92002E3795

KIRJALLINEN KYSYMYS E-3795/02

esittäjä(t): Robert Goebbels (PSE) komissiolle

(7. tammikuuta 2003)

Aihe: Maailman köyhyystilastot

Globalisaatiota, kestävää kehitystä ja kehitysapua koskevissa julkaisuissaan komissio käyttää usein köyhyyttä kuvaavia tilastoja, joista ilmenee, että 1,2 miljardin ihmisen täytyy tulla toimeen vähemmällä kuin dollarilla päivässä ja että 1,6 miljardin ihmisen on elettävä vähemmällä kuin kahdella dollarilla päivässä.

Kuinka luotettavia tällaiset (useimmiten Maailmanpankilta lainatut) tilastotiedot ovat? Voidaanko mitata luotettavasti keskituloa maissa, joissa kauppa on pääasiassa tavaroiden vaihtoa ja valtaosa tuotannosta ja kulutuksesta kuuluu epävirallisen talouden piiriin?

Mikä on tällaisten rauhoittavien lausuntojen todellinen arvo? Onko mahdollista päästä luotettavampiin määrityksiin köyhyydestä maailmassa?

Poul Nielsonin komission puolesta antama vastaus

(28. helmikuuta 2003)

Arvoisa parlamentin jäsen esittää tärkeitä kysymyksiä, jotka koskevat sitä, miten köyhyyttä voidaan mitata ja havainnollistaa. Köyhyys on moniulotteinen ilmiö, johon liittyy rahan määrää koskevia, sosiaalisia ja kulttuurisia näkökohtia.

Köyhyyttä koskeva tutkimus ja empiiriset menetelmät ovat kehittyneet huomattavasti viime vuosien aikana. Myös poliittiset päättäjät ovat kiinnittäneet asiaan enemmän huomiota. Tämä näkyy siinä, että köyhyyden vähentäminen on nykyään useimpien kahden- ja monenvälisten rahoitusta myöntävien laitosten, kuten Euroopan yhteisön, yleisenä kehitysavun kohteena.

Köyhyyttä voidaan mitata erilaisista lähtökohdista. Jokaisessa menetelmässä keskitytään yhteen köyhyyden ulottuvuuteen, sillä köyhyys on osoittautunut moniulotteiseksi ilmiöksi, joka liittyy tuloihin, työllisyyteen, terveyteen, koulutukseen, asumisoloihin jne.

Vaikka köyhyyden määritelmä perustetaan rahaan, kynnysarvon määrittäminen edellyttää silti joidenkin valintojen tekoa. On päätettävä, mitä tuloja tai mitä kulutusta käytetään vertailukohtana, kun halutaan määritellä, onko henkilö köyhä vai ei.

Kaksi useimmiten käytettyä menetelmää rahallisen kynnysarvon määrittämiseksi ovat suhteellinen ja absoluuttinen:

- Suhteellinen kynnysarvo ilmaistaan suhteessa tulojakauman keskiarvoon tai mediaaniin(1). Köyhyysaste määritetään sinä väestön osuutena, jonka tulojen tai kulutuksen määrä on alhaisempi kuin X prosenttia kyseisen yhteiskunnan mediaani- tai keskiarvotulosta. Tätä laskentamenetelmää käytetään useimmiten teollisuusmaissa. Jäsenvaltioiden köyhyystason laskemisessa määrääväksi kriteeriksi on valittu 60 prosenttia mediaanitulosta (sitä käytetään kansallisissa toimintasuunnitelmissa ja useimmissa komission asiakirjoissa, kuten kevätraportissa, sosiaalista osallisuutta koskevassa yhteisessä raportissa jne.).

- Absoluuttinen kynnysarvo perustuu rahamäärään(2), jonka katsotaan olevan vähimmäismäärä, mutta joka ei ole suoraan verrattavissa kyseisen yhteiskunnan yleistasoon. Yksi tunnettu absoluuttinen kynnysarvo on Maailmanpankin käyttämä kahden dollarin päivittäinen keskiansio.

Kynnysarvoksi voidaan myös valita yksilöllinen, hallinnollinen tai ruoan määrään perustuva kynnysarvo.

Kun määritelmästä on päätetty, köyhyysasteen arvioimiseen käytettävien tietojen merkitys on erityisen suuri.

Kulutuksesta, menoista tai tuloista saadaan yleensä tietoja kotitaloustutkimuksilla. Näitä tutkimuksia tekee yleensä kunkin maan kansallinen tilastovirasto, jonka toimintaa tuetaan toisinaan avustuksilla.

Komissio toivoo näiden tutkimusten olevan tilastollisesti edustavia ja tarjoavan laadukkaita tilastoja, mutta kuten arvoisa parlamentin jäsen toteaa, on muistettava, että useimmat maat merkitsevät luontoissuorituksina tehtyjä siirtoja, vaihtokauppoja ja harmaan talouden liiketoimia tulo- tai menotietoihin puutteellisesti (tiedonkeruuongelmien vuoksi).

Köyhyyden mittaamiseen on myös muita keinoja kuin raha. Niitä ovat inhimillistä kehitystä koskevat indikaattorit ja sosiaaliset indikaattorit, jotka perustuvat yleensä terveyttä (esim. kuolleisuutta ja ravitsemustilaa) ja koulutusta (esim. oppilasmäärää) koskeviin tietoihin, joita saadaan tilastollisesti edustavista kansallisista kotitaloustutkimuksista. Tällaisten indikaattoreiden etuna on se, että niillä voidaan suoraan mitata hyvinvointitasoa, jota voidaan näin ollen tarkastella helpommin.

Näillä indikaattoreilla on se haittapuoli, että vaikka muuttujiin vaikuttavat myös kyseisen maan tämänhetkiset palvelut ja toimintaperiaatteet, ne määrittyvät laajalti pitkän aikavälin tekijöiden vaikutuksesta (esim. lasten terveydentilaan, jota mitataan ravitsemustilalla ja kuolleisuudella, vaikuttaa suuresti äidin terveydentila pitkällä aikavälillä). Tämän vuoksi menetelmällä saatujen tulosten perusteella on hankala laatia lyhyen aikavälin toimintaperiaatteita ja tehdä lyhyen aikavälin päätöksiä.

Toisinaan käytetään laadullisia (kontekstuaalisia) tutkimuksia. Niissä käytetään usein osallistuvaan havainnointiin perustuvia menetelmiä, joiden avulla saadaan tietoja kokemuksista, havainnoista, toimeentuloon liittyvistä asioista, sosiaalisista olosuhteista, poliittisista asioista jne.

Näitä tutkimusmenetelmiä käyttävät usein kansalaisjärjestöt, ja niistä saa runsaasti ja yksityiskohtaista tietoa sekä kontekstuaalisia havaintoja. Niiden toteuttaminen on usein kuitenkin hidasta, tuloksia on vaikea muuttaa indikaattoreiksi eikä otos aina edusta koko väestöä.

Erilaisia lähestymistapoja on usein yritetty yhdistää, ja näin on pyritty luomaan yhdistelmä eri menetelmistä köyhyyden arvioimiseksi. Yhdistelystä on kuitenkin syntynyt metodologisia ongelmia, joihin ei ole vielä löydetty yhtenäistä ratkaisua.

Ratkaisua odottaessaan komissio suosii edelleen mahdollisuuksien mukaan ja sen mukaan, mitä luotettavia tietoja on tarjolla, kehityspolitiikassaan toisiaan täydentävistä menetelmistä saatujen tulosten samanaikaista hyödyntämistä.

Kansainvälisellä tasolla näiden toisiaan täydentävien menetelmien käytöstä kertoo sopimus, jonka mukaan vuosituhannen ensimmäisen kehitystavoitteen (äärimmäisen köyhyyden poistaminen) saavuttamista seurataan viidellä indikaattorilla. Niitä ovat väestönosuus, jonka keskiansio on alle 1 USD päivässä, köyhyysloukkuosuus, köyhimmän viidenneksen osuus kotimaisesta kulutuksesta, alle 5-vuotiaiden alipainoisuus ja väestönosuus, jonka ravintoenergian käyttö on alle vähimmäistason.

Edellä mainituista ja arvoisan parlamentin jäsenen aivan oikeutetusti mainitsemista haitoista huolimatta rahamäärään perustuvat menetelmät köyhyyden mittaamiseksi säilyttävät varmasti merkittävän aseman kaikissa keskusteluissa, joissa käsitellään talouspolitiikan ja talousuudistusten vaikutuksia köyhyyteen. Ne ovat nimittäin erittäin käyttökelpoinen väline päättäjille niin kehitysmaissa kuin avustusten myöntäjien keskuudessa. Tällä menetelmällä saatua tietoa voidaan myös käyttää helpommin maiden keskinäiseen vertailuun. Tämän vuoksi näitä menetelmiä siis suositaan, kun pyritään saamaan käsitys koko maailman köyhyystilanteesta.

(1) Mediaanin suurin etu on se, etteivät ääriarvot, kuten äärimmäisen matala tai äärimmäisen korkea tulotaso, vaikuta siihen.

(2) Tämä määrä voidaan määrittää kulutuskorin vähimmäismäärän perusteella.