Kehitysyhteistyöpolitiikan täydentävyyttä ja työnjakoa koskevat menettelysäännöt

Euroopan unionin (EU) kehitysyhteistyöpolitiikan tehostamiseksi Euroopan komissio on ehdottanut vapaaehtoisia menettelysääntöjä EU:n avunantajien keskinäisen työnjaon parantamiseksi kehitysmaissa. Menettelysäännöt perustuvat yhteentoista periaatteeseen, joilla pyritään vähentämään byrokratiaa, suuntaamaan varoja sinne, missä niitä eniten tarvitaan, luomaan yhteistä avustustoimintaa sekä kehittämään työnjakoa kehitysavun lisäämiseksi, tehostamiseksi ja nopeuttamiseksi.

ASIAKIRJA

Komission tiedonanto neuvostolle ja Euroopan parlamentille, annettu 28 päivänä helmikuuta 2007 - Kehitysyhteistyöpolitiikan työnjakoa koskevat EU:n menettelysäännöt [KOM(2007) 72 lopullinen – Ei julkaistu EUVL:ssä].

TIIVISTELMÄ

Tiedonannossa ehdotetaan menettelysääntöjä, joilla pyritään parantamaan EU:n avunantajien (unioni ja jäsenvaltiot) toimien keskinäistä täydentävyyttä ja niiden välistä työnjakoa kehitysmaissa. Euroopan unionin yleisten asioiden ja ulkosuhteiden neuvosto ja neuvostossa kokoontuneet jäsenvaltioiden hallitusten edustajat hyväksyivät menettelysäännöt 15. toukokuuta 2007. Tässä yhteydessä neuvosto muutti joitain kohtia komission ehdotuksessa ja lisäsi 11. periaatteen 10 ehdotetun lisäksi.

Usein avunantajat ovat keskittäneet toimintansa tiettyihin maihin ja tietyille aloille. Tämä lisää hallinnollisia ja maksutapahtumista johtuvia kustannuksia vastaanottajamaissa, hämärtää poliittista dialogia, vähentää läpinäkyvyyttä ja lisää korruption riskiä. Jotkin maat puolestaan jäävät melkein kokonaan vaille avunantajien huomiota.

Menettelysäännöissä määritellään toimintaperiaatteet, joilla varmistetaan, että EU:n avunantajien toimet täydentävät toisiaan kehitysyhteistyössä. Koska täydentävyydelle ei ole olemassa kansainvälisesti tunnustettua määritelmää, komissio on luonut sille oman määritelmänsä: "täydentävyys tarkoittaa parasta mahdollista eri toimijoiden välistä työnjakoa siten, että tuloksena on taloudellisten ja henkilöstöresurssien optimaalinen käyttö." Näin ollen täydentävyys on sitä, että kukin toimija keskittää apunsa aloille, joilla siitä saadaan eniten lisäarvoa, kun otetaan huomioon muiden toiminta.

Menettelysäännöt on laadittu kenttätyössä hyviksi havaittujen käytänteiden pohjalta tiiviissä yhteistyössä jäsenvaltioiden asiantuntijoiden kanssa. Ne perustuvat kehitysavun tehokkuutta koskevan Pariisin julistuksen periaatteisiin (omavastuun, lähentämisen, yhdenmukaistamisen, tuloshakuisuuden ja yhteisvastuun periaatteet (DE) (EN) (ES) (FR)) sekä niihin tavoitteisiin ja arvoihin, joita korostetaan Euroopan unionin neuvoston, Euroopan parlamentin ja komission yhteisessä Euroopan unionin kehityspolitiikkaa koskevassa julkilausumassa eli eurooppalaisessa konsensuksessa.

Menettelysäännöissä ehdotetaan laajoja suuntaviivoja, joissa määritellään kehitysapua koskevat täydentävyyden periaatteet. Säännöstö käsittää erityisesti yksitoista ohjaavaa periaatetta:

• Toiminnan keskittäminen tietyille kansallisille aloille (keskeiset alat): EU:n avunantajien tulisi rajata avustustoimintansa kumppanimaassa kahdelle sellaiselle alalle, joilla niiden antamasta avusta saadaan eniten suhteellista etua *. Tämä suhteellinen etu on kumppanimaan hallituksen ja muiden avunantajien tunnustama. Näiden kahden alan lisäksi avunantajat voivat antaa budjettitukea ja rahoittaa kansalaisyhteiskunnan, tutkimuksen ja koulutuksen toimintaohjelmia.
• Toiminnan uudelleenjärjestäminen muilla kansallisilla aloilla (muut kuin keskeiset alat): muilla kuin keskeisillä aloilla avunantajien olisi jatkettava osallistumistaan hajautetusta yhteistyöstä tai kumppanuudesta tehdyn sopimuksen pohjalta * tai siirrettävä vapautuneet resurssit yleisen budjettituen piiriin tai vetäydyttävä toiminnasta vastuullisella tavalla.
• Johtavasta avunantajasta sopiminen jokaisella keskeisellä alalla: johtava avunantaja on vastuussa kaikkien avunantajien toiminnan yhteensovittamisesta kullakin alalla, jotta maksutapahtumista aiheutuvia kustannuksia saataisiin vähennetyksi.
• Hajautetusta yhteistyöstä ja kumppanuudesta tehtyjen sopimusten edistäminen: näiden sopimusten nojalla avunantaja voi muiden avunantajien nimissä hallinnoida varoja ja käydä vuoropuhelua kumppanuusmaan hallituksen kanssa kyseisellä alalla toteutettavasta politiikasta.
• Asianmukaisen tuen takaaminen strategisilla aloilla: jokaisella köyhyyden vähentämisen kannalta merkittäväksi katsotulla alalla olisi oltava ainakin yksi aktiivisesti toimiva avunantaja. Jokaisella alalla tulisi kuitenkin olla enimmillään kolmesta viiteen aktiivista avunantajaa.
• Vastaavan alueellisen työnjaon luominen: työnjaon periaatteita pitäisi noudattaa myös valtion sisällä alueellisten kumppaniorganisaatioiden kanssa tehtävässä yhteistyössä.
• Ensisijaisten kohdemaiden määrittäminen: jokaiselle avunantajalle osoitetaan tietty määrä ensisijaisia kohdemaita EU:n sisällä käytävän vuoropuhelun pohjalta.
• Riittävän rahoituksen suuntaaminen apua vaille jääneille maille: nämä maat ovat usein epävakaita maita, joiden vakauttamisella olisi myönteinen vaikutus koko alueen hyvinvointiin.
• Vahvuusalojen analysointi ja laajentaminen: EU:n avunantajamaiden tulisi syventää suhteellisten etujensa analysointia lisätäkseen erikoistumistaan.
• Eteneminen täydentävyyden muilla aloilla: edistetään täydentävyyttä vertikaalisen täydentävyyden * ja avun muotojen ja välineiden välisen täydentävyyden alalla *.
• Apujärjestelmien uudistusten tehostaminen: menettelysääntöjen ehdottamien muutosten toteuttaminen vaatii rakennemuutoksia ja muutoksia henkilöresursseissa.

Komissio katsoo, että menettelysääntöjen ansiosta Euroopan unioni voi toimia täydentävyyden ja työnjaon käynnistävänä voimana kansainvälisessä yhdenmukaistamisessa ja lähentämisessä (Pariisin julistus).

Menettelysääntöjen toteutuksen onnistuminen riippuu pitkälti komission lähetystöjen ja jäsenvaltioiden edustustojen toiminnasta kentällä. Lisäksi toteutusta on tarkoitus seurata vuosittain maakohtaisiin tapauksiin perustuvan otannan, EU Donor Atlas –julkaisun ja EU:n kehitysraportin avulla.

Menettelysäännöt on vielä kehittyvä asiakirja, jota tarkistetaan määräajoin sen toteutuksesta ja tulosten seurannasta saatavan palautteen avulla.

Taustaa

EU:n kehitysyhteistyöpolitiikan työnjaon parantaminen ei ole uusi tavoite. Euroopan unionin neuvosto hyväksyi jo vuosina 1995 ja 1999 päätöslauselmat yhteisön ja jäsenvaltioiden kehitysyhteistyöpolitiikkojen keskinäisestä täydentävyydestä. Marraskuussa 2000 annettu kehitysyhteistyöpolitiikkaa koskeva lausunto tähtäsi toimien keskinäiseen täydentävyyteen komission ja jäsenvaltioiden välillä. Lausunnossa määriteltiin alat, joilla yhteisön avulla on tunnustettua lisäarvoa. Tämä lähestymistapa aiheutti kuitenkin poliittisia ja toiminnallisia vaikeuksia. Vuonna 2004 EU päätti laatia täydentävyyteen tähtäävän toimintastrategian, joka esitetään tarkasteltavana olevassa tiedonannossa. Tämä sitoutuminen täydentävyyden parantamiseen on lisäksi noussut eurooppalaisen konsensuksen ja avun tehostamiseksi laaditun toimintasuunnitelman keskeiseksi tekijäksi.

Viimeisin päivitys 27.10.2011