13.6.2013   

FI

Euroopan unionin virallinen lehti

C 167/19

1.

Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen, jäljempänä ’SEUT-sopimus’, 101 tai 102 artiklan, ’jäljempänä ’EU:n kilpailusäännöt’, rikkominen aiheuttaa suurta vahinkoa koko taloudelle ja haittaa sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa. Tällaisen vahingon estämiseksi komissiolla on valtuudet määrätä yrityksille ja yritysten yhteenliittymille sakkoja EU:n kilpailusääntöjen rikkomisesta (1). Komission määräämien sakkojen tavoitteena on luoda pelote sekä yrityksille, joiden maksettaviksi sakot määrätään (pelotevaikutus yksittäistapauksessa), että sen estämiseksi, että muut yritykset päättäisivät ottaa käyttöön tai jatkaa SEUT-sopimuksen 101 ja 102 artiklan vastaisia menettelytapoja (yleinen pelotevaikutus) (2).

2.

Lisäksi SEUT-sopimuksen 101 tai 102 artiklan rikkomisesta aiheutuu suurta vahinkoa kuluttajille ja yrityksille. Jokaisella, joka on kärsinyt vahinkoa EU:n kilpailusääntöjen rikkomisen johdosta, on oikeus saada korvausta. Tämä varmistetaan EU:n oikeudessa, kuten Euroopan unionin tuomioistuin on toistuvasti tuonut esiin (3). Sakkojen tavoitteena on pelotevaikutus, kun taas vahingonkorvauskanteiden tarkoituksena on korjata rikkomisen johdosta aiheutunut vahinko. Kuluttajien ja yritysten käytössä olevat tehokkaammat oikeuskeinot vahingonkorvauksen saamiseksi saisivat myös aikaan tulevaa kilpailusääntöjen rikkomista estäviä myönteisiä vaikutuksia ja varmistaisivat sääntöjen paremman noudattamisen (4).

3.

Aiheutuneen vahingon määrittäminen aiheuttaa tuomioistuimille ja asianosaisille paljon vaikeuksia vahingonkorvauskanteiden yhteydessä. Vahingon määrittäminen perustuu kantajien todellisen tilanteen vertaamiseen tilanteeseen, jossa kantajat olisivat, jos kilpailusääntöjen rikkomista ei olisi tapahtunut. Kun tehdään hypoteettisia arvioita siitä, kuinka markkinaolosuhteet ja markkinatoimijoiden vuorovaikutus olisi kehittynyt ilman rikkomista, nousee usein monimutkaisia ja spesifisiä taloudellisia ja kilpailulainsäädäntöön liittyviä kysymyksiä. Tuomioistuimet ja asianosaiset joutuvat yhä useammin tällaisten kysymysten eteen, ja niiden on harkittava niiden ratkaisemisessa käytettäviä menetelmiä ja tekniikoita.

4.

SEUT-sopimuksen 101 ja 102 artikla kuuluvat oikeusjärjestyksen perusteisiin (5) ja ovat keskeisiä sisämarkkinoiden toiminnan kannalta, joka käsittää järjestelmän, jolla taataan, ettei kilpailu vääristy (6). Nämä perussopimuksen määräykset tuottavat oikeuksia ja velvollisuuksia yksityisille oikeussubjekteille, niin yrityksille kuin kuluttajille. Nämä oikeudet ovat osa näiden oikeussubjektien oikeushyvää (7), ja ne on suojattu Euroopan unionin perusoikeuskirjassa (8). Kansallisilla tuomioistuimilla on EU:n oikeuden mukaan velvollisuus panna tällaiset oikeudet ja velvollisuudet täysipainoisesti täytäntöön kanteita käsitellessään.

5.

Yksi EU:n oikeuden takaamista oikeuksista on oikeus saada korvaus vahingosta, joka johtuu SEUT-sopimuksen 101 tai 102 artiklan rikkomisesta: EU:n kilpailusääntöjen täysimääräinen tehokkuus vaarantuisi, jos vahinkoa kärsineet osapuolet eivät voisi hakea korvausta menetyksistä, joita niille on aiheutunut näiden sääntöjen rikkomisen seurauksena. Kuka tahansa voi vaatia aiheutuneen vahingon korvaamista, jos tämän vahingon ja EU:n kilpailusäännöissä kielletyn sopimuksen tai menettelytavan välillä on syy-yhteys (9).

6.

Korvaus kärsitystä vahingosta tarkoittaa vahinkoa kärsineiden osapuolten saattamista asemaan, jossa ne olisivat olleet ilman SEUT-sopimuksen 101 tai 102 artiklan rikkomista. Sen vuoksi sellaisten EU:n sääntöjen, joilla on välitön oikeusvaikutus, rikkomisen johdosta vahinkoa kärsineille osapuolille olisi palautettava menetysten täysi reaaliarvo: oikeus täyteen korvaukseen kattaa rikkomisesta johtuvan todellisen vahingon (damnum emergens) ja saamatta jääneet voitot (lucrum cessans) (10) ja korot vahingon ajalta (11).

7.

Koska SEUT-sopimuksen 101 tai 102 artiklan rikkomisesta johtuvia vahingonkorvauskanteita koskevia EU:n sääntöjä ei ole, on kunkin jäsenvaltion sisäisessä oikeusjärjestyksessä vahvistettava yksityiskohtaiset säännöt, jotka koskevat tämän EU:n oikeudessa taatun vahingonkorvausoikeuden käyttöä. Tällaiset säännöt eivät kuitenkaan saa tehdä EU:n oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate). Ne eivät myöskään saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia kanteita (vastaavuusperiaate) (12).

8.

Vahingon määrittämisen osalta, siltä osin kuin siihen ei sovelleta EU:n oikeutta, jäsenvaltioiden oikeussäännöissä määritellään asianmukainen näyttökynnys ja tarkkuus, jolla aiheutunut vahinko on osoitettava. Kansallisissa säännöissä määrätään myös todistustaakan jakautumisesta ja osapuolten velvollisuuksista toimittaa tietoja tuomioistuimelle. Kansallisessa oikeudessa voidaan säätää todistustaakan siirtymisestä sen jälkeen, kun kantaja on näyttänyt tietyt seikat toteen, samoin kuin yksinkertaistetuista laskentasäännöistä ja kiistämättömistä tai kumottavissa olevista olettamista. Kansallisessa oikeudessa määritetään myös, millaiset valtuudet tuomioistuimilla on määrittää aiheutuneen vahingon suuruus likimääräisten parhaiden arvioiden tai kohtuullisuuden perusteella. Kaikki nämä kansalliset säännöt ja menettelyt, jotka koskevat vahingon määrittämistä, olisi vahvistettava ja niitä olisi sovellettava yksittäisissä tapauksissa tavalla, joka mahdollistaa sen, että EU:n kilpailuoikeuden rikkomisen johdosta vahinkoa kärsineet osapuolet voivat saada täyden korvauksen kärsimästään vahingosta ilman kohtuuttomia vaikeuksia; ne eivät saa missään tapauksessa olla vaikutukseltaan heikompia kuin säännöt, joita sovelletaan jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuviin samankaltaisiin kanteisiin.

9.

Yksi seuraus tehokkuusperiaatteesta on se, että sovellettavissa kansallisissa oikeussäännöissä ja niiden tulkinnassa olisi otettava huomioon luontaiset rajoitukset ja vaikeudet, jotka liittyvät vahingon määrittämiseen kilpailuasioissa. Tällaisen vahingon määrittäminen edellyttää sitä, että vahinkoa kärsineen osapuolen todellista asemaa verrataan asemaan, joka kyseisellä osapuolella olisi ollut ilman rikkomista. Tästä ei ole todellisia havaintoja; on mahdotonta tietää varmuudella, kuinka markkinaolosuhteet ja markkinatoimijoiden välinen vuorovaikutus olisi kehittynyt ilman rikkomista. On ainoastaan mahdollista tehdä arvio siitä, millainen tilanne olisi ollut ilman rikkomista. Vahingon määrittämiseen kilpailuasioissa liittyy luonnostaan merkittäviä rajoituksia odotettavissa olevan varmuuden ja tarkkuuden osalta. Joskus on mahdollista tehdä ainoastaan likimääräinen arvio (13).

10.

Tätä taustaa vasten komission yksiköt ovat laatineet käytännön oppaan vahingon määrittämisestä SEUT-sopimuksen 101 tai 102 artiklan rikkomisesta johtuvissa vahingonkorvauskanteissa, jäljempänä ’käytännön opas’.

11.

Käytännön oppaan tarkoituksena on auttaa kansallisia tuomioistuimia ja vahingonkorvauskanteiden osapuolia helpottamalla EU:n kilpailusääntöjen rikkomisesta aiheutuneen vahingon määrittämistä koskevien tietojen saantia. Sen vuoksi siinä tarkastellaan kilpailunvastaisten menettelytapojen aiheuttaman vahingon erilaisia muotoja ja erityisesti annetaan tietoja menetelmistä ja tekniikoista, joita on käytettävissä tällaisen vahingon määrittämiseksi. Tällaisen tiedon laajempi levittäminen lisää vahingonkorvauskanteiden tehokkuutta. Lisäksi sen odotetaan parantavan vahingonkorvauskanteiden ennustettavuutta, mikä lisää oikeusvarmuutta kaikkien osapuolten kannalta. Käytännön opas voi myös auttaa osapuolia pääsemään sovitteluratkaisuun kiistoissaan joko oikeudenkäyntimenettelyjen tai vaihtoehtoisten riitojenratkaisumenetelmien avulla tai muulla tavoin.

12.

Käytännön opas on ainoastaan tiedoksi eikä se sido kansallisia tuomioistuimia tai osapuolia. Tämän vuoksi se ei muuta vahingonkorvauskanteita koskevia jäsenvaltioiden oikeussääntöjä eikä se vaikuta niihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, joita jäsenvaltioilla ja luonnollisilla tai oikeushenkilöillä on EU:n oikeuden mukaan.

13.

Käytännön oppaan ei varsinkaan pitäisi katsoa nostavan tai laskevan näyttökynnystä tai sitä yksityiskohtaisuuden tasoa, jota osapuolten toimittamilta tiedoilta edellytetään jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmissä. Sen ei myöskään pitäisi katsoa vaikuttavan todistustaakkaa koskeviin jäsenvaltioiden sääntöihin ja käytäntöihin. Kansalliset tuomioistuimet ovat usein soveltaneet oikeusjärjestelmänsä rajoissa myönnettävien vahingonkorvausten suuruuden määrittämiseen pragmaattisia lähestymistapoja, joihin sisältyy olettamien käyttö, todistustaakan siirtyminen ja tuomioistuinten mahdollisuus tehdä likimääräisiin parhaisiin arvioihin perustuvia arviointeja. Käytännön oppaan tarkoituksena on antaa tietoa, jota voidaan käyttää kansallisten oikeussääntöjen ja käytäntöjen puitteissa, ei niiden sijaan. Riippuen sovellettavista oikeussäännöistä ja kunkin tapauksen erityispiirteistä voi sen vuoksi hyvinkin riittää, että osapuolten vahingon suuruudesta toimittamat tiedot ja todisteet eivät ole yhtä seikkaperäisiä kuin mitä jotkin käytännön oppaassa mainitut menetelmät ja tekniikat edellyttävät.

14.

Käytännön oppaassa selitetään kilpailuoikeuden rikkomisesta johtuvan vahingon määrittämiseksi käytettävissä olevien eri menetelmien ja tekniikkojen erityispiirteet sekä niiden vahvuudet ja heikkoudet. Sovellettavassa lainsäädännössä on määritettävä, mikä lähestymistapa vahingon määrittämiseen on sopiva kyseiseen tapaukseen liittyvissä erityisolosuhteissa. Huomioitavia seikkoja ovat sovellettavan lainsäädännön mukaisen näyttökynnyksen ja todistustaakan lisäksi tietojen saatavuus, menetelmästä aiheutuvat kustannukset ja siihen kuluva aika sekä kustannusten ja ajan suhteellisuus vahingonkorvauskanteen määrään nähden.

15.

Käytännön oppaassa myös esitellään ja käsitellään käytännön esimerkkejä. Niistä käy ilmi, millaisia vaikutuksia EU:n kilpailusääntöjen rikkomisella yleensä on, ja miten edellä mainittuja vahingon määrittämisessä sovellettavia menetelmiä ja tekniikkoja voidaan käytännössä soveltaa.

16.

Kilpailuoikeuden rikkomisesta johtuvaa vahinkoa koskevat taloudelliset näkemykset ja tällaisen vahingon määrittämismenetelmät ja -tekniikat voivat muuttua ajan myötä seurauksena teoreettisesta ja empiirisestä tutkimuksesta ja alan oikeuskäytännöstä. Sen vuoksi käytännön opasta ei pitäisi katsoa kattavaksi tai lopulliseksi kuvaukseksi olemassa olevista näkemyksistä, menetelmistä ja tekniikoista.