1

LG Electronics Inc. (jäljempänä LGE) vaatii valituksessaan asiassa C‑588/15 P unionin tuomioistuinta kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 9.9.2015 antaman tuomion LG Electronics v. komissio (T‑91/13, ei julkaistu, EU:T:2015:609; jäljempänä valituksenalainen tuomio I), jolla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi sen kanteen, jossa vaadittiin kumoamaan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan soveltamista koskevasta menettelystä (asia COMP/39.437 – Televisioiden ja tietokoneiden näytöissä käytettävät kuvaputket) 5.12.2012 annettu komission päätös C(2012) 8839 final (jäljempänä riidanalainen päätös) siltä osin kuin se koskee valittajaa, ja toissijaisesti alentamaan valittajalle kyseisellä päätöksellä määrättyä sakkoa.

2

Koninklijke Philips Electronics NV (jäljempänä Philips) vaatii valituksessaan asiassa C‑622/15 P kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 9.9.2015 antaman tuomion Philips v. komissio (T‑92/13, ei julkaistu, EU:T:2015:605; jäljempänä valituksenalainen tuomio II), jolla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi sen kanteen, jossa vaadittiin riidanalaisen päätöksen kumoamista siltä osin kuin se koskee valittajaa, ja toissijaisesti alentamaan valittajalle kyseisellä päätöksellä määrättyä sakkoa.

3

Valituksenalaisen tuomion I 9 kohdasta ja valituksenalaisen tuomion II (jäljempänä yhdessä valituksenalaiset tuomiot) 10 kohdasta ilmenee, että komissio totesi riidanalaisessa päätöksessä, että maailmanlaajuisesti suurimmat kuvaputkien (cathode ray tubes) valmistajat olivat rikkoneet SEUT 101 artiklaa ja Euroopan talousalueesta 2.5.1992 tehdyn sopimuksen (EYVL 1994, L 1, s. 3; jäljempänä ETA-sopimus) 53 artiklaa osallistumalla kahteen erilliseen rikkomiseen, jotka molemmat ovat yhtenä kokonaisuutena pidettäviä jatkettuja kilpailusääntöjen rikkomisia. Nämä rikkomiset koskivat yhtäältä tietokoneiden näytöissä käytettävien värikuvaputkien (colour display tubes, jäljempänä CDT-putket) markkinoita ja toisaalta televisioissa käytettävien värikuvaputkien (colour picture tubes, jäljempänä CPT-putket) markkinoita.

4

Kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi sekä valituksenalaisen tuomion I että valituksenalaisen tuomion II 2 kohdassa, kuvaputket ovat tyhjiölasivaippoja, jotka sisältävät elektronitykin ja fluoresoivan näyttöpinnan, ja ne on yleensä varustettu sisäisellä tai ulkoisella laitteella elektronien kiihdyttämiseksi ja niiden suunnan muuttamiseksi. Elektronitykistä liikkeelle laskettujen elektronien koskettaessa fluoresoivaa näyttöpintaa syntyy valoa ja näytölle ilmestyy kuva. CDT- ja CPT-putket olivat ainoat olemassa olevat kuvaputkityypit riidanalaisen päätöksen tosiseikkojen tapahtuma-aikana.

5

Valituksenalaisen tuomion I 1 kohdasta ilmenee, että LGE on suurelle yleisölle tarkoitettujen sähköteknisten tuotteiden, matkaviestimien ja kodinkoneiden, toimittaja. LGE ja sen kokonaan omistama tytäryhtiö LG Electronics Wales Ltd (Yhdistynyt kuningaskunta) valmistivat ja myivät kuvaputkia 1.7.2001 asti.

6

Lisäksi valituksenalaisen tuomion II 1 kohdasta ilmenee, että Philips on elektroniikkatuotteisiin ja erityisesti lääkinnällisiin laitteisiin, valaistusjärjestelmiin ja suurelle yleisölle tarkoitettuihin sähkötuotteisiin erikoistuneen Philips-konsernin emoyhtiö. Tämä konserni tuotti 1.7.2001 asti muun muassa kuvaputkia.

7

Unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisten tuomioiden 3 kohdassa, että 1.7.2001 alkaen LGE ja Philips yhdistivät maailmanlaajuisen toimintansa kuvaputkien alalla yhteisyrityksessään LPD-konsernissa, jonka johtava yhtiö oli LG Philips Displays Holding BV. LGE ja Philips luovuttivat kuvaputkien alan toimintansa kokonaisuudessaan yhteisyritykselle.

8

Valituksenalaisen tuomion I 15 kohdasta ja valituksenalaisen tuomion II 16 kohdasta ilmenee, että komissio totesi riidanalainen päätöksessä, että yhtäältä LGE ja sen tytäryhtiöt ja toisaalta Philipsin tytäryhtiöt olivat osallistuneet CDT- ja CPT-putkia koskeviin kartelleihin siihen asti, kunnes kuvaputkien alan toiminnot siirrettiin LPD-konsernille 1.7.2001. Näin ollen LGE:n ja Philipsin katsottiin olevan vastuussa CDT-putkia koskevasta rikkomisesta LGE:n tapauksessa 24.10.1996 alkaen ja Philipsin tapauksessa 29.6.1997 alkaen, molemmissa tapauksissa 30.6.2001 asti, sekä CPT-putkia koskevasta rikkomisesta LGE:n tapauksessa 3.12.1997 alkaen ja Philipsin tapauksessa 29.1.1997 alkaen, molemmissa tapauksissa 30.6.2001 asti. Komissio totesi lisäksi, että valittajien oli katsottava olevan emoyhtiöinä yhdessä ja yhteisvastuullisesti vastuussa LPD-konsernin osallistumisesta CDT- ja CPT-putkia koskeviin kartelleihin ajanjaksolla 1.7.2001–30.1.2006.

9

Tämän perusteella komissio totesi riidanalainen päätöksen 1 artiklan 1 kohdan c ja d alakohdassa, että Philips oli osallistunut CDT-putkia koskevaan kartelliin ajanjaksolla 28.1.1997–30.1.2006 ja että LGE oli osallistunut samaan kartelliin ajanjaksolla 24.10.1996–30.1.2006. Lisäksi komissio totesi tämän päätöksen 1 artiklan 2 kohdan f alakohdassa, että Philips oli osallistunut CPT-putkia koskevaan kartelliin ajanjaksolla 21.9.1999–30.1.2006 ja g alakohdassa, että LGE oli osallistunut samaan kartelliin ajanjaksolla 3.12.1997–30.1.2006.

10

Komissio määräsi riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 1 kohdan c–e alakohdassa Philipsille 73185000 euron sakon ja LGE:lle 116536000 euron sakon sekä molemmille yhdessä ja yhteisvastuullisesti 69048000 euron sakon CDT-putkia koskevasta kilpailusääntöjen rikkomisesta. Lisäksi komissio määräsi tämän päätöksen 2 artiklan 2 kohdan c–e alakohdassa Philipsille 240171000 euron sakon ja LGE:lle 179061000 euron sakon sekä molemmille yhdessä ja yhteisvastuullisesti 322892000 euron sakon CPT-putkia koskevasta kilpailusääntöjen rikkomisesta.

11

LGE ja Philips nostivat unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 14.2. ja 15.2.2013 jättämillään kannekirjelmillä kanteet, joissa vaaditaan kumoamaan riidanalainen päätös siltä osin kuin se koskee kantajia ja toissijaisesti alentamaan niille tässä päätöksessä määrättyjä sakkoja.

12

LGE esitti unionin yleisessä tuomioistuimessa riidanalaisen päätöksen kumoamista koskevien vaatimustensa tueksi seitsemän kanneperustetta, joihin kuuluvat muun muassa seuraavat kanneperusteet:

13

Unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli valituksenalaisen tuomion I 67–91 kohdassa ensimmäistä kanneperustetta ja hylkäsi sen tehottomana ja joka tapauksessa perusteettomana. Se tarkasteli viidennen kanneperusteen kahta osaa saman tuomion 166–171 ja 172–181 kohdassa, ja hylkäsi myös ne. Lopuksi se tarkasteli kuudennen kanneperusteen kolmea osaa valituksenalaisen tuomion I 183–188, 189 ja 190 sekä 191–193 kohdassa ja hylkäsi ne kaikki.

14

Koska unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi myös kaikki muut LGE:n kanneperusteet, jotka tämä esitti sekä riidanalaisen päätöksen kumoamista että määrätyn sakon alentamista koskevan vaatimuksensa tueksi, se hylkäsi LGE:n kanteen kokonaisuudessaan.

15

Philips esitti unionin yleisessä tuomioistuimessa riidanalaisen päätöksen kumoamista koskevien vaatimustensa tueksi kahdeksan kanneperustetta, joihin kuuluvat muun muassa seuraavat kanneperusteet:

16

Unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli toisen kanneperusteen ensimmäistä osaa valituksenalaisen tuomion II 74–89 kohdassa ja hylkäsi sen. Se tarkasteli saman kanneperusteen toista osaa saman tuomion 90–99 kohdassa ja hylkäsi myös sen.

17

Unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli viidennen kanneperusteen kolmea osaa valituksenalaisen tuomion II 144 ja 145, 146–180 ja 181–188 kohdassa ja hylkäsi ne kaikki.

18

Lopuksi unionin yleinen tuomioistuin tutki kahdeksannen kanneperusteen neljää osaa valituksenalaisen tuomion II 224–226, 227–234, 235–238 ja 239–252 kohdassa ja hylkäsi ne kaikki.

19

Koska unionin yleinen tuomioistuin oli hylännyt myös kaikki muut kanneperusteet, joihin Philips vetosi sekä riidanalaisen päätöksen kumoamista että sakon alentamista koskevan vaatimuksensa tueksi, unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi Philipsin kanteen kokonaisuudessaan.

20

Asiat C‑588/15 P ja C‑622/15 yhdistettiin unionin tuomioistuimen presidentin 7.2.2017 antamalla määräyksellä suullista käsittelyä ja tuomion antamista varten.

21

LGE vaatii, että unionin tuomioistuin

22

Philips vaatii, että unionin tuomioistuin

23

Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin

24

LGE vetoaa valituksensa tueksi neljään valitusperusteeseen, joista ensimmäinen koskee sen puolustautumisoikeuksien loukkaamista, toinen unionin yleisen tuomioistuimen tekemää oikeudellista virhettä, koska se on ottanut virheellisesti huomioon sen ja Philipsin, vaikka oli kyse LPD-konsernista riippumattomista yrityksistä, itsenäisesti toteuttaman välittömän myynnin Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita, kolmas unionin yleisen tuomioistuimen tekemää oikeudellista virhettä siltä osin kuin se on ottanut huomioon Philipsin, vaikka tämä yritys on riippumaton LGE:stä, toteuttaman välittömän myynnin Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita, ja neljäs yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista.

25

Philips vetoaa valituksensa tueksi kolmeen valitusperusteeseen. Ensimmäinen valitusperuste koskee oikeudellista virhettä siltä osin kuin sille määrätyn sakon perusmäärän laskennassa on otettu huomioon välitön myynti Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita. Tämä valitusperuste vastaa LGE:n toista ja kolmatta valitusperustetta. Philipsin toinen valitusperuste koskee lähinnä sen puolustautumisoikeuksien loukkaamista ja vastaa LGE:n ensimmäistä valitusperustetta. Lopuksi Philipsin kolmas valitusperuste koskee oikeudellista virhettä ja perusteluvelvollisuuden loukkaamista siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin on vahvistanut komission päätöksen olla ottamatta huomioon Samsungille määrätyn sakon perusmäärän laskennassa SEC:n Samsungin välityksellä toteuttamaa välitöntä myyntiä Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita, sekä lausumatta jättämistä. Tämä valitusperuste vastaa pääosin LGE:n neljättä valitusperustetta.

26

LGE ja Philips väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se totesi, ettei komissio ole loukannut niiden puolustautumisoikeuksia eikä tehnyt minkäänlaista menettelyllistä virhettä, kun se päätti olla toimittamatta väitetiedoksiannon LPD-konsernille.

27

Ensiksi LGE riitauttaa ensimmäisen oikeusasteen valituksenalaisen tuomion I 83 kohdassa tekemän ensimmäisen kanneperusteen hylkäämisen tehottomana. Se väittää, että valituksenalaisen tuomion 73–82 kohdassa esitetyt perustelut koskevat eri kysymystä, jota unionin yleisessä tuomioistuimessa ei tuotu esille, eli sitä, tekikö komissio virheen, kun se katsoi LGE:n olevan vastuussa kilpailusääntöjen rikkomisesta. LGE:n mukaan se, että komission todettiin voineen asettaa se vastuuseen, ei tee sen puolustautumisoikeuksiensa loukkaamisesta esittämää kanneperustetta tehottomaksi.

28

LGE moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se katsoi komissiolla olevan ehdoton harkintavalta päättäessään, onko väitetiedoksianto osoitettava emoyhtiölle vai tytäryhtiölle, vaikka tietyissä käsiteltävän asian kaltaisissa olosuhteissa tämän harkintavallan käyttöä rajoittaa puolustautumisoikeuksien noudattaminen. 22.1.2013 annetusta tuomiosta komissio v. Tomkins (C‑286/11 P, EU:C:2013:29, 39 kohta) ilmenee, että jos tytäryhtiö esittää omasta puolestaan puhuvia todisteita, jotka se on saanut arkistoistaan tai henkilöstön kanssa käydyissä keskusteluissa, emoyhtiö hyötyy automaattisesti näistä todisteista. Näin ollen emoyhtiön kyky käyttää puolustautumisoikeuksiaan riippuu siitä, osallistuuko sen tytäryhtiö menettelyyn.

29

LGE väittää 25.10.2011 annettuun tuomioon Solvay v. komissio (C‑109/10 P, EU:C:2011:686, 62 kohta) vedoten, ettei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että jos komissio olisi osoittanut väitetiedoksiannon LPD-konsernille, tämä olisi voinut esittää LGE:n puolustuksen kannalta hyödyllisiä todisteita.

30

Myös SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan soveltamista koskevasta komission menettelykäsikirjasta ilmenee, että sen käytäntönä on osoittaa väitetiedoksianto sekä tytär- että emoyhtiölle. Tässä ei ole merkitystä sillä, että komissio on lähettänyt LPD-konsernille kyselylomakkeita, koska ne eivät vastaa väitetiedoksiantoa vastaajan puolesta puhuvien seikkojen lähteenä. Vastaajan on oltava selvillä väitteistä, ennen kuin se voi käyttää tehokkaasti puolustautumisoikeuksiaan.

31

Toiseksi LGE arvostelee valituksenalaisen tuomion I perusteluja, joiden nojalla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi toissijaisesti ensimmäisen kanneperusteen perusteettomana.

