1.

Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimeen jätetty ennakkoratkaisupyyntö antaa unionin tuomioistuimelle mahdollisuuden kehittää oikeuskäytäntöään, joka koskee maksukyvyttömyysmenettelyn aloittamisen vaikutusta velkojia vahingoittavien oikeustoimien peräytettävyyteen. Unionin oikeudessa tätä kysymystä käsitellään maksukyvyttömyysmenettelyistä 29.5.2000 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1346/2000 ( 2 ) 13 artiklan säännöksessä. Tämä problematiikka – kuten tämä ennakkoratkaisupyyntö osoittaa – herättää edelleen moninaisia epäilyksiä, vaikka viime aikoina sitä on käsitelty useammassa unionin tuomioistuimen tuomiossa. ( 3 ) Lisäksi unionin tuomioistuimen antama vastaus tulee varmaankin tulevaisuudessa vaikuttamaan maksukyvyttömyysmenettelyistä 20.5.2015 annetun uuden asetuksen (EU) 2015/848 ( 4 ) soveltamiskäytäntöön, jossa velkojia vahingoittaviin oikeustoimiin sovellettavaa lakia koskeva sääntely on säilynyt tämän asetuksen 16 artiklassa muuttumattomana.

2.

Unionin tuomioistuimella on samalla tilaisuus tarkastella seikkoja, jotka ovat merkittäviä sekä kansainvälisissä maksukyvyttömyysmenettelyissä että kansainvälistä yksityisoikeutta koskevien yleisten kysymysten kannalta. Ensinnäkin on tarpeen tulkita sopimusvelvoitteisiin sovellettavan lain määräämisen käsitettä, jonka avulla on määritetty sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17.6.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 593/2008 (Rooma I) ( 5 ) aineellinen soveltamisala. Toiseksi ennakkoratkaisupyyntö mahdollistaa ratkaisun antamisen puhtaasti kansallisiin tilanteisiin, toisin sanoen sellaisiin, jotka eivät osoita liittymää useamman kuin yhden valtion lakiin, sovellettavan lain valinnan vaikutuksista.

3.

Asetuksen N:o 1346/2000 4 artiklan 2 kohdan m alakohdan sanamuoto on seuraava:

”2.   Menettelyn aloittamisen edellytykset, menettelyn kulku sekä menettelyn päättäminen määräytyvät menettelyn aloitusvaltion lain mukaan. Sen mukaan määräytyy erityisesti:

– –

4.

Tämän asetuksen 13 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Mitä 4 artiklan 2 kohdan m alakohdassa säädetään, ei sovelleta, jos se, joka on saanut etua velkojia vahingoittavasta toimesta, osoittaa, että:

5.

Rooma I ‑asetuksen 1 artiklan, jonka otsikkona on ”Aineellinen soveltamisala”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tätä asetusta sovelletaan määrättäessä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia siviili- ja kauppaoikeuden alalla.”

6.

Kyseisen asetuksen 3 artiklan, jonka otsikkona on ”Valinnanvapaus”, 1 ja 3 kohdan sanamuoto on sen sijaan seuraava:

”1.   Sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jonka osapuolet ovat valinneet. Valinta (lakiviittaus) on tehtävä nimenomaisesti tai sen on käytävä selvästi ilmi sopimusehdoista tai tapaukseen liittyvistä olosuhteista. Osapuolet voivat määrätä valitsemansa lain sovellettavaksi koko sopimukseen tai vain osaan siitä.

– –

3.   Jos kaikki muut lakiviittauksen ajankohtana tilanteeseen liittyvät seikat liittyvät toiseen maahan kuin siihen, jonka laki on valittu, osapuolten tekemä valinta ei rajoita niiden kyseisen toisen maan lain säännösten soveltamista, joista ei voida sopimuksin poiketa.”

7.

Italian oikeuden säännöksessä eli konkurssilain (legge fallimentare) 67 §:n 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”Jos pesänhoitaja näyttää toteen, että toinen osapuoli oli tietoinen velallisen maksukyvyttömyydestä, peräytetään lisäksi määrältään selvien ja täytäntöönpanokelpoisten saatavien maksut, vastikkeelliset oikeustoimet ja oikeustoimet, jotka luovat etuoikeuden samanaikaisesti syntyneisiin saataviin (sivullisten saatavat mukaan luettuina), mikäli ne on tehty konkurssiin asettamista edeltäneiden kuuden kuukauden kuluessa.”

8.

Italian siviiliprosessilain (codice di procedura civile) 167 §:ssä taasen säädetään seuraavaa:

”Vastauskirjelmässä vastaajan on esitettävä kaikki perusteensa sekä kantansa kantajan esittämiin seikkoihin ja ilmoitettava henkilötietonsa, verotunniste, todistuskeinot, joihin hän aikoo vedota, ja asiakirjat, jotka hän esittää asiakirja-aineistoon, sekä esitettävä vaatimuksensa.

Vastaajan on oikeudenmenetyksen uhalla esitettävä vastakanne, prosessuaaliset väitteet ja pääasiaa koskevat väitteet, joita tuomioistuin ei ota huomioon viran puolesta.”

9.

Englannissa ja Walesissa voimassa olevan vuoden 1986 konkurssilain (Insolvency Act 1986) 239 §:n 2 ja 3 momentin sanamuoto on seuraava:

”2.   Jos yhtiö on [konkurssilain säännöksissä vahvistettuna] asianmukaisena aikana myöntänyt etua toiselle, pesänhoitaja voi vaatia, että tuomioistuin soveltaa tässä säännöksessä vahvistettuja toimenpiteitä.

3.   Tämän säännöksen jäljempänä olevien säännösten mukaan tuomioistuin, jolle tällainen vaatimus on esitetty, soveltaa harkintansa mukaan toimenpiteitä, joilla tilanne voidaan palauttaa sellaiseksi kuin se olisi, jos yhtiö ei olisi tätä etua myöntänyt.”

10.

Italian oikeuden mukaan perustettu yhtiö Vinyls Italia SpA (jäljempänä Vinyls Italia), jonka kotipaikka on Venetsiassa (Italia), toimii kemianteollisuuden alalla.

11.

Vinyls Italia teki 11.3.2008 kemikaalien kuljettamiseksi Mediterranea di Navigazione SpA ‑yhtiön (jäljempänä Mediterranea), jonka kotipaikka on Ravennassa (Italia), kanssa vuokrasopimuksen Italian lipun alla purjehtivasta merialuksesta.

12.

Tehdyn sopimuksen mukaisesti Vinyls Italia suoritti Mediterranealle kaksi maksua yhteismäärältään 447740,27 euroa 17 ja 9 päivää sopimuksessa vahvistettujen velvoitteen täyttämistä koskevien määräpäivien jälkeen, jotka olivat 24.2.2009 ja 24.3.2009.

13.

Muutamia kuukausia näiden maksujen suorittamisen jälkeen Vinyls Italia haettiin velkasaneeraukseen, joka päättyi sittemmin konkurssiin.

14.

Seuraavaksi Vinyls Italia nosti Italian konkurssilain 67 §:n 2 momentin nojalla Mediterraneaa vastaan takaisinsaantikanteen vastaajalle suoritettujen maksujen palauttamiseksi ja vaati, että Mediterranea velvoitetaan palauttamaan 447740,27 euroa korkoineen. Kantajana oleva yhtiö totesi, että kyseiset maksut oli suoritettu aikana, jolloin yleisessä tiedossa olevien seikkojen perusteella oli tunnettua, että se oli jo maksukyvytön.

15.

Mediterranea vaati asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan soveltamista ja väitti, että maksut oli suoritettu aluksesta tehdyn vuokrasopimuksen mukaisesti ja että siihen sovellettavaksi lainsäädännöksi osapuolet olivat valinneet Englannin oikeuden. Englannin oikeudessa, jota sovelletaan sopimukseen perustuvien oikeuksien ja velvollisuuksien arviointiin sovellettavana lakina (jäljempänä lex contractus tai sopimukseen sovellettava laki) ( 6 ), ei sallita – kuten vastaaja toteaa – sille suoritettujen maksujen peräyttämistä. Tämän seikan osoittaakseen yhtiö esitti englantilaisen asianajajan laatiman asiakirjan, jossa todetaan, ettei Vinyls Italian suorittamien maksujen peräyttäminen nyt tarkasteltavassa tapauksessa olisi Englannin oikeuden perusteella mahdollista.

16.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että asian kannalta merkityksellisiä Italian oikeuden säännöksiä, joissa sallitaan suoritettujen maksujen peräyttäminen, ei mahdollisesti voida soveltaa, mikäli vastaaja vetoaa tehokkaasti asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädettyyn poikkeukseen.

17.

Tämän asetuksen 4 artiklan 2 kohdan m alakohdassa täsmennetään, että velkojia vahingoittavien oikeustointen mitättömyyttä, pätemättömyyttä ja peräytymistä koskevia kysymyksiä säännellään maksukyvyttömyysmenettelyyn sovellettavassa laissa (jäljempänä lex fori concursus). Kuitenkin tämän asetuksen 13 artiklan mukaan lex fori concursusin soveltamisesta voidaan poiketa, jos asianosainen osoittaa, että toimiin sovellettava laki on muun jäsenvaltion kuin menettelyn aloitusvaltion laki ja että tätä oikeustointa ei ole mitään mahdollisuutta peräyttää kyseisen lain perusteella.

18.

Tribunale Ordinario di Venezia (Venetsian ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin, Italia) toteaa, että vastaajana oleva yhtiö vaati asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan soveltamista Italian prosessilainsäädännön mukaisen prosessuaalisten väitteiden esittämiselle asetetun määräajan jälkeen.

19.

Kansallinen tuomioistuin huomauttaa lisäksi, että Englannin oikeudessa ei yleisesti ja abstraktisti suljeta pois mahdollisuutta peräyttää toimia, jotka on suoritettu vähän ennen maksukyvyttömäksi joutumista. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan vastaajan esittämästä asiakirjasta käy ilmi, että Englannin oikeuden mukaan oikeustoimi voidaan peräyttää silloin, kun tämä toimi on tehty ”suosimalla” jotakin velkojaa.

20.

Ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle on myös epäselvää itsessään mahdollisuus soveltaa asiassa Rooma I ‑asetusta, joka koskee sen 1 artiklan 1 kohdan mukaisesti sopimusvelvoitteisiin sovellettavan lain määräämistä siviili- ja kauppaoikeuden alalla.

21.

Tribunale Ordinario di Venezialle on epäselvää myös Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuissa olosuhteissa tehdyn lainvalinnan vaikutukset osapuolen mahdollisuuteen vedota tehokkaasti asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaan.

22.

Näissä olosuhteissa Tribunale Ordinario di Venezia päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

23.

Ennakkoratkaisupyyntö jätettiin unionin tuomioistuimeen 29.1.2016.

24.

Kirjallisia huomautuksia esittivät pääasian osapuolet, Italian ja Kreikan hallitukset sekä Euroopan komissio. Osapuolet, Italian hallitus ja Euroopan komissio osallistuivat myös 1.12.2016 pidettyyn istuntoon.

25.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys on muodoltaan muunneltu, ja se koostuu kahdesta kysymyksestä, jotka ovat suhteessa toisiinsa vaihtoehtoisia.

26.

Ensimmäisen kysymyksen alkuosa vaikuttaisi osoittavan, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko sen, joka on saanut etua velkojia vahingoittavasta oikeustoimesta, asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan soveltamiseksi esitettävä asiaa koskeva väite ja vedottava tähän säännökseen. Tämän kysymyksen lähtökohtana on kuitenkin, että kyseinen henkilö pyytää asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan soveltamista. Mielestäni näin on luettava jäljempänä kysymyksessä oleva ilmaisu ”vedotaan asetuksessa säädettyyn poikkeukseen”.

27.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa selvittää, onko sen, joka on saanut etua velkojia vahingoittavasta oikeustoimesta – estääkseen kyseisen toimen peräyttämisen lex fori concursusin perusteella – vedottava asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaan sen valtion, jonka tuomioistuimet ovat toimivaltaisia tutkimaan kyseisen asian, prosessilainsäädännön mukaisessa määräajassa.

28.

Seuraavaksi esitetty vaihtoehtoinen kysymys koskee sen sijaan kahta asiaa. Niistä ensimmäinen liittyy vastauksen etsimiseen kysymykseen, voiko osapuoli pyytää asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan soveltamista riippumatta tuomioistuinvaltion prosessilainsäädännön (lex fori processualis) mukaisista ajallisista rajoituksista. Ensimmäinen kysymyksistä ja ensimmäinen vaihtoehtoisen kysymyksen mukainen mahdollisuus koskevat siten tätä samaa asiaa.

29.

Toinen näistä asioista koskee velvollisuutta soveltaa tämän asetuksen 13 artiklaa viran puolesta.

30.

Toteamus siitä, että tuomioistuin on velvollinen soveltamaan asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaa viran puolesta, poistaisi tarpeen ratkaista, onko osapuolen vedottava tähän säännökseen tuomioistuinvaltion prosessilainsäädännössä asetettua määräaikaa noudattaen. Tämän johdosta – vastoin kansallisen tuomioistuimen ehdottamaa järjestystä tässä ennakkoratkaisupyynnön osassa – tukeudun ensisijaisesti kysymyksiin, jotka liittyvät velvollisuuteen soveltaa asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaa viran puolesta.

31.

Vasta sen jälkeen, kun todetaan, että unionin oikeus ei aseta tällaista velvollisuutta kansalliselle tuomioistuimelle, on tarkasteltava, onko asianosaisen vedottava asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaan tuomioistuinvaltion prosessilainsäädännössä säädetyssä määräajassa.

32.

Hyödyllisen vastauksen antamiseksi ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle on siten ratkaistava, asettaako unionin oikeus kansalliselle tuomioistuimelle velvollisuuden soveltaa asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaa viran puolesta estääkseen velkojia vahingoittavan toimen peräyttämisen lex fori concursusin perusteella, kun osapuoli on osoittanut tässä säännöksen edellytetyt edellytykset.

33.

Jos vastaus on kieltävä, on tarkasteltava kysymystä siitä, määrittääkö tuomioistuinvaltion prosessilainsäädäntö sen, millä tavoin asianosaisen – osoittaen asetuksen 13 artiklassa säädetyt edellytykset – on vedottava tähän säännökseen velkojia vahingoittavan oikeustoimen peräyttämisen estämiseksi lex fori concursusin perusteella.

34.

Asetuksen N:o 1346/2000 4 artiklan mukaan maksukyvyttömyysmenettely ja sen vaikutukset ovat sen jäsenvaltion lain alaisia, jossa menettely on alkanut (lex fori concursus). Tämän lain mukaan määräytyvät kaikki maksukyvyttömyysmenettelyn aloitusta, kulkua ja päättämistä koskevat edellytykset. Asetuksen 4 artiklan 2 kohdan m alakohdan mukaan tämä laki on merkityksellinen erityisesti velkojia vahingoittavien oikeustointen mitättömyyttä, pätemättömyyttä ja peräytymistä koskevien periaatteiden arvioinnissa.

35.

Asetuksen N:o 1346/2000 4 artiklassa säädettyyn periaatteeseen kohdistuu kuitenkin tiettyjä rajoituksia, joita sanelevat – kuten tämän asetuksen johdanto-osan 24 perustelukappaleessa todetaan – oikeustoimien osapuolien perusteltu luottamus ja pyrkimys turvata oikeustoimien varmuus. Tätä varten asetuksen 5–15 artiklassa säädetään poikkeuksia, jotka mahdollistavat menettelyn aloitusvaltion lain soveltamisesta poikkeamisen.

36.

Asetus N:o 1346/2000, joka periaatteessa on suopea lex fori concursusin yhtenäisyydelle, nojaa rajoitettuun yleispätevyyden periaatteeseen. Tämä merkitsee sitä, että kaikkiin maksukyvyttömyysmenettelyä koskeviin kysymyksiin, ainoastaan tietyin poikkeuksin, pitäisi soveltaa lex fori concursusia.

37.

Näistä poikkeuksista merkittävä rooli on asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklalla, jonka mukaan määrättyjen edellytysten täyttämisen jälkeen menettelyn aloitusvaltion lakia ei sovelleta 4 artiklan 2 kohdan m alakohdassa mainittujen asioiden arvioinnissa eikä siten velkojia vahingoittavien oikeustointen mitättömyyden, pätemättömyyden ja peräytymisen arvioinnissa. Tämä säännös sisältää erityisen poikkeuksen, joka sallii poikkeamisen lex fori concursusin soveltamisesta siltä osin kuin tämän lain mukaan tulevaisuudessa maksukyvyttömäksi joutuvan velallisen kanssa tehdyn toimen peräyttäminen on mahdollista. Sen, joka on saanut etua tällaisesta toimesta, on kuitenkin osoitettava, että tähän oikeustoimeen sovellettava laki on muun jäsenvaltion kuin menettelyn aloitusvaltion laki ja että tämän lain mukaan ei ole mitään mahdollisuutta peräyttää kyseistä oikeustointa.

38.

Asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan säännöksen tarkoituksena on suojella sellaisen toimijan tuottamuksetonta luottamusta, joka on saanut etua velkojia vahingoittavasta toimesta. Tämän säännöksen taustalla tuntuu olevan ajatus, että tällä henkilöllä on oikeus toimia luottaen toimen pysyvyyteen, joka arvioidaan soveltaen oikeutta, jota tähän toimeen sovelletaan, eikä hän voi tulla yllätetyksi, koska maksukyvyttömyysmenettelyn aloittamisen johdosta aletaan soveltaa lex fori concursusia.

39.

Vastattaessa ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen on tutkittava, onko kansallinen tuomioistuin – koska osapuoli osoittaa asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa asetetut molemmat edellytykset – velvollinen soveltamaan tätä säännöstä viran puolesta ja poikkeamaan maksukyvyttömyysmenettelyn aloitusvaltion laista (lex fori concursus) siltä osin kuin se sallii velkojia vahingoittavan oikeustoimen peräyttämisen.

40.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen epäilykset voidaan tältä osin selittää asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan sanamuodolla, jossa yhtäältä asetetaan osapuolelle velvollisuus ”osoittaa” kaksi tässä säännöksessä mainittua edellytystä ja jossa toisaalta säädetään, että niiden osoittamiseen ”ei sovelleta” 4 artiklan 2 kohdan m alakohtaa. Lainsäätäjän käyttämä ehdoton sanamuoto saattaa johtaa päätelmään, että tuomioistuimella on velvollisuus toimia viran puolesta, jos asianosainen esittää todisteet, joiden perusteella voidaan todeta, että molemmat asetuksen 13 artiklassa asetetut edellytykset täyttyvät.

41.

En katso kuitenkaan, että tällainen näkemys on perusteltu.

42.

Hyvin hyödyllisiä asetuksen N:o 1346/2000 tulkinnassa ovat huomiot, jotka sisältyvät Virgósin ja Schmitin selvitykseen, ( 7 ) jonka katsotaan yleisesti sisältävän hyödyllisiä asetuksen säännösten tulkintaa koskevia ohjeita, ( 8 ) vaikka se koskeekin maksukyvyttömyysmenettelyjä koskevaa yleissopimusta.

43.

Mainitussa selvityksessä todetaan, että asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa käyttöön otettu mekanismi perustuu ”veto-oikeuteen” koskevaan sääntöön. Selvityksen laatijat huomauttivat, että osapuolen ei ainoastaan tarvitse pyrkiä olemaan soveltamatta maksukyvyttömyysmenettelyn aloitusvaltion lakia, vaan hänen on myös ”vaadittava” sitä (”Artikla 13 sisältää maksukyvyttömyysmenettelyn aloitusvaltion soveltamista koskevan rajoituksen, johon asianomaisen on vedottava” – 136 kohta).

44.

Tässä hengessä on esitetty unionin tuomioistuimen tuomiossa Nike European Operations Netherlands ( 9 ) väitteet, joissa todetaan, että todistustaakka osoittaa asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädetyt edellytykset on osapuolella, joka ”vetoaa kyseiseen artiklaan”.

45.

Mielestäni unionin oikeus liittää asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädetyn poikkeuksen soveltamisen sen osapuolen prosessointihalukkuuteen, joka on saanut etua velkojia vahingoittaen.

46.

Totean myös, että ennakkoratkaisukysymyksen kyseisen osan lähtökohtana on, että osapuoli on osoittanut asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan edellytykset mutta ei kuitenkaan ole samanaikaisesti pyytänyt tämän asetuksen soveltamista.

47.

Epäilen sitä, voidaanko selkeästi rajata osapuolen prosessointihalukkuuden kaksi ilmentymää, jotka käsittävät vastaavasti sellaisten todisteiden esittämisen, joilla voidaan osoittaa asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan kannalta merkittävät seikat, ja vaatimuksen tässä säännöksessä säädetyn poikkeuksen soveltamisesta.

48.

Nämä kysymykset liittyvät läheisesti toisiinsa. Jos osapuoli nimittäin esittää todisteen oikeudenkäynnin aikana, niin hän tekee sen määrätyn oikeusvaikutuksen vuoksi. En mene tässä kohdin yksityiskohtiin, jotka koskevat tiettyjen jäsenvaltioiden prosessioikeudessa hyväksyttyjä moninaisia ratkaisuja. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että osapuolen pyynnöstä esitetyn selvityksen perusteella voidaan lähtökohtaisesti selvittää seikka, joka on merkityksellinen asian ratkaisussa. En siten ole vakuuttunut, voidaanko osapuolen pyynnöstä esittää selvitysaineisto sen määrittämiseksi, täyttyvätkö asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan edellytykset, ja todeta samalla, että osapuoli ei vaadi tämän säännöksen soveltamista.

49.

Joka tapauksessa kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on arvioida, pyytääkö kyseisen jäsenvaltion prosessilainsäädännön säännösten mukaan osapuoli, joka esittää todisteita asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan mukaisten edellytysten osoittamiseksi, samanaikaisesti tämän säännöksen soveltamista.

50.

Kuten totesin edellä, asetus N:o 1346/2000 sitoo 13 artiklassa säädetyn poikkeuksen soveltamisen sen henkilön toimintaan, joka on saanut etua velkojia vahingoittavasta toimesta. Asetuksessa ei kuitenkaan säännellä tapaa, jolla asianosainen voi vedota tähän säännökseen. Siinä ei myöskään ole säännöksiä määräajoista, jossa kyseisen asetuksen 13 artiklan soveltamista voidaan vaatia.

51.

Kansallisen tuomioistuimen ennakkoratkaisupyynnössä esittämistä tiedoista voidaan päätellä, että asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan soveltamiseksi Italian oikeus edellyttää, että asianosaisen esittää asiaa koskevan väitteen ennen säädetyn määräajan päättymistä.

52.

Ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellä – siltä osin kuin se ei koske velvollisuutta soveltaa asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaa viran puolesta – kansallinen tuomioistuin tiedustelee siten, onko jäsenvaltiolla oikeus määrittää, millä tavoin on vedottava asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaan velkojia vahingoittavan oikeustoimen peräyttämisen estämiseksi lex fori concursusin perusteella.

53.

Unionin tuomioistuin ilmaisi tuomiossa Nike European Operations Netherlands näkemyksen, että asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa ei säännellä muun muassa asian selvittämisestä annettuja yksityiskohtaisia sääntöjä, todistuskeinoja, joihin kansallisessa toimivaltaisessa tuomioistuimessa voidaan turvautua, tai periaatteita, joilla säännellään sitä, miten kyseinen tuomioistuin arvioi sille esitetyn selvitysaineiston todistusarvoa. Kunkin jäsenvaltion asiana on antaa nämä säännöt sisäisessä oikeusjärjestyksessään menettelyllistä itsemääräämisoikeutta koskevan periaatteen nojalla. Voimaan saatetut säännökset eivät kuitenkaan voi olla epäedullisempia kuin samankaltaisia kansallisen oikeuden piiriin kuuluvia tilanteita koskevat säännöt (vastaavuusperiaate) eikä niillä voida tehdä unionin oikeudessa annettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate). ( 10 )

54.

Tarkennan, että vaikka unionin tuomioistuin keskittyi tuomiossa Nike European Operations Netherlands todistelun kulkua koskeviin sääntöihin, niin – koska itse asetuksessa N:o 1346/2000 ei ole asiaa koskevia säännöksiä – jäsenvaltiot ratkaisevat menettelyllisen itsemääräämisoikeuden puitteissa kaikki menettelylliset kysymykset, jotka koskevat tämän asetuksen 13 artiklan soveltamista.

55.

Kuten jo totesin tämän ratkaisuehdotuksen 48 kohdassa, nämä kaksi prosessointihalukkuuden muotoa (vaatimus selvitysaineiston esittämisestä asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan edellytysten määrittämiseksi ja vetoaminen tähän säännökseen) ovat kiinteästi sidoksissa toisiinsa. Siten niihin pitää soveltaa säännöksiä, jotka perustuvat tähän samaan oikeudelliseen järjestelmään.

56.

Edellä esitetyn lisäksi totean, että tuomioistuinvaltion prosessilainsäädäntö saattaa sisältää määräajat selvitysaineiston esittämiselle. Asetuksessa ei säännellä – väitteiden, joita ennakkoratkaisupyyntö koskee, esittämisen määräaikojen ohella – myöskään määräaikoja, joissa osapuolen on esitettävä kaikki selvitystoimia koskevat pyynnöt. Selvitysaineiston kokoamista koskeva kysymys liittyy niin vahvasti oikeudenkäynnin asianmukaisen kulun turvaamiseen, että on vaikea irrottaa se kaikista kyseisessä valtiossa voimassa olevista menettelyllisistä määräyksistä. Tämän johdosta näihin määräaikoihin tulisi soveltaa sen valtion prosessilainsäädäntöä, jonka tuomioistuimilla on toimivalta käsitellä kyseistä asiaa (lex fori processualis).

57.

Selvitystoimia koskevien pyyntöjen määräaikojen päätyttyä osapuoli menettää mahdollisuuden osoittaa tämän asetuksen 13 artiklassa säädetyt edellytykset, eikä se siten voi turvautua asetuksen mukaiseen suojaan. Vastaavanlaisen tehtävän, ainakin tarkastellussa asiayhteydessä, voivat täyttää säännökset, jotka määrittävät määräajat esittää prosessuaaliset väitteet, joita käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö koskee. Mielestäni on siten selvää, että prosessuaalisten väitteiden esittämistä koskevien määräaikojen problematiikkaan tulisi myös soveltaa sen valtion lakia, jonka tuomioistuimet ovat asiassa toimivaltaisia.

58.

Minusta on lisäksi välttämätöntä rajata tuomioistuinvaltion prosessilainsäädännön (lex fori processualis) ja aineellisesti sovellettavan lain (lex causae) soveltamisalat sen selvittämiseksi, mikä näistä laeista ratkaisee käsiteltävässä asiassa sen, millä tavoin asianosaisen on pyydettävä asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädetyn poikkeuksen soveltamista.

59.

Asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan perusteella se, joka on saanut etua velkojia vahingoittavasta toimesta, voi toimia luottaen tähän toimeen sovellettavaan lakiin mutta ainoastaan siltä osin kuin hän voi odottaa, että sen määräyksiä sovelletaan ja ne määrittävät hänen oikeutensa ja velvollisuutensa maksukyvyttömyysmenettelyn ohella. Rooma I ‑asetuksen säännöksillä sen 12 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaisesti osoitettu sopimusvelvoitteeseen sovellettava laki määrää muun muassa ”vanhentumista ja määräajan päättymiseen perustuvia oikeudenmenetyksiä” mutta ainoastaan ”erilaisten velvoitteiden raukeamisen muotojen” asiayhteydessä. Se ei ole merkityksellinen arvioitaessa prosessuaalisten väitteiden esittämistä koskevia määräaikoja. Silloinkin, kun määrätyn menettelyllisen oikeuden käyttämisellä (esim. esittämällä väite) on aineellisoikeudellisia vaikutuksia, tuomioistuinvaltion prosessilainsäädännön (lex fori processualis) periaatteen mukaisesti näiden oikeuksien käyttämisestä määrää edelleen sen valtion prosessilainsäädäntö, jossa asiaa käsittelevän tuomioistuimen kotipaikka on. Tämän vahvistaa välillisesti Rooma I ‑asetuksen 18 artiklan 2 kohta, jonka mukaan sopimuksen tai yksipuolisen oikeustoimen toteennäyttämiseksi voidaan käyttää kaikkia tuomioistuimen lain tai sellaisen lain, joka määrittää muodollisen pätevyyden (11 artikla), mukaisia todistuskeinoja edellyttäen, että tällaisen todistuskeinon käyttäminen on mahdollista asiaa käsittelevässä tuomioistuimessa.

60.

Säännökset, jotka rajoittavat ajallisesti mahdollisuutta vedota asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaan eivät sitä paitsi sisälly oikeustointen mitättömyyttä, pätemättömyyttä ja peräytymistä koskevien, tämän asetuksen 4 artiklan 2 kohdan m alakohdassa tarkoitettujen ”periaatteiden” käsitteeseen. Nämä säännökset eivät kuulu oikeustoimien pätemättömäksi toteamista koskevaan järjestelmään, ja ainoastaan tähän järjestelmään kuuluvat säännökset voivat kuulua lex causaen soveltamisalaan, kuten jo esitin ratkaisuehdotuksessani Lutz. ( 11 ) Ne eivät koske oikeussuojakeinoja, joita käytetään toimen peräyttämiseksi.

61.

Edellä esitetyn tarkastelun perusteella on mielestäni selvää, että menettelyllistä itsemääräämisoikeutta koskevan periaatteen mukaan jäsenvaltiot määrittävät, millä tavoin asianosaisen on vedottava asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaan velkojia vahingoittavan oikeustoimen peräyttämisen vastustamiseksi.

62.

Kansallisen tuomioistuimen on annettava arvioida, onko menettelyllinen määräys, joka määrittää prosessuaalisten väitteiden esittämisen määräajat, vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteen mukainen. Ennakkoratkaisupyynnössä esitetyissä tiedoissa mikään ei viittaa näiden periaatteiden loukkaamiseen.

63.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa kansallisen tuomioistuimen esittämään ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädetyn poikkeuksen soveltamisen edellytyksenä on etua velkojia vahingoittavasta toimesta saaneen osapuolen tekemä prosessuaalinen toimi.

Kuitenkin jäsenvaltioiden menettelyllisen itsemääräämisoikeuden periaatteen mukaan sen valtion prosessilainsäädäntö, jonka tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään kyseisen asian, määrittää sen, millä tavoin asianosaisen – osoittaen asetuksen 13 artiklassa säädetyt edellytykset – on vedottava tähän säännökseen velkojia vahingoittavan oikeustoimen peräyttämisen vastustamiseksi lex fori concursusin perusteella.

64.

Toisella ennakkoratkaisukysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, liittyykö asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan toisessa luetelmakohdassa säädetyn edellytyksen täyttäminen tarpeeseen osoittaa, että toimea ei voida peräyttää yleisesti ja abstraktisti, vai onko osoitettava, että toimea, joka voi olla lähtökohtaisesti peräytettävissäkin, ei voida pätevästi peräyttää, kun otetaan huomioon kaikki tapauksen olosuhteet.

65.

Näin esitettyyn kysymykseen on todettava, että asetuksen N:o 1346/2000 13 artikla sallii poikkeamisen menettelyn aloitusvaltion lain soveltamisesta oikeustoimeen sovellettavan lain hyväksi, jota siihen sovelletaan, mikäli ”tämän lain mukaan ei ole mitään mahdollisuutta peräyttää kyseistä oikeustointa”.

66.

Ratkaisevaa toiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastattaessa on ilmaisun [”tässä tapauksessa”] tulkinta.

67.

Edellä mainitun Virgósin ja Schmitin maksukyvyttömyysmenettelyjä koskevaa yleissopimusta koskevan selvityksen laatijat totesivat, että ilmaisu [”tässä tapauksessa”] (”in the relevant case”) tulee käsittää vaatimukseksi osoittaa, että toimea ei voida peräyttää millä tahansa keinoilla kyseisen tapauksen olosuhteissa. Siksi kyse ei ole vetoamisesta ainoastaan abstraktisti siihen, ettei kyseistä oikeustointa voida peräyttää lex causaen (137 kohta) säännöksen perusteella.

68.

Kun näitä seikkoja sovelletaan unionin oikeuteen, on todettava, että ilmaisu [”tässä tapauksessa”] on käytössä asetuksen italiankielisessä (”nella fattispecie”) ja englanninkielisessä (”in the relevant case”) versiossa. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on kuitenkin jo todettu, että asetuksen eri kieliversioissa on tältä osin tiettyjä eroja ja että joskus asetuksen 13 artiklaan ei tunnu sisältyvän sanoja [”tässä tapauksessa”] tai vastaavaa ilmaisua. ( 12 ) Tarve tulkita unionin oikeuden säännöstä yhtenäisellä tavalla edellyttää kuitenkin sitä, että erikielisten versioiden poiketessa toisistaan kyseessä olevaa säännöstä on tulkittava sen lainsäädännön asiayhteyden ja tavoitteen mukaan, jonka osa säännös on. ( 13 )

69.

Unionin tuomioistuin totesi näiden tulkintaperiaatteiden nojalla tuomiossa Nike European Operations Netherlands, että asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan soveltaminen edellyttää, että asianomaista oikeustointa ei voida peräyttää lex causaen nojalla ”kun otetaan huomioon kaikki tapauksen olosuhteet”. ( 14 )

70.

Lisäksi totean, että asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädetyn poikkeuksen tarkoitus on suojella osapuolten tuottamuksetonta luottamusta toimen pysyvyyteen.

71.

Tämän ratkaisun taustalla oli näkemys, että se, joka on saanut etua velkojia vahingoittavasta toimesta, voi luottaa tähän toimeen sovellettavaan lakiin siltä osin kuin siinä määrätään kyseisen toimen peräyttämisen mahdollisuudesta ja edellytyksistä. Totesin jo edellä mainitussa ratkaisuehdotuksessa Lutz, että ajan kuluminen on yksi olosuhteista, jotka vaikuttavat usein mahdollisuuteen peräyttää toimi lex causaen perusteella. ( 15 ) Mahdollisuus peräyttää kyseinen toimi saattaa joskus lakata vasta määrättyjen määräaikojen päättyessä. Se, joka on saanut etua velkojia vahingoittavasta toimesta vakuuttuu vasta silloin sen pysyvyydestä. Mielestäni asetuksen N:o 1346/2000 13 artikla suojelee myös tällaisten olosuhteiden seurauksena kehittynyttä luottamusta oikeustoimen voimassaoloon.

72.

Kyseisen toimen potentiaalinen peräytettävyys, arvioituna erillään kyseisen tapauksen olosuhteista, ei sen sijaan olisi otollinen osapuolten perustellun luottamuksen kannalta. Osapuolen pitäisi maksukyvyttömyysmenettelyn lisäksi nimittäin ottaa huomioon näiden olosuhteiden vaikutus mahdollisuuteen peräyttää toimi, kun taas menettelyn aloittamisen jälkeen ne sivuutettaisiin.

73.

Edellytys osoittaa, että toimea ei ole mahdollisuutta peräyttää siihen sovellettavan lain perusteella, koskee – lex causaen maksukyvyttömyyttä koskevien säännösten lisäksi – myös kaikkia tämän lain yleisiä säännöksiä ja periaatteita. ( 16 ) Eri oikeudellisissa järjestelmissä on moninaisia ja joskus useita säädöksiä, jotka koskevat oikeustointen mitättömyyttä tai peräyttämistä. Voidaan ajatella, että ainakin teoriassa suurin osa velkojia vahingoittavista toimista voidaan peräyttää. Herää siten kysymys, kytkeytyykö vaatimukseen yleisesti ja abstraktisti esittää näyttö, että toimea ei ylipäätään voida peräyttää, se, että osapuolelle asetetaan liian tiukkoja velvollisuuksia, jotka poistavat mahdollisuuden vedota tehokkaasti asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädettyyn poikkeukseen.

74.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa toiseen ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Tehokkaaseen asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädettyyn poikkeukseen vetoamiseen riittää, että se, joka on saanut etua velkojia vahingoittavasta toimesta osoittaa – silloin kun lex causaen mukaan tällaisen toimen peräyttäminen on mahdollista –, että toimea, joka voi olla lähtökohtaisesti peräytettävissäkin, ei voida millään tavoin pätevästi peräyttää lex causaen perusteella, kun otetaan huomioon kaikki tapauksen olosuhteet.

75.

Ottaen huomioon, että kolmas ja viides ennakkoratkaisukysymys koskevat Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuissa olosuhteissa tehdyn lainvalinnan vaikutuksia, katson, että ensiksi on tukeuduttava neljänteen ennakkoratkaisukysymykseen, jolla tiedustellaan, voidaanko asetusta itsessään ylipäänsä soveltaa käsiteltävässä asiassa.

76.

Neljännessä ennakkoratkaisukysymyksessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin nimittäin tiedustelee sitä, miten määritetään Rooma I ‑asetuksen aineellinen soveltamisala. Sen lähtökohtana siis on, että asetusta voidaan soveltaa käsiteltävässä asiassa ajallisesti. Mielestäni tätä kysymystä on käsiteltävä muutamassa alustavassa huomautuksessa.

77.

Rooma I ‑asetus ajallisesta soveltamisesta säädetään sen 28 artiklassa, jonka mukaan asetusta sovelletaan ”sopimuksiin, jotka on tehty 17 päivän joulukuuta 2009 jälkeen”.

78.

Maksut, joista pääasiassa on kyse, on sen sijaan suoritettu sen 11.3.2008 tehdyn sopimuksen täyttämiseksi, jonka voimassaoloaikaa – johon Mediterranea viittaa kirjallisissa huomautuksissaan – pidennettiin sittemmin 9.12.2009 tehdyllä täydennyssopimuksella. Tämä johtaa päätelmään, jonka mukaan Rooma I ‑asetusta ei voida soveltaa pääasiassa. Molemmissa tapauksissa on kyse tapahtumista, jotka ovat ilmenneet ennen 17.12.2009.

79.

Edellä esitettyä arviointia ei muuta se, että pääasia koskee suorituksia, jotka on täytetty useampi kuukausi sopimuksen tekopäivän jälkeen. Saatavatkin maksettiin nimittäin vielä ennen 17.12.2009 eli 17 ja 9 päivää erääntymispäivien 24.2.2009 ja 24.3.2009 jälkeen.

80.

Katson kuitenkin, että edes velvoitteen täyttäminen 17.12.2009 tai myöhemmin ei edelleenkään sallisi Rooma I ‑asetuksen soveltamista.

81.

Asetuksen soveltamisalan ratkaisee nimittäin sopimuksen tekohetki eikä siis ajankohta, jolloin tämän sopimuksen mukaiset velvoitteet täytetään. Unionin tuomioistuin on todennut tähänastisessa oikeuskäytännössään, että unionin lainsäätäjä on sulkenut pois Rooma I ‑asetuksen suoran soveltamisen, mikä aiheuttaisi soveltamisalan ulottamisen ennen 17.12.2009 tehtyjen sopimusten tulevaisuudessa ilmeneviin vaikutuksiin. ( 17 )

82.

Edellä esitetyn perusteella katson, että Rooma I ‑asetuksen säännöksiä ei voida soveltaa käsiteltävän asian arvioinnissa.

83.

Jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoisi, että asiassa ei voida soveltaa Rooma I ‑asetusta, tulisi nojautua lainvalintasääntöihin, jotka sisältyvät sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehtyyn, 19.6.1980 ( 18 ) allekirjoitettuun yleissopimukseen, joka korvattiin kyseisellä asetuksella.

84.

Rooman yleissopimus ei ole kuitenkaan unionin toimi. Yleissopimuksen ensimmäisen pöytäkirjan 1 artiklan a alakohdan ja 2 artiklan a ja b alakohdan mukaan unionin tuomioistuin säilyttää kylläkin toimivaltansa tulkita sitä mutta ainoastaan jäsenvaltioiden tiettyjen tuomioistuinten pyyntöjen perusteella. Niiden joukossa ei ole tuomioistuimia, jotka toimivat ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimina. Ennakkoratkaisupyynnön sisällöstä käy sen sijaan ilmi, että Tribunale Ordinario di Venezia tutkii asiaa ensimmäisessä oikeusasteessa.

85.

Jäljempänä tässä ratkaisuehdotuksessa esitän kuitenkin kantani Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdan tulkinnasta asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan soveltamisen asiayhteydessä.

86.

Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on nimittäin lopullinen harkinta, onko Rooma I ‑asetuksen soveltaminen perusteltua käsiteltävän asian tosiseikkojen nojalla. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sen sijaan kansallisen tuomioistuimen esittämillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta.

87.

Unionin oikeuden tulkinta voi olla hyödyllinen myös kansalliselle tuomioistuimelle. On kiinnitettävä huomiota Rooman yleissopimuksen määräysten ja Rooma I ‑asetuksen säännösten johdonmukaisuuteen, joka – jäsenvaltioiden suhteen – on yleissopimuksen säännöstön seuraaja.

88.

Neljännellä ennakkoratkaisukysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa määrittää, kuuluuko aluksen vuokrasopimus, joka on tehty yhdessä jäsenvaltiossa sellaisten yhtiöiden välillä, joiden kotipaikka on tässä jäsenvaltiossa, ja joka sisältää lakiviittauksen toisen jäsenvaltion lakiin, Rooma I ‑asetuksen aineelliseen soveltamisalaan.

89.

Totean, että Mediterranea kiinnitti huomiota sekä viidettä ennakkoratkaisukysymystä koskevissa kirjallisissa että suullisesti istunnossa esitetyissä huomautuksissa – lain valinnan ohella – muihin olosuhteisiin, jotka sen mielestä puhuvat sen puolesta, että sopimuksella on liittymä useamman kuin yhden valtion lakiin. Erityisesti vedottiin mahdollisuuteen käyttää alusta Italian aluevesien ulkopuolella. Myös ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pani ennakkoratkaisupyynnössä osan niistä merkille mainiten, että sopimuksen sisältö on laadittu englannin kielellä ja että se sisältää lausekkeen, jonka mukaan London Maritime Arbitrators Association (LMAA, Lontoon merenkulkuun liittyvien asioiden välimiesyhdistys) on toimivaltainen käsittelemään sopimuksen pohjalta mahdollisesti syntyviä riitoja.

90.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin sivuutti kuitenkin nämä seikat kolmannessa, neljännessä ja viidennessä ennakkoratkaisukysymyksessä. Kolmannessa kysymyksessä se rajoittui nimittäin osoittamaan epäilykset, jotka koskevat mahdollisuutta soveltaa asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaa kanteisiin, jotka koskevat sopimusta, jonka ovat tehneet osapuolet, joiden kotipaikka on siinä samassa jäsenvaltiossa, ja jossa osapuolet sisällyttivät lakiviittauksen toisen jäsenvaltion lakiin. Neljännessä ja viidennessä ennakkoratkaisukysymyksessä se täydensi näitä seikkoja tarkentaen, että sopimus on tehty jäsenvaltiossa, jossa molempien osapuolien kotipaikka on.

91.

Siten vastattaessa neljänteen ennakkoratkaisukysymykseen ja muuttamatta sen keskeistä sisältöä on selvitettävä, kuuluuko sopimus, joka on tehty siinä jäsenvaltiossa, jossa osapuolilla on kotipaikka, ja johon sovellettavaksi on valittu muun jäsenvaltion laki, Rooma I ‑asetuksen soveltamisalaan?

92.

Ennakoiden seuraavaksi käsittelemiäni näkökohtia totean, että tämän ratkaisuehdotuksen pari seuraavaa osaa sisältää luonteeltaan erittäin teoreettisen ja abstraktin tarkastelun. Julkisasiamiehenä katson kuitenkin tarkoituksenmukaiseksi esittää kantani kysymyksestä, joka on kauan herättänyt keskustelua kansainvälisen yksityisoikeutta koskevassa oikeuskirjallisuudessa. Olen tietoinen, että – kuten tulee käymään ilmi jäljempänä esitetyistä päätelmistä – yhden jäljempänä esitetyistä näkemyksistä omaksuminen ei ratkaise lopullisesti vastausta kolmanteen ja viidenteen ennakkoratkaisukysymykseen nyt käsiteltävässä asiassa. Toisissa asioissa tällä kysymyksellä voi kuitenkin olla merkitystä unionin oikeuden tulkinnan kannalta. Katson myös, että syvällisempi tarkastelu antaa unionin tuomioistuimelle mahdollisuuden tehdä kokonaisarviointi nyt käsiteltävänä olevan asian kohteena olevasta kysymyksestä.

93.

Neljännellä ennakkoratkaisukysymyksellä tiedustellaan, kuuluvatko tilanteet, joissa ei ole kyse lainvalintasääntöjä koskevassa kirjallisuudessa ulkomaiseksi liitynnäksi kutsutusta tekijästä ja joilla ei siksi ole yhteyttä kahden tai useamman valtion oikeuteen, Rooma I ‑asetuksen soveltamisalaan.

94.

Tämä kysymys on yksi pisimpään ja laajimmin käsiteltyjä lainvalintasääntöjen ongelmia. ( 19 ) Unionin lainvalintasääntöjen yhtenäistäminen ei näiltä osin ole poistanut olemassa olevia epäilyksiä.

95.

Silloin tällöin väitetään, että kansainvälisen yksityisoikeuden säännöksiä voidaan soveltaa ainoastaan suhteisiin, joilla on yhteys useamman kuin yhden valtion oikeuteen. ( 20 ) Tätä näkemystä täydennetään toisinaan toteamuksella, että mikä tahansa liittymä ulkomaiseen lakiin ei riitä. Pikemminkin edellytetään, että kyse on lainvalintasääntöjen näkökulmasta merkittävien seikkojen, toisin sanoen sellaisten seikkojen, jotka voivat johtaa lainvalintaan oikeussuhteissa, ilmenemisestä. ( 21 )

96.

Vastakkainen näkemys perustuu näkemykseen siitä, että kansainvälisen yksityisoikeuden säännöt kattavat kaikki oikeussuhteet, mukaan lukien myös ne, jotka ovat puhtaasti kansallisia. ( 22 ) Tässä viimeksi mainitussa tapauksessa merkityksellinen lainvalintajärjestelmä väistämättä johtaa sen valtion lain soveltamiseen, jolla on kokonaisuudessaan liittymä tähän suhteeseen.

97.

Yritettäessä määrittää Rooma I ‑asetuksen aineellista soveltamisalaa on aluksi pureuduttava sen 1 artiklan 1 kohtaan, jonka mukaan asetusta sovelletaan määrättäessä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia.

98.

Rooma I ‑asetuksen 1 artiklan 1 kohdan sanamuoto viittaa Rooman yleissopimuksen 1 artiklan 1 kohtaan, jossa määriteltiin sen aineellinen soveltamisala. Tämän säännöksen mukaan yleissopimusta voitiin soveltaa sopimusvelvoitteisiin silloin, kun sopimuksella on liittymä useampaan kuin yhteen valtioon (”les situations comportant un conflit de lois”).

99.

Rooman yleissopimusta koskevassa M. Giulianon ja P. Lagarden laatimassa selvityksessä ( 23 ) tarkastellaan tämän määräyksen merkitystä todeten, että yleissopimusta voidaan soveltaa ainoastaan asioissa, jotka liittyvät lainvalintatilanteeseen. Kyse on tilanteista, joissa on yksi tai useampi ulkomainen liityntä suhteessa kyseisen valtion sisäiseen yhteiskuntajärjestykseen (”Il s’agit des situations qui comportent un ou plusieurs éléments d’extranéité par rapport à la vie sociale interne d’un pays”).

100.

Rooma I ‑asetuksen 1 artiklan 1 kohdan sanamuoto – jota Giulianon ja Lagarden selvityksen laatijoiden näkemys tukee – saattaa johtaa päätelmään, että tämä asetus ei koske puhtaasti kansallisia tilanteita.

101.

Voidaan kuitenkin puolustaa vastakkaista näkemystä eli sitä, että asetusta voidaan soveltaa myös puhtaasti kansallisissa asioissa, koska Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohta koskee sellaisia tilanteita.

102.

Tätä näkemystä tukee Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohtaa vastaavan sen säännöksen tulkinta, joka sisältyy hyvin samanlaiseen asetukseen sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista (Rooma II). ( 24 )

103.

Rooma II ‑asetuksen 1 artiklan 1 kohdassa – vastaavasti kuin Rooma I ‑asetuksen 1 artiklan 1 kohdassa – säädetään, että sitä sovelletaan ”määrättäessä sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavaa lakia”. ( 25 )

104.

Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohtaa vastaavan Rooma II ‑asetuksen 14 artiklan 2 kohdan mukaan on niin, että ”jos kaikki vahingon aiheuttaneen tapahtuman sattumishetkellä tilanteeseen liittyvät asiaankuuluvat seikat liittyvät toiseen maahan kuin siihen, jonka laki on valittu, se, että osapuolet valitsevat jonkin maan lain, ei rajoita niiden kyseisen toisen maan lain säännösten soveltamista, joista ei voi sopimuksin poiketa”. ( 26 ) Rooma II ‑asetuksen 14 artiklan 2 kohdan mukaan lain valinta ei siten ole seikka, joka ratkaisee velvoitteen liittymän useampaan kuin yhden valtion lakiin. ( 27 ) Toisin kuin lainvalinta, jota Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohta koskee, tässä yhteydessä valintaa ei nimittäin pidetä ”muuna” tilanteeseen liittyvänä seikkana. Nähdäkseni Rooma II ‑asetus, mukaan lukien ennen kaikkea sen 14 artiklan 2 kohta, koskee siten myös puhtaasti kansallisia tilanteita, jotka eivät ylitä yhden valtion oikeudellisen alueen rajoja.

105.

Rooma I ‑asetuksen soveltamisalan pitäisi sen sijaan vastata sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista annetun asetuksen soveltamisalaa, mikä käy ilmi johdonmukaisuutta koskevasta vaatimuksesta, joka on ilmaistu kummankin asetuksen johdanto-osan seitsemännessä perustelukappaleessa. ( 28 )

106.

Olen siten taipuvainen yhtymään kantaan, jonka mukaan lainvalintasääntöjä voidaan soveltaa silloinkin, kun kyseinen tilanne on puhtaasti kansallinen. ( 29 )

107.

Katson myös, että niitä yrityksiä, jotka koskevat Rooma I ‑asetuksen soveltamisalan määrittämistä tukeutumalla määrätyn tilanteen ”kansainvälistymisen” perusteeseen – eli siis ensimmäisen periaatteen hengen mukaan, johon Giulianon ja Lagarden selvityksen laatijat viittaavat – vastaan puhuu tämän käsitteen epätarkkuus, mikä saattaa aiheuttaa vaikeasti ratkaistavia vaikeuksia.

108.

Seuraavan esimerkin pohjalta havainnollistan sitä, mistä nämä ongelmat johtuvat. Voidaanko Rooma I ‑asetusta soveltaa tilanteessa, jossa vuokranantaja perii vuokralaiselta vuokraa sellaisen vuokrasopimuksen nojalla, joka on tehty valtiossa, jossa tämän sopimuksen osapuolten asuinpaikka on, mutta vuokralainen on toisen jäsenvaltion kansalainen? Lähtökohtana on myös, että osapuolet eivät ole valinneet tehtyyn sopimukseen sovellettavaa lakia.

109.

Herää kysymys, onko tässä tapauksessa – koska asiassa esiintyy sopimuksen yhden osapuolen kansallisuuteen liittyvä ulkomainen liityntä – tarpeen soveltaa Rooma I ‑asetusta sen selvittämiseksi, mitä lakia on sovellettava vuokranmaksua koskevan riita-asian arviointiin.

110.

Rooma I ‑asetukseen tukeutuen aluksi pitäisi kuitenkin määrittää, mikä sen säännöksistä on asianmukainen osoittamaan sopimuksen osapuolten tekemään sopimukseen sovellettavan lain. Itse Rooma I ‑asetuksessa ei sen sijaan ole säännöstä, joka selvästi koskee irtaimen omaisuuden vuokraamista.

111.

Tämän johdosta on tarpeen tulkita käsitteitä, joita on käytetty tietyissä asetuksen säännöksissä, niiden soveltamisedellytysten määrittämiseksi. Lainvalintasääntöjä koskevassa kirjallisuudessa tällaisia tulkintaa koskevia toimenpiteitä kutsutaan luonnehdinnaksi (”qualification”, ”kwalifikacja”, ”Qualifikation”, ”characterisation”). ( 30 )

112.

Kansallinen tuomioistuin varmaankin toteaisi näiden toimenpiteiden perusteella, että vuokrasopimusta on kohdeltava ”palvelun suorittamista koskevana sopimuksena”, jota Rooma I ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdan b alakohta koskee. Vasta tässä vaiheessa osoittautuisi, että vuokralaisen kansalaisuutta koskevalla seikalla ei ole merkitystä vuokran maksua koskevassa asiassa, koska – lakiviittauksen puuttuessa – palvelun suorittamista koskevaan sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, jossa palvelunsuorittajan (vuokranantajan) asuinpaikka on. Haluaisin kuitenkin todeta, että kansalaisuudella voisi olla merkitystä, jos asiassa olisi kyse vuokralaisen oikeustoimikelpoisuuden puuttumisesta. ( 31 )

113.

Mielestäni edellä esitetyt epäilykset tukevat mielestäni päätelmää, että yritykset erotella toisistaan puhtaasti kansalliset sopimusvelvoitteet ja sellaiset velvoitteet, joilla on liittymä useampaan kuin yhteen valtioon, eivät ole perusteltuja. Näitä perusteita voitaisiin soveltaa ainoastaan tiettyihin kysymyksiin, jotka liittyvät sopimusvelvoitteen syntymiseen, täyttämiseen ja lakkaamiseen.

114.

Katson siten, että tietyn riidan ”kansainvälistyminen”, mikä saattaa tapahtua tehdyn sopimuksen pohjalta, ei voi ratkaista asetuksen soveltamista sopimukseen sellaisenaan. Siksi olisi aina tapauskohtaisesti tarpeen tutkia, liittyykö – riippumatta käsiteltävän asian olosuhteista – muihin mahdollisesti syntyviin riitoihin sellaisia tilanteeseen liittyviä seikkoja, joilla voitaisiin perustella toisen valtion lain soveltamista. Siten itse asetuksen soveltamista koskevaa päätöstä tulisi edeltää sen säännösten yksityiskohtainen tarkastelu ja joukko tulkintaa koskevia toimenpiteitä. Tämä saattaa synnyttää moninaisia epäilyksiä, jotka ovat paljon monitahoisempia kuin itse sovellettavan lain määrittäminen Rooma I ‑asetuksen säännösten perusteella.

115.

Edellä esitetyn perusteella katson, että Rooma I ‑asetusta voidaan soveltaa myös puhtaasti kansallisissa tilanteissa, joilla ei ole yhteyttä useampaan kuin ainoastaan yhteen valtioon. Siksi pelkkä neljännessä ennakkoratkaisukysymyksessä tarkoitettu toisen jäsenvaltion lain valinta ei vaikuta siihen, kuuluuko kyseinen tilanne Rooma I ‑asetuksen aineelliseen soveltamisalaan. Näin ollen ei ole tarpeen ratkaista sitä, johtaako lain valinta siihen, että sopimusvelvoitteella on liittymä useampaan kuin yhteen valtioon, koska se ei ole asetuksen soveltamisedellytys.

116.

Ehdotan siten, että unionin tuomioistuin vastaa neljänteen ennakkoratkaisukysymykseen myönteisesti ja tarkentaa:

Rooma I ‑asetuksen 1 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä tämän asetuksen 3 artiklan 3 kohdan kanssa, on tulkittava siten, että aluksen vuokrasopimus, joka on tehty yhdessä jäsenvaltiossa sellaisten yhtiöiden välillä, joiden kotipaikka on tässä jäsenvaltiossa, kuuluu Rooma I ‑asetuksen aineelliseen soveltamisalaan riippumatta siitä, sisältääkö kyseinen sopimus lakiviittauksen toisen jäsenvaltion lakiin.

117.

Jos unionin tuomioistuin ei kuitenkaan yhdy edellä esitettyyn näkemykseen, niin nyt esillä olevassa asiassa samanlaiseen vastaukseen johtaa se, että hyväksytään väite, joka nojaa näkemykseen siitä, että vaikka itse Rooma I ‑asetus ei koske puhtaasti kansallisia tilanteita, niin lakiviittauksen sisällyttäminen sopimukseen mahdollistaa niin vahvan liittymän luomisen toiseen oikeudelliseen järjestelmään, että Rooma I ‑asetuksen säännösten soveltaminen on perusteltua.

118.

Kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta, voidaanko asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaa soveltaa, kun sopimuksen osapuolten kotipaikka on samassa jäsenvaltiossa ja kun osapuolet valitsevat sopimukseen sisältyvällä lakiviittauksella toisen jäsenvaltion lain. Ennakkoratkaisupyynnön tässä osassa kansallinen tuomioistuin ei viittaa vielä suoraan Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohtaan. Katson kuitenkin, että kolmannen ennakkoratkaisukysymyksen ydinkohta koskee tässä säännöksessä tarkoitetuissa olosuhteissa tehdyn lainvalinnan vaikutuksia.

119.

Viidennessä ennakkoratkaisukysymyksessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa saada vastauksen kysymykseen, estääkö sovellettavan lain valinta Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa säädetyssä tilanteessa asianosaista vetoamasta tehokkaasti asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädettyyn poikkeukseen.

120.

Kolmas ja viides ennakkoratkaisukysymys koskevat pääosin tätä samaa asiaa, joka voidaan ilmaista kysymyksenä siitä, miten Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuissa olosuhteissa tehty lainvalinta vaikuttaa mahdollisuuteen vedota asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaan. Näin ollen katson, että näitä molempia kysymyksiä on tarkasteltava yhdessä.

121.

Esitän aluksi näkemykseni Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdan ja asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan välisestä suhteesta. Tämän jälkeen tarkastelen vaikutuksia, jotka on sillä, että sopimukseen sisällytetään lakiviittaus Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuissa olosuhteissa.

122.

Asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan ensimmäisessä luetelmakohdassa edellytetään asianosaiselta näyttöä siitä, että velkojia vahingoittavaan oikeustoimeen sovellettava laki on muun jäsenvaltion kuin menettelyn aloitusvaltion laki.

123.

Asetuksen N:o 1346/2000 johdanto-osan 23 perustelukappaleessa todetaan, että itse asetuksessa olisi määritettävä sen piiriin kuuluviin kysymyksiin yhtenäiset lainvalintasäännöt, jotka niiden soveltamisalalla korvaavat yksittäisten valtioiden kansainvälisen yksityisoikeuden säännökset. Asetus ei kuitenkaan sisällä lainvalintasääntöjä, joiden perusteella voitaisiin selvittää, mikä on siihen riitautettuun oikeustoimeen sovellettava laki, jota asetuksen 13 artikla koskee. Näin ollen katson, että tähän toimeen sovellettavan lain ratkaisevat lainvalintasäännöt, joiden perusteella tulisi etsiä lex causaeta maksukyvyttömyysmenettelyn ulkopuolelta. Asetus N:o 1346/2000 annettiin ajankohtana, jolloin sopimusvelvoitteisiin sovellettava laki jäsenvaltioiden osalta osoitettiin Rooman yleissopimuksella. Ottaen huomioon neljättä ennakkoratkaisukysymystä koskevat huomautukset käsittelen jäljempänä tässä ratkaisuehdotuksessa kuitenkin Rooma I ‑asetuksen säännöksiä. Lähden nimittäin olettamasta, että asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan soveltamiseksi nyt käsiteltävässä asiassa riitautettuun oikeustoimeen sovellettavan lain ratkaisevat Rooma I ‑asetuksen säännökset, mukaan lukien myös sen 3 artikla, joka sallii sopimusvelvoitteisiin sovellettavan lain valinnan.

124.

Tietyn epäilyksen näiltä osin herättää Virgósin ja Schmitin selvityksessä tehty varauma siitä, että asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan yleissopimuksessa olevan vastineen tarkoituksena oli suojella tavallisesti sovellettavan kansallisen lain mukaisesti (”normally applicable national law”) toimivien velkojien ja kolmansien perusteltua luottamusta. Se voi olla viite siitä, että asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan soveltamiseksi (niiltä osin kuin säännös edellyttää näyttöä siitä, että oikeustoimeen on sovellettava ”muun jäsenvaltion kuin menettelyn aloitusvaltion lakia”), merkitystä on ainoastaan lailla, joka on osoitettu lainvalintasäännöillä, jotka perustuvat objektiivisiin liittymiin, sivuuttaen osapuolten valitseman lain.

125.

Tällaista näkemystä voivat tukea päätelmät tämän asetuksen johdanto-osan 24 perustelukappaleesta, jossa todetaan, että asetuksessa säädettyjen poikkeusten, mukaan lukien asetuksen 13 artikla, tarkoituksena on suojata – perustellun luottamuksen lisäksi – myös ”oikeustoimien varmuuden turvaamista muissa kuin menettelyn aloitusvaltiossa”. Kyseinen sanamuoto saattaa johtaa päätelmään, jonka mukaan asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan kannalta merkitystä on ainoastaan tilanteeseen liittyvillä seikoilla, sillä ne – käyttäen Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa käytettyä käsitteistöä – ”liittävät” kyseisen oikeustoimen muun kuin menettelyn aloitusvaltion valtion (valtioiden) yhteyteen.

126.

Tämä näkemys ei kuitenkaan tunnu vakuuttavalta. Asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa on ilmaistu vaatimus perustellusta luottamuksesta. On vaikea katsoa, että suoja ei kuulu osapuolille, jotka toimivat valitun lain mukaisesti kansainvälisen yksityisoikeuden mukaan niille kuuluvan itsenäisen tahdon rajoissa. Lainvalinta on tasavertainen menetelmä osoittaa sovellettava laki lainsäädännön määräytymisen alalla. Itsenäisen tahdon periaatteella on merkittävä asema unionin kansainvälisen yksityisoikeuden säännöstössä. ( 32 )

127.

Tämän perusteella olen vakuuttunut, että asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklan ensimmäisen luetelmakohdan soveltamiseksi Rooma I ‑asetuksen säännökset, mukaan lukien sen 3 artikla, ovat edelleen ratkaisevia sellaisten osapuolten tekemän lainvalinnan vaikutusten kannalta, joiden kotipaikka on maksukyvyttömyysmenettelyn aloitusvaltiossa.

128.

Tarkennan, että kolmannen ennakkoratkaisukysymyksen – kuten komissio toteaa kirjallisissa huomautuksissaan – lähtökohtana on, että sopimuksen osapuolet, joiden kotipaikka on samassa jäsenvaltiossa, jo sopimusviittauksen ajankohtana voivat ennakoida, minkä valtion laista tulee lex fori concursus jommankumman osapuolen maksukyvyttömyysmenettelyn aloittamisen jälkeen.

129.

Katson kuitenkin, että tämä näkemys perustuu tiettyyn yksinkertaistamiseen. Osapuolet eivät periaatteessa vielä oikeustoimen suorittamishetkellä tiedä, aloitetaanko maksukyvyttömyysmenettely ja kumpaa vastaan se aloitetaan.

130.

Etenkin tässä vaiheessa on mahdollista, että osapuolet eivät tiedä, mitä lakia mahdolliseen maksukyvyttömyysmenettelyyn tullaan soveltamaan.

131.

Maksukyvyttömyysmenettelyyn ja sen vaikutuksiin sovelletaan sen jäsenvaltion lakia, jossa menettely on alkanut (asetuksen N:o 1346/2000 4 artiklan 1 kohta). Sen jäsenvaltion tuomioistuin, jossa velallisella on pääintressien keskus, on toimivaltainen aloittamaan maksukyvyttömyysmenettelyn (asetuksen 3 artiklan 1 kohta).

132.

Sen, minkä valtion laista tulee lopullisesti sovellettava kaikkien maksukyvyttömyysmenettelyyn liittyvien kysymysten arvioinnissa, ratkaisevat siis asetuksen N:o 1346/2000 3 artiklassa säädetyt toimivaltasäännöt. Seikat, jotka ratkaisevat kyseisen jäsenvaltion tuomioistuinten toimivallan, voivat muuttua jo sen jälkeen, kun tulevaisuudessa maksukyvyttömäksi joutuvan velallisen kanssa on tehty oikeustoimi.

133.

Jos siis ennen maksukyvyttömyysmenettelyn aloittamista koskevan hakemuksen jättämistä tulevaisuudessa maksukyvyttömäksi joutuva velallinen siirtää kotipaikan toiseen jäsenvaltioon, niin silloin lähtökohtaisesti kyseisen valtion tuomioistuimet ovat toimivaltaisia tutkimaan maksukyvyttömyysmenettelyyn liittyvät asiat. Maksukyvyttömyysmenettelyn aloittamista koskevan hakemuksen jättämishetki osoittaa merkityksellisen ajankohdan asetuksen N:o 1346/2000 3 artiklan mukaisen toimivallan perustavan liittymän olemassaolon tutkimista varten. ( 33 )

134.

Lainvalinnan vaikutuksia ei siten pitäisi rajoittaa ikään kuin olettaen, että – säätäen määrätyn lain soveltamisesta lex fori concursusina – osapuolet pyrkivät olemaan soveltamatta sitä, koska lain valinnan vaiheessa ne eivät yleensä tiedä sitä, aloitetaanko maksukyvyttömyysmenettely ja kumpaa osapuolta vastaan se aloitetaan, eivätkä etenkään sitä, mitä lakia siihen tullaan soveltamaan.

135.

En myöskään katso, että kaikissa tapauksissa lain valinnan tarkoituksena on ainoastaan estää määrätyn lain säännösten soveltamista, mihin komissio kiinnitti huomiota kirjallisissa huomautuksissaan ja mihin tietyiltä osin kolmas ennakkoratkaisukysymys tuntuu viittaavan.

136.

Lainvalintasääntöjä koskevassa kirjallisuudessa on kehitetty lainsäädännön kiertämisen käsite (”fraude à la loi”, ”Gesetzesumgehung”, ”evasion of law”). ( 34 ) Tätä käsitettä käytetään sellaisen oikeussuhteen osapuolen (osapuolten) toiminnan määrittämiseksi, johon on ryhdytty tavallisesti sovellettavan lain soveltamisen vaikutusten sivuuttamiseksi siten, että saatetaan sen sijasta sovellettavaksi muu laki. Joskus väitetään, että yleisen edun ja oikeustoimien varmuuden suojaamiseksi on estettävä tällaiset toimenpiteet ja sovellettavan lain määrittämisen vaiheessa sivuutettava olosuhteet, jotka johtuvat toimista, joihin osapuolet ovat ryhtyneet (jotka johtuvat mm. osapuolten tekemästä sovellettavan lain valinnasta).

137.

Nykyisin on niin, koska itsenäisen tahdon merkitys lainvalintasäännöissä kasvaa, että on epäiltävä tämän käsitteen merkittävyyttä erityisesti niissä tilanteissa, joissa sovellettavan lain valinta on mahdollista. ( 35 )

138.

Rooma I ‑asetuksen pohjalta on sen 2 artiklan mukaisesti hyväksytty ns. rajoittamattoman valinnan periaate, mikä tarkoittaa, että osapuolet voivat soveltaa heitä yhdistäviin suhteisiin valitsemaansa lakia, jonka ei tarvitse osoittaa minkäänlaista yhteyttä kyseisen asian tosiseikkoihin. Tämä ratkaisu on sitä paitsi sen suuntauksen mukainen, joka on etusijalla nykyisissä lainvalintasäännöissä. ( 36 ) Tästä seuraa, että asianmukaisesta lain valinnasta huolehtiminen jätetään itse valinnan tekeville osapuolille. ( 37 )

139.

Koska osapuolet voivat valita heidät yhdistävään sopimukseen sovellettavan lain, eikä tätä valintaa ole rajoitettu, on vaikea katsoa, että itsessään pyrkimys soveltaa sopimusvelvoitteeseen valitun valtion lakia on toimintaa, joka pitää estää.

140.

Laajaa itsenäistä tahtoa rajoittaa joukko Rooma I ‑asetukseen sisältyviä säännöksiä, kuten kansainvälisesti pakottavat säännökset (9 artikla), oikeusjärjestyksen perusteet (21 artikla), kolmansien oikeuksien suojaa koskeva säännös (3 artiklan 2 kohdan toinen virke) ja velvoitesuhteen heikomman osapuolen suoja (6 artiklan 2 kohta ja 8 artiklan 1 kohta) sekä säännös, joka liittää tietyt vaikutukset sovellettavan lain valintaan, kun kaikki tilanteeseen liittyvät seikat, itse valintaa lukuun ottamatta, liittyvät yhteen valtioon (3 artiklan 3 kohta). Erityisesti viimeksi mainitussa voidaan havaita heijastuma lainsäädännön kiertämisen doktriinista (”fraude à la loi”). Asetus ei edellä mainittujen ratkaisujen lisäksi sisällä kuitenkaan yleistä säännöstä, jonka tarkoitus on estää lainsäädännön kiertäminen. En katso myöskään, että asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklalla pitäisi olla tällainen tehtävä sellaiseen sopimukseen sovellettavan lain valinnassa, joka tehdään osapuolten välillä, joiden kotipaikka on samassa jäsenvaltiossa. Tällaisen valinnan vaikutukset ratkaisee myös Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohta.

141.

Olennainen kysymys, joka välittyy viidennestä – ja ainakin välillisesti kolmannesta – ennakkoratkaisukysymyksestä koskee lainvalinnan vaikutuksia sellaiselle sopimusvelvoitteelle, jolla kokonaisuudessaan on liittymä yhden valtion lakiin.

142.

Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa, johon kansallinen tuomioistuin ennakkoratkaisupyynnössä viittaa, säädetään, että ”jos kaikki muut lakiviittauksen ajankohtana tilanteeseen liittyvät seikat liittyvät toiseen maahan kuin siihen, jonka laki on valittu, osapuolten tekemä valinta ei rajoita niiden kyseisen toisen maan lain säännösten soveltamista, joista ei voida sopimuksin poiketa”.

143.

On todettava, että viidennen ennakkoratkaisukysymyksen lähtökohtana on, että käsiteltävän asian tosiseikoissa ”kaikki muut – – tilanteeseen liittyvät seikat” – lukuun ottamatta itse valintaa – liittyvät maksukyvyttömyysmenettelyn aloittamisvaltioon.

144.

Joka tapauksessa kansallisen tuomioistuimen on arvioitava, onko nyt käsiteltävässä asiassa valinta tehty Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuissa olosuhteissa.

145.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voi erityisesti ratkaista, onko itsessään sellaisen lausekkeen sisällyttäminen sopimukseen, jonka perusteella merialusta voidaan käyttää toisen valtion aluevesillä kuin se, jossa sopimus tehtiin ja jossa osapuolten kotipaikka on, riittävä, jotta voidaan katsoa, että velvoitteella on liittymä useampaan kuin yhteen valtioon. Mediterranea viittasi tähän seikkaan esittämissään huomautuksissa.

146.

Ainoastaan sivuhuomautuksena totean, että tätä kantaa vastaan puhuu Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdan sanamuoto, jonka mukaan merkityksellisiä ovat lakiviittauksen ajankohtana olemassa olevat tilanteeseen liittyvät seikat.

147.

En myöskään katso, että itsessään sopimuksen määräys, jossa säädetään mahdollisuudesta käyttää esinettä yhden jäsenvaltion rajojen ulkopuolella, mahdollistaa sopimusvelvoitteen liittymän useampaan kuin yhteen valtioon ja näin ollen poikkeamisen Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdan soveltamisesta. Valtaosassa taloudellisessa toiminnassa tehdyistä sopimuksista ei ole tällaista varaumaa. Tämä ei merkitse, että esinettä voidaan käyttää ainoastaan yhden valtion oikeudellisella alueella. Katson kuitenkin, että potentiaalinen mahdollisuus käyttää esinettä, joka on annettu käyttöön toisen valtion alueellisten rajojen sisäpuolella, ei riitä kyseisen tilanteen kansainvälistymiseen, mistä seurauksena olisi se, ettei lainvalinnan vaikutuksia Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdan perusteella voida rajoittaa. Katson, että se rajoittaisi liikaa tämän säännöksen merkitystä, jonka tarkoituksena on estää mahdollisuus sivuuttaa tavallisesti sovellettavan lain vaikutukset puhtaasti kansallisissa tilanteissa.

148.

Eritoten on vaikea katsoa, että pelkästään sellaisen määräyksen sisällyttäminen sopimukseen, jonka mukaan esinettä voidaan käyttää toisella oikeudellisella alueella, estää Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdan soveltamisen. Tällainen ratkaisu mahdollistaisi Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdan kiertämisen ainoastaan sisällyttämällä vastaavat ilmaisut sopimuksen sisältöön. Mielestäni vastaavasti on arvioitava sitä, että osapuolet käyttävät muun valtion kieltä sopimuksen sisällön laatimisessa, sekä sitä, että he osoittavat toisen jäsenvaltion tuomioistuimet toimivaltaisiksi tutkimaan sopimuksen pohjalta mahdollisesti nousevia riitoja.

149.

Arvioitaessa Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdan soveltamista varten sitä, liittyvätkö ”kaikki muut lakiviittauksen ajankohtana tilanteeseen liittyvät seikat – – toiseen maahan kuin siihen, jonka laki on valittu”, ei mielestäni tule ottaa huomioon kaikkia olosuhteita vaan ainoastaan ne, jotka lainvalintaoikeuden näkökulmasta ovat merkityksellisiä.

150.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta puuttuu kuitenkin edelleenkin yhtenäinen näkemys Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuissa olosuhteissa tehdyn lainvalinnan vaikutuksista.

151.

Lainvalintasääntöjä käsittelevässä kirjallisuudessa voidaan erottaa kaksi periaatetta, jotka koskevat lainvalinnan vaikutuksia puhtaasti kansallisissa tilanteissa, joiden puolestapuhujat määrittävät eri tavoin itsenäisen tahdon rajat kansainvälisessä yksityisoikeudessa.

152.

Silloin tällöin esitetään näkemys, että puhtaasti kansallisissa tilanteissa lain valinta vaikuttaa lainvalintaoikeuteen. Tämä tarkoittaa, että valinta johtaa siihen, että sopimusvelvoitteeseen sovelletaan valittua lakia.

153.

Lain valintaa koskevat kuitenkin tietyt rajoitukset, joiden tarkoitus on estää yritykset sivuuttaa tavallisesti sovellettavan lain soveltamisen vaikutukset. Silloin valitun lain ohella sovelletaan pakottavia säännöksiä, jotka perustuvat sen jäsenvaltion lakiin, johon kyseisellä suhteella on ainoastaan liittymä. ( 38 )

154.

Toinen kanta perustuu näkemykseen siitä, että puhtaasti kansallisissa tilanteissa ”valinnalla” ei ole lainvalintaoikeuteen kohdistuvia vaikutuksia, vaan se on ns. viittaus aineellisoikeudellisesti sovellettavana säännöstöön ( 39 ) (”incorporation au contrat de règles de droit matériel”, ”materiellrechtliche Verweisung”, ”incorporation of foreign law”). ( 40 ) Tällainen viittaus ilmentää sitä, että osapuolet käyttävät sopimusvapautta, jonka rajat määrittää kyseiseen velvoitesuhteeseen sovellettava laki. ( 41 ) Vedotessaan toiseen oikeusjärjestelmään osapuolet muovaavat heitä yhdistävän oikeussuhteen sisältöä tavalla, joka vastaa tässä oikeusjärjestelmässä omaksuttuja ratkaisuja siltä osin kuin sovellettavan lain dispositiiviset säännökset sen sallivat. Edelleen voidaan soveltaa niitä lex causaen pakottavia säännöksiä, joista – kuten Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa tätä edellytetään – osapuolet eivät voi sopimuksin poiketa.

155.

Liityn edellä esitetyistä näkemyksistä toisen kannattajiin, joiden mukaan Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuissa olosuhteissa tehdyllä valinnalla viitataan ainoastaan aineellisoikeudellisesti sovellettavaan säännöstöön.

156.

Itse asetus ei sisällä selkeää säännöstä, jonka perusteella voitaisiin omaksua yksi esitetyistä ratkaisuista.

157.

Rooma I ‑asetuksen johdanto-osan 13 perustelukappaleessa todetaan kuitenkin, että asetus ”ei estä osapuolia sisällyttämästä sopimukseensa viittausta johonkin muuhun kuin valtion säätämään säännöstöön tai viittausta kansainväliseen yleissopimukseen”. ( 42 )

158.

Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdan osalta voidaan mielestäni myös katsoa, että lain ”valinta” merkitsee ainoastaan viittausta aineellisoikeudellisesti sovellettavaan säännöstöön. Asetuksen johdanto-osan 13 perustelukappale osoittaa nimittäin, että unionin lainsäätäjä liittää tällaiset vaikutukset lakiviittaukseen, joka ylittää osapuolille annetun lainvalintaoikeutta koskevan itsenäisen tahdon rajat.

159.

Tällainen näkemys – vaikkakin erilaisin perusteluin – on hallitsevassa osassa kansainvälistä yksityisoikeutta koskevassa kirjallisuudessa. ( 43 )

160.

Riippumatta siitä, liittyykö puhtaasti kansalliseen tilanteeseen sovellettavan lain valintaan lainvalintaoikeutta koskevia vaikutuksia vai pidetäänkö sitä viittauksena aineellisoikeudellisesti sovellettavaan säännöstöön, tavallisesti sovellettavan lain (lex fori concursus) pakottavia säännöksiä voidaan edelleen soveltaa.

161.

En kuitenkaan katso, että käytännössä olisi olennaista merkitystä sillä, että puolletaan jotakin näistä ratkaisuista. Periaate viittauksesta aineellisoikeudellisesti sovellettavaan säännöstöön osoittaa etunsa erityisesti silloin, kun on välttämätöntä arvioida, täyttyvätkö asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädetyn poikkeuksen edellyttämät edellytykset.

162.

Osapuolen, joka vetoaa tämän asetuksen 13 artiklaan, on osoitettava, että velkojia vahingoittavaan oikeustoimeen sovelletaan muun jäsenvaltion kuin menettelyn aloitusvaltion lakia.

163.

Osapuolen mahdollisuus vedota asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädettyyn poikkeukseen estetään, jos puolletaan periaatetta viittauksesta aineellisoikeudellisesti sovellettavaan säännöstöön. Koska valinta ei vaikuta lainvalintaoikeuteen, asianosaisen ei voi osoittaa, että riitautettuun toimeen sovelletaan muun jäsenvaltion lakia kuin lex fori concursusta.

164.

Jos omaksutaan periaate, joka liittää valintaan lainvalintaoikeutta koskevat vaikutukset, tällöin sen sijaan annettaisiin asianosaiselle mahdollisuus osoittaa tämän asetuksen 13 artiklan mukaiset edellytykset puhtaasti kansallisissa tilanteissa. Tätä ei estäisi pelkästään se, että sovelletaan tavallisesti sovellettavan lain säännöksiä, ”joista ei voida sopimuksin poiketa”.

165.

Niiden säännösten joukkoon, ”joista ei voida sopimuksin poiketa”, eivät nimittäin kuulu maksukyvyttömyyslain säännökset. Sopimusvelvoitteeseen sovellettavan lain valinta johtaa siihen, että valittua lakia sovelletaan ainoastaan niihin kysymyksiin, jotka kuuluvat sopimukseen sovellettavan lain soveltamisalaan. Se taasen on määritettävä Rooma I ‑asetuksen 12 artiklaan sisältyvien ohjeiden mukaisesti. Vaikka tämä säännös ei sisällä sopimukseen sovellettavan lain soveltamisalaan kuuluvien kysymysten tyhjentävää luetteloa, niin se kuitenkin tukee lainvalintasääntöjä koskevassa kirjallisuudessa vakiintunutta näkemystä, jonka mukaan sopimukseen sovellettava laki ratkaisee sopimuksen sisällön ja siitä johtuvat vaikutukset sekä – tietyin itse asetuksen säännöksissä, mukaan lukien sen 11 artiklassa ja 1 artiklan 2 kohdan a ja f alakohdassa, määritetyin poikkeuksin – sen voimassaolon edellytykset. Sopimusvelvoitteeseen sovellettava laki on siten merkityksellinen osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien arvioinnissa. Mielestäni se ei ulotu kuitenkaan niin pitkälle, että sen soveltamisalaan sisällytettäisiin erityisten maksukyvyttömyyslain säännösten soveltaminen.

166.

Asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädetty poikkeus nojaa siten yksinkertaistamiseen. Se suojelee luottamusta velkojia vahingoittavaan toimeen sovellettavaan lakiin laajemmin kuin lex causaen soveltamisalasta käy ilmi.

167.

Asetuksen 13 artiklassa edellytetty näyttö siitä, että kyseistä oikeustoimea ei ole ”mitään mahdollisuutta” peräyttää siihen sovellettavan lain perusteella koskee siten kysymyksiä, jotka eivät kuulu sopimukseen sovellettavan lain soveltamisalaan. Sen tarkoituksena on osoittaa, että toimea ei voida peräyttää yleisten säännösten nojalla käyttäen klassisia siviili- ja kauppaoikeudellisia kanteita, joihin maksukyvyttömyysmenettelyn ohella sovelletaan lex contractusia, eikä myöskään maksukyvyttömyyslain erityisten säännösten perusteella, jotka eivät sisälly sopimukseen sovellettavan lain soveltamisalaan.

168.

Tällaista mekanismia on perusteltu vaikutuksilla, jotka asetuksen N:o 1346/2000 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti johtuvat maksukyvyttömyysmenettelyn aloittamisesta. Tämän säännöksen mukaan nimittäin kaikki maksukyvyttömyysmenettelyyn liittyvät asiat kuuluvat yhden valtion lain soveltamisalaan, vaikka silloin, kun toimi toteutetaan tulevaisuudessa maksukyvyttömäksi joutuvan velallisen kanssa, ei ehkä tiedetä, minkä valtion laista tulee lex fori concursus maksukyvyttömyysmenettelyn aloittamisen jälkeen. ( 44 )

169.

Edellä esitetty tarkastelu tukee myös näkemystä, jonka mukaan Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdan olosuhteissa tehdyssä lainvalinnassa on kyse ainoastaan viittauksesta aineellisoikeudellisesti sovellettavaan säännöstöön.

170.

Edellä esitetyn tarkastelun perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa kolmanteen ja viidenteen ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklaa voidaan soveltaa silloin, kun sopimuksen osapuolten kotipaikka on tässä samassa jäsenvaltiossa ja kun osapuolet tekevät valinnan sopimukseen sovellettavasta laista. Tämän valinnan vaikutukset ratkaisee kuitenkin Rooma I ‑sopimuksen 3 artikla.

Jos osapuolet valitsevat muun jäsenvaltion kuin sen maksukyvyttömyysmenettelyn aloittavan valtion lain, johon ”kaikki – –tilanteeseen liittyvät seikat” liittyvät, valinta ei Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 3 kohdan valossa johda siihen, että sopimukseen sovelletaan osapuolten valitsemaa lakia, minkä johdosta ei siten olisi mahdollista osoittaa asetuksen N:o 1346/2000 13 artiklassa säädettyä edellytystä, jonka mukaan sopimukseen sovellettava laki on muun jäsenvaltion kuin menettelyn aloitusvaltion laki.

171.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan unionin tuomioistuimelle, että se vastaa Tribunale Ordinario di Venezian kysymyksiin seuraavasti: