Help Print this page 
Title and reference
Komission tiedonanto neuvostolle ja Euroopan parlamentille - Energia-alan yhteistyö kehitysmaiden kanssa

/* KOM/2002/0408 lopull. */
Languages and formats available
Multilingual display
Text

52002DC0408

Komission tiedonanto neuvostolle ja Euroopan parlamentille - Energia-alan yhteistyö kehitysmaiden kanssa /* KOM/2002/0408 lopull. */


KOMISSION TIEDONANTO NEUVOSTOLLE JA EUROOPAN PARLAMENTILLE - Energia-alan yhteistyö kehitysmaiden kanssa

Johdanto

Johannesburgissa elo-syyskuussa 2002 pidettävässä koko maailman huippukokouksessa (Rio + 10 -kokous) käsitellään ensimmäistä kertaa kestävän kehityksen ongelmakenttää maailmanlaajuisesti. Energia-alalla on kokouksessa tärkeä asema, koska sillä on merkitystä kestävän kehityksen kolmella osa-alueella: sosiaalisen, taloudellisen ja ympäristöulottuvuuden alalla. Energian ja kehityksen yhteydessä nämä tarkoittavat energia-alan peruspalvelujen tarjoamista ja energian toimitusvarmuuden parantamista köyhyyden poistamiseksi ja talouskehityksen mahdollistamiseksi sekä puhdasta ja turvallista teknologiaa ilmastonmuutoksen, kaupunkialueiden ilmansaasteiden ja muiden ihmisten terveydelle ja ympäristölle aiheutuvien torjumiseksi.

Energiakysymykset on pitkään sivuutettu, mutta viime vuosina - erityisesti Johannesburgin maailmanlaajuiseen huippukokoukseen valmistauduttaessa - sitä on alettu pitää olennaisena osana kestävästä kehityksestä käytävää keskustelua. Johannesburgin kokouksessa on määrä ottaa kiinni menetetty aika ja asettaa energia-ala kestävän kehityksen edistämisessä sille kuuluvalle paikalle. Sevillassa 21.-22. kesäkuuta 2002 kokoontunut Eurooppa-neuvosto korosti Euroopan unionin sitoutumista Johannesburgin kokouksen onnistumiseen ja halukkuutta kannustaa erityisesti energia-alan aloitteita, uusiutuvien energialähteiden alan aloitteet mukaan luettuina.

Euroopan unionin kokemus ja sen antama apu helpottavat osaltaan kestävän energia-alan luomista kehitysmaissa. Energia on keskeinen osatekijä myös vuosituhannen vaihteen kehitystavoitteiden (Millenium Development Goals) [1] saavuttamisen kannalta. Energia liittyy myös joko suoraan tai välillisesti yhteisön kehitysapupolitiikan kaikkiin kuuteen alakohtaiseen painopisteeseen [2]. Unionin ja kehitysmaiden energiahuollon varmuus ovat toisiinsa läheisesti sidoksissa. Tämä sidos vain vahvistuu tulevaisuudessa, kun fossiilisten polttoaineiden kulutuksen odotetaan kasvavan ja erityisesti ilmastonmuutoksesta ja ilmansaasteista johtuvat ympäristöongelmat pahenevat.

[1] Vuosituhannen vaihteen tavoitteita on seitsemän: 1) äärimmäisen köyhyyden ja nälän vähentäminen puoleen, 2) koulutuksen vähimmäistason takaaminen kaikille, 3) sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen, 4) lapsikuolleisuuden alentaminen, 5) äitiysajan terveydenhuollon parantaminen, 6) AIDSin ja muiden tartuntatautien torjunta, 7) ympäristön kannalta kestävän kehityksen turvaaminen. Energia-alan peruspalvelujen saatavuuden ja näiden tavoitteiden välinen yhteys on tiivis.

[2] Yhteisön kehitysapupolitiikan ensisijainen painopiste on köyhyyden poistaminen (ks. KOM(2000) 212). Yhteisön kehitysapupolitiikan kuusi ensisijaista alaa ovat: 1) kaupan ja kehityksen välinen yhteys, 2) alueelliselle yhteistyölle ja yhdentymiselle myönnettävä tuki, 3) makrotalouspolitiikkaan myönnettävä tuki, 4) liikenne, 5) elintarviketurva ja maaseudun kestävä kehitys, 6) institutionaalisten valmiuksien vahvistaminen, erityisesti moitteettoman julkisen hallinnon ja oikeusvaltion alalla.

Energia-alan kysymyksissä kohtaavat kolme keskeistä huolenaihetta, köyhyyden vähentäminen, energiahuolto ja ympäristönsuojelu, ja energia-ala onkin sisällytettävä kolmitahoisine luonteineen unionin nykyisiin yhteistyövälineisiin eli alakohtaisiin politiikkoihin: kehitysapupolitiikkaan, energiapolitiikkaan, ympäristöpolitiikkaan sekä tutkimuspolitiikkaan.

Kuinka varmistaa väestön hyvinvoinnin ja talouksien moitteettoman toiminnan varmistamiseksi energiatuotteiden fyysinen ja jatkuva saatavuus markkinoilla siten, että niiden hinta pysyy vakaana ja kuluttajien maksukyvyn rajoissa- Tämän tiedonannon tarkoituksena on luoda Johannesburgin huippukokousta ja sen jälkeistä aikaa silmällä pitäen puitteet pohdintaa ja edunsaajan omistautuneisuudelle ("ownership") perustuvaa yhteistyötä varten sekä antaa konkreettisia suosituksia energianäkökohtien sisällyttämiseksi paremmin kestävän kehityksen käsitteeseen. Johannesburgissa on määrä esitellä Euroopan unionin energia-aloite, joka sisältää olennaiset konkreettiset yhteistyöehdotukset.

A) Tosiasiat

Epätasa-arvo energia-asioissa: Maailmassa elää nykyisin vielä lähes kaksi miljardia - lähinnä kaupunkien liepeillä ja eristyneillä maaseutualueilla asuvaa - ihmistä, joiden käytettävissä ei ole edes energia-alan peruspalveluja [3]. Tämä energiaparadoksi on 21. vuosisadalle tyypillinen. Epätasa-arvo energia-asioissa koskee kahta kolmannesta Afrikan väestöstä, joka on energiahuollossaan [4] paljolti riippuvainen perinteisestä biomassasta [5]. Biomassan epärationaalinen käyttö aiheuttaa haittavaikutuksia terveydelle ja ympäristölle. Myös energiakysymysten ja sukupuolten sosiaalisen aseman välillä on voimakas yhteys. Naiset vastaavat usein hengissä pysymiseksi suoritettavista tehtävistä, kuten biomassan keräämisestä ja sen käytöstä ruoanlaittoon (mistä seuraa myös sisäilman epäpuhtaudesta johtuvia terveysongelmia), vaikka nykyaikainen energiateknologia voisi helpottaa tätä työmäärää.

[3] Energia-alan peruspalveluilla tarkoitetaan sähkön saatavuutta valaistusta, elintarvikkeiden jäähdytystä, puhelinta, radiota ja televisiota varten sekä polttoaineen, kerosiinin tai nestekaasun saatavuutta ruoanlaittoa ja lämmitystä varten.

[4] Etelä-Afrikkaa lukuun ottamatta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa perinteisen biomassan osuus on kaksi kolmannesta koko energiankulutuksesta. Lähde: "Energy as a Tool for Sustainable Development for ACP countries", Euroopan komissio ja YK:n kehitysohjelma (UNDP), 1999.

[5] Perinteiseen biomassaan kuuluvat polttopuu, maatalousjäte, eläinten lanta, puuhiili jne.

Energian saatavuus - energia ehdottomana edellytyksenä köyhyyden vastaisessa taistelussa: Oikeudesta kehitykseen seuraa suoraan, että myös energia-alan peruspalvelujen on oltava saatavilla. Energia on välineenä kaikissa keskeisissä kehityskysymyksissä: vettä, terveyttä, elintarvikkeiden jäähdytystä, kotitalouksien valaistusta ja lämmitystä, liikennettä, maataloutta, teollista tuotantoa sekä nykyaikaisia viestintävälineitä koskevissa kysymyksissä. Voitaisiin todeta, että kehitys on demokratian ja sähkön summa.

Luotettavan, laadukkaan ja kestävän energian saatavuus on keskeinen tekijä niille, joilla ei vielä ole käytettävissään energiapalveluja. Se on tärkeää myös siksi, että nostamalla tuottavuutta ja varmistamalla talouskehityksen jatkuvuus voidaan varautua ennustettuun väestönkasvuun ja kaupungistumiseen. Energian puutteesta kärsivillä alueilla köyhyyden ja energian suhde johtaa syöksykierteeseen. Tältä osin energian saatavuus on myös eettinen kysymys eritoten vähiten kehittyneissä maissa. Yksi varmimmista keinoista purkaa energian ja köyhyyden välinen syöksykierre on epäilemättä tiedon tason nostaminen eli koulutus. Koulutuksen alalla uusi teknologia ja tietoyhteiskunta tarjoavat mahdollisuuden, joka kehitysmaiden tulisi voida hyödyntää. Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan voida hyödyntää ilman sähköä, joten energianpuute on kiireellisesti korjattava, jotta tästä mahdollisuudesta ei tule uutta kuilua pohjoisen ja etelän välille.

Ympäristöön liittyvien ongelmien lisäksi energia ei ole - kuten vesikään - tavanomainen kauppatavara. Energia - erityisesti sähkö - on merkittävä aluekehitykseen vaikuttava tekijä. Ongelma on erityisen vakava kehitysmaissa, joissa olisi vältettävä väestön massamuuttoa äärimmäisestä köyhyydestä kärsiville kaupunkialueille. Kestävän energian saatavuus on taloudellisen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden olennainen osatekijä, kuten tulen hallinta oli ihmiskunnan alkutaipaleella.

Energiamarkkinoiden ja energian käytön vaikutusten maailmanlaajuinen luonne: Kansainvälisten energiamarkkinoiden heilahtelu haavoittaa erityisesti kehitysmaita ja varsinkin öljyn nettotuojia. Öljyn nettotuojat kärsivät öljyn barrelihinnan noususta eniten [6], ja monet niistä käyttävät yli 50 prosenttia kauppataseen ylijäämästä energian tuontiin. Samoin ilmastonmuutoksen seuraukset (kuivuus, tulvat, hirmumyrskyt) vaikuttavat pahiten kehitysmaihin, vaikka niiden osuus maailman CO2-päästöistä on suhteellisen pieni (37 prosenttia) [7]. Suurin osa viime vuosien pahimmista luonnonmullistuksista (Mitch-hirmumyrsky, Bangladeshin tulvat, kuivuus Itä-Afrikan sarvessa) on koetellut planeettamme vähiten kehittyneitä alueita. Samoin valtamerien vedenpinnan väistämätön nousu uhkaa lukuisia Tyynen valtameren pikkuvaltioita. Kehitysmaat ovat tietyssä määrin 1900-luvun energiankäytön uhreja - mutta niiden on myös toimittava energia-alan uudistajina 2000-luvulla.

[6] OECD:n laskelmien mukaan öljyn hinnan 10 prosentin nousu mitätöisi 0,2 prosenttia EU:n kasvusta. Tällainen haittavaikutus on energian tuonnista riippuvaisissa kehitysmaissa 5-10-kertainen.

[7] Lähde: Euroopan komission vuotuinen energiakatsaus 2001.

Kehitysmaiden keskinäinen erilaisuus: "Kehitysmaan" määrittelyyn liittyvän hapuilun [8] lisäksi kehitysmaat ovat energianäkökohtien kannalta keskenään kovin erilaisia. Jotkin kehitysmaat ovat energian nettotuojia ja toiset nettoviejiä tai energiakuljetusten kauttakulkumaita. Öljyn nettotuojien ja bruttotuottajien väliset erot ovat huomattavat. Lisäksi käytetyt energialähteet vaihtelevat maittain.

[8] Käytössä oleva terminologia on määritelty Yhdistyneissä Kansakunnissa ja OECD:n kehitysapukomiteassa (DAC).

Välimeren alue kuvaa hyvin näitä eroavuuksia energiakysymyksissä: samalla alueella on vieri vieressä tuottaja- ja viejämaita, kuten Algeria ja Egypti, energian tuonnista riippuvaisia maita, kuten Libanon, sekä energiakuljetusten kauttakulkumaita, kuten Marokko. Tällaisten eroavuuksien vuoksi on täysin turhaa pyrkiä soveltamaan samoja toimintatapoja erilaisissa kehitysmaissa. Toinen energiakysymysten monitahoisuutta kehitysmaissa kuvaava seikka on, etteivät rikkaat energiavarat tietyssä maassa läheskään aina tarkoita, etteikö kyseisessä maassa olisi alikehittyneisyyttä tai köyhyyttä. Lähes yhden vientituotteen varassa olevat maat, kuten Venezuela, Algeria ja Nigeria, ovat tästä merkittävä esimerkki.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä mainittakoon vähiten kehittyneet maat (LDC) esimerkkinä varsin erilaisista tilanteista energia-alalla kehitysmaissa. Vähiten kehittyneissä maissa asianmukaisten energia-alan palvelujen saatavuus on todellakin erittäin alhainen. Ne ovat erityisen riippuvaisia biomassan käytöstä (pääasiassa ruoanlaittoon ja lämmitykseen), mistä on seurauksena - erityisesti naisille ja lapsille - polttoaineen keruun raskas taakka ja huono sisäilman laatu sekä usein luonnonvarojen kestämätön käyttö.

EU:n ja kehitysmaiden energiatilanteen suuret erot: EU:hun verrattuna kehitysmaiden demografinen kehitys on erittäin voimakasta, mutta energian kulutus ja energiatehokkuus alhaisia. Sähkön kulutus henkilöä kohti on kehitysmaissa keskimäärin kymmenen kertaa EU:n energiankulutusta alhaisempi [9]. Kehitysmaiden energiankulutuksen ennakoidaan demografisen kasvun, lisääntyvän kaupungistumisen ja talouskehityksen vuoksi kasvavan merkittävästi tulevien vuosien aikana [10]. Keskimääräinen kulutus henkilöä kohti jää kuitenkin kehitysmaissa merkittävästi alhaisemmaksi kuin teollistuneissa maissa. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa (Etelä-Afrikkaa lukuun ottamatta) energian kulutus henkilöä kohti näyttäisi pysyvän samana. Näin suuret erot ovat perustavaa laatua oleva tekijä EU:n ja kehitysmaiden välisessä yhteistyössä energia-alalla. Ne eivät kuitenkaan estä yhteisten tavoitteiden asettamista tai haittaa energia-alan yhteistyön yhteisiä etuja osapuolten välillä (monipuolistaminen, taloudellisesti kannattava toimitusvarmuus, talouskasvu, kilpailukyky, ympäristönsuojelu, energiatehokkuus), eivätkä ne poista hallitsemattomassa tilanteessa kehittyviä yhteisiä riskejä (fossiilisten polttoaineiden varantojen hupeneminen, ympäristövahingot).

[9] Energian kokonaiskulutus on seitsemän kertaa alhaisempi.

[10] POLES-mallin mukaan kehitysmaiden osuuden maailman primaarienergiankulutuksesta ennakoidaan olevan 50 prosenttia vuonna 2020, kun se nykyisin on 40 prosenttia. Ennusteiden mukaan näiden maiden sähkönkulutus myös kaksinkertaistuu vuosina 1995-2020.

B) Kansainvälinen ympäristö

Energia-alasta on tullut kasvava kansainvälinen huolenaihe, mutta vasta viime aikoina: Ilmastonmuutosta lukuun ottamatta energia-ala on pitkään pysynyt tärkeiden kansainvälisten prosessien ulkopuolella. Näin oli esimerkiksi Dohan konferenssissa, jonka kehitysasioita koskevassa asialistassa ei mainittu energiakysymyksiä lainkaan. Energia-ala on vasta aivan viime aikoina noussut kasvavaksi kansainväliseksi huolenaiheeksi [11]. Ei ole olemassa kehitysmaiden energia-asioita käsittelevää kansainvälistä järjestöä, joka kantaisi asiasta vastuuta ja erikoistuisi aihepiiriä koskevaan työhön. Mainittakoon esimerkiksi, ettei Kansainvälinen energiajärjestö, johon maapallon rikkaat maat kuuluvat, ole koskaan käsitellyt merkittävällä tavalla kehitysmaiden energiakysymyksiä.

[11] Mainittakoon esimerkiksi: - Yhdistyneiden Kansakuntien kolmas vähiten kehittyneitä maita käsittelevä konferenssi (toukokuu 2001), jossa hyväksytyssä toimintaohjelmassa annetaan energia-alaa koskevia suosituksia ja määritellään ensisijaisia toimia; - EU:n ja AKT-maiden parlamenttien yhteisessä yleiskokouksessa (29.10.-1.11.2001) hyväksytty uusiutuvia energialähteitä koskeva päätöslauselma; - G8-ryhmän tuore energia-alaa koskeva julistus (Detroit, toukokuu 2002), jossa korostetaan energia-alalla kehitysmaiden kanssa tehtävää yhteistyötä ja viitataan uusiutuvia energialähteitä käsitelleen työryhmän Genovassa kokoontuneelle G8-ryhmälle toimittamaan kertomukseen.

Johannesburgin tulevassa huippukokouksessa kestävä energia voitaisiin asettaa tärkeään asemaan [12]. Energiakysymykset eivät kuitenkaan vielä ole painopisteenä kansainvälisellä tasolla. Suurimmaksi osaksi rikkaissakaan maissa ei vielä ole pidetty energia-alan kehityskysymyksiä ensisijaisina asioina, kuten G8-ryhmässä käydyistä keskusteluista käy ilmi. Nousevana keskustelunaiheena energia-ala on vielä varsin hajanainen ja sidoksissa ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvään kehitykseen [13]. Tarvitaan paitsi aiejulistuksia myös johdonmukaisen kokonaisuuden osana toteutettavia konkreettisia jatkotoimenpiteitä.

[12] Ks. Johannesburgin huippukokousta silmällä pitäen annettu komission tiedonanto "Kestävään kehitykseen tähtäävä maailmanlaajuinen yhteistyö", KOM(2002) 82 lopullinen.

[13] Ilmastonmuutosta käsiteltiin kansainvälisellä tasolla ensimmäistä kertaa vuonna 1992 Rio de Janeiron huippukokouksessa, mikä johti Kioton pöytäkirjan laatimiseen vuonna 1997. Kioton pöytäkirjan toimeenpanemiseksi järjestetyssä seitsemännessä sopimuspuolten kokouksessa Marrakechissä marraskuussa 2001 (COP7) avattiin tie pöytäkirjan konkreettiselle täytäntöönpanolle.

C) Euroopan unionin toimet

Energia-ala on osa EU:n kehitysapupolitiikkaa: Tietyt unionin jäsenvaltiot ovat asettaneet energia-alan kehitysyhteistyöohjelmissaan merkittävään asemaan. Vuonna 2000 toteutetun yhteisön kehitysapupolitiikan uudelleentarkastelun myötä energia-ala ei ole kehitysapupolitiikan painopisteala. Energia-alalla on kuitenkin tärkeä merkitys yhteisön kehitysyhteistyön kuuden painopistealan tukemisessa. Tämän vuoksi varsinaisten energiahankkeiden osuus kaikesta yhteisön myöntämästä kehitysavusta on vuodesta 1990 alkaen ollut keskimäärin alle viisi prosenttia [14]. Merkittävistä avustusohjelmista (MEDA, FED, ALA, TACIS jne.) rahoitetuilla energiahankkeilla on kuitenkin saavutettu huomattavia tuloksia alan kehityksessä useissa kehitysmaissa, ja lisäksi on toteutettu joitakin energia-alan erityisohjelmia, kuten ALURE [15] Latinalaisessa Amerikassa vuosina 1996-2001, tai edelleen käynnissä olevat ohjelmat COGEN ja Aasian EC-ASEAN Facility [16]. Energia-alalle myönnetään - ja on jo myönnetty - myös merkittävää rahoitusta (riskipääomaa, omistusosuuksien hankintaa, lainoja jne.) niistä yhteisön kehitysapuvaroista, joita hallinnoi Euroopan investointipankki. Korostettakoon lisäksi, että energia-alan toissijainen asema kehitysmaiden omissa apupyynnöissä rajoittaa yhteisön toiminnan kehittämistä alalla.

[14] Tähän keskiarvolukuun sisältyy varsin suuria eroja prosenttiosuuksissa eri alueilla.

[15] ALURE on EU:n ja Latinalaisen Amerikan välinen energia-alaa koskeva taloudellisen yhteistyön ohjelma, jonka Euroopan komissio toteutti vuosina 1996-2001. Kuuden vuoden aikana ALURE-ohjelmassa toteutettiin 25 hanketta, joihin liittyi satakunta eurooppalaista ja latinalaisamerikkalaista osallistujaa kahdeksasta maasta ja kolmelta Latinalaisen Amerikan alueelta ja joille myönnettiin yhteisön rahoitusta 32 miljoonaa euroa.

[16] Kaakkois-Aasian ASEAN-maita koskeville COGEN ja EC-ASEAN Facility -ohjelmille on myönnetty 25 ja 18 miljoonaa euroa 3-5 vuodeksi.

Energia-ala maailmanlaajuisessa muutoksessa: Euroopan unionin ja ylipäätään kehittyneiden maiden kehitys on perustunut tilanteeseen, jossa energiaa on runsaasti käytettävissä, se on halpaa ja aiheuttaa epäpuhtauksia. Kansainvälisten energiamarkkinoiden kehittyessä ja ilmastonmuutoksen vuoksi tämä malli on tullut tiensä päähän. Euroopan unioni on ryhtynyt perusteellisesti uudistamaan energiajärjestelmäänsä, ja kehitysmaat voivat hyötyä tästä uudistuksesta. Vastikään julkaistussa energian toimitusvarmuutta Euroopassa koskevassa vihreässä kirjassa kehotetaan vahvistamaan energiatehokkuuteen pyrkivää ja uusiutuvia energialähteitä koskevaa politiikkaa, ja se on tässä asiassa hyvä viiteasiakirja [17].

[17] "Energiahuoltostrategia Euroopalle", KOM(2000) 769 lopullinen.

Euroopan unionilla on energiaverkoista ja -tutkimuksesta sekä puhtaampien ja/tai tehokkaampien energialähteiden kehittämisestä saadun kokemuksen ja käytössään olevien välineiden, erityisesti rahoitusvälineiden, vuoksi merkittävä asema energia-alan yhteistyössä kehitysmaiden kanssa. EU on myös maailman suurin kehitysavun antaja (yli 27 miljardia euroa vuosittain), maailman suurin kauppamahti ja tärkeä suorien yksityisten investointien lähde.

* *

Tässä tiedonannossa tehdään aluksi analyysi kehitysmaiden energiatilanteesta ja esitetään sitten viitekehystä energia-alan yhteistyölle kehitysmaissa. Näiden pohjalta tehdään joukko suosituksia toimiksi, joilla yhteistyö toteutetaan.

I. Kehitysmaiden energiatilanteen analyysi

Kehitysmaiden energiatilanteen analyysin avulla voidaan energiataseissa havaittavien erojen lisäksi johtaa kehityssuuntauksia, erotella maita/alueita ryhmittäin ja tehdä vertailuja EU:n energiatilanteen kanssa. Tästä analyysistä käy selkeästi ilmi pääasialliset haasteet, joihin kehitysmaiden on energia-alalla vastattava.

A) Energian kysyntä

Energiankulutuksen kasvuvauhti on kehitysmaissa keskimäärin kolme-neljä kertaa suurempi kuin teollistuneissa maissa. Tilanne vaihtelee kuitenkin suuresti alueittain ja maittain. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa energiankulutus ei ole kasvanut vuosikymmeniin. Aasiassa puolestaan energiankulutus on pian OECD-maiden keskiarvoa korkeampi.

i) Nykytilanne

Energiankulutus henkilöä kohti on kehitysmaissa edelleen paljon OECD-maita alhaisempi, noin kuudennes siitä [18]. Vaikka sen suhteellinen kasvu on ollut nopeaa viime vuosikymmeninä, määrällisesti mitattuna ero vain kasvaa. Vuonna 1971 energiankulutus henkilöä kohti oli kehitysmaissa 20 gigajoulea ja OECD-maissa 161 gigajoulea. Vuonna 1999 se oli kehitysmaissa 34 gigajoulea, mutta edelleen paljon alhaisempi kuin OECD-maissa, joissa se oli 194 gigajoulea.

[18] Tässä osiossa esitetyt tiedot ja arviot ovat asiakirjasta World Energy Assessment (YK/WEC 2000). Kappaleessa 2.1 esitetyt tiedot ovat saman asiakirjan taulukosta C.1.

Näiden lukujen taakse kätkeytyy se, että energian saatavuus on maailmassa erittäin epätasaisesti jakautunut. Afrikassa energiankulutus on tuskin lainkaan kasvanut 1970-luvulta alkaen, ja se on pysynyt alle 10 prosentissa Pohjois-Amerikan energiankulutuksesta henkilöä kohti. Aasiassa energiankulutus henkilöä kohti on kaksinkertaistunut 1970-luvulta alkaen, mutta se on edelleen alle 15 prosenttia Pohjois-Amerikan vastaavasta kulutuksesta. Latinalaisessa Amerikassa energiankulutus henkilöä kohti on alle 20 prosenttia Pohjois-Amerikan kulutuksesta.

Energiankulutus henkilöä kohti on sähkönkulutuksena mitattuna vielä epätasaisempi. Kun vuotuinen sähkön kulutus henkilöä kohti on OECD-maissa 10 000 kWh, kehitysmaissa se on keskimäärin 1 000 kWh, Intiassa 500 kWh ja useissa Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa noin 100 kWh. Alle 10 prosentilla Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden väestöstä on sähköä käytettävissään.

Kehitysmaissa käytetyn energian kokonaismäärän vuotuinen kasvuvauhti on kolme-neljä kertaa niin nopea kuin teollistuneissa maissa (kasvu oli kehitysmaissa 4,9 prosenttia ja teollistuneissa maissa 1,4 prosenttia vuosina 1970-1998 [19]). Luku heijastaa eritoten paljon nopeampaa väestönkasvua kehitysmaissa kuin teollistuneissa maissa, mutta myös teollistumista, kaupungistumista, tieliikenteen kasvua, kasvavia henkilökohtaisia tuloja, siirtymistä käyttämään muita kuin perinteisiä ilmaisia energialähteitä jne. Kehitysmaiden osuus maailmassa myytävästä energiasta on kasvanut vuoden 1970 13 prosentista vuoden nykyisiin lähes 40 prosenttiin.

[19] WEA:n taulukko 1.1.

ii) Kehityssuuntaukset

Joidenkin skenaarioiden [20] mukaan maapallon väestö kasvaa 34 prosenttia tästä päivästä vuoteen 2030, ja kasvu tapahtuu suurimmaksi osaksi kehitysmaissa. Koko maailman bruttokansantuote kasvaa 148 prosenttia, ja tämä johtuu suureksi osaksi Aasian talouden lähes kolminkertaistumisesta, mikä vastaa lähes OECD-maiden ennustetta. Kehitysmaiden osuus tulee niiden tarpeiden mukaisesti olemaan 75 prosenttia energiankulutuksen kokonaislisäyksestä koko maailmassa, mikä johtuu pääosin Aasian talouskehityksestä. Yhdessä kehitysmaat tulevat kuluttamaan enemmän energiaa kuin teollistuneet maat. Nopeimmin kasvava Aasia tulee sivuuttamaan OECD-maat eniten energiaa kuluttavana alueena. Näiden kokonaiskulutusta kuvaavien lukujen takana energiankulutus henkilöä kohti on kuitenkin edelleen hyvin epätasaisesti jakautunut teollistuneissa ja kehitysmaissa.

[20] Tavanomaisen kehityskulun mukaisesti laadittu POLES-malli.

Tämä selkeä suuntaus energian kysynnän kasvuun voimakkaasti kasvavissa dynaamisissa talouksissa, erityisesti Aasiassa, antaa ympäristönäkökohtien osalta aihetta huoleen - etenkin, koska kyseisillä alueilla kasvaa juuri öljyn kulutus: niiden osuus öljyn kokonaiskulutuksesta on kasvanut 22,5 prosentista 30,2 prosenttiin vuosina 1990-1997. Kiina on maailmanlaajuisen energia- ja ympäristötalouden osalta suurten mahdollisuuksien ja uhkien maa: se on maailman toiseksi suurin energian kuluttaja ja kolmanneksi suurin energian tuottaja ja erittäin riippuvainen hiilen käytöstä. Jos jyrkkiin toimenpiteisiin ei ryhdytä, Kiinan kasvihuonekaasupäästöt kasvavat tulevina vuosikymmeninä maailman suurimmiksi USA:n päästötason ohitse.

Kaikissa tulevaisuusskenaarioissa on tärkeänä osatekijänä energiaintensiteetti, energiankulutuksen ja bruttokansantuotteen välinen suhde. Talouksien energiaintensiteetillä on ollut taipumus kasvaa talouskehityksen varhaisessa vaiheessa, kun teollistuminen ja autoistuminen on ollut voimakasta. Sitten se on saavuttanut huippunsa ja alkanut laskea, kun energiaa suhteessa vähemmän tarvitsevien alojen merkitys on kasvanut. Mitä myöhemmin näin tapahtuu, sitä alhaisemmaksi jää energiaintensiteetin huippu energiatehokkuuden parantamisen vuoksi. Kehitysmaissa näkyy seurattavan samaa kehitysmallia, ja on olemassa riski, että ne toistavat samat virheet, jotka länsimaisissa yhteiskunnissa on 1900-luvulla tehty, erityisesti, koska kysyntä ei ole ollut hallinnassa ja varsin kalliit teknologiat ovat yleistyneet. Kysynnän kasvu mitätöi usein energiatehokkuudella saavutettavat hyödyt, mikä tietenkin vaikuttaa energiasta aiheutuvaan kustannustaakkaan kehitysmaissa ja energian käytön maailmanlaajuiseen kasvuun.

B) Energian tarjonta

Energialähteiden suhteelliset osuudet ovat kehitysmaissa merkittävästi erilaiset kuin Euroopan unionissa.

Hiili on ensisijainen energialähde Aasiassa, kun taas Afrikassa uusiutuvien energialähteiden (pääasiassa perinteisen biomassan [21]) osuus on suuri.

[21] Biomassaa voidaan pitää uusiutuvana energialähteenä vain niiltä osin kuin se korvautuu samaa vauhtia kuin sitä käytetään.

i) Nykytilanne

Ilmaisen energian osuus on noin 10 prosenttia [22] maailman primaarienergiankulutuksesta. Kehitysmaissa noin 30 prosenttia käytetystä primaarienergiasta on ilmaista, yleensä polttopuuta, puuhiiltä, korjuutähteitä ja eläinten jätöksiä. Joissakin kehitysmaissa, erityisesti Afrikassa, niiden osuus voi olla jopa 80 prosenttia. Näiden polttoaineiden yhteydessä käytetty teknologia on usein varsin tehotonta ja yksinkertaista (esim. ns. "kolmen kiven uuni").

[22] Arviot vaihtelevat 8 ja 14 prosentin välillä.

Energian tarjontarakenne on usein kehitysmaissa erilainen kuin teollistuneissa maissa. Kehitysmaissa käytetään yleisesti ottaen suhteellisesti enemmän hiiltä ja uusiutuvia energialähteitä ja suhteellisesti vähemmän öljyä, kaasua ja ydinvoimaa. Kehitysmaiden välillä on kuitenkin eroja.

* Aasiassa hiili on selkeästi merkittävin energialähde: sen osuus on 40 prosenttia koko energian tarjonnasta, ja sähköntuotantoon käytetään tästä 77 prosenttia.

* Latinalaisessa Amerikassa öljy vastaa lähes puolta energian tarjonnasta ja kolmea neljännestä sähköntuotannosta.

* Afrikassa uusiutuvien energialähteiden osuus on lähinnä perinteisen biomassan käytön vuoksi suuri: 70 prosenttia energian loppukulutuksesta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa (Etelä-Afrikkaa lukuun ottamatta se on yli 80 prosenttia) [23].

[23] Lähde: "Energy as a Tool for Sustainable Development for ACP countries", Euroopan komissio ja YK:n kehitysohjelma (UNDP), 1999.

* Ydinvoiman vähäinen käyttö on keskittynyt Aasiaan (Kiina, Intia, Pohjois-Korea) ja Etelä-Afrikkaan [24].

[24] POLES-mallin pohjatiedot.

Kehitysmaiden riippuvuudella öljyn tuonnista on jo ollut niihin selviä taloudellisia vaikutuksia. Öljyn hinnan 1970-luvulla alkaneen nousun ja kolmannen maailman velkaongelman välillä on selvä syy-yhteys: kehitysmaiden ulkomaanvelka on suurelta osin alkanut tarpeesta maksaa öljyntuonti tai investoinnit öljyn tuotantokapasiteettiin. Öljyn hinnan nousu ja markkinoiden epävakaus on usein johtanut kehitystä haittaavaan syöksykierteeseen. Komission vihreässä kirjassakin todetulla öljyn hinnan ja talouskasvun välisellä läheisellä vastaavuussuhteella on erityistä merkitystä kehitysmaille ja niiden energian toimitusvarmuutta koskevalle politiikalle, mukaan luettuna tiettyjä uusiutuvia energialähteitä koskeva politiikka. Tietyt kehitysmaat - erityisesti maantieteellisesti eristyksissä olevat maat, kuten Tyynen valtameren pikkuvaltiot - joutuvat maksamaan fossiilisista polttoaineista paljon keskimääräistä maailmanmarkkinahintaa korkeamman hinnan, mikä vaikuttaa niiden makrotalouteen erityisen haitallisesti. Tällaisilla mailla ei myöskään ole varoja investoida energiatehokkaaseen ja uusiutuvia energialähteitä käyttävään teknologiaan, mikä entisestään heikentää näiden maiden asemaa.

Alueellisen yhteistyön ja yhteenliitetyn infrastruktuurin puutteesta johtuu lisäksi, että kansallisten markkinoiden häiriöiden paikalliset vaikutukset ovat suuret, koska niitä ei voida tasoittaa kuten EU:ssa.

ii) Kehityssuuntaukset

Öljyn merkityksen ennustetaan kasvavan kehitysmaissa käytettyjen energialähteiden joukossa, ja sen kulutus kasvaa erityisesti Aasiassa. Maakaasun osuuden ennustetaan kasvavan kaikilla alueilla, erityisesti Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Kehittyvästä Aasian alueesta, joka vielä on energian nettoviejä, tulee todennäköisesti energian nettotuoja vuoteen 2020 mennessä. Hiilen kulutuksen ennustetaan kasvavan kehitysmaissa lähes kolmen prosentin vuosivauhtia tästä päivästä vuoteen 2020. Se pysyy hallitsevana energialähteenä Kiinassa ja Intiassa, jotka vastaavat suurimmaksi osaksi hiilen kokonaiskulutuksen lisäyksestä maailmassa tänä aikana. Hiilen asema tärkeimpänä sähköntuotannon energialähteenä monissa kehitysmaissa pysyy ennallaan.

Ydinvoiman tuotantokapasiteetin odotetaan yli kaksinkertaistuvan - tosin alhaiselta lähtötasolta - kehitysmaissa vuosina 2000-2020 [25]. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nämä ydinvoimalaitokset rakennetaan Kiinaan ja Intiaan, joissa suunnitellaan ydinenergian osuuden kasvattamista. Ydinvoiman osuuden sähköntuotannosta odotetaan kehitysmaissa yleensä pysyvän neljän prosentin tuntumassa. Hiilen ja maakaasun alhaiset hinnat ja turvallisen toimintaympäristön rakentamisen kasvavat kustannukset saattavat tehdä ydinvoimainvestoinneista taloudellisesti kannattamattomia. Useimmissa kehitysmaissa myöskään turvallisen toimintaympäristön varmistamiseksi tarvittavat pitkän aikavälin johtamisolosuhteet ja hallintoympäristö eivät ole riittävät.

[25] Lähde: World Energy Assessment (YK/WEC 2000).

Perinteisen biomassan käyttöä tulevaisuudessa on vaikea ennustaa, vaikka sen voidaan olettaa taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen myötä vähentyvän. Väestönkasvun myötä polttopuusta on monilla alueilla tulossa niukka (ja kestämätön) luonnonvara, ja sen keruu pahentaa monin paikoin metsien häviämistä. Metsänhoidon parantaminen ja siirtyminen muiden polttoaineiden käyttöön (esimerkiksi biomassan käytöstä nestekaasun käyttöön) on monille kehitysmaille tärkeä mahdollisuus. Biomassan polton korvaaminen tuo mukanaan hyötyjä myös terveyden alalla, koska se vähentää sisäilman epäpuhtauksia.

Toisaalta tiettyjen uusiutuvien energialähteiden käyttöön liittyvä hintataso, jota aikaisemmin usein pidettiin esteenä niiden käytön yleistymiselle kehitysmaissa, on laskenut merkittävästi viime vuosina. Uusiutuviin energialähteisiin liittyvän teollisuuden jatkuvasti edistyessä Euroopassa ja kehittyneissä maissa muualla tämän suuntauksen odotetaan jatkuvan ja siten saattavan teknologian hintatason yhä useampien kehitysmaiden ulottuville.

C) Taloudelliset kysymykset

Tuontienergian, erityisesti öljyn ja maakaasun, osuus on taakka useimpien kehitysmaiden talouskehitykselle.

i) Energian, erityisesti öljyn ja maakaasun, tuontiriippuvuuden lisääntymisen taloudelliset vaikutukset kehitysmaihin ovat olleet huomattavat. Nämä vaikutukset todennäköisesti vain voimistuvat tulevaisuudessa, kun kysyntä kehitysmaissa vaikuttaa enemmän öljyn markkinahintoihin. Jos öljyn kysyntä koko maailmassa nousee nykyisistä 75 miljoonasta barrelista päivässä 115 miljoonaan barreliin päivässä, oletus öljyn barrelihinnan viiden dollarin nousupaineesta olisi vaatimaton. Tällä olisi kehitysmaihin taloudellinen vaikutus, joka olisi kaikkea muuta kuin vaatimaton: öljyn tuonnista syntyisi noin 90 miljardin dollarin vuotuinen lisälasku. Tämä summa on paljon enemmän kuin summa, joka käytetään kehitysapuun koko maailmassa nyt tai tulevaisuudessa. Lisäksi kehitysmaiden taloudet ovat yleensä paljon alttiimpia kärsimään öljyn hinnan vaihteluista kuin EU.

Tässä skenaariossa korostuu kolme johtopäätöstä: EU:lla ja kehitysmailla on yhteinen, kasvava intressi öljyn ja maakaasun markkinoiden vakauteen; kehitysmailla on kasvava intressi edistää energiatehokkuutta ja vaihtoehtoisia energiamuotoja; ja nykyiseen tuottajien ja kuluttajien väliseen vuoropuheluun täytyy asteittain ottaa mukaan myös kehitysmaita, jotka kuluttavat paljon energiaa.

ii) Esimerkiksi sähköntuotannon epävarmuutena ilmenevä energiahuollon epävarmuus on kehitysmaissa yleistä. Se on sekä sosiaalisesti että taloudellisesti haitallista. Energiahuollon epävarmuus vie pohjan investointien houkuttelevuudelta uhkaamalla tuotantoa ja nostamalla (sähköntuotantoon) vaadittavan varakapasiteetin vuoksi kustannuksia. Oman sähköntuotannon kustannukset ovat erityisen korkeat pienen mittakaavan investoijille [26].

[26] Nigeriassa noin 92 prosentilla tutkituista yrityksistä oli 1990-luvulla omat sähkögeneraattorit. Pienissä yrityksissä investoinnit sähköntuotantoon vastasivat lähes neljännestä niiden kokonaisinvestoinneista, ja suurissa yrityksissä näiden investointien osuus oli noin kymmenesosa (Afrikan kehityspankki, 1999).

iii) Energiasektorin investointitarpeet ovat kehitysmaissa valtavat. Eri skenaarioiden perusteella arvioidaan, että energiasektorin pääomantarve vaihtelee kehitysmaissa 150 ja 250 miljardin dollarin välillä vuodessa seuraavien 20 vuoden aikana [27]. Vuotuiset investoinnit yksin sähköntuotantoon arvioidaan 70-85 miljardiksi dollariksi [28].

[27] WEA s.356, perustuu WEC-IIASA-ennusteisiin.

[28] WEA s.356, perustuu WEC-IIASA-ennusteisiin.

On selvää, ettei tämän tasoisia investointeja voida rahoittaa vain kehitysavusta tai julkisista varoista. Kehitysmaiden energiainvestoinneissa ollaan asteittain siirtymässä kohti yksityisen sektorin rahoitusta. On kuitenkin monia syitä, erityisesti investointiriskit, joiden vuoksi yksityisiä varoja ei virtaa kehitysmaihin, erityisesti Saharan eteläpuolisen Afrikan köyhimpiin maihin. Vähiten kehittyneisiin maihin tehdään hyvin vähän suoria ulkomaisia investointeja. Virallinen kehitysapu on rajallista. Monien kehitysmaiden on rahoitettava energiainvestointinsa kotimaisista säästöistä ja kehitysavusta. Tehtävä on vaikeampi kuin tilanne, jossa rikkaat maat antoivat tukea oman energiasektorinsa (hiili, ydinvoima) kehittämiseen, kuten vihreässä kirjassa esitetään.

iv) Investointien houkutteleminen paitsi energiasektorille yleensä myös energiatehokkuuteen ja uusiutuviin energialähteisiin kehitysmaissa edellyttää yhteisiä ja laajoja ponnisteluja. Jotta ulkomaisille toimijoille voitaisiin taata oikeusvarmuus, jonka turvin ne voivat investoida maahan ja toimia siellä, tarvitaan asiaa koskevia monenvälisiä ja kahdenvälisiä sitoumuksia. Teollistuneissa maissa tämän tyyppisille investoinneille ei ole esteitä, koska niitä tukeva lainsäädäntökehys on kunnossa, mutta kehitysmaissa esteitä on vielä jatkossakin, ellei niissä kehitetä soveltuvia rahoitus- ja toimintamekanismeja. Kannustimia on luotava, koska energian tarjonnan parantamisen tarve on näiden maiden kehityksen kannalta todellinen. Puhtaan kehityksen mekanismi [29] on yksi esimerkki jo sovituista välineistä, mutta tarvitaan myös muita, kunnianhimoisempia ja täydentäviä välineitä. Vaikka teollistuneiden maiden täydet markkinat ja kehitysmaiden liian alhainen ostovoima haittaavat tiettyjen innovatiivisten tekniikoiden tutkimusta ja kehitystä, puhtaan kehityksen mekanismin kaltaiset uudet välineet voivat avata uusia markkinoita ensi-investoinneille ja kannustaa innovatiivisten uusiutuviin energialähteisiin perustuvien ja energiatehokkaiden tekniikoiden jatkotutkimukseen.

[29] Puhtaan kehityksen järjestelmä on hankkeisiin perustuva mekanismi, joka luonnosteltiin Kioton pöytäkirjan artiklassa 12. Järjestelmässä teollistunut maa voi hankkia hyvityksiä, sertifioituja päästövähennyksiä, sellaisten kansainvälisten sitoumusten avulla, joilla se vähentää kasvihuonekaasupäästöjä hyväksytyillä hankekohtaisilla investoinneilla kehitysmaihin. Hankekohtaisten järjestelmien, puhtaan kehityksen järjestelmä mukaan luettuna, säännöistä ja toimintatavoista sovittiin Kioton pöytäkirjan sopimuspuolten seitsemännessä kokouksessa (COP-7) Marrakechissä vuonna 2001, joten järjestelmän mukaisia hankkeita voidaan käynnistää heti.

D) Institutionaalisten valmiuksien ja henkilöresurssien puute

Monissa kehitysmaissa energiapolitiikkaa ei ole todella edes määritelty. Tämä johtuu muun muassa siitä, etteivät julkisten laitosten rakenteet sovellu tai henkilöstöresurssit riitä politiikan laatimiseen tai että muut ratkaisevat osatekijät (kuten täydellisten ja luotettavien tilastojen saatavuus) puuttuvat kokonaan. Euroopan unionille on kertynyt energiapolitiikan suunnittelusta ja muotoilusta huomattava kokemus. Unionilla on näin ollen erinomaiset mahdollisuudet auttaa kehitysmaita kehittämään hallinnollisia valmiuksiaan ja energiapolitiikkaansa pitkällä aikavälillä.

Yleisesti ottaen institutionaalisella tuella pyritään tarjoamaan kehitysmaille välineet toteuttaa seuraavat tehtävät:

* Julkisen hallinnon tehostaminen siten, että henkilöstö on koulutettua ja pystyy hoitamaan tehokkaalta julkishallinnolta edellytettävät vaadittavat tehtävät.

* Sosiaalisen, taloudellisen ja ympäristöulottuvuuden sisältävän soveltuvan energiapolitiikan laatiminen. Tähän kuuluvat myös avoimien sääntelyrakenteiden perustaminen, sellaisen tariffipolitiikan laatiminen, jolla taataan mahdollisuuksien mukaan hintojen maailmanlaajuinen kustannusvastaavuus, tukitasot, tekninen sääntely, vienti- ja tuontikäytännöt jne. Politiikan laadinnan on perustuttava kansalliseen energiatilanteeseen ja eri väestöryhmiin liittyvien tilastotietojen saatavuuteen ja analyysiin.

* Näin laaditun politiikan toteuttaminen. Tähän sisältyvät muun muassa energiapalvelujen edellyttämien institutionaalisten toimintatapojen kehittäminen ja käyttöönotto. Institutionaalisella tuella on myös mahdollistettava julkisten ja yksityisten palvelujen välisten erojen, sääntelyn vapauttamisen tuomien mahdollisuuksien, käytettävissä olevien teknologiavaihtoehtojen (erityisesti uusiutuvien energialähteiden, energiatehokkuuden ja fossiilisten polttoaineiden järkevän käytön) arviointi sekä edistää paikallisten (julkisten ja yksityisten) valmiuksien kehittämistä, jotta energiapalvelujen tuottamiseen pyrkiviä hankkeita voidaan kehittää ja seurata.

E) Riittävän lainsäädäntö-, sääntely- ja rahoituskehyksen puuttuminen

Soveltuva lainsäädäntö-, sääntely- ja rahoituskehys on välttämätön edellytys yksityisten investointien houkuttelemiseksi energia-alan perusinfrastruktuurin ja -palvelujen kehittämiseen. Useimmista kehitysmaista tällainen kehys puuttuu.

Useimmissa kehitysmaissa tavanomaisten energialähteiden hintaa alennetaan keinotekoisesti julkisilla tuilla. Tällainen vääristävä hintapolitiikka on esteenä investoinneille energiatehokkuuteen. Tukien käytön tulisi olla avointa, ajallisesti rajoitettua ja suunnattu tiettyihin sosiaalisiin tavoitteisiin, kuten ristiinsubventointiin rikkaiden kaupunkialueiden ja epäsuotuisien maaseutualueiden välillä. Maahantuotujen energia-alan laitteiden epätarkoituksenmukainen verotus on myös kielteinen viesti markkinoille.

Tietyissä kehitysmaissa tehottomat energiapalvelut, joihin toisinaan liittyy myös lahjontaa, imevät julkisia varoja mitättömän pienen väestönosan eduksi. Tällaisten energiapalvelujen tehokkuutta on parannettava uudistamalla niiden rakenne ja avaamalla ne kilpailulle, mikä parantaisi julkisten varojen käyttöä.

Rahoituskysymyksissä julkisten varojen rajallisuus ja valtion aseman rajoittamisen yhä laajempi yleinen hyväksyntä ovat lisänneet kehitysmaiden hallitusten mielenkiintoa yksityisten investointien houkutteluun esimerkiksi yksityistämällä julkisia yrityksiä tai listaamalla niitä pörssiin. Avoimen sääntelykehyksen luominen, rahoituslaitosten vahvistaminen ja yksityisen ja julkisen sektorin kumppanuuden kehittäminen ovat tässä yhteydessä ratkaisevia: niiden avulla voidaan irrottaa kotimaista ja kansainvälistä pääomaa omistusosuuksien hankintaan. Lisäksi on taattava tällaisista yksityisen ja julkisen sektorin kumppanuuksista saatavien tuottojen avoin ja oikeudenmukainen hallinta.

II. Viitekehys energia-alan yhteistyölle kehitysmaiden kanssa

Euroopan unionin yhteistyö kehitysmaiden kanssa energia-alalla on toistaiseksi muotoutunut suurelta osin tapaus kerrallaan. Myönnetyt varat ovat myös olleet varsin vähäiset. Edellä esitetyn analyysin valossa ehdotetaankin uutta viitekehystä Euroopan unionin ulkoisille toimille energia-alalla.

Yhteistyön onnistumisen edellytyksenä on edunsaajamaan omistautuneisuus ("ownership") kehitysstrategiaansa. Tämä merkitsee, että edunsaajamaiden tai -alueiden on määriteltävä yhteistyön ja energiapolitiikan painopisteet yhdessä mahdollisimman monien alaa koskevien toimijoiden kanssa (julkinen ja yksityinen sektori, kansalaisyhteiskunta, jne.). Yhteisön kehitysapuvaroja ei näin ollen voida jakaa alakohtaisesti. EU pitääkin kumppanimaiden kanssa käytävän vuoropuhelun laatua erittäin tärkeänä. Vuoropuhelulla voidaan taata maassa noudatettavan politiikan ja yhteisön tukitoimien keskinäinen johdonmukaisuus. Kehitykselle asetetut painopisteet esitetään kokonaisuudessaan yksityiskohtaisesti köyhyyden vähentämistä koskevissa ja maa- ja aluekohtaisissa strategia-asiakirjoissa. Nämä asiakirjat perustuvat omistautuneisuuden ("ownership") käsitteelle, ja ne neuvotellaan yhteisön ja edunsaajamaan välillä. Niissä määritellään kehys, jossa yhteistyöhankkeet ja -ohjelmat, myös energia-alalla, rahoitetaan ja pannaan täytäntöön. Energia-ala on näissä asiakirjoissa toistaiseksi ollut vain vähän esillä, tai jopa puuttunut niistä kokonaan. On toivottavaa, että edunsaajamaiden kanssa energia-alalla käytävän vuoropuhelun syventyminen voisi myös vahvistaa energia-alan osuutta.

Tilanne vaihtelee eri kehitysmaiden välillä huomattavasti. Ehdotettujen yhteistyön suuntaviivojen on sovelluttava joustavasti eri maiden erilaisiin energiaolosuhteisiin, ja ne on voitava sisällyttää erillisinä osioina edellä mainittuihin asiakirjoihin.

A) Horisontaaliset näkökohdat

Energiasektorin uudistaminen ja teknologiansiirto ovat kaksi tulevassa yhteistyössä huomioon otettavaa perusnäkökohtaa, jotka koskevat sekä energian kysyntää että sen tarjontaa.

i) Energiasektorin uudistaminen

Jotta julkisia energiayhtiöitä voitaisiin listata pörssiin tai niiden yksityistämistä edistää, on tarpeen luoda soveltuva lainsäädäntö- ja sääntökehys, joka koskee sääntelyä, toimintotyyppien jaottelua, hinnoittelua ja yksityisen sektorin osallistumisen edistämistä. Kaikilla näillä aloilla Euroopan unionilla on maailman suurimpien yhteismarkkinoiden käyttöönotosta saatua erinomaista kokemusta. Tätä kokemusta on syytä hyödyntää kehitysmaissa.

Energiapolitiikan ja sen toimeenpanemista koskevien toimintatapojen määrittelyn lisäksi energiasektorin uudistustarve koskee kehitysmaissa erityisesti seuraavia näkökohtia:

- Energian tuotannon ja jakelun avaaminen yksityiselle sektorille (muun muassa itsenäisten sähköntuottajien toimilupien myöntäminen tuotantosektorilla). Markkinoiden avaamisesta EU:ssa on ainutlaatuista, "säänneltyyn kilpailuun" [30] perustuvaa kokemusta. Säännelty kilpailu on kolmas toimintatapa puhtaan liberalismin ja vanhanaikaisen valtiojohtoisuuden välillä. Tästä kokemuksesta voi olla erityistä hyötyä alueille, joissa on käynnistetty alueellisen yhdentymisen prosessi. Kehitysmaissa rahoitus on kuitenkin merkittävä ongelma, joka on ratkaistava kehittämällä innovatiivisia rahoitusmuotoja (ja siihen liittyvää asiantuntemusta) yhdistämällä lahjoitusvaroja, lainoja ja omistusosuuksista saatavia varoja investointiriskien alentamiseksi. Tällaisten rahoitusjärjestelmien kehittely on haaste investointirahoittajille ja kehitysalalla toimiville kansainvälisille rahoituslaitoksille, kuten Euroopan investointipankille. Tältä osin on tärkeää luoda sääntelykehys, jolla varmistetaan hyötyjen oikeudenmukainen ja avoin jakaminen.

[30] Euroopan sähkö- ja maakaasumarkkinoiden avaamisprosessissa on otettu käyttöön varmuussuoja ("julkisen palvelun velvoitteet"), joka suojaa loppukäyttäjää, erityisesti heikoimmassa asemassa olevia kuluttajia.

- Hinnoittelu. Strukturoitujen energiamarkkinoiden luominen edellyttää avointa hinnoittelua ja laskutusta sekä suurkuluttajille että kotitalousasiakkaille. Yhtenä ongelmana tässä on, että tietyt asiakkaat, erityisesti julkinen sektori, eivät maksa energian kulutustaan. Tariffeja koskevaa tukijärjestelmää on tarkasteltava uudelleen muun muassa avoimuuden parantamiseksi, ympäristökustannusten huomioon ottamiseksi, markkinoiden vääristymien vähentämiseksi ja tulonsiirtojen järjestämiseksi kaupunkialueiden ja epäsuotuisien maaseutualueiden välillä. Hinnoittelun osalta energiapolitiikka on erottamaton osa sosiaalipolitiikkaa.

Käsiteltäessä näitä kysymyksiä kehitysmaissa on erityisen tärkeää varmistaa, että koko väestön energiansaanti on kaikkia aloja koskevissa uudistuksissa ensisijainen tavoite.

ii) Teknologiansiirto

Teknologiansiirto - ja sellaisten edellytysten luominen, joiden avulla teknologiansiirrosta on hyötyä - on energia-alalla olennainen näkökohta. Esimerkkeinä teknologiasta voidaan mainita puhtaaseen hiileen, uusiutuviin energialähteisiin, turvalliseen ydinvoimaan ja energiatehokkuutta parantaviin varusteisiin ja laitteisiin liittyvä tekniikka.

Energiatehokkuus ja uusiutuvien energialähteiden kehittäminen on asetettu EU:ssa etusijalle siitä asti, kun öljyn hinta nousi 1970-luvulla ja 1980-alkupuolella. Tällöin kehitetystä teknologiasta suurta osaa voidaan soveltaa kehitysmaissa siten, että siitä on välitöntä hyötyä. Kun 1990-luvulla pyrittiin energiatehokkuuteen erityisesti CO2-päästöjen vähentämiseksi, havaittiin, että erityisen energiatehokas teknologia on usein myös taloudellisesti houkutteleva vaihtoehto. Hyvänä esimerkkinä ovat autoteollisuuden ja komission välisen sopimuksen tuloksena kehitetyt polttoainetehokkaat moottoriajoneuvot. Kehitysmailla on monta hyvää syytä seurata tätä kehitystä, ja oikeilla kannustimilla tällaisen teknologian siirto olisi hyvinkin sopivaa. Hyvä esimerkki on myös tuulienergia, EU:ssa nopeimmin leviävä sähköntuotantoteknologia. Eurooppalaiset tuuliturbiinien valmistajat ovat jo käynnistäneet tuotantoa useissa kehitysmaissa, esimerkiksi Intiassa.

B) Yhteistyö kysynnän alalla

Riittävien energiapalvelujen saatavuuden varmistaminen energian puutteesta kärsivälle väestönosalle on ehdottomasti ensisijainen tavoite, mutta sen lisäksi yhteistyö kysynnän alalla on epäilemättä yksi lupaavimmista aloista. Tässä on etusijalla energiatehokkuus, jonka parantamisessa kehitysmaissa on vielä paljon tehtävää mutta josta EU:ssa on laajalti kokemusta.

Kehitysmailla on kiistämätön oikeus ja tarve kasvattaa energiankulutustaan. Useimmissa maissa - erityisesti niissä, joissa teollisuus on jo kehittynyttä - mahdollisuudet parantaa energiatehokkuutta ovat kuitenkin suuret, mikä mahdollistaa talouskehityksen edistämisen siten, ettei kyseisen maan energiaintensiteetti varsinaisesti kasva. Tässä suhteessa kehitysmaiden olisi keskitettävä toimensa energiatehokkuuden parantamiseen energian kokonaiskulutuksen kasvun hallinnan sijaan. Tämä on myös ilmastosopimuksessa ja Kioton pöytäkirjassa vahvistettujen maailmanlaajuisten sitoumusten mukaista.

Kehitysmaiden korkean energiaintensiteetin ja niiden energiamenojen suhteellisen suuren BKT-osuuden välillä on - valitettavasti - läheinen yhteys. Yksi keino katkaista tämä yhteys on asettaa energiatehokkuus etusijalle politiikan laadinnassa ja toteuttamisessa.

Energiatehokkuus on tärkeä tekijä energian muuntamisessa (sähköntuotanto), jakelussa ja loppukäytössä. Energiatehokkuuden parannustoimenpiteet ovat usein varsin kustannustehokkaita, vaikkakin ne usein edellyttävät aluksi suurta investointia, jonka kustannusten kattaminen vie jonkin aikaa. Hallintokäytäntöjä, toimintoja ja huoltoa koskevilla yksinkertaisilla, kustannustehokkailla muutoksilla voidaan kuitenkin saada aikaan merkittäviä energiansäästöjä.

Energiatehokkuus on tärkeää kaikilla tasoilla. Nykyaikainen maakaasuun perustuva sähköntuotanto yltää 50 prosentin tehokkuuteen ja yli 85 prosentin tehokkuuteen, jos siihen yhdistetään lämmöntuotanto, kun taas kehitysmaissa yleinen hiileen perustuva sähköntuotanto toimii vain noin 25 prosentin tehokkuudella. Polttopuukäyttöisiä uuneja voidaan merkittävästi tehostaa polttopuun tarpeen pienentämiseksi ja sisäilman epäpuhtauksien rajoittamiseksi. Sähkölaitteiden, kuten jääkaappien ja lamppujen, energiatehokkuuksissa on suuria eroja. Polttoainetehokkaiden autojen vaikutus öljyntuontilaskuun voi myös olla huomattava.

Nykyaikaisen energiateknologian yleistyminen kehitysmaissa edellyttää pääasiassa seuraavia kolmea osatekijää:

- teknologian saatavuus kehitysmaiden tuotantoteollisuudelle,

- pääoman saatavuus välttämättömiin (usein suuriin) energiatahokkuusinvestointeihin,

- lainsäädäntö- ja rahoituskehyksen, välineiden ja taloudellisten kannustimien luominen teknologian käyttöönoton varmistamiseksi.

Hyppäys nykyaikaisen teknologian käyttöön edellyttää hallitusten, teollisuuden ja rahoituslaitosten välistä yhteistyötä. Energiatehokkuudelle annettu etusija, josta kerrotaan enemmän Euroopan komission viimeaikaisessa ehdotuksessa "Euroopan älykäs energiahuolto" -ohjelmaksi, on mainio perusta yhteistyölle kehitysmaiden kanssa tällä alalla. Tähän ohjelmaan osoitetut varat eivät kuitenkaan riitä, ja sitä olisikin käytettävä täydentämään yhteisön suuria kehitysapuohjelmia (MEDA, FED jne.), joihin on osoitettu enemmän varoja.

C) Yhteistyö tarjonnan alalla

i) Energiapohjan laajentamisen edistäminen

Energiapohjan laajentamista koskeva tavoite on yhtä olennainen kuluttajille kuin tuottajillekin, jotka usein ovat yhden vientituotteen varassa ja siten haavoittuvia.

Energiapohjan laajentamisella pyritään vähentämään riippuvuutta perinteisistä fossiilisista polttoaineista, kuten öljystä ja maakaasusta, joiden haitat (hintaheilahtelut, varantojen rajallisuus) tunnetaan hyvin, suurentamalla käytettävien eri energialähteiden määrää kansallisella tai alueellisella tasolla. Tästä päättävät kyseiset maat tai alueet itse erityisolosuhteidensa ja mahdollisista eri vaihtoehdoista tai yhdistelmistä tekemiensä arviointien perusteella.

Tässä yhteydessä voidaan tarkastella seuraavia kolmea vaihtoehtoa, joiden soveltuvuudesta tai olennaisuudesta olisi tehtävä arvioinnit niiden taloudellisen, sosiaalisen ja ympäristöä koskevan kestävyyden valossa:

a) Hiili

Hiiltä on runsaasti saatavilla kaikkialla maailmassa, myös kehitysmaissa (Kiinassa, Intiassa, Etelä-Afrikassa, Kolumbiassa). Se on yleensä huokea energialähde, ja kaikki maailman valtiot hyötyvät sen alhaisesta maailmanmarkkinahinnasta, jonka arvellaan pysyvän alhaisena vielä vuosikymmenien ajan.

Hiilen ympäristövaikutukset ovat sen pahin varjopuoli. Teollistuneissa maissa, joiden kasvihuonekaasupäästöille (pääasiassa CO2) on asetettu määrälliset tavoitteet, hiilen käyttömahdollisuudet ovat rajalliset. Toisaalta tämä rajoitus ei toistaiseksi koske kehitysmaita, joten on yleisesti hyväksytty, että kehitysmaissa hiilen kulutus pääasiassa sähköntuotantoon kasvaa tulevina vuosina (vuosikymmeninä).

Kehitysmailla on kuitenkin paljon paikallisia ympäristöongelmia, erityisesti ilman epäpuhtaudet, ja monia koskee myös SO2-, NOx- ja raskasmetallipäästöjen kulkeutuminen rajojen yli. Kehitysmaissa ymmärretään myös yhä paremmin, että pitkällä aikavälillä hiilen kulutusta on rajoitettava, jos ilmastosopimuksen pääasialliset tavoitteet aiotaan saavuttaa.

Hiilellä on kehitysmaissa varsin vankka asema, joten niissä olisi hyödyllistä ottaa laajalti käyttöön puhdasta hiiliteknologiaa. Tähän yhteistyön näkökohtaan olisi kiinnitettävä erityistä huomiota, jotta puhtaan hiiliteknologian yleistymistä voitaisiin nopeuttaa. Puhdasta hiiliteknologiaa on kehitetty EU:ssa viimeisten 20 vuoden ajan erityisesti EHTY:n perustamissopimuksen nojalla ja yhteisön T&K-puiteohjelmien puitteissa. SO2-, NOx- ja hiukkaspäästöjen vähentämiseen pyrkivät prosessit mahdollistavat hiilen polttamisen suurissa laitoksissa siten, että niillä on vain vähäisiä vaikutuksia paikalliseen ilmanlaatuun tai happamoitumiseen. Tehokkuuden nostaminen lähemmäs 50:tä prosenttia mahdollistaa CO2-päästöjen vähentämisen verrattuna useimpiin kehitysmaissa toimiviin laitoksiin. Prosessissa syntyvän lämmön käyttäminen kotitalouksien lämmitykseen tai jäähdytykseen tai muuhun lämmitykseen alhaisella lämpötilalla parantaa tehokkuutta edelleen. Nykyisten laitosten tarkastusten ja kunnossapidon parantaminen vaatii vain huokeita investointeja mutta mahdollistaa hiilen käytön tehostamisen.

Puhtaan hiiliteknologian mahdollisuudet eivät rajoitu edellä esitettyihin esimerkkeihin. Tulevaisuuden teknologioista lupaava on muun muassa hiilen kaasutus, johon yhdistetään hiilidioksidin talteenotto ja (maanalainen) varastointi, jonka ansiosta hiiltä voitaisiin periaatteessa käyttää kestävällä tavalla. Useita ongelmia on kuitenkin vielä ratkaistava: muun muassa talteenoton korkeat kustannukset ja maanalaisen varastoinnin pysyvyys. Tämä on selkeä esimerkki teknologisesta kehittämisestä, jota tehdään pääosin teollistuneissa maissa mutta joka tarjoaa varteenotettavia mahdollisuuksia kaikille maille. Olisi näin ollen tarkasteltava mahdollisuutta ottaa kehitysmaita mukaan tällaisen uuden teknologian kehitystä ja käyttöönottoa koskevaan työhön.

EHTY:n nojalla myönnetyllä tuella EU:ssa on kehitetty joitakin esimerkkejä maailman parhaasta kaivosteknologiasta. Tämän teknologian siirto voisi johtaa energiatehokkuuden parantamiseen kehitysmaiden hiilentuotannossa. Hiiliteollisuuden turvallisuusstandardit ovat joissakin maissa varsin alhaiset, mistä ovat osoituksena esimerkiksi Kiinassa hiljattain tapahtuneet kaivosonnettomuudet. Tässäkin suhteessa EHTY:n nojalla tuetuissa ohjelmissa on kehitetty laajalti helposti siirrettävissä olevaa teknologiaa, jolla voitaisiin parantaa paitsi turvallisuutta myös terveys- ja työolostandardeja.

Kiinan esimerkki osoittaa kuitenkin, että eurooppalaisen teollisuuden kiinnostus viedä uutta teknologiaa Kiinaan on laimeaa, koska Kiinasta puuttuu kokonaispuitteet, joilla turvataan investoinnit ja mahdollistetaan teknologiansiirron todellinen hyödyntäminen.

b) Öljy ja maakaasu

Sekä öljyn että maakaasun osuuden odotetaan kasvavan merkittävästi kehitysmaiden energiankäytössä. Öljyn osuuden kasvun pääasiallinen syy on sen käytön lisääntyminen liikennesektorilla, jolla toistaiseksi on vielä varsin vähän vaihtoehtoja. Maakaasun käytön kasvu liittyy tarpeeseen parantaa ympäristöolosuhteita, erityisesti vähentää kaupunkien ilmansaasteita. Maakaasu on myös ilmastonmuutoskysymysten kannalta houkutteleva polttoaine, koska sen käyttö on tehokkaampaa ja sen hiilipitoisuus on alhaisempi kuin muiden fossiilisten polttoaineiden.

Sekä öljyn että maakaasun tarjonta on keskipitkällä aikavälillä rajallista. Tämä rajallisuus ja öljyn ja maakaasun mahdolliset vaikutukset ilmastonmuutokseen edellyttävät, että näitä polttoaineita käytetään tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, kuten edellä energiatehokkuutta koskevassa osassa on esitetty. Lisäksi öljytuotteiden käyttö edellyttää soveltuvia ympäristötoimenpiteitä, oli kyse sitten raskaan polttoöljyn käytöstä polttolaitoksissa tai bensiinin tai dieselöljyn käytöstä liikenteessä. Eräät puhtaan hiiliteknologian osatekijät, kuten hormikaasujen rikinpoisto, ovat yhtä hyödyllisiä myös öljytuotteita poltettaessa.

c) Uusiutuvat energialähteet

Vaikka uusiutuviin energialähteisiin panostetaan niiden ympäristöystävällisyyden ja toimitusvarmuuden vuoksi, niiden osuus pysyy rajallisena. Tätä kehitystä vahvistaa, että uusiutuvien energialähteiden usein muita energialähteitä korkeammat kustannukset estävät ainakin lyhyellä aikavälillä niiden käytön yleistymisen, ellei toteuteta erityisiä poliittisia toimenpiteitä, kuten EU:n uusiutuvien energialähteiden edistämistoimenpiteitä.

Euroopan unionissa uusiutuvista energialähteistä tuotetun energian osuuden olisi noustava 6 prosentista 12 prosenttiin vuoteen 2010 mennessä. Tähän päästään kalliilla investoinneilla erityisesti sähkön alalla, jolla uusiutuvien energialähteiden edistämistä koskevan direktiivin mukaan uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön osuuden pitäisi nousta 22 prosenttiin vuoteen 2010 mennessä.

Uusiutuvia energialähteitä käytetään usein kehitysmaissa enemmän kuin EU:ssa, mutta niiden käyttö perustuu lähinnä polttopuun käyttöön ruoanlaitossa ja lämmityksessä (perinteinen biomassa) tai suuriin vesivoimalaitoksiin. Molemmilla voi olla kestävän kehityksen kannalta haitallisia vaikutuksia. Biomassan liikakeräily on uhka niukalle ja haavoittuvalle metsäpeitteelle monilla puolikuivilla alueilla ja biomassan käytöstä aiheutuu sisäilman epäpuhtauksien vuoksi vakavia terveysongelmia. Suuret vesivoimalajärjestelmät ovat aiheuttaneet ympäristöongelmia, minkä vuoksi tulevina vuosina toteutettaneen vain muutamia hankkeita.

Energian kokonaiskysyntä kasvaa kehitysmaissa, ja polttopuun käyttöä tulisi korvata kestävämmillä energialähteillä. Tästä seuraa, että perinteisen biomassan osuuden tulisi keskipitkällä tai pitkällä aikavälillä laskea näissä maissa (ja koko maailmassa). Se edellyttää merkittäviä ponnisteluja nykyaikaisten uusiutuvien energialähteiden (aurinko- ja tuulienergia, pienimuotoiset vesivoimalat, biomassan kestävä käyttö jne.) käyttöönottamiseksi niin nopeasti, että uusiutuvien energialähteiden nykyinen osuus voidaan ylläpitää sekä maailmanlaajuisesti että kehitysmaissa (ks. liitteen taulukko II).

Näillä tulevaisuudennäkymillä on merkitystä arvioitaessa uusiutuvien energialähteiden asemaa kehitysmaiden energiatarjonnan osana. Niissä korostuu laajan energiapohjan merkitys, ja ne osoittavat vääräksi oletuksen, että ratkaisu kehitysmaiden energiankulutuksen odotettuun kasvuun löytyisi pääasiallisesti uusiutuvista energialähteistä, joiden kustannukset ovat monen kehitysmaan ulottumattomissa. Asianmukaista energiapolitiikkaa noudattaen paikallisesti saatavilla olevat energialähteet voivat olla erityisesti hajautetussa sähköntuotannossa varsin kilpailukykyisiä, ja niillä voidaan merkittävällä tavalla vastata kehitysmaiden energiatarpeisiin. Tätä tukevat erityisesti nykyiset kehityssuuntaukset, joiden mukaan uusiutuvien energialähteiden käytön taloudellisuus kehitysmaille paranee kustannusten aletessa sitä mukaa, kun niiden käyttö yleistyy teollistuneissa maissa.

Uusiutuvien energialähteiden potentiaalia on erityisesti maaseutualueilla, joiden energiansaanti riippuu hajautetusta sähköntuotannosta. Erityisesti tuuli- ja aurinkoenergian viimeaikainen ja mahdollisesti tuleva kehitys saattaa tuoda lupaavan lisän maaseutualueiden energiatarjontaan. Maaseudulla on usein niin harva asutus ja alhainen sähkön kysyntä, etteivät investoinnit keskitetysti tuotetun sähkön siirto- ja jakelulinjoihin kannata. Tuuli- tai aurinkoenergialla paikallisesti tuotettu sähkö on usein paras ratkaisu, jolla tyydytetään valaistusta, viestintää, terveyspalveluja, alkutuotantoa ja kaupallista kehitystä koskevat energian perustarpeet. Tämä on erityisesti köyhyyden poistamisen näkökulmasta tärkeä näkökohta. Jos uusiutuvien energialähteiden käyttö sisällytetään asianmukaisesti maaseudun kehittämispolitiikkaan, uusiutuvat energialähteet edistävät myös elämänlaatua maaseudulla. Tämä puolestaan vähentää kannustimia muuttaa maalta kaupunkien liepeille, mihin liittyy monenlaisia sosiaalisia ongelmia.

Edellä mainituista toimitusvarmuuteen ja ympäristönsuojeluun liittyvistä syistä on järkevää tukea kehitysmaita:

- auttamalla edistämään tarpeellisia teknisiä valmiuksia;

- tukemalla ponnisteluja välttämättömän sääntelykehyksen ja institutionaalisten valmiuksien laatimiseksi, jotta edistettäisiin paikallisesti saatavilla olevien uusiutuvien energialähteiden käyttöä;

- parantamalla EU:ssa kehitetyn uusiutuvan energian ja energiatehokkaan teknologian käyttömahdollisuuksia. EU:ssa toteutetuissa TTK-toimissa olisi tarkasteltava tällaisen teknologian käytön rajoituksia muissa kuin teollistuneissa maissa tai syrjäisillä maaseutualueilla. Tällaista teknologiaa olisi myös esiteltävä todellisessa (kehitysmaa)ympäristössä;

- kehittämällä uusiutuvien energialähteiden käyttöön soveltuvia rahoitusmekanismeja.

d) Ydinvoimavaihtoehto

Useissa kehitysmaissa (esim. Kiinassa, Intiassa, Pohjois-Koreassa ja Etelä-Afrikassa) käytetään ydinvoimaa muiden energialähteiden ohella.

Euroopassa ydinvoimasta käydyssä keskustelussa on käynyt selkeästi ilmi tarve varmistaa korkeat turvallisuusstandardit ja ydinjätteen ympäristön kannalta turvallinen käsittely ja loppusäilytys.

Ydinvoiman turvallinen käyttö edellyttää korkeatasoisia teknisiä ja johtamistaitoja. Myös se, että väestö ymmärtää ja hyväksyy ydinvoimakysymykset on välttämätöntä ydinvoiman kestävälle käytölle. Jos ydinvoiman hyvää hallintaa ei voida taata pitkällä aikavälillä, ydinvoiman turvallisuutta ei voida varmistaa ydinsaasteiden eikä terrorismiuhan kannalta. Euroopan unionin kokemus on osoittanut, että ydinvoiman käyttö on teknisesti mahdollista, kun osaaminen ja hallinto ovat riittävällä tasolla. Näiden tekijöiden yhdistelmä kuitenkin puuttuu useimmista kehitysmaista.

Hyvä hallintotapa ja poliittinen vakaus on EU:n kehitysyhteistyön tärkeä tavoite ja pitkän aikavälin prosessi.

Kehitysmaissa julkinen rahoitus ei yleensä riitä tarjoamaan energiapalveluja kaikille niille, joilla niitä ei vielä ole käytettävissään, ja tulevaa energiantarvetta tuetaankin yksityisellä pääomalla. Yksityinen sektori on haluton ottamaan ydinvoimakapasiteetista aiheutuvaa riskiä ja vastuuta (turvallisuus, jätteen loppusijoitus jne.) kehitysmaissa edes siellä, missä se olisi taloudellisesti kannattavaa.

Kehitysmaissa, jotka kaikesta huolimatta käyttävät tai aikovat käyttää ydinvoimaa ja joissa ydinvoima on kansallisen kestävän kehityksen strategian mukainen, EU voi, jos riittävät turvatakuut ovat kunnossa, antaa teknistä tukea tarvittavan sääntelykehyksen ja institutionaalisten valmiuksien laatimiseksi ja täytäntöönpanemiseksi, jotta ydinvoiman hallinta olisi turvallista, mukaan luettuina ydinmateriaalivalvontaan, jätehuoltoon ja turvallisimpaan teknologiaan liittyvä tuki.

ii) Verkkojen ja erityisesti liittymäkohtien kehittämisen helpottaminen

Euroopan energiamarkkinat kehittyvät kohti yhtä yhtenäistä markkina-aluetta. Tämä kehitys on tehty mahdolliseksi EU:ssa tehdyn läheisen poliittisen yhteistyön, erityisesti sisämarkkinoiden sekä sellaisen laajan energian tarjonnan infrastruktuuriverkon luomisen avulla, joka mahdollistaa maakaasun ja sähkön kaupan jäsenvaltioiden välillä.

Alueellisen energiainfrastruktuurin kehittämisestä voidaan saada mittakaavaetuja erityisesti pienissä maissa, joissa transaktiokustannuksia voidaan alentaa ja kilpailukykyä parantaa jakamalla energiainfrastruktuurin ja -laitosten kehittäminen, hallinta ja toiminta. Tällaisia mahdollisuuksia on muun muassa maakaasun ja sähkön infrastruktuurin yhteiskäytössä ja niiden kaupassa. Sähköpooleilla voidaan merkittävästi vähentää uuden tuotantokapasiteetin vaatimia menoja sekä toimintakustannuksia, ja niiden avulla voidaan vahvistaa energian toimitusvarmuutta [31].

[31] Arvioiden mukaan sähkön tuotantopooleilla voitaisiin eteläisessä Afrikassa säästää toimintakustannuksissa 80 miljoonaa dollaria vuodessa ja 700 miljoonaa dollaria laajennuskustannuksissa seuraavien 20 vuoden aikana.

On kuitenkin myös tärkeää tunnustaa, että alueellinen yhteistyö ja alueelliset infrastruktuuri-investoinnit riippuvat paljolti paikallisista olosuhteista. Euroopan markkinoille on tyypillistä suuri kulutus suhteellisen pienellä alueella. Monissa kehitysmaissa kulutus on vähäistä, mutta se levittyy laajoille alueille, mikä suosii paikalliseen tuotantoon perustuvaa energiahuoltojärjestelmää. Tietyt alueet soveltuvat kuitenkin kokonsa, väestöntiheytensä ja energiavarojensa jakauman perusteella alueellisen yhteistyön kehittämiseen. Tällainen alue on esimerkiksi Välimeren alue, jolla energian jakelujärjestelmä on vielä varsin rajallinen. Todellisen energia-alan yhteistyön kehittyminen Välimeren 12 kumppanimaan kesken tekisi mahdolliseksi ratkaista suurimman osan alueen energiaongelmista.

Monien lupaavien vesivoimahankkeiden ongelmana on kehitysmaissa ympäristöongelmien lisäksi korkeat sähkönsiirto- ja jakelukustannukset tuotannosta kuluttajille. Riittämättömästä kysynnästä tai korkeista jakelukustannuksista johtuvaan taloudelliseen kannattamattomuuteen ei ole itsestään selvää ratkaisua, mutta alueellisen energiayhteistyön tiellä olevat poliittiset ja institutionaaliset esteet voidaan poistaa. On syytä uskoa, että monilla maailman alueilla (Etelä-Amerikka, Länsi-Afrikka, Saharan eteläpuolinen Afrikka, Kaakkois-Aasia) voitaisiin hyödyntää nykyistä läheisempää yhteistyötä energiahuollon alalla. Tällainen yhteistyö voisi olla erityisen hyödyllistä vaihtelevasti saatavilla olevien uusiutuvien energialähteiden osalta. Vesivoima ja tuulienergia palvelevat parhaiten yhdistettyinä energialähteisiin, jotka eivät ole riippuvaisia säävaihteluista. Näin ollen kehitysmaiden sähköverkot olisi sopeutettava hajautetumpaan energiantuotantoon käyttämällä eri tahoilla olevia, ajoittaisia energialähteitä, kuten uusiutuvaa energiaa.

Lisäksi on huomattava, että energia-alan yhteistyö ei välttämättä tarvitse olla yhteydessä infrastruktuuriin perustuvaan energiakauppaan. Alhaisen energiankysynnän maissa (Afrikassa, Tyynellä valtamerellä) voidaan myös parantaa valmiuksia ja vaihtaa kokemuksia alueellisesti.

On myös syytä korostaa, että energiaverkkojen asema luotettavan ja kohtuuhintaisen energian tarjonnassa ei ole vain kansainvälinen kysymys. Monissa kehitysmaissa on vaikeuksia rakentaa kansallisia verkkoja (maakaasuverkot Nigeriassa, sähköverkot Kiinassa tai Iranissa) energia-alan peruspalvelujen tarjoamiseksi alueilla, joissa kysyntä on alhainen. Näitä pyrkimyksiä olisi tuettava osana köyhyyden poistamisohjelmia ja ratkaisevana osatekijänä maaseudun elinolosuhteiden parantamisessa.

III. Toimenpidesuositukset

Johannesburgissa pidettävää kestävän kehityksen huippukokousta silmällä pitäen olisi käynnistettävä kehitysmaita koskeva Euroopan unionin energia-aloite, jonka avulla voitaisiin lisätä energia-alan yhteistyön poliittista painoarvoa ja antaa sille hyvin konkreettiset puitteet. Aloite kuuluu yleisesti katsoen sellaisten luonteeltaan horisontaalisten pitkän aikavälin ehdotusten sarjaan, joiden tavoitteena on parantaa kehitysmaiden kanssa tehtävää energia-alan yhteistyötä.

Kehitysmaiden kanssa tehtävässä energia-alan yhteistyössä olisi hyödynnettävä EU:n pitkäaikaista kokemusta tavanomaisten energialähteiden käytön aiheuttamista ympäristöongelmista ja tunnustettava tarve soveltaa nykyistä innovatiivisempaa lähestymistapaa kohtuuhintaisen ja kestävän energiansaannin varmistamiseen. Yhteistyössä olisi ensisijaisesti pyrittävä löytämään yhteisiä energiatehokkaita ratkaisuja, joilla vältetään energian tuhlaaminen tai joissa hyödynnetään uusiutuvia energialähteitä mutta ei kyseenalaisteta kehitysmaiden oikeutta energia-alan peruspalveluihin.

A) Pitkän aikavälin suositukset

a) Energia-asioiden sisällyttäminen EU:n kehitysapuohjelmien horisontaaliseksi osaksi. On tärkeää, että energia-asioille annetaan unionin kehitysyhteistyössä sellainen asema, johon niiden horisontaalinen ulottuvuus ja keskeinen rooli köyhyyden vähentämisessä oikeuttavat. On suotavaa, että jos kehitysavun kokonaismäärä lisääntyy lähivuosina odotusten mukaisesti, sen lisääntyminen hyödyttää merkittävästi energia-alan yhteistyötä. EU:n kehitysapuohjelmissa on keskipitkällä aikavälillä lisättävä huomattavasti energian osuutta kehitysavun kokonaismäärästä edunsaajamaiden tai -alueiden esittämien pyyntöjen perusteella.

Keinot, joilla edellä mainittu tavoite saavutetaan, voivat vaihdella kehitysapuohjelmien sekä maiden ja alueiden mukaan. Tavoite voidaan saavuttaa esimerkiksi lisäämällä energiahankkeiden määrää ja/tai laajuutta tai sisällyttämällä energianäkökohdat hankkeisiin, joita toteutetaan esimerkiksi koulutuksen, terveydenhuollon tai vesihuollon alalla. Tässä yhteydessä on tärkeä sisällyttää energia-asiat edunsaajien määrittelemiin köyhyyden vähentämisstrategioihin. Edunsaajamaille olisi kuitenkin annettava ensiksi enemmän tietoa energia-asioista, ja unionin ja kehitysmaiden välisen yhteistyön perustana olevia maa- ja alueohjelmia olisi mukautettava, jos edunsaajamaat ja -alueet sitä toivovat. Vaikuttaa siltä, että osa kehitysmaista on jo omaksunut tämän näkökannan. Energia-alan kehitysapuohjelmiin ja -hankkeisiin olisi myös järjestelmällisesti sisällytettävä energiatehokkuutta koskevia tavoitteita.

b) Institutionaalisen tuen, asiantuntija-avun ja verkottumisen kehittäminen, jotta edunsaajamailla olisi riittävästi kapasiteettia toteuttaa energiapoliittiset ratkaisunsa. Energiapolitiikan määrittely ja toteuttaminen vaativat suurta asiantuntemusta. Tämä koskee erityisesti sääntelyjärjestelmää, jota tarvitaan investointien edistämiseen, sekä energianhankinnan monipuolistamista ja energian rationaalista käyttöä. Kehitysmaissa on yleensä hyvin vähän tällaista asiantuntemusta.

Ottaen huomioon, että aikaisemmin on jo rahoitettu lukuisia tutkimuksia, ehdotetaan, että kaikki tai osa unionin kehitysapuohjelmien varoista keskitetään kumppanuustoimintaan, jos edunsaajamaat tai -alueet sitä toivovat. Itä- ja Keski-Euroopan ehdokasmaissa saadut hyvät kokemukset ja tulokset osoittavat, että tällainen aloite antaa mahdollisuuden lähettää eurooppalaisia asiantuntijoita edunsaajamaihin. Asiantuntijoiden työkomennusten olisi oltava kestoltaan rajallisia mutta kuitenkin niin pitkiä (1-3 vuotta), että ne antavat mahdollisuuden vahvistaa kyseisten maiden hallinnollista kapasiteettia sekä edistää konkreettisesti sääntelyjärjestelmiä, energiatasetta, energianhankinnan monipuolistamista sekä rahoitusmekanismeja, joita energiaverkkojen ja energiantuotantokapasiteetin rakentaminen edellyttävät. Lisäksi olisi suunniteltava asiantuntija-avun tilapäismekanismeja sekä tukea, jota voidaan antaa olemassa oleville kansallisille ja alueellisille energiakeskuksille. Koulutustuki antaa puolestaan mahdollisuuden kouluttaa kehitysmaissa päteviä energia-alan ammattilaisia ja kehittää siten keskipitkällä aikavälillä niiden henkilöresursseja.

Euroopan unionilla on käytettävissään laaja paikallisten ja kansallisten energiatoimistojen verkko. Tällaiset toimistot vastaavat energia-asioista, erityisesti uusiutuvien energialähteiden ja energiatehokkuuden edistämisestä. Tämän perusteella ehdotetaan, että osa kansainväliseen yhteistyöhön tarkoitetuista Euroopan unionin varoista käytetään unionin energiatoimistojen ja kehitysmaiden vastaavien (olemassa olevien tai suunniteltujen) energiakeskusten verkoston luomiseen. Uusi "Euroopan älykäs energiahuolto" -ohjelma [32] voisi toimia katalysaattorina tällä alalla. Paikallisten keskusten kehittämistä olisi edistettävä tehokkaasti, koska ne antavat mahdollisuuden harjoittaa lähialuepolitiikkaa, jonka avulla voidaan vastata kehitysmaiden hyvin vaihteleviin erityistarpeisiin. Energiatoimistojen ja -keskusten verkoston luominen antaisi tilaisuuden lähestyä mahdollisimman monia julkisia ja varsinkin yksityisiä (kansalaisyhteiskunnan) toimijoita.

[32] "Euroopan älykäs energiahuolto" -ohjelmaan kuuluu kansainvälistä yhteistyötä (COOPENER), johon Euroopan komissio ehdottaa varattavan 19 miljoonaa euroa vuosiksi 2003-2006.

c) Asianmukaisen sääntelyjärjestelmän ja innovatiivisten rahoitusmekanismien kehittäminen puhtaaseen teknologiaan tehtävien investointien edistämiseksi erityisesti julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksien puitteissa. Puhtaaseen teknologiaan tehtävät investoinnit ovat ennen kaikkea teollisuuden vastuulla. On ensiarvoisen tärkeää, että kehitysmaissa vallitsevat sellaiset markkina- ja investointiolosuhteet, jotka edistävät yritysten osallistumista teknologiansiirtoprosessiin. Puhtaaseen, kestävään energiaan tehtävät investoinnit eivät useinkaan ole yksityisten pääomasijoittajien kannalta taloudellisesti riittävän elinkelpoisia ilman tukitoimenpiteitä, kuten pääoman, avustusten ja tukien muodossa annettavaa julkista rahoitusta. Ongelmaa vaikeuttavat vielä korkeat pääomainvestointikustannukset, vaikka niiden vastapainona onkin toimintakustannusten aleneminen pitkällä aikavälillä.

Sääntelyjärjestelmällä ja julkisella rahoituksella (omilla varoilla ja kehitysavulla) on siis suuri merkitys energia-alalla erityisesti sen vuoksi, että ne antavat mahdollisuuden saada käyttöön yksityistä pääomaa. Tässä yhteydessä on syytä mainita yhteisön teknologinen tutkimustoiminta ja erityisesti tutkimuksen kuudes puiteohjelma. Ohjelma on avoin kaikille kolmansille maille, kehitysmaat mukaan luettuina, ja se tarjoaa esimerkillisiä mahdollisuuksia energia-alan kumppanuuksiin. Kumppanuuksien kehittämisen tulisi yleensä antaa mahdollisuus lisärahoituksen saamiseen pankkialalta. Tällaisen horisontaalisen toiminnan ansiosta, jonka vahvistuksena on EU:n energia-aloite (ks. B-kohta), olisi voitava analysoida innovatiivisten rahoitusmekanismien tarvetta edunsaajamaissa sekä kehittää tällaisia mekanismeja asiantuntemuksen ja käytettävissä olevia rahoituslähteiden (lahjoitusten, lainojen ja pääomasijoitusten) avulla.

d) Alueellisen yhteistyön edistäminen. Alueellinen (ja osa-alueilla harjoitettava) energia-alan yhteistyö voi antaa kehitysmaille kestävään kehitykseen liittyvää todellista lisäarvoa. Kansalliset markkinat eivät yleensä ole niin suuria, että ne houkuttelisivat yksityisiä investointeja. Lisäksi monet energian jakeluun liittyvät ongelmat voidaan ratkaista parhaiten alueellisella tasolla. Alueellisen yhteistyön kehittäminen voi myös edistää ja helpottaa energia-alan uudistusten toteuttamista ja yksityisen sektorin osallistumista. Energianjakeluverkkojen alueellinen kehittäminen ja yhteenliittäminen antavat puolestaan mahdollisuuden parantaa väestön energiansaantia ja energian toimitusvarmuutta.

Yhteisön, jolla on tarvittavaa kokemusta ja tarvittavia välineitä, on tuettava sellaisten kehitysmaiden pyrkimyksiä, jotka haluavat lähteä tälle tielle. Tukiessaan tällaisia maita yhteisö voi hyödyntää alueellista vuoropuhelua sekä suurten kehitysapuohjelmien yhteydessä tehtävää alueellista yhteistyötä. Energia-alan alueellisessa vuoropuhelussa olisi vahvistettava olemassa olevien organisaatioiden (kuten Euro-Välimeri-energiafoorumin ja Asean Centre for Energyn) asemaa foorumeina, joilla voidaan tiedottaa, valistaa ja keskustella energiapoliittisista kysymyksistä. Syvällinen alueellinen vuoropuhelu voi synnyttää energia-alalla alueellisia integrointihankkeita, joista on esimerkkinä "Välimeren sähkörengas" -hanke [33].

[33] "Välimeren sähkörengas" on yksi kuudesta käynnissä olevasta energia-alan alueellisesta MEDA-hankkeesta.

e) Koordinoinnin kehittäminen unionin sisällä sekä muiden kansainvälisten organisaatioiden ja rahoittajien kanssa. On ratkaisevan tärkeää koordinoida hyvin paitsi yhteisön kehitysyhteistyövälineitä myös komission ja jäsenvaltioiden energia-alalla tekemään yhteistyötä. Tässä tiedonannossa ehdotetun viitekehyksen tavoitteena on edistää yleisesti niiden koordinointia. EU:n energia-aloitteella pyritään puolestaan edistämään sitä kohdennetummin (ks. B-kohta).

Kehitysmaiden energia-asioita käsitellään monissa kansainvälisissä organisaatioissa, kuten Yhdistyneissä Kansakunnissa (YK:n kehitysohjelma ja ympäristöohjelmat), Maailmanpankissa, Kansainvälisessä energiajärjestössä, ja Maailman energianeuvostossa. Energia-asioiden käsittely on kuitenkin varsin hajanaista tai lokeroitunutta. Energiakysymysten koordinoinnista vastaavien organisaatioiden kanssa käytävää vuoropuhelua olisi vahvistettava kansainvälisellä tasolla ja erityisesti alueellisella tasolla. Esimerkkeinä voidaan mainita OLADE (Latinalaisen Amerikan energiaministereiden konferenssi), ECLAC (YK:n alueellinen talouskomissio) ja IDB (Latinalaisen Amerikan kehityspankki), joilla on pitkäaikaista kokemusta Latinalaista Amerikkaa koskevista asioista ja jotka käyvät niistä vuoropuhelua Euroopan komission kanssa. Tällaisesta koordinoinnista on hyötyä myös köyhyyden vähentämistä koskevien strategia-asiakirjojen kannalta. Lisäksi koordinoinnissa tarvittaisiin tietokeskusta, joka vastaisi kehitysmaiden energiatilannetta koskevien tilastotietojen analysoinnista ja hallinnasta. Olisi suotavaa, että jokin olemassa oleva kansainvälinen organisaatio, jolla on tarvittavaa kokemusta, alkaisi hoitaa tätä tehtävää. Ennen kaikkea olisi pohdittava Kansainvälisen energiajärjestön mahdollista roolia tässä yhteydessä.

EU:n energia-aloite antaa uusia mahdollisuuksia parantaa unionin ja muiden kansainvälisten avunantajien toiminnan koordinointia.

B) Euroopan unionin energia-aloite

Ottaen huomioon edellä mainitut pitkän aikavälin toimenpiteet EU käynnistää Johannesburgissa energia-alan kumppanuutta koskevan aloitteen (EU:n energia-aloitteen) edistääkseen kehitysmaiden kanssa tekemäänsä energia-alan yhteistyötä. Aloite on mainittu aikaisemmin komission tiedonannossa kestävän kehityksen ulkoisista näkökohdista (KOM(2002) 82, helmikuu 2002):

"Laaditaan vuonna 2002 köyhyyden torjuntaan liittyvä Euroopan unionin aloite energia- ja kehitysalan yhteistyöstä, jossa keskitytään erityisesti luotettaviin energialähteisiin, energiatehokkuuden parantamiseen kuten energiansäästöön ja puhtaampaan teknologiaan sekä uudistuvien energialähteiden kehittämiseen, myös kapasiteetin ja instituutioiden kehittämiseen."

Jäsenvaltiot vahvistivat tukevansa tätä ehdotusta 30. toukokuuta 2002 annetuissa kehitysneuvoston päätelmissä:

"EU kehittää ja käynnistää kestävän kehityksen huippukokouksessa energia-aloitteen, jolla pyritään erityisesti poistamaan köyhyyttä lisäämällä asianmukaisten kestävien energiapalvelujen saatavuutta maaseudulla, kaupunkien laitamilla ja kaupungeissa kaikilla teknisillä ja institutionaalisilla keinoilla, kuten sähköistämällä maaseutua, hajasijoittamalla energiajärjestelmiä sekä lisäämällä uusiutuvien energialähteiden (kuten vesivoima [34], vuorovesienergia, aaltoenergia, tuulivoima, biomassa, aurinkoenergia ja geoterminen energia) käyttöä ja energiatehokkuutta (mukaan lukien puhtaampi ja tehokkaampi fossiilisia polttoaineita käyttävä teknologia, tehokkaampi laiteteknologia ja perinteisen biomassan tehostetumpi käyttö).

[34] Jos se on integroidun vesivarojen hoidon periaatteiden mukaista, joita edistetään EU:n vesipoliittisella aloitteella. Kyseessä on toinen Johannesburgissa käynnistettävä aloite.

Aloitteen keskeisenä ajatuksena on antaa yhteistyötä kehittämällä kehitysmaille tukea institutionaalisten valmiuksien kehittämiseen ja teknistä apua asianmukaisten energiapolitiikkojen kehittämiseen. Kehityspankkeja, sijoittajia ja yksityistä sektoria pyydetään osallistumaan rahoitukseen."

Sevillassa 21. ja 22. kesäkuuta 2002 kokoontunut Eurooppa-neuvosto muistutti näistä päätelmistä ja täsmensi, että EU kiinnittää aloitteen toteutuksessa erityistä huomiota Afrikkaan vauhdittaakseen NEPAD-aloitetta ("Uusi kumppanuus Afrikan kehittämiseksi"). Energia-aloite on kuitenkin avoin kaikille kehitysmaille, ja sitä voidaan kehittää alueellisella tasolla.

Energia-aloitteen tavoitetta hahmotellaan edellä mainituissa kehitysneuvoston päätelmissä:

"EU vahvistaa lujan sitoumuksensa edesauttaa äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrän puolittamista koskevan ja muiden vuosituhannen julistuksen kehitystavoitteiden saavuttamista vuoteen 2015 mennessä järjestämällä asianmukaisia, kohtuuhintaisia ja kestäviä energiapalveluja."

Tähän tähtääviä joko kansallisia tai alueellisia toimia kehitetään yhteistyössä kumppaneiden kanssa. Erityisesti olisi pohdittava alueellisten toimien tuomia etuja. Energia-aloitteen tärkeimpiin toimiin, jotka toteutettaisiin kumppanuuksien puitteissa, voisivat kuulua esimerkiksi seuraavat: institutionaalisten valmiuksien kehittäminen, tietämyksen ja osaamisen siirtäminen, tekninen yhteistyö, markkinoiden kehittäminen, mukaan luettuina sopivien julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksien edistäminen, rahoituslaitosten kanssa tehtävän yhteistyön helpottaminen sekä monialaisen lähestymistavan soveltaminen energia-asioihin.

Energia-aloitteessa edistetään hallitusten, kehitysmaissa kehitys- ja energia-asioista vastaavien organisaatioiden sekä Euroopan komission ja jäsenvaltioiden vastaavien tahojen välisiä kumppanuuksia. Yksityisiä yrityksiä, asianomaisia ja/tai asiasta kiinnostuneita rahoituslaitoksia sekä valtiosta riippumattomia järjestöjä kehotetaan osallistumaan aloitteeseen. Komissio on valmis osallistumaan pienen sihteeristön perustamiseen varmistaakseen aloitteen koordinoinnin. Lisäksi komissio kehittää mekanismeja, joilla varmistetaan energia-alan eri välineiden ja ohjelmien johdonmukaisuus ja koordinointi eri kehitysmaissa ja -alueilla.

Koska EU:n energia-aloite perustuu vapaaehtoisuuteen ja siihen liittyvät toimet on sisällytettävä kansallisiin kehitysohjelmiin, aloitteen onnistuminen riippuu pääasiassa kehitysmaista itsestään. Kehitysmaiden kanssa käytävässä vuoropuhelussa on painotettava erityisesti energiatehokkuuden, energian kysynnän ohjauksen sekä uusiutuvien energialähteiden mahdollisia vaikutuksia maiden energiajärjestelmiin. EU:n energia-aloitteessa olisi edistettävä käytettävissä olevien varojen käyttöönottoa ja yhdistämistä, ja sen olisi mahdollisuuksien mukaan johdettava energia-alalle tarkoitetun kehitysavun lisäämiseen ottaen huomioon nykyiset täytäntöönpanomekanismit. EU:n energia-aloitteen käynnistämiseen oikeuttaa sen kehitysavun laajuus. Aloite ei kuitenkaan estä EU:ta tukemasta muita samoihin tai vastaaviin tavoitteisiin tähtääviä aloitteita, joita toteutetaan kansallisella taholla tai YK:n puitteissa.

Liitteet

Maailman alueittainen energiankulutus suhteessa koko maailman energiankulutukseen

>TAULUKON PAIKKA>

Huomautus 1: Tilastotiedot ovat vuodelta 1999, koska myöhempien vuosien tietoja ei ole saatavilla. Sähkönkulutusta koskevat tiedot ovat kuitenkin vuodelta 1998.

Huomautus 2: Esimerkki taulukon tulkinnasta: Afrikan prosentuaalinen öljynkulutus (3 prosenttia) on Afrikan osuus koko maailman öljynkulutuksesta (3 prosenttia 3 417:ää miljoonaa öljytonnia vastaavasta energiamäärästä).

Uusiutuvista energialähteistä saadun energian kulutus ja sitä koskevat ennusteet vuoteen 2030 saakka

>TAULUKON PAIKKA>

Huomautus 1: Lähde: PRIMES-malli (EU:n osalta) ja POLES-malli (julkaisemattomat tulokset); nykyiseen kehitykseen perustuva skenaario.

Huomautus 2: Kukin prosenttiosuus tarkoittaa uusiutuvista energialähteistä saadun energian kulutuksen osuutta energian kokonaiskulutuksesta.

Top