1. 

Vetoauto, johon on kytketty perävaunu, joutuu tieliikenneonnettomuuteen jäsenvaltiossa, mutta molemmat ajoneuvot on rekisteröity toisessa jäsenvaltiossa, jossa niiden käyttöön liittyvän vastuun varalta on otettu liikennevakuutus kahdessa eri vakuutusyhtiössä. Vetoauton (vetoajoneuvo) vakuutuksenantaja maksaa liikenneonnettomuuden seurauksena täyden vakuutuskorvauksen vahingonkärsijälle. Kyseinen vakuutuksenantaja vaatii tämän jälkeen osaa tästä maksusta takaisin (takautumiskanne) perävaunun (vedettävä ajoneuvo) vakuutuksenantajalta.

2. 

Näissä ennakkoratkaisupyynnöissä molemmat ennakkoratkaisua pyytäneet tuomioistuimet haluavat selvennystä siihen, kuuluuko tällainen takautumiskanne siviili- ja kauppaoikeuden alalla sovellettavan lain määräytymistä koskevien unionin oikeussääntöjen soveltamisalaan, ja jos kuuluu, mitä oikeussääntöjä on sovellettava. Asiassa C‑359/14 ennakkoratkaisupyynnön on esittänyt Vilniaus miesto apylinkės teismas (Vilnan alioikeus) ja asiassa C‑475/14 on kyseessä Lietuvos Aukščiausiasis Teismasin (Liettuan korkein oikeus) esittämä ennakkoratkaisupyyntö. Molemmissa asioissa tuodaan esille merkittäviä kysymyksiä lainvalintasäännösten yhdenmukaistamista koskevan unionin lainsäädännön eli Rooma I ( 2 )- ja Rooma II ( 3 ) -asetusten soveltamisalasta ja tulkinnasta. Lisäksi tarkastellaan kysymystä siitä, sisältääkö direktiivi 2009/103/EY ( 4 ) tässä yhteydessä moottoriliikenneonnettomuuksissa sovellettavan lain määräytymistä koskevia erityissääntöjä.

3.

Yhdenmukaistettaessa jäsenvaltioiden välillä kansainvälistä yksityisoikeutta siviili- ja kauppaoikeuden alalla Brysselin yleissopimuksessa ( 5 ) vahvistettiin säännöt niiden valtioiden määrittämiseksi, joiden tuomioistuimet olivat toimivaltaisia käsittelemään ja ratkaisemaan rajat ylittäviä oikeusriitoja. Tämä yleissopimus ohitettiin Bryssel I -asetuksella. ( 6 ) Rooman yleissopimus ( 7 ) tehtiin yhdenmukaistamisprosessin jatkamiseksi. Seuraavassa vaiheessa annettiin kaksi asetusta (jotka tunnetaan Rooma I- ja Rooma II -asetuksina) sen varmistamiseksi, että lainvalintatilanteessa kaikkialla Euroopan unionissa sovelletaan samoja lainvalintasääntöjä ratkaistaessa menettelyyn sovellettavaa kansallista lakia, riippumatta siitä, minkä jäsenvaltion tuomioistuimessa kanne on nostettu. Rooma I- ja Rooma II -asetusten tärkeimpiin tavoitteisiin kuuluvat sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan varmistaminen, riita-asioiden ratkaisun ennakoitavuuden parantaminen, oikeusvarmuus lainvalinnassa ja tuomioiden vapaa liikkuvuus. ( 8 )

4.

Tietyt periaatteet ovat molemmille asetuksille yhteisiä, kuten tavoite varmistaa, että niiden aineellinen soveltamisala ja tulkinta ovat yhdenmukaisia sekä keskenään että Bryssel I -asetuksen kanssa. ( 9 ) Lisäksi kummankin asetuksen mukaan muissa unionin oikeussäännöissä voidaan vahvistaa määrätyillä aloilla sovellettavia lainvalintasääntöjä. ( 10 )

5.

Rooma I -asetusta sovelletaan ”määrättäessä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia siviili- ja kauppaoikeuden alalla”. ( 11 )

6.

Pääsääntöisesti sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jonka osapuolet ovat valinneet. ( 12 )

7.

Jos osapuolet eivät ole valinneet sopimukseen sovellettavaa lakia, sopimukseen sovellettava laki määritetään lähtökohtaisesti 4 artiklassa vahvistettujen periaatteiden mukaisesti. Kyseisen 4 artiklan 1 kohdassa vahvistetaan tietyntyyppisiin sopimuksiin sovellettavan lain määräytymistä koskevat säännöt. Muihin sopimustyyppeihin tai sopimuksiin, joilla on usean sopimustyypin piirteitä, sovelletaan 4 artiklan 2 kohdan mukaan sen maan lakia, jossa on sen osapuolen asuinpaikka, joka vastaa sopimuksen luonteenomaisesta suorituksesta. Muissa tilanteissa sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, johon sopimus läheisimmin liittyy (4 artiklan 3 ja 4 kohta).

8.

Muista erityisistä sopimustyypeistä säädetään 5–8 artiklassa. Asetuksen 7 artikla koskee vakuutussopimuksiin sovellettavaa lakia. Kyseisen 7 artiklan 3 kohdassa säädetään, että osapuolet voivat tämän sopimustyypin osalta valita 3 artiklan mukaisesti ainoastaan tietyt lait. Näitä ovat sen valtion laki, jossa riski sijaitsee sopimuksen tekohetkellä (7 artiklan 3 kohdan a alakohta), ja sen valtion laki, jossa vakuutuksenottajan asuinpaikka on (7 artiklan 3 kohdan b alakohta). Asetuksen 7 artiklan 4 kohdan lisäsäännöksiä sovelletaan vakuutussopimuksiin, joiden kattamien riskien osalta jäsenvaltiot velvoittavat ottamaan vakuutuksen. ( 13 )

9.

Asetuksen 15 artiklan otsikkona on ”Saatavan siirtyminen”. Siinä säädetään seuraavaa: ”Jos henkilöllä ('’velkoja’) on sopimukseen perustuva saatava toiselta henkilöltä (’velallinen’) ja jos kolmas henkilö on velvollinen suorittamaan tai on tämän velvoitteen täyttääkseen suorittanut maksun velkojalle, kolmannen henkilön velvoitteeseen sovellettavan lain perusteella määräytyy, onko ja missä määrin tällä kolmannella henkilöllä oikeus käyttää velalliseen nähden niitä oikeuksia, jotka velkojalla oli velallista kohtaan näiden väliseen suhteeseen sovellettavan lain mukaan.”

10.

Asetuksen 16 artiklassa säädetään, että ”jos velkojalla on saatavaa useilta velallisilta, jotka ovat vastuussa samasta saatavasta, ja yksi velallisista on jo suorittanut saatavan kokonaan tai osittain, tämän velallisen oikeus vaatia korvausta muilta velallisilta määräytyy sen lain mukaan, jota sovelletaan tämän velallisen velvoitteisiin velkojaa kohtaan. Muut velalliset voivat vedota puolustuksekseen oikeuksiin, joita heillä oli velkojaa vastaan, siltä osin kuin tämä on sallittu heidän ja velkojan välisiin velvoitteisiin sovellettavassa laissa”.

11.

Rooma II -asetusta sovelletaan ”määrättäessä sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavaa lakia siviili- ja kauppaoikeuden alalla”. ( 14 )

12.

Asetuksen II luvun otsikkona on ”Vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma”. Sen 4 artiklan 1 kohdassa vahvistetaan yleissääntö, jonka mukaan ”sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, sovelletaan sen maan lakia, jossa vahinko aiheutuu, riippumatta siitä, missä maassa vahingon aiheuttanut tapahtuma sattui, ja siitä, missä maassa tai maissa tuon tapahtuman välilliset seuraukset ilmenevät”. Erityisiä sopimukseen perustumattomia velvoitteita koskevat säännöt luetellaan 5–12 artiklassa. ( 15 )

13.

Asetuksen 18 artiklassa säädetään vahingonkärsijän suorasta kanteesta vastuussa olevan vakuutuksenantajaa vastaan. Sen mukaan ”vahingonkärsijä voi esittää vaatimuksensa suoraan korvausvastuussa olevan henkilön vakuutuksenantajaa vastaan, jos näin säädetään sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavassa laissa tai vakuutussopimukseen sovellettavassa laissa”.

14.

Asetuksen V luvussa säädetään joitakin yhteisiä sääntöjä, jotka käsittävät 19 artiklan säännökset saatavan siirtymisestä ja 20 artiklan säännökset, jotka koskevat saatavaa useammalta velalliselta. Näiden säännösten sanamuodot vastaavat Rooma I -asetuksen 15 ja 16 artiklan sanamuotoja.

15.

Direktiivillä 2009/103 kodifioidaan moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta vakuutuksesta annetut direktiivit. Direktiivin mukaan pakollisen liikennevakuutuksen kattamat ajoneuvot on vakuutettava kaikkialla Euroopan unionissa. Seuraavat direktiivin johdanto-osan perustelukappaleet ovat merkityksellisiä. Sen 12 perustelukappaleen mukaan jäsenvaltioiden velvollisuus taata vakuutusturva on tärkeä seikka vahingon kärsineiden suojan varmistamisessa. Sen 26 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa: ”Vakuutetun etujen turvaamiseksi kaikkien vakuutusten olisi taattava yhtä vakuutusmaksua vastaan kaikissa jäsenvaltioissa niiden lainsäädännön edellyttämä vakuutusturva tai sen jäsenvaltion lainsäädännön edellyttämä vakuutusturva, jossa ajoneuvolla on pysyvä kotipaikka, jos tämä vakuutusturva on parempi.”

16.

Ajoneuvolla tarkoitetaan ”moottoriajoneuvoa, joka on tarkoitettu kulkemaan mekaanisella voimalla maata mutta ei raiteita pitkin, sekä kytkettyä tai irrallista perävaunua”. ( 16 )

17.

Direktiivin 3 artiklassa säädetään yleisenä periaatteena, että jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että sellaisten ajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta on otettu liikennevakuutus, joilla on pysyvä kotipaikka sen alueella. ( 17 )

18.

Direktiivin 14 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että kaikki ajoneuvojen käytöstä aiheutuvan vastuun varalta otettavat liikennevakuutukset:

19.

Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta pakollisesta liikennevakuutuksesta 14.6.2001 annetun lain IX-378 16 §:n otsikkona on ”Vakuutuskorvauksen maksamista koskevat periaatteet”. Kyseisen 16 §:n 1 momentin mukaan korvauksen maksamisesta vastaavan vakuutuksenantajan tai toimiston on maksettava vakuutuskorvaus, jos moottoriajoneuvon haltija on vastuussa kolmannelle osapuolelle aiheutuneesta vahingosta. Vakuutuskorvausta maksettaessa on noudatettava sen valtion, jonka alueella tieliikenneonnettomuus sattui, moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa pakollista liikennevakuutusta koskevaa lainsäädäntöä. Kyseisen 16 §:n 5 momentin pääsäännön mukaan korvaus vedettävän ajoneuvon aiheuttamasta vahingosta maksetaan vetoajoneuvon vakuutussopimuksen perusteella, jos nämä ajoneuvot oli kytketty toisiinsa tieliikenneonnettomuuden sattuessa. Korvaus maksetaan vedettävän ajoneuvon vakuutussopimuksen perusteella ainoastaan, jos ajoneuvot olivat irronneet toisistaan ja vedettävän ajoneuvon käyttäjä on vastuussa aiheutuneesta vahingosta.

20.

Asiassa C-475/14 ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että Liettuan laissa ja Saksan laissa sovelletaan eri periaatteita vetoajoneuvon ja vedettävän ajoneuvon vakuutuksenantajien välisen vastuun jakautumiseen tapauksissa, joissa tällaiset ajoneuvoyhdistelmänä käytetyt ajoneuvot ovat aiheuttaneet tieliikenneonnettomuudessa vahinkoa. Liettuan lain mukainen kanta on selostettu edellä. Saksan lain mukaan vetoajoneuvon ja vedettävän ajoneuvon vakuutuksenantajien on kuitenkin kummankin korvattava 50 prosenttia ajoneuvoyhdistelmien aiheuttamista vahingoista riippumatta siitä, oliko vedettävä ajoneuvo irronnut vetoajoneuvosta onnettomuuden sattuessa vai ei, elleivät vakuutetut ole toisin sopineet. ( 18 ) Lisäksi Liettuan ja Saksan lainsäädännöissä on eroja takautumiskanteen nostamisen määräaikojen osalta.

21.

Vetoauto, johon oli kytketty perävaunu, joutui 1.9.2011 Mannheimin alueella (Saksassa) onnettomuuteen, jossa se kääntyi ympäri kapealla tiellä, luisui ulos tieltä ja kaatui, mistä seurasi 2247,45 euron (7760,02 Liettuan litin (LTL)) vahinko. Cochemin (Saksa) poliisiviranomaiset vahvistivat, että vastuu onnettomuudesta ja aiheutuneesta vahingosta oli vetoauton kuljettajalla. Onnettomuusajankohtana vetoauton omistajan tai laillisen käyttäjän korvausvastuu katettiin ERGO SE -vakuutusyhtiöstä (jäljempänä ERGO) otetulla pakollisella liikennevakuutuksella, kun taas perävaunu oli vakuutettu If P&C Insurance AS:n sivuliikkeessä (jäljempänä If P&C). Kummankin vakuutusyhtiön tavanomainen toimipaikka sijaitsee Liettuassa. ERGO maksoi korvauksen onnettomuudesta aiheutuneesta vahingosta. Tämän jälkeen se pani Liettuassa vireille oikeudenkäyntimenettelyn, jossa se vaati, että If P&C oli määrättävä yhteisvastuuseen aiheutuneesta vahingosta.

22.

Vilniaus miesto apylinkės teismasin mukaan Liettuan korkein oikeus on todennut, että vetoajoneuvon vakuutuksenantajan ja vedettävän ajoneuvon vakuutuksenantajan välinen oikeussuhde on sopimusluonteinen tilanteessa, jossa arvioitavana on ensin mainitun vakuutuksenantajan takautumisoikeus jälkimmäistä vakuutuksenantajaa kohtaan. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan tämä kanta on kuitenkin epäselvä, koska unionin oikeudessa sopimussuhteiden ja sopimukseen perustumattomien suhteiden käsitteet ovat luonteeltaan itsenäisiä. Näiden kahden vakuutuksenantajan välillä ei myöskään ole tehty kirjallista tai suullista sopimusta. Niin ikään on epäselvää, onko näissä olosuhteissa käsiteltävässä asiassa sovellettava laki (Saksan laki tai Liettuan laki) määritettävä Rooma II -asetuksen mukaisesti.

23.

Saksassa tapahtui 21.1.2011 tieliikenneonnettomuus, jossa vetoauto, johon oli kytketty perävaunu, aiheutti vahinkoa kolmannen osapuolen omaisuudelle. Onnettomuusajankohtana vetoauton omistajan tai laillisen käyttäjän korvausvastuu katettiin AAS Gjensidige Balticin Liettuan sivuliikkeen (jäljempänä Gjensidige Baltic) vakuutuksella, kun taas perävaunu oli vakuutettu UAB DK PZU Lietuvassa (jäljempänä UAB). Vahingonkärsijän saksalaiset edustajat esittivät korvausvaatimuksen ja Gjensidige Baltic maksoi 1254,36 euron (4331,05 LTL) suuruisen vakuutuskorvauksen. Gjensidige Baltic vaati perävaunun vakuutuksenantajaa maksamaan puolet tästä vakuutuskorvauksesta eli 672,02 euroa (2165,53 LTL). Asiassa syntyi riita Gjensidige Balticin takautumisoikeuteen sovellettavasta laista (Liettuan vai Saksan) sekä siitä, onko vakuutuksenantaja vastuussa yksin vai yhteisvastuullisesti UAB:n kanssa.

24.

Vilnan alioikeus hyväksyi Gjensidige Balticin vaatimuksen. Se katsoi, että koska tieliikenneonnettomuudesta aiheutunut vahinko sattui Saksassa, vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta seuraavaan sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovelletaan Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti Saksan lakia. Vilniaus apygardos teismas (Vilnan muutoksenhakutuomioistuin) kumosi tämän tuomion. Gjensidige Baltic teki tämän jälkeen kassaatiovalituksen Liettuan korkeimpaan oikeuteen. Kyseinen tuomioistuin katsoo, että sen käsiteltävänä olevassa oikeusriidassa on ennen kaikkea kyse siitä, miten vetoajoneuvon vakuutuksenantajien ja vedettävän ajoneuvon vakuutuksenantajien väliset oikeussuhteet on luokiteltava ja mitä lakia (Saksan vai Liettuan lakia) näihin oikeussuhteisiin on sovellettava.

25.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan on varmistuttava siitä, onko direktiivin 2009/103 14 artiklan b alakohtaa pidettävä sovellettavan lain määräytymistä koskevana säännöksenä paitsi tapauksissa, jotka koskevat tieliikenneonnettomuuksissa vahinkoa kärsineiden suojelua, myös käsiteltäessä vakuutuksenantajan takautumiskannetta, kun tieliikenneonnettomuus koskee ajoneuvoyhdistelmänä käytettyjä vetoajoneuvoja ja vedettäviä ajoneuvoja.

26.

Unionin tuomioistuimelle on tämän vuoksi esitetty seuraavat ennakkoratkaisukysymykset näissä kahdessa asiassa.

Asiassa C‑359/14 Vilniaus miesto apylinkės teismas kysyy seuraavaa:

Asiassa C‑475/14 Lietuvos Aukščiausiasis Teismas kysyy seuraavaa:

27.