32

LGE:n mukaan se, että sille annettiin tilaisuus esittää huomautuksensa komission hallussa olevista todisteista ja että komissio oli hankkinut tietoja LPD-konsernista, ei riittänyt takaamaan LGE:n puolustautumisoikeuksien kunnioittamista. LGE myös kyseenalaistaa unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion I 86 kohdassa esittämän toteamuksen, jonka mukaan sen olisi kuulunut säilyttää huolellisesti kirjanpidossaan tai arkistossaan seikat, joiden perusteella voidaan todentaa yhteisyrityksen toiminta. Se nimittäin arvioi, että tämä velvollisuus koskee vain tapauksia, joissa emoyhtiö luovuttaa tytäryhtiön kolmannelle ja voi näin ollen sopimuksen nojalla tehokkaasti varmistaa, että tytäryhtiön asiakirjat ovat jatkuvasti sen saatavilla. Käsiteltävässä asiassa LGE selittää menettäneensä määräysvallan tytäryritykseensä tämän jouduttua konkurssiin, ja että konkurssipesän selvittäjä ei ole velvollinen pitämään asiakirjoja LGE:n saatavilla.

33

Philips puolestaan ei kiistä, että komissiolla on toimivalta asettaa kilpailusääntöjen rikkomisesta vastuuseen emoyhtiö, joka on käyttänyt ratkaisevaa vaikutusvaltaa tytäryhtiönsä käyttäytymiseen. Philips kuitenkin väittää, että käsiteltävässä asiassa sen vastuu on ”johdettu täysin” tytäryhtiön vastuusta, ja koska rikkomista ei ole miltään osin luettu suoraan LPD-konsernin syyksi, Philipsin vastuu emoyhtiönä ”ylittää” kyseisen tytäryhtiön vastuun. Unionin tuomioistuin on kuitenkin 17.9.2015 annetussa tuomiossa Total v. komissio (C‑597/13 P, EU:C:2015:613, 35 ja 38 kohta) todennut, että tilanteessa, jossa emoyhtiön vastuu on johdettu täysin sen tytäryhtiön vastuusta ja jossa mikään muu tekijä ei yksilöi sitä käyttäytymistä, josta emoyhtiötä moititaan, emoyhtiön vastuu ei voi olla suurempi kuin sen tytäryhtiön vastuu.

34

Philips huomauttaa LGE:n tavoin, ettei sen tytäryhtiö enää hallinnollisen menettelyn aikana kuulunut samaan yritykseen, koska se oli asetettu konkurssipesän selvittäjän valvontaan 30.1.2006 lähtien. Philips väittää, että koska sen tytäryhtiö ei osallistunut hallinnolliseen menettelyyn eikä erityisesti saanut väitetiedoksiantoa, sillä ei ollut tilaisuutta eikä myöskään velvollisuutta puolustautua komission väitteitä vastaan. Philips väittää lisäksi, että sen oli tytäryhtiönsä konkurssin vuoksi mahdotonta päästä tutustumaan kyseisiin asiakirjoihin, jotta sillä olisi puolustukseensa tarvittavat todisteet. LPD-konsernin toimintaa koskeva asiakirja-aineisto oli yksin konkurssipesän selvittäjän hallussa, ja vain hän saattoi saada yhteyden asianomaisiin työntekijöihin.

35

Philipsin mukaan komission olisi pitänyt ottaa huomioon, että se oli menettänyt määräysvallan tytäryhtiöönsä eivätkä LPD-konsernin asiakirjat enää olleet sen saatavilla. Philips väittää, että jos komissio olisi sisällyttänyt LPD-konsernin hallinnolliseen menettelyyn, tällä olisi ollut mahdollisuus puolustautua ja myös Philips olisi silloin kyennyt järjestämään puolustuksensa paremmin. Päätöksellään sulkea LPD-konserni hallinnollisen menettelyn ulkopuolelle komissio on siis estänyt Philipsiä käyttämästä tehokkaasti puolustautumisoikeuksiaan.

36

Komissio toteaa pääasiallisesti, että sekä LGE:n ensimmäinen valitusperuste että Philipsin toinen valitusperuste on jätettävä tutkimatta, koska näillä valitusperusteilla valittajat todellisuudessa riitauttavat unionin yleisen tuomioistuimen suorittaman tosiseikkojen arvioinnin sellaisena kuin se ilmenee valituksenalaisen tuomion I 83–91 kohdasta ja valituksenalaisen tuomion II 86, 97 ja 98 kohdasta. Komissio katsoo joka tapauksessa, etteivät edellä mainitut valittajien valitusperusteet ole perusteltuja.

37

Komissio esittää, että koska valittajat itse väittivät, että niiden vastuu riidanalaisesta rikkomisesta on ”johdettua”, unionin yleistä tuomioistuinta ei voida moittia tähän perusteluun vastaamisesta. Oikeuskäytännöllä, johon valittajat vetoavat, ei ole merkitystä. Erityisesti on todettava, että käsiteltävän asian olosuhteet ovat hyvin erilaiset kuin asiassa, jossa annettiin 25.10.2011 tuomio Solvay v. komissio (C‑109/10 P, EU:C:2011:686).

38

Tuomiosta 22.1.2013, komissio v. Tomkins (C‑286/11 P, EU:C:2013:29), komissio toteaa, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi sitä asianmukaisesti. Komissio väittää tältä osin, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan (tuomio 11.7.2013, Team Relocations ym. v. komissio, C‑444/11 P, ei julkaisu, EU:C:2013:464, 159 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) on niin, että asettaessaan yrityksen yksikön vastuuseen yrityksen suorittamasta rikkomisesta komissiolla ei ole velvollisuutta asettaa rikkomisesta vastuuseen muita saman yrityksen yksiköitä tai olla yhteydessä näihin muihin yksiköihin.

39

Komissio tarkentaa, ettei kartelleja koskeva menettelykäsikirja ole päätös, että se ei sisällä pakottavia ohjeita komission henkilökunnalle ja että siinä kuvatut menettelyt voidaan mukauttaa kunkin tapauksen olosuhteisiin. Näin ollen mahdollinen poikkeaminen tämän asiakirjan mukaisesta menettelystä jossakin asiassa ei riitä osoittamaan oikeudellista virhettä.

40

Valituksenalaisista tuomioista ilmenee, että LPD-konserni eli kantajien yhteinen tytäryhtiö, jonka johdossa oli LG Philips Displays Holding, osallistui CDT- ja CPT-putkia koskeviin kartelleihin 1.7.2001–30.1.2006. Viimeksi mainittuna ajankohtana LG Philips Displays Holding asetettiin konkurssiin. Valituksenalaisten tuomioiden mukaan komissio ei osoittanut LPD-konsernille väitetiedoksiantoa eikä riidanalaisia päätöksiä eikä näin ollen asettanut sitä vastuuseen toiminnastaan sillä perusteella, että mainittu konserni oli asetettu konkurssimenettelyyn.

41

LGE ja Philips väittävät ensimmäisessä ja toisessa valitusperusteessaan, että komission olisi pitänyt niiden puolustautumisoikeuksia noudattaakseen osoittaa pääasian tilanteessa väitetiedoksianto myös LPD-konsernille eli niiden yhteiselle tytäryhtiölle, koska myös se oli osallistunut CDT- ja CPT-putkia koskeviin kartelleihin.

42

Tästä on aluksi todettava, että näillä kahdella valitusperusteella valittajat moittivat unionin yleistä tuomioistuinta oikeudellisesta virheestä eivätkä riitauta sen suorittamaa tosiseikkojen arviointia. Vastoin komission väitettä näitä kahta valitusperustetta ei siis voida suoralta kädeltä jättää tutkimatta.

43

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan puolustautumisoikeuksien noudattaminen komissiossa menettelyssä, jonka tarkoituksena on sakon määrääminen yritykselle kilpailusääntöjen rikkomisesta, edellyttää sitä, että asianomainen yritys saa ilmaista asianmukaisesti näkemyksensä esiin tuotujen tosiseikkojen ja olosuhteiden paikkansapitävyydestä ja merkityksestä sekä niistä asiakirjoista, joita komissio on käyttänyt rikkomista koskevan väitteensä tukena. Näitä oikeuksia koskevat Euroopan unionin perusoikeuskirjan 41 artiklan 2 kohdan a ja b alakohta (tuomio 25.10.2011, Solvay v. komissio, C‑110/10 P, EU:C:2011:687, 48 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Asetuksen N:o 1/2003 27 artiklan 1 kohdassa säädetään, että ennen kilpailusääntöjen rikkomista ja sakon määräämistä koskevan päätöksen tekemistä komission on varattava henkilöille, joita komission toteuttama menettely koskee, tilaisuus esittää huomautuksensa komission niitä vastaan esittämistä väitteistä, ja että komissio perustaa päätöksensä yksinomaan väitteille, joista asianomaiset osapuolet ovat voineet esittää huomautuksensa.

45

Tästä ilmenee, kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 57 kohdassa, että väitetiedoksiannolla on tarkoitus varmistaa, että kukin oikeushenkilö, jota kilpailuoikeuden alalla käytävä hallinnollinen menettely koskee, voi käyttää puolustautumisoikeuksiaan.

46

Sitä vastoin kun komissio ei aio todeta yhtiön osalta rikkomista, puolustautumisoikeudet eivät edellytä väitetiedoksiannon lähettämistä tälle yhtiölle. Sen tarkoituksena, että väitetiedoksianto lähetetään tietylle yhtiölle, on nimittäin varmistaa tämän saman yhtiön eikä kolmannen henkilön puolustautumisoikeuksien kunnioittaminen, vaikka sama hallinnollinen menettely koskisikin tätä kolmatta henkilöä.

47

Käsiteltävässä asiassa komissio päätti ryhtyä toimenpiteisiin vain kantajia eli LPD-konsernin emoyhtiöitä vastaan eikä LPD-konsernia eli niiden yhteistä tytäryhtiötä vastaan.

48

Oikeuskäytäntö, johon valittajat vetoavat, ei voi johtaa erilaiseen päätelmään.

49

Yhtäältä käsiteltävän asian ja asian, jossa annettiin 25.10.2011 tuomio Solvay v. komissio (C‑109/10 P, EU:C:2011:686), välillä ei ole yhtäläisyyksiä.

50

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 66 kohdassa, tämä oikeuskäytäntö koskee asianomaisen henkilön oikeutta tutustua sen puolesta puhuviin seikkoihin, jotka sisältyvät komission asiakirja-aineistoon. Käsiteltävissä asioissa valittajat eivät kuitenkaan ole riitauttaneet sitä, että niillä on ollut oikeus tutustua komission asiakirja-aineistoon kokonaisuudessaan, mukaan lukien ne asiakirjat, jotka komissio on saanut LPD-konsernilta tietojensaantipyyntöjen ja konsernin tiloissa tehtyjen tarkastusten johdosta.

51

Toisaalta unionin tuomioistuimen 22.1.2013 annetun tuomion komissio v. Tomkins (C‑286/11 P, EU:C:2013:29), 39 kohdassa tekemät toteamukset eivät voi johtaa erilaiseen päätelmään. Kyseinen tuomio koskee tapausta, jossa komissio ryhtyi toimenpiteisiin sekä emoyhtiötä että sen tytäryhtiötä vastaan kilpailusääntöjen rikkomisen vuoksi ja jossa kyseiset kaksi yhtiötä olivat riitauttaneet komission päätöksen.

52

Edellä esitetyt toteamukset ovat riittäviä, jotta voidaan vastata myös Philipsin perusteluun, joka on tiivistetty tämän tuomion 33 kohdassa ja joka liittyy 17.9.2015 annettuun tuomioon Total v. komissio (C‑597/13 P, EU:C:2015:613), koska myös kyseinen tuomio koskee sellaista tapausta, jossa sekä emoyhtiötä että sen tytäryhtiötä vastaan ryhdyttiin toimenpiteisiin kilpailusääntöjen rikkomiseen osallistumisen vuoksi.

53

Tässä tilanteessa valittajien lisäperustelut, joilla pyritään riitauttamaan unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisissa tuomioissa kanteiden hylkäämisen tueksi esittämien perusteiden perusteltavuus ja osoittamaan mainittujen perusteiden väitetty riittämättömyys, on todettava tehottomiksi, koska – kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 70 kohdassa – nämä valittajien perustelut, vaikka ne olisivatkin perusteltuja, eivät voi johtaa valituksenalaisten tuomioiden kumoamiseen.

54

Näin ollen LGE:n ensimmäinen valitusperuste ja Philipsin toinen valitusperuste on hylättävä.

55

LGE väittää toisessa ja Philips ensimmäisessä valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi oikeudellisesti virheellisesti, että LGE:n ja Philipsin itsenäisesti toteuttama välitön myynti Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita voitiin katsoa LPD-konsernin myynniksi pelkästään sillä perusteella, että se kuuluu samaan taloudelliseen kokonaisuuteen kuin sen emoyhtiöt.

56

Valittajat moittivat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se ei ottanut huomioon 26.9.2013 annetussa tuomiossa EI du Pont de Nemours v. komissio (C‑172/12 P, ei julkaistu, EU:C:2013:601, 47 kohta) omaksuttua kantaa. Ne johtavat tästä oikeuskäytännöstä, että päätelmän, jonka mukaan yhteisyritys ja sitä valvovat osakkeenomistajat muodostavat yhden ainoan yrityksen, ainoana tarkoituksena on asettaa mainituille osakkeenomistajille solidaarinen vastuu tämän yhteisyrityksen kilpailusääntöjen vastaisesta käyttäytymisestä. Niiden mukaan LGE:tä, Philipsiä ja LPD-konsernia olisi siis pitänyt kutakin käsitellä erillisenä yrityksenä muita tarkoituksia kuin emoyhtiöiden vastuuta varten. Tällainen näkökanta olisi lisäksi 9.7.2015 annetun tuomion InnoLux v. komissio (C‑231/14 P, EU:C:2015:451, 56 ja 57 kohta) mukainen. Tähän oikeuskäytäntöön perustuvan analyysin olisi pitänyt saada unionin yleinen tuomioistuin toteamaan, että LGE, Philips ja LPD-konserni eivät ole vertikaalisesti integroitunut yritys, joten niiden välistä myyntiä ei voida katsoa tehdyiksi saman konsernin sisällä.

57

Tästä Philips korostaa, että LPD-konserni on yhteisyrityksenä, joka harjoittaa jatkuvasti kaikkia toimintoja itsenäisenä taloudellisena yksikkönä, katsottava markkinoilla toimivaksi itsenäiseksi taloudelliseksi kokonaisuudeksi ja tämän vuoksi emoyhtiöistään erilliseksi yritykseksi. Jos tällaisen yhteisyrityksen katsottaisiin olevan osa samaa yritystä kuin sen kaksi emoyhtiötä, SEUT 101 artiklaa ei voitaisi soveltaa sen ja sen emoyhtiöiden välisiin sopimuksiin, mikä olisi yrityskeskittymien valvonnasta (EY:n sulautuma-asetus) 20.1.2004 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 139/2004 (EUVL 2004, L 24, s. 1) ja keskittymiin suoraan liittyvistä ja niiden kannalta välttämättömistä rajoituksista annetun komission tiedonannon (EUVL 2005, C 56, s. 24) vastaista.

58

Philips päättelee edellä esitetystä, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se vahvisti LPD-konsernin toteuttaman kartellin kohteena olevien kuvaputkien myynnin sille itselleen tai LGE:lle ”konsernin sisäiseksi myynniksi”. Sakon määrän laskennassa komissio otti kuitenkin huomioon kuvaputkien myynnin Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita osalta vain sellaisten jalostettujen tuotteiden, joiden kuvaputket on liitetty saman konsernin sisällä lopputuotteeseen, ensimmäisen myynnin Euroopan talousalueella.

59

LGE puolestaan moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei se ole ottanut huomioon sitä seikkaa, että välitön myynti Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita ei ollut kartellin kohteena olevien kuvaputkien vaan jalostettujen tuotteiden eli televisioiden ja tietokoneiden näyttöjen myyntiä. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin viittasi sen mukaan virheellisesti valituksenalaisen tuomion I 167 kohdassa ”LPD-konsernin kummallekin emoyhtiölleen myymiin kuvaputkiin”. LGE väittää, että LGE:n ja Philipsin toteuttama välitön myynti Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita on jalostettujen tuotteiden myyntiä seuraavassa myyntiportaassa, eikä sitä voida laskea LPD-konsernin lukuun. Se katsoo, että vaikka sitä voitaisiin pitää vastuullisena LPD-konsernin tekemästä rikkomisesta, viimeksi mainittua on kohdeltava erillisenä yrityksenä.

60

LGE väittää kolmannessa valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen ja loukkasi periaatetta, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset määrätään yksilökohtaisesti, kun se vahvisti valituksenalaisen tuomion I 171 kohdassa komission päätöksen asettaa LGE yhteisvastuuseen LPD-konsernin toteuttamasta välittömästä myynnistä Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita, myös silloin kun tämä myynti toteutettiin Philipsin välityksellä. LGE väittää tässä yhteydessä, että vaikka myönnetään, että LPD-konsernin ja Philipsin välinen myynti on konsernin sisäistä myyntiä, se on tällaista vain LPD-konsernin ja Philipsin välillä. Vaikka oletettaisiin, että LPD-konserni ja Philips ovat vertikaalisesti integroituneet, LGE ei ole osa tätä vertikaalisesti integroitunutta yritystä. Näin ollen unionin yleisen tuomioistuimen olisi LGE:n mukaan pitänyt kumota riidanalainen päätös ainakin siltä osin kuin siinä on asetettu LGE vastuuseen sakosta sillä tavoin, että sakko on laskettu sen välittömän myynnin perusteella, jonka LPD-konserni toteutti Philipsin välityksellä Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita.

61

Tältä osin LGE toistaa toisen valitusperusteensa tueksi esittämänsä perustelun ja lisää, että sen mukaan unionin yleinen tuomioistuin on loukannut rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaisen määräämisen periaatetta, jonka unionin tuomioistuin vahvisti 10.4.2014 antamassaan tuomiossa komissio ym. v. Siemens Österreich ym. (C‑231/11 P–C‑233/11 P, EU:C:2014:256, 91 kohta). Välitön myynti Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita on nimittäin otettu huomioon rikkomisen yleistä vakavuutta osoitettaessa. LGE ei kuitenkaan ole vastuussa Philipsin toteuttaman tällaisen myynnin osoittamasta vakavuudesta. Näin ollen LGE:lle on määrätty sakko, joka ei osoita asianmukaisesti sen syyksi luetun rikkomisen vakavuutta. Tältä osin LGE toimittaa yksityiskohtaisia lukuja LPD-konsernin LGE:n itsensä ja Philipsin välityksellä toteuttamasta välittömästä myynnistä Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita osoittaakseen, että Philipsin välityksellä toteutetun myynnin määrä oli 26 kertaa merkittävämpi.

62

Komissio vastaa, että LGE:n toinen ja kolmas valitusperuste ja Philipsin ensimmäinen valitusperuste perustuvat virheelliseen lähtökohtaan, jonka mukaan LPD-konsernin ja sen emoyhtiöiden kuuluminen yhteen taloudelliseen kokonaisuuteen olisi merkityksellistä vain mainittujen emoyhtiöiden asettamiseksi vastuuseen LPD-konsernin tekemästä rikkomisesta. Tällä perustelulla valittajat pyrkivät kyseenalaistamaan unionin yleisen tuomioistuimen tosiseikkoja koskevan toteamuksen vetoamatta lainkaan todisteiden vääristelyyn. Komission mukaan nämä valitusperusteet on tämän vuoksi jätettävä tutkimatta.

63

Joka tapauksessa komissio väittää, että mainitut valitusperusteet on hylättävä perusteettomina, sillä ne perustuvat 26.9.2013 annetun tuomion EI du Pont de Nemours v. komissio (C‑172/12 P, ei julkaistu, EU:C:2013:601) 47 kohdan virheelliseen tulkintaan. Lisäksi riidanalaisessa päätöksessä käytetty sakon laskentamenetelmä on unionin tuomioistuimen asiaa koskevan oikeuskäytännön mukainen.

64

Erityisesti LGE:n kolmannesta valitusperusteesta komissio toteaa, että emoyhtiön asettaminen vastuuseen tytäryhtiön tekemästä rikkomisesta ei loukkaa rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaisen määräämisen periaatetta, koska emoyhtiö ja tytäryhtiö ovat osa samaa taloudellista kokonaisuutta ja muodostavat yhden yrityksen. Kun rikkomisen vakavuutta arvioidaan rikkomiseen välittömästi tai välillisesti liittyvän myynnin arvon perusteella, otetaan huomioon koko kyseisen yrityksen, johon sisältyvät käsiteltävässä asiassa sekä emoyhtiöt eli LGE ja Philips että niiden tytäryhtiö eli LPD-konserni, myynti.

65

LGE:n toista ja kolmatta valitusperustetta ja Philipsin ensimmäistä valitusperustetta on tutkittava yhdessä, koska ne koskevat lähinnä samaa kysymystä siitä, onko LPD-konsernin Euroopan talousalueella toteuttama välitön myynti osana jalostettuja tuotteita otettava huomioon sakkojen laskennassa.

66

Tästä on aluksi todettava, että valittajat, kuten ne ovat tarkentaneet vastauskirjelmissään, moittivat näissä valitusperusteissa unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on tehnyt oikeudellisia virheitä tarkastellessaan sitä, onko edellä mainitun myynnin huomioon ottaminen sakon määrän laskennassa lainmukaista. Mainituissa valitusperusteissa ei siis pyritä kyseenalaistamaan unionin yleisen tuomioistuimen arvioita tosiseikoista, ja ne on näin ollen otettava tutkittavaksi.

