Kanne 11.3.2008 — Euroopan yhteisöjen komissio v. Itävallan tasavalta

(Asia C-110/08)

(2008/C 158/13)

Oikeudenkäyntikieli: saksa

Asianosaiset

Kantaja: Euroopan yhteisöjen komissio (asiamiehet: T. Scharf ja D. Recchia)

Vastaaja: Itävallan tasavalta

Vaatimukset

Kantaja vaatii, että yhteisöjen tuomioistuin

Oikeudelliset perusteet ja pääasialliset perustelut

Erityisten suojelutoimien alueiden yhtenäisen eurooppalaisen ekologinen verkoston perustamisen mahdollistamiseksi tietyn aikataulun puitteissa direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 1 kohdassa jäsenvaltiot velvoitetaan laatimaan tämän direktiivin liitteessä III vahvistettujen perusteiden ja asianmukaisen tieteellisen tietämyksen perusteella luettelo alueista, joilla esiintyy liitteen I luontotyyppejä ja liitteen II luontaisia lajeja. Tässä kansallisessa luettelossa on mainittava alueet, joilla esiintyy ensisijaisesti suojeltavia luontotyyppejä ja lajeja ja jotka jäsenvaltiot valitsevat liitteessä III vahvistettujen perusteiden mukaisesti. ”Ensisijaiseksi” katsotaan lajit ja luontotyypit, jotka ovat uhanalaisia ja joiden suojelusta yhteisö on erityisvastuussa, kun otetaan huomioon niiden luontaisen levinneisyysalueen osuus jäsenvaltioiden Euroopassa sijaitsevasta alueesta. Luettelo oli toimitettava komissiolle kolmen vuoden kuluessa direktiivin tiedoksiantamisesta yhdessä kutakin aluetta koskevien tietojen kanssa. Itävallan tasavallan osalta direktiivi tuli voimaan sen Euroopan unioniin liittymisen yhteydessä 1.1.1995 liittymissopimuksessa mainituin muutoksin, ja sen täytäntöönpanolle asetettu määräaika on nyt joka tapauksessa kiistatta päättynyt.

Koska Itävallan tasavalta ei edelleenkään ole toimittanut komissiolle täydellistä luetteloa yhteisön tärkeinä pitämiksi alueiksi ehdotetuista alueista, se ei ole noudattanut direktiivin 92/43/ETY 4 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteitaan.

Itävallan tasavalta vetoaa väitettyihin menettelyvirheisiin, joiden vuoksi komission menettely on lainvastainen.

Vastaajan ensimmäinen väite koskee niin kutsuttuja varaumaluetteloja eli luetteloja luontotyypeistä ja lajeista, joiden osalta komissio katsoi verkoston olevan puutteellinen päätöksissään luetteloista, jotka koskivat alppivyöhykkeen ja mannervyöhykkeen luonnonmaantieteellisen alueen yhteisön tärkeinä pitämiä alueita. Vastaaja väittää, että koska direktiivissä ei säädetä varaumaluettelojen laatimisesta, komissiolla ei ole toimivaltaa vedota tällaisiin luetteloihin moittiakseen vastaajaa suojelualueiden puutteellisesta ilmoittamisesta.

Tätä argumenttia ei voida kuitenkaan hyväksyä. Ratkaisevaa ei nimittäin ole lainkaan se, säännelläänkö direktiivillä varaumaluettelojen laatimista vai ei, vaan yksinomaan se, ovatko komissiolle toimitetut ehdotukset sisältävät kansalliset luettelot täydellisiä. Varaumaluettelot ovat komission näkökulmasta vain inventaario puutteista täydellisen Natura 2000 -verkoston laatimisprosessissa. Direktiivissä ei ehkä säädetä tällaisista luetteloista, mutta siinä ei myöskään kielletä laatimasta niitä.

Alueiden myöhemmin osoittamisesta ilmoittamisen vuoksi vastaajan argumentti siitä, että se ei voi puolustautua, koska se ei voi ymmärtää komission käyttämiä tieteellisiä perusteita, on myös tehoton: on ilmeistä, että vastaaja kykenee hyvinkin ymmärtämään itse, että alueita on tarpeen osoittaa lisää myöhemmin. Lisäksi vastaaja osallistui kiistatta luonnonmaantieteelliseen menettelyyn.

Pitkä ajanjakso ensimmäisen perustellun lausunnon ja ensimmäisen ja toisen täydentävän perustellun lausunnon välillä ei millään tavoin poistanut vastaajalta menettelyllisiä oikeuksia, eikä siitä voida näin ollen moittia komissiota. Komissio pidättyi jo vuonna 1998 nostamasta välittömästi kannetta vain siksi, että sillä oli syytä olettaa, että vastaaja noudattaisi pian direktiivin mukaisia velvoitteitaan. Vastaajalle asetettiin yhteensä kolmesti määräaika täydellisen luettelon ilmoittamiseksi komissiolle. Sillä oli näin ollen epätavallisen pitkä aika ilmaista kantansa komission väitteistä sekä poistaa menettelyltä kohde.

Myöskään argumentti, jonka mukaan vastaajalle esitetyt kehotukset myöhemmin tapahtuvaan alueiden osoittamiseen ovat osa direktiivin 4 artiklan mukaista menettelyä, joten niitä ”ei voida pitää samanaikaisesti jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan menettelyn jatkeena”, ei vaikuta vakuuttavalta. Juuri siksi, että kehotukset myöhemmin tapahtuvaan alueiden osoittamiseen perustuivat direktiivin 4 artiklan mukaiseen menettelyyn, vaikka alueiden osoittamisvaiheen olisi pitänyt päättyä jo paljon aiemmin, kyseiset kehotukset ovat selviä indisioita siitä, että vastaaja ei ole edelleenkään noudattanut 4 artiklaan perustuvaa velvoitettaan. Koska komissio oli vuosia hyväksynyt myöhemmin tapahtuvia alueiden osoittamisia kannetta nostamatta, vastaaja sai kulloinkin lisämahdollisuuksia menettelyn kohteen poistamiseen velvoitteensa täyttämällä.

Lopuksi on todettava, että toisin kuin vastaaja väittää, direktiivin 5 artiklassa säädettyä neuvottelumenettelyä ei voida soveltaa esillä olevassa asiassa. Kyseistä menettelyä voidaan nimittäin soveltaa vain niissä poikkeustapauksissa, joissa on ratkaistava komission ja jäsenvaltion välinen tieteellinen erimielisyys, joka koskee tiettyä aluetta, mutta ei tapauksissa, joissa esillä olevan asian tavoin on kyse vain alueiden puutteellisesta ilmoittamisesta yleisesti.

Vastaajan esittämät oikeudenkäyntiväitteet ovat näin ollen perusteettomia.