EUR-Lex Access to European Union law

Back to EUR-Lex homepage

This document is an excerpt from the EUR-Lex website

Document 62014CC0160

Julkisasiamies Y. Botin ratkaisuehdotus 11.6.2015.
João Filipe Ferreira da Silva e Brito ym. vastaan Portugalin valtio.
Varas Cíveis de Lisboan esittämä ennakkoratkaisupyyntö.
Ennakkoratkaisupyyntö – Jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentäminen – Työntekijöiden oikeuksien turvaaminen yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä – Liikkeen luovutuksen käsite – Velvollisuus esittää ennakkoratkaisupyyntö SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan nojalla – Sellaisen kansallisen tuomioistuimen syyksi luettava unionin oikeuden väitetty rikkominen, jonka päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta – Kansallinen lainsäädäntö, jonka mukaan oikeus korvaukseen tällaisesta rikkomisesta aiheutuneesta vahingosta edellyttää, että vahingon aiheuttanut päätös on ensin kumottu.
Asia C-160/14.

Court reports – general

ECLI identifier: ECLI:EU:C:2015:390

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

YVES BOT

11 päivänä kesäkuuta 2015 ( 1 )

Asia C‑160/14

João Filipe Ferreira da Silva e Brito ym.

vastaan

Portugalin valtio

(Ennakkoratkaisupyyntö – Varas Cíveis de Lisboa (Portugali))

”Jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentäminen — Yrityksen luovutus — Työntekijöiden oikeuksien turvaaminen — Velvollisuus pyytää ennakkoratkaisua — Kansallisen tuomioistuimen, jonka ratkaisuihin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, syyksi luettava unionin oikeuden rikkominen — Kansallinen lainsäädäntö, jossa tällaisesta rikkomisesta aiheutuneen vahingon korvaamiseen on oikeus sillä edellytyksellä, että vahingon aiheuttanut päätös on ensin kumottu”

1. 

Käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö koskee työntekijöiden oikeuksien turvaamista yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 12.3.2001 annetun neuvoston direktiivin 2001/23/EY ( 2 ) 1 artiklan 1 kohdan tulkintaa sekä SEUT 267 artiklan kolmatta kohtaa ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, joka liittyy jäsenvaltioiden vastuuseen unionin oikeuden rikkomisesta.

2. 

Varas Cíveis de Lisboan (Portugali) esittämät kysymykset liittyvät João Filipe Ferreira da Silva e Briton ja muiden kantajien Portugalin valtiota vastaan nostamaan vahingonkorvauskanteeseen, joka perustuu väitettyyn Supremo Tribunal de Justiçan syyksi luettavaan unionin oikeuden rikkomiseen.

3. 

Ensimmäisen kysymyksen tarkastelun yhteydessä on tulkittava pääasian olosuhteiden näkökulmasta direktiivin 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua liikkeen luovutuksen käsitettä. Päättelen Supremo Tribunal de Justiçan tekemästä ratkaisusta poiketen, että tätä säännöstä on tulkittava siten, että liikkeen luovutuksen käsite kattaa tilanteen, jossa tilauslentojen markkinoilla toimiva yritys puretaan enemmistöosakkaan päätöksellä, kun kyseinen enemmistöosakas on lentoliikenteen alalla toimiva yritys, joka ensimmäisen yrityksen selvitysmenettelyn yhteydessä

tulee puretun yhtiön sijaan lentokoneiden leasing-sopimuksissa ja matkanjärjestäjien kanssa tehdyissä voimassa olevissa tilauslentosopimuksissa,

harjoittaa puretun yhtiön aiemmin harjoittamaa toimintaa,

ottaa takaisin palvelukseensa muutamia työntekijöitä, jotka olivat komennuksella puretussa yhtiössä sen purkamiseen saakka, ja osoittaa heidät samanlaisiin tehtäviin, ja

saa käyttöönsä puretun yhtiön pieniä laitteistoja.

4. 

Tämän jälkeen tarkastelen toista kysymystä ja esitän ne syyt, joiden vuoksi SEUT 267 artiklan kolmatta kohtaa on tulkittava siten, että Supremo Tribunal de Justiçan kaltaisella kansallisella tuomioistuimella, jonka päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, oli pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa velvollisuus esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntö.

5. 

Lopuksi selitän kolmannen kysymyksen tarkastelun yhteydessä, miksi pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa unionin oikeutta ja erityisesti tuomiossa Köbler ( 3 ) vahvistettua oikeuskäytäntöä on tulkittava siten, että sen kanssa on ristiriidassa sellainen valtion vastuuta koskeva kansallinen järjestelmä, jossa vahingon korvaamiseen on oikeus sillä edellytyksellä, että vahingon aiheuttanut päätös on kumottu.

Asiaa koskevat oikeussäännöt

Unionin oikeus

6.

Direktiivillä kodifioitiin työntekijöiden oikeuksien turvaamista yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 14.2.1977 annettu neuvoston direktiivi 77/187/ETY, ( 4 ) sellaisena kuin se oli muutettuna 29.6.1998 annetulla neuvoston direktiivillä 98/50/EY. ( 5 )

7.

Direktiivin johdanto-osan kahdeksannessa perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Oikeusvarmuuden ja avoimuuden vuoksi on ollut tarpeen, että luovutuksen oikeudellista käsitettä selkeytetään ottaen huomioon [unionin] tuomioistuimen oikeuskäytäntö. Selkeyttämisellä ei kuitenkaan ole muutettu direktiivin 77/187 – – soveltamisalaa sellaisena kuin se on [unionin] tuomioistuimen tulkinnan mukaan.”

8.

Direktiivin 1 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdassa säädetään seuraavaa:

”a)

Tätä direktiiviä sovelletaan yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovuttamiseen toiselle työnantajalle sopimukseen perustuvan luovutuksen taikka sulautumisen kautta.

b)

Jollei a alakohdasta ja tämän artiklan jäljempänä olevista säännöksistä muuta johdu, tässä direktiivissä tarkoitettuna luovutuksena pidetään oman identiteettinsä säilyttävän taloudellisen yksikön luovuttamista, jolla tarkoitetaan pää- ja sivutoimisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseksi järjestettyä resurssikokonaisuutta.”

9.

Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Ne luovuttajan oikeudet ja velvoitteet, jotka johtuvat luovutuksen tapahtuessa voimassa olleesta työsopimuksesta tai työsuhteesta, siirtyvät tällaisen luovutuksen seurauksena luovutuksensaajalle.”

Portugalin oikeus

10.

Valtion ja muiden julkisten elinten sopimussuhteen ulkopuolista vahingonkorvausvastuuta koskevan järjestelmän, ( 6 ) joka hyväksyttiin 31.12.2007 annetulla lailla nro 67/2007 ( 7 ) (Lei que aprova Regime da Responsabilidade Civil Extracontratual do Estado e Demais Entidades Públicas), sellaisena kuin se on muutettuna 17.7.2008 annetulla lailla nro 31/2008, ( 8 ) 13 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Valtio on siviilioikeudellisessa korvausvastuussa selvästi perustuslain tai muun lainsäädännön vastaisista oikeuden ratkaisuista aiheutuvista vahingoista, kun asiaan liittyvien tosiseikkojen arvioinnissa on tapahtunut ilmeinen virhe, sanotun kuitenkaan vaikuttamatta tilanteisiin, joissa on kyseessä perusteeton rikostuomio tai vapauden rajoittaminen.

2.   Korvausvaatimuksen tulee perustua vahinkoa aiheuttaneen ratkaisun aiempaan kumoamiseen toimivaltaisessa tuomioistuimessa.”

II Pääasian tosiseikat ja ennakkoratkaisukysymykset

11.

Air Atlantis SA (jäljempänä AIA), joka oli vuonna 1985 perustettu tilauslentotoimintaa harjoittava yhtiö, purettiin 19.2.1993. Kantajat joutuivat tässä yhteydessä joukkovähentämisen kohteeksi.

12.

Transportes Aéreos Portugueses -yhtiö (jäljempänä TAP), joka oli AIA:n enemmistöosakas, otti 1.5.1993 alkaen hoitaakseen osan niistä AIA:n lennoista, joiden toteuttamiseen tämä oli sitoutunut kaudeksi 1.5.–31.10.1993. TAP ryhtyi myös toteuttamaan joitakin lentoja tilauslentomarkkinoilla, joilla se ei ollut aiemmin toiminut, koska tilauslennot olivat aiemmin kuuluneet AIA:lle. TAP käytti tilauslentotoiminnassaan osaa siitä laitteistosta, jota AIA oli käyttänyt omassa toiminnassaan, ja erityisesti neljää lentokonetta. Se otti vastuulleen myös leasing-sopimusten mukaisten vuokrien maksamisen koneista ja otti käyttöönsä toimistokalustoa, joka oli AIA:n omaisuutta ja jota tämä oli käyttänyt Lissabonin ja Faron toimitiloissaan Portugalissa, sekä muita lisätarvikkeita. TAP otti myös palvelukseensa joitakin AIA:n entisiä työntekijöitä.

13.

Tämän jälkeen kantajat riitauttivat työntekijöiden joukkovähentämisen tribunal do trabalho de Lisboassa (Lissabonin työtuomioistuin) ja vaativat työntekijöiden siirtämistä TAP:n palvelukseen ja palkkojen maksamista.

14.

Tribunal do trabalho de Lisboan 6.2.2007 antamalla tuomiolla työntekijöiden joukkovähentämistä koskeva kanne hyväksyttiin osittain ja vastaaja määrättiin ottamaan kantajat takaisin palvelukseen vastaaviin työntekijäluokkiin ja maksamaan heille korvauksia. Tribunal do trabalho de Lisboa perusteli ratkaisuaan sillä, että käsiteltävässä asiassa oli kyseessä ainakin osittainen liikkeen luovutus, koska liikkeen identiteetti oli säilynyt ja sen toiminta oli jatkunut, kun TAP oli tullut työnantajan asemaan työsopimuksissa.

15.

Tähän tuomioon haettiin muutosta Tribunal da Relação de Lisboassa (Lissabonin muutoksenhakutuomioistuin), joka kumosi 16.1.2008 antamallaan tuomiolla ensimmäisen oikeusasteen tuomion siltä osin kuin TAP oli siinä määrätty ottamaan kantajat takaisin palvelukseensa ja maksamaan heille korvauksia, sillä sen mielestä määräaika työntekijöiden joukkovähentämisen riitauttamiseksi oli umpeutunut ja AIA:n ja TAP:n välillä ei ollut tapahtunut liikkeen tai liiketoiminnan osan luovutusta.

16.

Kantajat valittivat tästä tuomiosta Supremo Tribunal de Justiçaan, joka päätti 25.2.2009 antamassaan tuomiossa, ettei työntekijöiden joukkovähentäminen ollut millään tavalla lainvastainen. Mainittu tuomioistuin noudatti Tribunal da Relação de Lisboan päättelyä ja totesi, ettei liikkeen luovuttamisen perusteeksi riittänyt ”pelkkä” kaupallisen toiminnan ”jatkaminen”, vaan liikkeen identiteetin on myös säilyttävä. Käsiteltävässä asiassa TAP ei kuitenkaan käyttänyt kesäkauden 1993 lentojen toteuttamisessa yksikköä, jonka identiteetti olisi ollut sama kuin aiemmin AIA:lle kuuluneella yksiköllä, vaan se käytti kyseisillä markkinoilla omaa toimintavälinettään eli omaa yritystään. Koska kyseiset kaksi yksikköä eivät olleet keskenään identtiset, Supremo Tribunal de Justiçan mukaan kyseessä ei ollut liikkeen luovuttaminen.

17.

Supremo Tribunal de Justiça totesi unionin oikeudesta, että unionin tuomioistuin on todennut tilanteissa, joissa yritys on jatkanut toisen yrityksen aiemmin toteuttamaa toimintaa, että pelkästään tämän seikan perusteella ei voida päätellä, että kyseessä olisi taloudellisen yksikön luovutus, sillä yksikkönä ”ei – – voida pitää pelkästään toimintoa, josta [se] vastaa”. ( 9 )

18.

Tietyt kantajat vaativat Supremo Tribunal de Justiçaa esittämään unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön, mistä Supremo Tribunal de Justiça totesi, että ”ennakkoratkaisun pyytämistä koskeva velvollisuus koskee niitä kansallisia tuomioistuimia, joiden ratkaisuihin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, ja tämä velvollisuus syntyy vain, kun kyseinen kansallinen tuomioistuin katsoo, että käsiteltävänä olevan riidan ratkaisemiseksi on tarpeen tukeutua unionin oikeuteen, ja kun asiassa on tullut ilmi [unionin] oikeuden tulkintaan liittyvä kysymys.”

19.

Supremo Tribunal de Justiça katsoi myös, että ”unionin tuomioistuin on myöntänyt nimenomaisesti, että [unionin] oikeuden oikea soveltaminen voi olla niin ilmeistä, ettei se jätä tilaa vähäisellekään perustellulle epäilylle siitä tavasta, jolla esille tullut kysymys olisi ratkaistava, joten myöskään tällaisessa tilanteessa ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevaa velvollisuutta ei ole. [Pääasian kantajien] esille ottamien [unionin oikeuden] säännösten sisällön, unionin tuomioistuimen niille antaman tulkinnan ja asian käsittelyn aikana esille tulleiden – – asiaan liittyvien seikkojen perusteella ei ilmene sellaista tulkintaan liittyvää epäilystä, jonka vuoksi ennakkoratkaisun pyytäminen olisi välttämätöntä.”

20.

Supremo Tribunal de Justiça korosti lisäksi, että ”unionin tuomioistuimella on laaja ja jo vakiintunut oikeuskäytäntö liikkeen luovutusta koskevien unionin oikeussääntöjen tulkintaan liittyvistä ongelmista, ja – – direktiivissä käytetyt käsitteet on vahvistettu tässä oikeuskäytännössä niin, että ne ovat (sekä unionin että kansallisen) oikeuskäytännön perusteella tehtävän tulkinnan kannalta selviä, joten unionin tuomioistuimelta ei tarvitse pyytää ennakkoratkaisua”.

21.

Tämän jälkeen kantajat nostivat Portugalin valtiota vastaan sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevan kanteen, jossa ne vaativat määräämään Portugalin valtion korvaamaan tietyt heille aiheutuneet varallisuusvahingot. Kanteensa tueksi kantajat väittävät, että Supremo Tribunal de Justiçan tuomio on ilmeisen lainvastainen, koska siinä on tulkittu virheellisesti direktiivissä tarkoitettua liikkeen luovutuksen käsitettä ja koska tämä tuomioistuin laiminlöi velvollisuutensa esittää unionin tuomioistuimelle unionin oikeuden tulkintaa koskevia merkityksellisiä kysymyksiä.

22.

Portugalin valtio väittää, että RRCEE:n 13 §:n 2 momentin mukaan vahingonkorvausvaatimuksen tulee perustua vahinkoa aiheuttaneen ratkaisun aiempaan kumoamiseen toimivaltaisessa tuomioistuimessa, ja muistuttaa, että koska Supremo Tribunal de Justiçan tuomiota ei ole kumottu, ei ole syytä maksaa korvauksia.

23.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että on selvitettävä, onko Supremo Tribunal de Justiçan päätös ilmeisen lainvastainen siksi, että siinä tulkitaan liikkeen luovutuksen käsitettä direktiivin ja Supremo Tribunal de Justiçan käytössä olleiden tosiseikkojen näkökulmasta virheellisesti. Lisäksi on selvitettävä, oliko Supremo Tribunal de Justiçalla velvollisuus pyytää ennakkoratkaisua, kuten kantajat vaativat.

24.

Näissä olosuhteissa Varas Cíveis de Lisboa on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)

Onko – – direktiiviä – – ja erityisesti sen 1 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että liikkeen luovutuksen käsite kattaa tilanteen, jossa tilauslentojen markkinoilla toimiva yritys puretaan enemmistöosakkaan päätöksellä, kun kyseinen enemmistöosakas on lentoliikenteen alalla toimiva yritys, ja jossa emoyhtiö selvitysmenettelyn yhteydessä

tulee puretun yhtiön sijaan lentokoneiden leasing-sopimuksissa ja matkanjärjestäjien kanssa tehdyissä voimassa olevissa tilauslentosopimuksissa;

harjoittaa puretun yhtiön aiemmin harjoittamaa toimintaa;

ottaa takaisin palvelukseensa muutamia työntekijöitä, jotka olivat komennuksella puretussa yhtiössä sen purkamiseen saakka, ja osoittaa heidät samanlaisiin tehtäviin;

saa käyttöönsä puretun yhtiön pieniä laitteistoja?

2)

Onko SEUT 267 artiklaa – – tulkittava siten, että Supremo Tribunal de Justiçalla on [ensimmäisessä] kysymyksessä kuvattujen tosiseikkojen perusteella sekä siksi, että asiaa käsitelleet alemman oikeusasteen kansalliset tuomioistuimet ovat tehneet asiasta ristiriitaisia päätöksiä, velvollisuus pyytää – – unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua direktiivin – – 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta liikkeen luovutuksen käsitteen oikeasta tulkinnasta?

3)

Ovatko unionin oikeus ja erityisesti tuomiossa Köbler [(C‑224/01, EU:C:2003:513)] vahvistetut – – unionin tuomioistuimen periaatteet, jotka koskevat valtion vastuuta vahingosta, joka aiheutuu yksityishenkilöille asian ylimpänä oikeusasteena ratkaisevan kansallisen tuomioistuimen tekemästä unionin oikeuden rikkomisesta, esteenä sellaisen kansallisen oikeussäännön soveltamiselle, jossa valtiota vastaan esitettävän vahingonkorvausvaatimuksen edellytyksenä on vahinkoa aiheuttaneen päätöksen aiempi kumoaminen?”

III Asian tarkastelu

Ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys

25.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään, kattaako direktiivin 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu liikkeen luovutuksen käsite tilanteen, jossa tilauslentojen markkinoilla toimiva yritys puretaan enemmistöosakkaan päätöksellä, kun kyseinen enemmistöosakas on lentoliikenteen alalla toimiva yritys, joka ensiksi mainitun yrityksen selvitysmenettelyn yhteydessä

tulee puretun yhtiön sijaan lentokoneiden leasing-sopimuksissa ja matkanjärjestäjien kanssa tehdyissä voimassa olevissa tilauslentosopimuksissa,

harjoittaa puretun yhtiön aiemmin harjoittamaa toimintaa;

ottaa takaisin palvelukseensa muutamia työntekijöitä, jotka olivat komennuksella puretussa yhtiössä sen purkamiseen saakka, ja osoittaa heidät samanlaisiin tehtäviin, ja

saa käyttöönsä puretun yhtiön pieniä laitteistoja.

26.

Kuten direktiivin johdanto-osan kolmannesta perustelukappaleesta ja 3 artiklasta ilmenee, direktiivin tarkoituksena on suojella työntekijöitä varmistamalla, että heidän oikeutensa turvataan liikkeen luovutuksen yhteydessä. ( 10 ) Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään tämän vuoksi, että ne luovuttajan oikeudet ja velvoitteet, jotka johtuvat luovutuksen tapahtuessa voimassa olleesta työsopimuksesta tai työsuhteesta, siirtyvät tällaisen luovutuksen seurauksena luovutuksensaajalle. Direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa puolestaan suojellaan työntekijöitä luovuttajan tai luovutuksensaajan pelkästään luovutuksen perusteella päättämältä irtisanomiselta.

27.

Direktiivin 1 artiklan 1 kohdan a alakohdan nojalla direktiiviä sovelletaan yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovuttamiseen toiselle työnantajalle sopimukseen perustuvan luovutuksen taikka sulautumisen kautta. Unionin tuomioistuin on tulkinnut sopimukseen perustuvan luovutuksen käsitettä joustavasti direktiivin tavoitteen saavuttamiseksi, toisin sanoen työntekijöiden aseman turvaamiseksi yrityksen luovutuksen yhteydessä. ( 11 ) Unionin tuomioistuin onkin todennut, että direktiiviä voidaan soveltaa kaikissa tilanteissa, joissa sopimuksen perusteella vaihtuu yrityksen toiminnasta vastuussa oleva luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö, jolle kuuluvat työnantajan velvollisuudet yrityksen työntekijöitä kohtaan. ( 12 )

28.

Unionin tuomioistuin on jo todennut, että direktiiviä 77/187 sovellettiin samaan konserniin kuuluvien yhtiöiden välisiin luovutuksiin. ( 13 )

29.

Unionin tuomioistuin on lisäksi täsmentänyt ne edellytykset, joiden täyttyessä direktiiviä 77/187 sovelletaan tuomioistuinpäätökseen perustuvassa tai vapaaehtoisessa selvitystilassa olevan yrityksen luovutukseen. Vaikka siis tuomiossa Abels ( 14 ) todettiin, että tätä direktiiviä ei sovelleta yrityksen, liikkeen tai liiketoiminnan osan luovutukseen konkurssimenettelyn yhteydessä, ( 15 ) tuomiossa Dethier Équipement ( 16 ) todettiin kuitenkin, että sitä sovelletaan tuomioistuinpäätökseen perustuvassa selvitystilassa olevan yrityksen luovutukseen, sikäli kuin yrityksen toimintaa jatketaan. ( 17 ) Tuomiossa Europièces ( 18 ) tehtiin sama päätelmä vapaaehtoisessa selvitystilassa olevan yrityksen luovutuksesta. ( 19 )

30.

Sopimukseen perustuvan luovutuksen käsitteen joustavasta tulkinnasta ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, joka koskee erityisesti selvitystilassa olevaa luovutettua yksikköä, seuraa, että AIA:n purkaminen ja selvitystilaan asettaminen voi olla direktiivin 1 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettu liikkeen luovutus.

31.

Luovutuksen on kuitenkin vielä täytettävä direktiivin 1 artiklan 1 kohdan b alakohdassa vahvistetut edellytykset, eli luovutuksen kohteen on oltava taloudellinen yksikkö, jolla tarkoitetaan ”pää- ja sivutoimisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseksi järjestettyä resurssikokonaisuutta” ja joka säilyttää identiteettinsä myös luovutuksen jälkeen.

32.

Jotta kyseessä olisi yrityksen luovutus, sitä koskevan ratkaisevan arviointiperusteen on täytyttävä eli kyseisen yksikön on säilytettävä identiteettinsä sen jälkeen, kun se on siirtynyt uudelle työnantajalle. ( 20 )

33.

Sen selvittämiseksi, täyttyykö tämä edellytys, on huomioitava kaikki kyseessä olevaa liiketoimea kuvaavat tosiseikat ja erityisesti se, millaisesta yrityksestä tai liikkeestä on kysymys, onko rakennusten ja irtaimiston kaltaista aineellista liikeomaisuutta luovutettu, minkä arvoinen aineeton omaisuus on luovutushetkellä ollut, onko pääosa henkilöstöstä otettu uuden työnantajan palvelukseen ja onko asiakaskunta siirtynyt liiketoiminnan mukana, sekä se, miten samankaltaista ennen luovutusta ja sen jälkeen harjoitettu liiketoiminta on ollut, ja vielä se, kuinka pitkän ajan tämä liiketoiminta mahdollisesti on ollut keskeytyneenä. Nämä seikat ovat kuitenkin ainoastaan osatekijöitä siinä kokonaisharkinnassa, joka asiassa on tarpeen, eikä niitä siksi saa arvioida erillisinä. ( 21 )

34.

Unionin tuomioistuin on korostanut, että kansallisen tuomioistuimen on kyseessä olevaa liiketoimea kuvaavia tosiseikkoja arvioidessaan otettava huomioon muun muassa se, millaisesta yrityksestä tai liikkeestä on kysymys. Tästä seuraa, että se, kuinka paljon painoarvoa on annettava erilaisille direktiivissä tarkoitetun luovutuksen olemassaoloa osoittaville arviointiperusteille, väistämättä vaihtelee sen mukaan, minkälaisesta toiminnasta on kyse, ja jopa kyseisessä yrityksessä, liikkeessä tai liiketoiminnan osassa käytettyjen tuotantomenetelmien tai liiketoiminnan harjoittamistapojen perusteella. ( 22 )

35.

Niiden eri tekijöiden, joiden perusteella voidaan selvittää, onko kyseinen yksikkö säilyttänyt identiteettinsä sen jälkeen, kun se on siirtynyt uudelle työnantajalle, ja voidaanko liiketoimea pitää direktiivin 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna luovutuksena, painoarvo siis vaihtelee sen perusteella, mitä toimintaa kyseinen yritys harjoittaa.

36.

Ratkaisevaa on sen selvittäminen, onko yksikkö säilyttänyt identiteettinsä, mikä edellyttää sitä, että merkittävää aineellista ja aineetonta liikeomaisuutta on luovutettu ja että uusi työnantaja on tosiasiassa jatkanut kyseisen yksikön hyödyntämistä samaa toimintaa tai vastaavaa toimintaa varten. Nämä kaksi edellytystä täyttyvät käsiteltävässä asiassa.

37.

Unionin tuomioistuin on toki todennut, että taloudellinen yksikkö voi tietyillä toimialoilla toimia ilman, että sillä olisi merkittävää aineellista tai aineetonta liikeomaisuutta, joten tällaisen yksikön identiteetin säilyminen sitä koskevan luovutustoimen jälkeen ei lähtökohtaisesti voi riippua tällaisten omaisuuserien luovutuksesta. ( 23 )

38.

Kuten unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä johtuu, tilanne on kuitenkin toisenlainen sellaisilla aloilla toimivissa yrityksissä, joilla käytetään merkittävää liikeomaisuutta. Tämä pätee esimerkiksi linja-autokuljetusalaan, jolla toiminta edellyttää huomattavaa kalustoa ja laitteita. Unionin tuomioistuin on tästä esimerkkitapauksesta todennut, että se, ettei linja-autojen liikennöinnissä käytettyä aineellista liikeomaisuutta ole siirtynyt hankintasopimuksen aiemman sopimuspuolen ja uuden sopimuspuolen välillä, on seikka, joka on otettava huomioon. ( 24 ) Unionin tuomioistuin on päätellyt tästä, että säännöllisen julkisen linja-autoliikenteen kaltaisella alalla, jossa aineellinen omaisuus on toiminnan harjoittamisen kannalta merkittävä tekijä, se, ettei tällaista omaisuutta, joka on välttämätöntä yksikön asianmukaiselle toiminnalle, ole merkittävässä määrin siirtynyt hankintasopimuksen aiemmalta sopimuspuolelta uudelle, merkitsee, ettei kokonaisuuden voida katsoa säilyttävän identiteettiään. ( 25 )

39.

Mainitusta oikeuskäytännöstä johtuu, että käsiteltävän kaltaisessa asiassa, joka liittyy myös liikennealaan, merkittävän aineellisen liikeomaisuuden siirtymistä on pidettävä ratkaisevana tekijänä sen selvittämisessä, onko kyseessä direktiivin 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu liikkeen luovutus.

40.

Arvioidessaan kyseiseen liiketoimeen liittyviä tosiseikkoja ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on siis annettava erityinen painoarvo tekijälle, joka liittyy merkittävän aineellisen liikeomaisuuden luovutukseen TAP:lle.

41.

Tältä osin on riidatonta, että TAP:lle siirtyivät niitä neljää lentokonetta koskevat vuokrasopimukset, joita AIA aiemmin käytti toiminnassaan. Asiakirja-aineistosta ilmenee, että siirron taustalla oli TAP:n halu estää kielteiset talousvaikutukset, joita olisi voinut seurata vuokrasopimusten liian aikaisesta irtisanomisesta. Niillä syillä, joiden vuoksi TAP päätti ottaa hoidettavakseen AIA:n tähän saakka käyttämien neljän lentokoneen vuokrasopimukset, ei kuitenkaan ole merkitystä luonnehdittaessa liiketoimea direktiivin 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi luovutukseksi. Merkitystä on ainoastaan sillä objektiivisella toteamuksella, että mainitut sopimukset tosiasiassa siirrettiin TAP:n nimiin AIA:n purkamisen yhteydessä ja TAP jatkoi kyseisten lentokoneiden käyttöä.

42.

Kuten kantajat perustellusti toteavat, ei voida katsoa, että koska TAP on AIA:n enemmistöosakas ja pääasiallinen velkoja, se voisi vapaasti ottaa haltuunsa konserniinsa kuuluvan yrityksen ja sen liikeomaisuuden noudattamatta direktiivistä johtuvia velvollisuuksiaan.

43.

Merkitystä ei ole myöskään sillä, että TAP:lle siirtyneitä lentokoneita oli käytetty sekä reittilento- että tilauslentotoimintaan. Merkityksellistä on se, että näitä lentokoneita on käytetty, vaikka vain osittain, TAP:n harjoittamassa tilauslentotoiminnassa, jolla on jatkettu AIA:n aiemmin harjoittamaa toimintaa.

44.

Se, että TAP:lle siirtyneet lentokoneet olivat kaikki vuokrattuja, ei estä toteamasta, että kyseessä on liikkeen luovutus, sillä ratkaisevaa on, että luovutuksensaaja on jatkanut kyseisen liikeomaisuuden käyttöä.

45.

Lopuksi on vielä todettava, ettei merkitystä ole myöskään sillä, että lentokoneet palautettiin leasing-sopimuksen päätyttyä vuosina 1998–2000. Olennaista on, että sopimukset tosiasiassa siirrettiin ja että TAP tosiasiassa käytti lentokoneita huomattavan pitkän aikaa.

46.

Näistä seikoista seuraa, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toteamus siitä, että TAP tuli puretun yhtiön sijaan lentokoneiden leasing-sopimuksissa, on merkittävä osoitus siitä, että on tapahtunut liikkeen luovutus, sillä se osoittaa, että TAP:lle on siirtynyt liikeomaisuutta, joka on välttämätöntä AIA:n aiemmin harjoittaman toiminnan jatkamiselle.

47.

Tätä toteamusta tukee toinen toteamus siitä, että TAP:lle on siirtynyt myös puretun yrityksen pieniä laitteistoja, kuten lentokoneissa käytettävää kalustoa ja toimistokalustoa. Tämä on jälleen osoitus siitä, että kyse on liikkeen luovutuksesta.

48.

Asiakirja-aineistosta ilmenee lisäksi, että TAP tuli puretun yhtiön sijaan matkanjärjestäjien kanssa tehdyissä voimassa olleissa tilauslentosopimuksissa ja puretun yhtiön aiemmin harjoittaman liiketoiminnan kehittämistä koskevissa sopimuksissa. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee nimittäin, että asiakaskunnan siirtyminen on merkittävä osoitus siitä, että on tapahtunut yrityksen luovutus. ( 26 )

49.

Supremo Tribunal de Justiça näyttää katsovan, ettei kyseessä ollut direktiivissä tarkoitettu liikkeen luovutus, koska TAP:lla oli valmiudet toimia tilauslentojen markkinoilla, kuten se oli tehnytkin ”satunnaisesti”. Olen kuitenkin samaa mieltä kantajien kanssa siitä, että vaikka yritys toimii jo tai voisi toimia tietyillä markkinoilla, se ei estä yritystä jatkamasta toisen, tällä välin puretun yrityksen aiemmin harjoittamaa samankaltaista toimintaa ja laajentamasta näin omaa toimintaansa.

50.

Kuten Supremo Tribunal de Justiça totesi tuomiossaan, erityisesti vuonna 1994 toteutetut lennot sisältyivät TAP:n suoraan matkanjärjestäjien kanssa tekemiin sopimuksiin sellaisista reiteistä, joilla se ei ollut aiemmin harjoittanut lentotoimintaa siksi, että ne olivat AIA:n hoitamia reittejä. Supremo Tribunal de Justiçan mukaan ”TAP harjoitti toimintaa puhtaasti siksi, että se oli vallannut markkinaosuuden, joka oli jäänyt vapaaksi AIA:n lopetettua toimintansa, ja mikä tahansa muu lentoyhtiö olisi voinut tehdä samoin”.

51.

Kuten kantajat perustellusti toteavat, se, että TAP ryhtyi harjoittamaan toimintaa, jota aiemmin harjoitti samaan konserniin kuulunut toinen yritys, jonka TAP oli tällä välin purkanut, on merkittävä osoitus siitä, että on tapahtunut liikkeen luovutus, siltä osin kuin tämä osoittaa TAP:n jatkaneen AIA:n aiemmin harjoittamaa toimintaa.

52.

Supremo Tribunal de Justiça tukeutuu tuomiossaan tuomioon Süzen ( 27 ) katsoakseen, että ainoastaan sen perusteella, että yritys jatkaa toisen yrityksen aiemmin harjoittamaa toimintaa, ei voida päätellä, että kyseessä olisi liikkeen luovutus. ( 28 ) Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä johtuu kuitenkin, että jos toiminnan jatkamisen lisäksi yritykselle siirtyy merkittävää liikeomaisuutta, on selvästi kyse liikkeen luovutuksesta.

53.

Toinenkin ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämä seikka osoittaa, että TAP jatkoi AIA:n aiemmin harjoittamaa toimintaa, nimittäin se, että TAP:n palvelukseen siirtyi työntekijöitä, jotka olivat olleet komennuksella puretussa yhtiössä ja joiden oli tarkoitus jatkaa samanlaisissa tehtävissä kuin puretussa yhtiössä.

54.

Kuten Supremo Tribunal de Justiça totesi tuomiossaan, oli osoitettu, että kaksi työntekijää, jotka olivat olleet TAP:n komennuksella töissä AIA:n kaupallisen osaston johtotehtävissä, oli AIA:n purkamisen jälkeen siirretty TAP:n kaupallisen osaston johtotehtäviin, jotka liittyivät tilapäiseen tilauslentotoimintaan ja kesän 1993 lentosesongin tilauslentosopimuksiin.

55.

Supremo Tribunal de Justiçan mukaan TAP ei siis ollut ottanut palvelukseen AIA:n vanhoja työntekijöitä. Työntekijät olivat tehneet työsopimuksen TAP:n kanssa. He olivat siis TAP:n palveluksessa, eivät AIA:n palveluksessa. TAP oli lähettänyt nämä työntekijät komennukselle AIA:han, ja he palasivat AIA:n purkamisen jälkeen työnantajanaan olevaan yritykseen. Supremo Tribunal de Justiça katsoi siis tuomiossaan, että TAP:n työntekijöiden paluu komennukselta AIA:n purkamisen jälkeen perustuu työsopimukseen, jonka he ovat tehneet työnantajansa eli TAP:n kanssa. Vaikka nämä työntekijät sijoitettiin palkkaluokkaansa vastaaviin tehtäviin ja vaikka he suorittivat kesän 1993 aikana työtehtäviä, jotka liittyivät TAP:n kyseisenä vuonna harjoittamaan tilauslentotoimintaan, näiden työntekijöiden TAP:ssa työskentelyn perusteella ei Supremo Tribunal de Justiçan mukaan voitu määrittää itsenäistä taloudellista kokonaisuutta, joka olisi harjoittanut ainoastaan tilauslentoja.

56.

Kuten kantajat kuitenkin perustellusti huomauttavat, näiden kahden työntekijän asemapaikan siirto TAP:iin tehtäviin, jotka ovat suoraan yhteydessä tilauslentotoimintaan, osoittaa, että TAP jatkoi AIA:n toimintaa, jollaista se oli aiemmin harjoittanut ainoastaan satunnaisesti, mikä osaltaan tukee edelleen näkemystä siitä, että on tapahtunut liikkeen luovutus. Työntekijät näyttävät lisäksi muodostavan ”organisoidun työntekijäryhmän”, ( 29 ) koska heidät osoitettiin TAP:ssa vastaaviin tehtäviin kuin joita he olivat AIA:ssa hoitaneet.

57.

Liikkeen luovutuksen olemassaoloa tukevana lisätodisteena voidaan mainita ennen luovutusta ja sen jälkeen harjoitetun liiketoiminnan samankaltaisuus. Kuten komissio toteaa, AIA oli tilauslentoliikenteeseen erikoistunut lentoyhtiö. TAP:lla, jonka toiminnan ydin on lentoliikenne, oli valmiudet harjoittaa sekä reittilento- että tilauslentotoimintaa, joten se saattoi toimia tilauslentojen markkinoilla, kuten se jo tekikin, vaikkakin satunnaisesti. ( 30 ) Kyseisten kahden yrityksen harjoittaman toiminnan välillä oli siis huomattavaa samankaltaisuutta.

58.

Liiketoiminnan mahdollista keskeytymistä koskevasta arviointiperusteesta on osoitettu, että TAP otti 1.5.1993 eli heti AIA:n purkamisen jälkeen hoitaakseen ainakin osan niistä tilauslennoista, jotka AIA oli sitoutunut toteuttamaan kesäkaudella 1993. Liiketoiminta ei siis keskeytynyt merkittäväksi ajaksi. Se pikemminkin jatkui lähes keskeytyksettä, sillä noin 15 päivää AIA:n purkamisen jälkeen TAP tuli puretun yhtiön sijaan tilauslentosopimusten täytäntöönpanossa.

59.

Nämä seikat yhdessä osoittavat mielestäni, että on tapahtunut direktiivin 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu liikkeen luovutus.

60.

Supremo Tribunal de Justiça päätyi kuitenkin toisenlaiseen päätelmään, sillä se tulkitsi liian suppeasti edellytystä, joka koskee luovutetun kokonaisuuden identiteetin säilymistä. Supremo Tribunal de Justiça ei nimittäin mainitse päättelyssään lainkaan tiettyä tuomiota, jota noudattamalla sen olisi täytynyt tulla toisenlaiseen päätelmään, eli tuomiota Klarenberg, ( 31 ) joka on annettu useita päiviä ennen Supremo Tribunal de Justiçan tuomiota ja jonka yhteydessä julkisasiamies Mengozzi esitti 6.11.2008 ratkaisuehdotuksensa, jota noudatettiin myös tuossa tuomiossa. ( 32 )

61.

Supremo Tribunal de Justiça painottaa tuomioissaan erityisesti arviointiperustetta, jonka mukaan luovutuksensaajan organisaatiosta on voitava yksilöidä luovutettu taloudellinen yksikkö, jotta voidaan todeta, että on tapahtunut direktiivin 1 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitettu luovutus. ( 33 )

62.

Supremo Tribunal de Justiça totesi tästä, ettei ollut osoitettu, että TAP olisi perustanut tilauslentoyksikön, jonka rakenne oli täysin sama kuin AIA:n rakenne. Todettujen tosiseikkojen perusteella TAP:lle ei sen mukaan ollut siirtynyt sellaista taloudellista yksikköä, jonka tarkoituksena oli harjoittaa suoraan ja itsenäisesti tilauslentotoimintaa, jota AIA aiemmin toteutti. Erityisesti ei ollut luovutettu erillisiä liiketoiminnan osia, jotka olisi tämän jälkeen järjestetty uudelleen TAP:ssa siten, että ne olisivat jälleen muodostaneet itsenäisen yrityksen tai liikkeen. Mitään todisteita ei myöskään ollut siitä, että TAP:ssa olisi muodostunut itsenäisesti järjestetty yksikkö, jonka hoiti ainoastaan tilauslentotoimintaa.

63.

Supremo Tribunal de Justiçan mukaan todisteiden kattavan tarkastelun perusteella ei näin ollen voitu yksilöidä TAP:ssa sellaista aineellisten ja inhimillisten varojen kokonaisuutta, joka tukisi tilauslentotoimintaa ja joka olisi järjestetty itsenäisesti tähän tarkoitukseen, eli sellaista taloudellista yksikköä, jonka identiteetti säilyy ja joka jatkaa TAP:ssa itsenäisesti kaupallista tilauslentotoimintaa. Supremo Tribunal de Justiça totesi, että AIA:n koneet ja laitteet, joita TAP ryhtyi käyttämään, päinvastoin sulautettiin TAP:n laitteistoon ja että tämä harjoitti reittilentoja ja tilauslentoja, joiden toteuttamisessa se käytti erotuksetta omaa henkilöstöään ja lentoyhtiönsä laitteistoa.

64.

Näistä perusteluista on täsmennettävä, että direktiivin mukaan luovutetun yksikön identiteetti voi säilyä luovutuksen yhteydessä, vaikka sen organisaatiorakenne ei säilyisikään itsenäisenä. Toisin kuin Supremo Tribunal de Justiça totesi, identiteetin säilymistä koskeva edellytys ei siis tarkoita sitä, että siirretyn taloudellisen yksikön on säilytettävä itsenäisyytensä luovutuksensaajan organisaatiorakenteessa.

65.

Tuomion Klarenberg ( 34 ) taustalla olleessa asiassa vastapuoli nojautui samoihin perusteluihin kuin Supremo Tribunal de Justiça väittäessään, ettei ollut tapahtunut liikkeen luovutusta. Kyseinen vastapuoli väitti, että direktiivin 1 artiklan 1 kohdan b alakohdassa määritelty taloudellinen yksikkö säilyttää oman identiteettinsä vain, jos kaikkia henkilöitä ja/tai tekijöitä yhdistävä organisatorinen yhteys säilytetään. Luovutettu taloudellinen yksikkö ei sitä vastoin säilytä omaa identiteettiään, jos se luovutuksen jälkeen menettää organisatorisen itsenäisyytensä siitä syystä, että luovutuksensaaja sisällyttää hankkimansa resurssit täysin uuteen rakenteeseen. ( 35 )

66.

Tuomiossa todettiin, että tällaista ainoastaan organisatoriseen itsenäisyyteen perustuvaa käsitystä taloudellisen yksikön identiteetistä ei voida hyväksyä, kun otetaan erityisesti huomioon direktiivillä tavoiteltu päämäärä varmistaa työntekijöiden oikeuksien tehokas suojelu luovutustilanteessa. Se merkitsisi nimittäin sitä, että pelkästään siitä syystä, että luovutuksensaaja päättää hajottaa hankkimansa yritys- tai liiketoiminnan osan ja sisällyttää sen omaan organisaatioonsa, direktiiviä ei sovellettaisi tähän yritys- tai liiketoiminnan osaan ja näin ollen kyseessä olevilta työntekijöiltä evättäisiin mainitulla direktiivillä myönnetty suojelu. ( 36 )

67.

Unionin tuomioistuin on aiemmin katsonut organisaatiota koskevasta tekijästä, että sitä käytetään taloudellisen yksikön identiteetin määrittämiseen. ( 37 ) Se on kuitenkin niin ikään todennut, että luovutetun yksikön organisatorisen rakenteen muuttaminen ei estä direktiivin soveltamista. ( 38 )

68.

Unionin tuomioistuin on todennut myös, että ”direktiivin – – 1 artiklan 1 kohdan b alakohdassa – – määritellään taloudellisen yksikön identiteetti viittaamalla ’pää- ja sivutoimisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseksi järjestettyyn resurssikokonaisuuteen’ ja korostetaan näin luovutetun yksikön organisatorisen tekijän lisäksi myös yksikön taloudellisen toiminnan jatkamiseen liittyvää tekijää”. ( 39 ) Se on päätellyt tästä, että direktiivissä tarkoitettua taloudellisen yksikön identiteetin säilymistä koskevaa edellytystä on tulkittava siten, että huomioon otetaan sekä direktiivin 1 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyt kaksi tekijää, jotka yhdessä arvioituina muodostavat tämän identiteetin, että kyseisellä direktiivillä tavoiteltu työntekijöiden suojelua koskeva päämäärä. ( 40 )

69.

Näiden perustelujen mukaisesti, ja jotta direktiiviltä ei evättäisi osittain sen tehokasta vaikutusta, unionin tuomioistuin on todennut, että taloudellisen yksikön identiteetin säilymistä koskevaa edellytystä ei ole tulkittava siten, että sillä edellytetään, että työnantajan luovutetuille tuotannontekijöille asettama erityinen organisaatio on säilytettävä, vaan siten, että sillä edellytetään sen toiminnallisen yhteyden säilyttämistä, joka koskee näiden tuotannontekijöiden riippuvaisuutta toisistaan ja niiden toisiaan täydentävää luonnetta. ( 41 )

70.

Unionin tuomioistuimen mukaan tällaisen toiminnallisen yhteyden säilyttäminen luovutettujen tuotannontekijöiden välillä mahdollistaa nimittäin sen, että luovutuksensaaja voi käyttää näitä tuotannontekijöitä, vaikka ne luovutuksen jälkeen sisällytetäänkin uuteen ja erilaiseen organisaatiorakenteeseen, samanlaisen tai vastaavanlaisen taloudellisen toiminnan jatkamiseksi. ( 42 )

71.

Tuomion Klarenberg ( 43 ) näkökulmasta merkitystä ei ole sillä, että luovutettu yksikkö on sulautettu TAP:n organisaatioon, kunhan toiminnallinen yhteys on säilynyt yhtäältä luovutetun liikeomaisuuden ja palvelukseen siirtyneen henkilöstön ja toisaalta AIA:n aiemmin harjoittaman toiminnan jatkamisen välillä.

72.

Supremo Tribunal de Justiça piti tuomiossaan erityisen merkityksellisenä sitä, että siirtyneitä lentokoneita ja henkilöstöä käytettiin sekä reittilennoilla että tilauslennoilla. Tämä seikka osoittaa sen mukaan, ettei itsenäistä taloudellista yksikköä, joka huolehti tilauslentotoiminnasta TAP:ssa, ollut enää siirron jälkeen.

73.

Mielestäni sillä ei ole merkitystä, että luovutettua liikeomaisuutta käytettiin tilauslentojen lisäksi myös reittilennoilla. Luovutetun yksikön identiteetin säilymistä koskevan edellytyksen mukaan ei ole tarpeen, että luovutettua liikeomaisuutta käytetään yksinomaan jatketun toiminnan harjoittamiseen. Liikeomaisuuden ja jatketun toiminnan välillä säilyy toiminnallinen yhteys, vaikka kyseistä liikeomaisuutta käytettäisiin myös jonkin toisen toiminnan harjoittamiseen, erityisesti jos kyseessä on vastaava lentoliikenteen alan toiminta.

74.

Kuten komissio väittää, tuomiosta Klarenberg ( 44 ) seuraa, että AIA:n purkaminen ja sen liikeomaisuuden huomattavan osan sisällyttäminen TAP:n organisaatiorakenteeseen, vaikka tämä liikeomaisuus ei säilyttänyt identiteettiään itsenäisenä yksikkönä, ei voi estää direktiivin soveltamista. Merkityksellistä on, että luovutetut resurssit säilyttävät identiteettinsä ja niitä käytetään luovutuksen jälkeen samanlaisen tai vastaavan taloudellisen toiminnan harjoittamiseen.

75.

Käsiteltävässä asiassa AIA:n liikeomaisuutta käytettiin ensinnäkin (vuoden 1993 kesäsesongin aikana) samanlaisen toiminnan harjoittamiseen kuin se, jota AIA oli harjoittanut, eli niiden tilauslentojen hoitamiseen, joiden toteuttamiseen AIA oli sitoutunut, ja tämän jälkeen samanlaisen (TAP:n järjestämät tilauslennot) tai samankaltaisen (TAP:n reittilennot) toiminnan harjoittamiseen.

76.

Kuten unionin tuomioistuin täsmensi tuomiossa Klarenberg, ( 45 ) direktiivin 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen ja neljännen alakohdan sanamuoto vahvistaa sen, että unionin lainsäätäjä on nähnyt tilanteen siten, että kyseisen direktiivin tarkoituksena on, että sitä sovelletaan kaikkiin direktiivin 1 artiklan 1 kohdassa asetetut edellytykset täyttäviin luovutuksiin riippumatta siitä, säilyttääkö luovutettu taloudellinen yksikkö itsenäisyytensä luovutuksensaajan rakenteessa. ( 46 )

77.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on luonnollisesti viime kädessä varmistaa, täyttyvätkö liikkeen luovutuksen olemassaoloa koskevat arviointiperusteet käsiteltävässä asiassa. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on kaikkia pääasiassa kyseessä olevalle toimenpiteelle ominaisia tosiseikkoja koskevan kokonaisarvioinnin puitteissa selvittää, onko luovutetun taloudellisen yksikön identiteetti säilynyt. ( 47 )

78.

Pääasian erityisessä asiayhteydessä, jonka taustalla ovat kansallisten tuomioistuinten eriävät kannanotot, unionin tuomioistuimen olisi mielestäni kuitenkin annettava ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle täsmällisempi ja suoraviivaisempi vastaus.

79.

Ehdotan siis, että ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan, että direktiivin 1 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että liikkeen luovutuksen käsite kattaa tilanteen, jossa tilauslentojen markkinoilla toimiva yritys puretaan enemmistöosakkaan päätöksellä, kun kyseinen enemmistöosakas on lentoliikenteen alalla toimiva yritys, joka ensimmäisen yrityksen selvitysmenettelyn yhteydessä

tulee puretun yhtiön sijaan lentokoneiden leasing-sopimuksissa ja matkanjärjestäjien kanssa tehdyissä voimassa olevissa tilauslentosopimuksissa,

harjoittaa puretun yhtiön aiemmin harjoittamaa toimintaa;

ottaa takaisin palvelukseensa muutamia työntekijöitä, jotka olivat komennuksella puretussa yhtiössä sen purkamiseen saakka, ja osoittaa heidät samanlaisiin tehtäviin, ja

saa käyttöönsä puretun yhtiön pieniä laitteistoja.

Toinen ennakkoratkaisukysymys

80.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään unionin tuomioistuimelta, onko SEUT 267 artiklaa tulkittava siten, että Supremo Tribunal de Justiçan kaltaisella kansallisella tuomioistuimella, jonka päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, on ensimmäisessä kysymyksessä kuvattujen tosiseikkojen perusteella sekä siksi, että asiaa käsitelleet alemman oikeusasteen kansalliset tuomioistuimet ovat tehneet asiasta ristiriitaisia päätöksiä, velvollisuus pyytää unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua direktiivin 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun liikkeen luovutuksen käsitteen asianmukaisesta tulkinnasta.

81.

Aivan aluksi on muistutettava, että SEUT 267 artiklalla luotu menettely on unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisen yhteistyön väline, jonka avulla unionin tuomioistuin esittää kansallisille tuomioistuimille ne unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, jotka ovat tarpeen niiden käsiteltäviksi saatettujen asioiden ratkaisemiseksi. ( 48 )

82.

Tässä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. ( 49 )

83.

SEUT 267 artiklan kolmannessa kohdassa määrätty velvollisuus ennakkoratkaisupyynnön esittämiseen on osa unionin oikeutta soveltavien kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen yhteistyötä, jonka avulla pyritään siihen, että unionin oikeutta sovellettaisiin oikein ja tulkittaisiin yhtenäisesti kaikissa jäsenvaltioissa. ( 50 )

84.

On muistutettava, että SEUT 267 artiklan kolmannessa kohdassa määrätyllä niitä kansallisia tuomioistuimia, joiden päätöksiin ei saa hakea muutosta, koskevalla velvollisuudella saattaa ennakkoratkaisukysymys unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi pyritään erityisesti estämään unionin oikeussääntöjen kanssa ristiriidassa olevan kansallisen oikeuskäytännön syntyminen jäsenvaltiossa. ( 51 )

85.

Unionin tuomioistuimen mukaan tämä tavoite saavutetaan, jos kyseinen velvollisuus kattaa tuomiossa Cilfit ym. ( 52 ) määritetyissä rajoissa ylimmät tuomioistuimet ja kaikki sellaiset kansalliset tuomioistuimet, joiden päätöksiin ei saa hakea muutosta. ( 53 )

86.

Jos kansallisen tuomioistuimen päätöksiin ei saada hakea muutosta, sillä on lähtökohtaisesti velvollisuus saattaa asia unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi SEUT 267 artiklan kolmannessa kohdassa tarkoitetuin tavoin, jos siinä on esitetty EUT-sopimuksen tulkintaa koskeva kysymys. ( 54 )

87.

SEUT 267 artiklan toisen ja kolmannen kohdan välisestä suhteesta seuraa, että kolmannessa kohdassa mainituilla tuomioistuimilla on sama harkintavalta kuin muillakin kansallisilla tuomioistuimilla, kun ne tutkivat, onko unionin oikeutta koskeva kysymys ratkaistava, jotta ne voisivat antaa päätöksen. Näiden tuomioistuinten ei näin ollen tarvitse pyytää ennakkoratkaisua unionin oikeutta koskevaan tulkintakysymykseen, jos kysymyksellä ei ole merkitystä eli jos vastaus tähän kysymykseen, olipa vastaus mikä tahansa, ei voisi mitenkään vaikuttaa asian ratkaisuun. ( 55 )

88.

Jos kansalliset tuomioistuimet sitä vastoin toteavat, että unionin oikeutta koskeva ennakkoratkaisukysymys on ratkaistava, jotta ne voisivat ratkaista niiden käsiteltäväksi saatetun asian, niiden on SEUT 267 artiklan mukaan lähtökohtaisesti saatettava kaikki esille tulevat tulkintakysymykset unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi. ( 56 )

89.

Kun kansallisessa tuomioistuimessa, jonka päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, vireillä olevassa asiassa tulee esille unionin oikeutta koskeva tulkintakysymys, sen on lähtökohtaisesti täytettävä velvollisuutensa saattaa asia unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi, ja se voi toimia toisin vain poikkeustapauksessa.

90.

Tuomiossa Cilfit ym. ( 57 ) ylimmän oikeusasteen tuomioistuimille asetetaan erityisen laaja perusteluvelvollisuus, jos ne eivät esitä ennakkoratkaisupyyntöä unionin tuomioistuimelle.

91.

SEUT 267 artiklan kolmannessa kohdassa määrätyn velvollisuuden, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä rajannut, ulottuvuudesta ilmenee kyseisen tuomion jälkeisestä hyvin vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, että niiden kansallisten tuomioistuinten osalta, joiden päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, on silloin, kun unionin oikeutta koskeva kysymys on tullut niiden ratkaistavaksi, noudatettava niille kuuluvaa velvollisuutta saattaa asia unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi, elleivät ne ole todenneet, että esille tullut kysymys on vailla merkitystä tai että unionin tuomioistuin on jo tulkinnut kyseessä olevaa unionin oikeuden säännöstä tai määräystä taikka että se, miten unionin oikeutta on sovellettava, on niin ilmeistä, ettei tästä ole mitään perusteltua epäilystä. Tutkittaessa, onko kyse tällaisesta tilanteesta, huomioon on otettava unionin oikeuden ominaispiirteet, sen tulkintaan liittyvät erityiset vaikeudet sekä vaara oikeuskäytäntöjen eroavaisuuksien syntymisestä unionin alueella. ( 58 )

92.

Unionin tuomioistuin on täsmentänyt, sanotun kuitenkaan rajoittamatta tuomiosta Köbler ( 59 ) tehtävien päätelmien soveltamista, että tuomiossa Cilfit ym. ( 60 ) vahvistetussa oikeuskäytännössä todetaan, että on yksinomaan kansallisen tuomioistuimen asiana arvioida, onko se, miten unionin oikeutta on sovellettava, niin ilmeistä, ettei se jätä tilaa vähäisellekään perustellulle epäilylle, ja päättää näin olen, ettei se esitä unionin tuomioistuimelle kansallisessa tuomioistuimessa esille tullutta kysymystä unionin oikeuden tulkinnasta. ( 61 )

93.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee käsiteltävässä ennakkoratkaisupyynnössä unionin tuomioistuimelta, totesiko Supremo Tribunal de Justiça perustellusti, kun otetaan huomioon liikkeen luovutuksen käsitettä koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö ja se, että kansalliset tuomioistuimet olivat esittäneet eriävän kantansa pääasian taustalla olevien tosiseikkojen tulkinnasta, ettei sillä ollut ”vähäistäkään perusteltua epäilystä” esille tulleesta tulkintakysymyksestä, ja saattoiko se näin jättää pyytämättä unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua.

94.

Tästä on korostettava, että kansallisten tuomioistuinten, joiden päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, on noudatettava erityistä varovaisuutta ennen kuin ne katsovat, ettei niillä ole vähäisintäkään perusteltua epäilystä. Niiden on esitettävä syyt, joiden perusteella ne ovat varmoja siitä, että ne soveltavat unionin oikeutta asianmukaisesti.

95.

Tämän varovaisuuden vuoksi niiden on erityisesti varmistettava tarkkaan, otetaanko siinä, miten niiden mukaan unionin oikeutta on sovellettava, asianmukaisesti huomioon unionin oikeuden ominaispiirteet, sen tulkintaan liittyvät erityiset vaikeudet sekä vaara oikeuskäytäntöjen eroavaisuuksien syntymisestä unionin alueella.

96.

Supremo Tribunal de Justiça katsoi, että direktiivin sisältämät käsitteet ja erityisesti liikkeen luovutuksen käsite olivat oikeuskäytännön tulkinnan näkökulmasta riittävän selkeät. Tämä tarkoitti sen mielestä, ettei käsiteltävässä asiassa ollut aihetta pyytää ennakkoratkaisua.

97.

Mielestäni tämä lähestymistapa on virheellinen, sillä liikkeen luovutuksen käsitettä tulkitaan tunnetusti tapauskohtaisesti. Unionin tuomioistuimella on sen käsiteltäväksi saatettavien perättäisten asioiden ansiosta mahdollisuus tarkentaa edelleen käsitteen ulottuvuutta. Kyseinen oikeuskäytäntö kehittyy siis jatkuvasti. Tämän ominaispiirteen vuoksi Supremo Tribunal de Justiçan olisi pitänyt noudattaa erityistä varovaisuutta ennen kuin se päätti olla saattamatta asiaa unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi.

98.

Sen lisäksi, että Supremo Tribunal de Justiça luotti liikaa liikkeen luovutuksen käsitettä koskevan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön vakiintuneisuuteen, se otti tämän oikeuskäytännön huomioon puutteellisesti ja tulkitsi sitä kautta käsitettä virheellisesti.

99.

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa unionin tuomioistuin on vahvistanut oikeuskäytäntöä tulkinnan kohteena olevasta käsitteestä, kansallisella tuomioistuimella, joka on lähtökohtaisesti velvollinen pyytämään ennakkoratkaisua ja joka katsoo, että sen käsiteltäväksi saatetussa riita-asiassa on tullut esille unionin oikeuden tulkintaa koskeva kysymys, on kaksi vaihtoehtoa. Se voi joko saattaa asian unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi saadakseen lisätietoja ratkaistavanaan olevasta riita-asiasta tai päättää olla noudattamatta velvollisuuttaan pyytää ennakkoratkaisua, mutta jälkimmäisessä tapauksessa sen on hyväksyttävä unionin tuomioistuimen aiemmin antama vastaus ja sovellettava sitä. Jos se ei noudata kumpaakaan näistä vaihtoehdoista vaan tulkitsee kyseessä olevaa unionin oikeuden käsitettä toisella tapaa, se rikkoo unionin oikeutta tavalla, jota on pidettävä riittävän ilmeisenä. ( 62 ) Näin todetaan vakiintuneessa oikeuskäytännössä, jonka nojalla unionin oikeuden rikkominen on riittävän ilmeinen, kun se on tapahtunut siten, että unionin tuomioistuimen asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä on jätetty selvästi noudattamatta. ( 63 )

100.

Lyhyesti sanottuna, jos Supremo Tribunal de Justiça olisi ottanut huomioon – myös viimeisimmän – unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön tiukasti ja täysimääräisesti, se ei olisi voinut olla täysin varma tavasta, jolla se sovelsi unionin oikeutta.

101.

Unionin tuomioistuimen on otettava tiukka kanta muistuttaessaan niitä kansallisia tuomioistuimia, joiden päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, näiden velvollisuudesta pyytää ennakkoratkaisua. Kuten julkisasiamies Léger nimittäin täsmensi ratkaisuehdotuksessaan Traghetti del Mediterraneo ( 64 ) ja kuten käsiteltävä asia osoittaa, ”tällaisen velvollisuuden noudattamatta jättämisen johdosta on – – olemassa vaara, että kyseessä oleva tuomioistuin tekee – – virheen, olipa se sitten virhe, joka koskee sovellettavan [unionin] oikeuden tulkintaa, tai virhe, joka koskee sovellettavasta [unionin] oikeudesta tehtäviä päätelmiä kansallisen oikeuden tulkitsemiseksi [unionin] oikeuden mukaisesti tai sen arvioimiseksi, onko kansallinen oikeus sopusoinnussa [unionin] oikeuden kanssa”. ( 65 )

102.

Korostan lisäksi, että kun kansalliset tuomioistuimet, joiden päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, jättävät noudattamatta velvollisuuttaan ennakkoratkaisun pyytämiseen, unionin tuomioistuin ei voi täyttää sille SEU 19 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa määrättyä perustehtäväänsä, joka on siitä huolehtiminen, että ”perussopimusten tulkinnassa ja soveltamisessa noudatetaan lakia”.

103.

Asiakirja-aineistosta ilmenee lisäksi, että Portugalin tuomioistuimet olivat käsiteltävässä asiassa omaksuneet eriäviä kantoja liikkeen luovutuksen käsitteen tulkinnasta. Vaikka kansallisten tuomioistuinten tekemät ristiriitaiset päätökset eivät pelkästään riitä aiheuttamaan SEUT 267 artiklan kolmannessa kohdassa määrättyä velvollisuutta ennakkoratkaisun pyytämiseen, se on asiayhteyteen liittyvä seikka, joka tukee toteamusta siitä, että Supremo Tribunal de Justiçan olisi pitänyt toimia varovaisemmin ja esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntö.

104.

Edellä esitetystä seuraa, että SEUT 267 artiklan kolmatta kohtaa on tulkittava siten, että Supremo Tribunal de Justiçan kaltaisella kansallisella tuomioistuimella, jonka päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, oli pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa velvollisuus pyytää unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua.

Kolmas ennakkoratkaisukysymys

105.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmannella kysymyksellään unionin tuomioistuimelta, onko unionin oikeutta ja erityisesti tuomiossa Köbler ( 66 ) vahvistettua oikeuskäytäntöä tulkittava siten, että sen kanssa on ristiriidassa sellainen valtion vastuuta koskeva kansallinen järjestelmä, jossa vahingon aiheuttaneen päätöksen aiempi kumoaminen on edellytyksenä sille, että vahingonkorvauksia voidaan maksaa.

106.

Muistutan, että RRCEE:n 13 §:n 2 momentin mukaan ”vahingonkorvausvaatimuksen tulee perustua vahinkoa aiheuttaneen ratkaisun aiempaan kumoamiseen toimivaltaisessa tuomioistuimessa”.

107.

Sen selvittämiseksi, onko tämä edellytys unionin oikeuden mukainen, on aluksi syytä muistuttaa, että periaate, jonka mukaan valtio on vastuussa unionin oikeutta rikkomalla yksityisille aiheuttamistaan vahingoista, kuuluu olennaisena osana perussopimuksen järjestelmään. ( 67 )

108.

Unionin tuomioistuin on täsmentänyt jäsenvaltion vastuusta tilanteissa, joissa on kyse kansallisten ylimmän oikeusasteen tuomioistuimien syyksi luettavista unionin oikeuden rikkomisista, että jäsenvaltion vastuu ei ole tällaisessa tapauksessa rajoittamaton, kun otetaan huomioon tuomioistuintoiminnan erityinen luonne sekä oikeutetut oikeusvarmuuden vaatimukset. Kuten unionin tuomioistuin on todennut, tämä vastuu voi syntyä ainoastaan siinä poikkeustapauksessa, että kansallinen ylimmän oikeusasteen tuomioistuin on selvällä tavalla rikkonut sovellettavaa oikeutta. Sen ratkaisemiseksi, täyttyykö kyseinen edellytys, kansallisen tuomioistuimen, jonka käsiteltävänä vahingonkorvausvaade on, on otettava tältä osin huomioon kaikki kysymyksessä olevalle tilanteelle ominaiset seikat, joita ovat erityisesti rikotun oikeusnormin selkeys ja täsmällisyys, rikkomisen tahallisuus, oikeudellisen virheen anteeksiannettavuus tai anteeksiantamattomuus ja unionin toimielimen mahdollinen kanta sekä se, että kyseinen tuomioistuin ei ole täyttänyt SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan mukaista ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevaa velvollisuuttaan. ( 68 )

109.

Kuten edellä todettiin, sovellettavan unionin oikeuden rikkominen oletetaan joka tapauksessa riittävän selväksi, jos kyseessä olevaa päätöstä tehtäessä on jätetty selvästi noudattamatta unionin tuomioistuimen asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä. ( 69 )

110.

Oikeus vahingonkorvaukseen syntyy siis, jos sovellettavan unionin oikeuden rikkomista selvällä tavalla koskeva edellytys täyttyy, kun on osoitettu, että rikotulla oikeusnormilla on tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille oikeussubjekteille, ja kun asianomaiselle henkilölle aiheutunut vahinko on välittömässä syy-yhteydessä selvään rikkomiseen, johon on vedottu. Nämä kolme edellytystä ovat nimittäin välttämättömiä ja riittäviä edellytyksiä sille, että yksityisille oikeussubjekteille syntyy oikeus saada korvausta, mutta on kuitenkin mahdollista, että jäsenvaltion vastuu syntyy kansallisen oikeuden väljempien edellytysten perusteella. ( 70 )

111.

Unionin tuomioistuin on lisäksi täsmentänyt, että valtion on korvattava aiheutuneen vahingon seuraukset korvausvastuuta koskevan kansallisen lainsäädännön mukaan, vaikka oikeus saada korvausta perustuu mainittujen kolmen edellytyksen täyttyessä suoraan unionin oikeuteen, kunhan kansallisen lainsäädännön vahingonkorvausta koskevat edellytykset eivät ole epäedullisempia kuin edellytykset, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia (vastaavuusperiaate), ja kunhan niillä ei tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate). ( 71 )

112.

Mielestäni RRCEE:n 13 §:n 2 momentissa säädettyä menettelysääntöä on tarkasteltava tehokkuusperiaatteen näkökulmasta. On näin ollen selvitettävä, voiko tällainen menettelysääntö johtaa käytännössä ja pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa siihen, että vahinkoa kärsineen yksityisen on mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa saada korvaus.

113.

Ratkaisevaa on sen selvittäminen, voiko tämä yksityinen hakea muutosta hänelle vastaiseen Supremo Tribunal de Justiçan tuomioon. Kun Portugalin hallitukselta tiedusteltiin tätä seikkaa istunnossa, se vastasi ensiksi kieltävästi mutta pyrki tämän jälkeen lieventämään kantaansa, ei kuitenkaan kovin vakuuttavasti. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on varmistettava kansallisen oikeuden tila tältä osin. Jos kansallinen tuomioistuin päätyy toteamukseen, ettei vahinkoa kärsineellä yksityisellä ole mahdollisuutta hakea muutosta hänelle vastaiseen Supremo Tribunal de Justiçan tuomioon, sen on pohdittava, onko RRCEE:n 13 §:n 2 momentissa säädetty menettelysääntö ristiriidassa tehokkuusperiaatteen kanssa siksi, että kyseisen yksityisen on sen vuoksi mahdotonta saada vahingonkorvausta.

114.

Unionin tuomioistuimessa käytyjen keskustelujen perusteella vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että vaikka Supremo Tribunal de Justiçan tuomioon voitaisiin hakea muutosta, tämä mahdollisuus olisi lähinnä teoreettinen ja vaikea toteuttaa. ( 72 ) Jos RRCEE:n 13 §:n 2 momentissa säädetty menettelysääntö estäisi tosiasiassa vahinkoa kärsinyttä yksityistä saamasta vahingonkorvauksen, se olisi näin ollen nähdäkseni tehokkuusperiaatteen vastainen. Tällainen menettelysääntö tekisi nimittäin tälle yksityiselle suhteettoman vaikeaksi saada vahingonkorvausta.

115.

Päättelen siis, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa unionin oikeutta ja erityisesti tuomiossa Köbler ( 73 ) vahvistettua oikeuskäytäntöä on tulkittava siten, että se on esteenä sellaiselle valtion vastuuta koskevalle kansalliselle järjestelmälle, jossa vahingon aiheuttaneen päätöksen aiempi kumoaminen on edellytyksenä sille, että vahingonkorvauksia voidaan maksaa.

IV Ratkaisuehdotus

116.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Varas Cíveis de Lisboan esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

1)

Työntekijöiden oikeuksien turvaamista yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 12.3.2001 annetun neuvoston direktiivin 2001/23/EY 1 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että liikkeen luovutuksen käsite kattaa tilanteen, jossa tilauslentojen markkinoilla toimiva yritys puretaan enemmistöosakkaan päätöksellä, kun kyseinen enemmistöosakas on lentoliikenteen alalla toimiva yritys, joka ensimmäisen yrityksen selvitysmenettelyn yhteydessä

tulee puretun yhtiön sijaan lentokoneiden leasing-sopimuksissa ja matkanjärjestäjien kanssa tehdyissä voimassa olevissa tilauslentosopimuksissa,

harjoittaa puretun yhtiön aiemmin harjoittamaa toimintaa;

ottaa takaisin palvelukseensa muutamia työntekijöitä, jotka olivat komennuksella puretussa yhtiössä sen purkamiseen saakka, ja osoittaa heidät samanlaisiin tehtäviin, ja

saa käyttöönsä puretun yhtiön pieniä laitteistoja.

2)

SEUT 267 artiklan kolmatta kohtaa on tulkittava siten, että Supremo Tribunal de Justiçan (Portugalin ylin tuomioistuin) kaltaisella kansallisella tuomioistuimella, jonka päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, oli pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa velvollisuus esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntö.

3)

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa unionin oikeutta ja erityisesti tuomiossa Köbler (C‑224/01, EU:C:2003:513) vahvistettua oikeuskäytäntöä on tulkittava siten, että se on esteenä sellaiselle valtion vastuuta koskevalle kansalliselle järjestelmälle, jossa vahingon aiheuttaneen päätöksen aiempi kumoaminen on edellytyksenä sille, että vahingonkorvauksia voidaan maksaa.


( 1 ) Alkuperäinen kieli: ranska.

( 2 ) EYVL L 82, s. 16; jäljempänä direktiivi.

( 3 ) C‑224/01, EU:C:2003:513.

( 4 ) EYVL L 61, s. 26.

( 5 ) EYVL L 201, s. 88.

( 6 ) Jäljempänä RRCEE.

( 7 ) Diário da República, I sarja, nro 251, 31.12.2007.

( 8 ) Diário da República, I sarja, nro 137, 17.7.2008.

( 9 ) Supremo Tribunal de Justiça viittaa tästä tuomion Süzen (C‑13/95, EU:C:1997:141) 15 kohtaan.

( 10 ) Ks. erityisesti määräys Gimnasio Deportivo San Andrés (C-688/13, EU:C:2015:46, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 11 ) Ks. erityisesti tuomio Jouini ym. (C-458/05, EU:C:2007:512, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 12 ) Ks. erityisesti tuomio Amatori ym. (C-458/12, EU:C:2014:124, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 13 ) Ks. erityisesti tuomio Allen ym. (C-234/98, EU:C:1999:594, 17, 20 ja 21 kohta).

( 14 ) 135/83, EU:C:1985:55.

( 15 ) Tuomion 30 kohta.

( 16 ) C‑319/94, EU:C:1998:99.

( 17 ) Tuomion 32 kohta.

( 18 ) C‑399/96, EU:C:1998:532.

( 19 ) Tuomion 35 kohta.

( 20 ) Ks. erityisesti tuomio Amatori ym. (C-458/12, EU:C:2014:124, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 21 ) Ks. erityisesti tuomio Spijkers (24/85, EU:C:1986:127, 13 kohta); tuomio Redmond Stichting (C‑29/91, EU:C:1992:220, 24 kohta); tuomio Süzen (C‑13/95, EU:C:1997:141, 14 kohta) ja tuomio Abler ym. (C‑340/01, EU:C:2003:629, 33 kohta).

( 22 ) Ks. erityisesti tuomio Liikenne (C-172/99, EU:C:2001:59, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 23 ) Ibidem (tuomion 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 24 ) Ibidem (tuomion 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 25 ) Ibidem (tuomion 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 26 ) Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 33 kohta.

( 27 ) C‑13/95, EU:C:1997:141.

( 28 ) Tuomion 15 kohta.

( 29 ) Tuomio Jouini ym. (C‑458/05, EU:C:2007:512, 32 kohta).

( 30 ) Komissio viittaa Supremo Tribunal de Justiçan tuomioon.

( 31 ) C‑466/07, EU:C:2009:85.

( 32 ) Julkisasiamies Mengozzin ratkaisuehdotus Klarenberg (C-466/07, EU:C:2008:614).

( 33 ) Tuomion 3.6.1 kohta, viimeinen kappale.

( 34 ) C‑466/07, EU:C:2009:85.

( 35 ) Tuomion 42 kohta.

( 36 ) Tuomion 43 kohta.

( 37 ) Ks. erityisesti tuomio Allen ym. (C‑234/98, EU:C:1999:594, 27 kohta); tuomio Mayeur (C‑175/99, EU:C:2000:505, 53 kohta); tuomio Liikenne (C‑172/99, EU:C:2001:59, 34 kohta) ja tuomio Klarenberg (C‑466/07, EU:C:2009:85, 44 kohta).

( 38 ) Ks. erityisesti tuomio Mayeur (C‑175/99, EU:C:2000:505, 54 kohta); tuomio Jouini ym. (C‑458/05, EU:C:2007:512, 36 kohta) ja tuomio Klarenberg (C‑466/07, EU:C:2009:85, 44 kohta).

( 39 ) Tuomio Klarenberg (C-466/07, EU:C:2009:85, 45 kohta).

( 40 ) Ibidem (tuomion 46 kohta).

( 41 ) Ibidem (tuomion 47 kohta).

( 42 ) Ibidem (tuomion 48 kohta).

( 43 ) C‑466/07, EU:C:2009:85.

( 44 ) Idem.

( 45 ) Idem.

( 46 ) Tuomion 50 kohta.

( 47 ) Tuomion 49 kohta.

( 48 ) Ks. erityisesti tuomio Schneider (C‑380/01, EU:C:2004:73, 20 kohta); tuomio Stradasfalti (C‑228/05, EU:C:2006:578, 44 kohta) ja tuomio Kirtruna ja Vigano (C‑313/07, EU:C:2008:574, 25 kohta).

( 49 ) Tuomio Schneider (C‑380/01, EU:C:2004:73, 21 kohta); tuomio Längst (C‑165/03, EU:C:2005:412, 31 kohta) ja tuomio Kirtruna ja Vigano (C‑313/07, EU:C:2008:574, 26 kohta).

( 50 ) Ks. erityisesti tuomio Intermodal Transports (C-495/03, EU:C:2005:552, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 51 ) Ibidem (tuomion 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 52 ) 283/81, EU:C:1982:335.

( 53 ) Ks. erityisesti tuomio Intermodal Transports (C-495/03, EU:C:2005:552, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 54 ) Tuomio Consiglio nazionale dei geologi ja Autorità garante della concorrenza e del mercato (C‑136/12, EU:C:2013:489, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 55 ) Ibidem (tuomion 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 56 ) Ibidem (tuomion 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 57 ) 283/81, EU:C:1982:335.

( 58 ) Tuomio Intermodal Transports (C‑495/03, EU:C:2005:552, 33 kohta).

( 59 ) C‑224/01, EU:C:2003:513.

( 60 ) 283/81, EU:C:1982:335.

( 61 ) Tuomio Intermodal Transports (C-495/03, EU:C:2005:552, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 62 ) Ks. Pertek, J., ”Renvoi préjudiciel en interprétation”, JurisClasseur Europe Traité, fascicule 361, 2010, 97 kohta.

( 63 ) Ks. erityisesti tuomio Traghetti del Mediterraneo (C‑173/03, EU:C:2006:391, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) ja tuomio Fuß (C‑429/09, EU:C:2010:717, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 64 ) C‑173/03, EU:C:2005:602.

( 65 ) Tuomion 66 kohta.

( 66 ) C‑224/01, EU:C:2003:513.

( 67 ) Ks. erityisesti tuomio Ogieriakhi (C‑244/13, EU:C:2014:2068, 49 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 68 ) Ks. erityisesti tuomio Traghetti del Mediterraneo (C-173/03, EU:C:2006:391, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 69 ) Ibidem (tuomion 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Ks. myös tuomio Fuß (C‑429/09, EU:C:2010:717, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 70 ) Ks. erityisesti tuomio Traghetti del Mediterraneo (C-173/03, EU:C:2006:391, 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 71 ) Ks. erityisesti tuomio Fuß (C‑429/09, EU:C:2010:717, 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 72 ) Portugalin hallitus totesi istunnossa lisäksi, ettei se ollut tietoinen tapauksista, joissa Portugalin uuden siviiliprosessilain 696 §:n f kohtaa olisi sovellettu tilanteessa, jossa Supremo Tribunal de Justiçan tuomio olisi ollut ristiriidassa unionin oikeuden kanssa.

( 73 ) C‑224/01, EU:C:2003:513.

Top