KOMISSION TIEDONANTO NEUVOSTOLLE, EUROOPAN PARLAMENTILLE JA EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien hallinnointi sisämarkkinoilla (ETA:n kannalta merkityksellinen teksti)

Tiivistelmä

"Oikeuksien hallinnoinnilla" tarkoitetaan tapoja, joilla tekijänoikeutta ja lähioikeuksia hallinnoidaan eli lisensoidaan, luovutetaan tai korvataan minkä tahansa tyyppisen käytön yhteydessä. Oikeuksien yksilöllisellä hallinnoinnilla tarkoitetaan yksittäisten oikeudenhaltijoiden toteuttamaa oikeuksien markkinointia kaupallisille käyttäjille. Oikeuksien kollektiivinen hallinnointi on järjestelmä, jossa valtuutettuna edustajana toimiva yhteisvalvontajärjestö hallinnoi ja valvoo rojaltien maksua sekä perii ja jakaa ne useiden oikeudenhaltijoiden puolesta.

Vuodesta 1991 tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskeva yhteisön oikeudellinen kehys on muodostunut seitsemästä direktiivistä, joissa käsitellään voimassa olevaa aineellista tekijänoikeutta, sekä komission tammikuussa 2003 antamasta direktiiviehdotuksesta, joka koskee oikeuksien täytäntöönpanoa (seuraamuksia ja oikaisukeinoja). Oikeuksien hallinnointia on käsitelty yhteisön säännöstössä hyvin vähän, ja se on ollut pääosin jäsenvaltioiden lainsäädännön varassa. Vuosina 1995-2002 komissio toteutti laajoja kuulemisia, joiden aiheena oli oikeuksien yksilöllinen ja kollektiivinen hallinnointi.

Tässä tiedonannossa käsitellään kuulemismenettelyn päätteeksi sekä yksilöllistä että kollektiivista hallinnointia ja pohditaan, estävätkö nykyiset oikeuksien hallinnointimenetelmät sisämarkkinoiden toimintaa, erityisesti nyt tietoyhteiskunnan syntymisen kynnyksellä.

Tiedonannon luvussa 1 esitellään tekijänoikeuden ja lähioikeuksien hallinnointia sekä sen yhteyksiä ja vaikutuksia sisämarkkinoihin. Tiettyjen, vaikutuksiltaan rajatylittävien oikeuksien yhteisön laajuisen lisensoinnin osalta on arvioitu useita eri vaihtoehtoja jatkotoimiksi. Järjestelmän olisi oltava markkinavetoista ja sen olisi tähdättävä kollektiivisen hallinnoinnin edellytysten yhtenäisen perustan laajentamiseen. Toinen luvussa 1 käsiteltävä seikka on oikeuksien digitaalisten hallinnointijärjestelmien (DRM-järjestelmien) käyttöönotto. Komissio katsoo, että oikeuksien digitaalisten hallinnointijärjestelmien kehittämisen olisi periaatteessa perustuttava kaikkien sidosryhmien, myös kuluttajien, hyväksyntään sekä lainsäätäjän tekijänoikeuspolitiikkaan. Jotta oikeudenhaltijoilla ja käyttäjillä, ja etenkin kuluttajilla, on mahdollisuus yhteisön laajuisesti käyttää DRM-järjestelmiä ja -palveluja, DRM-järjestelmien ja -palvelujen on oltava yhteentoimivia.

Oikeuksien yksilöllistä hallinnointia käsittelevässä luvussa 2 todetaan, että yleisesti ottaen yhteistä perustaa on riittävästi kaikissa jäsenvaltioissa. Kansallisten lakien erot eivät siis tällä hetkellä anna aihetta huoleen sisämarkkinoiden toiminnasta. Tilanteen kehittymistä eri jäsenvaltioissa seurataan jatkuvasti.

Luvussa 3 käsitellään oikeuksien kollektiivista hallinnointia, joka on hyvin vakiintunutta kaikissa yhteisön jäsenvaltioissa. Se on tiettyjen oikeuksien hallinnoinnissa talouden, kulttuurin ja yhteiskunnan kannalta välttämätöntä. Sama koskee myös liittymiseen valmistautuvia maita. Yhteisvalvontajärjestöjen tehokkuus, avoimuus ja vastuun selkeys ovat järjestelmän olennaisia piirteitä sisämarkkinoiden toiminnan näkökulmasta, kun tekijänoikeudella ja lähioikeuksilla suojattuja tavaroita markkinoidaan ja tällaisia palveluita tarjotaan jäsenvaltioiden kansallisten rajojen yli. Sisämarkkinoiden toimintaa voidaan parantaa oikeuksien kollektiivisen hallinnoinnin osalta vain, jos päästään nykyistä suurempaan yhtenevyyteen esimerkiksi seuraavien piirteiden osalta: yhteisvalvontajärjestöjen perustaminen ja asema; järjestöjen toiminta ja vastuullisuus hyvää hallintotapaa koskevia sääntöjä noudattaen; järjestöjen sisäinen ja ulkoinen valvonta, riitojenratkaisukeinot mukaan luettuina. Tässä tiedonannossa kuvatut tavoitteet voidaan saavuttaa, jos näille tekijöille määritellään yleiset ehdot yhteisön puitesäädöksellä.

Johdanto

Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien suojan piiriin kuuluvien tuotteiden markkinat käsittävät hyvin erilaisia tavaroita ja palveluja. Perinteisillä analogisilla tavaroilla ja palveluilla on aina ollut merkittävä asema tekijänoikeuden ja lähioikeuksien hyödyntämisessä, mutta tietoyhteiskunta on tuomassa mukaan uusia markkinoita, joilla suojattuja teoksia voidaan käyttää sähköisten tuotteiden ja vuorovaikutteisten palveluiden avulla.

Tekijänoikeusperusteisten toimialojen osuus Euroopan unionin taloudessa on yhteisön laajuisesti yli viisi prosenttia BKT:stä. [1] Sisämarkkinoista on muodostunut soveltuva ympäristö lähes kaikille oikeuksien hyödyntämisen muodoille ja mittakaavaetujen saavuttamiselle. Tekijänoikeudella tai lähioikeuksilla suojattujen tavaroiden ja palveluiden markkinoinnin rajoituksia poistetaan koko ajan. Tekijänoikeussuojattuja tavaroita ja palveluita on ja niitä olisi oltava taloudellisen toteutettavuuden rajoissa saatavana ja markkinoilla yhteisön laajuisesti.

[1] Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien suojan taloudellista merkitystä Euroopan unionissa on tarkasteltu Euroopan komission toimeksiantamassa tutkimuksessa. Tutkimuksen tulokset ovat olleet saatavilla vuoden 2003 marraskuusta alkaen.

Euroopan unionissa tekijänoikeuksien ja lähioikeuksien suojan oikeudellisen kehyksen on sovittava näihin realiteetteihin. Tekijänoikeuslainsäädännön kansalliset rakenteet perustuvat kuitenkin erilaisiin kulttuuri- ja oikeusperinteisiin. Kansallisten tekijänoikeuslakien yhdenmukaistamisen tarve kävi ilmi 1970-luvulla, jotta sisämarkkinat toimisivat moitteettomasti ilman tarpeettomia tavaroiden ja palveluiden vapaan liikkumisen esteitä ja ilman kilpailun vääristymistä, ja sitä on korostettu useissa yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisuissa [2].

[2] Asia 158/86, Warner Brothers and Metronome Video v. Christiansen, Kok. 1988, s. 2605; asia 341/87, EMI Electrola GmbH v. Patricia, Kok. 1989, s. 79.

Jakso 1995-2002 oli laajojen kuulemisten aikaa, ja ensimmäiset yhdenmukaistamispyrkimykset koskivat teollis- ja tekijänoikeuksista annettua aineellista oikeutta. Jaksolla 1991-2001 annettiin seitsemän direktiiviä [3], joilla yhdenmukaistettiin tekijänoikeussuojaa koskevaan aineelliseen oikeuteen perustuvia oikeuksia ja poikkeuksia sekä tiettyjä muita piirteitä.

[3] Neuvoston direktiivi 91/250/ETY, annettu 14 päivänä toukokuuta 1991, tietokoneohjelmien oikeudellisesta suojasta (EYVL L 122, 17.5.1991, s. 42); neuvoston direktiivi 92/100/ETY, annettu 19 päivänä marraskuuta 1992, vuokraus- ja lainausoikeuksista sekä tietyistä tekijänoikeuden lähioikeuksista henkisen omaisuuden alalla (EYVL L 346, 27.11.1992, s. 61); neuvoston direktiivi 93/83/ETY, annettu 27 päivänä syyskuuta 1993, tiettyjen satelliitin välityksellä tapahtuvaan yleisradiointiin ja kaapeleitse tapahtuvaan edelleen lähettämiseen sovellettavien tekijänoikeutta sekä lähioikeuksia koskevien sääntöjen yhteensovittamisesta (EYVL L 248, 6.10.1993, s. 15); neuvoston direktiivi 93/98/ETY, annettu 29 päivänä lokakuuta 1993, tekijänoikeuden ja tiettyjen lähioikeuksien suojan voimassaoloajan yhdenmukaistamisesta (EYVL L 290, 24.11.1993, s. 9); Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 96/9/EY, annettu 11 päivänä maaliskuuta 1996, tietokantojen oikeudellisesta suojasta (EYVL L 77, 27.3.1996, s. 20); Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2001/29/EY, annettu 22 päivänä toukokuuta 2001, tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskunnassa (EYVL L 167, 22.6.2001, s. 10); Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2001/84/EY, annettu 27 päivänä syyskuuta 2001, alkuperäisen taideteoksen tekijän oikeudesta jälleenmyyntikorvaukseen (EYVL L 272, 13.10.2001, s. 32).

Yhtenäisiä linjauksia tarvitaan tekijänoikeutta koskevan aineellisen oikeuden lisäksi myös oikeuksien täytäntöönpanon valvonnassa, jotta tekijänoikeussuojan kohteina olevien tavaroiden ja palveluiden sisämarkkinat toimisivat moitteettomasti. Yhteisön lainsäädäntöelimet ovat siksi parhaillaan hyväksymässä asiaan liittyvää direktiiviä. Teollis- ja tekijänoikeuksiin liittyy vielä oikeuksien hallinnointi. Kun monia tekijänoikeutta koskevan aineellisen oikeuden näkökohtia on nyt yhdenmukaistettu, on myös varmistettava tasapuoliset toimintaedellytykset yhteisön tasolla hallinnointia koskevien sääntöjen ja vaatimusten avulla. Suoritettujen kuulemisten perusteella komissio ehdottaa tässä tiedonannossa menettelyjä tarvittavaa seurantaa varten.

1. Oikeuksien hallinnointi sisämarkkinoilla

1.1. Oikeuksien hallinnoinnin tausta ja pääpiirteet

1.1.1. Oikeuksien hallinnoinnin luokat ja menetelmät

Sen lisäksi, että tekijänoikeudella on yleisiä taloudellisia tavoitteita, jotka liittyvät investointien, kasvun ja työpaikkojen luomisen edistämiseen, sitä käytetään myös muihin kuin taloutta palveleviin tavoitteisiin, joita ovat etenkin luovuuden, kulttuurin moninaisuuden ja kulttuuri-identiteetin edistämistavoitteet. Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, sekä lähioikeuksien haltijoilla on yksinoikeus sallia tai kieltää teoksen tai muun aineiston käyttö eri muodoissa palkkiota tai rojaltia vastaan. Kun yksinoikeutta ei voida panna täytäntöön suhteessa yksittäiseen yleisön edustajaan eikä yksilöllinen hallinta ole mahdollista käyttötapojen lukumäärän ja luonteen vuoksi, oikeudenhaltijoille myönnetään sen sijaan korvausta koskeva oikeus.

Oikeuksia voidaan hallinnoida yksilöllisesti tai kollektiivisesti. Oikeudenhaltijat hallinnoivat yleensä itse yksilöllisesti yksinoikeuksiaan lisensoimalla niitä kaupallisille käyttäjille, kuten julkaisijoille tai tuottajille, tai välittäjien kautta, joita ovat julkaisijat, tuottajat tai levittäjät. Oikeuksien yksilöllistä hallinnointia harjoitetaan yleensä lisenssillä, joka voi olla joko yksinoikeuteen perustuva tai yleinen ja jossa voidaan antaa lupa vain tietyntyyppiseen käyttöön tai kaikkiin käyttötarkoituksiin. Korvauksia koskevia oikeuksia hallinnoivat yleensä yhteisvalvontajärjestöt, jotka toimivat oikeudenhaltijoiden edunvalvojina.

1.1.2. Voimassa oleva oikeudellinen kehys

Kansainvälisellä tasolla oikeuksien kollektiivista hallinnointia käsitellään Bernin yleissopimuksen [4] 11 bis artiklan 2 kohdassa ja 13 artiklan 1 kohdassa sekä Rooman yleissopimuksen [5] 12 artiklassa. Artikloissa todetaan, että jäsenvaltiot voivat määrätä tiettyjen oikeuksien soveltamisen ehdot (ks. Bernin yleissopimuksen artiklat). Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 6 kohta koskee oikeuksien hallinnointia, sillä sen mukaan "suoja on voimassa tekijän ja hänen oikeutensa haltijoiden hyväksi". Bernin yleissopimuksen 14 bis artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaan tietyt elokuvateoksen tekijät eivät voi käyttää oikeuksiaan erikseen.

[4] Bernin yleissopimus kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta 9 päivältä syyskuuta 1886 (Pariisin sopimuskirja sellaisena kuin se on muutettuna 28 päivänä syyskuuta 1979).

[5] Esittävien taiteilijoiden, äänitteiden valmistajien sekä radiointiyritysten suojaamisesta 26 päivänä lokakuuta 1961 tehty kansainvälinen yleissopimus.

Kansallisella tasolla sekä lainsäädännössä että käytänteissä on kuitenkin huomattavia eroja. Kollektiivisen hallinnoinnin osalta sekä jäsenvaltioissa että jäsenyyteen valmistautuvissa maissa tapahtunut viimeaikainen kehitys lainsäädännössä näyttää edelleen lisäävän eroja.

Yhteisön tasolla asiaa on käsitelty jonkin verran yhteisön säännöstössä useissa direktiiveissä. Oikeuksien yksilöllisen hallinnoinnin osalta direktiiveissä yleensä vahvistetaan, että yksinoikeudet voidaan siirtää, luovuttaa tai niille voidaan myöntää lisenssejä, mutta varsinaisia oikeuksien hallinnoinnin edellytyksiä ei niissä käsitellä. Oikeuksien kollektiivisen hallinnon osalta yhteisön säännöstön direktiiveihin sisältyy viittauksia yhteisvalvontajärjestöjen toteuttamaan hallinnointiin, mutta myöskään näissä säännöksissä ei käsitellä varsinaisia oikeuksien hallinnoinnin edellytyksiä. [6]

[6] Ks. kohta 3.2.1.

1.2. Sisämarkkinoiden vaikutus oikeuksien hallinnointiin

1.2.1. Teollis- ja tekijänoikeuksien alueellinen luonne

Perinteisesti oikeuksien hyödyntämistoimeen sovellettava laki on oikeuden hyödyntämispaikan laki. Tämä periaate vahvistetaan Bernin yleissopimuksen 5 artiklan 2 kohdassa, ja se tunnustetaan kansallisissa lainsäädännöissä.

Euroopan unionin kannalta tämä tarkoittaa sitä, että kukin jäsenvaltio myöntää tekijänoikeussuojan. Yhteisön laajuista tekijänoikeutta ei ole. Tekijänoikeutta koskevan aineellisen oikeuden yhdenmukaistamisella ei ole pyritty poistamaan tai rajoittamaan tekijänoikeuden alueellista luonnetta ja oikeudenhaltijoiden mahdollisuutta käyttää oikeuksiaan alueellisesti. Alueellisen hyödyntämisen periaate on tunnustettu yhteisön lainsäädännössä ja se on vahvistettu myös yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä [7], mutta vaikutus on jossain määrin heikentynyt. Tuomioistuin on rajannut oikeuden käyttöä ainoastaan yhteisön laajuisen levitysoikeuden sammumisen osalta olosuhteissa, joissa toiminta on ollut tavaroiden vapaan liikkuvuuden periaatteen vastaista, ja kilpailusääntöjen osalta silloin, kun käytäntö on rajoittavien sopimusten tai yhteisesti sovittujen järjestelyjen taikka määräävän aseman väärinkäytön tulos.

[7] Ks. asia 62/79, Coditel v. Ciné-Vog Films, Kok. 1980, s. 881; asia 262/81, Coditel v. Ciné-Vog Films, Kok. 1982, s. 3381. Asiassa Coditel II antamassaan tuomiossa (14 kohta) tuomioistuin selventää, että "kuten ei voida sulkea pois sitä, että tietyt oikeuden käytön muodot ovat yhteensoveltumattomia 59 ja 60 artiklan määräysten kanssa, ei myöskään voida sulkea pois sitä, että oikeuden käytön muodot voivat olla yhteensoveltumattomia 85 artiklan määräysten kanssa, kun nämä oikeudet ovat sellaisen yritysten välisen järjestelyn välineenä, jonka tarkoituksena on estää, rajoittaa tai vääristää kilpailua yhteismarkkinoilla tai josta seuraa, että kilpailu estyy, rajoittuu tai vääristyy yhteismarkkinoilla".

1.2.2. Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien rajatylittävä hyödyntäminen

Lähes kaikissa hyödyntämismuodoissa mittakaavaetujen saavuttamiseen soveltuvaksi taloudelliseksi ympäristöksi ovat muodostuneet sisämarkkinat.

Digitaalisen ympäristön käyttöönoton myötä tekijänoikeuden ja lähioikeuksien suojan piiriin kuuluvien tavaroiden ja palveluiden rajatylittävä kauppa on vakiinnuttanut paikkansa, eritoten kappaleen valmistamiseen, yleisölle välittämiseen ja käyttöön saattamiseen liittyvien oikeuksien osalta. Nämä oikeudet koskevat kaikkia digitaalisia siirtoja, ja ne on yhdenmukaistettu tässä tarkoituksessa direktiivillä 2001/29/EY.

1.2.3. Oikeuksien hallinnoinnista sisämarkkinoilla aiheutuvat esteet

Offline-lisensointi on enenevässä määrin muuttunut rajatylittäväksi toiminnaksi, ja online-lisensointi on sitä jo perusluonteeltaan. Koska lisensointiin kuitenkin sovelletaan sen maan lainsäädäntöä, jossa kohdetta hyödynnetään, sovelletaan useassa maassa tapahtuvaan hyödyntämiseen useita eri sääntöjä.

Oikeuksien yksilöllisen hallinnoinnin tapauksessa eroja on omistusta ja tekijää, tekijänoikeussopimuksia ja suojan perusteita koskevissa säännöissä. Myös oikeuksien kollektiivisen hallinnoinnin edellytykset vaihtelevat eri jäsenvaltioissa. Yhteisvalvontajärjestöjen hallintoa koskevien yhteisten sääntöjen puuttuminen voi olla haitallista sekä käyttäjille että oikeudenhaltijoille, jotka voivat joutua soveltamaan erilaisia edellytyksiä eri jäsenvaltioissa, ja avoimuudessa ja oikeusvarmuudessa on puutteita. Mitä enemmän nämä säännöt vaihtelevat, sitä vaikeampaa on periaatteessa lisensoida oikeuksia yli rajojen ja vahvistaa lisenssin voimassaolo usean jäsenvaltion tai kaikkien jäsenvaltioiden alueella.

1.2.4. Tarve yhteisön laajuiseen lisensointiin

Kuulemismenettelyn aikana useaan otteeseen etenkin kaupallisten käyttäjien esille tuoma aihe on ollut tarve yhteisön laajuiseen lisensointiin, kun online-markkinat kasvavat koko ajan. [8] Yhteisön laajuisen lisensoinnin alaan kuuluvaksi katsotaan tässä yhteydessä se, että yksi yhteisvalvontajärjestö myöntää lisenssin yhdellä kertaa hyödyntämiseen kaikkialla yhteisössä.

[8] Komissio panee merkille myös lisääntyvän tarpeen sellaisten suojattujen satelliittitelevisiolähetysten katseluun, jotka lähetetään muusta kuin katsojan asuinjäsenvaltiosta. Vaikka nykyiset ehdollisen katselun tekniikat tekevät täysin mahdolliseksi maksavan yleisön tarkan määrittelyn satelliitin peittoalueella, liiketoimintamallit ja sopimusjärjestelyt usein johtavat aluekohtaiseen palvelujen tarjontaan. Tämä aihe liittyy yhteisön laajuisen lisensoinnin tarpeeseen, jota käsitellään tässä kohdassa, mutta se perustuu pikemminkin ehdollisen pääsyn valvontaan kuin tekijänoikeuteen ja lähioikeuksiin ja niiden lisensointiin. Aiheesta lisää komission kertomuksessa maksullisten sähköisten palvelujen oikeudellisesta suojasta, KOM(2003)198 lopullinen, 24.4.2003, kohta 4.4.

Sidosryhmät pyrkivät jo löytämään sopimusteknisiä ja teknisiä ratkaisuja varmistaakseen riittävät mahdollisuudet käyttää suojattuja teoksia ja muuta suojattua aineistoa Euroopan tai jopa maailman laajuisesti.

Suora yhteisön laajuinen lisensointi on ollut mahdollista tekijöiden yhteisvalvontajärjestöjen ja äänitetuottajien järjestön välisen puitesopimuksen kautta (BIEM/IFPI-sopimus), joka koskee oikeutta mekaaniseen valmistamiseen. Kun on kyse sähköisestä siirrosta ja musiikin esittämisestä verkossa tai tilauksesta "streaming"-tekniikalla tai kopioimalla, tekijöiden yhteisvalvontajärjestöt ovat hiljattain antaneet komissiolle tiedoksi joukon sopimuksia, joissa määrätään negatiivisesta selvityksestä tai EY:n perustamissopimuksen 81 artiklan nojalla tehtävästä poikkeuksesta. Osapuolten tavoitteena on tilanne, jossa pääsääntöisesti yhteisön laajuisen lisenssin myöntäjänä on sen maan järjestö, jossa sisällöntuottaja toimii. Musiikin esitysoikeuksien alalla lähes kaikki suurimmat tekijöitä edustavat yhteisvalvontajärjestöt ovat tehneet vastavuoroisen sopimuksen ("Santiagon sopimuksen"), joka antaa jokaiselle järjestölle mahdollisuuden myöntää usean alueen kattavia, julkisia esitysoikeuksia koskevia lisenssejä online-käyttöä varten. Yksi malleista koskee äänitetuottajien oikeuksia korvaukseen radio- ja TV-asemien radiolähetyksiin ja/tai TV-signaaleihin sisältyvien äänitteiden samanaikaisesta levityksestä Internetissä ("simulcasting"-sopimus). Käyttäjät (tässä tapauksessa yleisradiotoiminnan harjoittajat, joiden signaali on peräisin Euroopan talousalueelta) voivat saada Euroopan laajuisen lisenssin miltä tahansa ETA-maan järjestöltä. Toisessa mallissa on mahdollista saada yhteisön laajuinen lisenssi taide- ja valokuvateosten online-käyttäjille miltä tahansa osallistuvalta yhteisvalvontajärjestöltä samoin edellytyksin (OnLineArt-sopimus).

Tässä yhteydessä käsiteltävä ensimmäinen asia on se, olisiko yhteisön laajuinen lisensoinnin edelleen kehittäminen syytä jättää markkinoiden huoleksi kuitenkin siten, että noudatetaan tekijänoikeussuojan perusperiaatteita ja että oikeuksien alueellinen luonne säilyy, vai olisiko yhteisön lainsäädännön kautta pyrittävä helpottamaan yhteisön laajuista lisensointia.

Heti alkuun on todettava, että lainsäädäntötoimi, jonka mukaan oikeudenhaltijoilta edellytettäisiin yhteisön laajuisen lisenssin myöntämistä, voisi johtaa pakkolisenssin käyttöönottoon. Olisi huolellisesti arvioitava tällaisen toimenpiteen yhteensopivuus niiden yhteisön kansainvälisten velvoitteiden kanssa, jotka johtuvat Bernin ja Rooman yleissopimuksen sekä uudempien WIPOn tekijänoikeussopimuksen ja WIPOn esitys- ja äänitesopimuksen määräyksistä. Vastaava arviointi olisi tarpeen myös perustamissopimuksen 295 artiklan osalta. Nämä näkökohdat eivät kuitenkaan rajoita EY:n perustamissopimuksen 82 artiklan nojalla komissiolle tältä osin kuuluvia valtuuksia, joiden käyttö on komission, ensimmäisen asteen tuomioistuimen ja Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tähänastisen käytännön ja yhteisön kansainvälisten velvoitteiden mukaista.

Tehokkain vaihtoehto olisi yhteisön lainsäädäntö, jonka mukaan kaikki lisenssit, jotka koskevat oikeutta yleisölle välittämiseen tai oikeutta käyttöön saattamiseen, ainakin rajatylittävien toimien yhteydessä, antavat sellaisenaan luvan käyttöön kaikkialla yhteisössä. Tämän vaihtoehdon mukaisesti sen jälkeen, kun on annettu lupa yleisölle välittämiseen tai käyttöön saattamiseen jossakin jäsenvaltiossa, kyseiset toimet voidaan laillisesti suorittaa myös missä tahansa muussa jäsenvaltiossa. Tämän vaihtoehdon myötä alueellisuuden periaate poistuisi osittain käytöstä.

Lievempänä vaihtoehtona olisi satelliittilähetyksiä varten direktiivillä 93/83/ETY valitun mallin käyttöönotto yleisölle välittämistä ja käyttöön saattamista koskevien oikeuksien tapauksissa. Direktiivin 1 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaisesti kyseisessä mallissa välitys yleisölle tapahtuu ainoastaan siinä jäsenvaltiossa, jossa yleisradio-organisaation valvonnassa ja vastuulla ohjelmasignaalit saatetaan satelliittiin johtavaan ja maata kohti palaavaan katkeamattomaan välitysketjuun. Jos kuitenkin mallia sovelletaan tekijänoikeuteen ja lähioikeuksiin ilman, että rajoitetaan osapuolten sopimusvapautta, kuten on tehty direktiivissä 93/83/ETY, tämä ei välttämättä johda tavoiteltuun monta aluetta käsittävään lisensointiin, [9] vaan tällöin ainoastaan määritellään sovellettava lainsäädäntö, eivätkä nämä toimet sinällään johda lisenssin laajentamiseen asianomaiseen peittoalueeseen. Vaihtoehtoisesti voitaisiin pyrkiä rajaamalla oikeus yleisölle välittämiseen ja oikeutta käyttöön saattamiseen korvausta koskevaan oikeuteen, johon liittyy pakollinen kollektiivinen hallinnointi (mikä edellyttää yhteisvalvontajärjestöjen tehokasta toimintaa). Koska kuitenkin sekä direktiivissä 2001/29/EY että WIPOn "Internet-sopimuksissa" eli tekijänoikeus- sekä esitys- ja äänitesopimuksessa vahvistetaan ja yhdenmukaistetaan nämä tekijöille kuuluvat oikeudet sekä käyttöön saattamisen oikeus yksinoikeutena myös lähioikeuksien haltijoille, tämän vaihtoehto voidaan katsoa poissuljetuksi. Yhtenä vaihtoehtona voisi olla tilanne, jossa kaupallisille käyttäjille annetaan vapaus valita Euroopan talousalueella toimiva yhteisvalvontajärjestö, joka myöntää vaadittavan lisenssin. Tällainen malli on otettu käyttöön Simulcasting-sopimuksella, jonka tiettyjä oikeudenhaltijoita edustavat yhteisvalvontajärjestöt ovat tehneet ja jossa valinnanvapaus yhdistetään yhteisvalvontajärjestöille asetettuihin avoimuuden lisäämisvaatimuksiin online-käytön yhteydessä. [10]

[9] Ks. Euroopan komission kertomus tiettyjen satelliitin välityksellä tapahtuvaan yleisradiointiin ja kaapeleitse tapahtuvaan edelleenlähettämiseen sovellettavien tekijänoikeutta sekä lähioikeuksia koskevien sääntöjen yhteensovittamisesta annetun neuvoston direktiivin 93/83/ETY soveltamisesta, KOM(2002) 430 lopullinen, 26.7.2002.

[10] Ks. kohta 3.4.

Jotta mahdollisuuksia kyseisten oikeuksien käyttöön voidaan edelleen lisätä, yhteisvalvontajärjestöt voitaisiin valtuuttaa tietyin edellytyksin tarjoamaan yhteisön laajuisia lisenssejä. Myös tämä ratkaisu vaatisi tehokasta ja uskottavaa oikeuksien kollektiivista hallinnointia kaikkialla yhteisössä sekä tarvittavia vastavuoroisia sopimuksia yhteisvalvontajärjestöjen välillä, joiden myötä järjestöt pystyvät selvittämään oikeuksia myös muiden alueiden kuin omien alueidensa osalta.

Tätä joustavampi vaihtoehto olisi yksinomaan yhteisvalvontajärjestöjen toteuttaman kollektiivisen hallinnoinnin yksityiskohtaisiin sääntöihin keskittyminen, koska kyseiset järjestöt vastaavat pääosin niiden oikeuksien hallinnoinnista, joille yhteisön laajuista lisensointia on eniten vaadittu. Yhteisvalvontajärjestöt harjoittavat jo nyt kyseisten oikeudenhaltijoiden oikeuksien keskitettyä lisensointia omilla toiminta-alueillaan. Tämä on sekä oikeudenhaltijoiden että käyttäjien kannalta huomattavan edullinen toimintatapa, jota ei saisi vaarantaa. Samalla voitaisiin edistää edellä kuvatun kaltaisia keskitettyjä lisensointijärjestelyjä poistamalla jäljelle jääneet kollektiivisen hallinnoinnin edellytyksiä koskevat jäsenvaltioiden lakien erot ja ottamalla käyttöön yhteisvalvontajärjestöjen toimintaan liittyviä hyvää hallintotapaa koskevia sääntöjä Euroopan tasolla.

1.2.5. Oikeuksien digitaaliset hallinnointijärjestelmät (DRM-järjestelmät)

Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien hallinnoinnista uudessa digitaaliympäristössä käytyjen keskustelujen yhteydessä avainkysymykseksi on noussut oikeuksien digitaalinen hallinnointi (digital rights management, DRM). DRM-palvelujen saatavuus tekijänoikeuden ja lähioikeuksien hallinnoinnin teknisen infrastruktuurin kautta on keskeisessä asemassa sekä yksilöllisessä että kollektiivisessa hallinnoinnissa.

DRM-järjestelmiä voidaan käyttää oikeuksien selvitykseen, maksujen turvaamiseen, käyttäytymisen jäljittämiseen tai oikeuksien täytäntöönpanon valvontaan. DRM-järjestelmät ovat sen vuoksi ehdottoman tärkeitä sellaisten suuren volyymin ja alhaisen transaktioarvon sisältävien uusien liiketoimintamallien kehittämisessä, joihin sisältyy käyttömahdollisuuksien, käytön ja itse palvelun hinnoittelu, tilausmallit, mainostuloihin nojautuminen, luottomyynti tai laskutusjärjestelmät. DRM-järjestelmiä käytetään keinona tavoitteeseen pääsemiseksi sekä sellaisinaan oikeuksien hallinnointiin uusien digitaalipalveluiden sisämarkkinoilla, mikä on selkeästi yksi niiden tärkeimmistä tehtävistä, ellei jopa tärkein.

DRM-järjestelmien hallinnoinnin oikeudellinen kehys vahvistetaan direktiivillä 2001/29/EY. Yhteisön lainsäädännön avulla varmistetaan oikeussuoja teknisille toimenpiteille ja oikeuksien sähköistä hallinnointia koskeville tiedoille, joita oikeudenhaltijat voivat soveltaa suojattuun sisältöönsä, ja tällä tavoin vahvistetaan DRM-järjestelmien oikeudelliset parametrit sekä pohjustetaan järjestelmien kehittämistä. Kyseisen direktiivin 6 ja 7 artiklassa sekä aiheeseen liittyvissä johdanto-osan kappaleissa käsitellään teknisten toimenpiteiden ja oikeuksien hallinnointitietojen suojaamista.

Jäsenvaltioiden on myös otettava huomioon teknisten toimenpiteiden soveltaminen tai niiden soveltamatta jättäminen (johdanto-osan 35 kappale), kun ne säätävät kohtuullisesta korvauksesta yksityistä käyttöä koskevan poikkeuksen yhteydessä 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla. Direktiivissä jäsenvaltioilta vaaditaan poikkeusten johdonmukaista soveltamista. Se, missä määrin tähän on päästy suhteessa kohtuullista korvausta koskevan vaatimuksen soveltamiseen, arvioidaan täytäntöönpanosta annetun lainsäädännön tarkastelun yhteydessä. Tarkastelussa otetaan huomioon etenkin kriteerit, joihin jäsenvaltiot viittaavat tai tulevat viittaamaan teknisten toimenpiteiden soveltamisessa tai soveltamatta jättämisessä määritellessään korvausjärjestelmiä yksityistä kopiointia koskevan poikkeuksen yhteydessä. Komissiolla on tähän erityisvaltuudet 12 artiklan nojalla perustetussa yhteyskomiteassa. DRM-järjestelmien ja -palvelujen laajempi saatavuus voi tuoda lisäarvoa sekä oikeudenhaltijoille että kuluttajille vain, jos sen avulla lisätään suojatun sisällön saatavuutta ja helpotetaan loppukäyttäjien mahdollisuuksia käyttää suojattua sisältöä. Sen vuoksi on varmistettava niiden kriteereiden ja osatekijöiden avoimuus, joita jäsenvaltiot käyttävät tai tulevat käyttämään teknisten toimenpiteiden soveltamisen tai soveltamatta jättämisen yhteydessä, ja kysymystä on selvennettävä vaadittavien täytäntöönpanotoimenpiteiden avulla.

DRM-järjestelmien laaja käyttö kohtuullisen korvauksen muotona voi epäilemättä lopulta syrjäyttää nykyiset korvausjärjestelmät (kuten yksityisiä kopioita hyvittävät "kasettimaksut"), mikä voi puolestaan antaa aiheen nykyisten järjestelmien käytön vähentämiseen tai jopa käytöstä poistamiseen. DRM-järjestelmät eivät kuitenkaan täytäntöönpanon nykytilanteessa ole poliittinen ratkaisu asiaankuuluvien etujen sopivan tasapainon varmistamiseksi, olipa sitten kyseessä tekijöiden ja muiden oikeudenhaltijoiden tai laillisten käyttäjien, kuluttajien tai muiden asiaankuuluvien kolmansien osapuolten (kirjastojen, palveluntarjoajien, sisällöntuottajien jne.) edut, koska DRM-järjestelmät eivät itsessään muodosta vaihtoehtoa tekijänoikeuspolitiikalle, kun on kyse parametrien vahvistamisesta joko tekijänoikeussuojalle tai poikkeuksille ja rajoituksille, joista tavallisesti säädetään lailla. Tältä osin komission tehtävänä on myös tarkastella 12 artiklan mukaisessa yhteyskomiteassa, vaikuttaako teknisten toimenpiteiden tehokas käyttö haitallisesti laissa sallittuihin toimiin (nk. "teknologinen lukko").

DRM-järjestelmiin sovellettavan tekniikan osalta direktiivissä 2001/29/EY tunnustetaan, että tekniikan kehittyminen helpottaa suojatun sisällön levittämistä etenkin verkoissa. Siinä kuitenkin tunnustetaan myös se, että teknisten toimenpiteiden väliset erot voivat johtaa järjestelmien yhteensopimattomuuteen yhteisössä.

Vaikka soveltuvan liiketoimintamallin valinnasta vastaavat edelleen oikeudenhaltijat ja kaupalliset käyttäjät ja vaikka DRM-järjestelmien ja -palvelujen käyttö on edelleen vapaaehtoista ja markkinoiden sanelemaa, DRM-järjestelmien kokonaisvaltaisen ja yhteentoimivan teknisen infrastruktuurin kehittäminen sidosryhmien kesken näyttää olevan nykyisen lainsäädännön välttämätön seuraus sekä ennakkoedellytys suojatun sisällön tehokkaan levittämisen ja saatavuuden toteutumiselle sisämarkkinoilla.

Sisämarkkinoiden toteutuminen palvelee paremmin yleistä etua. Tässä tarkoituksessa EU:n tasolla on tuettu tutkimushankkeita ja avoimiin standardeihin suuntautuvaa standardointia, ja näiden toimien tulokset ovat osaltaan osoittaneet, että yhteentoimiva infrastruktuuri on perustettavissa. Kuten Euroopan standardointikomitean ja ISSS:n (Information Society Standardisation System) DRM-standardointia ja yhteentoimivuutta koskeva kertomus osoittaa, kaupallisilla markkinoilla on saatavilla ratkaisuja, jotka ovat olleet jo jonkin aikaa käytössä mutta joiden välinen yhteentoimivuus on vielä ratkaistavaksi jäävä ongelma. Koska lähitulevaisuudessa ei ole odotettavissa merkittävää edistymistä yhteentoimivien DRM-järjestelmien ja -palvelujen toteutumisessa, suunnitteilla on suositus, jonka avulla lujitetaan vaatimusta DRM-järjestelmien ja -palvelujen yhteentoimivuudesta. Suosituksessa esitetään avoimien standardien julkaisemista, jolloin voidaan tuottaa kokonaisvaltaisia ja yhteentoimivia DRM-järjestelmiä ja -palveluja ja tällä tavoin pyrkiä välttämään alkanut markkinoiden pirstaloituminen. Useat sidosryhmät ovat ilmaisseet epäilyksensä käytettävissä olevan tekniikan elinkelpoisuudesta, ja tämä on osoittautunut DRM-järjestelmien käyttöä jarruttavaksi tekijäksi. Kaikkien suojattujen teknisten järjestelmien ja laitteiden tapaan myöskään DRM:n kohdalla järjestelmien kiertämisen riskiä ei voida kokonaan sulkea pois. Sen vuoksi DRM-järjestelmien suojaaminen kiertämiseltä, kiertämisen mahdolliseksi tekevien laitteiden valmistukselta ja markkinoinnilta, samoin kuin tekijänoikeuden ja lähioikeuksien suojaaminen piratismin eri muodoilta, ovat välttämättömiä edellytyksiä sille, että riski saadaan mahdollisimman pieneksi ja varmistetaan suojatun sisällön laillinen käyttö sekä oikeudenhaltijoiden, kaupallisten käyttäjien ja kuluttajien hyväksyntä. Kuluttajien hyväksyntä on tietenkin avaintekijä DRM-järjestelmien käytölle, mutta laajempaa hyväksyntää vasta haetaan. Oikeudenhaltijat, kaupalliset käyttäjät ja viranomaiset ovat käynnistäneet yleisölle suunnattuja tiedotus- ja valistuskampanjoita, joissa kysytään, olisiko toimituskanavalla oltava vaikutusta hintaan, ja tätä valistustyötä olisi jatkettava. Näillä toimilla on myös tuettu suojatun digitaalisen sisällön lisensointikulttuuria vastapainona käsitykselle, jonka mukaan suojatun sisällön Internetissä saatavillaolo tarkoittaa sisällön olevan aina ilmaista. Toimissa on otettava huomioon, että vapaus valita (laitteet, verkko, palvelut ja sisältö) sekä yksityisyyden suoja (myös turvallisuuden varmistaminen) on säilytettävä kuluttajien luottamusta lisäävinä olennaisina osatekijöinä. Vaikka DRM-järjestelmät ja korvausjärjestelmät on suunniteltu suojatun sisällön hallintaan ja käytön helpottamiseen, niillä on eri tehtävät ja erilaiset perustat. Edustuseliminä toimivien tehokkaiden yhteisvalvontajärjestöjen hoitamien korvausjärjestelmien on oltava mahdollisten loppukäyttäjien ulottuvilla, ja samalla niiden avulla on pystyttävä turvaamaan kaikkien, myös pienten ja muiden kuin yhtiömuotoisten oikeudenhaltijoiden taloudelliset osuudet. Yksittäisten oikeudenhaltijoiden käyttämät DRM-järjestelmät ovat saatavilla vain oikeudenhaltijoiden (tai näiden lisenssinhaltijoiden) harkinnan mukaan, koska näiden järjestelmien toiminta perustuu suoriin (käytön salliviin tai kieltäviin) yksinoikeuksiin.

Kysymys siitä, mikä oikeuksien hallinnointijärjestelmää nostetaan etusijalle, on periaatteessa jätettävä sidosryhmien päätettäväksi ja markkinakehityksen varaan, ja sen perustana on lopulta aiheellinen tekijänoikeuspolitiikka. Tämän vuoksi markkinoiden kehittymisen seuranta on olennaisen tärkeää yleisen edun turvaamisen varmistamiseksi.

1.3. Päätelmät

Tarkasteltaessa oikeuksien hallinnointia sisämarkkinoilla olisi perustaksi valittava teollis- ja tekijänoikeuksien luontaiset periaatteet. Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien yksilöllisen ja kollektiivisen hallinnoinnin ja näiden oikeuksien markkinoinnin toimivat puitteet ovat ennakkoedellytys teollis- ja tekijänoikeuksien tarjoamien mahdollisuuksien turvaamiselle ja kehittämiselle luovuuden, talouden, sisämarkkinoiden toimivuuden ja yleensä yhteiskunnan eduksi.

EU:n nykyisten ja tulevien jäsenvaltioiden lainsäädäntö kehittyy tällä alalla, ja tekniikka ja uudet markkinat muuttuvat. Tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskevassa yhteisön oikeudellisessa kehyksessä eli yhteisön säännöstössä viitataan oikeuksien hallinnointiin, mutta siihen ei sisälly erillisiä sääntöjä aiheesta. Koska yhteisön tekijänoikeutta ei ole, tekijänoikeus vahvistetaan ja sen täytäntöönpanoa valvotaan kansallisesti kunkin jäsenvaltion alueella. Oikeuksien hallinnointi on kuitenkin muuttunut yhä enenevässä määrin rajatylittäväksi toiminnaksi.

Oikeuksien digitaalisten hallinnointijärjestelmien eli DRM-järjestelmien kehittämisen olisi periaatteessa perustuttava kaikkien sidosryhmien, myös kuluttajien, hyväksyntään sekä lainsäätäjän tekijänoikeuspolitiikkaan. Jotta oikeudenhaltijoilla ja käyttäjillä, ja etenkin kuluttajilla, on mahdollisuus yhteisön laajuisesti käyttää DRM-järjestelmiä ja -palveluja, DRM-järjestelmien ja -palvelujen on oltava yhteentoimivia.

Markkinoiden kehityksen tiivis seuranta etenkin sidosryhmiä kuulemalla on edelleen olennaisen tärkeää.

2. Oikeuksien yksilöllinen hallinnointi

2.1. Pääpiirteet

Oikeuksien yksilöllistä hallinnointia käsitellään jossakin määrin yhteisön säännöstöön kuuluvissa direktiiveissä. Direktiivin 2001/29/EY johdanto-osassa (30 kappaleessa) vahvistetaan, että yksinoikeudet kappaleen valmistamiseen, yleisölle välittämiseen, käyttöön saattaminen mukaan luettuna, ja levitykseen (tekijöiden osalta) voidaan siirtää tai luovuttaa, tai niihin voidaan myöntää sopimukseen perustuvia käyttöoikeuksia, sanotun kuitenkaan rajoittamatta asianomaisen tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskevan kansallisen lainsäädännön soveltamista. Vastaavia säännöksiä sisältyy vuokraus- ja lainausoikeuksia sekä kappaleen valmistamista ja levitystä koskevan direktiivin 92/100/ETY 2 artiklan 4 kohtaan, 7 artiklan 2 kohtaan ja 9 artiklan 4 kohtaan. Lisäksi direktiivin 92/100/ETY 2 artiklan 5 ja 6 kohta sisältää tiettyjä sääntöjä oikeuksien siirron oletuksesta.

2.2. Käsiteltävät asiat

2.2.1. Oikeuksien omistus

Oikeuksien yksilöllisen hallinnoinnin lähtökohtana ja perustana on oikeuksien omistuksen alkuperäinen saanto: teosta koskevan tekijänoikeuden alkuperäinen omistaja on periaatteessa teoksen luonut luonnollinen henkilö. Joissakin oikeuskäytännöissä alkuperäinen omistaja voi kuitenkin olla myös oikeushenkilö.

Audiovisuaalisten teosten tekijän määräytymistä on tietyiltä osin yhdenmukaistettu yhteisön tasolla. Esimerkiksi kaikissa jäsenvaltioissa vähintään audiovisuaalisen teoksen pääohjaaja nimetään yhdeksi teoksen tekijöistä. Asiaa käsitellään tarkemmin 2 päivänä joulukuuta 2002 annetussa komission kertomuksessa [11].

[11] Komission kertomus neuvostolle, Euroopan parlamentille ja talous- ja sosiaalikomitealle elokuvateoksen tai audiovisuaalisen teoksen tekijyydestä yhteisössä, KOM(2002) 691 lopullinen, 6.12.2002.

2.2.2. Oikeuksien siirron lakisääteiset edellytykset

Oikeuksien siirto liittyy tekijän tai esittäjän (joka on luovaa toimintaa harjoittava ensimmäinen oikeudenhaltija) taloudellisten oikeuksiin siirtoon kolmannelle osapuolelle luovutuksella tai lisenssillä. [12] Useimpien jäsenvaltioiden tekijänoikeuslainsäädännössä sopimuspuolille asetetaan ainakin joitakin velvoitteita oikeuksien siirron laajuuden osalta (esimerkiksi rajoittamalla sellaisten oikeuksien siirtoa, jotka liittyvät hyödyntämismuotoihin, jotka tunnetaan tai jotka ovat ennakoitavissa tekijänoikeussopimuksen tekemisen ajankohtana). Ehdot vaihtelevat jäsenvaltiosta toiseen.

[12] Luovutuksella tarkoitetaan oikeuksien siirtoa yksinomaisesti ja lopullisesti. Lisenssi on lupa toteuttaa toimi, joka ilman tätä lupaa muodostaisi tekijänoikeuden tai lähioikeuksien rikkomisen. Lisenssi voi perustua yksinoikeuteen, tai se voi olla yleinen.

Valtaosa jäsenvaltioista edellyttää myös jonkinlaisia muodollisuuksia (yleensä kirjallista muotoa), jotta luovutukset tai lisenssit ovat voimassa tai pätevästi todistettuja.

2.2.3. Sopimusten sisältö ja tulkinnat

Monissa jäsenvaltioissa oikeuksien siirto tulkitaan suppeasti siirron tarkoituksen mukaisesti ja joidenkin jäsenvaltioiden tapauksessa tekijän tai esittäjän eduksi, mikäli asia on epäselvä.

Valtaosa jäsenvaltioista on pääsääntöisesti jättänyt tekijälle tai esittäjälle suoritettavan maksun määrän sopimuspuolten päätettäväksi. Jotkin jäsenvaltiot kuitenkin vaativat, että maksun määrä on laskettava suhteellisena osuutena tai kohtuullisena osuutena.Sopimusta voidaan muuttaa, jos sovittu korvaus on suhteeton verrattuna teoksen käytön tuottoon (esim. "best seller" -lauseke tai kohtuullisuus- ja oikeudenmukaisuusperiaatteen soveltaminen).

2.3. Päätelmät

Jäsenvaltioiden ja liittymistä valmistelevien maiden lähestymistavoissa näyttää olevan huomattavia yhtäläisyyksiä oikeuksien yksilöllistä hallinnointia koskevien useiden tärkeiden kysymysten osalta.

Tekijänoikeussopimuksia koskevat kansalliset säännöt näyttävät olevan tässä vaiheessa perustaltaan riittävän yhtenäiset, joten yhteisön tason välittömiä toimia ei tarvita. Vaikka tässä vaiheessa kansalliset kehityssuunnat eivät anna aihetta huoleen sisämarkkinoiden toiminnan näkökulmasta, komission on syytä jatkaa aiheen seurantaa.

3. Oikeuksien kollektiivinen hallinnointi

3.1. Kollektiivisen hallinnoinnin tehtävät

3.1.1. Oikeuksien yhteishallinnoinnin kehittäminen

Asiaan liittyvien käyttötapojen ja käyttäjien sekä oikeudenhaltijoiden määrän vuoksi tiettyjä oikeuksia on ollut epäkäytännöllistä lisensoida yksilöllisesti, kuten edellä on todettu. Tämä koskee etenkin korvausoikeutta. Sen vuoksi oikeudenhaltijat ovat valtuuttaneet edustajia hoitamaan teostensa yhteislisensoinnin. Myös käyttäjät ovat suosineet yhtä toimipistettä lisenssin haussa sekä luvanannon että maksun osalta.

Korvausta koskevien oikeuksien kollektiivisen hallinnoinnin todellisten etujen saavuttamiseksi lainsäädännössä monasti edellytetään pakollista kollektiivista hallinnointia, eli kyseisiä oikeuksia voivat hallinnoida vain yhteisvalvontajärjestöt.

3.1.2. Kollektiivisen hallinnoinnin pääpiirteet

Yhteisvalvontajärjestö, valtuutettu edustaja, yleensä hallinnoi ja valvoo rojaltimaksuja, perii ne ja jakaa ne koko oikeudenhaltijoiden ryhmälle oman alueen kansallisen lainsäädännön mukaisesti kyseisen alueen osalta.

Yhteisvalvontajärjestöt hallinnoivat oikeuksia musiikin alalla, kirjallisten sekä draama- ja audiovisuaaliteosten alalla sekä töiden ja esitysten alalla toimintojen osalta, jotka voivat olla ohjelmien välittämistä ja lähettämistä kaapeliteitse yleisölle, mekaanista kappaleiden valmistamista, reprograafista kopiointia, julkista lainaamista, jälleenmyyntiä taiteilijan toimesta, yksityistä toisintamista tai tietynlaista opetuskäyttöä. Useimmat yhteistoimintajärjestöt kuuluvat sopimuksin luotuihin verkostoihin, joissa oikeudet on lisensoitu ristikkäin eri jäsenvaltioiden yhteisvalvontajärjestöjen kesken.

Käyttäjien näkökulmasta yhteisvalvontajärjestöt ovat avainasemassa tiettyjen oikeuksien lisensoinnissa, sillä ne tarjoavat kanavan maailmanlaajuisiin oikeuksiin. Yhteisvalvontajärjestöt toimivat tältä osin lisensoinnin keskitettyinä palvelupisteinä. Lisäksi kollektiivinen hallinnointi antaa tietyille oikeudenhaltijoille, yhtiömuotoisille ja muille, joiden markkinat eivät ole niin tuottavia tai jotka toimivat markkinoiden kapealla sektorilla tai joilla ei ole riittävää neuvotteluvoimaa, mahdollisuuden hallinnoida oikeuksiaan tehokkaasti. Tästä näkökulmasta yhteisvalvontajärjestöt kantavat yhteisvastuun sen varmistamisessa, että kaikki oikeudenhaltijat hyötyvät teollis- ja tekijänoikeuksistaan kohtuullisin kustannuksin.

3.2. Oikeudellinen kehys

3.2.1. Kollektiivinen hallinnointi yhteisön säännöstössä

Tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskevaan yhteisön säännöstöön kuuluvissa direktiiveissä viitataan useaan otteeseen yhteisvalvontajärjestöjen toteuttamaan kollektiiviseen hallinnointiin. Samalla kun direktiivissä 92/100/ETY yhdenmukaistetaan oikeus kohtuulliseen korvaukseen, sen 4 artiklan 3 ja 4 kohdassa kollektiivinen hallinnointi mainitaan esimerkkinä kyseisen oikeuden hallinnoinnista. Direktiivin 93/83/ETY 9 artiklan mukaan kollektiivinen hallinnointi on pakollista kaapeleitse tapahtuvaa edelleenlähetystä koskevien oikeuksien osalta. Direktiivin 4 artiklan 1 kohta sisältää termin "yhteisvalvontajärjestö" määritelmän. [13]

[13] Satelliitti- ja kaapelilähetysdirektiivin 1 artiklan 4 kohdassa todetaan seuraavaa: "Tässä direktiivissä 'yhteisvalvontajärjestöllä' tarkoitetaan organisaatiota, jonka ainoana tarkoituksena tai yhtenä pääasiallisena tarkoituksena on hoitaa tai hallinnoida tekijänoikeuksia tai lähioikeuksia".

Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskunnassa annetun direktiivin 2001/29/EY artikloissa ei mainita yhteisvalvontaa. Kuitenkin johdanto-osan 26 kappaleen mukaan jotta lähetystoiminnan harjoittajat voisivat tilauspalveluissa saattaa saataviin radio- ja televisiotuotantoa, johon sisältyy kiinteänä osana musiikkia kaupallisista äänitteistä, kollektiivisten käyttölupien myöntämistä koskevia järjestelyjä on rohkaistava kyseisten oikeuksien hankkimisen helpottamiseksi. Se, että kollektiivinen hallinnointi on olennainen osa direktiivin soveltamista, käy ilmi myös johdanto-osan 17 ja 18 kappaleesta. [14]

[14] Johdanto-osan 17 kappaleessa todetaan seuraavaa: "Erityisesti digitaalisesta ympäristöstä johtuvien vaatimusten vuoksi on välttämätöntä varmistaa, että oikeuksien yhteisvalvontajärjestöt noudattavat kilpailusääntöjä entistä rationaalisemmin ja avoimemmin." Johdanto-osan 18 kappaleessa todetaan seuraavaa: "Tämä direktiivi ei vaikuta oikeuksien hallinnointia koskeviin jäsenvaltioiden järjestelyihin, kuten laajennettuihin kollektiivisiin lupiin."

Kollektiivinen hallinnointi näyttää olevan myös tosiasiallinen perusta direktiivin 2001/84/EY mukaiselle oikeudelle taiteilijan jälleenmyyntikorvaukseen, vaikka tällainen hallinnointi ei ole pakollista. Yhteisön säännöstöön kuuluvissa direktiiveissä jäsenvaltioille on annettu mahdollisuus säännellä yhteisvalvontajärjestöjen toimintaa, ja vain kahteen uusimpaan direktiiviin 2001/29/EY ja 2001/84/EY sisältyy kehotuksia yhteisvalvontajärjestöjen toiminnan avoimuuden ja tehokkuuden lisäämisen varmistamiseksi.

3.2.2. Kollektiivinen hallinnointi eri maiden kansallisessa lainsäädännössä

Yhteisvalvontajärjestöjen harjoittamaa oikeuksien kollektiivista hallinnointia säännellään jossakin määrin lailla lähes kaikissa jäsenvaltiossa. Sekä lainsäädännössä että käytänteissä on kuitenkin huomattavia eroja. Lisäksi kollektiivista hallinnointia koskeva lainsäädäntö on kehittymässä eri suuntiin eri jäsenvaltioissa ja liittymistä valmistelevissa maissa. Esimerkiksi Ranskassa, Belgiassa, Alankomaissa, Luxemburgissa ja Portugalissa on annettu tai esitetty uutta lainsäädäntöä, jonka tavoitteena on yhteisvalvontajärjestöjen harjoittaman oikeuksien hallinnoinnin avoimuuden ja vastuun selkeyden parantaminen. Näyttää siltä, että kyseisten säännösten tavoitteet tai rakenne eivät ole välttämättä samat.

3.3. Kuulemismenettely kollektiivisesta hallinnoinnista sisämarkkinoilla

Sen jälkeen kun yhteisön tason keskustelut tekijänoikeudesta tietoyhteiskunnassa käynnistyivät 1990-luvulla, oikeuksien hallinnointi yleensä ja varsinkin oikeuksien kollektiivinen hallinnointi on ollut huomion keskipisteenä, ja niistä on keskusteltu kaikissa neljässä komission järjestämässä tekijänoikeutta käsittelevässä kansainvälisessä konferenssissa [15]. Vuonna 1996 komissio esitti alustavan kantansa asiaan vuoden 1995 vihreän kirjan seurantaa koskevassa tiedonannossaan. Lisäksi komissio järjesti vuoden 2000 marraskuussa kaksipäiväisen kuulemistilaisuuden, jossa keskityttiin vain oikeuksien kollektiiviseen hallinnointiin.

[15] Firenze (1996), Wien (1998), Strasbourg (2000) ja Santiago de Compostella (2002).

Menettelyn yleiset päätelmät ovat kolmiosaiset. Ensinnäkin vallitsi yhteisymmärrys siitä, että oikeuksien ja poikkeusten sisämarkkinoita ei voida saavuttaa ilman riittävää yhteistä pohjaa oikeuksien käytöstä. Toiseksi kollektiivinen hallinnointi on useilla markkinasektoreilla sekä oikeudenhaltijoiden että käyttäjien etujen mukaista. Suurin osa sidosryhmistä hyväksyy yhteisvalvontajärjestöjen talouteen, kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvät tehtävät. Kolmantena päätelmänä mainittiin laajalti tarve yhdenmukaistaa edellytyksiä, joilla yhteisvalvontajärjestöt toimivat lisätäkseen tehokkuutta ja parantaakseen lisensointimahdollisuuksia etenkin yhteisön tasolla. Komissio huomauttaa kuitenkin, että kaupallisten käyttäjien, kuluttajien ja jopa oikeudenhaltijoiden käsitykset kollektiivisesta hallinnoinnista vaihtelevat huomattavasti. Tämä on johtanut melko erilaisiin kannanottoihin jäsenvaltioissa ja yhteisössä.

Käyttäjien kritiikki on kohdistunut tariffeihin, yhteisvalvontajärjestöjen valvontaan ja mahdollisuuksiin vedota tuomioistuimeen tai käyttää välitysmenettelyä. Viime aikoina kritiikki on myös kohdistunut järjestöjen perimiin hallinnollisiin maksuihin, neuvottelujen pitkään kestoon, väitettyihin puutteisiin järjestöjen sisäisessä päätöksentekomenettelyssä sekä avoimuuden puuttumiseen hinnoittelupolitiikassa. Kollektiivinen hallinnointi on antanut aiheen kritiikkiin myös tiettyjen oikeudenhaltijoiden keskuudessa. Riittävin neuvotteluvoimin varustetut tahot, kuten suurimmat äänitetuottajat, pyrkivät enenevässä määrin hallinnoimaan oikeuksiaan olematta riippuvaisia yhteisvalvontajärjestöistä. Niiden näkökulmasta teosten piiloleimauksen, tunnistamisen ja käytön jäljittämisen helpottuminen digitalisoinnin myötä on antanut oikeudenhaltijoille mahdollisuudet hallita yksilöllisesti lisensointia ja rojaltien maksuprosessia, joten oikeuksien kollektiivisen hallinnoinnin asema kyseenalaistetaan.

Tätä näkemystä eivät välttämättä puolla ne oikeudenhaltijat, joilla on vähemmän omaa neuvotteluvoimaa, koska ne voivat hallinnoida tiettyjä oikeuksiaan vain yhteisvalvontajärjestöjen kautta. Useimmat oikeudenhaltijat kaipaavat kuitenkin yhteisvalvontajärjestöiltä lisää joustavuutta oikeuksien hankinnan suhteen, ja oikeudenhaltijat toivovat saavansa enemmän vaikutusvaltaa rojaltien jakamisessa. Lähioikeuksien haltijat ovat vastavuoroisten sopimusten osalta lisäksi epäilleet, että nk. B-sopimusjärjestelmä, jossa ei siirretä rahaa ja jossa jokainen järjestö perii ja jakaa alueellaan käytettyjä rojalteja vain omille oikeudenhaltijoilleen, ei toimi moitteettomasti lähioikeuksia hallinnoivien järjestöjen välillä. [16]

[16] Huom.: "A-sopimuksissa" määrätään perittyjen rojaltien vastavuoroisesta siirrosta ilman vaateisiin tai siirtoon sovellettavia määräaikoja.

3.4. Oikeuksien kollektiivinen hallinnointi ja kilpailu

Kun on kyse EU:n kilpailuoikeuden soveltamisesta yhteisvalvontajärjestöihin, yhteisöjen tuomioistuin ja komissio ovat yleensä käsitelleet kolmea laajaa asiakokonaisuutta: i) yhteisvalvontajärjestöjen ja niiden jäsenten välistä suhdetta, ii) yhteisvalvontajärjestöjen ja käyttäjien välistä suhdetta sekä iii) eri yhteisvalvontajärjestöjen keskinäistä suhdetta. Viimeaikainen tekniikan kehitys, kuten Internet, on edellyttänyt komissiolta tiettyjen aiemmin vahvistettujen periaatteiden uudelleentarkastelua tällä alalla.

i) Oikeudenhaltijoiden näkökulmasta yhteisvalvontajärjestöt toimivat oikeudenhaltijoiden edunvalvojina, jotka hallinnoivat näiden oikeuksia ja etuja. Yhteisvalvontajärjestöjen ja niiden jäsenten välisen suhteen perusrakenne on edelleen se, jonka komissio on vahvistanut kolmessa GEMA-päätöksessä [17], erityisesti kun on kyse siitä, missä määrin toiminta, jossa järjestöt vaativat jäseniltään oikeuksiensa luovutusta musiikkiteoksen kaikkien käyttömuotojen osalta, on EY:n perustamissopimuksen 81 ja 82 artiklan mukaista. Komissio katsoo, että tekniikan kehittyminen (esim. online-palvelut) huomioon ottaen on mahdollisesti tarpeen tarkastella uudelleen 1970-luvulla vahvistettuja "GEMA-luokkia". Tuoreemmassa päätöksessä komissio on katsonut, että yhteisvalvontajärjestön sääntöjen sisältämä pakollinen vaatimus luovuttaa tekijän kaikki oikeudet, myös online-hyödyntämistä koskevat, johtavat perustamissopimuksen 82 artiklan toisen kohdan a alakohdassa tarkoitettuun määräävän aseman väärinkäyttöön, koska kyseinen käytäntö vastaa hyvän kauppatavan vastaisen edellytyksen asettamista. [18] Yhteisvalvontajärjestön jäsenyydestä komissio on myös todennut, että määräävässä asemassa oleva yhteisvalvontajärjestö ei saa sulkea pois muista jäsenvaltiosta tulevia oikeudenhaltijoita. [19]

[17] GEMA I, päätös tehty 20.6.1971, EYVL L 134, s. 15 ; GEMA II, päätös tehty 6.7.1972, EYVL L 166, s. 22; GEMA III, päätös tehty 4.12.1981, EYVL L 94, s. 12.

[18] Banghalter et Homem Christo v. Sacem (nk. "Daftpunk"-päätös), asia COMP/C2/37.219, päätös tehty 6.8.2002, saatavilla osoitteessa http://europa.eu.int/comm/competition/antitrust/cases/decisions/37219/fr.pdf

[19] GEMA I, päätös tehty 20.6.1971, EYVL L 134, s. 15; GVL, päätös tehty 29.10.1981, EYVL L 370, s. 49.

ii) Yhteisvalvontajärjestöjen ja käyttäjien välinen suhde on antanut aiheen kolmen pääkysymyksen tarkasteluun. Ne ovat vaikutukset jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, käyttäjille myönnettyjen lisenssien aineellinen laajuus ja lisenssinhaltijoilta perityt tariffit. Esimerkiksi perustamissopimuksen 82 artiklan mukaan määräävässä asemassa (tai usein jopa monopoliasemassa) oleva yhteisvalvontajärjestö ei voi kieltäytyä myöntämästä käyttäjälle lisenssiä omalla alueellaan ilman perusteltua syytä. Tuomioistuin on tehnyt selväksi, että yhteisvalvontajärjestö ei voi osallistua yhteistoimintaan, jonka seurauksena olisi systemaattinen kieltäytyminen myöntämästä toisen maan alueella olevalle käyttäjälle mahdollisuutta hyödyntää suoraan niiden hallinnoimia oikeuksia. Kieltäytymisen mahdollisena perusteena olisi toisen maan alueella sijaitsevan valvontajärjestelmän perustamisen epäkäytännöllisyys. [20] Tariffeista tuomioistuin on todennut, että toimintamenojen taso on yksi niistä tekijöistä, joiden erot ovat suurimmat jäsenvaltioiden yhteisvalvontajärjestöjen välillä. Tuomioistuimen mukaan ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että kilpailun puuttuminen markkinoilla vaikuttaa hallinnollisten kustannusten ja rojaltien korkeaan tasoon. [21] Tuomioistuin on myös todennut, että perustamissopimuksen 82 artiklaa on tulkittava sillä perusteella, että tietyssä jäsenvaltiossa toimiva yhteisvalvontajärjestö käyttää väärin määräävää asemaa asettaessaan kauppakumppaneilleen hyvän kauppatavan vastaisia edellytyksiä, kun se vahvistaa huomattavasti korkeampia maksuja kuin muissa jäsenvaltioissa sovellettavat maksut, ellei ero ole perusteltavissa objektiivisilla ja asianmukaisilla syillä. [22]

[20] Asiassa 395/87, Ministère Public v. Jean-Louis Tournier, 13.7.1989 annettu tuomio, Kok.1989, s. 2521.

[21] Ks. edellinen alaviite.

[22] Asioissa Lucazeau v SACEM, 110/88, 241/88 ja 242/88, 13.7.1989 annettu tuomio, Kok. (1989) s. 2811.

iii) Yhteisvalvontajärjestöjen välisten vastavuoroisten sopimusten osalta tuomioistuin on käsitellyt vuonna 1989 yhteisvalvontajärjestöjen välistä vastavuoroista suhdetta asioissa Tournier ja Lucazeau [23] ja todennut, että eurooppalaisten yhteisvalvontajärjestöjen tekemät vastavuoroiset edustussopimukset eivät sellaisinaan kuulu perustamissopimuksen 81 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan, koska yhteistoiminnasta tai yksinoikeudesta ei ole näyttöä. Vastavuoroiset edustussopimukset näyttävät olevan taloudellisesti perusteltuja myös tilanteessa, jossa edellytetään tekijänoikeuden käytön fyysistä seurantaa. Komission asiassa "Simulcasting" [24] äskettäin tekemässä päätöksessä nykyiset periaatteet mukautetaan online-ympäristöön, ja siinä tehdään uusi arviointi oikeuksien hallinnointitoimista EY:n kilpailusääntöjen nojalla. Koska Internetin johdosta online-ympäristössä alueiden rajat puuttuvat ja tuotteet ovat digitaalisessa muodossa, käyttäjät voivat valita lisenssin myöntäjäksi minkä tahansa Euroopan talousalueella toimivan yhteisvalvontajärjestön, joka on jäsenenä keskitettyjen palvelupisteiden järjestelmässä. Osapuolet ovat lisäksi sitoutuneet lisäämään perittäviä tariffeja koskevaa avoimuutta erittelemällä tariffin sen osan, joka sisältää maksuun kuuluvan varsinaisen rojaltin, jolla on tarkoitus kattaa hallinnolliset kulut. Tällä tavoin kaupalliset käyttäjät pystyvät tunnistamaan tehokkaimmat järjestöt Euroopan talousalueella ja hakemaan lisenssejä kustannuksiltaan edullisimmilta yhteisvalvontajärjestöiltä.

[23] Ks. edellä.

[24] Asia COMP/C2/38.014 IFPI Simulcasting, päätös tehty 8.10.2002, EYVL L 107, 30.4.2003, s. 58.

3.5. Lainsäädäntötoimia edellyttävät aihealueet

Vaikka kilpailusäännöt ovat edelleen tehokas keino markkinoiden ja yhteisvalvontajärjestöjen käyttäytymisen sääntelemiseksi, oikeuksien kollektiivisen hallinnoinnin sisämarkkinat voidaan parhaiten saavuttaa siten, että kilpailusääntöjen nojalla toteutettavaa yhteisvalvontajärjestöjen valvontaa täydennetään hyvää hallintotapaa koskevalla lainsäädäntökehyksellä.

Kuulemisen tulokset tukevat lainsäädännöllistä lähestymistapaa, joka perustuu sisämarkkinoita koskeviin sääntöihin ja periaatteisiin tekijänoikeuden alalla. Tällä tavoin turvataan kollektiivisen hallinnoinnin toimivuus sisämarkkinoilla kaikkien osapuolten kannalta. Jotta kollektiivisen hallinnoinnin toimintaedellytykset sisämarkkinoilla olisivat tasapuoliset, tarvitaan yhteistä perustaa oikeuksien valvonnan seuraavien piirteiden osalta:

3.5.1. Yhteisvalvontajärjestöjen perustaminen ja asema

Yhteisvalvontajärjestön perustamisesta on erilaisia edellytyksiä ja useita malleja. Yhteisvalvontajärjestöt voivat asemansa puolesta olla yhtiöitä tai hyväntekeväisyysorganisaatioita taikka voittoa tavoittelevia tai voittoa tavoittelemattomia organisaatioita. Kuulemisen perusteella yhteisvalvontajärjestön tehokkuus ei näytä olevan sidoksissa sen oikeudelliseen muotoon. Yhteisvalvontajärjestö voidaan asianmukaisesti perustaa oman valinnan tai kansallisen lainsäädännön vaatimusten mukaisessa muodossa, kunhan se täyttää kansallisen lainsäädännön kyseistä organisaatiota koskevat asiaankuuluvat säännökset ja kunhan tällä lainsäädännöllä ei ole syrjivää vaikutusta. Edellytyksenä on myös, että perustamissopimuksen 82 ja 86 artiklan mukaisuus tarkistetaan, jos yhteisvalvontajärjestölle on myönnetty lakisääteinen monopoliasema tai jos sille on kansallisen lainsäädännön nojalla myönnetty erityisoikeuksia.

Koska yhteisvalvontajärjestöllä on oikeudenhaltijoiden valtuuttaman edustajan asemassa erityisvastuita, jotka johtuvat sen täyttämistä talouteen, kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvistä tehtävistä, yhteisvalvontajärjestön perustamiselle olisi asetettava samankaltaiset edellytykset kaikissa jäsenvaltioissa. Hyvän hallintotavan edistämiseksi tarvittaisiin yhteisön tason yhteiset säännöt henkilöistä, jotka voivat perustaa järjestön, järjestön asemasta, tarvittavista todisteista tehokkuuden osoittamiseksi, toimivuudesta, tilinpitovelvoitteista sekä riittäväksi katsottavasta oikeudenhaltijoiden määrästä.

3.5.2. Yhteisvalvontajärjestöjen suhde käyttäjiin

Yhteisvalvontajärjestöt edustavat yleensä laajaa, jopa maailmanlaajuista oikeuksien joukkoa, ja niillä on yksinomainen valtuutus oikeuksien hallinnointiin omalla toiminta-alueellaan. Tämä saattaa ne yksinomaiseen ja vahvaan asemaan suhteessa käyttäjiin. Suurin osa pitää tätä asemaa hyvänä asiana, koska sen myötä yhteisvalvontajärjestöt voivat toimia lisensoinnin keskitettyinä palvelupisteinä. Käyttäjät ovat kuitenkin ilmoittaneet kollektiiviseen hallintaan liittyvistä ongelmista, jotka keskittyvät yleensä tariffeihin, jotka käyttäjien on maksettava, sekä lisensointiehtoihin. Järjestöt olisi velvoitettava julkaisemaan tariffinsa ja myöntämään lisenssit kohtuullisin ehdoin. Lisäksi käyttäjien on tärkeää pystyä kiistämään tariffit tuomioistuimissa, erikoistuneissa välitystuomioistuimissa tai yhteisvalvontajärjestöjen toimintaa valvovien viranomaisten avustuksella.

Lisensoinnin edellytyksistä on syytä todeta, että joissakin jäsenvaltioissa yhteisvalvontajärjestöjen velvoite myöntää lisenssejä on yhdistetty sääntöön, jonka mukaan kyseiset lisenssit on myönnettävä asianmukaisin ja kohtuullisin edellytyksin. Toisaalta käyttöä ilman maksua ei saisi sallia. Joidenkin jäsenvaltioiden säännösten mukaan mahdolliset käyttäjät, jotka kiistävät yhteisvalvontajärjestöjen tariffit, voivat hyödyntää oikeuksia ainoastaan, jos ne ovat antaneet tietynsuuruisen talletuksen yhteisvalvontajärjestölle. Näitä periaatteita olisi sovellettava yhteisön laajuisesti, jotta turvattaisiin mahdollisuudet käyttää suojattuja teoksia ja muuta suojattua aineistoa asianmukaisin ehdoin.

3.5.3. Yhteisvalvontajärjestöjen suhde oikeudenhaltijoihin

Tavallisesti vain yksi järjestö toimii yhden oikeudenhaltijoiden ryhmän valtuuttamana edustajana kyseisellä alueella, ja tämä on markkinoiden ainoa "vartija" kyseisten oikeuksien kollektiivisessa hallinnoinnissa. Yhteisvalvontajärjestöjä koskevat hyvän hallintotavan, syrjimättömyyden, avoimuuden ja vastuullisuuden periaatteet suhteissa oikeudenhaltijoihin ovat sen vuoksi erityisen tärkeitä. Näitä periaatteita olisi sovellettava oikeuksien hankintaan (valtuutukseen), jäsenyyden (mukaan luettuna jäsenyyden päättyminen) ja edustuksen edellytyksiin sekä oikeudenhaltijoiden asemaan yhteiskunnassa (oikeudenhaltijoiden mahdollisuus saada käyttöönsä levitys- ja lisensointituloihin ja -vähennyksiin liittyvät sisäiset asiakirjat ja tilit, oikeudenhaltijoiden mahdollisuudet vaikuttaa yhdistyksensä päätöksentekoon ja sosiaali- ja kulttuuripolitiikkaan). Valtuutuksen olisi oltava oikeudenhaltijoiden kannalta kohtuullisen joustava keston ja soveltamisalan osalta. Oikeuksien digitaalisten hallinnointijärjestelmien (DRM) hyödyntäminen on yleistynyt, ja oikeudenhaltijoille olisi annettava periaatteessa, ja ellei laissa muuta säädetä, mahdollisuus halutessaan hallinnoida tiettyjä oikeuksiaan yksilöllisesti.

3.5.4. Yhteisvalvontajärjestöjen ulkoinen valvonta

Joissakin jäsenvaltioissa viranomaiset tai julkiset elimet valvovat yhteisvalvontajärjestöjä, mutta valvonnan ala ja teho vaihtelevat suuresti. Ulkoiseen valvontaan kuuluu järjestöjen käyttäytymisen, toiminnan, tariffien ja lisensointiehtojen sekä riitojenratkaisumenettelyjen valvonta. Sisämarkkinoiden näkökulmasta yhteisvalvontajärjestöjen valvontaa koskevat nykyiset erot ovat huomattavat, eikä niitä voi jättää huomiotta. Valvontaa koskevien sääntöjen eroavaisuuden jäsenvaltioissa haittaavat oikeudenhaltijoiden sekä käyttäjien etujen toteutumista, kun otetaan huomioon useimpien järjestöjen yksinoikeusasema ja vastavuoroisten sopimusten verkosto. Siksi kaikissa jäsenvaltioissa pitäisi olla riittävät ulkoisen valvonnan mekanismit. Sisämarkkinoiden näkökulmasta näyttäisi olevan hyödyllistä, että saataisiin aikaan yhteinen perusta ulkoisen valvonnan tiettyjen piirteiden osalta ja että kaikissa jäsenvaltioissa olisi erikoistuneita elimiä (esimerkiksi erikoistuneita tuomioistuimia, viranomaisia tai välityslautakuntia), joiden toimivalta, koostumus ja päätösten luonne (sitovuus, ei-sitovuus) olisi yhdenmukainen.

3.6. Päätelmät

Jotta saataisiin aikaan aidot sisämarkkinat teollis- ja tekijänoikeuksien offline- ja online-muotoiselle hyödyntämiselle, on useita kollektiivisen hallinnoinnin piirteitä tarpeen yhdenmukaistaa. Näin turvattaisiin järjestelmän toiminta koko yhteisössä, ja kollektiivinen hallinnointi voisi edelleen olla oikeuksien hallinnoinnissa varteenotettava vaihtoehto, joka hyödyttää yhtälailla sekä oikeudenhaltijoita että käyttäjiä. Kollektiivisen hallinnoinnin entistä laajemman yhteisen perustan luomisessa olisi otettava huomioon tekijänoikeutta koskevat periaatteet ja sisämarkkinoiden tarpeet. Tuloksena olisi saavutettava parempi tehokkuus ja avoimuus sekä kollektiivisen hallinnoinnin tiettyjen näkökohtien osalta entistä tasapuolisemmat toimintaedellytykset. Sääntelytoimista pidättäytyminen ei enää vaikuta käyttökelpoiselta vaihtoehdolta. Sellaisiin määräyksiin tukeutuminen, jotka eivät ole oikeudellisesti sitovia, kuten markkinoilla sovitut menettelysäännöt, ei vaikuta enää asianmukaiselta vaihtoehdolta. Kuulemismenettelyn tulokset ovat vahvistaneet täydentävien tointen tarpeen kollektiivisen hallinnoinnin niiden näkökohtien osalta, jotka vaikuttavat rajatylittävään kauppaan ja joiden on todettu haittaavan sisämarkkinoiden tarjoamien mahdollisuuksien täysimääräistä hyödyntämistä. Tällaisissa toimissa noudatettaisiin toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteita, ja niillä yhdenmukaistettaisiin tiettyjä kollektiivisen hallinnoinnin piirteitä. Tässä tiedonannossa hahmoteltujen tavoitteiden saavuttamiseksi komissio aikoo ehdottaa säädöstä, joka koskee kollektiivisen hallinnoinnin eräitä piirteitä ja yhteisvalvontajärjestöjen hyvää hallintotapaa. Aloitteesta järjestetään julkinen kuuleminen, ja siinä otetaan huomioon markkinoiden viimeaikainen muuttuminen sekä nykyisten ja tulevien jäsenvaltioiden lainsäädäntö.