Help Print this page 
Title and reference
Komission tiedonanto - Taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä ensimmäinen väliraportti

/* KOM/2002/0046 lopull. */
Languages and formats available
BG ES CS DA DE ET EL EN FR GA HR IT LV LT HU MT NL PL PT RO SK SL FI SV
HTML html ES html DA html DE html EL html EN html FR html IT html NL html PT html FI html SV
Multilingual display
Text

52002DC0046

Komission Tiedonanto - Taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä ensimmäinen väliraportti /* KOM/2002/0046 lopull. */


KOMISSION TIEDONANTO - Taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä ensimmäinen väliraportti

YHTEENVETO JA SEURAAVAT VAIHEET

Komissio on ottanut huomioon Euroopan unionin neuvoston kokouksessa 11. kesäkuuta 2001 jäsenvaltioiden ja ehdokasmaiden ilmaisemat ja erityisesti Espanjan valtuuskunnan tiedonantoon sisältyvät huolenaiheet laajentumisen vaikutuksista taloudelliseen ja sosiaaliseen koheesioon. Komissio ilmoitti virallisesti "jatkavansa työtään ja raportoivansa neuvostolle säännöllisesti. Se valmistelee kolmannen koheesioraportin, jossa se esittää tarvittavat ehdotukset koheesiopolitiikan jatkamiseksi vuoden 2006 jälkeen".

Tämän koheesiota koskevan väliraportin kaksi päätavoitetta ovat seuraavat:

- saattaa ajan tasalle tammikuussa 2001 julkaistussa toisessa koheesioraportissa esitetty taloudellista ja sosiaalista koheesiota koskeva analyysi sekä esittää ensimmäistä kertaa analyysi 25 jäsenvaltion välisistä eroista ottaen huomioon unionin tuleva laajentuminen 10 uuteen jäsenvaltioon, jotka ovat Laekenissa kokoontuneen Eurooppa-neuvoston mukaan valmiit liittymään unioniin vuonna 2004, jos neuvottelut jatkuvat nykyiseen tahtiin;

- esittää yleiskatsaus vuoden 2006 jälkeen sovellettavaa koheesiopolitiikkaa koskevista neuvotteluista, jotka aloitettiin toisen raportin julkaisemisen yhteydessä, ja valmistella seuraavia vaiheita.

Seuraavassa esitetään tärkeimmät saavutukset näillä molemmilla aloilla.

I Nykytilanne ja kehityssuuntaukset

Alueellisten tulojen (BKT) osalta analyysillä vahvistetaan, että keskimääräinen BKT/asukas laskee merkittävästi unionin laajentuessa 25 tai27 jäsenvaltioon ja että alueelliset erot kasvavat suuremmiksi kuin minkään aiemman laajentumisen yhteydessä. 25 jäsenvaltion EU:ssa (lukuun ottamatta Romaniaa ja Bulgariaa, jotka arvioivat neuvottelukannassaan liittyvänsä unioniin myöhemmässä vaiheessa) erot ovat merkittävästi pienemmät ja 15 jäsenvaltion alueiden suhteellisen vaurauden lisääntyminen on vähäisempää verrattaessa sitä toisessa koheesioraportissa analysoituun 27 jäsenvaltion unionin tilanteeseen. Vuoden 1999 tietojen mukaan siirryttäessä 15 jäsenvaltion unionista 27 jäsenvaltion unioniin keskimääräinen BKT/asukas laskee 18 prosenttia mutta 25 jäsenvaltion unioniin siirryttäessä vain 13 prosenttia.

Työllisyys- ja työttömyyslukujen kannalta raportissa vahvistetaan tilanteen yleinen paraneminen kaikissa nykyisissä 15 jäsenvaltiossa. Ehdokasvaltioissa tilanne ei ole yksiselitteinen, mikä on seurausta työmarkkinoilla käynnissä olevasta muutoksesta. Jäsenvaltioissa luotiin näin ollen kolme miljoonaa uutta työpaikkaa vuonna 2000 samaan aikaan kun ehdokasmaista katosi noin 600 000 työpaikkaa.

Vaikka on rohkaisevaa todeta, että ehdokasmaiden pitkän aikavälin talouskasvu on yleensä ollut vuodessa keskimäärin lähes prosenttiyksikön suurempi kuin nykyisissä jäsenvaltioissa, toisessa raportissa kuvaillut suuret tulo- tai työllisyyserot eivät todennäköisesti pienene merkittävästi kuin pitkällä aikavälillä. Taloudellisen suorituskyvyn mahdollinen heikentyminen Euroopassa on toinen lähitulevaisuuteen vaikuttava tekijä. Laskukauden pituus ja voimakkuus riippuu kuitenkin kansainvälisen talouden kehityksestä. Tässä vaiheessa on liian aikaista yrittää tehdä päätelmiä sen mahdollisista vaikutuksista kansallista ja alueellista tuloa ja työllisyyslukujen eroja koskeviin pitkän aikavälin suuntauksiin Euroopassa.

Tulevalle koheesiopolitiikalle on henkilöresurssien suhteen määritelty joukko haasteita, joita ovat erityisesti seuraavat: työmarkkinoiden alueellisen epätasapainon laajuus ja laajentumista seuraava talouskehitys; työmarkkinoiden ja yhteiskunnan polarisoituminen; kasvavat ammattitaitoa koskevat tarpeet; sukupuolten välillä edelleen vallitseva eriarvoisuus; tarve uudistaa talous- ja sosiaalijärjestelmiä väestömuutoksiin vastaamiseksi; ja muuttoliikkeestä ja liikkuvuudesta aiheutuvat lisääntyvät paineet.

II Koheesiopolitiikka kauden 2000-2006 jälkeen: Keskustelutilanne

Viimeisten 12 kuukauden aikana saadun kokemuksen perusteella voidaan todeta toisen koheesioraportin saavuttaneen yhden päätavoitteistaan siinä mielessä, että se käynnisti vuoden 2001 aikana vilkkaan keskustelun EU:n tulevista tämän alan politiikoista seuraavaksi, vuonna 2007 alkavaksi kaudeksi. Tätä kuvastavat toukokuussa 2001 Brysselissä järjestetty suuren suosion saavuttanut koheesiofoorumi, johon osallistui 1 800 valtuutettua, sekä ne monet kansallisilta ja alueellisilta viranomaisilta ja muilta eturyhmiltä saadut kirjalliset lausunnot, joita koskeva yhteenveto tehdään tässä raportissa, puhumattakaan monista tätä aihetta käsitelleistä riippumattomista konferensseista ja seminaareista. Alueiden komitean ja talous- ja sosiaalikomitean toisesta koheesioraportista antamat lausunnot sekä useat parlamentissa lausunnon valmistelemiseksi käydyt keskustelut vahvistivat niin ikään koheesion olevan keskeisessä asemassa EU:n politiikoissa. Toisin sanoen on selvää, että EU:n koheesiopolitiikka käynnistää lähes kaikilla jäsenvaltioiden ja ehdokasmaiden tasoilla keskustelua ja ajatustenvaihtoa Euroopan sosiaalisista ja taloudellisista ongelmista ja mahdollisuuksista.

Viime vuonna käydyissä keskusteluissa käsiteltiin lähinnä komission toisessa koheesioraportissa tärkeimmiksi määrittelemiä aiheita. Komissio valitsi nämä aiheet, koska se halusi rohkaista keskustelua, jossa keskitytään tulevan politiikan sisältöön eikä pääasiassa saati yksinomaan taloudellisiin näkökohtiin. Siinä mielessä tällä strategialla, joka kuvastaa vuonna 2002 EU:n toimielinjärjestelmän uudistuksesta käytävää laajempaa keskustelua, pyritään selvittämään, mitä jäsenvaltiot haluavat yhdessä saavuttaa tällä alalla.

Tätä keskustelua ollaan vasta aloittamassa. Hyvin harvat kansalliset hallitukset ovat esimerkiksi vielä ilmoittaneet sitovasti oman kantansa, vaikka Namurissa heinäkuussa 2001 kokoontuneessa epävirallisessa aluepolitiikasta vastaavien ministerien kokouksessa esitettiinkin alustavasti joitakin tärkeimpiä tämän hetkisiä näkemyksiä. Tässä raportissa ei sen vuoksi ole aiheellista pyrkiä antamaan sitä käsitystä, että joistakin tärkeimmistä kysymyksistä olisi jo päätetty. Komissio toteaakin alustavassa ehdotuksessaan, että kolmannessa koheesioraportissa (jonka aikataulusta jäljempänä lisää) olisi esiteltävä komission parlamentille ja neuvostolle tekemiä konkreettisia ehdotuksia.

Jo nyt voidaan kuitenkin todeta, että vuonna 2001 käyty keskustelu on tuonut esille tiettyjä seikkoja, joita komissio käsittelee perusteellisesti kolmannessa raportissa. Nämä seikat esitetään lyhyesti jäljempänä kolmen otsikon alla, toisen raportin päätelmien rakenteen mukaisesti. Seuraavassa jaksossa käsitellään hallintoa ja toimivuutta, jotka ovat EU:n tehokkaan ja uskottavan koheesiopolitiikan olennaisia osia.

Ensisijaiset tavoitteet

Koheesiopolitiikkaa olisi jatkossakin kohdennettava vähiten kehittyneille alueille. Vaikka kyseisten alueiden tunnistamiseksi on esitetty useita vaihtoehtoisia keinoja, tavoitteen 1 yhteydessä tällä hetkellä käytettävälle asukaskohtaisen BKT:n synteettiselle indikaattorille ei näytä löytyvän varteenotettavaa vaihtoehtoa.

Yleisesti ollaan yhtä mieltä tarpeesta suunnata tukea ehdokasmaiden alueille mutta tuen myöntämistä ei saisi myöskään äkillisesti lopettaa jäsenvaltioiden tavoite 1 -alueilla - jotka menettäisivät näin ensisijaisen asemansa niiden suhteellinen vaurauden lisääntyessä laajentuneessa EU:ssa - varsinkaan jos näin toimittaisiin laajentumisen tilastollisen vaikutuksen vuoksi. Yksimielisyyteen ei ole kuitenkaan päästy keinoista, joilla voidaan varmistaa näiden alueiden, joiden taloudellinen lähentyminen muihin yhteisön alueisiin on vielä kesken, tasavertainen kohtelu. Tältä osin on otettava huomioon myös perustamissopimuksen 299 artiklassa määritellyt syrjäisimmät alueet.

Erityisesti aluetasolla on esitetty niin poliittisista kuin taloudellisista syistä selkeä vaatimus, jonka mukaan tulevaa politiikkaa ei pitäisi keskittää yksinomaan vähiten kehittyneille alueille vaan siinä olisi otettava edelleenkin huomioon kaupunkialueilla sekä taloudellisen rakennemuutoksen ja pysyvän luonnonhaitan alueilla ilmenevät ongelmat ja mahdollisuudet sekä rajat ylittävä ulottuvuus. Tällaiset tukitoimet olisi kohdennettava tehokkaammin yhteisön ensisijaisiin tavoitteisiin ja toteutettava hajautetummin hyvän hallintotavan periaatteiden mukaisesti.

Koheesiopolitiikan avulla olisi myös lujitettava yhteisön laajempien strategisten toimintalinjojen, jotka Lissabonissa kokoontunut Eurooppa-neuvosto hyväksyi, ja rakennerahastojen tarjoaman tuen välisiä yhteyksiä. Painopistealueita ovat seuraavat: uusien ja parempien työpaikkojen luominen, sosiaalisen osallisuuden edistäminen, yhtäläiset mahdollisuudet ja jatkuva pyrkimys kohti osaamisyhteiskuntaa.

EU:n ohjelmissa on keskityttävä lisäarvon tuottamiseen yli sen, mikä on mahdollista kansallisella tasolla. Joissain kannanotoissa on vastattu komission toisessa koheesioraportissa esittämään kysymykseen siitä, miten voidaan parhaiten vastata koheesion alueellista ulottuvuutta koskeviin Euroopan tason kasvaviin tarpeisiin. Näissä kannanotoissa on ehdotettu esimerkiksi komission aktiivisempaa roolia alueiden välisen verkottumisen tukemisessa, kestävän kehityksen edistämisessä ja koheesiopolitiikan viitekehyksenä toimivan johdonmukaisen yleisnäkemyksen määrittelyssä. Tämä viitekehys voisi puolestaan toimia perustana politiikalle, jonka selkeänä tavoitteena on alueellinen koheesio. Joissain kannanotoissa tunnustettiin niin ikään koheesiopolitiikan tehtävä EU:n taloudellisen ja sosiaalisen vakauden edistäjänä.

Täytäntöönpanojärjestelmä

Monissa kannanotoissa oltiin sitä mieltä, että Agenda 2000:n yhteydessä käyttöön otettuun täytäntöönpanojärjestelmään tehdyillä useilla muutoksilla on ollut vain rajallinen vaikutus EU:n tukitoimien hallinnon yksinkertaistamiseen.

Keskusteluissa on tullut esiin ilmeinen ristiriita toisaalta kansallisten ja alueellisten viranomaisten, jotka pyrkivät yleisesti vähentämään EU:n tukitoimiin liittyvää hallintotaakkaa, ja toisaalta EU:n toimielinten, kuten neuvoston, parlamentin ja tilintarkastustuomioistuimen välillä, sillä viimeksi mainitut pyrkivät tehostamaan EU:n veronmaksajien varojen käytön valvontaa.

III Seuraavat vaiheet ja muita näkökohtia

Aikataulu

Kuten jo todettiin, komissio esittää kolmannessa koheesioraportissa koheesiopolitiikan tulevaisuutta koskevia konkreettisia ehdotuksia. Kyseinen raportti olisi puolestaan otettava yhdessä uuden rahoituskehyksen kanssa huomioon tulevia yhteisön politiikkoja vuoden 2006 jälkeen koskevissa komission ehdotuksissa.

Komissio aikoo tehdä esityksen Euroopan parlamentille ja neuvostolle riittävän ajoissa, niin että rakennerahastoasetus voidaan hyväksyä ja näin luoda edellytykset uusien ohjelmien tehokkaalle täytäntöönpanolle heti seuraavan ohjelmakauden alusta lähtien. Tämä on otettava huomioon myös komission kolmannen koheesioraportin julkaisuaikataulussa.

Rahoitusta koskevat näkökohdat ja hallinto

Komissio on vakuuttunut siitä, että kysymys EU:n ohjelmien yksinkertaistamisesta ansaitsee lisätarkastelua pyrittäessä määrittelemään keinot, joilla kyetään sovittamaan yhteen vastuualojen laajempi hajauttaminen sekä toimivuuteen tähtäävät voimakkaammat kannustimet ja moitteeton hallinto.

Tämä vakuuttuneisuus perustuu, paitsi viime vuonna käytyihin keskusteluihin, myös ohjelmien hallinnosta saatuun suoraan kokemukseen. Tältä osin vuonna 2001 saatu kokemus oli erityisen opettava, sillä kyseinen vuosi oli ensinnäkin edellisen ohjelmakauden viimeinen maksatusvuosi ja toiseksi useimpien kautta 2000-2006 koskevien ohjelmien ensimmäinen täytäntöönpanovuosi ja myös ehdokasmaissa käyttöön otetun liittymistä valmistelevan välineen ensimmäinen täytäntöönpanovuosi.

Komission tavoitteena on oltava ylläpitää ja tarvittaessa lujittaa pyrkimyksiä, joilla varmistetaan kaikkien koheesiopolitiikan käyttöön asetettujen taloudellisten resurssien tehokas käyttö. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa komission todenneen toisessa koheesioraportissa, että tuolloin oli liian aikaista aloittaa keskustelu näiden resurssien tasosta vuoden 2006 jälkeisellä kaudella. Tästä huolimatta erittäin monissa viime vuonna esitetyissä kannanotoissa todetaan, että tätä asiaa koskeva keskustelu on jo alkanut. Erilaisissa arvioissa on tulevien politiikkojen käyttöön asetettaviksi resursseiksi esitetty lukuja, jotka ovat sekä suurempia (erityisesti alueilta saaduissa kannanotoissa) että pienempiä kuin 0,45 prosenttia BKT:stä, jota sovelletaan EU:n tasolla. Viimeksi mainittu luku on komission toisessa koheesioraportissa vahvistama ja vastaa vuoden 1999 summia ja vuoden 2006 ennusteita. Berliinissä vuonna 1999 kokoontunut Eurooppa-neuvosto vahvisti kyseisen luvun koheesiopolitiikan rahoittamiseksi jäsenvaltioissa, ehdokasmaissa ennen liittymistä ja kuudessa uudessa jäsenvaltiossa liittymisen jälkeen.

Tällä tasolla koheesiopolitiikka edellyttää jatkossakin merkittäviä varainsiirtoja erityisesti mutta ei yksinomaan niille jäsenvaltioille, joissa on merkittävä määrä vähiten kehittyneitä alueita, joilla on ensisijainen asema rakennerahastoissa. Vuonna 2001 käyty keskustelu ja ohjelmien hallinnosta, viime vuoden ohjelmat mukaan luettuina, saatu kokemus on osoittanut resurssien tehokkaan käytön edellyttävän, että kansalliset ja alueelliset viranomaiset vastaavat haasteisiin seuraavalla kolmella tasolla:

- hallinnon tasolla, koska tukitoimien menestyksekäs hallinnointi ja jatkuva pyrkimys tukitoimien tavoitteiden saavuttamiseen edellyttävät teknistä asiantuntemusta taloudellisen kehitysstrategian hallinnassa suunnittelun, täytäntöönpanon, seurannan, arvioinnin ja valvonnan aloilla;

- rahoituksen tasolla, koska kaikki EU:n tukitoimet on yhteisrahoitettava kansallisen tasolla. Tämä on yksi rakennerahastojen pysyviä periaatteita, ja sen tarkoituksena on kannustaa paikallisia viranomaisia ottamaan ohjelmien vastuu itselleen tehokkuuden ja moitteettoman varainhoidon edistämiseksi. Tarvittavan yhteisrahoituksen tarjoaminen edellyttää poliittista päättäväisyyttä, erityisesti jos kansallisten talousarvioiden tulot ja menot on jo saatu tasapainotettua;

- taloudellisella tasolla, koska EU:n rahoittamat mittavat investoinnit eivät saa korvata sellaisia julkisen tai yksityisen sektorin kansallisia investointeja, jotka olisi joka tapauksessa toteutettu.

Nämä haasteet ovat pääsääntöisesti olleet aina suurempia niissä maissa ja niillä alueilla, jotka täyttävät tavoitteen 1 (ja kansallisella tasolla koheesiorahaston) tukikelpoisuusedellytykset ensimmäistä kertaa. Nykyisissä jäsenvaltioissa nämä vaikutukset, vaikkakin ilmeiset, ovat lieventyneet siirtojen lisääntyessä asteittain ajan mittaan. Siten, kolmen perättäisen ohjelmakauden aikana (1989-1993, 1994-1999 ja 2000-2006) vuotuiset tavoitteen 1 mukaiset varainsiirrot asukasta kohti ovat lisääntyneet 143 eurosta 187 euroon ja viimeksi 217 euroon.

Komissio pitää saamansa kokemuksen vuoksi tiukasti kiinni kolmesta periaatteista:

- moitteeton ja tehokas varainhoito. Vaikka varainhoito ja sen valvonta on ensisijaisesti jäsenvaltioiden vastuulla, komission on jatkossakin varmistettava, että niillä on siihen tarvittavat valmiudet. Yleisesti ottaen komission olisi pyrittävä edistämään kokemusten vaihtoa ja parasta käytäntöä tukitoimien hallinnon alalla;

- tuloksista riippuvat siirrot. Tärkeä askel tähän suuntaan oli niin kutsutun suoritusvarauksen käyttöönotto kaudeksi 2000-2006. Enemmän voitaisiin kuitenkin tehdä, jotta EU:n eri alueille suorittamat maksut sidottaisiin määrällisten tavoitteiden saavuttamiseen;

- hyödyntämiskyvyn asianmukainen huomioon ottaminen. Kaikki yritykset tulevan koheesiopolitiikan yksinkertaisemman ja tehokkaamman täytäntöönpanojärjestelmän suunnittelemiseksi valuvat hukkaan, jos siirretyt resurssit ylittävät sen määrän, joka voidaan hyödyntää hallinnon, rahoituksen ja talouden tasoilla. Voimassa olevassa yhteisön säännöstössä vahvistetaan jäsenvaltioihin tehtävien kokonaissiirtojen enimmäismääräksi 4 prosenttia kansallisesta BKT:stä. Toisen koheesioraportin julkaisemista seuranneessa keskustelussa tätä enimmäismäärää ei ole vakavasti kyseenalaistettu. Komissio totesi toisessa koheesioraportissa, että kyseinen enimmäismäärä voitaisiin ylittää vuoden 2006 jälkeen esimerkiksi yhteisön edun kannalta erityisten tärkeiden, koheesiorahaston rahoittamien suurten hankkeiden toteuttamiseksi.

Johdanto

Ensimmäinen koheesiota käsittelevä väliraportti on esitelty niiden keskustelujen yhteydessä, jotka perustuvat taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevään toiseen raporttiin (KOM(2001) 24) sisältyviin analyyseihin ja ehdotuksiin. Komissio hyväksyi raportin 31. tammikuuta 2001.

Komissio on ottanut huomioon (yleisten asioiden) neuvoston kokouksessa 11. kesäkuuta 2001 jäsenvaltioiden ja ehdokasmaiden ilmaisemat ja erityisesti Espanjan valtuuskunnan tiedonantoon sisältyvät huolenaiheet laajentumisen vaikutuksista taloudelliseen ja sosiaaliseen koheesioon. Komissio ilmoitti virallisesti "jatkavansa työtään ja raportoivansa neuvostolle säännöllisesti. Se valmistelee kolmannen koheesioraportin, jossa se esittää tarvittavat ehdotukset koheesiopolitiikan jatkamiseksi vuoden 2006 jälkeen".

Komissio pyrkii tässä väliraportissa ensinnäkin saattamaan ajan tasalle toisen koheesioraportin tiedot, erityisesti ne tiedot, jotka koskevat taloudellisella ja sosiaalisella tasolla olemassa olevia alueellisia eroja. Ajantasaistaminen perustuu tietoihin aluekohtaisesta BKT:stä vuonna 1999 sekä työllisyydestä ja työttömyydestä vuonna 2000.

Kun otetaan huomioon koheesiokehityksen rakenteellinen luonne, näiden lukujen saattaminen ajan tasalle yhden ainoan vuoden perusteella ei voi vaikuttaa merkittävästi tilanteeseen ja suuntauksiin, joita on tarkasteltu toisessa koheesioraportissa. Tässä väliraportissa tuodaan kuitenkin esille uusia asioita, jotka koskevat työmarkkinoita ja niiden kehittymistä, samoin kuin joitakin alueiden kilpailukykyyn vaikuttavia tekijöitä.

Lisäksi Laekenin Eurooppa-neuvostossa (joulukuussa 2001) selvennettiin liittymisaikatauluja. Eurooppa-neuvostossa arvioitiin, että jos neuvottelujen tahti jatkuu nykyisellään, Kypros, Latvia, Liettua, Malta, Puola, Slovakia, Slovenia, Tsekki, Unkari ja Viro voisivat olla valmiita liittymään vuonna 2004. Näin komissio voi esittää tässä ensimmäisessä väliraportissa myös keskimääräisiä asukaskohtaisia BKT-laskelmia, jotka on laadittu 25 jäsenvaltion unionissa vallitsevan tilanteen perusteella. Näyttää nimittäin epätodennäköiseltä, että Romania ja Bulgaria voisivat liittyä unioniin ennen nykyisen ohjelmakauden päättymistä, etenkin kun näiden kahden ehdokasvaltion neuvottelukannoissa liittymisajankohdaksi ennakoidaan 1. tammikuuta 2007.

Tämän väliraportin toisessa osassa esitellään alustava yhteenveto tulevasta koheesiopolitiikasta käydystä keskustelusta. Komissio toivoi keskustelua toisen koheesioraportin hyväksymisen yhteydessä, ja keskustelua on käyty siitä lähtien tiiviisti. Keskustelussa on tullut esiin alustavia suuntaviivoja, jotka esitetään tässä väliraportissa; tämä ei kuitenkaan vaikuta komission tulevaa koheesiopolitiikkaa koskeviin ehdotuksiin.

Komissio esittelee lopuksi väliraportin liitteessä niihin hallinnollisiin valmisteluihin liittyvät periaatteet ja keinot, joihin ehdokasvaltioiden on ryhdyttävä, jotta rakennepolitiikan välineet voidaan ottaa käyttöön. Tämän ensimmäisen väliraportin lisäksi ehdokasvaltioille on myös annettava tarvittavat suuntaviivat, jotta ne voisivat valmistella ohjelma-asiakirjojaan rakennerahastoja varten.

1. I osa: Alueiden tilanne ja suuntaukset

Tammikuussa 2001 julkaistuun taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevään toiseen raporttiin sisältyvien tilastotietojen saattaminen ajan tasalle ei tietenkään paljasta merkittävää muutosta tilanteessa ja suuntauksissa taloudellisen, sosiaalisen ja alueellisen koheesion osalta. Kuten komissio on jo monesti korostanut, tällainen kehitys erottuu vasta pitkällä aikavälillä.

Lisäksi saatavilla olevien uusimpien BKT:tä koskevien ja alueellisella tasolla vuoden 1999 ja kansallisella tasolla vuoden 2000 kattavien tietojen perusteella ei voida huomioida aluekohtaisia vaikutuksia, jotka johtuvat unionin taloussuhdanteiden heikentymisestä vuonna 2001. Komission viimeisimpien arvioiden mukaan unionin talouskasvu jää 1,7 prosenttiin vuonna 2001, mikä merkitsee huomattavaa laskua verrattuna 3,3 prosentin tasoon, joka saavutettiin vuonna 2000. [1]

[1] Euroopan talous (Économie européenne), syksy 2001 - Ennuste kaudeksi 2001-2003, marraskuu 2001, saatavilla osoitteesta http://europa.eu.int/comm/economy_finance.

Näissä puitteissa kannattaa kuitenkin saattaa ajan tasalle toisessa koheesioraportissa tehdyt tärkeimmät päätelmät, jotka koskivat nykyistä 15:tä jäsenvaltiota ja mahdollisesti 27 jäsenestä muodostuvaa unionia. [2] Koska on kuitenkin entistä selvempää, että ainakaan kahdesta ehdokasvaltiosta 12:sta ei tule unionin jäseniä ennen seuraavan ohjelmakauden alkamista, voidaan myös esittää alustava arvio 25 jäsenvaltion unionin taloudellisesta koheesiosta (ks. luku 1.5). Seuraavan luvun analyysissä saatetaan ajan tasalle niitä aloja koskevat tiedot, joista on saatu hiljattain taloudellisia ja sosiaalisia tilastotietoja.

[2] Toiseen koheesioraporttiin sisältyi erityinen kohta, jossa tarkasteltiin Turkin alueellisia ominaispiirteitä; Turkki on ehdokasvaltio, jonka kanssa ei ole vielä aloitettu liittymisneuvotteluja. "Näitä alueita analysoidaan järjestelmällisemmin tulevissa raporteissa, kun neuvottelut on aloitettu."

1.1. Taloudellinen koheesio vuosi toisen koheesioraportin julkaisemisen jälkeen

1.1.1. Todellista lähentymistä nykyisessä unionissa

Vaikka nykyisten jäsenvaltioiden välillä on taloudellisia eroja, ne ovat kaventuneet huomattavasti vuodesta 1988 alkaen. Tärkein muutos koskee koheesiomaita, jotka ovat asukaskohtaisen BKT:n osalta lähestyneet merkittävästi yhteisön keskiarvoa. Irlanti on paras esimerkki, koska sen asukaskohtainen BKT on noussut 64 prosentista 119 prosenttiin unionin keskiarvosta vuosina 1988-2000. Kolmen muun koheesiomaan alkuperäinen jälkeen jääminen on vähentynyt lähes kolmanneksella, eli 68 prosentista 79 prosenttiin (taulukko 1 - BKT:n ja väestön kasvu koheesiomaissa, 1988-2002, ja taulukko 2 - Asukaskohtainen BKT (OVS) tavoite 1 -alueilla, 1995-1999).

Lisäksi vahvistetaan, että alueelliset erot ovat kaventuneet, mutta vähäisemmässä määrin kuin kansallisella tasolla (taulukko 3 - Jäsenvaltioiden alueelliset erot asukaskohtaisen BKT:n osalta, OVS). Jäsenvaltioiden sisällä erot ovat voineet jopa kasvaa. Vaikka unionin heikoimpien alueiden sosioekonominen tilanne onkin yleisesti ottaen parantunut, suurimmalle osalle erojen kurominen umpeen on edelleen pitkän aikavälin tavoite.

1.1.2. Kolmenlaisia valtioita 27 jäsenvaltion unionissa

Jäsenvaltiot voidaan jakaa kansallisella tasolla kolmeen ryhmään 27 jäsenvaltiosta muodostuvassa unionissa (kaavio 1 - Asukaskohtainen BKT, OVS, 2000).

- Ensimmäinen ryhmä muodostuu yhdeksästä ehdokasvaltiosta (joihin kuuluu myös Malta, jonka tiedot ostovoimastandardina ovat nyt saatavilla), ja siihen kuuluu 16 prosenttia unionin kokonaisväestöstä. Näiden maiden keskimääräinen asukaskohtainen BKT on 41 prosenttia 27 jäsenvaltion muodostaman unionin keskiarvosta.

- Toinen ryhmä muodostuu kolmesta nykyisestä jäsenvaltiosta (GR, E ja P) ja kolmesta ehdokasvaltiosta (CY, SL ja CZ), ja se sijoittuu 87 prosentin tasolle unionin tulevasta keskiarvosta.

- Kolmanteen ryhmään kuuluvat kaikki muut nykyiset jäsenvaltiot, ja ryhmän keskimääräinen asukaskohtainen BKT ylittää huomattavasti koko unionin keskiarvon.

Näin ollen tässä 27 jäsenvaltioon laajentuneessa unionissa kaikkein rikkaimpiin alueisiin kuuluvan 10 prosentin ja kaikkein vähiten kehittyneisiin alueisiin kuuluvan 10 prosentin välinen suhdeluku nousisi 5,8:aan, kun se on vain 2,6 nykyisessä unionissa (kartta 1 - Asukas- ja aluekohtainen BKT (OVS), 1999).

Alueellisella tasolla voidaan huomata, miten asukaskohtainen BKT on kehittynyt kaudella 1995-1999 jäsenvaltioissa ja ehdokasvaltioissa (kartta 2 - Asukaskohtaisen BKT:n kehittyminen (OVS), 1995-1999). Kokonaisvaltaisesti voidaan todeta, että 12 ehdokasvaltion talouskasvu (3,2 prosenttia vuodessa) on ollut voimakkaampaa kuin unionissa (2,4 prosenttia) saman jakson aikana. Alueet, joiden talouskasvu on ollut kaikkein voimakkainta, sijaitsevat pääasiassa ehdokasvaltioissa, kuten Puolassa, Tsekin tasavallassa ja Sloveniassa. Nykyisissä jäsenvaltioissakin on kuitenkin useampia nopean kasvun keskuksia. Ne sijaitsevat eräillä pääkaupunkiseuduilla, kuten Tukholman, Helsingin, Lissabonin ja Madridin ympäristöllä, mutta myös laajemmilla alueilla, kuten Irlannissa, osassa Englantia ja Alankomaita.

1.2. Työllisyys ja sosiaalinen koheesio nykyisessä unionissa ja 12 ehdokasvaltiossa

1.2.1. Nykyisessä unionissa vallitsevat erot

Työllisyys kasvoi 1,8 prosenttia vuonna 2000, joten kyseisenä vuonna työssä kävi kolme miljoonaa ihmistä enemmän kuin vuonna 1999. Työllisyysaste oli 63,8 prosenttia eli yhden prosenttiyksikön verran enemmän kuin vuonna 1999. Vuonna 2000 työssäkäyvien henkilöiden kokonaismäärä ylitti lähes 10 miljoonalla vastaavan viisi vuotta aikaisemmin tilastoidun luvun. Palveluammateissa toimivien korkeasti koulutettujen henkilöiden osuus oli tällä kaudella yli 60 prosenttia. Kansallisella tasolla työllisyysaste on noussut 1990-luvun alkuun verrattuna kaikkialla paitsi Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Työllisyysasteen erot ovat edelleen kaventuneet (hyvin vähän) unionissa, mikä johtuu osittain siitä, että Espanjan työllisyysaste on kohentunut suhteellisen merkittävästi; Espanjassa työssäkäyvien osuus työikäisestä väestöstä on keskimääräistä alhaisempi. Vuonna 2000 työllisyysaste oli alle 60 prosenttia Kreikassa, Espanjassa ja Italiassa, kun se ylitti 70 prosenttia Tanskassa, Alankomaissa, Ruotsissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Unionihan asetti Lissabonin Eurooppa-neuvostossa tavoitteekseen saavuttaa 70 prosentin tason ennen vuotta 2010.

Alueellisella tasolla työllisyyteen liittyvät erot ovat edelleen selvempiä alueiden välillä kuin unionin jäsenvaltioiden välillä. Vuonna 2000 tältä osin parhaassa asemassa olevien alueiden työllisyysaste (eli niiden alueiden, joiden työllisyysaste kuului yhteisön korkeimpiin ja joiden väestömäärä oli yhteensä 10 prosenttia koko unionin väestöstä) oli keskimäärin 77,2 prosenttia, kun huonoimmassa asemassa olevien alueiden työllisyysaste (eli niiden alueiden, joiden työllisyysaste kuului yhteisön alhaisimpiin ja joiden väestömäärä oli myös yhteensä 10 prosenttia koko unionin väestöstä) oli alle 46 prosenttia (kartta 3 - Työllisyysaste, 2000 ja taulukko 4 - Alueet, joiden työllisyysaste kuuluu yhteisön korkeimpiin ja vastaavasti alhaisimpiin, 1999-2000). Unionissa havaittujen työllisyyteen liittyvien erojen laajuus vaikuttaa edelleen unionin taloudellisiin mahdollisuuksiin. Eriarvoisuus pahentaa ilmiötä entisestään ja estää tiettyjä väestöluokkia hyötymästä täysimääräisesti talouskasvun eduista.

Vuosina 1999-2000 työttömyys laski 9,1 prosentista 8,4 prosenttiin (7,6 prosenttia elokuussa 2001). Vuonna 2000 työttömiä oli yhteensä noin 14,5 miljoonaa, eli 1,5 miljoonaa vähemmän kuin edellisenä vuonna, mikä tarkoittaa sitä, että työttömien määrä väheni eniten kymmeneen vuoteen.

Kansallisella tasolla työttömyys väheni vuonna 2000 kaikissa jäsenvaltioissa. Työttömyys väheni suhteellisesti ottaen eniten Belgiassa, Espanjassa ja Ranskassa; työttömyysaste laski näissä maissa noin 1,7 prosenttiyksikköä. Työmarkkinoiden kehitys heikkeni kasvun hidastumisen vuoksi vuonna 2001. Työttömyysaste kasvoi hiukan Itävallassa, Portugalissa ja Saksassa vuonna 2001. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Luxemburgissa työttömyysaste oli vuonna 2000 vain 2,4 prosenttia, kun se oli 14,4 prosenttia Espanjassa, jossa luku on unionin korkein siitä huolimatta, että työttömien määrä on vähentynyt viime vuosina vaikuttavasti.

Työttömyyden alueelliset erot ovat edelleen merkittävät (kartta 4 - Työttömyysaste alueittain, 2000). Niiden alueiden työttömyysaste, jotka olivat tämän luvun osalta parhaassa asemassa (alueet, joiden väestömäärä oli yhteensä 10 prosenttia koko unionin väestöstä), oli keskimäärin 2,7 prosenttia vuonna 2000, mutta luku nousi 21,9 prosenttiin kaikkein huonoimmassa asemassa olevilla alueilla (joihin kuuluvat myös Ranskan merentakaiset departementit). Kun tilannetta verrataan vuoden 1999 tilanteeseen, työllisyysaste on noussut merkittävästi näissä kahdessa ryhmässä. Näin ollen kaikkein huonoimmassa asemassa olevien alueiden ryhmän työttömyysaste laski voimakkaammin kuin parhaassa asemassa olevilla alueilla (kaavio 2 - Työttömyysaste maittain ja alueelliset ääriarvot, 2000).

Joissakin jäsenvaltioissa alueiden väliset erot ovat edelleen merkittäviä. Erot ovat suurimmat Italiassa, jossa tältä osin huonoimmassa asemassa olevan alueen, Calabrian, työttömyysaste oli lähes 25 prosenttiyksikköä korkeampi kuin alueella, jolla työttömyysaste oli alhaisin, eli Trentino-Alto Adigen alueella.

Työttömyyden vähentymiseen on liittynyt pitkäaikaistyöttömien tilanteen parantuminen lähes kaikissa jäsenvaltioissa. Vuoteen 1999 verrattuna vähintään vuoden ajan työttöminä olleiden määrä laski vuoden 2000 aikana 46 prosentista 44,8 prosenttiin kaikista työttömistä (paitsi Irlannissa). Jäsenvaltioiden väliset erot pitkäaikaistyöttömien osuudessa ovat kuitenkin edelleen merkittävät, koska kyseiset luvut vaihtelevat Tanskan 19 prosentin ja Italian yli 60 prosentin välillä (kartat 5 a, 5 b ja 5 c, jotka esittävät vastaavasti pitkäaikaistyöttömien, nuorten ja naisten osuutta).

Pitkäaikaistyöttömyyttä on selvästi enemmän alueilla, joiden työttömyysaste on muutenkin korkea: vuoteen 1999 verrattuna pitkäaikaistyöttömyys ei käytännössä vähentynyt kehityksessä jäljessä olevilla alueilla, vaikka kokonaistyöttömyysaste laskikin. Kyseisillä alueilla vallitseva ilmiö ilmentää rakenteellisten ongelmien jatkumista, kuten sitä, että tarjotut työpaikat eivät vastaa työmarkkinoilla tarjolla olevaa ammattitaitoa.

Alle 25-vuotiaiden nuorten työttömyys on myös jatkanut vähentymistä. Nuorten työttömyysaste oli unionissa 16,1 prosenttia vuonna 2000, kun se oli 17,9 prosenttia vuonna 1999. Työikäisen väestön osalta alle 25-vuotiaiden nuorten todennäköisyys jäädä työttömäksi oli kuitenkin lähes kaksi kertaa niin suuri kuin muun väestön parissa. Kuten pitkäaikaistyöttömyyskin, nuorten työttömyysaste on selvästi korkeampi alueilla, joiden työttömyysaste on muutenkin korkea. Niillä alueilla, joiden työttömyysaste oli alhaisempi, nuorten keskimääräinen työttömyysaste oli enintään 5,5 prosenttia, kun se oli 41,8 prosenttia alueilla, joita työttömyys koetteli eniten.

Naisten työttömyys laski vuonna 2000 alle 10 prosenttiin ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun alun. Luku on muutoin merkittävästi alhaisempi kuin luku, joka tilastoitiin kyseisen vuosikymmenen puolessavälissä (12,6 prosenttia vuonna 1994). Monissa jäsenvaltioissa ja monilla alueilla miesten ja naisten välisessä työttömyysasteessa on kuitenkin edelleen merkittävä ero.

Sosiaalinen koheesio on kysymys, johon on tartuttu monissa Eurooppa-neuvoston kokouksissa maaliskuussa 2000 pidetystä Lissabonin Eurooppa-neuvostosta alkaen. Jäsenvaltiot ovat tehneet sitoumuksia voimistaakseen yhteisiä ponnistuksia, joiden tarkoituksena on panna täytäntöön Euroopan työllisyysstrategia asetettavien työllisyystavoitteiden avulla ja torjua syrjäytymistä kestävää talouskasvua edistämällä ja parantamalla työllisyystilannetta, jolloin vähennetään köyhyyden ja syrjäytymisen riskiä.

Vaikka työttömyys onkin suhteellisesti katsoen laskenut, uusimmat tiedot vahvistavat, että jäsenvaltioissa esiintyy edelleen laajalti köyhyyttä ja sosiaalista syrjäytymistä. [3] Noin 18 prosenttia väestöstä eli yli 60 miljoonaa ihmistä elää talouksissa, joiden käytössä on alle 60 prosenttia suhteutetusta keskitulosta (luku vastaa köyhyyden määritelmää) ja joissa tilanne on pysynyt samanlaisena kolmen vuoden ajan (kaavio 3 - Köyhyysrajan alapuolella elävä väestö). On käynyt ilmi, että tulot jakautuvat siten, että 20 prosenttia väestöstä, jonka tulot ovat EU:n korkeimmat, ansaitsee noin 5,7 kertaa enemmän kuin 20 prosenttia väestöstä, jonka tulot ovat alhaisimmat. Vaihtelu on tietenkin suurta jäsenvaltiosta toiseen, mutta luvut paljastavat kuitenkin sosiaalisen eriarvoisuuden laajuuden ja sosiaalisen koheesion riittämättömyyden.

[3] Ks. myös yhteinen yhteenkuuluvuuskertomus (Rapport conjoint sur l'insertion sociale).

1.2.2. Työttömyys 27 jäsenvaltion unionissa

Unionissa, joka muodostuisi 27 jäsenvaltiosta, työttömyysaste olisi vuonna 2000 ollut keskimäärin 9,3 prosenttia; luku on myönteisempi kuin vuoden 1999 luku (9,6 prosenttia). Työttömyysaste on kuitenkin korkeampi kuin 15 jäsenvaltion unionissa (8,4 prosenttia vuonna 2000).

Vaikka talouskasvu onkin kohentunut, ehdokasvaltioiden työllisyys laski jälleen 1,4 prosenttia vuonna 2000, mikä vastaa noin 600 000 työpaikan menettämistä. Unkari ja Slovenia ovat ainoat maat, joissa työllisyysaste nousi vuonna 2000 vuoteen 1999 verrattuna. Unionin ja ehdokasvaltioiden työllisyysasteen välinen kokonaisero kasvoi entisestään vuonna 2000, vaikka kasvunopeus tuntuukin hidastuneen toisen vuosipuoliskon aikana. Olisi luotava noin kolme miljoonaa uutta työpaikkaa, jotta ehdokasvaltioiden keskimääräinen työllisyysaste vastaisi Euroopan unionin työllisyysastetta. Samanaikaisesti on syytä varautua siihen, että maatalousalalla ja jalostusteollisuudessa menetetään työpaikkoja. Palvelualalla työllisyys kasvoi merkittävästi kaikissa ehdokasvaltioissa, mutta erot ovat edelleen huomattavat, koska palvelualan työllisyysaste vastaa vain kolmea neljäsosaa unionissa tilastoidusta keskiarvosta. Palveluala - talousala, liikeala, palvelut jne. - tarjoaa tilaisuuksia, joihin ehdokasvaltioiden kannattaa tarttua.

Työttömyys on lisääntynyt edelleen useimmissa ehdokasvaltioissa, ja kaikkien näiden maiden työttömyysaste on keskimäärin yli 12 prosenttia. Kansalliset luvut vaihtelevat Slovenian 6,9 prosentin ja Slovakian yli 19 prosentin välillä. Työttömyys lisääntyi vuonna 2000 eniten Puolassa, Slovakiassa ja Bulgariassa. Unkarin ja Slovenian työttömyys väheni kyseisenä vuonna. Ehdokasvaltioiden työttömyyden alueelliset erot ovat myös edelleen kasvaneet. 10 prosentilla niistä alueista, jotka olivat parhaassa asemassa, keskimääräinen työttömyysaste oli 4,9 prosenttia, kun se ylti jopa 23,4 prosenttiin 10 prosentilla niistä alueista, jotka olivat huonoimmassa asemassa.

Samanlaisia suuntauksia on havaittavissa pitkäaikais- ja nuorisotyöttömyydessä. Jos tilannetta verrataan vuoden 1999 tilanteeseen, vähintään vuoden ajan työttöminä olleiden henkilöiden määrä nousi 44,3 prosentista 48,2 prosenttiin kaikista työttömistä. Nuorisotyöttömyys lisääntyi ehdokasvaltioissa 3 prosenttiyksikköä ja oli 26 prosenttia vuonna 2000 (kun se sitä vastoin oli unionissa 16 prosenttia), ja nuorten työttömyysaste oli yli 35 prosenttia Bulgariassa, Puolassa ja Slovakiassa. Toisin kuin unionissa, jossa naisten työttömyys on yleisempää kuin miesten työttömyys, useimmissa ehdokasvaltioissa miesten työttömyys oli vuonna 2000 yleisempää kuin naisten työttömyys.

Naisten osallistuminen työelämään on tällä hetkellä yleisempää kuin jäsenvaltioissa, mutta tilanne voi muuttua, kun otetaan huomioon rakennemuutoksen laajuus. Näin ollen niin naisten kuin miestenkin työllisyys on laskenut yhtä paljon, toisin kuin vuonna 1999.

1.3. Uutta tietoa todellista lähentymistä määrittelevistä tekijöistä

Toisessa koheesioraportissa esitetyt seikat alueiden kilpailukykyyn vaikuttavista tekijöistä vahvistetaan tuottavuuden ja alakohtaisen työllisyyden osalta. On erityisesti huomattavissa, että eroja on edelleen, kun on kyse työllisyyden jakautumisesta talouden kolmen sektorin kesken. Etenkin eräillä ehdokasvaltioissa sijaitsevilla alueilla voimakas riippuvuus maataloudesta ja perinteisestä teollisuudesta (kartat 6 a, 6 b ja 6 c - Alakohtainen työllisyys, 2000, kartta 7 - BKT työntekijää kohti, 1999) enteilee uusia taloudellisia muutoksia myös laajentumisen jälkeen näillä kahdella alalla ennakoidut uudistukset ja rakennemuutokset huomioon ottaen.

Liikenteen infrastruktuurin kehityksessä on eroja. Vaikka moottoriteiden rakentamiseen myönnettyjen määrärahojen osalta onkin merkittävää, miten tavoite 1 -alueet (erityisesti Espanjassa) ovat kuroneet eroja umpeen, maanteiden tilanne on kaukana tyydyttävästä (kaavio 4 - Moottoriteiden rakentamiseen myönnetyt määrärahat ja kaavio 5 - Maanteiden rakentamiseen myönnetyt määrärahat). Rautateitä tai yhdistettyjä kuljetuksia koskevat tiedot eivät ole muuttuneet merkittävästi toisen koheesioraportin julkaisemisen jälkeen, mutta ne otetaan huomioon kolmannen koheesioraportin analyyseissä.

Nykyisen unionin väestöpoliittiseen kehitykseen, koulutustasoihin ja tietoon perustuvaan yhteiskuntaan valmistautumiseen on syytä kiinnittää erityistä huomiota.

1.3.1. Hyvin erilaisia väestöpoliittisia suuntauksia

Kun otetaan huomioon, että unionin väestön kasvu on hidastunut ja että unionin väestö vanhenee, alueellisen tason suuntaukset ovat monipuolisempia (kartta 8 - Väestönkasvu NUTS II -alueittain, 1995-1999).

Kauden 1995-1999 [4] aikana vuotuinen väestönkasvu oli voimakkaampaa Englannin, Irlannin, Belgian, Alankomaiden, Kreikan, Etelä-Ranskan ja Pohjois-Saksan alueilla. Väestö väheni sitä vastoin selvemmin Pohjois-Suomen sekä Keski- ja Pohjois-Ruotsin alueilla samoin kuin yleensä ottaen ehdokasvaltioissa; tästä ovat poikkeuksena jotkin Puolan alueet. Väestö väheni myös Etelä-Italiassa, Keski-Ranskan alueilla, Skotlannissa, Pohjois-Espanjassa sekä Alentejon alueella Portugalissa.

[4] Vain nämä vuodet on otettu huomioon, koska vuoden 1995 jälkeen Saksan alueiden voimakas väestönkasvu, joka johtui Saksojen yhdistymisestä ja ehdokasvaltioissa tapahtuneista poliittisista muutoksista, oli käytännössä päättynyt.

Todettakoon lopuksi, että ne alueet, joiden vuotuinen väestönkasvu on voimakkainta, ovat usein alueita, joiden väestöntiheys on keskimääräistä korkeampi. Vastaavasti ne alueet, joiden väestö vähenee, ovat alueita, joiden väestöntiheys on ennestään alhainen (kartta 9 - Väestöntiheys NUTS III -alueittain, 1999). Unionin tasolla väestön keskittyminen tuntuu siis edelleen voimistuvan, mikä vastaa toisessa koheesioraportissa laadittua arviota alueellisen kehityksen epätasapainosta.

1.3.2. Koulutustason yleinen nousu

Vuotta 2000 koskevat tiedot osoittavat, että 25-59-vuotiaiden koulutustaso on noussut yleisesti. Vuoden 1999 tietoihin verrattuna koulutustasoltaan alhaisen väestönosan osuus laski nimittäin 33 prosentista 31,5 prosenttiin, kun taas keskitason ja korkean tason koulutuksen saaneiden väestönosien osuus nousi vastaavasti 47,6 prosentista 48,3 prosenttiin ja 19,4 prosentista 20,2 prosenttiin (kartat 10 a, 10 b ja 10 c - Koulutustasot, 2000).

Koulutustasoltaan alhainen väestönosa on edelleen keskittynyt unionin eteläisiin osiin (Portugaliin, Espanjaan, Italiaan ja Kreikkaan), Irlantiin ja Ranskan Nord-Pas-de-Calais'n ja Picardien väliselle alueelle sekä Belgian Hainaut'n ja Liègen alueille. [5]

[5] Toisessa koheesioraportissa näitä alueita ei ollut sijoitettu niiden alueiden joukkoon, joiden väestö on saanut alhaisen koulutuksen. Keskimääräisen koulutustason nouseminen vuosina 1999-2000 sekä kartan viimeisen väestöluokan kynnysarvojen laskeminen (46 prosentista 44 prosenttiin) johtivat kuitenkin siihen, että alueet sijoitettiin tähän luokkaan; ks. taulukko, joka koskee tärkeimpiä alueellisia indikaattoreita.

Keskitason koulutuksen saanut väestö sijoittuu lähinnä unionin keski- ja itäosiin, kun taas korkeimman koulutuksen saanut väestö asuu Pohjoismaissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Saksassa ja Benelux-maissa sekä Pariisissa, Madridissa ja Baskimaassa.

1.3.3. Tietoon perustuva yhteiskunta - edelleen huomattavia eroja

Inhimilliset tekijät ovat epäilemättä ratkaisevassa asemassa, kun unionin vähiten kehittyneet alueet pyrkivät kuromaan kiinni kehittyneempiä alueita. Tästä syystä opetuksen ja koulutuksen merkitys on suuri. On varmistettava erityisesti, että kaikki eurooppalaiset saavat tarvittavat tiedot ja taidot voidakseen elää ja työskennellä tietoon perustuvassa yhteiskunnassa sekä voidakseen saattaa niitä ajan tasalle koko elämänsä ajan. Tietoon perustuvaan yhteiskuntaan valmistautuminen edellyttää kuitenkin myös sellaisia toimia, joiden avulla alueet voivat vahvistaa teknisiä perusrakenteitaan ja innovointi- ja tutkimustoimintaansa. [6]

[6] Komissio hyväksyi 3. lokakuuta 2001 strategisen asiakirjan, joka koskee eurooppalaisen tutkimusalueen alueellista ulottuvuutta, KOM(2001) 549 lopullinen. Asiakirjan tavoitteena on kannustaa etenkin vähiten kehittyneitä alueita edustavia paikallisia tai alueellisia viranomaisia hyödyntämään uusia mahdollisuuksia, joita eurooppalainen tutkimusalue tarjoaa, sekä luomaan uusia näkymiä niin tutkimuspolitiikalle kuin Euroopan unionin aluepolitiikallekin.

Internetiin pääsee edelleen alle 30 prosenttia talouksista (niiden talouksien prosentuaalinen määrä, joilla on Internet-käyttöliittymä kotona) koheesiomaissa, kun taas Pohjoismaissa ja Alankomaissa luku on noin 60 prosenttia (tiedot perustuvat marraskuussa 2001 julkaistuun Flash-Eurobarometriin 112). Tieto- ja viestintätekniikka voidaan saattaa ajan tasalle nopeammin kuin perinteisemmät perusrakenteet, kuten liikenne- tai energia-ala. Tämä edellyttää kuitenkin todellista poliittista tahtoa, joka ilmenee johdonmukaisen strategian ja konkreettisten ja kunnianhimoisten tavoitteiden kehittämisenä eEurope 2002 -toimintasuunnitelman [7] tavoitteiden mukaisesti.

[7] "eEurope - Tietoyhteiskunta kaikille", tiedonanto, joka koskee komission aloitetta Lissabonin ylimääräiselle Eurooppa-neuvostolle 23. ja 24. maaliskuuta 2000 (http://europa.eu.int/eeurope).

Vastaavasti tutkimukseen ja kehitykseen liittyvien kustannuksien osuus BKT:stä on alle yhden prosentin Etelä-Euroopan maissa ja ylittää 3 prosenttia Pohjoismaissa. On käynyt ilmi, että patenttihakemusten määrässä on vastaavia eroja (koheesiomaissa jätetään alle 20 patenttihakemusta miljoonaa asukasta kohti, kun taas Pohjoismaissa jätetään yli 300 patenttihakemusta miljoonaa asukasta kohti).

1.4. Koheesion alueellinen osatekijä

Toisessa koheesioraportissa tarkasteltiin lopuksi koheesion alueelliseen osatekijään liittyviä useita näkökulmia. Tältä osin komissio ilmaisi [8] aikovansa vastata Tampereen epävirallisen ministerikokouksen [9] päätelmiin osallistumalla eurooppalaisen aluesuunnittelun seurantajärjestön (ESPON) perustamisen rahoittamiseen. Tämän ohjelman avulla, joka on tarkoitus hyväksyä lähiaikoina, saadaan hyödyllistä tietoa, jotta voidaan edistää unionin yhtenäistä kehitystä ja täsmentää alueellisen koheesion käsitystä, sellaisena kuin se on määritelty perustamissopimuksen 16 artiklassa. Komissio pitää näin ollen myönteisenä seikkana sitä, että ESPON-ohjelman avulla voidaan päästä tuloksiin, joiden pohjalta komissio aikoo tehdä ehdotuksia koheesion alueellisesta ulottuvuudesta kolmannessa koheesioraportissa.

[8] Julkilausuma, jonka komissio esitti INTERREG III -yhteisöaloitteen suuntaviivojen vahvistamisen yhteydessä.

[9] Tampereen epävirallisessa ministerikokouksessa (lokakuussa 1999) vahvistettiin 12 toimesta muodostuva ohjelma, jonka puitteissa pyritään alustavasti panemaan Euroopan aluekehityssuunnitelma täytäntöön; aluekehityssuunnitelma hyväksyttiin Potsdamin epävirallisessa ministerikokouksessa (toukokuussa 1999).

Tällä hetkellä, kun tietoja saatetaan ajan tasalle, toisen raportin analyysin tulokset ovat osoittautuneet oikeiksi, etenkin, kun on kyse toiminnan hyvin voimakkaasta keskittymisestä kolmioon, joka muodostuu Pohjois-Yorkshiren alueen (Yhdistynyt kuningaskunta), Franche-Comtén alueen (Ranska) ja Hampurin alueen (Saksa) välille. Ne tiedot, jotka koskevat raja-alueiden sosioekonomista tilannetta ja niiden merkityksen huomattavaa kasvua laajentuneessa unionissa, sekä tiedot, jotka koskevat yhteisön vuoristoalueiden, rannikkoseutujen, saarien ja saaristoalueiden merkitystä osana unionin aluetta, ovat myös osoittautuneet oikeiksi. Tästä syystä komissio onkin ryhtynyt tarkastelemaan alueita, joilla on luonnonoloista tai maantieteellisistä oloista johtuvia vakavia haittoja. Komissio on jo käynnistänyt kaksi tutkimusta, joista ensimmäinen koskee saarialueita [10] (myös syrjäisimpiä alueita) ja toinen vuoristoalueita [11] (myös arktiset alueet). Tarkoituksena on myös tarkastella unionin kaupunkialueiden taloudellista ja sosiaalista tilannetta, jota käsiteltiin ensimmäisen kerran vuonna 2000 ilmestyneessä julkaisussa.

[10] Saarialueet on määritelty alueiksi, joiden pinta-ala on vähintään 1 neliökilometrin laajuinen, joiden asutus on pysyvää ja tilastollisesti merkittävää (vähintään 50 asukasta), joilla ei ole kiinteää yhteyttä mannermaahan ja jotka sijaitsevat vähintään kilometrin päässä Euroopan mantereesta; yhdelläkään niistä ei sijaitse jäsenvaltion pääkaupunkia.

[11] Tutkimuksen yhteydessä aiotaan myös laatia tai saattaa ajan tasalle määritelmä, joka koskee näiden alueiden rajaamiseen liittyviä kriteerejä.

Tutkimuksien tavoitteena on ensinnäkin luoda näitä alueita koskeva erityinen tietokanta keräämällä kaikki tilastotiedot, jotka ovat saatavilla eri tasoilla (paikallisella, alueellisella ja kansallisella tasolla sekä yhteisön tasolla) ja jotka koskevat näiden alueiden kehitystä (sosioekonomiset, ympäristölliset, väestötieteelliset ja muut indikaattorit).

Lisäksi tietokannan avulla voidaan arvioida objektiivisesti näiden alueiden tilannetta siten, että niihin kohdistuvat haitat mitataan ja arvioidaan, kuvaillaan alueiden erityistarpeita ja analysoidaan jäsenvaltioiden ja unionin kehittämiä toimia ja politiikkoja, joiden tarkoituksena on torjua alueiden kehityksen viivästymisen aiheuttamia haittoja.

Alueet, joilla on vakavia maantieteellisistä oloista tai luonnonoloista johtuvia haittoja

Unionin saarialueet eroavat suuresti toisistaan niin väestönsä, pinta-alansa, itsehallintonsa tason kuin elintasonsakin kannalta; saarialueiden BKT vaihtelee 45:n ja 110 prosentin välillä yhteisön keskiarvosta. Kolme ulkoista tekijää - merellinen ympäristö, saarien koko ja etäisyys muihin vedenpäällisiin maa-alueisiin - aiheuttavat monenlaisia syysuhteita, jotka rajoittavat saarien taloudellista ja sosiaalista kehitystä. Kehitys vaihtelee suuresti saarialueelta toiselle, koska ne ovat luonnostaan erilaisia: joihinkin saarialueisiin saattaa kohdistua kaksin-, jopa kolminkertaisia haittoja (vuoristoiset saarialueet, joiden väestömäärä on alhainen).

Kun tarkastellaan yhteisön kansallisia ohjelmia, jotka kohdistuvat tutkimuksen viiteen pilottisaareen - joita ovat Bornholm (DK), Kreeta (EL), Baleaarit (E), Azorit (P) ja Western Isles -saaret (UK) - käy ilmi, että tietyt painopistealueet toistuvat:

- tietoliikenteen kehittäminen, joka on olennaisen tärkeä asia eristäytymisen ja siihen liittyvien uhkien torjumiseksi (erityisiä ohjelmia Tanskassa ja Kreetassa),

- puhtaiden energiamuotojen edistäminen (Tanska, Kreeta, Azorit) ja saarien yhdistäminen mantereeseen merenalaisen sähkökaapelin avulla (Kreikka), jotta voidaan ratkaista energiansaantiin liittyvät ongelmat,

- tehokas jätehuolto, johon liittyvät ongelmat vaikeutuvat saarien pienestä koosta ja ekologisesta herkkyydestä johtuen. Rahoitustukeen liittyvä ohjelma, jonka avulla voidaan ryhtyä noudattamaan "ekologisia" ratkaisuja, on kehitteillä Tanskassa saarille myönnettävää tukea koskevan lain puitteissa,

- riittävä juomaveden saanti aiheuttaa ongelmia erityisesti Välimeren saarilla ja syrjäisimmillä alueilla. Baleaareilla on ryhdytty poistamaan suolaa merivedestä,

- taloudellinen monimuotoisuus on tarpeen, jotta saarialueiden kehitystä voidaan suunnata kohti muitakin toiminnan aloja kuin kalastusta ja matkailua.

Näiden ohjelmien puitteissa kehitetyt hankkeet perustuvat lujiin paikallisiin yhteyksiin.

1.5. Sosioekonomiset erot 25 jäsenvaltion unionissa

Kehityksessä jälkeen jääneistä alueista laaditaan luettelo seuraavaa ohjelmakautta varten voimassa olevan yhteisön säännöstön pohjalta. Luetteloa laadittaessa otetaan huomioon niiden valtioiden keskiarvo, jotka kuuluvat unioniin, kun luettelo vahvistetaan. Tulevat ohjelma-asiakirjat voidaan näin ollen hyväksyä ennen seuraavan ohjelmakauden alkamista.

Komissiolla ei tietenkään vielä ole saatavillaan tilastoja, joita käytetään tällaista luetteloa laadittaessa, mutta tilannetta on mahdollista tarkastella uusimpien tietojen perusteella (kartta 11 - Alueet, joiden asukaskohtainen BKT on alle 75 prosenttia yhteisön keskiarvosta, 1997-1998-1999).

Kun otetaan huomioon saatavilla olevat kolmen viime vuoden (1997-1998-1999) tiedot 25 jäsenvaltion unionissa, asuu 115 miljoonaa asukasta eli 25 prosenttia kokonaisväestöstä alueilla, joiden asukaskohtainen BKT on alle 75 prosenttia yhteisön keskiarvosta - mikä on säännöstössä vahvistettu kynnysarvo tavoite 1- ohjelma-alueilla. Neljä kansalaista kymmenestä asuu nykyisten 15 jäsenvaltion alueella, kun loput kuusi asuu ehdokasvaltioissa. Tämä osoittaa, miten suurten maantieteellisten uudelleenjärjestelyjen kohteeksi erot joutuvat laajentumisen jälkeen.

Alueilla, jotka saavat tällä hetkellä tavoite 1 -tukea ja jotka sijoittuisivat laajentumisen jälkeen 75 prosentin kynnysarvon yläpuolelle, asuu 37 miljoonaa asukasta. Alueiden väestön kahden kolmasosan kannalta tilanne johtuu mekaanisesta syrjäytymisvaikutuksesta, joka puolestaan aiheutuu siitä, että yhteisön keskiarvo laskee noin 13 prosenttia. Jäljellejäävä kolmasosa sijoittuisi 75 prosentin kynnysarvon yläpuolelle laajentumisesta huolimatta, mikä havainnollistaa hyvin, miten 15 jäsenvaltion jotkin alueet ovat todella lähentyneet (kartta 11 - Alueet, joiden asukaskohtainen BKT on alle 75 prosenttia yhteisön keskiarvosta, 1997-1998-1999, ja taulukko 5 - Yhteenvetotilasto alueista, joiden asukaskohtainen BKT on alle 75 % EU:n asukaskohtaisesta BKT:sta).

Vauraimpien ja köyhimpien alueiden väliset erot eivät tietenkään olisi yhtä selviä 25 jäsenvaltion kuin 27 jäsenvaltion unionissa. Niinpä 10 prosentilla kehittyneimmistä alueista asukaskohtainen BKT vastaisi 170:tä prosenttia yhteisön keskiarvosta, kun taas 10 prosenttia köyhimmistä alueista sijoittuisi 38 prosentin tienoille. Ryhmien suhdeluku olisi siis 4,5 (5,8 27 jäsenvaltion unionissa) (taulukko 6 - Unionin vauraimmat ja köyhimmät alueet).

Vähemmän selviä eroja 25:n kuin 27 jäsenvaltion unionissa

Eräät Bulgarian ja Romanian alueet, jotka muodostavat enemmistön 27 jäsenvaltion unionin köyhimmistä alueista, joutuisivat tekemään tilaa erityisesti Puolan ja Unkarin alueille 25 jäsenvaltion unionissa. Lisäksi nykyisen unionin vähiten kehittynyt alue (Kreikassa sijaitseva Ipeirosin alue) ei kuuluisi enää luetteloon, joka koskee 10:tä prosenttia 25 jäsenvaltion unionin köyhimmistä alueista (taulukot 7 a ja 7 b - Luettelo vauraimmista ja köyhimmistä alueista).

2. II osa: Alustava yleiskatsaus koheesiopolitiikan tulevaisuudesta käytyihin keskusteluihin

2.1. Keskustelut Euroopan koheesiofoorumissa ja toimielimissä

Toisessa koheesioraportissa, jonka komissio hyväksyi 31. tammikuuta 2001, "esitetään joukko päätelmiä ja suosituksia keskustelun käynnistämiseksi laajentuneen unionin koheesiopolitiikan tulevaisuudesta vuoden 2006 jälkeen".

Keskustelua on jo ryhdytty käymään yhteisön toimielimien, jäsenvaltioiden, alueiden ja talous- ja sosiaalipartnereiden tasolla. Monet kannanotot on toimitettu virallisesti komissiolle, ja toinen koheesioraportti on esitelty monissa kokouksissa niin Brysselissä kuin aluetasollakin.

2.1.1. Euroopan toinen koheesiofoorumi

Foorumissa, joka pidettiin 20. ja 21. toukokuuta 2001, käynnistettiin keskustelut koheesiosta. Foorumi kokosi yhteen yli 1 800 johtavaa poliitikkoa kaikkialta Euroopasta. He vastaavat alueellisia ja sosiaalisia kysymyksiä koskevien politiikkojen laatimisesta ja täytäntöönpanosta unionin tasolla.

Komission puheenjohtaja Prodi korosti johdantopuheessaan Euroopan kansojen, valtioiden ja alueiden välisen solidaarisuuden merkitystä. Koheesiopolitiikka perustuu tälle perusperiaatteelle. Solidaarisuus on välttämätön väline, jonka avulla alueiden ja kansalaisten yhdentyminen onnistuu tulevassa laajentuneessa unionissa, koska solidaarisuus kaventaa vaurauteen ja mahdollisuuksiin liittyviä eroja ja koska sen avulla voidaan edistää tehokasta taloudellista lähentymistä.

Jäsenvaltioiden, ehdokasvaltioiden - joiden edustajat osallistuivat ensimmäistä kertaa tällaiseen tapahtumaan tasa-arvoisina unionin jäsenvaltioiden edustajien kanssa - ja alueiden johtavat poliitikot saattoivat nimittäin ilmaista julkisesti foorumissa alustavan kantansa tulevaan koheesiopolitiikkaan. Foorumin asiakirjat [12] julkaistiin vuoden 2002 alussa.

[12] Asiakirjat löytyvät Inforegio-sivustosta: http://www.inforegio.cec.eu.int/temporum/forcom_fr.htm

Puheenvuorojen ja käsiteltyjen aiheiden perusteella voitiin todeta seuraavaa:

a. Laajentuminen lisää yhteisötason koheesiopolitiikan tarvetta jäsenvaltioissa ja alueilla. [13]

[13] Yhteenveto foorumista, esittelijä Michel Barnier.

Yksimielisyys vallitsee siitä, että laajentuminen kasvattaa eroja, ja siitä, että tämän on johdettava koheesioponnistuksien vahvistamiseen. Kuten monet osanottajat muistuttivat, koheesiopolitiikka ei hyödytä ainoastaan rahoitustukea saavia alueita vaan myös kaikkia muita alueita, sillä sen myötä hyödykkeiden ja palvelujen kysyntä kasvaa ja unionin yleinen kilpailukyky ja siten myös kasvuvauhti, jota se voi ylläpitää pitkällä aikavälillä, vahvistuvat.

Niinpä koheesiopolitiikka on keino, jonka avulla unioni ilmaisee solidaarisuuttaan, joka ei kohdistu pelkästään yhtenäismarkkinoihin, vaan jonka avulla on myös suojeltava erityistä sosiaalista mallia. Tästä syystä foorumista laaditussa yhteenvedossa todetaan, että jos tavoitetta eli 0,45:tä prosenttia unionin BKT:stä ei saavuteta, tuleva koheesiopolitiikka joutuu kyseenalaiseksi.

Koheesion ei pidä rajoittua koskemaan vain rakennepolitiikkaa. Muiden yhteisön politiikkojen, varsinkin maatalous- ja maaseudun kehittämispolitiikan sekä ympäristö- ja liikennepolitiikkojen on edistettävä tehokkaammin koheesiota.

b. Unioni tarvitsee sellaista koheesiopolitiikkaa, joka kohdistuu kolmenlaisiin alueisiin ja niiden rakenteellisiin ongelmiin: [14]

[14] Yhteenveto foorumista, esittelijä Michel Barnier.

- kehityksessä eniten jälkeen jääneet alueet, jotka sijaitsevat pääasiassa mutta eivät ainoastaan ehdokasvaltioissa. Näiden alueiden edustajat pyysivät foorumissa, että osarahoitusosuuksiin suhtauduttaisiin joustavammin; he ilmoittivat haluavansa noudattaa rahoitukseen liittyvää yhteisvastuuperiaatetta ja luottavansa kykyynsä hyödyntää yhteisön määrärahoja myös yli nykyisen ylärajan, joka on neljä prosenttia kansallisesta BKT:stä. Siirtymävaiheessa on määriteltävä, millainen tasapaino on löydettävä alueellistamisen ja hajautetulla tasolla tarvittavan todellisen hallintokyvyn välille, jotta voidaan taata, että yhteisön varat otetaan käyttöön,

- nykyisten 15 jäsenvaltion alueet, jotka eivät ole saattaneet todellista lähentymisprosessia päätökseen, muodostavat toisen ryhmän. On kehitettävä oikeudenmukainen lähestymistapa, jonka avulla näitä alueita tarkastellaan,

- muilla alueilla on myös vakavia rakenteellisia ongelmia, erityisesti kaupunkialueilla, maataloudesta liian riippuvaisilla maaseutualueilla sekä vuoristoalueilla, saarialueilla ja muilla alueilla, jotka kärsivät luonnonoloista johtuvista tai väestöpoliittisista haitoista. Tähän kolmanteen ryhmään kuuluvat myös alueet, joiden teollisuuden tuotantoalaa on muutettu tai jotka kärsivät palvelualaan liittyvistä vaikeuksista.

Koheesiopolitiikan puitteissa on myös pantava täytäntöön yhteisön hyväksymät laajemmat strategiset tavoitteet ja on edistettävä niiden toteuttamista. Jo nyt on olemassa selvä yhteys Eurooppa-neuvoston hyväksymien strategisten tavoitteiden ja rakennerahastoista myönnettyjen tukien välillä. Tässä yhteydessä olennaisen tärkeistä painopistealueista mainittakoon työpaikkojen määrän lisääminen ja niiden laadun parantaminen, syrjäytymisen torjunta ja jatkuva pyrkimys kohti tietopohjaisen yhteiskunnan kehittämistä. Foorumissa hyväksyttiin kokonaisvaltaisesti nämä neljä horisontaalista painopistealuetta, joilla on oma merkityksensä kaikilla unionin ja ehdokasvaltioiden alueilla. Monet näistä painopistealueista voivat kuitenkin edellyttää toimien yhteensovittamista kansallisella ja unionin tasolla, niin että rakennerahastojen täytäntöönpanoa voitaisiin tehostaa, esimerkiksi siten, että voidaan parantaa opetustointa jäsenvaltioissa. [15]

[15] Anna Diamantopouloun puheenvuoro foorumissa.

c. Alueet ja paikallisyhteisöt odottavat innolla todellista kumppanuutta. [16]

[16] Yhteenveto foorumista, esittelijä Michel Barnier.

Alueelliset edustajat katsovat, että hajauttamisessa ja etenkin valtioiden ja alueiden välisen tehtäväjaon selventämisessä on mentävä pidemmälle, jotta kumppanuus ei rajoittuisi koskemaan pelkästään kansallista tasoa. Onnistunut aluekehitysstrategia edellyttää tehokasta kumppanuutta, johon osallistuvat yksityiset yritykset, tutkimuslaitokset, viranomaiset, talous- ja sosiaalipartnerit ja muut paikalliset toimijat.

Komissiota kehotettiin monissa ehdotuksissa kuuntelemaan enemmän alueellisia ja paikallisia aloitteita mutta myös niitä aloitteita, joissa on kyse rajat ylittävän yhteistyön lisäämisestä (laajat maantieteelliset yhteistyöalueet) kansainvälisellä ja alueiden välisellä tasolla.

Unioni on siirtynyt tietopohjaisen yhteiskunnan aikakaudelle tavalla, joka vaihtelee alueittain. Koheesiopolitiikan avulla on siis suosittava aluekehityksen toimijoiden verkostoitumista ja varottava erityisesti tietotekniikkakuilun syntymistä yhteiskuntamme vähäosaisimpien ja muiden ryhmien välille.

Avoimuuden ja tehokkuuden vaatimus kannustaa komissiota määrittelemään paremmin vastuualueiden jaon mutta myös keskittymään niihin yksittäisiin toimiin, jotka tuottavat eniten lisäarvoa yhteisölle. Tämän pitäisi johtaa siihen, että unionin rahoitustuen, yhteisön toimien lisäarvon ja saatujen tuloksien välinen yhteys vahvistuu.

Foorumin yhteydessä Internetissä järjestettiin verkkokeskustelu 26. maaliskuuta 2001, [17] ja maaliskuussa 2001 avattiin keskustelufoorumi aluepolitiikan pääosaston Internet-sivuilla. [18]

[17] Selonteko löytyy osoitteesta http://www.inforegio.cec.eu.int/temporum/chat_fr.htm

[18] http://www.inforegio.cec.eu.int/temporum/forum_fr.cfm

2.1.2. Toimielimien tasolla

Rakennetoimia tarkasteleva neuvoston työryhmä kokoontui monesti Ruotsin puheenjohtajakaudella, kun taas epävirallisessa ministerikokouksessa, joka pidettiin 13. ja 14. heinäkuuta 2001 Namurissa puheenjohtajavaltio Belgian aloitteesta, keskityttiin tarkastelemaan taloudellisen, sosiaalisen ja alueellisen koheesion haastetta laajentumista silmällä pitäen.

Monet osanottajat ilmaisivat tyytyväisyytensä keskustelun käynnistämisestä varhaisessa vaiheessa sekä toisen koheesioraportin sisältämien seikkojen merkityksestä ja laadusta. Osanottajat olivat laajalti yksimielisiä siitä, että on tarpeen ylläpitää voimakasta koheesiopolitiikkaa ja että on asetettava etusijalle ne alueet, jotka ovat jääneet jälkeen kehityksessä niin ehdokasvaltioissa kuin nykyisessä 15 jäsenvaltiossakin.

Muiden alueiden osalta keskustelu koski sitä vastoin pääasiassa pyrkimistä toimien tehostamiseen, johon voidaan päästä kohdistamalla tuet toimiin, jotka tuottavat eniten lisäarvoa yhteisölle, ja luomalla synergiaa muiden yhteisön politiikkojen kanssa.

Monet jäsenvaltiot ilmaisivat myös kantansa komissiolle. Kannoissa käsiteltiin erityisesti muistiota, jonka Espanjan pääministeri osoitti komissiolle, sekä työasiakirjoja tai tutkimuksia, jotka laadittiin Liettuan, Italian, Alankomaiden ja Saksan hallituksien ministerien pyynnöstä.

Euroopan parlamentin lausunto toisesta koheesioraportista (Musotton mietintö) hyväksytään helmikuussa 2002. Neljä parlamentin valiokuntaa antoi lausuntonsa toimivaltaiselle valiokunnalle, mikä osoittaa, miten suurella mielenkiinnolla Euroopan parlamentin jäsenet suhtautuvat asiaan.

Talous- ja sosiaalikomitea antoi alustavan lausunnon 25. huhtikuuta 2001 eli hyvissä ajoin ennen Euroopan toista koheesiofoorumia. Lisälausuntoja ollaan parhaillaan laatimassa. Talous- ja sosiaalikomitean lausunnossa käsitellään pääasiassa koheesiopolitiikan merkitystä, ja siinä vastataan keskustelun pohjaksi laadittuihin kysymyksiin, jotka löytyvät toisen koheesioraportin päätelmien ja suosituksien lopusta.

Talous- ja sosiaalikomitean lausunnossa keskitytään raportissa esitettyihin kysymyksiin, ja talous- ja sosiaalikomitea kehittelee näin ollen erityisesti niitä neljää vaihtoehtoa, jotka koskevat niiden tällä hetkellä tavoite 1 -alueiden kohtelua, jotka eivät enää ole tukikelpoisia unionin laajennuttua, koska keskimääräinen asukaskohtainen BKT laskee tilastollisesti. Lausunnossa puolletaan tältä osin nykyisen 75 prosentin kynnysarvon korottamista sekä sitä, että yhteisön tukea kohdistetaan edelleen näille alueille. Talous- ja sosiaalikomitean hyväksymässä kannassa suositaan siis kolmatta vaihtoehtoa. Komitea yhtyy komission kantaan tarvittavien varojen myöntämisestä, jotta voidaan vastata uuden tilanteen asettamiin edellytyksiin, ja raportissa esitetyistä kymmenestä yhteisön painopistealueesta.

Alueiden komitea antoi myös lausunnon toisesta koheesioraportista marraskuussa 2001. Alueiden komitea totesi, että on syytä vahvistaa koheesiopolitiikan alueellista ulottuvuutta ja että aluepolitiikkaa on tarkasteltava horisontaalisena politiikkana, joka vaikuttaa kaikkiin yhteisön toimiin. Lausunnossa korostetaan, että jäsenvaltioiden on sitouduttava selvemmin edistämään koheesiopolitiikkaa.

Alueiden komitea katsoo, että niiden alueiden, jotka kuuluisivat tavoite 1 -alueisiin, jos laajentumista ei tapahtuisi, pitäisi säilyttää tukikelpoisuutensa laajentuneessa unionissa ja että yhdeltäkään alueelta ei pitäisi yhtäkkiä poistaa rakennerahastojen tukia. Joka tapauksessa on syytä varautua turvaverkostolla tai asianmukaisella siirtymäkaudella. Alueiden komitea lisää, että näiden periaatteiden noudattaminen edellyttää, että otetaan huomioon niiden alueiden erityisominaisuudet, jotka kärsivät pysyvistä maantieteellisistä haitoista, kuten on tähänkin asti tehty; näitä alueita ovat saarialueet, vuoristoalueet, alueet, joiden väestöntiheys on alhainen, ja syrjäiset alueet.

Rahoituksen osalta alueiden komitea hylkää 0,45 prosentin ylärajan, joka vahvistettiin vuonna 1999 pidetyssä Berliinin Eurooppa-neuvostossa koheesiopolitiikkojen rahoittamista varten.

Lopuksi alueiden komitea ilmoittaa kannattavansa yhteisön alueen monenkeskistä kehittämistä, jotta voidaan ratkaista Euroopan makroalueiden väliset ja sisäiset alueelliset häiriötilat.

2.1.3. Muut keskustelut

Se, millaiseksi tuleva koheesiopolitiikka muotoutuu laajentumisen yhteydessä, oli keskustelujen pääaiheena yli sadassa seminaarissa ja konferenssissa, jotka järjestettiin Brysselissä (ja joihin osallistuivat myös alueiden valtuuskunnat) sekä monissa jäsenvaltioissa ja monilla alueilla. Joissakin tapauksissa aiheesta keskusteltiin myös talous- ja sosiaalipartnereiden kanssa pidetyissä kokouksissa.

Joillakin alueilla ja Euroopan tasolla järjestettyjen kokouksien johdosta keskustelut johtivat siihen, että hyväksyttiin kirjallisia kantoja, jotka sitten välitettiin komissiolle. Tutkimuksia tehtiin myös siitä, mitä seurauksia laajentumisesta voi olla unionille ja etenkin koheesiopolitiikalle. Tutkimuksissa esitetään alustavat rahoitukselliset arviot, joita asiantuntijat tai tutkimuskeskukset ovat tehneet ja jotka liittyvät vuoden 2006 jälkeiseen kauteen.

2.2. Eniten keskustelua herättäneet aiheet

Toisen koheesioraportin "päätelmiä ja suosituksia" koskevan osan lopussa esitettiin kymmenen kysymystä, joiden avulla oli tarkoitus luoda rakenne tulevaa koheesiopolitiikkaa käsitteleville keskusteluille. Muitakin aiheita käsiteltiin kuitenkin laajamittaisesti, kuten esimerkiksi aihetta taloudellisista varoista. Tämä alustava yhteenveto tähän mennessä esitetyistä puheenvuoroista on laadittu koheesiopolitiikkaan liittyvien pääaiheiden mukaisesti, ja yhteenvedon rakenne noudattaa näitä samoja pääaiheita.

2.2.1. Kehityksessä jälkeen jääneet alueet on asetettava etusijalle

On todettu yksimielisesti, että alueelliset erot ovat kasvaneet ja että koheesiota tarvitaan entistä enemmän laajentumisen jälkeen. On myös tunnustettu niiden yhteisön toimien merkitys, jotka kohdistuvat nykyisen unionin vähiten kehittyneisiin alueisiin, sekä vakavat ongelmat, joista useimmat ehdokasvaltioiden alueet kärsivät. [19] Keskustelussa käsitellään näin ollen pikemminkin sitä, miten pitkälle on mentävä, kun määritellään kehityksessä jälkeen jääneet alueet, ja mitä kriteerejä on tällöin käytettävä.

[19] Ks. puheenjohtajavaltion epävirallisessa ministerikokouksessa laatima yhteenveto (Namur, 13. ja 14. heinäkuuta 2001) ja toimielimien lausunnot toisesta taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevästä raportista.

Unionin vähiten kehittyneille alueille sekä unioniin myöhemmin liittyvien maiden alueille myönnettävän rahoitustuen on noudatettava koheesiopolitiikan sisällön määritelmää. Unionin on tuettava niitä tekijöitä, jotka ovat ratkaisevassa asemassa, kun pyritään edistämään kilpailukykyä, ja joiden avulla voidaan lieventää syviä häiriötiloja, jotka vaikuttavat koko alueeseen. Tämä on olennaisen tärkeää, jotta voidaan taata sellainen varojen käyttö, että kyseisten alueiden kestävä talouskehitys varmistetaan. Koheesiopolitiikan keskeisen sisällön on siis muodostuttava sellaisista rakenteellisista tekijöistä, jotka parantavat tilannetta ja joiden avulla voidaan kehittää vähiten kehittyneitä alueita. Koheesiopolitiikan parhaat tulokset saavutetaan, kun se kohdistetaan tukitoimien laatuun ja sen avulla saavutettavan kehityksen laatuun. [20]

[20] Italian ministerineuvoston puheenjohtajan Giuliano Amaton toisessa Euroopan koheesiofoorumissa pitämä puheenvuoro.

Alueellisia varainsiirtoja on käytettävä osana johdonmukaista talouskehitysohjelmaa ja laajempaa kasvu- ja vakausstrategiaa, joka perustuu Euroopan työllisyysstrategiaan, terveeseen makrotalouspolitiikkaan ja on kaikkien asianomaisten eturyhmien, myös sosiaalipartnereiden, aktiivisesti tukemaa. [21]

[21] Ks. toisen Euroopan koheesiofoorumin päätelmät.

Koheesiopolitiikan tavoitteiden mukauttamista laajentumisesta johtuviin suurempiin alueellisiin eroihin sekä taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen uusiin tosiasioihin tarkasteltiin useaan otteeseen. Monet puhujat näyttivät nimittäin olevan sitä mieltä, että nykyisiä toiminta-aloja ei voida enää mukauttaa, kun on kohdattava vakavat ongelmat, jotka aiheutuvat ehdokasvaltioiden elinkeinorakenteen muuttumisesta ja erojen kuromisesta umpeen. [22]

[22] Ks. esim. Euroopan alueellisten kehitystoimistojen organisaation EURADAn muistio "Vastaus toisessa taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevässä raportissa esitettyihin kysymyksiin", jossa todetaan seuraavaa: "The approach whereby the regions of the Accession Countries are offered Objective 1 status without prior consideration of the appropriateness of the concept in regions of the typology and state of economic development encountered in those countries seems to lack ambition."

2.2.2. Alueellinen vai kansallinen lähestymistapa

Joissakin tutkimuksissa suositaan kansallista lähestymistapaa alueellisen lähestymistavan sijaan, kun on kyse niin ehdokasvaltioiden tavoite 1 -alueista, noudatettavasta kehitysstrategiasta, yhteisön varojen jakamisesta kuin poliittisten ja hallinnollisten rakenteiden mahdollisesta luomisesta aluetasolla. [23]

[23] Saksalaisen taloustutkimuslaitoksen Deutsches Institut für Wirschaftsforschung tutkimus "Reformbedarf bei den EU-Politiken in Zuge der Osterweiterung", Berlin ja Göttingen, toukokuu 2001. IBO:n tutkimus "The financing of the EU structural policy in the context of the enlargement of the EU", syyskuu 2001.

Joissakin lausunnoissa puolletaan sellaisen kansallisen lähestymistavan noudattamista, jonka ansiosta jäsenvaltiot voisivat esimerkiksi järjestää joustavammin tukitoimien täytäntöönpanon alueellisella tasolla ja paikallisessa mittakaavassa koko maassa. Tällaisen lähestymistavan myötä jäsenvaltioiden kasvukeskukset, jotka ovat yleensä vauraampia, voisivat hyötyä eurooppalaisista aluekehitysohjelmista, jotka voivat vaikuttaa merkittävästi koko talouden kasvuun.

Toisaalta kunnianhimoisiin kumppanuussopimuksiin perustuva alueellinen tai paikallinen lähestymistapa mahdollistaa suuremman joustavuuden, ja sen avulla on mahdollista vastata kentän tarpeisiin ja kannustaa innovaatioita. Ehdokasvaltioissa alueellisten ja paikallisten poliittisten rakenteiden luomisella on tärkeä tehtävä sikäli, että se kannustaa kansalaisia osallistumaan aktiivisesti nuorten demokratioidensa toimintaan. Monissa puheenvuoroissa suhtauduttiin myös myönteisesti rajat ylittävää yhteistyötä sekä valtioiden ja alueiden välistä yhteistyötä tekevien alueellisten ja rakennerahastojen täytäntöönpanon yhteydessä luotujen järjestöjen institutionaaliseen merkitykseen.

Lisäksi kansallisen lähestymistavan noudattaminen edellyttäisi sellaisen tukikelpoisuuskriteerin soveltamista, jota näyttää olevan vaikea sovittaa yhteen niin perustamissopimuksen tekstin [24] kuin siitä johtuvan yhteisön säännöstön kanssa. Kyse on erilaisesta lähestymistavasta kuin tähän mennessä on sovellettu nykyisiin jäsenvaltioihin, joiden osalta esitettiin aikaisemmin samoja kansalliseen vaurauteen liittyviä perusteluja. [25]

[24] Perustamissopimuksen 158 artiklassa määrätään, että lujittaakseen taloudellista ja sosiaalista koheesiota "yhteisö pyrkii erityisesti vähentämään alueiden välisiä kehityseroja sekä muita heikommassa asemassa olevien alueiden tai saarien jälkeenjääneisyyttä".

[25] Portugalin aluesuunnittelusta vastaavan ministerin Elisa Ferreiran toisesssa Euroopan koheesiofoorumissa pitämä puheenvuoro: "Portugalin kansallisen vaurauden kokonaistaso edellyttää vielä merkittävää tukea Euroopalta."

Kansallisen lähestymistavan kannattajat vastustavat lopuksi alueiden "keinotekoista" luomista ehdokasvaltioihin, mihin he väittävät komission yksikköjen parhaillaan pyrkivän. [26] Tältä osin on tärkeää huomata, että komissio ei ole antanut määräystä alueiden luomisesta. Se katsoo sitä paitsi, että monet ehdokasvaltiot, kuten Baltian maat, Slovenia, Kypros ja Malta, eivät ole riittävän isokokoisia, jotta olisi perusteltua luoda useampia NUTS II -tason alueellisia yksikköjä. Muissa ehdokasvaltioissa sellaisten alueellisten yksikköjen luominen, jotka ovat kokonsa puolesta verrattavissa nykyisen unionin alueisiin, on aiheuttanut vain vähän ongelmia.

[26] Taloudellisen ja sosiaalisen tutkimusneuvoston (ESRC, Economic and social research council), työasiakirja, Sussex European Institute: "Regional Deficit in Eastward Enlargement of the European Union: Top down policies and bottom up reactions", 2001.

2.2.3. Nykyisten jäsenvaltioiden alueet, jotka ovat jääneet jälkeen kehityksessä

Ehdotuksia, joiden mukaan yhteisön tukien pitäisi kohdistua vain uusiin jäsenvaltioihin, ei ole esitetty. Päinvastoin, jopa ehdokasvaltiot ovat ehdottaneet rakenteellisen tuen ylläpitämistä niillä nykyisten jäsenvaltioiden alueilla, jotka saavat tavoite 1 -tukea. [27] Vaikka keskustelun alussa joissakin puheenvuoroissa pohdittiin vielä kahteen kynnysarvoon liittyvää kysymystä (toisen koheesioraportin neljäs vaihtoehto), tällä hetkellä sitä ei tunnuta enää kannatettavan. Kahden erilaisen aluepolitiikan suosimisen pelko näyttää varjostavan kantojen kehittymistä. [28]

[27] Puolan pääministerin Jerzy Buzekin ja Tsekin tasavallan aluekehityksestä vastaavan ministerin Pëtr Lachnitin toisessa Euroopan koheesiofoorumissa pitämät puheenvuorot.

[28] Ks. kaksi edellisessä alaviitteessä mainittua puheenvuoroa sekä Liettuan epävirallinen asiakirja, toukokuu 2001.

Suurimmassa osassa niistä alueista, jotka saavat tällä hetkellä tavoite 1 -tukea, pohditaan luonnollisesti tukikelpoisuuteen liittyvän kynnysarvon tilastollista alentamista laajentumisen vuoksi ja tästä mahdollisesti johtuvaa aseman menettämistä; näin ei kuitenkaan ratkaista todelliseen lähentymiseen liittyviä ongelmia. [29]

[29] Espanjan hallituksen puheenjohtajan muistio, joka toimitettiin puheenjohtaja Prodille huhtikuussa 2001, Portugalin aluesuunnittelusta vastaavan ministerin Elisa Ferreiran toisessa Euroopan koheesiofoorumissa pitämä puheenvuoro, kaivosalueiden yhdistyksen (Association des Régions minières) lausunto, marraskuu 2001, Euroopan teollisuusteknologia-alueiden järjestön RETIn päätöslauselma, huhtikuu 2001, EU-maiden tuottajajärjestöjen keskusjärjestön COPAn ja Euroopan yhteisön maatalousyhteistyön yleiskomitean COGECAn lausunnot toisesta taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevästä raportista, marraskuu 2001, ja Walesin kansalliskokouksen kanta, tammikuu 2002.

Useissa puheenvuoroissa palattiin Agenda 2000 -asiakirjan puitteissa käytyihin keskusteluihin, jotka koskivat tukien kohdistamista vain niihin valtioihin, joiden kehitystaso on unionin keskiarvoa alhaisempi (usein sellaisten kantojen yhteydessä, joissa suosittiin kansallista lähestymistapaa). [30]

[30] Ks. edellä alaviite 23.

Vaikka toiset haluavatkin täydentää asukaskohtaista BKT:tä koskevaa kriteeriä muilla kriteereillä tukikelpoisuuteen ja rahoituksen jakamiseen liittyvien kriteereiden osalta, on todettava, että tähän päivään mennessä ei ole esitetty konkreettisia vaihtoehtoja, joiden perusteella voitaisiin määritellä niiden alueiden tukikelpoisuus, jotka ovat jääneet jälkeen kehityksessä. [31]

[31] Paitsi Italian muistiossa, joka koskee taloudellista ja sosiaalista koheesiota ja joka esitettiin kesäkuussa 2001. Siinä katsotaan, että koheesiopolitiikan tavoitteena on parantaa ehdokasvaltioiden ja nykyisten jäsenvaltioiden alueiden kilpailukykyä korostamalla niiden sisäisiä varoja - kuten luonnonvaroja, kulttuurisia varoja ja inhimillisiä varoja - ja edistämällä paikallisia kehitysmahdollisuuksia. Muistiossa ehdotetaan lujien indikaattoreiden käyttämistä, joiden avulla voidaan mitata varojen (kuten työllisyysasteen) alikäyttämistä tai maantieteellisiä ominaisuuksia.

2.2.4. Muille nykyisen unionin välialueille myönnetyt tuet

Monet alueet, jotka saavat tällä hetkellä muita kuin tavoite 1 -tukia, pahoittelevat sitä, miten vähäisissä määrin niiden kokemuksille annetaan arvoa. [32] Tätä tarkoitusta palvelevina välineinä mainitaan usein kokemuksien vaihto muiden vastaavassa asemassa olevien alueiden kanssa samoin kuin kansainväliset hankkeet. [33]

[32] Luoteis-Englannin alueellisen kansalliskokouksen kanta, toukokuu 2001, Seine-Saint-Denis'n prefektuurin 25. syyskuuta 2001 järjestämä Euroopan tulevaisuutta koskeva foorumi, Musée de l'Air et de l'Espace - Le Bourget.

[33] Yhteenveto toisessa Euroopan koheesiofoorumissa käydyistä keskusteluista.

Vaikka onkin tunnustettu laajalti, että ei pitäisi enää noudattaa nykyistä "suoran aluejaon" järjestelmää, josta komissio on tehnyt päätöksen tavoitteen 1 ulkopuolella, tunnetaan pelkoa siitä, että alueiden tukikelpoisuudesta päättäisivät ainoastaan keskushallinnot. [34] On mainittu usein, että on tarpeen ottaa huomioon yhteisön kriteerit, kun pyritään rajaamaan tukikelpoiset alueet.

[34] Ks. erityisesti talous- ja sosiaalikomitean lausunto, huhtikuu 2001; Itä-Englannin alueen alueneuvoston ja kehitysviraston kanta; Euroopan syrjäisten merialueiden konferenssin CRPM:n lausunto; alustava kanta toiseen koheesioraporttiin, helmikuu 2001. Vastakkaisia lausuntoja ovat esittäneet kaivosalueiden yhdistys (joka totesi marraskuussa 2001, että Euroopan kaivosalueiden yhdistys EUR-ACOM suosittelee jäsenvaltioiden pidättyvää suhtautumista omien tavoite 2 -alueidensa valitsemiseen, kun asianomaisia paikallisia ja alueellisia viranomaisia kuullaan) ja Euroopan teollisuusteknologia-alueiden järjestö RETI (huhtikuussa 2001).

Tähän mennessä ei ole oikeastaan keskusteltu niiden toimien määrittelemisestä, jotka tuottavat EU:lle eniten lisäarvoa ja joihin yhteisön tuet olisi kohdistettava. Tämä selittyy yhtäältä sillä, että keskustelu koskee pääasiassa painopistealueita, ja toisaalta sillä, että suurin osa asianomaisista alueista pitää yhteisön tukia lisänä, jonka summa ei yleensä ole riittävä, jotta alueiden kansallisia tai alueellisia painopistealueita muutettaisiin.

2.2.5. Tulevan koheesiopolitiikan varat

Toisessa koheesioraportissa ei tarkasteltu laajentumisen rahoituksellisia vaikutuksia koheesiopolitiikkaan. Raportissa tyydyttiin muistuttamaan, että Berliinin Eurooppa-neuvostossa sovittiin, että summa, joka vastaa 0,45:tä prosenttia unionin BKT:stä, varataan koheesiopolitiikan tarpeisiin vuonna 2006, kun mukaan on laskettu varat, jotka on tarkoitettu ehdokasvaltioille suunnattuihin rakennepolitiikkoihin ennen laajentumista ja sen jälkeen.

Eräät johtavat poliitikot ja eurooppalaiset järjestöt ovat kuitenkin asettaneet rahoitukselliset vaikutukset etusijalle keskustelussa senkin vuoksi, että voitaisiin arvioida jäsenvaltioiden osallistumista yhteisön talousarvioon ja erityisesti rakennepoliittisiin kustannuksiin. [35]

[35] Tämä koskee erityisesti saksalaisen taloustutkimuslaitoksen Deutsches Institut für Wirschaftsforschung tutkimusta ja IBOn tekemää tutkimusta sekä CRPM:n esittämiä lausuntoja.

Joissakin kannanotoissa katsotaan, että koheesioon liittyvät tarpeet edellyttävät varojen huomattavaa korottamista 0,45 prosentin yläpuolelle, jotta koheesiopolitiikkaa voitaisiin laajentaa koskemaan muita alueita kuin niitä, joita pidetään vähiten kehittyneinä. [36]

[36] CRPM:n "Kohti uutta aluepolitiikkaa", toukokuu 2001, on asiakirja, jossa todetaan, että yhteisön ponnistuksien on sijoituttava 0,55 prosentin ja 0,65 prosentin välille yhteisön BKT:stä; Yorkshire and the Humber European strategy board, marraskuu 2001: "The current limit on the budget for cohesion - 0.45 % - is inadequate given the extent of the problems faced by the Accession States and the on-going problems that exist within the current EU 15 that will not be resolved by 2006"; Yhteenveto Itä-Suomen alueiden esittämistä kannoista, elokuu 2001; EUROCITIES - vastaus toiseen koheesioraporttiin, heinäkuu 2001; Bretagnen alueen esittämä työasiakirja, huhtikuu 2001.

Eräissä tutkimuksissa, joiden tulokset on hiljattain toimitettu komissiolle, tehtyjen ehdotuksien tarkoituksena on vähentää voimakkaasti rakenteellisten kustannusten määrää pääasiallisesti siten, että yhteisön tuet poistetaan muilta kuin vähiten kehittyneiltä alueilta, ja siten, että noudatetaan poikkeuksetta ylärajaa eli neljää prosenttia kansallisesta BKT:stä rakennerahastoista ja koheesiorahastosta tehtävissä varainsiirroissa.

2.2.6. Yksinkertaistaminen

Eräs Agenda 2000 -asiakirjan tavoitteista oli, että rakennerahastojen täytäntöönpanojärjestelmää on yksinkertaistettava. Todellisuudessa tähän tavoitteeseen ei ole päästy riittävässä määrin. On väitetty, että komissiolle on toimitettava liiallisesti yksityiskohtaista tietoa näin ohjelmakauden alussa. Tämä prosessi on monimutkaistunut entisestään ohjelmien täydennysosien lisätietovaatimusten ja täydennysosien vahvistamisen viiveiden takia. [37]

[37] Namurin epävirallisessa ministerikokouksessa keskusteltiin ohjelmoinnin tilanteesta ja tavoitteeseen 1 kaudella 2000-2006 liittyviä neuvotteluja koskevasta yleiskatsauksesta ja todettiin, että jäsenvaltioiden edustajat ilmaisivat kuitenkin tuntevansa huolta pääasiallisesti siitä, että hajauttamiseen liittyvän laajemman yksinkertaistamisen tavoitetta ei saavuteta varainhoitoa ja valvontaa koskevien komission sääntöjen vuoksi.

Monesti on korostettu, että koheesiopolitiikan tuottama hyöty ei johdu pelkästään kaikkein heikoimmassa asemassa oleville alueille myönnetystä rahoitustuesta vaan myös niistä menettelyistä, joita noudatetaan varainsiirtojen hallinnassa, sekä täytäntöönpanoon liittyvistä ohjelmista. Varsinkin varojen täytäntöönpanoon liittyvää järjestelmää pidetään laajalti tekijänä, joka vahvistaa merkittävästi politiikkoja ja rakenteita koko unionissa, koska järjestelmä edellyttää: [38]

[38] Ks. erityisesti toisessa Euroopan koheesiofoorumissa käydyistä keskusteluista tehty yhteenveto.

- yhtenäisten ohjelmien ja hankkeiden kehittämistä, jotta voidaan ratkaista sosiaaliset, ympäristölliset ja alueelliset ongelmat,

- näiden ohjelmien ja hankkeiden toteuttamisessa tarvittavien keinojen monivuotista täytäntöönpanoa,

- alueellisen ja paikallisen tason kumppanuuksien luomista,

- tehokasta seurantaa ja arviointia, jotka kohdistuvat toimiin, joihin on ryhdytty.

Tekninen apu sekä yritysjohtajien ja interventioista hyötyvien tahojen verkostoituminen ovat myös tekijöitä, jotka tuottavat yhteisölle lisäarvoa [39].

[39]

2.2.7. Yhteydet muihin yhteisön politiikkoihin

Eräs niistä aiheista, jotka herättävät eniten keskustelua alueilla, on se, miten muut yhteisön politiikat voivat vaikuttaa koheesioon, ja jopa se, millaisia myönteisiä tai kielteisiä vaikutuksia joillakin politiikoilla voi olla tasapainoiseen aluekehitykseen. [40]

[40] Ks. erityisesti puheenjohtajavaltion Namurin epävirallisessa ministerikokouksessa laatima yhteenveto, talous- ja sosiaalikomitean lausunto, Euroopan parlamentin lausuntoehdotus, CRPM:n alustava lausunto, helmikuu 2001, sekä COPAn ja COGECAn kannanotot, joissa korostetaan niitä huomattavia etuja, jotka johtuvat yhteisen maatalouspolitiikan tuesta, jota myönnetään niin tuotantoprosessin alku- ja loppuvaiheessa oleville aloille kuin niille yrityksille, jotka ovat riippuvaisia maataloustuotannosta, ja maatalouden tärkeää tehtävää, kun on kyse maaseudun ja maisemien hallinnasta, koska se vaikuttaa välittömästi Euroopan väestön yleiseen elämänlaatuun.

Useimmin mainitut politiikat ovat yhteinen maatalouspolitiikka [41], liikennepolitiikka [42] ja energiapolitiikka [43] (erityisesti Euroopan laajuiset verkot), kilpailupolitiikka [44] (erityisesti valtiontukien merkitys), ympäristöpolitiikka sekä tutkimus- ja kehityspolitiikka [45]. Yleinen käsitys on, että alueelliset ongelmat voitaisiin ottaa paremmin huomioon näissä politiikoissa.

[41] Toisessa koheesioraportissa otettiin huomioon YMP:n vuonna 1992 tehdyn uudistuksen vaikutukset; raportissa esitettiin myös YMP:n myönteinen vaikutus koheesioon kansallisella tasolla ja YMP:n jyrkemmät vaikutukset alueelliseen tasoon. Ks. myös tutkimus, jonka aluepolitiikan pääosasto teetti: "Yhteisön politiikkojen vaikutus alueeseen ja yhteensovittamisen puuttumisesta aiheutuvat kustannukset", kesäkuu 2001, ja erityisesti sen "päätelmät ja suositukset".

[42] Komissio hyväksyi 12. syyskuuta 2001 valkoisen kirjan "Eurooppalainen liikennepolitiikka vuoteen 2010: valintojen aika", KOM(2001) 370 lopullinen, jossa korostetaan sellaisten rahoitusvälineiden kuin koheesiorahaston ja yleiseurooppalaisten verkostojen budjettikohdan parempaa yhteensovittamista (s. 58 ja 59).

[43] Ks. tässä yhteydessä komission tiedonanto "Euroopan energia-alan infrastruktuuri", KOM(2001) 775 lopullinen.

[44] Ks. tässä yhteydessä Euroopan yhteisöjen teollisuusliiton UNICEn kannanotto, joka liittyy komission toiseen taloudellista ja sosiaalista koheesiota Euroopan unionissa käsittelevään raporttiin, marraskuu 2001: kannanotossa lausutaan, että UNICE toistaa tukevansa voimakkaasti taloudellista ja sosiaalista koheesiopolitiikkaa. UNICEn mukaan yhteisön tukia (kuten valtiontukiakin), joiden avulla alueet ja/tai maat, jotka ovat jääneet jälkeen kehityksessä, voivat kuroa viivästyksen umpeen, on myönnettävä edelleen riittävällä aikavälillä. Edellytyksiä, joiden avulla taataan rehellinen ja haitaton kilpailu, on vahvistettava erityisesti siten, että valtiontukia vähennetään jatkuvasti ja aktiivisesti.

[45] Koheesiopolitiikkaa on sovitettava yhteen ponnistuksien kanssa, jotka liittyvät infrastruktuuriin, tutkimukseen, opetukseen ja tietojen kehittämiseen. Pohjois-Ruotsissa pidetyssä Eurooppa-foorumissa annettu periaatejulistus, lokakuu 2001.

Tulevaa koheesiopolitiikkaa on ollut mahdollista ymmärtää paremmin inhimillisten voimavarojen osalta, kun on määritelty joitakin haasteita: laajentumisen jälkeiseen työmarkkinoiden ja talouden kehitykseen liittyvien alueellisten erojen todellinen mittakaava, työmarkkinoiden ja yhteiskunnan välinen kuilu, koulutuksen lisäämisen tarve, naisten ja miesten välinen jatkuva eriarvoisuus, taloudellisten ja sosiaalisten järjestelmien välttämätön uudistaminen väestötieteellisen kehityksen vuoksi sekä muuttovirtojen ja liikkuvuuden aiheuttamat kasvavat paineet. [46] Sähköiseen viestintään, opetukseen ja koulutukseen liittyvät politiikat ovat koheesion kannalta ensiarvoisen tärkeitä, kun luodaan tietopohjaista yhteiskuntaa.

[46] Euroopan sosiaalirahaston tulevaisuutta tarkasteleva korkean tason työryhmä, jonka puheenjohtajana toimii Euroopan komission jäsen Anna Diamantopoulou.

Tässä yhteydessä on pantava merkille, että kesäkuussa 2001 pidetyssä Göteborgin Eurooppa-neuvostossa kannatettiin sellaista strategiaa, jonka avulla voidaan sovittaa yhteen taloudellista, sosiaalista ja ympäristöllistä kehittämistä pitkällä aikavälillä siten, että hidastetaan päinvastaisia suuntauksia (terveydelle aiheutuvia haittoja, biologisen monimuotoisuuden vähentymistä ja liikenteen ruuhkautumista). Näin voidaan paremmin määritellä "uudenlainen" aluekehitysmalli, joka noudattaa unionin tavoitetta eli tasapainoisen kehityksen edistämistä.

Joidenkin politiikkojen vaikutus koheesioon pitäisi ottaa huomioon jo siinä vaiheessa, kun niitä kehitetään, esimerkiksi silloin, kun eri vaihtoehtoja analysoidaan. [47]

[47] Ks. esimerkiksi julkisten yritysten Euroopan keskuksen CEEP:n täydentävä lausunto "Millainen asema sosiaalisella koheesiolla on Lissabonin jälkeisessä yhteisön politiikassa-", maaliskuu 2001, ja EURADAn muistio.

Komission esittämässä hallintotapaa koskevassa valkoisessa kirjassa [48] tarkastellaan tätä kysymystä, ja siinä ehdotetaan sellaisen menetelmän kehittämistä, jonka avulla voidaan paremmin sovittaa yhteen niitä yhteisön politiikkoja, jotka vaikuttavat suunnitteluun ja kumppanien osallistumiseen alueellisella ja paikallisella tasolla. On myös ryhdytty merkittäviin ponnistuksiin ympäristöhallinnon parantamiseksi. [49]

[48] Ks. valkoinen kirja eurooppalaisesta hallintatavasta, KOM(2001) 428 lopullinen, 25. heinäkuuta 2001. Ks. erityisesti osa 3.1 "Tiiviimpi osallistuminen".

[49] Ks. komission valkoinen kirja hallinnosta ja sen vaikutuksista ympäristöön, Brysselissä 3. ja 4. joulukuuta 2001 pidetty konferenssi.

Lopuksi todettakoon, että monet tahot ovat huolestuneita niistä vaikeuksista, joita ehdokasvaltiot kohtaavat, kun ne pyrkivät noudattamaan yhteisön säännöstöä kaikilla näillä aloilla, ja kyseiset tahot pohtivat, pitäisikö kunkin politiikan alueellinen ulottuvuus ottaa selvemmin huomioon.

2.3. Keskustelujen jatkaminen

Komissio järjestää vuoden 2002 aikana seminaareja, joissa tarkastellaan alueellisia ja horisontaalisia painopistealueita, kuten toisessa Euroopan koheesiofoorumissa ilmoitettiin.

Keskusteluissa ei käsitellä yleisiä tukikelpoisuuteen liittyviä ongelmia eikä taloudellisia varoja. Seminaarien tavoitteena on määritellä kunkin painopistealueen sisällä toimia, jotka tuottavat yhteisölle merkittävää lisäarvoa ja jotka voivat tulevaisuudessa muodostaa rakennerahastojen toiminta-alan.

Toukokuun lopussa järjestetään seminaari, jossa tarkastellaan kuutta painopistealuetta, jotka on mainittu toisessa koheesioraportissa. Aiheet ryhmitellään siten, että keskustelussa käsitellään kehityksessä jälkeen jäämiseen, rakenneuudistuksiin ja alueiden yhdentymiseen liittyviä aiheita. Tämän jälkeen järjestetään toinen seminaari, jossa käsitellään horisontaalisia painopistealueita, kuten työllisyyttä ja sosiaalista osallisuutta.

Komissio aikoo myös järjestää vuoden 2002 toisen puoliskon aikana seminaarin, joka käsittelee rakenteellisten toimien täytäntöönpanon hallinnointia ja yksinkertaistamista seuraavilta osin: julkiset ja yksityiset kumppanuudet sekä rahoitustekniikka, ohjelmajärjestelmä (sekä rahastojen määrä ja johdonmukaisuus koheesiorahaston ja muiden yhteisön taloudellisten välineiden kanssa), hallintotapa, seuranta, varainhoidon valvonta ja kumppanuudet. Toisessa koheesioraportissa todettiin nimittäin, että uusi täytäntöönpanojärjestelmä on liian tuore, jotta komissio voisi tehdä mitään johtopäätöksiä. Seminaarissa on mahdollista laatia tällainen analyysi seuraavaa koheesioraporttia silmällä pitäen.

Komissio kutsuu näihin seminaareihin jäsenvaltioiden, niiden alueiden, joita asia koskettaa eniten, ja ehdokasvaltioiden asiantuntijoita ja edustajia.

Muistutus neljästä vaihtoehdosta kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden tukikelpoisuuden ja väliaikaisen tuen määrittelemiseksi toisessa koheesioraportissa

Toisen koheesioraportin [50] päätelmissä ja suosituksissa suositellaan, että "edellä esitetyn perusteella kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla on olemassa seuraavat neljä vaihtoehtoa:

[50] Toinen koheesioraportti, KOM(2001) 24 lopullinen, päätelmien ja suosituksien sivu xxxi.

1. Nykyisen 75 prosentin tukikelpoisuusperusteen soveltaminen riippumatta unioniin liittyvien maiden lukumäärästä. Tämän vaihtoehdon mukaan monet 15 jäsenvaltion alueista menettäisivät tukikelpoisuutensa. Tukikelpoisuus määräytyisi tulevaisuudessa painopistealueiden ja vähiten kehittyneiden alueiden ulkopuolella sovellettavien tukikelpoisuusperusteiden mukaan.

2. Periaate on sama, mutta 75 prosentin tukiperusteen ylittävät kaikki alueet, jotka tällä hetkellä saavat tavoite 1 -tukea, saisivat väliaikaista tukea (siirtymäkauden tuki). Tuen määrä olisi sitä suurempi, mitä lähempänä tukikelpoisuusperustetta alueiden BKT on. Väliaikaista tukea voitaisiin maksaa kahdensuuruisena. Ensimmäinen tukiluokka koskisi alueita, joita ohjelmakauden 2000-2006 päättyessä saavuttamansa lähentymisen tason vuoksi ei voitaisi enää 15 jäsenvaltion unionissa pitää kehityksessä jälkeen jääneinä alueina. Toinen, korkeampi tukiluokka koskisi alueita, jotka olisivat alittaneet 75 prosentin tukiperusteen, jollei unioni olisi laajentunut.

3. Jos BKT henkeä kohti vahvistettaisiin korkeammalle tasolle kuin 75 prosenttia keskiarvosta, automaattisesti tukikelpoisuutensa menettävien 15 jäsenvaltion unionin alueiden määrä vähenisi tai tällaista vaikutusta ei esiintyisi ollenkaan, sillä EU:n keskimääräinen BKT henkeä kohti laskisi laajentumisen jälkeen. Se olisi kuitenkin vahvistettava sellaiselle tasolle, että sitä ei voida soveltaa alueisiin, jotka nykyisen ohjelmakauden päättyessä olisivat menettäneet tukikelpoisuutensa 15 jäsenvaltion unionissa, jollei unioni olisi laajentunut.

4. Vahvistetaan kaksi tukikelpoisuusperustetta, joista toinen koskee 15 jäsenvaltion unionin alueita ja toinen ehdokasvaltioiden alueita. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa on olemassa kaksi kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden luokkaa. Tämän vaihtoehdon taloudelliset seuraamukset olisivat vastaavat kuin edellisen, sillä yhteisön varoista henkeä kohti maksettavan tuen määrä riippuu alueen varallisuudesta."

LIITE

Laajentumisen valmistelemista vuoden 2006 loppuun asti

Ehdokasvaltiot osallistuvat vuoteen 2006 asti alue- ja koheesiopolitiikkaan olemassa olevan säännöstön pohjalta, mukaan lukien tarpeelliset tekniset sovellukset. Komissio esittikin neuvostolle marraskuussa 2001 tietoja sisältävän asiakirjan, jossa mainitaan periaatteet, joiden avulla on tarkoitus ohjata aluepolitiikkaan liittyviä liittymisneuvotteluja. Näiden periaatteiden tarkoituksena on myös varmistaa, että neuvottelujen tulos ei ole riippuvainen keskustelusta, joka koskee koheesiopolitiikan tulevaisuutta vuoden 2006 jälkeen.

Asiakirjassa eritellään yksityiskohtaisesti komission ehdokasvaltioihin kohdistuvat odotukset, jotka liittyvät hallinnollisten puitteiden valmisteluun, jotta rakennepolitiikan välineet voitaisiin panna täytäntöön. Lisäksi asiakirjassa ehdotetaan kriteerejä, joiden perusteella tämän luvun käsittely voidaan sulkea väliaikaisesti, sekä menetelmää, jonka avulla määritellään uusien jäsenvaltioiden tukikelpoisuus, kun on kyse rakennerahastojen kolmesta tavoitteesta ja koheesiorahastosta. Lopuksi asiakirjassa ehdotetaan menetelmää, jonka avulla voidaan tarkastella uusille jäsenvaltioille rakennerahastoista myönnettävien määrärahojen kysymystä, kun odotetaan kokonaispäätöstä Berliinissä ehdotetuista rahoituspuitteista.

Jos unioniin liittyy uusia jäsenvaltioita vuonna 2004, komissio määrittelee tavoite 1 -alueiden tukikelpoisuuden niiden tietojen perusteella, jotka liittyvät asukaskohtaiseen BKT:hen kolmen viimeisen vuoden osalta (tällä hetkellä vuosilta 1997, 1998 ja 1999) ja jotka on laskettu 15 jäsenvaltion unionin keskiarvon pohjalta (ks. kartta 12 ja taulukko 8, ehdokasvaltioiden alueiden asukaskohtainen BKT). Näihin alueisiin kohdistuvan kehityspolitiikan käyttöön ottaminen on uusi tehtävä ehdokasvaltioiden viranomaisille, joilla on käytössään vain rajallisia varoja.

On siis ensiarvoisen tärkeää luoda kansallisen tason kehityspolitiikkaa ja saattaa hallinto ajan tasalle. Tästä syystä näitä toimia tuetaan erityisesti Phare-ohjelmasta.

Alalla on jo saavutettu merkittävää edistystä, mutta ehdokasvaltioissa on vielä ratkaistava monia ongelmia. Sen lisäksi, että on määritelty NUTS-aluejako, jonka komissio on hyväksynyt, ehdokasvaltioiden on vielä määriteltävä tehtäväalueet, jotka liittyvät ohjelmointiin ja rakennerahastotoimien hallinnointiin (ministeriöiden välinen yhteistyö, hallinto- ja maksuviranomaisten nimeäminen, alueiden tehtävien selventäminen, jne.), jotta voidaan valmistella ensimmäiset ohjelma-asiakirjat.

Ensimmäinen ohjelmakausi kestää hyvin lyhyen ajan, mikä edellyttää sitä, että ohjelmakautta valmistellaan hyvissä ajoin ennen sen alkamista ja että ohjelmakaudesta vastaavat ehdokasvaltioiden viranomaiset työskentelevät täysipäiväisesti. Tästä syystä komissio on laatinut suosituksia ja erityisen toimintasuunnitelman, jotta ehdokasvaltiot voisivat valmistautua rakennerahastotoimien hallinnointiin. Suosituksista voidaan esittää seuraavanlainen yhteenveto:

- ottaen huomioon, että on tarpeen luoda rakennerahastojen ohjelmoinnin ja hallinnoinnin puitteet ensimmäistä ja lyhyttä ohjelmakautta varten, ohjelma-asiakirjoja on oltava mahdollisimman vähän,

- asianomaisista viranomaisista (hallinto- ja maksuviranomaisista) sekä muille elimille siirrettävistä tehtävistä (keskusviranomaiset ovat edelleen vastuussa komissiolle) on päätettävä jo nyt,

- jokaista ehdokasvaltiota kehotetaan välittämään komissiolle ennen liittymissopimuksen allekirjoittamista suunnitelma (tai luonnos yhtenäiseksi ohjelma-asiakirjaksi), johon sisältyy toimenpideohjelmia, jotka ovat rakennerahastoja koskevan yleisasetuksen [51] mukaisia; tämä koskee jokaista ensisijaista tavoitetta, johon yleisasetusta voidaan soveltaa,

[51] Neuvoston asetus (EY) N:o 1260/1999.

- liittymissopimuksien ja niiden ratifioimisen välistä jaksoa pitäisi näin ollen hyödyntää siten, että kaikkien ohjelma-asiakirjojen käsittely saatetaan päätökseen, jolloin rakennerahastoihin liittyvät eri ohjelma-asiakirjat saadaan valmiiksi ensimmäisten liittymistä seuraavien kuukausien aikana.

Kaikkia näitä valmisteluja tarkastellaan kyseisissä maissa pidettävissä seminaareissa, ja jokaisen ehdokasvaltion viranomaiset, komissio ja jäsenvaltioiden asiantuntijat seuraavat valmistelujen etenemistä. Lisäksi komissio esittää piakkoin ehdokasvaltioille ohjeellisia suuntaviivoja, joita on mukautettu ehdokasvaltioissa vallitsevaan tilanteeseen, jotta niitä voitaisiin auttaa valmistelemaan yhteisön tukitoimien ohjelmasuunnittelua.

Siirtymävaiheessa olevien talouksien erityistarpeet ja Phare-ohjelman yhteydessä saadut ehdokasvaltioiden valmisteluihin liittyvät kokemukset ovat saaneet komission ehdottamaan, että tulevissa jäsenvaltioissa harjoitettavassa koheesiopolitiikassa korostettaisiin erityisesti [52] näiden maiden institutionaalisen toimintakyvyn ylläpitämistä ja vahvistamista kansallisessa ja alueellisessa hallinnossa (sekä tilastojärjestelmässä), jotka ovat tarpeen, kun rakennerahastoja pannaan täytäntöön. Rakennerahastojen avulla yrityksien pitäisi myös voida vastata sisämarkkinoiden haasteisiin ja yhteisön laatunormien mukaisiin vaatimuksiin.

[52] Tarkoituksena on täydentää kolmea nykyistä painopistealuetta, eli infrastruktuuria, inhimillisiä voimavaroja ja tuottavaa sijoitustoimintaa. Kuten nytkin, jokaisen alueen painottaminen riippuu tukia vastaanottavien maiden konkreettisesta tilanteesta ja niiden ohjelma-asiakirjoihin merkityistä prioriteeteista.

Vaativat hallinnolliset valmistelut on saatettava päätökseen siten, että turvaudutaan kaikkiin yksinkertaistamismahdollisuuksiin, joita olemassa oleva säännöstö tarjoaa. Niinpä on tärkeää sijoittaa kolmasosa rakenteellisista varoista koheesiorahastoon, kuten toisessa koheesioraportissa ennakoidaan ja kuten marraskuussa 2001 laaditussa asiakirjassa ehdotetaan, ja vähentää mahdollisimman paljon yhteisön tukitoimien määrää, jotta voidaan helpottaa rakenteellisten toimien täytäntöön panemista vuoden 2006 loppuun asti.

Tiedoksi: taulukko 9 - Tärkeimmät alueelliset indikaattorit [53]

[53] Kyprosta koskevia tietoja sisältävissä kartoissa, kaavioissa ja taulukoissa viitataan vain alueen eteläosaan, koska pohjoisosaa koskevia lukuja ei ole vielä saatavilla.

SISÄLLYSLUETTELO

YHTEENVETO ja seuraavat vaiheet

I Nykytilanne ja kehityssuuntaukset

II Koheesiopolitiikka kauden 2000-2006 jälkeen: Keskustelutilanne

III Seuraavat vaiheet ja muita näkökohtia

Johdanto

1. I osa: Alueiden tilanne ja suuntaukset

1.1. Taloudellinen koheesio vuosi toisen koheesioraportin julkaisemisen jälkeen

1.1.1. Todellista lähentymistä nykyisessä unionissa

1.1.2. Kolmenlaisia valtioita 27 jäsenvaltion unionissa

1.2. Työllisyys ja sosiaalinen koheesio nykyisessä unionissa ja 12 ehdokasvaltiossa

1.2.1. Nykyisessä unionissa vallitsevat erot

1.2.2. Työttömyys 27 jäsenvaltion unionissa

1.3. Uutta tietoa todellista lähentymistä määrittelevistä tekijöistä

1.3.1. Hyvin erilaisia väestöpoliittisia suuntauksia

1.3.2. Koulutustason yleinen nousu

1.3.3. Tietoon perustuva yhteiskunta - edelleen huomattavia eroja

1.4. Koheesion alueellinen osatekijä

1.5. Sosioekonomiset erot 25 jäsenvaltion unionissa

2. II osa: Alustava yleiskatsaus koheesiopolitiikan tulevaisuudesta käytyihin keskusteluihin

2.1. Keskustelut Euroopan koheesiofoorumissa ja toimielimissä

2.1.1. Euroopan toinen koheesiofoorumi

2.1.2. Toimielimien tasolla

2.1.3. Muut keskustelut

2.2. Eniten keskustelua herättäneet aiheet

2.2.1. Kehityksessä jälkeen jääneet alueet on asetettava etusijalle

2.2.2. Alueellinen vai kansallinen lähestymistapa

2.2.3. Nykyisten jäsenvaltioiden alueet, jotka ovat jääneet jälkeen kehityksessä

2.2.4. Muille nykyisen unionin välialueille myönnetyt tuet

2.2.5. Tulevan koheesiopolitiikan varat

2.2.6. Yksinkertaistaminen

2.2.7. Yhteydet muihin yhteisön politiikkoihin

2.3. Keskustelujen jatkaminen

Laajentumisen valmistelemista vuoden 2006 loppuun asti

KAAVIOKUVAT

KARTAT

Kartta 1 Asukas- ja aluekohtainen BKT (OVS), 1999

Kartta 2 Asukaskohtaisen BKT:n kehittyminen (OVS), 1995-1999

Kartta 3 Työllisyysaste, 2000

Kartta 4 Työttömyysaste alueittain, 2000

Kartta 5 Työttömyys, 2000

Kartta 6 Työllisyys aloittain, 2000

Kartta 7 BKT työntekijää kohti (EUR), 1999

Kartta 8 Väestönkasvu NUTS II -alueittain, 1995-1999

Kartta 9 Väestöntiheys NUTS III -alueittain, 1999

Kartta 10 Koulutustasot, 2000

Kartta 11 Alueet, joiden asukaskohtainen BKT on alle 75 % yhteisön keskiarvosta (1997-98-99)

Kartta 12 Asukaskohtainen BKT (OVS) ehdokasvaltioiden alueilla, keskiarvo 1997-98-99

KAAVIOT

Kaavio 1 Asukaskohtainen BKT (OVS), 2000

Kaavio 2 Työttömyysaste maittain ja alueelliset ääriarvot, 2000

Kaavio 3 Köyhyysrajan alapuolella elävä väestö, 1997

Kaavio 4 Moottoritiet, indeksi 1988 ja 1998

Kaavio 5 Maantiet, indeksi 1988 ja 1998

TAULUKOT

Taulukko 1 BKT:n ja väestön kasvu koheesiomaissa, 1988-2002

Taulukko 2 Asukaskohtainen BKT (OVS) tavoite 1 -alueilla (1994-1999), 1995-1999

Taulukko 3 Jäsenvaltioiden alueelliset erot asukaskohtaisen BKT:n osalta (OVS), 1989-1999

Taulukko 4 a Alueet, joiden työllisyysaste kuuluu yhteisön alhaisimpiin, EU-15, 1999/2000

Taulukko 4 b Alueet, joiden työllisyysaste kuuluu yhteisön korkeimpiin, EU-15, 1999/2000

Taulukko 5 Yhteenvetotilasto alueista, joiden asukaskohtainen BKT on alle 75 % EU:n asukaskohtaisesta BKT:stä,1999

Taulukko 6 Unionin vauraimmat ja köyhimmät alueet, 1989-1999

Taulukko 7 a Asukaskohtainen BKT (OVS) vauraimmilla ja köyhimmillä alueilla, EU-27, 1999

Taulukko 7 b Asukaskohtainen BKT (OVS) vauraimmilla ja köyhimmillä alueilla, EU-25, 1999

Taulukko 8 Asukaskohtainen BKT (OVS) ehdokasvaltioiden alueilla, 1997-1998-1999

Taulukko 9 Tärkeimmät alueelliset indikaattorit

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

Top