52009DC0058

[pic] | EUROOPAN YHTEISÖJEN KOMISSIO |

Bryssel 13.2.2009

KOM(2009) 58 lopullinen

KOMISSION TIEDONANTO NEUVOSTOLLE, EUROOPAN PARLAMENTILLE, EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE JA ALUEIDEN KOMITEALLE

Ehdotus: sosiaalista suojelua ja sosiaalista osallisuutta koskeva yhteinen raportti 2009 {SEC(2009) 141}

KESKEISET VIESTIT jäsenvaltioiden uusista kansallisista strategiaraporteista, joissa hahmotellaan strategioita EU:n yhteisten sosiaalisten tavoitteiden edistämiseksi:

- EU voi perustaa toimintansa talouskriisin vaikutusten pehmentämiseksi ja elpymisen auttamiseksi sosiaalipolitiikkansa taustalla vaikuttaviin yhteisvastuullisuuden arvoihin sekä rakenneuudistusten edistymiseen. On elintärkeää, että myönteistä keskinäistä vuorovaikutusta kasvun ja työpaikkojen lisäämiseen tähtäävien toimien kanssa vahvistetaan edelleen ja että sosiaaliturvajärjestelmille annetaan mahdollisuus täyttää kokonaisuudessaan tehtävänsä automaattisina vakauttajina. Jotta työllisyyteen ja sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen kohdistuviin kielteisiin vaikutuksiin voidaan reagoida, on pidettävä yllä pitkän aikavälin uudistuksia ja tasapainotettava niitä lyhyen aikavälin toimenpiteillä, joilla pyritään torjumaan työpaikkojen menetyksiä ja pitämään yllä kotitalouksien tuloja. Viimeaikaiset sosiaaliturvan alalla tehdyt rakenneuudistukset ovat tuottaneet tuloksia ja tuoneet enemmän ihmisiä työelämään, vahvistaneet kannustimia työntekoon ja työmarkkinoiden joustavuutta sekä pidentäneet työssäoloaikaa ja vahvistaneet talouskasvua. Euroopan talouden elvytyssuunnitelma tarjoaa tästä arvokkaita viitteitä.

- Euroopan sosiaalirahaston tarjoamia mahdollisuuksia olisi hyödynnettävä täysimääräisesti joustavalla ja oikea-aikaisella tavalla kriisin sosiaalisten vaikutusten lieventämiseksi tukemalla työttömien nopeaa paluuta työmarkkinoille ja keskittymällä kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin. Rakennerahastojen toiminnan yksinkertaisempi täytäntöönpano ja parempi koordinointi sosiaalipolitiikan kanssa auttaa tässä. Komissio julkaisee säännöllisen tiedotteen sosiaalialan suuntauksien seuraamiseksi. Jäsenvaltioilta saatavat raportit voisivat edistää tiedon ja kokemusten vaihtoa sosiaalisen suojelun komiteassa.

- On toteutettava kattavat aktiivista osallisuutta edistävät strategiat, joissa yhdistetään ja tasapainotetaan toimenpiteitä, joiden tavoitteena ovat osallisuutta edistävät työmarkkinat, laadukkaiden palveluiden saatavuus ja riittävä vähimmäistulo. On myös vauhditettava jäsenvaltioiden toimia kattavien strageioiden toteuttamiseksi lasten köyhyyttä ja sosiaalista syrjäytymistä vastaan, mukaan luettuna kohtuuhintaisen laadukkaan lastenhoidon saatavuus. Tarvitaan jatkuvaa työtä kodittomuuden torjumiseksi erittäin vakavana syrjäytymisen muotona, romanien moninaisten ongelmien ja sosiaalisen syrjäytymisalttiuden käsittelemiseksi sekä siirtolaisten sosiaalisen osallisuuden edistämiseksi. Tarvitaan tarkkaavaisuutta, kun uusia riskiryhmiä – kuten nuoret – ja uusia riskejä ilmenee.

- Eläkejärjestelmien pitkän aikavälin riittävyys ja kestävyys riippuu jatkuvasta pyrkimyksestä Lissabonin tavoitteen saavuttamiseen eli siihen, että myös laskusuhdanteessa iäkkäämpien työntekijöiden työllisyysaste olisi 50 prosenttia. On tärkeää varmistaa kaikkien työjaksojen kattaminen ja seurata eläkkeiden riittävyyttä erityisesti naisten ja matalapalkkaisten kohdalla. Pitkän aikavälin strategiat ja sääntelykehys ovat rajoittaneet kriisin vaikutusta yksityiseen eläketuloon useimpien niiden kohdalla, jotka ovat nyt jäämässä eläkkeelle, mutta jotkut voivat saada odotuksiaan pienempää eläkettä. Rahastoivien järjestelmien suunnittelua on tarkistettava, jotta voidaan vahvistaa niiden kykyä selviytyä sijoitus- ja maksatusvaiheisiin liittyvästä riskistä ja parantaa kattavuutta, jotta ne voivat toimia mahdollisimman vahvoina ikääntymishaasteesta selviämiseksi.

- Jäsenvaltiot pyrkivät parantamaan terveydenhuollon hinta-laatusuhdetta ja vähentämään terveydellistä eriarvoisuutta kiinnittämällä enemmän huomiota perusterveydenhuoltoon, ennaltaehkäisevään toimintaan, terveyden edistämiseen, parempaan koordinointiin ja resurssien järkiperäiseen käyttöön. Näitä strategioita on noudatettava tehokkaammin erityisesti siellä, missä terveydenhuoltojärjestelmillä on pulaa resursseista. Tämä merkitsee myös sitä, että on puututtava mahdollisiin terveydenhuollon henkilöstövajeisiin rekrytoimalla, kouluttamalla, pitämällä työssä ja kehittämällä terveydenhuollon ammattihenkilöitä kaikilla tasoilla.

- Jäsenvaltioiden pyrkimyksenä on myös perustaa ja vahvistaa laadukkaita pitkäaikaishoidon järjestelmiä, luoda vankka rahoitusperusta, parantaa hoidon koordinointia ja varmistaa henkilöresurssien riittävyys sekä tuki omaishoitajille.

- Nykyinen sosiaalipolitiikan alan avoimen koordinointimenetelmän kierros kestää vuoteen 2010, joka on Lissabonin strategian tavoitevuosi. Tarvitaan vahvaa sitoutumista, jotta sosiaalista suojelua ja sosiaalista osallisuutta koskevat sovitut tavoitteet voidaan saavuttaa. Euroopan köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuosi 2010 vahvistaa tämän. Vaikka päätös kansallisten määrällisten tavoitteiden ja niiden määritelmän asettamisesta kuuluukin keskeisesti jäsenvaltioiden vastuualueeseen, sosiaalipolitiikan alan avoimen koordinointimenetelmän myönteistä merkitystä voitaisiin edelleen vahvistaa näyttöön perustuvalla kansallisten tavoitteiden asettelulla. Enemmän huomiota olisi myös kohdistettava sidosryhmien mukanaolon laatuun ja jatkuvuuteen sekä sosiaalisten näkökohtien valtavirtaistamiseen muun muassa arvioimalla sosiaalisia vaikutuksia yhdennettyjen vaikutustenarviointien olennaisena osana.

1. JOHDANTO

Vuosina 2001–2007 keskimääräinen talouskasvu 27 jäsenvaltion EU:ssa oli 2,1 prosenttia vuodessa. Vuonna 2007 työllisyysaste oli noussut 65,4 prosenttiin pääasiassa naisten ja ikääntyneiden työntekijöiden korkeamman työllisyysasteen ansiosta. Uudet työpaikat auttoivat vähentämään työttömien kotitalouksien määrää 10,2 prosentista vuonna 2005 aina 9,3 prosenttiin vuonna 2007, mutta työttömät lapsiperheet hyötyivät siitä vain vähän. Viimeisimmät tiedot osoittavat, että 16 prosenttia eurooppalaisista elää edelleen köyhyysvaarassa. Vaikka köyhyyden välttämiseksi ei ole parempaa turvaa kuin laadukas työpaikka, työssäkäyvien kahdeksan prosentin köyhyysaste osoittaa, että kaikki työpaikat eivät tuo tätä varmuutta. Samanaikaisesti tiedot osoittavat, että useissa jäsenvaltioissa vahva kasvu paransi köyhien absoluuttista elintasoa samalla kun heidän suhteellinen tilanteensa parani tai pysyi samana.

Talouden näkymät ovat muuttuneet perusteellisesti. Vaikka työmarkkinat ovatkin osoittaneet joustavuutta useimmissa jäsenvaltioissa, työttömyys on noussut huomattavasti joissakin niistä, ja ennusteiden mukaan työpaikkojen menetykset jatkuvat.

Tätä taustaa vasten sosiaalipolitiikan panos on elintärkeä. Toimivalla sosiaalipolitiikalla paitsi lievitetään kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin kohdistuvia kielteisiä sosiaalisia vaikutuksia myös pehmennetään kriisin vaikutusta koko talouteen. Sosiaalinen suojelu on merkittävä syklejä tasoittava ja automaattisesti vakauttava julkisen varainkäytön osa-alue. Hyvin toimivat järjestelmät ja jatkuvat kestävyyttä vahvistavat uudistukset voivat auttaa vakauttamaan kokonaiskysyntää, vahvistaa kuluttajien luottamusta ja edistää työpaikkojen luomista.

Kriisistä kärsivät pahiten ne kotitaloudet, joissa perheen elättäjät ovat epäedullisessa asemassa työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa. Tästä syystä tarvitaan sosiaalisia turvaverkkoja, jotka ovat riittävän tiiviitä estämään ihmisiä putoamasta niiden läpi ja riittävän tehokkaita saamaan heidät takaisin aktiivisen sosiaalisen osallisuuden ja työmarkkinoiden piiriin.

Asianmukaisissa joustoturvan toimenpiteissä käytetään aktiivista työvoimapolitiikkaa, jotta helpotetaan siirtymiä, vältetään ihmisten joutuminen pitkäaikaistyöttömiksi, vältetään käyttämästä varhaiseläkettä työvoiman tarjonnan sääntelyyn, vahvistetaan taitoja ja turvataan siirtymäkaudet. Tarvitaan kattavia aktiivisen osallistamisen toimenpiteitä kauimmaksi työmarkkinoilta joutuneiden tilanteen käsittelemiseksi.

Tämä tarkoittaa myös etujen mukauttamista tarvittaessa, jotta voidaan turvata asianmukainen tuki edunsaajille . Jäsenvaltiot toimivat jo vähimmäisetuuksien ja peruseläkkeiden ostovoiman säilyttämiseksi. Taantuman vakavuus tarkoittaa, että sosiaalisia vaikutuksia on tarpeen seurata tarkemmin .

Nyt eläkkeelle jäävien ihmisten eläketulosta suuri osa tulee lakisääteisistä eläkkeistä, jotka rahoitetaan nykyisillä maksuilla. Tulot rahastoiduista yksityisistä eläkkeistä ovat merkittäviä muutamissa maissa. Koska eläkerahastot sijoittavat osan hallitsemistaan säästöistä osakkeisiin, rahoitusmarkkinoiden dramaattinen lasku on vaikuttanut niihin. Pitkän aikavälin strategiat, sääntelykehys ja viranomaisten toimet ovat rajoittaneet vaikutusta useimpien nyt eläkkeelle jäävien osalta. Järjestelmien suunnittelua on kuitenkin tarkistettava, jotta voidaan varmistaa rahastoivien järjestelmien riittävyys ja kestävyys tulevaisuudessa.

Tehokkaat terveydenhuollon ja ennaltaehkäisevän hoidon palvelut ovat erityisen tärkeitä, kun talous ja tulot laskevat ja työttömyys kasvaa, mutta on olemassa merkittävä riski, että investoinnit terveydenhuoltoon ja pitkäaikaishoitoon kärsivät. On odotettavissa, että paikallisen terveydenhuollon ja pitkäaikaishoidon infrastruktuurin uudistamis- ja kehittämissuunnitelmia lykätään. Tällaiset viivästykset olisivat erityisen kielteisiä niissä maissa, joissa terveydenhuoltosektorin resurssit ovat alimitoitetut ja hyvin epätasaisesti jakautuneet maan alueella.

Useat jäsenvaltiot ovat pyrkineet tekemään uudistettujen strategioiden laadinnasta osallistavan prosessin, johon otetaan mukaan sidosryhmät ja jossain määrin myös kansalaiset yleensä. Paikallis- ja alueviranomaiset ovat entistä enemmän mukana laadinnassa, mutta heidän osallistumistaan on lisättävä. Sukupuolinäkökohdat ovat esillä aiempaa enemmän, mutta niitä voitaisiin valtavirtaistaa johdonmukaisemmin. Kuulemistoimintaan liittyvistä hyvistä käytänteistä on joitain esimerkkejä, esimerkiksi pyrkimys varmistaa interaktiivinen kahdensuuntainen vuoropuhelu ja saada palautetta tuloksista. Jotkin maat ovat yleisesti sitoutuneet pitämään kiinni sidosryhmien osallistumisesta kaikkiin politiikan vaiheisiin ja koko raportointikierrokseen. Eri tasoille perustetut osallistavat elimet voisivat auttaa rakenteellisten sosiaaliuudistusten seurannassa ja siten edistää mahdollisuuksia, väyliä ja yhteisvastuuta meneillään olevassa kriisissä. Politiikan ensisijaisten toimintakohteiden tueksi asetetaan entistä useammin määrällisiä tavoitteita. Kun ne perustuvat vankkaan analyysiin, niille on asetettu riittävät resurssit ja niiden tukena on selvä poliittinen sitoumus, ne voivat vauhdittaa tulosten saavuttamista politiikan eri osa-alueilla.

2. KÖYHYYDEN JA SOSIAALISEN SYRJÄYTYMISEN TORJUNTA

Lasten köyhyysriski, 19 prosenttia 27 jäsenvaltion EU:ssa, on korkeampi kuin koko väestöllä. Tilanne ei ole parantunut sitten vuoden 2000. Vuoden 2007 avoimen koordinointimenetelmän keskittyminen lasten köyhyyteen auttoi syventämään yhteisymmärrystä lasten köyhyyden taustatekijöistä kussakin maassa. Se selvensi tarvetta kattaviin strategioihin, joissa yhdistyvät riittävä ja hyvin suunniteltu tulotuki, laadukkaat työmahdollisuudet vanhemmille ja välttämättömien palvelujen tarjonta.

Useimmat jäsenvaltiot, jotka asettivat tämän asian etusijalle vuonna 2006 sen jälkeen, kun Eurooppa-neuvosto oli vaatinut päättäväisiä toimia, suunnittelevat nyt strategioidensa vahvistamista ja noudattavat moniulotteisempaa ja yhdennettyä lähestymistapaa. Monet ovat päättäneet ottaa lasten köyhyyden huomioon kysymyksissä, jotka liittyvät vähimmäistuloon ja palkkoihin, työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen ja perhemyönteisiin palveluihin. Tarvitaan jatkuvia toimia, jotta voidaan varmistaa muun muassa kohtuuhintaisten ja laadukkaiden lastenhoitopalvelujen saatavuus. Parantuneen näytön pohjalta 22 jäsenvaltiota on asettanut lasten köyhyyteen liittyvät tavoitteet, ja 16 niistä käyttää EU:ssa sovittuja indikaattoreita. Muutamat ovat myös asettaneet välitavoitteita omille erityishaasteilleen (työttömät kotitaloudet, suurimmassa vaarassa olevat perheet, köyhyyden vakavuus, lastenhoito).

Romanit ovat samaan aikaan monella tapaa muita heikommassa asemassa ja kuuluvat kaikkein syrjäytyneimpiin ryhmiin eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Jäsenvaltiot, joissa romanivähemmistö on kooltaan merkittävä, ovat uusissa raporteissaan nostaneet heidän kysymyksensä paremmin esiin, ja yleisesti ottaen siihen liittyvät haasteet tunnustetaan paremmin. Toteutetut tai ilmoitetut toimet keskittyvät pääasiassa eriytymisen vähentämiseen, työpaikan saantiin, heikkoihin oppimislähtökohtiin puuttumiseen ja peruspalvelujen kuten asunnon ja terveydenhuollon parempaan saatavuuteen. Useimmilta mailta kuitenkin puuttuu edelleen kattava toimintakehys, mikä johtuu myös tietojen puutteesta ja riittämättömästä tietopohjasta.

Kansallisissa strategiaraporteissa vahvistetaan etusija, joka annettiin muuttajien osallisuuden edistämiselle vuonna 2006. Jäsenvaltiot noudattavat entistä enemmän kokonaisvaltaista lähestymistapaa ja keskittyvät enemmän sekä muuttajien että vastaanottavan yhteiskunnan ottamiseen mukaan prosessiin, ja useat jäsenvaltiot pyrkivät luomaan synergiaa osallisuuden edistämiseen tähtäävän toiminnan ja syrjinnänvastaisten toimenpiteiden välille.

Vammaisten osallisuuden edistämistä käsitellään edelleen, mutta vammaiskysymysten valtavirtaistaminen on edelleen vähäistä ja kansallisissa strategiaraporteissa viitataan vain harvoin YK:n yleissopimukseen vammaisten henkilöiden oikeuksista, vaikka sen ratifiointi onkin käynnissä. Työllisyyden edistäminen, esteiden poistaminen koulutukselta ja elinikäiseltä oppimiselta sekä etujen tiukempi ehdollisuus esiintyvät yleisesti, toisin kuin täyden osallistumisen rakenteellisten esteiden poistaminen.

Kuten vuoden 2006 kansallisissa strategiaraporteissa, useimmat jäsenvaltiot ovat ottaneet aktiivisen osallistamisen yhdeksi prioriteeteistaan. Osallisuutta edistäviä työmarkkinoita, laadukkaiden palvelujen saatavuutta ja riittävää tulotasoa käsitellään kuitenkin erillään toisistaan useimmissa tapauksissa, vaikka kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset kärsivät moninaisista ongelmista ja yhdennetyt ratkaisut ovat olennaisia. Useat maat ovat ryhtyneet toimenpiteisiin varmistaakseen, että vähimmäistulon ostovoima säilytetään. On edelleen keskeisen tärkeää suunnitella parempi yhteys työttömyysetuuksien ja työssäkäyvien tuen välille, jotta voidaan luoda oikeat kannustimet ja samalla varmistaa riittävä tulotuki ja ehkäistä työssäkäyvien köyhyyttä. Tarvitaan koordinoituja sosiaali- ja työvoimapalveluja poistamaan esteitä täysimääräiseltä ja kestävältä osallistumiselta yhteiskuntaan ja työmarkkinoille. Enemmän huomiota onkin kiinnitettävä siihen, että huolehditaan mahdollisimman hyvästä vuorovaikutuksesta asiaan liittyvien kolmen osa-alueen välillä ja varmistetaan, että kukin niistä otetaan asianmukaisesti huomioon.

Paras turva köyhyyttä ja sosiaalista syrjäytymistä vastaan on laadukas työpaikka niille, jotka voivat tehdä työtä. Niille, joille työnteko ei ole todellinen vaihtoehto, on varmistettava riittävä tulotuki ja sosiaalinen osallistuminen. Useiden jäsenvaltioiden toteuttamia, asiaa erityisesti edistäviä toimenpiteitä ovat ne, joilla tuetaan työssä pysymistä tai nopeaa paluuta työhön ja edistetään mukautumiskykyä tarjoamalla mahdollisuuksia taitojen hankkimiseen tai parantamiseen ja laatimalla räätälöityjä toimintasuunnitelmia, joissa hahmotellaan väyliä työmarkkinoille. Olisi kiinnitettävä huomiota kaikkein heikoimmassa asemassa olevien työskentelymahdollisuuksien tukemiseen, myös osuus- ja yhteisötalouden piirissä. Useimmissa kansallisissa strategiaraporteissa tulee esiin laadukkaiden palvelujen saatavuuden merkitys, jotta voidaan ratkaista sosiaalisia vaikeuksia, jotka ovat esteenä ihmisten kestävälle osallisuudelle.

Asunnottomuus on yksi vakavimmista syrjäytymisen muodoista, ja joidenkin jäsenvaltioiden tehostettuja toimia on laajennettava kattamaan kohtuuhintaisen asumisen laajempi tarjonta. Kattavilla, moniulotteisilla strategioilla pyritään puuttumaan erityisesti kodittomuuden eri ilmenemismuotoihin, kun taas toisenlaisessa lähestymistavassa keskitytään toimenpiteisiin, jotka on integroitu laajempaan toimintakehykseen, joka liittyy esimerkiksi asumiseen, työllisyyteen ja terveyteen. Tuettu asuminen, jossa yhdistyy itsenäisen elämisen tavoite ja henkilökohtainen sosiaalinen tuki, on saamassa paljon huomiota. Useat maat ovat asettaneet tavoitteita kodittomuuden vähentämiseksi tai tukirakenteiden vahvistamiseksi. Luotettavien tietojen puuttuminen haittaa edelleen pyrkimyksiä määritellä ja seurata tehokkaita toimintalinjoja. Taloudellisen osallisuuden edistäminen on keskeistä kodittomuuden torjumisessa, erityisesti nykyisissä olosuhteissa; niiden, joita uhkaa häätö tai asunnon haltuunotto, on saatava asianmukaista tukea ja neuvontaa.

Terveydellinen eriarvoisuus on edelleen vallalla eri sosio-ekonomisten ryhmien välillä, ja jäsenvaltioilla on tapana täydentää yleistä toimintamalliaan toimenpiteillä, jotka kohdistetaan kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin. Useissa kansallisissa strategiaraporteissa esitellään monialaisia toimintalinjoja, joihin kuuluu sekä sairauksien ennaltaehkäiseminen ja terveyden edistäminen että monenlaisten palvelujen tarjoaminen koulutuksen, asumisen ja työllisyyden alalla. Tärkeimpiä suuntaviivoja ovat perusterveydenhuollon ja ennaltaehkäisevän hoidon vahvistaminen, palvelujen saatavuuden esteiden poistaminen ja muita heikommassa asemassa olevien alueiden tilanteeseen puuttuminen.

Useimmissa kansallisissa strategiaraporteissa korostetaan koulutuksen merkitystä, mutta vain muutamissa se yhdistetään kattavaan pitkän aikavälin strategiaan sosiaalisen syrjäytymisen torjumiseksi ja ratkaisemiseksi. Esiasteen koulutusta pidetään keskeisenä välineenä sosio-ekonomisten haittojen tasoittamisessa ja keinona helpottaa työn ja perhe-elämän yhteensovittamista. Toimissa keskitytään myös varmistamaan korkeat laatustandardit kaikissa kouluissa, torjumaan koulunkäynnin keskeyttämistä, parantamaan erityisryhmien mahdollisuuksia saada koulutusta ja ottamaan käyttöön toimenpiteitä aiemman oppimisen validoimiseksi.

Taloudelliseen syrjäytymiseen puuttuminen on elintärkeää kaikissa köyhyyden torjumista koskevissa strategioissa; kriisi tuo tämän kysymyksen vieläkin selvemmin etualalle. Jotkin jäsenvaltiot raportoivat kattavista toimintalinjoista, kun taas yksi on asettanut ylivelkaantumisen torjumisen etusijalle. Useimmin mainitaan velkaneuvonta, joka on joissain tapauksissa kohderyhmäperusteista tai keskittyy varhaiseen havaitsemiseen. Joissain maissa tarjotaan mikroluottoja ihmisille, jotka eivät voi saada luottoa normaaleilta luottomarkkinoilta. Taloudellinen osallisuus on ennakkoedellytys sille, että pystyy kestävällä tavalla toimimaan asuntomarkkinoilla.

3. ELÄKKEIDEN RIITTÄVYYS JA KESTÄVYYS

Kuluneen vuosikymmenen aikana jäsenvaltiot ovat uudistaneet eläkejärjestelmiään, jotta ne voisivat paremmin taata eläkkeiden riittävyyden ja kestävyyden. Vuoden 2008 kansallisissa strategiaraporteissa maat raportoivat pienestä edistymisestä riittävien eläkkeiden tarjoamisessa ilman, että vaarannetaan taloudellista kestävyyttä ja kannustimia työntekoon. Uudet talouden näkymät tekevät vaaditusta hienovaraisesta tasapainotuksesta vieläkin haastavampaa.

Ihmiset elävät yhä vanhemmiksi, minkä vuoksi eläkejärjestelmien uudistuksilla on pyritty kohottamaan iäkkäämpien työntekijöiden työllisyysastetta ja pienentämään taloudellista huoltosuhdetta, jottei vaarannettaisi julkisen talouden rahoituksen kestävyyttä. Useimmiten tämän tuloksena on pienennetty eläkelupauksia ja annettu sääntöjä siitä, että työntekijät voivat kompensoida tämän jatkamalla pidempään työssä. Tasapaino maksuvuosien ja eläkevuosien välillä riippuukin siitä, että useammat ihmiset työskentelevät enemmän ja pitempään. Tämä edellyttää työelämääntuloiän alentamista, pitkien urakatkoksien välttämistä ja eläkkeellesiirtymisiän lykkäämistä. Samanaikaisesti kiinnitetään enemmän huomiota sen varmistamiseen, että kaikki työllisyyskaudet tulevat katetuiksi.

Iäkkäämpien työntekijöiden työllisyysaste on noussut viime vuosikymmenen aikana, ja 11 maata täyttää nyt Lissabonin tavoitteen, jonka mukaan iäkkäämpien työntekijöiden työllisyysasteen olisi oltava 50 prosenttia vuoteen 2010 mennessä. Koska elinajanodote on noussut, korkeammat työllisyysasteet ovat tarpeen keskipitkällä aikavälillä. Tavanomaisen työssäoloajan on noustava, ja raportit osoittavat, että jäsenvaltiot alkavat korottaa eläkeikää lakisääteisissä järjestelmissään. Varhaisen eläkkeelle siirtymisen väyliä ollaan sulkemassa ja varhaiseläkkeen kannustimia poistamassa. Nämä ovat tärkeitä signaaleja työnantajille ja työntekijöille, jotta nämä parantaisivat ikäkysymysten hallinnan käytänteitään ja lykkäisivät eläkkeelle siirtymistä. Meneillään oleva talouden laskusuhdanne testaa näiden saavutusten kestävyyttä. Lisätoimia tarvitaan myös iäkkäämpien työntekijöiden työllisyyden ylläpitämiseksi aktiivista työvoimapolitiikkaa täysimääräisesti hyödyntäen. On keskeistä välttää se, että tosiasiallinen eläkeikä alkaa laskea, koska varhaisen työmarkkinoilta poistumisen väyliä käytetään jälleen kasvavan työttömyyden ratkaisemiseksi.

Nykyiset talousnäkymät tuovat erityisesti esiin tarpeen varmistaa, että eläkejärjestelmät kattavat työttömyyskausien koettelemat työntekijät asianmukaisin tavoin. Uudistetuissa järjestelmissä urakatkokset voivat pienentää eläkkeen riittävyyttä huomattavasti , ja eläketulojen seuranta on tärkeää niiden kohdalla, joilla on vaikeuksia täyttää uudet kelpoisuusehdot. Heitä ovat muun muassa matalapalkkaiset ja urakatkoksista kärsivät, joiden joukossa naiset ovat yliedustettuina.

Avoimen koordinointimenetelmän mukaisessa työssä on vuonna 2008 keskitytty yksityisten eläkkeiden tarjontaan. Useat jäsenvaltiot ovat ryhtyneet toimenpiteisiin varmistaakseen rahastoivien eläkejärjestelmien tarjonnan ja puuttuneet muun muassa kattavuuteen ja maksuihin sekä kulujen tasoon ja laatineet sääntelykehyksiä elinkorkoja (pitkäikäisyyden riski) ja sijoituksia (rahoitusriski) varten. Vapaaehtoisissa järjestelmissä on runsaasti näyttöä vahvasta sosioekonomisesta korrelaatiosta kattavuus- ja maksutasoissa. Jos yksityiset järjestelmät ovat keskeinen tulevan eläketulon lähde, on kattavuus- ja maksutasot asetettava sen mukaisesti.

Rahastoivien järjestelmien nykyisenlaiset maksatusvaiheet voivat antaa riittämättömän suojan pitkäikäisyyden riskiä, volatiliteettia ja inflaatiota vastaan. Elinkorot ovat turvatuin tapa tarjota eläketuloa. Sijoitussalkun rakenteen muuttaminen eläkeikää lähestyttäessä voi tuoda jonkinasteisen suojan pääoman arvon vaihtelua vastaan. Hyvin toimivat valvontaelimet ja rahoituksen tehokkaat sääntelypuitteet ovat välttämättömiä. Siirtyminen monista lähteistä kertyviin eläkkeisiin, joihin liittyy monimutkaisia päätöksiä, edellyttää sitä, että järjestelmien jäsenet voivat saada puolueetonta tietoa ja jonkin verran koulutusta rahoituksen alalla.

Jäsenvaltiot ovat muuttamassa vähimmäistulosäännöksiään ikääntyneiden kohdalla etuuksien kasvattamiseksi ja saatavuuden helpottamiseksi. Koska etuudet yleensä sidotaan hinta-indeksiin, suhteelliset tulot todennäköisesti jäivät jälkeen kuluneina kasvun vuosina. Suhteellinen heikkeneminen on kuitenkin huomattavasti vähäisempää kuin voisi odottaa. Useimmat jäsenvaltiot ovat korottaneet vähimmäiseläkkeitä ja vähimmäistuloa.

Jäsenvaltiot käyttävät seuraavia kansallisia tavoitteita eläkkeiden suhteen: ikääntyneiden työntekijöiden työllisyysaste (jopa korkeampi kuin EU:n tavoite), tosiasiallinen eläkeikä, maksujen taso, teoreettinen korvaustaso sekä ikääntyneiden köyhyysaste. Tämä osoittaa, että eläkkeiden uudistamisessa noudatetaan pitkän aikavälin strategioita johdonmukaisesti sovittujen tavoitteiden kanssa.

4. TERVEYDENHUOLTO JA PITKÄAIKAISHOITO

Lähes kaikki vuosia 2008–2010 koskevat raportit pohjautuvat aiempiin vuoden 2006 kansallisiin terveyssuunnitelmiin. Jäsenvaltiot toteavat, että hyvää terveyttä ja pitkää työikää edistäviin keskeisiin toimintalinjoihin kuuluvat vaikuttavat työterveystoimet, terveyden edistäminen, sairauksien ennaltaehkäiseminen, parantava hoito ja kuntoutus. Lisäksi tarvitaan suurempaa johdonmukaisuutta talous-, koulutus-, ympäristö- ja sosiaalipolitiikan välillä.

Eri sosioekonomisten ryhmien ja eri alueiden välillä vallitsee edelleen terveydentilaan ja elinajanodotteeseen liittyvä eriarvoisuus . Näyttö osoittaa selvää korrelaatiota huonon terveyden ja köyhyyden sekä työttömyyden ja vähäisen koulutuksen välillä. Monissa kansallisissa strategiaraporteissa tunnustetaan nimenomaisesti, että terveyteen liittyvä sosiaalinen eriarvoisuus heikentää ihmisten mahdollisuuksia elämässä. Useissa raporteissa esitellään monialaisia toimintalinjoja, joihin kuuluu sekä terveyden edistämistä että sairauksien ennaltaehkäisemistä ja joissa hyödynnetään monenlaisia palveluja kuten koulutus-, asumis- ja työvoimapalveluja. Tärkeimmillä toimilla pyritään vahvistamaan perusterveydenhuoltoa ja ennaltaehkäisevää hoitoa, poistamaan rahoitus-, organisaatio- ja tietoesteitä ja muita esteitä palvelujen saatavuudelta ja käsittelemään tilannetta muita heikommassa asemassa olevilla alueilla.

Kaikki maat katsovat, että perusterveydenhuollon vahvistaminen on keino parantaa palvelujen saatavuutta, varmistaa hoidon koordinointi ja edistää järjestelmän kestävyyttä varsinkin kun resursseista on pulaa. Monissa maissa kuitenkin pula yleislääkäreistä ja sairaanhoitajista jatkuu, ja ikääntyminen voi vielä pahentaa tätä pulaa. On vaikea nähdä, miten tavoite perusterveydenhuollon vahvistamisesta voidaan saavuttaa ilman asianmukaista terveyspolitiikkaa, johon kuuluu toimenpiteitä, joilla varmistetaan motivoituneiden terveydenhuollon ammattihenkilöiden riittävä tarjonta.

Terveyden edistäminen ja sairauksien ennaltaehkäiseminen katsotaan yleisesti ensisijaisiksi keinoiksi parantaa terveyttä ja toimintakykyä, mikä vähentää hoidon tarvetta ja parantaa järjestelmän kestävyyttä. Jäsenvaltiot tunnustavat, että kampanjat voisivat olla tehokkaampia, ja ehdottavat, että niistä tehtäisiin paikallisempia ja kohdennetumpia. Terveydenhuoltoon ja hoitoon ja erityisesti sairaalakuluihin kuluu kuitenkin suurin osa menoista, ja monet maat ohjaavat yhä lisävaroja tälle sektorille. Terveyden edistäminen ja sairauksien ennaltaehkäiseminen saavat suhteellisen pienen osan varoista verrattuna niihin tavoitteisiin, jotka niillä odotetaan saavutettavan.

Jäsenvaltiot jatkavat toimiaan tehokkuuden ja vaikuttavuuden parantamiseksi järkeistämällä kustannuksia ja ottamalla käyttöön kustannustenjakojärjestelyjä. Useat maat ovat käyneet yksityistämisen tielle. Se, edistävätkö tällaiset uudistukset laatua ja tehokkuutta, riippuu kannustimista ja vakuutusrahastojen kanssa tehtävien sopimusten luonteesta. Kansallisella tasolla onnistuminen riippuu instituutioiden kyvystä seurata, säännellä, varmistaa riskintasaus ja määrittää, mistä tehtävistä yksityinen ja toisaalta julkinen sektori suoriutuvat paremmin. Yksityistä ja julkista tarjontaa on myös koordinoitava synergian luomiseksi ja päällekkäisyyden välttämiseksi.

Kansallisista raporteista näkyy kasvava tietoisuus laatukysymyksistä monissa jäsenvaltioissa, ja niissä esitetään erilaisia aloitteita, joilla pyritään tarjoamaan kansalaisille laadukasta ja turvallista ennaltaehkäisevää hoitoa. Niitä ovat muun muassa laatustandardien laatiminen ja käyttöönotto ja kliiniset suuntaviivat, joiden pohjana on näyttöön perustuva lääketiede, sekä terveysteknologian arviointi. Vain muutama maa on kuitenkin asettanut potilasturvallisuuden – joka on yksi laadun kulmakivistä – avainasemaan ja perustanut asianmukaiset rakenteet ja järjestelmät. Tässä suhteessa on nähtävissä valtavia eroavuuksia, sillä jotkin jäsenvaltiot ovat edistyneet hyvin laatu- ja turvallisuusstrategioiden käyttöönotossa ja potilaskeskeisen toimintatavan toteutuksessa kun taas toiset ovat vasta prosessin alussa. Näitä eroavuuksia voidaan selittää terveydenhuoltoon osoitetuilla rajallisilla resursseilla ja riittämättömällä tietoisuudella niistä pitkän aikavälin eduista, joita laadukas hoito voi tuoda. Vaikka suuri määrä maita pitää potilaiden kasvavaa valinnanvapautta potilaskeskeisyyden ulottuvuutena, ei ole tunnustettua, että vapaa valinta liittyy hoidon kustannusten kasvuun.

Hoidon koordinointi säilyy huomion kohteena. Jäsenvaltiot ovat edistyneet yhdennetyssä lähestymistavassa joidenkin kroonisten sairauksien hallinnan suhteen, mutta vielä on paljon tehtävänä koordinoinnin parantamiseksi hallinnon tasojen, sairaanhoidon tyyppien, terveyden-ja sosiaalihuollon, julkisen ja yksityisen tarjonnan sekä julkisen ja kolmannen sektorin välillä. Tämä koskee erityisesti pitkäaikaishoitoa.

Kansallisissa strategiaraporteissa vahvistetaan uudelleen sitoumus varmistaa laadukkaan ja kohtuuhintaisen pitkäaikaishoidon yleinen saatavuus. Kestävä rahoitusvaihtoehtojen yhdistelmä on kuitenkin vielä löytämättä monissa maissa, joten yksityisten rahoituslähteiden osuus on suhteellisen korkea. Niitä voivat olla yksityinen sairausvakuutus (usein lisävakuutus tai tarkoitettu korkean tulotason ryhmille) tai yksityisten kotitalouksien maksut (joko omavastuuosuudet julkisesti tarjotusta hoidosta ja/tai palvelujen käyttäjien omat maksut, joista tarjotaan hyvin vähän tai ei lainkaan korvauksia).

Huollettavat henkilöt pitävät kotona tai yhteisöllisesti järjestettyä pitkäaikaishoitoa parempana kuin laitoshoitoa, mutta monissa maissa laitoshoidon osuus julkisista menoista on edelleen yli puolet. Lisäksi on laaja yksimielisyys siitä, että on puututtava odotettavissa olevaan pitkäaikaishoidon työvoimapulaan (virallinen hoito) sekä löydettävä keinoja tukea omaishoitajia ja epävirallisia hoitajia. Pitkäaikaishoidon työntekijöiden riittävä rekrytointi, (uudelleen)koulutus ja työssä pitäminen ovat edelleen haasteena.

_________________________________

Tätä analyysia tarkastellaan yksityiskohtaisemmin liitteenä olevissa maakatsauksissa ja lisäasiakirjassa.