67

Lisäksi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että vaikka asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa jätetään komissiolle harkintavaltaa sakon määrän vahvistamisessa, siinä kuitenkin rajoitetaan sen käyttöä säätämällä objektiivisista arviointiperusteista, joita komission on noudatettava. Siten yhtäältä yritykselle mahdollisesti määrättävällä sakolla on numeroina ilmaistavissa oleva ja ehdoton enimmäismäärä sillä tavalla, että tietylle yritykselle määrättävissä olevan sakon enimmäismäärä on määritettävissä etukäteen. Toisaalta tämän harkintavallan käyttämistä rajoitetaan myös käytännesäännöillä, joita komissio on asettanut itselleen muun muassa sakkojen laskennasta annetuissa suuntaviivoissa (tuomio 9.7.2015, InnoLux v. komissio, C‑231/14 P, EU:C:2015:451, 48 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

68

Komissio sovelsi riidanalaisessa päätöksessä sakkojen laskennasta annettuja suuntaviivoja. Mainittujen suuntaviivojen 13 kohdan mukaan on niin, että ”määrittääkseen sakon perusmäärän komissio käyttää sellaisten rikkomiseen suoraan tai epäsuorasti liittyvien tavaroiden tai palveluiden myyntiarvoa, jotka yritys on myynyt Euroopan talousalueen alueella sijaitsevalla asian kannalta merkityksellisellä maantieteellisellä alueella”. Näiden samojen suuntaviivojen 6 kohdassa täsmennetään, että ”rikkomiseen liittyvien tavaroiden ja palveluiden myyntiarvon sekä rikkomisen keston katsotaan yhdessä muodostavan asianmukaisen vertailuarvon rikkomisen taloudellisen merkityksen ja kunkin rikkomiseen osallistuneen yrityksen suhteellisen osuuden selvittämiseksi”.

69

Vaikka sakkojen laskennasta annettujen suuntaviivojen 13 kohdassa tarkoitettu myyntiarvon käsite ei voi ulottua kattamaan kyseessä olevan yrityksen myyntiä, joka ei kuulu moititun kartellin soveltamisalaan, olisi asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdalla tavoitellun päämäärän vastaista, että vertikaalisesti integroituneiden kartellin osallistujien osalta sakkoa koskevan laskelman ulkopuolelle voitaisiin jättää pelkästään siitä syystä, että kyseiset osallistujat liittävät rikkomisen kohteena olevat tuotteet lopputuotteisiin Euroopan talousalueen ulkopuolella, se osa näiden lopputuotteiden, jotka ne ovat myyneet Euroopan talousalueella, myynnin arvosta, joka saattaa vastata rikkomisen kohteena olevien tuotteiden arvoa (tuomio 9.7.2015, InnoLux v. komissio, C‑231/14 P, EU:C:2015:451, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

70

Vertikaalisesti integroituneet yritykset voivat näet saada etua SEUT 101 artiklan vastaisesti tehdystä hintojen horisontaalista vahvistamista koskevasta sopimuksesta paitsi myytäessä riippumattomille kolmansille kyseisen rikkomisen kohteena olevilla tuotemarkkinoilla, myös seuraavan myyntiportaan eli sellaisten jalostettujen tuotteiden markkinoilla, joiden tuotannontekijänä kyseiset tuotteet ovat, ja tämä voi tapahtua kahdella eri tavalla. Joko nämä yritykset vyöryttävät tuotannontekijöiden hinnankorotukset, jotka johtuvat rikkomisen tavoitteesta, jalostettujen tuotteiden hintaan tai ne eivät vyörytä niitä, minkä ansiosta ne saavat hintaedun kilpailijoihinsa nähden, jotka hankkivat nämä samat tuotannontekijät rikkomisen kohteena olevien tuotteiden markkinoilta (tuomio 9.7.2015, InnoLux v. komissio, C‑231/14 P, EU:C:2015:451, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

71

Unionin yleinen tuomioistuin vahvisti valituksenalaisissa tuomioissa komission toteamuksen, jonka mukaan valittajat olivat yhdessä käyttäneet ratkaisevaa vaikutusvaltaa LPD-konsernin toimintaan. Tästä päätelmästä, jota valittajat eivät ole valituksissaan riitauttaneet, johtuu, että edellä mainitun ajanjakson aikana valittajat ja niiden yhteinen tytäryhtiö kuuluivat samaan yritykseen ja siis muodostivat yhden taloudellisen kokonaisuuden.

72

Koska LPD-konserni toimi sen tuotteen markkinoilla, jota kilpailusääntöjen rikkominen koski, kun taas sekä LGE että Philips toimivat kyseisen tuotteen sisältävien jalostettujen tuotteiden markkinoilla, on todettava, että vastoin Philipsin väitettä LPD-konserni ja sen emoyhtiöt muodostivat hyvinkin 9.7.2015 annetussa tuomiossa InnoLux v. komissio (C‑231/14 P, EU:C:2015:451, 56 ja 57 kohta) tarkoitetun vertikaalisesti integroituneen yrityksen.

73

Unionin yleinen tuomioistuin oli tässä tilanteessa voinut oikeudellista virhettä tekemättä todeta valituksenalaisen tuomion I 170 kohdassa ja valituksenalaisen tuomion II 164 kohdassa, että komissio oli perustellusti ottanut huomioon valittajille määrätyn sakon perusmäärän laskennassa LPD-konsernin ja sen emoyhtiöiden muodostaman taloudellisen kokonaisuuden toteuttaman välittömän myynnin Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita.

74

Tätä toteamusta ei voida kyseenalaistaa valittajien perusteluilla, jotka liittyvät 26.9.2013 annettuun tuomioon EI du Pont de Nemours v. komissio (C‑172/12 P, ei julkaistu, EU:C:2013:601, 47 kohta), ja jonka mukaan siinä tapauksessa, että kaksi emoyhtiötä omistaa kumpikin 50 prosenttia yhteisyrityksestä, joka on syyllistynyt kilpailusääntöjen rikkomiseen, yksinomaan kilpailusääntöjen rikkomiseen osallistumista koskevan vastuun toteamiseksi ja pelkästään siltä osin kuin komissio on osoittanut kaikkien tosiseikkojen perusteella kahden emoyhtiön ratkaisevan vaikutusvallan käytön yhteisyritykseen, näiden kolmen yksikön voidaan katsoa kuuluvan samaan taloudelliseen kokonaisuuteen, joka siis muodostaa yhden yrityksen.

75

On todettava, että valittajat tekevät virheellisen ja asiayhteydestään irrallisen tulkinnan 26.9.2013 annetun tuomion EI du Pont de Nemours v. komissio (C‑172/12 P, ei julkaistu, EU:C:2013:601) 47 kohdasta, jossa unionin tuomioistuin on todennut, että ”pelkästään kilpailuoikeuden rikkomiseen osallistumista koskevan vastuun toteamiseksi” komissio voi päätellä kahden emoyhtiön ratkaisevan vaikutusvallan käytöstä yhteisyritykseen, että on kyse yhdestä ja samasta kokonaisuudesta.

76

Unionin tuomioistuin muotoili tämän toteamuksen vastatakseen käsiteltävässä asiassa kyseessä olevasta perustelusta poikkeavaan perusteluun, joka on tiivistetty saman tuomion 36 kohdassa ja jonka mukaan se seikka, että kaksi toisistaan itsenäistä yhtiötä käyttää kumpikin ratkaisevaa vaikutusvaltaa yhteisyritykseen, ei tarkoita, että ne ovat kilpailuoikeudessa tarkoitetulla tavalla yksi yritys. Tällä tavoin asiayhteyteensä sijoitettuna vaikuttaa siltä, että mainitun toteamuksen tarkoituksena oli pelkästään korostaa, että yhteisyrityksen olemassaolon toteaminen, jonka komissio voi tehdä tässä yhteydessä, pätee vain kilpailuoikeudessa ja rikkomisen kohteena olevilla markkinoilla.

77

Myöskään se LGE:n perustelu ei voi menestyä, jonka mukaan välitöntä myyntiä Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita ei olisi pitänyt ottaa huomioon, koska ei ollut kyse kartellin kohteena olevien kuvaputkien vaan televisioiden ja tietokoneiden näyttöjen myynnistä. Koska nimittäin LPD-konserni ja sen emoyhtiöt eli LGE ja Philips ovat taloudellinen kokonaisuus ja niiden on siis katsottava kuuluvan samaan yritykseen rikkomisen kohteena olevilla markkinoilla, sakon määrä on laskettava sakkojen laskennasta annettujen suuntaviivojen 13 kohdan mukaisesti tämän yrityksen kyseisillä markkinoilla toteuttaman, kartellin kohteena olevien tuotteiden myynnin arvon perusteella. Kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion I 135 kohdassa ja valituksenalaisen tuomion II 148 kohdassa, kyseiset televisiot ja tietokoneiden näytöt sisältävät LPD-konsernin kahdelle emoyhtiölleen toimittamia kuvaputkia. Lisäksi valituksenalaisen tuomion I 137 kohdasta ja valituksenalaisen tuomion II 157 kohdasta johtuu, että huomioon on otettu ainoastaan se osa tämän myynnin arvosta, joka on voinut vastata televisioihin ja tietokoneiden näyttöihin sisältyvien kartellin kohteena olevien kuvaputkien arvoa.

78

On hylättävä myös Philipsin perustelu, joka on tiivistetty edellä 57 kohdassa ja jonka mukaan sen toteaminen, että yhteisyritys kuuluu samaan yritykseen kuin sen emoyhtiöt, johtaisi siihen, ettei SEUT 101 artiklaa sovelleta sen ja sen emoyhtiöiden välisiin sopimuksiin, mikä olisi asetuksen N:o 139/2004 vastaista. Tästä on huomattava, että tämän asetuksen 2 artiklan 4 kohdasta johtuu, että jos 3 artiklassa tarkoitetun keskittymän muodostavan yhteisyrityksen perustamisen tarkoituksena tai seurauksena on itsenäisinä pysyvien yritysten kilpailukäyttäytymisen yhteensovittaminen, yhteensovittamista arvioidaan SEUT 101 artiklan 1 ja 3 kohdan mukaisin perustein sen toteamiseksi, soveltuuko keskittymä sisämarkkinoille.

79

Se seikka, että yhteisyrityksen ja sen emoyhtiöiden todetaan kuuluvan yhteen ja samaan yritykseen, kun todetaan tietyillä markkinoilla tapahtunut rikkominen, ei estä sitä, että kaikilla muilla markkinoilla kaksi emoyhtiötä säilyvät itsenäisinä asetuksen N:o 139/2004 2 artiklan 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

80

Edellä esitetystä johtuu, että LGE:n kolmas valitusperuste, joka koskee unionin yleisen tuomioistuimen väitettyä oikeudellista virhettä siltä osin kuin tämä hyväksyi sen, että komissio otti LGE:lle määrätyn sakon määrän laskennassa huomioon myös sen välittömän myynnin arvon, jonka Philips toteutti Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita, ei voi myöskään menestyä.

81

Näin ollen LGE:n toinen ja kolmas valitusperuste ja Philipsin ensimmäinen valitusperuste on hylättävä.

82

LGE moittii neljännessä ja Philips kolmannessa valitusperusteessaan unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se hylkäsi epätäydellisen ja riittämättömästi perustellun tarkastelun johdosta LGE:n kuudennen valitusperusteen ja Philipsin kahdeksannen valitusperusteen kolme ensimmäistä osaa ja totesi tällä tavoin vastoin näiden kahden valittajan väitteitä, ettei komission pitänyt katsoa SEC:n ja Samsungin välillä toteutettua myyntiä konsernin sisäiseksi myynniksi eikä sisällyttää sen määrää Samsungille määrätyn sakon määrän laskentaan sen välittömän myynnin perusteella, joka toteutettiin SEC:n välityksellä Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita.

83

LGE ja Philips moittivat unionin yleistä tuomioistuinta erityisesti siitä, että tämä on sulkeakseen pois sen mahdollisuuden, että SEC ja Samsung olisivat voineet olla yksi yritys, rajoittunut tutkimaan, oliko SEC voinut käyttää ratkaisevaa vaikutusvaltaa Samsungiin tutkimatta, eikö tällaisen yhden yrityksen olemassaoloa voitaisi johtaa siitä, että nämä kaksi yhtiötä ovat samojen fyysisten henkilöiden valvonnassa, mikä ilmenee todisteista, joihin ne ovat vedonneet unionin yleisessä tuomioistuimessa. Ne toteavat tästä, etteivät ne vaadi, että unionin tuomioistuin arvioisi mainittuja todisteita uudelleen, vaan moittivat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että sen tutkinta on ollut epätäydellistä ja riittämättömästi perusteltua.

84

Tämä komission tekemä virhe on johtanut kahden erilaisen menetelmän soveltamiseen yhtäältä valittajille ja toisaalta Samsungille määrättyihin sakkoihin, koska ensimmäisten, mutta ei toisen, tapauksessa on otettu huomioon välitön myynti Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita. Unionin yleinen tuomioistuin ei ole sanktioinut tätä syrjivää kohtelua ja on näin ollen tehnyt oikeudellisen virheen ja loukannut yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

85

Philips lisää, että vastoin valituksenalaisen tuomion II 233 kohdassa todettua oikeuskäytäntöä, jonka mukaan on niin, että kun yritys on toiminnallaan rikkonut SEUT 101 artiklaa, se ei voi välttyä kaikilta seuraamuksilta sillä perusteella, ettei toiselle talouden toimijalle ole määrätty sakkoa, vaikka tämän tilannetta ei ole saatettu unionin tuomioistuinten käsiteltäväksi, ei sovelleta käsiteltävässä asiassa, koska Samsung ei ole kokonaan välttynyt rangaistukselta vaan sitä on vain kohdeltu suotuisammin.

86

Komissio väittää pääasiallisesti, että LGE:n neljäs valitusperuste ja Philipsin kolmas valitusperuste on jätettävä tutkimatta ja että ne ovat tehottomia siltä osin kuin niillä yhtäältä pyritään siihen, että unionin tuomioistuin arvioisi todisteita uudelleen ja ne toisaalta liittyvät toisen hyväksi väitetysti tapahtuneeseen lainvastaisuuteen, mistä valittajat eivät joka tapauksessa voisi hyötyä.

87

Toissijaisesti komissio täsmentää, että se on todennut riidanalaisessa päätöksessä konsernin sisäiseksi myynniksi pelkästään myynnin sellaisten yksiköiden välillä, joista yksi käytti ratkaisevaa vaikutusvaltaa toiseen. Koska valittajat eivät vedonneet Samsungin ratkaisevaan vaikutusvaltaan SEC:hen nähden tai toisin päin, ne eivät voi moittia unionin yleistä tuomioistuinta yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamisesta. Komissio lisää, että se voi päättää asettaa emoyhtiön vastuuseen yhden tai usean tytäryhtiön toiminnasta ja ettei asetuksessa N:o 1/2003 tai oikeuskäytännössä määritellä, kuka on yrityksessä se oikeushenkilö tai luonnollinen henkilö, jota sen on pidettävä vastuullisena rikkomisesta ja jota sen on rangaistava määräämällä sakko.

88

Aluksi on todettava, että siltä osin kuin LGE moittii neljännessä ja Philips kolmannessa valitusperusteessaan unionin yleistä tuomioistuinta oikeudellisesta virheestä, yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamisesta ja lausumatta jättämisestä, näitä valitusperusteita ei vastoin komission väitettä voida jättää suoralta kädeltä tutkimatta.

89

Tämän jälkeen on todettava, että mainitut valitusperusteet perustuvat lähtökohtaan, jonka mukaan olisi niin, että jos valittajat olisivat onnistuneet osoittamaan unionin yleisessä tuomioistuimessa, että Samsung ja SEC kuuluvat samaan taloudelliseen kokonaisuuteen ja että komissio oli tämän vuoksi tehnyt oikeudellisen virheen, unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt alentaa niille niiden osallistumisesta riidanalaisiin rikkomisiin määrättyä sakkoa korjatakseen kohtelun epäyhdenvertaisuuden, joka seurasi siitä, ettei komissio ottanut huomioon Samsungille sen osallistumisesta samoihin rikkomisiin kuin ne, joihin LGE:n ja Philipsin väitetään syyllistyneen, määrättyä sakkoa vahvistaessaan sen SEC:n välityksellä toteuttamaa välitöntä myyntiä Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita.

90

On kuitenkin todettava, että tämä olettama on virheellinen.

91

Valittajien esiin tuoman yhdenvertaisen kohtelun periaatteen on nimittäin mukauduttava laillisuuden noudattamisen asettamiin vaatimuksiin, mikä edellyttää, että kukaan ei voi vedota edukseen jonkun muun hyväksi tapahtuneeseen lainvastaisuuteen (tuomio 16.6.2016, Evonik Degussa ja AlzChem v. komissio, C‑155/14 P, EU:C:2016:446, 58 kohta).

92

Näin ollen siltä osin kuin valittajat vetoavat omaksi edukseen komission tekemään lainvastaisuuteen Samsungille määrätyn sakon suuruuden määrittämisessä, ne eivät voi missään tapauksessa vedota yhdenvertaisen kohtelun periaatteeseen kiistääkseen unionin yleisessä tuomioistuimessa komission niiden maksettavaksi määräämien sakkojen määrän.

93

On totta, että unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa, että sakon suuruutta määritettäessä yrityksiä, jotka ovat osallistuneet samaan SEUT 101 artiklan rikkomiseen, ei saa kohdella syrjivästi soveltamalla niihin eri laskentamenetelmiä (ks. tuomio 12.11.2014, Guardian Industries ja Guardian Europe v. komissio, C‑580/12 P, EU:C:2014:2363, 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

94

Käsiteltävässä asiassa, kuten valituksenalaisen tuomion I 135 ja 159 kohdasta sekä valituksenalaisen tuomion II 148 ja 187 kohdasta ilmenee, komissio on kuitenkin soveltanut samaa menetelmää kaikkiin yrityksiin ottamalla jokaisen niistä osalta huomioon ”ensimmäisen todellisen myynnin” ja erottelemalla tämän saman kriteerin nojalla kolme ryhmää eli ”välittömän myynnin Euroopan talousalueella”, joka vastaa jonkin riidanalaisen päätöksen vastaanottajista välittömästi Euroopan talousalueen asiakkaille myymiä kuvaputkia, välittömän myynnin Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita ja ”välillisen myynnin”, joka vastaa jonkin riidanalaisen päätöksen vastaanottajan myymiä kuvaputkia Euroopan talousalueen ulkopuolella sijaitseville asiakkaille, jotka sisällyttivät kuvaputket lopputuotteisiinsa eli televisioihin tai tietokoneiden näyttöihin, ja myivät ne tämän jälkeen Euroopan talousalueella. Vain välitön myynti Euroopan talousalueella ja välitön myynti Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita on otettu huomioon sakon määrän laskennassa. Tässä tilanteessa se seikka, että välitöntä myyntiä Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita koskevaa ryhmää on sovellettu vain tiettyihin kartellin osallistujiin eli niihin, joiden osalta komissio totesi, että ne kuuluivat vertikaalisesti integroituneeseen yritykseen, ei tarkoita syrjintää, koska komissio on arvioinut tämän ryhmän soveltuvuutta kuhunkin osallistujaan samojen objektiivisten kriteerien perusteella.

95

Käsiteltävänä olevat asiat eroavat näin ollen asiasta, jossa annettiin 12.11.2014 tuomio Guardian Industries ja Guardian Europe v. komissio (C‑580/12 P, EU:C:2014:2363). Unionin tuomioistuin nimittäin alensi kyseisellä tuomiolla rikkomiseen osallistuneelle asetetun sakon määrää ottaakseen huomioon sen seikan, että koska komissio oli tulkinnut virheellisesti menetelmää, jonka se oli valinnut määritelläkseen sakon määrän, se oli määrännyt toiselle samaan kartelliin osallistuneelle sakon, joka alensi tämän toisen osallistujan suhteellista painoarvoa rikkomisessa (tuomio 12.11.2014, Guardian Industries ja Guardian Europe v. komissio, C‑580/12 P, EU:C:2014:2363, 70–80 kohta).

96

Sitä vastoin se, mistä valittajat moittivat komissiota unionin yleisessä tuomioistuimessa esittämissään kanneperusteissa, ei koskenut erilaisen oikeudellisen arviointiperusteen soveltamista sakon määrän määrittämisessä vaan sitä, että komissio katsoi virheellisesti, että riidanalaisen rikkomisen kohteena olevilla markkinoilla Samsung muodosti omien tytäryhtiöidensä kanssa itsenäisen yrityksen eikä todennut Samsungin kuuluvan laajempaan taloudelliseen kokonaisuuteen, joka ei kattaisi pelkästään Samsungia ja sen tytäryhtiöitä, vaan myös SEC:n, ja olisi taloudellinen kokonaisuus, joka oli osallistunut riidanalaiseen rikkomiseen.

97

Edellä esitetyistä toteamuksista johtuu, ettei unionin yleistä tuomioistuinta voida moittia oikeudellisesta virheestä tai yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamisesta sillä perusteella, ettei se alentanut valittajille määrättyjen sakkojen määrää kompensoidakseen Samsungin väitetysti edullisemman kohtelun.

98

Philipsin väite, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin olisi jättänyt tutkimatta osan sen tässä tuomioistuimessa esittämistä väitteistä – eli ne väitteet, joissa se väitti, että kun komissio ei ottanut huomioon Samsungin toteuttamaa konsernin sisäistä myyntiä sakon määrän laskennassa, se loukkasi yhdenvertaisen kohtelun periaatetta sillä tavalla, että palauttaakseen yhdenvertaisen kohtelun unionin yleisen tuomioistuimen olisi myös Philipsin osalta pitänyt sulkea pois välitön myynti Euroopan talousalueella osana jalostettuja tuotteita –, on tehoton, koska edellä esitetystä ilmenee, että nämä väitteet perustuivat virheelliseen lähtökohtaan ja ne on siis joka tapauksessa hylättävä.

99

LGE:n neljäs valitusperuste ja Philipsin kolmas valitusperuste ja näin ollen valitus kokonaisuudessaan on hylättävä.

100

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdan mukaan on niin, että jos valitus on perusteeton, unionin tuomioistuin tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista. Tämän työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan, jota sovelletaan sen 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

101

Koska komissio on vaatinut valittajien velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja koska nämä ovat hävinneet asian, valittajat on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kahdeksas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: