1. 

Asetuksella (EY) N:o 864/2007, ( 2 ) jota on sovellettu 11.1.2009 lähtien, pyritään yhdenmukaistamaan sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin liittyvät lainvalintasäännöt oikeusvarmuuden ja asiaan yleisesti liittyvien hyväksyttävien intressien mukaisesti. Tällä asetuksella ei sitä vastoin pyritä yhdenmukaistamaan tätä koskevaa Euroopan unionin jäsenvaltioiden aineellista oikeutta, mikä ei voi olla aiheuttamatta tiettyjä tulkintavaikeuksia. Kun näet tuomioistuin käyttää muun muassa sopimukseen perustumatonta vastuuta koskeviin kanteisiin sovellettavan lain määrittämiseksi käsitteitä, jotka kyllä tunnetaan kaikissa jäsenvaltioissa mutta joiden merkitys ja ulottuvuus voivat poiketa huomattavasti oikeusjärjestyksestä toiseen, tuomioistuin saattaa joutua hankalaan tilanteeseen, kun sen käsiteltävänä on samassa riita-asiassa sellaisten henkilöiden esittämiä vaatimuksia, joiden asuinpaikka ei ole samassa maassa.

2. 

Tämä pätee erityisesti silloin, kun on tulkittava kyseisen asetuksen 4 artiklaa, jonka mukaan osapuolten lakiviittauksen puuttuessa vahingon aiheutumispaikka ratkaisee, mitä lakia sovelletaan sopimukseen perustumatonta vastuuta koskevaan kanteeseen. Mitä tämä vahinko kattaa, kun se on tämän säännöksen mukaan erotettava vahingon aiheuttaneesta tapahtumasta? Ovatko vahingot, joita aiheutuu liikenneonnettomuuden uhrin läheisille ja joiden on kansallisen lainsäädännön perusteella katsottava aiheutuneen iure proprio, rinnastettavissa Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin vahinkoihin, vai onko niitä pidettävä pikemminkin niiden välillisinä seurauksina?

3. 

Nämä kysymykset kuvaavat nyt käsiteltävän ennakkoratkaisupyynnön kohdetta, sillä siinä pyydetään ainakin ennen näkemättömällä tavalla ( 3 ) tiettyjä täsmennyksiä tähän säännökseen sisältyviin käsitteisiin. Ennakkoratkaisupyyntö on esitetty riita-asiassa, jossa ovat vastakkain Romaniassa asuva Florin Lazar ja italialainen vakuutusyhtiö Allianz SpA ja joka koskee sellaisten aineellisten ja aineettomien vahinkojen korvaamista, joita Lazar väittää itselleen aiheutuneen iure proprio Italiassa asuneen tyttärensä, joka on Romanian kansalainen, kuolemasta kyseisessä jäsenvaltiossa tuntemattomaksi jääneen ajoneuvon aiheuttamassa liikenneonnettomuudessa.

4.

Rooma II -asetuksen johdanto-osan 7 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Tämän asetuksen aineellisen soveltamisalan ja säännösten olisi oltava johdonmukaisia – – asetuksen (EY) N:o 44/2001[ ( 4 )] – – ja sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevien säädösten kanssa.”

5.

Rooma II -asetuksen johdanto-osan 17 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Sovellettava laki olisi määritettävä sen perusteella, missä vahinko aiheutuu, riippumatta siitä, missä maassa tai maissa välilliset seuraukset voivat ilmetä. Näin ollen henkilö- tai omaisuusvahingon tapauksessa maan, jossa vahinko aiheutuu, olisi oltava se maa, jossa henkilö tai omaisuus vahingoittui.”

6.

Rooma II -asetuksen 4 artiklassa, jonka otsikkona on ”Yleissääntö”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jollei tässä asetuksessa toisin säädetä, sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, sovelletaan sen maan lakia, jossa vahinko aiheutuu, riippumatta siitä, missä maassa vahingon aiheuttanut tapahtuma sattui, ja siitä, missä maassa tai maissa tuon tapahtuman välilliset seuraukset ilmenevät.

2.   Jos vastuulliseksi väitetyllä henkilöllä ja vahingonkärsijällä on molemmilla asuinpaikkansa samassa maassa, kun vahinko aiheutuu, sovelletaan tämän maan lakia.

3.   Jos kaikista tapaukseen liittyvistä seikoista ilmenee, että vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma liittyy 1 tai 2 kohdassa tarkoitettua maata selvästi läheisemmin johonkin toiseen maahan, sovelletaan tämän toisen maan lakia. Selvästi läheisempi liittymä toiseen maahan voi perustua erityisesti osapuolten väliseen ennestään olemassa olevaan suhteeseen, kuten sopimukseen, joka liittyy läheisesti kyseiseen vahingonkorvausvastuun perustavaan tapahtumaan.”

7.

Rooma II -asetuksen 15 artiklan mukaan sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen tämän asetuksen nojalla sovellettavan lain mukaisesti määräytyvät erityisesti kyseisen artiklan c alakohdan mukaan ”vahingon tai vaaditun hyvityksen olemassaolo, luonne ja arviointi” ja f alakohdan mukaan ”henkilöt, joilla on oikeus korvaukseen henkilökohtaisesti kärsimästään vahingosta”.

8.

Bryssel I -asetuksen II luvussa olevaan 2 jaksoon, jonka otsikko on ”Erityinen toimivalta”, sisältyvän 5 artiklan 3 alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos henkilön kotipaikka on jäsenvaltiossa, häntä vastaan voidaan nostaa kanne toisessa jäsenvaltiossa:

– –

9.

Kuten ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin on todennut, Corte suprema di cassazione (ylin kassaatiotuomioistuin) on tulkinnut Italian siviililain 2043 ja 2059 §:ää siten, että vainajan omaisilla on iure proprio oikeus korvaukseen aineellisista ja aineettomista vahingoista. Erityisesti aineettomina vahinkoina voidaan tunnustaa seuraavat vahingot: terveydelle aiheutuva vahinko (lääketieteellisesti todettu vahinko), henkinen kärsimys ja ihmissuhteille aiheutunut vahinko (jokapäiväisen elämän huomattava muutos).

10.

Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin toteaa edelleen, että yksityisistä vakuutuksista annetun lain 283 §:n 1 momentin a ja c kohdassa säädetään, että jos vahingon aiheuttanut ajoneuvo jää tuntemattomaksi, tieliikenneonnettomuuksien uhreja varten perustettu takuurahasto (Fondo di garanzia per le vittime della strada) korvaa liikenneonnettomuuksissa aiheutuneet vahingot koko maan alueelle nimettyjen vakuutusyhtiöiden kautta.

11.

Pääasian kohteena on aineellista ja aineetonta vahinkoa, jonka väitetään aiheutuneen iure proprio, koskeva korvausvaatimus, jonka on esittänyt tuntemattomaksi jääneen ajoneuvon 18.5.2012 Italiassa aiheuttamassa liikenneonnettomuudessa menehtyneen kyseisessä jäsenvaltiossa asuneen Romanian kansalaisen Romaniassa asuva isä.

12.

Vakuutusyhtiö Allianz SpA on haastettu vastaajaksi, koska se on tieliikenneonnettomuuksien uhreja varten perustetun takuurahaston, joka on tuntemattomaksi jääneiden ajoneuvojen aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta vastaava elin, nimeämä yhtiö.

13.

Asiassa ovat väliintulijoina myös uhrin äiti ja isoäiti, jotka molemmat ovat Italiassa asuvia Romanian kansalaisia ja vaativat korvausta aineellisista ja aineettomista vahingoista, jotka ovat aiheutuneet iure proprio.

14.

Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin pohtii tässä yhteydessä nyt käsiteltävän asian tosiseikkoihin sovellettavaa lakia ja erityisesti sitä, miten Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohtaa on tulkittava.

15.

Tribunal civile di Trieste päätti 10.7.2014 tekemällään päätöksellä lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”Miten on tulkittava asetuksen N:o 864/2007 4 artiklan 1 kohtaa siltä osin kuin siinä säädetään, että ’sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, sovelletaan sen maan lakia, jossa vahinko aiheutuu’? Erityisesti

16.

Pääasian väliintulijat, Itävallan ja Portugalin hallitukset sekä Euroopan komissio ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia. Lazar ei puolestaan ole esittänyt huomautuksia.

17.

Nyt käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö koskee Rooma II -asetuksessa vahvistetun vahingon aiheutumispaikkaa koskevan keskeisen perusteen tulkintaa määritettäessä sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavaa lakia.

18.

Ennen esitettyjen kysymysten varsinaista tutkimista on mielestäni tarpeen esittää muutamia alustavia täsmennyksiä Rooma II -asetuksella sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavan lain määrittämiseksi käyttöön otetun mekanismin rakenteesta.

19.

Sopimuksiin perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavien lainvalintasääntöjen moninaisuus on aiheuttanut tällä alalla jo pitkään ( 5 ) yhtenäistämistarvetta, jotta voitaisiin taata jossain määrin sovellettavan lain ennakoitavuus ja samalla korjata hankaluudet, joita aiheutuu forum shopping -tilanteista.

20.

Rooma II -asetus on tulos kompromissista, jossa on otettu huomioon tarve taata tietty oikeusturvan taso suojelemalla asianosaisten perusteltuja odotuksia kiinteiden liittymäperusteiden avulla ja tahto ylläpitää tiettyä joustavuutta silloin, kun näiden perusteiden soveltaminen johtaa epäasianmukaisina pidettäviin tuloksiin, joten siinä on omaksuttu ratkaisut, joita oli siihen mennessä tehty sovellettavassa modernissa kansainvälisessä yksityisoikeudessa.

21.

Mekanismia, jonka mukaisesti määritetään laki, jota sovelletaan sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin, voidaan kuvata kaavamaisesti seuraavalla tavalla.

22.

Rooma II -asetuksessa otetaan huomioon tietty määrä kiinteitä liittymäperusteita. Tälle asetukselle on tältä osin ominaista, että mikäli osapuolet eivät ole sopineet siitä, mitä lakia sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovelletaan (ks. 14 artikla), siinä otetaan käyttöön yhtäältä yleissääntö (4 artikla) ja toisaalta viisi erityistä lainvalintasääntöä (asetuksen 5–9 artikla ( 6 )).

23.

Yleissäännöstä, joka on ainoa, jolla on merkitystä nyt käsiteltävän asian kannalta, on todettava, että 22.7.2003 annetusta ehdotuksesta asetukseksi sopimuksenulkoisiin velvoitteisiin sovellettavasta laista ( 7 ) ilmenee, että Rooma II -asetuksen ensisijaisena tavoitteena oli parantaa ratkaisujen ennustettavuutta oikeusvarmuuden nimissä.

24.

On siis huomattava, että toisin kuin sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehdyssä yleissopimuksessa, ( 8 ) joka avattiin allekirjoitettavaksi Roomassa 19.6.1980 ja jossa määritettiin lähtökohtaisesti sovellettavaksi laiksi sen maan laki, johon kyseinen tilanne läheisimmin liittyy, tämän asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa valitaan selvästi kiinteä peruste, joka on vahingon aiheutumispaikkakunta (locus damni).

25.

Lisäksi on korostettava, että toisin kuin liittymät, joita on omaksuttu tuomioistuimen toimivallan osalta Brysselin yleissopimuksessa ja Bryssel I -asetuksessa, joissa tarjotaan vahinkoa kärsineelle mahdollisuus valita oikeuspaikaksi joko sen paikkakunnan tuomioistuin, missä vahingon aiheuttanut teko sattui, tai sen paikkakunnan tuomioistuin, missä vahinko sattui, Rooma II -asetuksessa on omaksuttu yksi ainoa liittymäperuste.

26.

Rooma II -asetuksen esitöistä ilmenee tältä osin, että Euroopan unionin neuvosto ja komissio hylkäsivät Euroopan parlamentin muutosehdotukset, joilla pyrittiin tuomaan asetukseen lisää joustavuutta, ( 9 ) koska ne arvioivat, että 4 artiklassa taataan ”oikeusvarmuuden vaatimus ja tarve oikeudenmukaisiin ratkaisuihin yksittäisissä tapauksissa”.

27.

Kun Rooma II -asetuksessa on valittu liittymäperusteeksi locus damni, siinä on siis valittu täysin perinteinen kansainvälisen yksityisoikeuden lainvalintasääntö, johon liittyy kiistatta useita etuja.

28.

Ensinnäkin tällä liittymäsäännöllä pyritään Rooma II -asetuksen johdanto-osan 16 perustelukappaleessa ( 10 ) vahvistettujen tavoitteiden mukaisesti luomaan kohtuullinen tasapaino asianosaisten intressien välille. Sen maan laki, jossa vahinko aiheutuu, on näet neutraali laki, jossa ei aseteta etusijalle vahingon aiheuttajaa sen enempää kuin uhriakaan.

29.

Kuten useat kirjoittajat ovat korostaneet, ( 11 ) sovellettavan lain määrittäminen vahingon aiheutumispaikkakunnan mukaan saattaa olla täysin mielivaltaista ja ennakoimatonta tietyissä tilanteissa – millä viime kädessä vaarannetaan asetuksella tavoitellun ratkaisujen ennakoitavuuden tavoite –, mutta tämä hankaluus ei missään tapauksessa ole ylittämätön. On näet korostettava, että vahingon aiheutumispaikkakuntaan perustuvan lain soveltaminen voidaan aina hylätä joko asuinpaikkakunnan hyväksi, jos vahingonkärsijällä ja vastuulliseksi väitetyllä henkilöllä on asuinpaikka samassa maassa (Rooma II -asetuksen 4 artiklan 2 kohta), tai jonkin muun maan lain hyväksi, jos kaikista tapaukseen liittyvistä seikoista ilmenee, että vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma liittyy läheisemmin johonkin toiseen maahan (tämän asetuksen 4 artiklan 3 kohdassa säädetty ns. ”poikkeuslauseke”). Palaan tähän jäljempänä.

30.

Toiseksi locus damnin valinta vastaa vahingonkorvausvastuuta koskevan lainsäädännön nykyaikaista lähestymistapaa, jossa asetetaan etusijalle ns. ”objektiivisen” vastuun käsite, jolla on lähinnä vahingon korvaamisen tehtävä. Tämän lähestymistavan mukaisesti vahingonkorvausvastuun tarkoituksena on pikemminkin vahinkojen korvaaminen kuin seuraamuksen määrääminen moitittaviksi pidettävistä teoista. Tästä seuraa, että korostetaan enemmän vahingon aiheutumispaikkaa kuin vahingon aiheuttaneen tapahtuman sattumispaikkaa. Lisäksi on korostettu, että Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa vahvistettu yleissääntö, jossa hylätään lex loci delicti commissi -toimivalta, antaa mahdollisuuden ratkaista esimerkiksi hyvin kiistanalainen kysymys siitä, mikä on ns. ”monimutkaisiin” delikteihin sovellettava laki, kun näille delikteille on ominaista, että vahingon aiheuttaneen tapahtuman paikka ja vahingon aiheutumispaikka eivät ole maantieteellisesti samat.

31.

Mutta mitä pitäisi tulkita tarkoitettavan vahingon aiheutumispaikalla? Nyt käsiteltävässä ennakkoratkaisupyynnössä tulee esiin nimenomaan tämä kysymys.

32.

Kuten ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin on maininnut, nyt käsiteltäviin tosiseikkoihin sovellettavan lain määrittämisellä on merkittäviä seurauksia. On näet olemassa tietty intressi siihen, että vahingonkorvausvaatimukseen sovellettava laki on pikemminkin kansallinen lainsäädäntö kuin jokin muu lainsäädäntö. Tarkemmin sanoen pääasian kohteena olevassa onnettomuudessa menehtyneen henkilön perheenjäsenten vaatimia vahingonkorvauksia koskevan oikeuden olemassaolo, näiden vahinkojen luonnehdinta ja niiden korvattavuus riippuvat suureksi osaksi sovellettavan aineellisen oikeuden valinnasta.

33.

Vaikka ilmeisesti kaikissa kansallisissa oikeusjärjestyksissä tunnustetaan vainajan perheenjäsenille oikeus korvauksiin, tässä yhteydessä on korostettava oleellisia eroja, joita on jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen välillä, kun kyseessä on onnettomuudessa menehtyneen henkilön jälkeenjääville korvattavan vahingon luonnehdinta, luonne ja laajuus.

34.

Sopimussuhteeseen perustumatonta vahingonkorvausvastuuta koskevat kansalliset järjestelmät, jotka tapauksen mukaan mahdollistavat välillisen vahingon korvaamisen tai edellyttävät oikeudellisesti suojatun intressin välitöntä loukkausta, poikkeavat näet selvästi rakenteellisesti toisistaan. Lisäksi eri kansallisissa lainsäädännöissä vainajan perheenjäsenille tunnustettuja oikeuksia korvaukseen, olipa kyseessä aineellinen tai aineeton vahinko, pidetään joissain tapauksissa itsenäisinä oikeuksina (iure proprio), joissain tapauksissa vainajan oikeuksien liitännäisinä oikeuksina.

35.

Kuten jo julkisasiamies Darmon totesi asiassa Dumez France ja Tracoba antamassaan ratkaisuehdotuksessa, ( 12 ) välillisen vahingon luonne on epäilyksettä yksi hankalimmista ja kiistanalaisimmista vahingonkorvausvastuuta koskevaan lainsäädäntöön liittyvistä kysymyksistä, sillä tietyt kirjoittajat katsovat alkuperäiselle vahingonkärsijälle aiheutuneen vahingon heijastuvan välilliseen vahingonkärsijään, kun taas toisten mielestä kyseessä on päinvastoin erillinen vahinko. ( 13 ) Tämä kysymys ei tule myöskään esiin jäsenvaltioissa, joissa ei tunnusteta oikeutta saada korvausta välillisestä vahingosta eikä siten tunneta välillisen vahingon käsitettä. ( 14 )

36.

Kun kyseessä ovat tieliikenneonnettomuudet, on lisäksi korostettava, että useissa jäsenvaltioissa ( 15 ) sovelletaan Rooma II -asetuksen voimaantulosta huolimatta kyseisen asetuksen 28 artiklan 1 kohdan mukaisesti ( 16 ) edelleen tieliikenneonnettomuuksissa sovellettavasta laista Haagissa 4.5.1971 tehtyä yleissopimusta, ( 17 ) jonka mukaan sääntönä sovellettavan lain määrittämiselle on lex loci delicti commissi, ilman että asianomaiset voisivat valita jonkin muun lain, ja jossa vahvistetaan erilaisia liittymäperusteita kuin Rooma II -asetuksen 4 artiklassa. ( 18 ) Liikenneonnettomuudessa aiheutuneita vahinkoja koskeviin korvauskanteisiin sovellettavan lain määrittämiseen liittyvät ongelmat voivat siis osoittautua erityisen monimutkaisiksi. ( 19 )

37.

Pääasian oikeudenkäynnin osalta ennakkoratkaisua pyytävän tuomioistuimen antamista tiedoista ilmenee, että merkityksellisessä Italian lainsäädännössä eli Italian siviililain 2043 ja 2059 §:ssä, sellaisina kuin Corte suprema di cassazione on niitä tulkinnut, myönnetään erityisen laaja korvaus vahingoista, joita onnettomuudessa menehtyneen henkilön ja erityisesti liikenneonnettomuudessa menehtyneiden henkilöiden perheenjäsenille on aiheutunut. Italian lain nojalla vahinko, joka aiheutuu perheenjäsenen kuolemasta, on näet tälle aiheutunutta välitöntä (iure proprio) vahinkoa. Tästä näyttäisi seuraavan, että velvoitesuhde, joka on olemassa menehtyneen perheenjäsenen ja vastuulliseksi katsotun henkilön (tai tämän jäädessä tuntemattomaksi vahingon korvaamisesta vastaavan elimen) välillä, on riippumaton suhteesta, joka yhdistää menehtyneen henkilön kyseiseen elimeen.

38.

Tässä tapauksessa on todettava, että vaikka Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdan nojalla sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavan lain määrittämistä koskevalle säännölle ominainen peruste vahingon aiheutumispaikka vaikuttaa yksinkertaiselta, se on aiheuttanut tulkintaongelmia.

39.

Pääasian oikeudenkäynnissä ilmenee lähinnä kaksi toisistaan poikkeavaa käsitystä.

40.

Ensimmäistä käsitystä tukee Itävallan hallitus, ja sen mukaan toisessa jäsenvaltiossa menehtyneen henkilön perheenjäsenille aiheutuneet aineelliset ja aineettomat vahingot eivät ole välttämättä Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman välillisiä seurauksia. Tästä seuraa muun muassa, että oikeuspaikan valtiossa tapahtuneessa liikenneonnettomuudessa menehtyneen henkilön perheenjäsenten esittämää vaatimusta aineellisten vahinkojen korvaamisesta on arvioitava sen paikkakunnan lain mukaan, jossa kyseisille perheenjäsenille on aiheutunut vahinkoa, eli heidän asuinpaikkansa lain mukaan, koska vaatimus perustuu velvoitteeseen, joka on erillinen siitä velvoitteesta, joka liittää vastapuolen ja onnettomuudessa menehtyneen henkilön toisiinsa, ellei osoiteta, että Rooma II -asetuksen 4 artiklan 3 kohdan mukaisesti kaikista tapaukseen liittyvistä seikoista ilmenee, että tapahtuma liittyy selvästi läheisemmin johonkin toiseen maahan.

41.

Jälkimmäiseen käsitykseen yhtyvät erityisesti pääasian väliintulijat ja komissio, ja sen mukaan vahinkoja, joita oikeuspaikan valtiossa tapahtuneessa liikenneonnettomuudessa menehtyneen henkilön perheenjäsenille on aiheutunut heidän asuinmaassaan, on pidettävä onnettomuuden välittömälle vahingonkärsijälle aiheutuneen vahingon välillisinä seurauksina. Käsitettä maa, ”jossa vahinko aiheutuu”, on tulkittava siten, että siinä viitataan paikkakuntaan, jolla vahinko on aiheutunut, eli pääasiassa liikenneonnettomuuden paikkakuntaan.

42.

Kuten komissio on ehdottanut, vaikuttaisi asianmukaiselta kääntää ennakkoratkaisua pyytävän tuomioistuimen esittämien kysymysten tutkimisjärjestys.

43.

Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdan toisessa osassa näet säädetään, että paikkakunnalla, jossa vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman välilliset seuraukset ilmenevät, ei ole merkitystä määritettäessä sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavaa lakia. Näin ollen on ensin vastattava kysymykseen, joka koskee sitä, onko Rooma -asetuksen 4 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että vahinkoa, joka oikeuspaikan valtiossa tapahtuneessa liikenneonnettomuudessa menehtyneen henkilön perheenjäsenille on aiheutunut heidän asuinmaassaan, on pidettävä tämän säännöksen ensimmäisessä osassa tarkoitettuna ”vahinkona”, vai onko sitä pidettävä tämän säännöksen toisessa osassa tarkoitettuna vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman ”välillisinä seurauksina”.

44.

Tähän ensimmäiseen kysymykseen annettavan vastauksen perusteella on tämän jälkeen määriteltävä käsite maa, ”jossa vahinko aiheutuu”, niiden aineellisten ja aineettomien vahinkojen korvausvaatimuksen osalta, joita on aiheutunut onnettomuudessa menehtyneen henkilön omaisille.

45.

Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa säädetään, että sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, sovelletaan sen maan lakia, jossa vahinko aiheutuu. Kuten tähän säännökseen nimenomaisesti sisältyvistä täsmennyksistä ilmenee, paikka, jossa vahinko aiheutuu, on erotettava ensinnäkin paikasta, jossa vahingon aiheuttanut tapahtuma sattui, ja toiseksi paikasta, jossa vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman välilliset seuraukset ilmenevät.

46.

Rooma II -asetuksen esitöistä ja erityisesti sitä koskeneen ehdotuksen liitteenä olleesta selvityksestä näyttää ilmenevän selvästi, että tämän säännöksen mukaan perussääntönä on sen paikkakunnan laki, jossa välitön vahinko on ilmennyt tai uhkaa ilmetä. ( 20 )

47.

Tässä selvityksessä todetaan lisäksi nimenomaisesti liikenneonnettomuutta koskevasta esimerkistä, että välittömän ”vahingon aiheutumispaikka on paikka, jossa törmäys on tapahtunut, riippumatta siitä, onko jossakin toisessa valtiossa mahdollisesti aiheutunut taloudellisia tai aineettomia vahinkoja”. ( 21 )

48.

Tämän selvityksen mukaan vaikuttaa edelleen siltä, että komissio viittaa nimenomaisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön, joka koskee Brysselin yleissopimuksen 5 artiklan 3 kohdan tulkintaa, ( 22 ) ja tässä määräyksessä erotetaan Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 3 alakohdan tavoin toisistaan välittömät vahingot ja välilliset vahingot.

49.

Tämä nimenomainen viittaus Bryssel I -asetukseen sisältyy Rooma II -asetuksen perusteluihin, sillä sen johdanto-osan seitsemännessä perustelukappaleessa todetaan, että näiden kahden asetuksen aineellisen soveltamisalan ja säännösten on oltava keskenään johdonmukaisia.

50.

On kuitenkin muistettava, että kuten unionin tuomioistuin on toistuvasti todennut, ( 23 ) Brysselin yleissopimuksen 5 artiklan 3 kohdan erityinen toimivaltasääntö perustuu siihen, että riitauttamisen ja muiden kuin vastaajan kotipaikan tuomioistuinten välillä on erityisen läheinen liittymä, ja sillä pyritään viime kädessä hyvään oikeudenkäyttöön ja prosessin asianmukaiseen järjestämiseen. Tässä mielessä on siis voitu korostaa, että kysymysten keskittäminen yhteen tuomioistuimeen perustui erityisesti objektiiviseen tarpeeseen näytön esittämisen tai prosessin järjestämisen kannalta. ( 24 )

51.

Tämä edellytys, joka on relevantti toimivaltaisen tuomioistuimen määrittämisessä, ei ole välttämättä yhtä tärkeä, kun on määritettävä sovellettava laki. Unionin tuomioistuin on näin ollen aina korostanut tarvetta välttää se, että useat tuomioistuimet olisivat toimivaltaisia saman oikeussuhteen osalta, ja todennut, että sen paikkakunnan tuomioistuimella, jossa vahinko sattui, on yleensä parhaat mahdollisuudet ratkaista asia muun muassa riidan läheisyyden ja asian selvittämisen vaivattomuuden vuoksi. ( 25 )

52.

Katson kuitenkin, että vaikka näiden kunkin oikeudellisen instrumentin tavoitteet poikkeavat hieman toisistaan, Rooma II -asetuksen käsitteitä on tulkittava mahdollisimman pitkälle siten, että otetaan huomioon tulkinnat, joita on omaksuttu Brysselin yleissopimuksen tai Bryssel I -asetuksen yhteydessä. Näitä käsitteitä on näet tulkittava tietyssä määrin samansuuntaisesti, koska kaikkien oikeudellisten instrumenttien tavoitteena on omaksuttavien ratkaisujen ennakoitavuus.

53.

Mitä päätelmiä voidaan tehdä Brysselin yleissopimuksen 5 artiklan 3 kohdan ja Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 3 alakohdan tulkintaan liittyvästä oikeuskäytännöstä?

54.

Useat tuomiot ovat huomion arvoisia.

55.

Asiasta, jossa annettiin tuomio Dumez France ja Tracoba, ( 26 ) on muistutettava, että yhteisöjen tuomioistuimen piti antaa ratkaisu käsitteestä ”paikkakunta, jossa vahinko aiheutuu”, sellaisen kanteen yhteydessä, jonka kaksi ranskalaista yhtiötä oli nostanut Ranskassa kahta Saksaan sijoittautunutta pankkia vastaan ja jossa ne vaativat korvausta taloudellisesta vahingosta, jonka ne väittivät kärsineensä tiettyjen Saksaan sijoittautuneiden tytäryhtiöidensä sellaisten konkurssien vuoksi, jotka olivat niiden mukaan aiheutuneet siitä, että kyseiset pankit olivat irtisanoneet näille tytäryhtiöille kiinteistöohjelman toteuttamiseksi myöntämänsä lainat.

56.

Yhteisöjen tuomioistuin, jonka tehtävänä oli antaa ratkaisu väitetyn vahingon luonteesta, katsoi, että emoyhtiöiden väittämä vahinko oli vain välillinen seuraus taloudellisista tappioista, joita niiden tytäryhtiöille oli ensin aiheutunut luottojen irtisanomisen ja sitä seuranneen töiden lopettamisen vuoksi. Yhteisöjen tuomioistuin totesi tässä yhteydessä, että ”nyt käsiteltävän kaltaisessa tilanteessa väitetty vahinko on vain välillinen seuraus vahingosta, joka aiheutui alun perin muille oikeushenkilöille, jotka olivat aiheutuneen vahingon välittömiä kärsijöitä muulla kuin sillä paikkakunnalla, jossa välilliselle vahingonkärsijälle aiheutui tämän jälkeen vahinkoa”. ( 27 )

57.

Yhteisöjen tuomioistuin tutki tämän jälkeen, tarkoittiko tuomion Bier, ns. Elsassin potaskakaivokset -tapaus (21/76, EU:C:1976:166), käsite ”paikkakunta, jossa vahinko ilmeni”, paikkakuntaa, jossa vahinkoa välillisesti kärsineille aiheutuu vahingollisia taloudellisia seurauksia, ja totesi, että vaikka tämä käsite voi tämän tuomion mukaisesti tarkoittaa paikkakuntaa, jossa vahinko ilmeni, tämä käsite voidaan ymmärtää vain siten, että sillä tarkoitetaan paikkakuntaa, jossa syy-yhteydessä oleva tapahtuma, joka aiheuttaa sopimukseen perustumattoman vahingonkorvausvastuun syntymisen, on vaikuttanut suoraan vahingollisesti sen välittömään uhriin. ( 28 ) Yhteisöjen tuomioistuin täsmensi tässä yhteydessä, että paikkakunnalla, jossa alkuperäinen vahinko ilmeni, on yleensä läheinen liittymä muihin vastuun perustana oleviin seikkoihin, mutta tilanne ei useimmiten ole tällainen välillisen vahingonkärsijän kotipaikan osalta. ( 29 )

58.

Tämä näkemys on sittemmin vahvistettu tuomiossa Marinari, ( 30 ) johon komissio nimenomaisesti viittasi 22.7.2003 antamassaan asetusta koskeneessa ehdotuksessa ( 31 ) ja joka koski sitä, tarkoittaako käsite ”paikkakunta, missä vahingon aiheuttanut teko sattui”, yksinomaan paikkakuntaa, jossa on sattunut aineellinen henkilö- tai esinevahinko, vai voidaanko sillä tarkoittaa myös paikkakuntaa, tarvittaessa jossain muussa maassa, jossa on ilmennyt aineellista vahinkoa.

59.

Yhteisöjen tuomioistuin totesi tässäkin tapauksessa, että vaikka hyväksytään se, että yleissopimuksen 5 artiklan 3 kohdan käsitteellä ”sen paikkakunnan tuomioistuimessa, missä vahingon aiheuttanut teko sattui”, voidaan tarkoittaa samalla sekä sen paikkakunnan tuomioistuinta, missä vahinko on ilmennyt, että sen paikkakunnan tuomioistuinta, missä vahinkoon syy-yhteydessä oleva tapahtuma on sattunut, tätä käsitettä ei voida kuitenkaan tulkita laajentavasti siten, että siihen sisältyisivät kaikki paikkakunnat, joissa voi ilmetä sellaisen seikan aiheuttamia vahingollisia seurauksia, joka on jo aiheuttanut toisella paikkakunnalla tosiasiassa ilmenneen vahingon. Tämän vuoksi tätä käsitettä ei voida tulkita siten, että siihen sisältyisi se paikkakunta, jossa vahingonkärsijä väittää hänelle aiheutuneen sellaista aineellista vahinkoa, joka on alun perin toisessa sopimusvaltiossa ilmenneen ja hänen siellä kärsimänsä vahingon seuraus. ( 32 )

60.

Asiassa, jossa annettiin tuomio Shevill ym. (C‑68/93, EU:C:1995:61) ja jossa yhteisöjen tuomioistuimen piti tulkita käsitettä ”paikkakunta, missä vahingon aiheuttanut teko sattui”, määrittääkseen tuomioistuimet, jotka ovat toimivaltaisia antamaan ratkaisun vahingonkorvauskanteesta, joka koski vahinkoja, joita oli aiheutunut siitä, että useissa jäsenvaltioissa oli julkaistu loukkaava lehtiartikkeli, yhteisöjen tuomioistuin muistutti, että näkemykset, jotka se oli esittänyt tuomiossa Bier, ns. Elsassin potaskakaivokset -tapaus (21/76, EU:C:1976:166), sekä tuomiossa Dumez France ja Tracoba (C‑220/88, EU:C:1990:8) aineellisten vahinkojen osalta, olivat voimassa myös aineettomien vahinkojen osalta.

61.

On mielenkiintoista havaita, että yhteisöjen tuomioistuin totesi vahingosta, joka ilmenee paikkakunnilla, joissa julkaisua jaetaan, että Brysselin yleissopimuksen 5 artiklan 3 kohtaa piti tulkita siten, että vahingonkärsijä voi nostaa vahingonkorvauskanteen kustantajaa vastaan joko sen sopimusvaltion tuomioistuimissa, missä loukkaavan julkaisun kustantaja sijaitsee; nämä tuomioistuimet ovat toimivaltaisia kunnianloukkauksesta aiheutuneen koko vahingon osalta; tai kunkin sellaisen sopimusvaltion tuomioistuimissa, missä julkaisua on jaettu ja missä vahingonkärsijä väittää maineensa kärsineen vahinkoa; nämä tuomioistuimet ovat toimivaltaisia tutkimaan ainoastaan oman valtionsa alueella aiheutetut vahingot. Tällaisessa tapauksessa voidaan näet katsoa, että kyseessä ei ole enää yksi vaan useampi alun perin syntynyt vahinko.

62.

Sitä pyydettiin asiassa, jossa annettiin tuomio Kronhofer (C‑168/02, EU:C:2004:364), määrittämään, tarkoittiko käsite ”paikkakunta, missä vahingon aiheuttanut teko sattui”, vahingonkärsijän kotipaikkaa, jossa oli hänen ”omaisuutensa keskuspaikka”, jolloin viimeksi mainitulla olisi oikeus nostaa vahingonkorvauskanne vastaavassa tuomioistuimessa. Tämä kysymys esitettiin erityisessä asiayhteydessä, jossa vaadittiin kanteella korvausta taloudellisesta vahingosta, jota yksityishenkilölle oli aiheutunut pörssiostoista, jotka olivat koskeneet hänen sellaisia omaisuuseriään, jotka hän oli aikaisemmin sijoittanut muussa sopimusvaltiossa kuin kotipaikkavaltiossaan.

63.

Yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että tähän kysymykseen on vastattava kieltävästi.

64.

Se näet muistutti päätelmistä, jotka oli tehty tuomiossa Marinari (C‑364/93, EU:C:1995:289), ja totesi, että ilmaisua ”paikkakunta, missä vahingon aiheuttanut teko sattui”, ei pidä tulkita laajentavasti niin, että siihen sisältyisivät kaikki paikkakunnat, joissa voi ilmetä toisella paikkakunnalla tapahtuneen seikan aiheuttamia vahingollisia seurauksia. ( 33 ) Yhteisöjen tuomioistuin täsmensi tämän näkemyksen tueksi, että tällainen tulkinta merkitsisi sitä, että toimivaltaisen tuomioistuimen määrittäminen riippuisi epävarmoista ja satunnaisista seikoista kuten siitä, mikä on paikkakunta, jossa oli vahingonkärsijän ”omaisuuden keskuspaikka”, ja niinpä se olisi sen tavoitteen vastainen, joka on unioniin sijoittautuneiden henkilöiden oikeussuojan vahvistaminen. ( 34 )

65.

Yhteisöjen tuomioistuin totesi äskettäin vielä Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 3 alakohdan tulkinnasta tuomiossa Zuid-Chemie (C‑189/08, EU:C:2009:475), joka koski riitaa, jossa olivat vastakkain keinolannoitteita tuottava yritys ja yritys, joka toimitti näiden keinolannoitteiden tuotantoon tarvittavia raaka-aineita, ja jonka kohteena oli saastuneen tuotteen toimitus, että käsite ”paikkakunta, missä vahinko sattui”, tarkoitti paikkakuntaa, jossa alkuperäinen vahinko ilmeni, kun tuotetta käytettiin normaalisti siihen tarkoitukseen, johon se oli tarkoitettu.

66.

Mielestäni oikeuskäytäntö, jota unionin tuomioistuin on kehittänyt Brysselin yleissopimuksen 5 artiklan 3 kohdan ja Bryssel I ‑asetuksen 5 artiklan 3 alakohdan tulkinnan osalta, on siis täysin merkityksellinen. Tämä pätee erityisesti sen vuoksi, että kuten komissio ja Portugalin hallitus ovat perustellusti korostaneet, (Brysselin yleissopimuksen 5 artiklan 3 kohdassa) tarkoitettu käsite ”paikkakunta, missä vahingon aiheuttanut teko sattui” ja (Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 3 alakohdassa tarkoitettu) käsite ”paikkakunta, missä vahinko sattui”, joilla ei tarkoiteta ainoastaan syy-yhteydessä olevan tapahtuman paikkakuntaa vaan myös vahingon ilmenemispaikkaa, on laajempi kuin (Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu) maa, ”jossa vahinko aiheutuu”.

67.

Tästä oikeuskäytännöstä ilmenee, että vahinkoja, joita aiheutuu oikeuspaikan valtiossa tapahtuneessa liikenneonnettomuudessa menehtyneen henkilön omaisille heidän asuinmaassaan, on pidettävä onnettomuuden välittömälle vahingonkärsijälle alun perin aiheutuneen vahingon ”välillisinä seurauksina”.

68.

Kuten olen edellä maininnut, on selvää, että erottelu, joka on tehty vahingon aiheuttaneen tapahtuman ja vahingon itsensä välillä, kuvastaa pikemminkin halua asettaa vastuuta koskeva objektiivinen lähestymistapa etusijalle kuin halua laajentaa tässä säännöksessä tarkoitettujen vahinkojen luonnetta.

69.

Lopuksi on huomautettava, että Rooma II -asetuksen johdanto-osan 17 perustelukappaleessa täsmennetään, että ”henkilö- tai omaisuusvahingon tapauksessa maan, jossa vahinko aiheutuu, olisi oltava se maa, jossa henkilö tai omaisuus vahingoittui”.

70.

Kun määritetään vahingonkorvauskanteeseen sovellettavaa lakia, vaikuttaa siis siltä, että ainoastaan paikkakunta, jossa välitön vahinko aiheutuu, on merkityksellinen, riippumatta siitä, miten kansallisissa oikeuksissa on luonnehdittu kyseisten vahinkojen luonnetta tai korvattavuutta.

71.

Pidän siis kaiken kaikkiaan komission tältä osin ehdottamaa lähestymistapaa selvästi parempana useistakin syistä.

72.

Ensinnäkin käsitettä maa, ”jossa vahinko aiheutuu”, on tulkittava itsenäisesti ja objektiivisesti unohtamatta sitä, että Rooma II -asetus on yhdenmukaistava asetus.

73.

Kuten edellä mainitsin, jäsenvaltioiden oikeuksille ovat ominaisia huomattavat erot henkilön perheenjäsenille aiheutuneiden vahinkojen luonteessa ja laajuudessa. Mikäli katsottaisiin, että Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu vahinko sisältää menehtyneelle henkilölle suoraan aiheutuneen vahingon lisäksi todellisuudessa kaikki vahingot, joita katsotaan aiheutuneen iure proprio kyseisen henkilön jälkeenjääneille, olisi pelättävissä, että tuomioistuimessa todettava teko jakautuu useisiin suhteisiin, joihin sovelletaan asianomaisen henkilön asuinpaikan mukaan eri lakeja. Voidaan katsoa, että kun lainsäätäjä on rajoittanut liittymätekijöitä, jotka otetaan huomioon Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdan yleissäännön nojalla (ks. tämän ratkaisuehdotuksen 25 ja 26 kohta), se on myös pyrkinyt rajoittamaan niiden lakien lukumäärää, jotka voivat tulla sovellettaviksi kussakin tilanteessa.

74.

Tässä yhteydessä tulkinta, jonka mukaan vahvistetulla yleissäännöllä, jonka mukaan Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdan ilmaisulla maa, ”jossa vahinko aiheutuu”, tarkoitetaan välittömän vahingon – tässä tapauksessa kuolemaan johtaneen törmäyksen – paikkakuntaa, on se etu, että se on yksinkertainen ja objektiivinen, jos kaikilla väitetyillä vahingoilla on todellisuudessa sama lähde. Kuten ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin on itse maininnut, onnettomuuden tapahtumapaikkakunnan lain soveltaminen estää muun muassa sen, että tuomioistuimen arvioinnin kohteena oleva teko voitaisiin jakaa eri osiin, joihin sovelletaan eri lakia nimettyjen vahingonkärsijöiden kotipaikan lain mukaan.

75.

Toiseksi vaikuttaa siltä, että tämä tulkinta on täysin Rooma II -asetuksen laadinnan yhteydessä tavoitellun ennakoitavuuden mukainen. Useimmissa tapauksissa näet henkilö, joka joutuu vastuuseen, kykenee ennakoimaan menettelynsä tai niiden henkilöiden menettelyn, joista hänen on vastattava, seuraukset muissa maissa. Samalla tavoin vahingonkärsijä on lähtökohtaisesti tietoinen oikeudellisesta asiayhteydestä, jolle hän on alttiina tai jolle hän on asettanut omaisuutensa alttiiksi. Toisin sanoen sekä henkilö, joka joutuu vastuuseen, että vahingonkärsijä ovat toimineet näistä seikoista tietoisina, ja he ovat ryhtyneet muun muassa vakuutuksen osalta toimiin, jotka ovat välttämättömiä sen lain yhteydessä, joka on sovellettavissa maassa tai maissa, joissa vahingot mahdollisesti aiheutuvat. ( 35 )

76.

Kolmanneksi Rooma II -asetuksessa yleissäännölle sovellettavan lain määrittämisessä on, toisin kuin muille säännöille, ( 36 ) ominaista neutraalisuus. Jos otetaan esimerkiksi liikenneonnettomuudessa menehtyneen henkilön jälkeenjääville aiheutunut aineellinen vahinko, voidaan katsoa, että lain neutraalisuus vaarannettaisiin, mikäli tämä vahinko paikallistuu aina vahingonkärsijän kotipaikkaan.

77.

Neljänneksi tällainen tulkinta vaikuttaa mielestäni myös kansainvälisen yksityisoikeuden liittymien taustalla olevan toisen ajatuksen eli läheisyyttä koskevan ajatuksen mukaiselta, sillä siinä pyritään mahdollisuuksien mukaan liittämään tilanne sen maan lakiin, johon sillä on läheisimmät yhteydet. Vaikka näet onnettomuuspaikkakunnalla on kiistatta yhteyksiä muihin vastuun perustana oleviin seikkoihin, tämä ei välttämättä päde välillisen vahingonkärsijän kotipaikan tapauksessa. ( 37 )

78.

Jos otetaan esimerkiksi pääasian tilanne, on huomattava, että vakuutusyhtiö Allianzin haastaminen oikeuteen tieliikenneonnettomuuksien uhreja varten perustetun takuurahaston nimeämänä yhtiönä on tehty Italian oikeuden nojalla nimenomaisesti mahdolliseksi, kun kuolonkolarista vastannutta ajoneuvoa ei ole tunnistettu. ( 38 )

79.

Lopuksi on korostettava, että Rooma II -asetuksella otetaan käyttöön korjausmekanismeja, joilla voidaan välttää vahingon aiheutumispaikkaa koskevaan sääntöön liittyvä ilmeinen jäykkyys usealla tavalla.

80.

Lex locus damni on ensinnäkin hylättävä siinä tapauksessa, että vahingosta vastaava henkilö ja vahingonkärsijä asuvat samassa maassa. Tässä tapauksessa sovelletaan viimeksi mainitun maan lakia. Tällä poikkeuksella, jolla pyritään asettamaan etusijalle sen maan laki, joka on kyseessä olevalle tilanteelle kaikkein läheisin, vältetään täysin satunnaiset liittymätilanteet, ja siitä on paljon hyötyä esimerkiksi liikenneonnettomuustapauksissa. Tätä voidaan kuvata esimerkillä, jossa Tanskassa sattuu päivittäisessä tavarankuljetuksessa kolari, jossa ovat osapuolina kaksi Saksassa rekisteröityä autoa, joiden kuljettajat asuvat Saksassa. Tässä tapauksessa lex locus damni -säännön soveltaminen voidaan hylätä Saksan lain hyväksi.

81.

Tämän jälkeen Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdan sääntö voidaan hylätä kyseisen asetuksen 4 artiklan 3 kohdan nojalla, jos se johtaa kohtuuttomiin tuloksiin, sen maan lain hyväksi, jonka kanssa kyseisellä tilanteella on selvästi läheisimmät siteet. Tämä syrjäyttämislauseke mahdollistaa esimerkiksi siinä tapauksessa, että vastuussa oleva henkilö ja vahingonkärsijä eivät asu samassa maassa, sen maan lain soveltamisen, jonka katsotaan olevan riidanalaisessa tilanteessa keskuspaikka. ( 39 ) Tällaisen lausekkeen pitäisi siis olla hyödyllinen siinä tapauksessa, että esimerkiksi todettaisiin, että toisin kuin pääasian tilanteessa, onnettomuuden välittömän uhrin kotipaikka, vastuulliseksi väitetyn henkilön kotipaikka tai mikä tahansa tämän onnettomuuden aiheutumiseen liittyvä seikka ei liity maahan, jossa kyseinen onnettomuus aiheutui, vaan selvästi enemmän johonkin muuhun maahan.

82.

Vaikka voidaan lopuksi katsoa, että lex loci damni voi tietyissä olosuhteissa osoittautua epäedulliseksi, jos enemmän tai vähemmän välittömät vahingonkärsijät asuvat jossain muussa maassa kuin siinä, jossa onnettomuus tapahtui, Rooma II -asetuksen johdanto-osan 33 perustelukappaleessa kehotetaan nimenomaan tuomioistuinta, jossa asia on vireillä, ottamaan henkilövahingoista maksettavien vahingonkorvausten suuruutta määritellessään huomioon ”kaikki yksittäisen uhrin todelliset asiaan liittyvät olosuhteet, mukaan lukien erityisesti todelliset menetykset ja kustannukset jälkihoidosta ja sairaanhoidosta”. Tuomioistuinta kehotetaan siten ottamaan mahdollisuuksien mukaan huomioon erityisesti arvioidessaan vahinkoja, joita aiheutuu henkilöille, jotka eivät asu kuolemaan johtaneen onnettomuuden tapahtumapaikan maassa, elintasoerot sekä todelliset kustannukset, joita kyseisille vahingonkärsijöille on aiheutunut heidän asuinmaassaan.

83.

Kuten toiseen kysymykseen annettavasta vastauksesta ilmenee, onnettomuuden uhrin läheisille aiheutuvat vahingot ovat välillisiä seurauksia uhrille aiheutuneesta onnettomuudesta, joten paikkakunnalla, jossa nämä vahingot aiheutuvat, ei ole mitään merkitystä sovellettavaa lakia määritettäessä. Vahingon aiheutumispaikan käsitteen on näet sen mukaisesti, mitä on vahvistettu Brysselin yleissopimukseen ja Bryssel I -asetukseen liittyvässä oikeuskäytännössä, ymmärrettävä tarkoittavan paikkakuntaa, jossa sattui tapahtuma, tässä tapauksessa liikenneonnettomuus, joka aiheutti vahingolliset vaikutukset suoraan välittömälle vahingonkärsijälle.

84.

Katson joka tapauksessa, että käsitteellä maa, ”jossa vahinko aiheutuu”, on tähän tapaukseen liittyvissä erityisissä olosuhteissa tulkittava tarkoitettavan liikenneonnettomuuden tapahtumapaikkakuntaa. Tämän käsitteen ei voida katsoa kattavan onnettomuudesta aiheutuvien muiden vahinkojen aiheutumispaikkaa, onpa kyseessä välitön vahingonkärsijä tai tämän vahingonkärsijän läheiset kolmannet osapuolet. Sillä ei ole merkitystä, ovatko tässä yhteydessä väitetyt vahingot aineellisia vai aineettomia vahinkoja.

85.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Tribunal civile di Triesten kysymyksiin seuraavasti:

Sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista 11.7.2007 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 864/2007 (Rooma II) 4 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että vahinkoja, joita oikeuspaikan valtiossa tapahtuneessa liikenneonnettomuudessa menehtyneen henkilön omaiset kärsivät asuinpaikkansa maassa, on pidettävä tässä säännöksessä tarkoitettuina ”välillisinä seurauksina”. Näin ollen kyseisessä säännöksessä tarkoitettua käsitettä maa, ”jossa vahinko aiheutuu”, on tulkittava liikenneonnettomuuden yhteydessä siten, että siinä viitataan paikkakuntaan, jossa teosta, joka aiheutti vahingon, eli liikenneonnettomuudesta, aiheutui vahingollisia vaikutuksia suoraan välittömälle vahingonkärsijälle.