Kirjallisia huomautuksia asiassa C‑359/14 toimittivat ERGO, If P&C, Saksan ja Liettuan hallitukset sekä Euroopan komissio. Lisäksi kirjallisia huomautuksia asiassa C‑475/14 toimittivat Gjensidige Baltic, Liettua ja komissio. Nämä kaksi asiaa yhdistettiin suullista käsittelyä sekä tuomion antamista varten. Suullista käsittelyä ei kuitenkaan ole pyydetty eikä sitä ole pidetty.

28.

If P&C ja Liettuan hallitus toteavat, että Liettua on allekirjoittanut Haagin yleissopimuksen tieliikenneonnettomuuksissa sovellettavasta laista. ( 19 ) Kyseisen yleissopimuksen 2 artiklan 5 kappaleessa kuitenkin todetaan, että sitä ei sovelleta takautumiskanteisiin ja saatavan siirtymiseen vakuutusyhtiöiden osalta. Yleissopimuksella ei tämän vuoksi ole merkitystä määritettäessä tässä tapauksessa sovellettavaa lakia.

29.

Asiassa Case C‑475/14 Lietuvos Aukščiausiasis Teismas haluaa ensimmäisellä kysymyksellään selvittää, vahvistetaanko direktiivin 2009/103 14 artiklan b alakohdassa takautumiskanteisiin sovellettava erityinen lainvalintasääntö. Tämä kysymys on yhtä merkityksellinen asiassa C‑359/14, jossa Vilniaus miesto apylinkės teismas ei ole tuonut sitä esille.

30.

Gjensidige Baltic väittää, että 14 artiklan b alakohdassa vahvistetaan tällainen erityissääntö.

31.

En yhdy tähän näkemykseen.

32.

Direktiivin sanamuodon ja tavoitteiden perusteella on selvää, että 14 artiklan b alakohdassa ei vahvisteta vakuutuksenantajien välisiin takautumiskanteisiin sovellettavan lain määräytymistä koskevia erityissääntöjä.

33.

Kuten komissio perustellusti toteaa, direktiivillä ei ensinnäkään yhdenmukaisteta sääntöjä, jotka koskevat moottoriliikenneonnettomuuksia koskeviin riitoihin sovellettavan lain määräytymistä. Direktiivin yleisenä tavoitteena on pikemminkin varmistaa onnettomuuksissa vahinkoa kärsineiden suoja takaamalla vakuutusturvan voimassaolo. ( 20 )

34.

Toiseksi 14 artiklan a ja b alakohtaa pitäisi lukea yhdessä. Jäsenvaltioiden on 14 artiklan mukaan varmistettava liikennevakuutusten osalta, että yksi vakuutusmaksu kattaa koko sopimuskauden ajan koko Euroopan unionin alueen, ja taattava saman vakuutusmaksun perusteella kaikissa jäsenvaltioissa niiden lainsäädännön edellyttämä vakuutusturva tai sen jäsenvaltion lainsäädännön edellyttämä vakuutusturva, jossa ajoneuvolla on pysyvä kotipaikka, jos tämä vakuutusturva on parempi. ( 21 ) Kyseinen säännös koskee yksinomaan alueellista ulottuvuutta ja sen vakuutusturvan laajuutta, joka vakuutuksenantajan on tarjottava, jotta tieliikenneonnettomuuksissa vahinkoa kärsineille taataan asianmukainen suoja.

35.

Näin ollen ei voida ajatella, että tätä säännöstä voitaisiin tulkita niin vapaasti, että se muodostaisi vakuutusyhtiöiden välisiin takautumisriitoihin sovellettavan lain määräytymistä koskevan erityissäännön. Direktiivin sanamuoto tai tarkoitus eivät yksinkertaisesti kumpikaan tue tällaista tulkintaa.

36.

Osapuolet suhtautuvat eri tavoin kysymykseen siitä, onko takautumiskanteeseen sovellettava laki määritettävä Rooma I- vai Rooma II ‑asetuksen säännösten perusteella. Niiden näkemykset eroavat ennen kaikkea sen mukaan, katsovatko ne takautumiskanteen perustuvan sopimussuhteeseen (vakuutussopimuksiin) vai sopimukseen perustumattomaan suhteeseen (tieliikenneonnettomuuteen).

37.

Asiassa C‑359/14 kolme osapuolta (If P&C, Saksa ja komissio) väittävät, että koska takautumiskanne perustuu ja liittyy a) vetoajoneuvon vakuutuksenottajan ja vakuutuksenantajan sopimukseen ja b) vedettävän ajoneuvon vakuutuksenottajan ja vakuutuksenantajan sopimukseen, takautumiskanne on sopimusperusteinen. Näin ollen sovellettavan lain pitäisi määräytyä Rooma I -asetuksen perusteella ja asiassa olisi sovellettava Liettuan lakia. If P&C katsoo, että tässä tilanteessa on sovellettava Rooma I -asetuksen 7 artiklaa, joka koskee nimenomaan vakuutussopimuksia. Saksa väittää, että asiassa on sovellettava Rooma I -asetuksen 16 artiklaa, joka koskee saatavia useammalta velalliselta.

38.

Komissio tuo esille, että Brysselin yleissopimuksen 5 artiklan yhteydessä käsite ”sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskeva asia” on sikäli ”kaatokäsite”, että se esiintyy ”sopimusta koskevan asian” käsittelyn jälkeen. Komissio väittää, että vakuutuksenantajan vaatimus kuuluu Rooma I -asetuksen 15 ja 16 artiklan soveltamisalaan. Kyseisestä 16 artiklasta (joka koskee saatavaa useammalta velalliselta) ilmenee, että jos velkojalla on saatavaa useilta velallisilta, jotka ovat vastuussa samasta saatavasta, velallisten ei tarvitse olla toisiinsa sopimussuhteessa. Jotta tilanne, joka koskee saatavaa useammalta velalliselta, kuuluisi Rooma I -asetuksen soveltamisalaan, riittää näin ollen, että kunkin velallisen ja tämän velkojan välillä on sopimussuhde.

39.

ERGO väittää, että asiassa on sovellettava Rooma II -asetusta. Tieliikenneonnettomuudesta seuraa sopimukseen perustumaton suhde vahingon aiheuttaneen ja vahinkoa kärsineen osapuolen välillä. Näin ollen Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti sovellettava laki on Saksan laki ja takautumiskanteeseen sovelletaan Rooma II -asetuksen 20 artiklan säännöksiä, jotka koskevat saatavaa useammalta velalliselta. Liettuan hallitus väittää, että sopimukseen perustumattomien velvoitteiden käsitettä pitäisi tulkita laajasti ja että vakuutuksenantajien välinen suhde on lähempänä sopimukseen perustumatonta suhdetta.

40.

Asiassa C‑475/14 Gjensidige Baltic väittää, että vetoajoneuvon ja vedettävän ajoneuvon vakuutuksenantajien välinen oikeussuhde perustuu liikenneonnettomuuteen ja kuuluu siten Rooma II -asetuksen soveltamisalaan. Vakuutuksenantajien väliseen takautumiskanteeseen sovellettava laki määräytyy siten kyseisen asetuksen 20 artiklan (joka koskee saatavaa useammalta velalliselta) mukaan. Liettualla ja komissiolla on samat näkemykset kuin asiassa C-359/14.

41.

Perustuuko vetoajoneuvon vakuutuksenantajan takautumiskanne vedettävän ajoneuvon vakuutuksenantajaa vastaan sopimusvelvoitteeseen vai sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen? Ainakin seuraavat seikat näyttävät olevan riidattomia.

42.

Käsitettä ”sopimusvelvoitteet” ei ensinnäkään ole määritelty Rooma I ‑asetuksessa.

43.

Toiseksi Rooma I- ja Rooma II -asetusten aineellisten soveltamisalojen pitäisi olla yhdenmukaisia sekä keskenään että Bryssel I -asetuksen kanssa. ( 22 )

44.

Kolmanneksi on huomattava, että unionin tuomioistuimelta kysytään tässä, määräytyykö sovellettava laki Rooma I- vai Rooma II ‑asetuksen mukaan tilanteessa, jossa kahdella tai useammalla vakuutuksenantajalla saattaa olla velvollisuus vakuutussopimusten perusteella korvata yhteisvastuullisesti vakuutuksenottajan deliktistä vahingonkärsijälle aiheutunut vahinko ja jossa yksi vakuutuksenantaja on maksanut tämän korvauksen täysimääräisesti ja hakee osuuttaan toiselta vakuutuksenantajalta tai toisilta vakuutuksenantajilta. Vaikka Bryssel I -asetusta koskevaa oikeuskäytäntöä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta ei voida automaattisesti soveltaa, unionin tuomioistuin voi kuitenkin saada apua tästä oikeuskäytännöstä.

45.

Mielestäni seuraavilla Bryssel I -asetusta koskevilla oikeuskäytännön periaatteilla on merkitystä tämän asian kannalta.

46.

Ensinnäkin Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 alakohdan ja 3 alakohdan termejä ”sopimusta koskeva asia” ja ”sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskeva asia” on tulkittava itsenäisesti käyttäen ensisijaisena perustana tämän asetuksen järjestelmää ja tavoitteita. ( 23 ) Saman täytyy päteä Rooma I -asetuksen käsitteeseen ”sopimusvelvoitteet” ja Rooma II -asetuksen käsitteeseen ”sopimukseen perustumattomat velvoitteet”.

47.

Seuraavaksi on pidettävä mielessä, että siltä osin kuin Bryssel I -asetuksella korvataan Brysselin yleissopimus, unionin tuomioistuimen tämän yleissopimuksen määräyksistä antama tulkinta pätee myös Bryssel I -asetuksen säännösten osalta. ( 24 )

48.

Lisäksi on vakiintuneesti katsottu, että Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 alakohdan a alakohdassa tarkoitetun sopimusta koskevan asian käsitteen soveltamiseksi on määriteltävä se oikeudellinen velvoite, johon henkilö on vapaaehtoisesti antanut suostumuksensa suhteessa toiseen osapuoleen ja johon kanne perustuu. ( 25 ) Rooma I -asetuksessa tarkoitetulla sopimusvelvoitteen käsitteellä pitäisi näin ollen olla sama peruste.

49.

Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 3 alakohdassa tarkoitettuun sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevan asian käsitteeseen kuuluvat kaikki sellaiset kanteet, joissa vaaditaan vastaajan vastuun toteuttamista ja jotka eivät liity tämän asetuksen 5 artiklan 1 alakohdan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla ”sopimusta koskevaan asiaan”. ( 26 ) Kuten komissio aivan oikein toteaa, muun kuin sopimusta koskevan asian käsite on kaatokäsite. Samaa logiikkaa pitäisi noudattaa tehtäessä rajanveto Rooma I -asetuksessa säänneltyjen sopimusvelvoitteiden ja Rooma II -asetuksessa säänneltyjen sopimukseen perustumattomien velvoitteiden välillä.

50.

Aloitan tämän vuoksi tarkasteluni siitä, onko vakuutuksenantajan takautumiskanne olennaisesti sopimusperusteinen. Ainostaan siinä tapauksessa, että se ei kunnolla sovi tähän luokkaan, sen pitäisi katsoa olevan sopimukseen perustumaton.

51.

Asiassa C‑359/14 ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy, merkitseekö Rooma I -asetuksen 4 artiklan 4 kohta sitä, että pääasian oikeudenkäynnissä on sovellettava Saksan lakia (ensimmäinen kysymys). Asiassa C-475/14 ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa tietää, merkitsevätkö vetoauton vakuutuksenantajan ja perävaunun vakuutuksenantajan väliset oikeussuhteet Rooma I -asetuksessa tarkoitettuja sopimusvelvoitteita. Jos näin on, se kysyy, määräytyykö sovellettava laki Rooma I -asetuksen 7 artiklan mukaisesti (toinen kysymys).

52.

Ennakkoratkaisupyyntöjen perusteella on pidettävä selvänä kahta seikkaa. Kummassakaan tapauksessa ei ensinnäkään ole sopimusta kahden vakuutuksenantajan välillä. Näin ollen ei ole mitään, mihin Rooma I -asetuksen 3 artiklan säännöksiä valinnanvapaudesta ja 4 artiklan säännöksiä, jotka koskevat sovellettavaa lakia lakiviittauksen puuttuessa, voitaisiin soveltaa; eikä 7 artiklalla ole liioin merkitystä. Toiseksi vetoajoneuvojen ja vedettävien ajoneuvojen vakuutuksenottajien ja niiden vakuutuksenantajien välillä on kiistatta voimassa vakuutussopimukset.

53.

Asiassa C‑359/14 tai myöskään asiassa C‑475/14 ei ole todettu, että näihin sopimuksiin sovellettaisiin Liettuan lakia. Siltä osin kuin on määritettävä vakuutussopimuksiin sovellettava laki, se on tehtävä 3, 4 ja/tai 7 artiklan mukaisesti. Vaikka tämän kysymyksen ratkaiseminen kuuluu viime kädessä kansalliselle tuomioistuimelle, unionin tuomioistuimen käytettävissä oleva aineisto viittaa siihen, että sovellettava laki on mitä ilmeisimmin Liettuan laki. ( 27 )

54.

Katson kuitenkin, että vakuutuksenantajan takautumiskanteeseen sovellettava laki on seuraavista syistä määritettävä Rooma I -asetuksen sääntöjen mukaisesti.

55.

Rooma I -asetuksen 1 artiklan 1 kohdassa säädetään, että ”tätä asetusta sovelletaan määrättäessä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia siviili- ja kauppaoikeuden alalla”. Tämä sanamuoto voi kattaa pääasioiden oikeudenkäynneissä esillä olevan kaltaiset tilanteet.

56.

Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 alakohdan a alakohdassa ( 28 ) käytetään hieman eri sanamuotoa, nimittäin ilmaisua ”sopimusta koskevassa asiassa”. Niiden toimenpiteiden, joilla yhdenmukaistetaan kansainvälistä yksityisoikeutta siviili- ja kauppaoikeuden alalla, aineellisten soveltamisalojen pitäisi kuitenkin olla yhdenmukaisia. ( 29 ) Rooma I -asetuksen ilmaisulle ”sopimusvelvoitteet” annettava merkitys määrittää tämän asetuksen aineellisen soveltamisalaan. Tämän vuoksi on perusteltua tukeutua Bryssel I -asetusta koskevaan oikeuskäytäntöön.

57.

Unionin tuomioistuin on todennut, että vaikka Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 alakohdan a alakohdassa ei edellytetäkään sopimuksen tekemistä, velvoitteen tunnistaminen on kuitenkin välttämätöntä tämän säännöksen soveltamiseksi, koska tuomioistuimen toimivalta vahvistetaan kyseisen säännöksen nojalla sen paikkakunnan mukaan, jossa kanteessa tarkoitettu velvoite on täytetty tai täytettävä. Jotta voidaan soveltaa 5 artiklan 1 alakohdan a alakohtaa, joka koskee erityistä toimivaltaa, on ”määriteltävä se oikeudellinen velvoite, johon henkilö on vapaaehtoisesti antanut suostumuksensa suhteessa toiseen osapuoleen ja johon kanne perustuu”. ( 30 ) Säännöksen tulkinta ilman tällaisen edellytyksen asettamista menisi Bryssel I -asetuksessa tarkoitettuja tilanteita pidemmälle.

58.

Nähdäkseni tässä täyttyvät nämä kriteerit sen arvioimiseksi, onko kyse ”sopimusta koskevasta asiasta” (ja sen seurauksena väistämättä ”sopimusvelvoitteista”). Jokaista vakuutuksenantajaa sitoo sen vakuutuksenottajan kanssa tekemä sopimus, josta seuraa keskinäisiä velvoitteita. Vakuutuksenantajan velvoitteisiin kuuluu vakuutuksenottajalle tarjottava vastuuvakuutusturva. Vakuutuksenottajan velvoitteisiin kuuluu vakuutusmaksun suorittaminen. Mikään ei viittaa siihen, että toinen osapuoli ei olisi vapaaehtoisesti sitoutunut näihin velvoitteisiin suhteessa toiseen osapuoleen. Lyhyesti sanoen tässä on selvästi kysymys ”sopimusta koskevista asioista” ja ”sopimusvelvoitteista” näiden osapuolten osalta.

59.

Pääasioiden oikeudenkäynneissä kyseessä olevien korvausvaatimusten luokittelemiseksi voi olla tarpeen tutkia tarkemmin eri osapuolten välisiä suhteita abstraktimmalla tasolla.

60.

Kuvitellaan, että sattuu tieliikenneonnettomuus, jossa ovat mukana vetoajoneuvo ja vedettävä ajoneuvo. Onnettomuudesta aiheutuu vahinkoa vahingonkärsijälle, jonka ei voida mitenkään katsoa olevan vastuussa tapahtumasta. Oletetaan, että A on vetoajoneuvon vakuutuksenottaja, B vedettävän ajoneuvon vakuutuksenottaja, X tieliikenneonnettomuuden vahingonkärsijä, C vetoajoneuvon vakuutuksenantaja ja D vedettävän ajoneuvon vakuutuksenantaja. A ja B ovat aiheuttaneet X:lle aiheutuneen vahingon ja/tai ovat siitä vastuussa. X esittää näin ollen sopimukseen perustumattoman vahingonkorvausvaatimuksen A:ta ja B:tä vastaan.

61.

A ja B ovat kumpikin sopimussuhteessa vakuutuksenantajiensa C:n ja D:n kanssa. X:lle maksetaan korvaus näiden sopimusten perusteella. Vaikka C ja/tai D maksaisi suoraan X:lle, yhtäältä X:n ja toisaalta C:n ja/tai D:n välillä ei ole sopimussuhdetta. Maksuvelvollisuuden aiheuttavia tapahtumia ovat tieliikenneonnettomuus ja vakuutussopimuksiin perustuvat vaatimukset.

62.

Sillä, suoritetaanko maksu vakuutuksenottajille (A:lle ja B:lle) vai suoraan vahingonkärsijä X:lle, ei ole merkitystä. Koska maksuvelvollisuus perustuu sopimukseen, se, kuka tämän maksun vastaanottaa (olipa tämä sitten vakuutuksenottaja, vahingonkärsijä tai vetoajoneuvon vakuutuksenantaja), ei voi muuttaa velvollisuuden luonnetta. Maksuvelvollisuuden keskeistä sisältöä on siten pidettävä pikemminkin sopimusvelvoitteena (vakuutuksenantajan velvollisuus maksaa korvaus vakuutuksenottajalle) kuin minään tieliikenneonnettomuudesta johtuvana vahingonaiheuttajan ja vahingonkärsijän välisenä sopimukseen perustumattomana velvoitteena. Jos vahingonaiheuttajalla ei olisi vakuutusta, tämä olisi itse velvollinen korvaamaan vahingonkärsijälle aiheutuneen vahingon sopimukseen perustumattoman vahingonkorvausvastuun perusteella. Vakuutusturvaa koskevan sopimuksen puuttuessa vakuutusyhtiöillä ei olisi korvausvastuuta. Tästä seuraa, että vakuutuksenantajan takautumiskanne toista vakuutuksenantajaa vastaan (tässä esimerkissä C:n kanne D:tä vastaan) perustuu vakuutussopimuksiin, että se liittyy tämän vuoksi läheisesti näiden kahden vakuutuksenantajan sopimusvelvoitteisiin niiden vakuutuksenottajia kohtaan ja että näin ollen se kuuluu Rooma I -asetuksen soveltamisalaan.

63.

Selventävätkö 15 artikla (”Saatavan siirtyminen”) ja 16 artikla (”Useampi velallinen”) yhtään enempää sitä, määräytyykö takautumiskanteisiin sovellettava laki Rooma I -asetuksen mukaisesti?

64.

Mielestäni eivät.

65.

Asetuksen 15 artiklassa säädetään, että kolmannen henkilön velvoitteeseen sovellettavan lain perusteella määräytyy, onko ja missä määrin tällä kolmannella henkilöllä oikeus käyttää velalliseen nähden niitä oikeuksia, jotka velkojalla oli velallista kohtaan näiden väliseen suhteeseen sovellettavan lain mukaan. Asetuksen 16 artikla koskee tilanteita, joissa velkojalla on saatavaa useilta velallisilta, jotka ovat vastuussa samasta saatavasta.

66.

Totean aluksi, että se, että Rooma II -asetuksen 19 ja 20 artikla vastaavat näitä säännöksiä, viittaa siihen, että ne eivät voi olla ratkaisevia määritettäessä, mikä on sopimukseen perustuvaa (ja kuuluu siten Rooma I -asetuksen soveltamisalaan) ja mikä sopimukseen perustumatonta (ja kuuluu siten Rooma II ‑asetuksen soveltamisalaan). ( 31 )

67.

Valitettavasti Rooma I -asetuksen johdanto-osassa ei mitenkään selitetä 15 tai 16 artiklan alkuperää tai näiden säännösten tarkoitusta. Rooma I -asetuksen 15 artiklan sanamuoto on samankaltainen kuin Rooman yleissopimuksen 13 artiklan 1 kohdan sanamuoto. Giulianon ja Lagarden kertomuksessa todetaan, että ”saatavan siirrossa henkilö, joka oli velvollinen maksamaan velan yhdessä toisten kanssa tai niiden puolesta ja jolla oli intressi sen maksamiseen, saa velkojan oikeudet” ja että koska yleissopimusta sovelletaan ainoastaan sopimusvelvoitteisiin, tämä sääntö koskee ainoastaan sopimukseen perustuvia oikeuksia. ( 32 ) Kertomuksen kirjoittajat selittävät, että saatavan siirtoa koskevia sääntöjä ei sovelleta lakiin perustuvaan saatavan siirtymiseen, kun maksettava velka perustuu vahingonkorvausvastuun perustavaan tapahtumaan (esimerkiksi tilanteessa, jossa vakuutetun oikeudet vaatia korvausta vahingon aiheuttaneelta henkilöltä ovat siirtyneet vakuutuksenantajalle). Tavallisempi lienee tilanne, jossa saatava siirtyy lain nojalla, kun velkoja on myöntänyt lainan velalliselle takausta vastaan. Jos takaaja (kolmas henkilö) maksaa velkojalle velan kokonaisuudessaan, velkojan oikeudet siirtyvät hänelle (sijaantulo) ja hänellä on saatava velalliselta.

68.

Kummassakaan nyt käsiteltävässä kansallisessa oikeudenkäyntimenettelyssä kyseessä oleva tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin velkojan, velallisen ja takaajan tilanne.

69.

Rooma I -asetuksen 16 artiklassa säädetään sovellettavan lain jatkuvuudesta tilanteessa, jossa sopimusvelvoitteiden yhteydessä saatavaa on useammalta velalliselta. Siitä ei kuitenkaan saada apua ratkaistaessa, onko tietty velvoite alun perin sopimusvelvoite vai sopimukseen perustumaton velvoite.

70.

Mielestäni kumpikaan säännös ei näin ollen selvennä sitä, kuuluuko takautumiskanne Rooma I -asetuksen soveltamisalaan.

71.

Edellä esittämäni tarkastelun perusteella katson, että tilanteessa, jossa kahdella tai useammalla vakuutuksenantajalla on velvollisuus korvata yhteisvastuullisesti vakuutuksenottajan tai vakuutuksenottajien deliktistä – teosta tai laiminlyönnistä – vahingonkärsijälle aiheutunut aineellinen tai aineeton vahinko ja jossa yksi vakuutuksenantaja on maksanut tämän korvauksen ja hakee osuuttaan toiselta vakuutuksenantajalta tai toisilta vakuutuksenantajilta, vakuutuksenantajan velvollisuus maksaa korvaus vakuutuksenottajalle tai korvata vahingonkärsijälle aiheutunut vahinko vakuutuksenottajan puolesta pitäisi luokitella sopimusvelvoitteeksi Rooma I -asetuksessa tarkoitetulla tavalla. Riippumatta siitä, maksaako vakuutuksenantaja summan suoraan vahingonkärsijälle vai maksaako yksi vakuutuksenantaja summan toiselle vakuutuksenantajalle suorittaakseen osuutensa tästä summasta, korvausvelvollisuus pysyy luonteeltaan samana. Sovellettava laki määräytyy siten Rooma I -asetuksen mukaisesti.

72.

Olen päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan vakuutuksenantajan takautumiskanne kuuluu Rooma I -asetuksen soveltamisalaan. Tarkasti ottaen Rooma II -asetuksen tutkiminen ei ole tarpeen. Teen sen kuitenkin lyhyesti johdonmukaisuuden vuoksi.

73.

Mielestäni vakuutuksenantajan takautumiskanne ei kuulu Rooma II ‑asetuksen 1 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan seuraavista syistä.

74.

Ensinnäkin sopimukseen perustumattomat velvoitteet muodostavat kaatokäsitteen luokan. Edellä 58–62 kohdassa esittämästäni tarkastelusta ja 71 kohdassa tekemästäni johtopäätöksestä seuraa, että pääasian oikeudenkäynnit koskevat sopimusvelvoitteita. Tämän vuoksi Rooma II -asetuksen 1 artiklan 1 kohtaa ei voida soveltaa.

75.

Toiseksi sovellettavaa lakia ei voida määrittää Rooma II -asetuksen 4 artiklassa tarkoitettujen sopimukseen perustumattomien velvoitteiden yleisen luokan perusteella. Tämä johtuu siitä, että vetoajoneuvon vakuutuksenantajan ja vedettävän ajoneuvon vakuutuksenantajan välillä ei ole vahinkotapahtumaa. Vetoajoneuvon vakuutuksenantaja ei ole aiheuttanut vahinkoa vedettävän ajoneuvon vakuutuksenantajalle eikä jälkimmäinen ole aiheuttanut vahinkoa ensin mainitulle. Näin ollen kahden vakuutuksenantajan välillä ei ole sopimukseen perustumattomia velvoitteita. Vaikka on totta, että vakuutussopimukseen tai -sopimuksiin perustuvat saatavat johtuivat tieliikenneonnettomuudesta ja siitä vahingonkärsijälle aiheutuneesta vahingosta, vakuutuksenantajat eivät olleet osallisina tässä onnettomuudessa eikä niillä ole sidosta siihen. Niiden ainoa yhteys syntyy niiden vakuutuksenottajien kanssa tekemiin vakuutussopimuksiin perustuvien velvoitteiden kautta. ( 33 ) Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ”sopimukseen perustumaton vahingonkorvausvastuu voi syntyä vain, jos vahingon ja sen aiheuttaneen tapahtuman välillä voidaan todeta olevan syy-yhteys”. ( 34 )

76.

Kolmanneksi vakuutuksenantajan takautumiskanne ei kuulu mihinkään Rooma II -asetuksen 5–12 artiklassa tarkoitettujen sopimukseen perustumattomien velvoitteiden luokkaan.

77.

Entä 18 artikla, jossa säädetään sovellettavan lain valinnasta, kun ”vahingonkärsijä” (eli uhri) haluaa nostaa suoran kanteen vahingonaiheuttajan vakuutuksenantajaa vastaan, ”jos näin säädetään sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavassa laissa tai vakuutussopimukseen sovellettavassa laissa”?

78.

Vaikka 18 artiklan merkitystä selventävää perustelukappaletta ei ole, apua voidaan saada 14 artiklaa (josta tuli sittemmin 18 artikla) koskevista komission ehdotuksen perusteluista, joissa todetaan seuraavaa: ”Asetusehdotuksen 14 artiklassa määritetään, minkä lain mukaan määräytyy vahingonkärsijän oikeus nostaa kanne suoraan vastuuvakuutuksen antajaa vastaan. Ehdotettu sääntö luo kohtuullisen tasapainon tilanteeseen liittyvien eri etujen välille, sillä se suojaa vahingonkärsijää antamalla tälle valinnanmahdollisuuden. Valinnanmahdollisuus koskee kuitenkin vain kahta sellaista lakia, joiden soveltamista vakuutuksenantaja on voinut perustellusti odottaa, eli sopimuksenulkoiseen [velvoitteeseen] sovellettavaa lakia ja vakuutussopimukseen sovellettavaa lakia. Vakuutuksenantajan velvoitteiden laajuus määräytyy joka tapauksessa vakuutussopimukseen sovellettavan lain mukaan. Ympäristövahinkoja koskevan 7 artiklan tavoin säännös on muotoiltu siten, että voidaan välttää epävarmuus siinä tapauksessa, että vahingonkärsijä ei käytä hänelle annettua valinnan mahdollisuutta.”

79.

Nähdäkseni 18 artiklassa ainoastaan annetaan vahingonkärsijälle mahdollisuus nostaa kanne suoraan vakuutuksenantajaa vastaan (vahingonaiheuttajan sijaan), mutta tilanteen perusasetelma pysyy ennallaan. Se, voiko vahingonkärsijä vaatia korvausta vahingonaiheuttajalta, määräytyy sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavan lain mukaan. Se, onko vakuutuksenantajan lain mukaan maksettava korvaus vahingonaiheuttajan sijaan, riippuu vakuutussopimuksen ehdoista, sellaisina kuin niitä on tulkittava sopimukseen sovellettavan lain perusteella.

80.

Tämän vuoksi vakaa käsitykseni on, että Rooma II -asetusta ei voida soveltaa ja että näin ollen 20 artiklan säännökset, jotka koskevat saatavaa useammalta velalliselta, eivät ole merkityksellisiä määritettäessä asiassa C‑359/14 tai asiassa C‑475/14 sovellettavaa lakia.

81.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Vilniaus miesto apylinkės teismasin asiassa C‑359/14 ja Lietuvos Aukščiausiasis Teismasin asiassa C‑475/14 esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: