Yhteinen kauppapolitiikka

JOHDANTO

Euroopan yhteisössä jäsenmaat ovat luoneet tulliunionin, jossa on yhteinen tuontijärjestely kolmansista maista peräisin olevalle tuonnille. Yhteisön yhteinen kauppapolitiikka perustuu siten yhteiseen ulkoiseen tullitariffiin, jota sovelletaan yhtenäisesti kaikkiin jäsenvaltioihin.

Silloin kun Rooman sopimus allekirjoitettiin yhteisön talous ja ulkomaankauppa perustuivat pääasiallisesti teollisuustuotteiden tuotantoon ja kauppaan. Tilanne on nykyään muuttunut, koska palveluala on tällä hetkellä pääasiallinen työllistäjä Euroopan unionissa ja se muodostaa merkittävän osan unionin kansainvälisestä kaupasta. Tämä kehitys selittyy erityisesti sillä, että uudet teollisuusmaat ovat erittäin kilpailukykyisiä perinteisillä aloilla, ja uuden informaatio- ja viestintäteknologian aiheuttamilla taloudellisilla muutoksilla.

GATT:n puitteissa neuvotellun Uruguayn kierroksen seurauksena perustettu Maailman kauppajärjestö (WTO) on selvä ilmentymä tästä kehityksestä. Jotta WTO pystyisi vastaamaan kaupan luonteen muutoksiin, WTO:ssa käydään saman rakenteen alaisuudessa kauppaneuvotteluja, jotka koskevat tuotteita (GATT), palveluja (GATS) ja henkistä omaisuutta (TRIPS).

Kansainvälisen kaupan uuden dynamiikan johdosta Euroopan unionin on kyettävä nopeasti kehittämään kaupallisia välineitään, jos se aikoo säilyttää avainasemansa maailman- laajuisissa kauppasuhteissa. Tässä suhteessa 133 (ent.113) artiklan soveltamisala pysyy melko epäselvänä, ja niin kauan kuin siinä ei oteta huomioon kauppaneuvottelujen globalisoitumista, Euroopan unioni joutuu itse vaikeaan tilanteeseen kauppakumppaneihinsa nähden.

Amsterdamin sopimuksessa selkiytetään tämä tilanne antamalla unionille keinot laajentaa tarpeen vaatiessa yhteinen kauppapolitiikka palveluihin ja henkiseen omaisuuteen.

TAUSTAA

Rooman sopimuksen tavoitteena oli luoda yhteisön jäsenvaltioiden välille yhteismarkkinat, jossa on varmistettu tavaroiden, henkilöiden, palveluiden ja pääomien vapaa liikkuvuus. Tämän saavuttamiseksi sopimuksessa määrättiin 12 vuoden siirtymäaika, joka päättyi 31 päivänä joulukuuta 1969. Jotta kokonaisuus olisi yhtenäinen, oli tarpeen, että yhteisössä tapahtuva vapauttaminen ei ollut vastoin ulkoisia vapauttamispyrkimyksiä, ja siksi yhteinen kauppapolitiikka kuuluukin yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan siirtymäajan lopusta lähtien.

Vuoteen 1970 asti jäsenvaltioiden oli yhteensovitettava keskenään kauppasuhteensa kolmansien maiden kanssa. Tämä ei kuitenkaan ollut estänyt yhteisöä tekemästä kahdenvälisiä sopimuksia (esimerkiksi Israelin kanssa vuonna 1964) ja osallistumasta yhteisön ominaisuudessa Kennedyn kierroksen neuvotteluihin vuosina 1963-1967.

Kansainvälisen kaupan laajentuminen on tehnyt vähitellen yhteisestä kauppapolitiikasta yhden yhteisön tärkeimmistä politiikoista. Samoin yhteisön laajentumiset ja yhteismarkkinoiden vakiinnuttaminen ovat lujittaneet yhteisön asemaa mielenkiinnon kohteena ja sen vaikutusvaltaa sekä kolmansien maiden kanssa käytävissä kahdenvälisissä että GATT:n puitteissa käytävissä monenvälisissä kauppaneuvotteluissa. Unioni on näin ollen kehittänyt vähitellen tiheän kauppasuhteiden verkoston maailmanlaajuisesti. Tämän vuoksi Euroopan unioni on tällä hetkellä kansainvälisessä kaupassa maailman tärkein kauppakumppani ennen Yhdysvaltoja ja Japania.

Neuvosto on tehnyt yhteistä kauppapolitiikkaa koskevat päätökset määräenemmistöpäätöksin 1 päivästä tammikuuta 1970 lähtien. Yhteisöjen tuomioistuin on tulkinnut laajasti perustamissopimuksen 113 artiklan soveltamisalaa. Tuomioistuin on erityisesti lausunut vuonna 1978, että kyseisen artiklan 1 kohdassa mainittu luettelo ei ole tyhjentävä (1 kohdassa mainitaan tullien muuttaminen, tulli- ja kauppasopimusten tekeminen, vapauttamista koskevien toimenpiteiden yhtenäistäminen, vientipolitiikka ja kauppaa suojaavat toimenpiteet). Tuomioistuin on myös katsonut, että kauppapolitiikka menettäisi vähitellen merkityksensä, jos se rajoittuisi perinteisiin ulkomaan kauppaa ohjaaviin välineisiin. Tuomioistuin on kuitenkin suhteuttanut tulkintaansa vuonna 1994 lausumalla, että palveluja ja henkistä omaisuutta koskevat kauppaneuvottelut eivät voi perustua 113 artiklaan ja että ne eivät siten kuulu yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan. Tuomioistuin on kuitenkin korostanut, että komission ja jäsenvaltioiden välinen välitön yhteistyö on tarpeen, ja se on tämän suhteen suositellut menettelytapasääntöjen hyväksymistä.

EUROOPAN YHTEISÖN PERUSTAMISSOPIMUKSEN 133 ARTIKLAN MUUTTAMINEN

Uusi kohta on lisätty 133 (ent. 113) artiklaan. Kyseisessä kohdassa määrätään, että neuvosto voi yksimielisesti Euroopan parlamenttia kuultuaan kuultuaan laajentaa 133 artiklan soveltamisalan käsittämään palveluja ja henkistä omaisuutta koskevia kansainvälisiä neuvotteluja ja sopimuksia siltä osin, kuin ne eivät jo kuulu yhteisen kauppapolitiikan alaan.

Tämän kohdan lisäämisellä unionissa vältetään debatti perustamissopimuksen muuttamisesta (muuttaminen on ainoastaan mahdollista hallitustenvälisen kokouksen ja jokaisen jäsenvaltion suorittaman ratifioinnin jälkeen), jos olisi päätetty, että perinteisten kauppaneuvottelujen menettelytapaa laajennetaan.

Konkreettisesti tämä merkitsee sitä, että yhteisön kauppapolitiikan toimivallan laajentamista koskeva päätös on tehtävä neuvostossa yksimielisesti.