittelyn uudelleen aloittamisesta ei ole syytä hyväksyä.

26

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ennakkoratkaisukysymyksellään lähinnä sitä, kuuluuko kansallinen säännöstö, jossa asetetaan maksuja kunnan julkisen alueen käytöstä paitsi operaattoreille, jotka omistavat kyseisellä alueella käytetyt puhelinverkot, myös operaattoreille, joilla on kyseisiä verkkoja koskeva käyttö-, pääsy- tai yhteenliittämisoikeus, sen jäsenvaltioille valtuutusdirektiivin 13 artiklassa tarjotun mahdollisuuden piiriin, jonka mukaan ne voivat asettaa maksuja ”oikeuksista asentaa järjestelmiä julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen” tarkoituksena näiden voimavarojen mahdollisimman tehokkaan jakautumisen varmistaminen.

27

Kyseinen tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta erityisesti sitä, voidaanko tällainen maksu asettaa operaattorille, jolla on puitedirektiivin 11 artiklan 1 kohdan mukaisesti oikeudet asentaa järjestelmiä julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen ja joka puitedirektiivin 12 artiklan sekä käyttöoikeusdirektiivin 12 artiklan nojalla voi joutua sallimaan kyseisten järjestelmien yhteiskäytön, ja tämän lisäksi myös operaattoreille, jotka tarjoavat matkapuhelinpalveluja mainittuja järjestelmiä käyttämällä.

28

Aluksi on todettava, että valtuutusdirektiivin yhteydessä jäsenvaltiot eivät voi periä sähköisten viestintäverkkojen tai -palvelujen tarjoamisesta muita kuin kyseisessä direktiivissä säädettyjä maksuja (ks. analogisesti asia C-339/04, Nuova società di telecomunicazioni, tuomio 18.7.2006, Kok., s. I-6917, 35 kohta ja asia C-85/10, Telefónica Móviles España, tuomio 10.3.2011, Kok., s. I-1575, 21 kohta).

29

Kuten valtuutusdirektiivin johdanto-osan 30–32 perustelukappaleesta sekä 12 ja 13 artiklasta ilmenee, jäsenvaltioilla on siis yksinomaan oikeus asettaa joko hallinnollisia maksuja, joilla on tarkoitus kattaa yleisvaltuutusjärjestelmän hallinnoinnista, valvonnasta ja toteuttamisesta aiheutuvat hallinnolliset kokonaiskustannukset, tai maksuja oikeuksista käyttää radiotaajuuksia tai numeroita taikka oikeuksista asentaa järjestelmiä julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen.

30

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin näyttää pääasiassa lähtevän siitä, että kyseiset maksut eivät kuulu mainitun direktiivin 12 artiklan soveltamisalaan eivätkä saman direktiivin 13 artiklassa tarkoitetun radiotaajuuksien tai numeroiden käyttöoikeuksista perittävien maksujen käsitteen alaan. Kysymys koskee siis yksinomaan sitä, sallitaanko jäsenvaltioille annetulla mahdollisuudella asettaa mainitun 13 artiklan nojalla maksuja ”oikeuksista asentaa järjestelmiä julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen” pääasiassa kyseessä olevan kaltaisten maksujen periminen siltä osin kuin niitä sovelletaan sellaisiin operaattoreihin, jotka eivät omista kyseisiä järjestelmiä vaan käyttävät niitä matkapuhelinpalvelujen tarjoamiseen ja hyödyntävät siten kyseistä julkista aluetta.

31

Vaikka käsitettä ”järjestelmien asentaminen julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen” ja kyseiseen asentamiseen liittyviä oikeuksia koskevan maksun maksamisesta vastuussa olevaa henkilöä ei ole määritelty sellaisenaan valtuutusdirektiivissä, on huomautettava, että yhtäältä puitedirektiivin 11 artiklan 1 kohdan ensimmäisestä luetelmakohdasta ilmenee, että oikeudet järjestelmien asentamiseksi julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen myönnetään yritykselle, jolla on lupa tarjota julkisia viestintäverkkoja, eli yritykselle, jolla on oikeus asentaa tarvittavat järjestelmät maanalaisille, maanpäällisille ja maan yläpuolella oleville alueille.

32

Toisaalta – kuten julkisasiamies huomauttaa ratkaisuehdotuksensa 52 ja 54 kohdassa – ilmaisuilla ”järjestelmät” ja ”asentaminen” viitataan fyysisiin infrastruktuureihin, joilla sähköisiä viestintäverkkoja ja -palveluja voidaan tarjota, ja niiden fyysiseen paikoilleen asettamiseen kyseiselle julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevalle omaisuudelle.

33

Tästä seuraa, että valtuutusdirektiivin 13 artiklassa tarkoitetun, järjestelmän asennusoikeuksia koskevan maksun maksamisesta vastuussa olevana henkilönä voi olla ainoastaan mainittujen oikeuksien haltija, joka on myös asianomaisen julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen asennettujen järjestelmien omistaja.

34

Pääasiassa kyseessä olevien kaltaisia maksuja ei siis ole mahdollista periä valtuutusdirektiivin 13 artiklassa tarkoitettuina ”maksuina oikeuksista asentaa järjestelmiä julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen”, koska niitä sovelletaan sellaisiin operaattoreihin, jotka eivät omista kyseisiä järjestelmiä vaan käyttävät niitä matkapuhelinpalvelujen tarjoamiseen ja hyödyntävät näin kyseistä julkista aluetta.

35

Edellä esitettyjen seikkojen perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että valtuutusdirektiivin 13 artiklaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että oikeuksista asentaa järjestelmiä julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen peritään maksuja operaattoreilta, jotka eivät omista kyseisiä järjestelmiä vaan käyttävät niitä matkapuhelinpalvelujen tarjoamiseen.

36

Kun otetaan huomioon ensimmäiseen kysymykseen annettu vastaus, on vastattava ainoastaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämään kolmanteen kysymykseen, jolla tämä tiedustelee lähinnä sitä, onko valtuutusdirektiivin 13 artiklalla välitön oikeusvaikutus siten, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa yksityinen voi vedota kyseiseen artiklaan kansallisissa tuomioistuimissa.

37

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan aina, kun direktiivin säännökset ovat sisällöltään ehdottomia ja riittävän täsmällisiä, yksityiset oikeussubjektit voivat kansallisissa tuomioistuimissa vedota niihin jäsenvaltiota vastaan, jos jäsenvaltio ei ole saattanut direktiiviä osaksi kansallista oikeusjärjestystä määräajassa tai jos direktiivi on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä virheellisesti (ks. vastaavasti yhdistetyt asiat C-397/01-C-403/01, Pfeiffer ym., tuomio 5.10.2004, Kok., s. I-8835, 103 kohta; yhdistetyt asiat C-152/07-C-154/07, Arcor ym., tuomio 17.7.2008, Kok., s. I-5959, 40 kohta ja asia C-282/10, Dominguez, tuomio 24.1.2012, 33 kohta).

38

Kuten julkisasiamies huomauttaa ratkaisuehdotuksensa 48, 97 ja 98 kohdassa, käsiteltävässä tapauksessa valtuutusdirektiivin 13 artikla täyttää nämä kriteerit. Kyseisessä säännöksessä näet säädetään ehdottomasti ja täsmällisesti, että jäsenvaltiot voivat asettaa maksuja oikeuksista kolmessa nimenomaisessa tapauksessa eli oikeuksista käyttää radiotaajuuksia tai numeroita tai oikeuksista asentaa järjestelmiä julkisessa tai yksityisessä omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen.

39

Edellä esitetyn perusteella kolmanteen kysymykseen on vastattava, että valtuutusdirektiivin 13 artiklalla on välitön oikeusvaikutus siten, että sillä annetaan yksityisille oikeus vedota siihen suoraan kansallisessa tuomioistuimessa kyseisen artiklan kanssa ristiriidassa olevan viranomaisen päätöksen soveltamisen riitauttamiseksi.

40

Pääasioiden asianosaisten osalta asioiden käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (neljäs jaosto) on ratkaissut asiat seuraavasti: