52007DC0210

[pic] | EUROOPAN YHTEISÖJEN KOMISSIO |

Bryssel 24.4.2007

KOM(2007) 210 lopullinen

KOMISSION TIEDONANTO NEUVOSTOLLE JA EUROOPAN PARLAMENTILLE

kulutustavaroiden kauppaa ja niihin liittyviä takuita koskevista tietyistä seikoista 25 päivänä toukokuuta 1999 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 1999/44/EY täytäntöönpanosta sekä tuottajan suoran vastuun käyttöönottoa koskeva analyysi

ESIPUHE

Tiedonannon I osassa käsitellään kulutustavaroiden kauppaa ja niihin liittyviä takuita koskevista tietyistä seikoista 25 päivänä toukokuuta 1999 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 1999/44/EY täytäntöönpanoa.

Tiedonannon II osassa tarkastellaan tuottajan suoran vastuun sisällyttämistä EU-lainsäädäntöön.

SISÄLLYSLUETTELO

ESIPUHE 2

I osa – Täytäntöönpanokertomus 4

1. Johdanto 4

2. Soveltamisala ja määritelmät – 1 artikla 4

3. Sopimuksenmukaisuus – 2 artikla 5

4. Kuluttajan oikeudet – 3 artikla 7

5. Takautumisoikeus – 4 artikla 8

6. Määräajat – 5 artiklan 1 kohta 8

7. Ilmoitusvelvollisuus – 5 artiklan 2 kohta 9

8. Todistustaakka – 5 artiklan 3 kohta 9

9. Kuluttajille annettavat takuut – 6 artikla 9

10. Säännösten pakottavuus – 7 artiklan 1 ja 2 kohta 10

11. käytetyn tavaran kauppa – 7 artiklan 1 kohta 10

12. Päätelmät 10

II osa – Tuottajan suora vastuu 11

13. Voimassa olevat kansalliset säännökset 11

14. Mahdolliset vaikutukset 11

15. Päätelmät 12

LIITE I 13

LIITE II 16

I OSA – TÄYTÄNTÖÖNPANOKERTOMUS

1. JOHDANTO

Kaikki jäsenvaltiot ovat saattaneet kulutustavaroiden kauppaa ja niihin liittyviä takuita koskevista tietyistä seikoista 25 päivänä toukokuuta 1999 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 1999/44/EY[1] (jäljempänä ’direktiivi’) osaksi kansallista lainsäädäntöään (ks. liite I). Tässä asiakirjassa (jäljempänä ’kertomus’) komissio raportoi direktiivin täytäntöönpanosta ja tarkastelee 12 artiklan mukaisesti tuottajan suoran vastuun käyttöönottoa.

Kertomuksessa ei tarkastella direktiivin saattamista osaksi Bulgarian ja Romanian kansallista lainsäädäntöä. Bulgarian ja Romanian ilmoittamat täytäntöönpanotoimenpiteet, joista säädetään liittymissopimuksessa[2], on kuitenkin sisällytetty liitteeseen I.

Kertomuksessa tarkastellaan myös sitä, miten jäsenvaltiot ovat soveltaneet mahdollisuutta ottaa käyttöön määräaika, jossa kuluttajan on ilmoitettava myyjälle havaitsemastaan virheestä, kuten 5 artiklan 2 kohdassa säädetään. Komissio on lisäksi julkaissut vihreän kirjan kuluttajansuojaa koskevan yhteisön säännöstön tarkistamisesta (jäljempänä ’vihreä kirja’)[3]. Komissio esittää siinä useita monialaisia ongelmia käsiteltäväksi julkisissa kuulemisissa. Niihin kuuluvat sääntelyn aukkoihin ja puutteisiin liittyvät ongelmat, jotka komissio on tunnistanut kuluttajansuojaa koskevan yhteisön säännöstön[4] uudelleentarkastelun yhteydessä, mukaan luettuna direktiivistä johtuvat ongelmat. Komissio pyytää kaikkia asianomaisia osapuolia antamaan vastauksensa.

Komissio on direktiivin kansallisia täytäntöönpanosäännöksiä tarkastellessaan usein käyttänyt hyväkseen käännöksiä. Osa tässä kertomuksessa mainituista ongelmista voi johtua käännöksistä.

2. SOVELTAMISALA JA MÄÄRITELMÄT – 1 ARTIKLA

”Kuluttajan” ja ”myyjän” määritelmistä säädetään tämän direktiivin lisäksi myös muissa yhteisön säädöksissä, jotka koskevat kuluttajansuojaa. Näistä erilaisista määritelmistä johtuvia ongelmia käsitellään vihreässä kirjassa.

Direktiivin 1 artiklan 2 kohdan d alakohdassa oleva ”tuottajan” määritelmä ei ole aiheuttanut erityisiä ongelmia. Suurin osa jäsenvaltioista on yleensä noudattanut direktiivin sanamuotoja uskollisesti. Tšekin ja Puolan lakeja on kuitenkin tarpeen selventää. Kreikka, Ruotsi ja Tanska eivät ole toimittaneet komissiolle määritelmää koskevaa kansallista säännöstä. Latviassa määritelmä on laajennettu kattamaan henkilöt, jotka korjaavat tavaroita myytäväksi.

Direktiivin soveltamisala määräytyy 1 artiklan 2 kohdan b alakohdassa olevan ”kulutustavaran” käsitteen mukaan. Samassa artiklassa säädetään poikkeuksista, jotka koskevat tavaraa, joka myydään pakkohuutokaupalla tai muuten lain nojalla, vettä ja kaasua, jos niitä ei pidetä kaupan tiettynä tilavuutena tai määrättynä määränä, sekä sähköä. Jäsenvaltiot ovat saattaneet tämän määritelmän osaksi kansallista lainsäädäntöään eri tavoin. Monet jäsenvaltiot ovat noudattaneet direktiiviä, kun taas toiset eivät ole käyttäneet poikkeusta vaan soveltavat asianomaisia lakeja kaikkeen irtaimeen tavaraan. Lisäksi Itävallassa ja Portugalissa asianomaista lakia sovelletaan myös kiinteän omaisuuden myyntiin kuluttajille. Kreikka ja Slovenia eivät ole toimittaneet määritelmää koskevaa kansallista säännöstä.

Direktiivin 1 artiklan 4 kohdassa laajennetaan direktiivin soveltamisala kattamaan sopimukset, jotka koskevat valmistettavan tai tuotettavan kulutustavaran toimittamista. Tämä säännös on saatettu moitteettomasti osaksi kansallista lainsäädäntöä valtaosassa jäsenvaltioita. Kreikan ja Tšekin täytäntöönpanosäännökset eivät kuitenkaan vastaa 1 artiklan 4 kohtaa, ja niitä on selvennettävä. Liettua ja Unkari eivät ole saattaneet kyseistä soveltamisalan laajennusta osaksi kansallista lainsäädäntöään. Näiden maiden kansallisessa lainsäädännössä kuluttajasopimuksen käsitteen voidaan kuitenkin tulkita kattavan valmistettavat tai tuotettavat tavarat. Latviassa ja Sloveniassa täytäntöönpanosäännöksiä sovelletaan palveluihin, mikä tekee tarpeettomaksi tämän artiklan saattamisen suoraan osaksi kansallista lainsäädäntöä. Viron lainsäädännössä on asetettu valmistettavaa tavaraa koskevia ehtoja, minkä vuoksi 1 artiklan 4 kohdan täytäntöönpano vaikuttaa direktiiviä suppeammalta.

Direktiivin 1 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää, että kulutustavaroihin eivät sisälly ”julkisessa huutokaupassa myydyt käytetyt tavarat, jos kuluttajilla on tilaisuus osallistua kaupantekoon henkilökohtaisesti”. Ranska, Saksa, Suomi, Unkari ja Yhdistynyt kuningaskunta ovat käyttäneet tätä mahdollisuutta. Espanja on ottanut käyttöön suppeamman poisrajauksen viitaten ainoastaan hallinnollisiin huutokauppoihin (”administrative auctions”). Italia, Ruotsi ja Tanska eivät ole käyttäneet tätä mahdollisuutta, vaan ne rajoittavat sen sijaan myyjän vastuuta tällaisista tavaroista, jotka on myyty julkisissa huutokaupoissa.

Espanja, Kreikka, Ranska, Ruotsi, Slovenia, Tanska, Tšekki ja Unkari eivät ole toimittaneet komissiolle 1 artiklan 2 kohdan e alakohdassa säädetyn takuuta koskevan määritelmän täytäntöönpanosäännöstä. Latviassa, Puolassa ja Suomessa määritelmä vaikuttaa riittämättömältä, ja sitä on tarpeen selventää. Portugali ja Saksa ovat laajentaneet määritelmää muihin kuluttajille tarjottaviin takuisiin.

3. SOPIMUKSENMUKAISUUS – 2 ARTIKLA

Direktiivin 2 artiklassa lähennetään kansallisia lakeja siltä osin kuin on kyse tavaroista, jotka eivät ole sopimuksen mukaisia. Myyjän on luovutettava kulutustavarat kuluttajalle sopimuksen mukaisina (2 artiklan 1 kohta). Direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa vahvistetaan sopimuksenmukaisuusolettama, jos tavarat täyttävät a–d alakohdassa luetellut vaatimukset. Täytäntöönpanon valvonta on osoittanut, että tämä artikla on yleisesti ottaen aiheuttanut joitain ongelmia. Direktiivin ja täytäntöönpanolainsäädännön välillä on todettu tiettyjä eroavaisuuksia. Alankomaat, Kreikka, Latvia, Malta, Portugali, Slovenia ja Yhdistynyt kuningaskunta ovat säännelleet näitä vaatimuksia negatiivisella lähestymistavalla (esim. tavaroiden oletetaan olevan sopimuksen vastaisia, elleivät ne täytä tiettyjä vaatimuksia); toiset jäsenvaltiot eivät ole muotoilleet kansallisia sääntöjään olettamiksi (esim. Itävalta). Molemmissa tapauksissa kansalliset lait heijastavat direktiiviä oikein. Saksan laissa ei nähtävästi pidetä sopimuksenmukaisuutta koskevia vaatimuksia kumulatiivisina vaan pikemminkin tärkeysjärjestyksessä esitettyinä, mitä on selvennettävä. Slovakialta tarvitaan selvennystä, koska se ei näytä käyttävän sopimuksenmukaisten tavaroiden käsitettä.

Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan a–d alakohdan täytäntöönpano ei ole aiheuttanut vakavia ongelmia. Joidenkin jäsenvaltioiden lait kuitenkin edellyttävät lisäselvennyksiä. Slovenia on ottanut käyttöön sopimuksenmukaisuusolettaman rajoituksen siltä osin kuin on kyse näytettä tai mallia koskevasta a alakohdasta, ja Tšekki ei viittaa suoraan näytteisiin tai malleihin. Mitä tulee 2 kohdan b alakohtaan, Italian, Latvian, Maltan, Ruotsin ja Slovenian lakien mukaan myyjää sitoo erityinen tarkoitus, johon tavara soveltuu, vaikkei myyjä olisikaan nimenomaisesti hyväksynyt kyseistä tarkoitusta. Sitä vastoin Alankomaiden, Espanjan ja Saksan laissa säädetään, että erityistä tarkoitusta koskeva selkeä hyväksyntä on sisällytettävä sopimukseen.

Mitä tulee 2 artiklan 2 kohdan c ja d alakohtaan, muutaman jäsenvaltion lait eivät ole riittävän selkeitä, ja niitä voidaan sen vuoksi tulkita tavalla, joka ei aina ole johdonmukainen direktiivin kanssa. Esimerkiksi Alankomaiden täytäntöönpanosäännöksissä ei nimenomaisesti säädetä siitä, että tuottajan ja tämän edustajien maininnat olisi otettava huomioon arvioitaessa kuluttajan kohtuullisia odotuksia, eikä Slovenian täytäntöönpanosäännöksissä ole mitään viittausta tuottajan edustajiin. Lisäksi jotkin jäsenvaltiot ovat lisänneet lisävaatimuksia siitä, milloin tavaran oletetaan olevan sopimuksen mukainen, kuten Kypros, joka edellyttää varaosien, lisäosien ja erikoistuneiden teknikoiden saatavilla oloa.

Direktiivin 2 artiklan 3 kohdassa luetellaan olosuhteet, joissa myyjä voi vapautua tavaroiden virheellisyyttä koskevasta vastuusta. Valtaosa jäsenvaltioista on saattanut sen osaksi kansallista lainsäädäntöä asianmukaisesti. Osa on päättänyt muuttaa kyseistä säännöstä (esim. Itävalta ja Kreikka) tavalla, joka ei ole vähemmän edullinen kuluttajille. Ruotsi ei ole toimittanut tämän artiklan täytäntöönpanosäännöstä.

Se hetki, jolloin kuluttajan on oltava tietoinen virheestä, jotta myyjä olisi vastuussa, eroaa direktiivistä muutamassa jäsenvaltiossa kuluttajien haitaksi. Itävallan ja Puolan laissa ei kummassakaan mainita tätä hetkeä lainkaan, mikä voi johtaa kuluttajan kannalta epäedulliseen tulkintaan. Luxemburgin tapauksessa kuluttaja ei voi riitauttaa virheitä, joista hän tiesi tai joista hänen olisi pitänyt tietää luovutushetkellä. Tämän tuloksena kuluttaja voi menettää kaikki oikeudet selvien virheiden suhteen, jotka hänen olisi pitänyt huomata, paitsi jos hän välittömästi hylkää tavarat.

Useimmat jäsenvaltiot ovat saattaneet julkisia mainintoja koskevaan myyjän vastuuvapauteen liittyvän 2 artiklan 4 kohdan tarkasti osaksi kansallista lainsäädäntöä. Osa jäsenvaltioista (esim. Kreikka, Slovenia ja Tšekki) on hyödyntänyt yhdenmukaistamista koskevaa vähimmäislauseketta ja saattanut osaksi kansallista lainsäädäntöä vain osan tai ei yhtään poissulkemiskriteereistä. Portugalin laki edellyttää lisäselvennyksiä, koska se antaa sopimuspuolille mahdollisuuden rajoittaa myyjän vastuuta sopimuslausekkeella.

Direktiivin 2 artiklan 5 kohta, jonka mukaan virheellinen asennus ja asennusohjeiden puutteellisuus rinnastetaan virheeseen, ei ole aiheuttanut erityisiä tulkintaongelmia, ja se on saatettu sananmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä useimmissa jäsenvaltioissa. Muut jäsenvaltiot (esim. Tanska ja Yhdistynyt kuningaskunta) ovat saattaneet tämän säännöksen osaksi kansallista lainsäädäntöään epäsuorasti, mikä herättää kysymyksen siitä, onko direktiivi pantu asianmukaisesti täytäntöön. Liettua ja Slovenia eivät ole toimittaneet komissiolle täytäntöönpanosäännöksiään.

4. KULUTTAJAN OIKEUDET – 3 ARTIKLA

Direktiivin 3 artiklassa annetaan kuluttajalle tiettyjä oikeuksia myyjään nähden tavaran ollessa virheellinen (”lakisääteinen takuu”) ottamalla käyttöön myyjän vastuu kuluttajalle virheestä, joka on olemassa tavaran luovutushetkellä. Direktiivissä ei anneta määritelmää luovutukselle eikä käsitellä kysymystä riskin siirtymisestä. Kaikki jäsenvaltiot ovat säätäneet tällaisesta vastuusta. Osa kansallisista laeista kuitenkin poikkeaa direktiivistä sen ajankohdan suhteen, joka on merkityksellinen virheen arvioinnin kannalta. Esimerkiksi Latvian lain mukaan tavaran on oltava sopimuksen mukainen ”myynnin” ajankohtana, kun taas Unkarin laissa käytetään ilmausta ”sopimuksen täyttämisajankohta”. On tarpeen selventää, vastaavatko nämä ilmaukset direktiiviä. Suomen sääntöjen mukaan sopimuksenmukaisuus olisi arvioitava riskin siirtymisen hetkellä, joka voi joissain tapauksissa tapahtua ennen luovutusta (esim. jos ostaja viivyttää hakua tai luovutusta). Ruotsi ei ole toimittanut tämän säännöksen täytäntöönpanosäännöksiä. Vihreässä kirjassa käsitellään kysymystä mahdollisesta luovutuksen EU-määritelmästä.

Yleisesti ottaen 3 artiklan 2 ja 5 kohta eivät ole aiheuttaneet erityisiä ongelmia; valtaosa jäsenvaltioista on tarkasti saattanut osaksi kansallista lainsäädäntöä direktiivissä säädetyt oikaisukeinot. Tietyt jäsenvaltiot ovat kuitenkin hyödyntäneet yhdenmukaistamista koskevaa vähimmäislauseketta ja ottaneet käyttöön muunnelmia kuluttajien eduksi. Kreikassa, Liettuassa, Portugalissa ja Sloveniassa[5] kuluttajat voivat valita vapaasti kaikkien keinojen välillä. Joissain muissa maissa kuluttajan valinnanvapaus on rajoitetumpi, mutta silti laajempi kuin direktiivissä (ks. jäljempänä). Suomi on ottanut käyttöön kuluttajan lisäoikeuksia: kuluttaja voi korjata virheen itse ja pidättyä maksamasta hintaa. Jälkimmäinen on mahdollista myös Ruotsin lain mukaan. Sitä vastoin Liettua näyttää suunnittelevan ainoastaan kahta oikaisukeinoa, jotka koskevat elintarvikkeita.

Tšekin täytäntöönpanosäännöksessä ei nähtävästi anneta kuluttajalle oikeutta hinnanalennukseen tai sopimuksen purkamiseen, jos myyjä ei ole korjannut eikä vaihtanut tavaraa ilman huomattavaa haittaa kuluttajalle. Slovakiassa kuluttajille ei anneta mitään suoria oikeuksia tapauksissa, joissa myyjä ei ole suorittanut korjaavaa toimenpidettä kohtuullisessa ajassa.

Direktiivin 3 artiklan 3 kohdassa sovelletaan suhteellisuustestiä sen määrittämiseksi, onko myyjä velvollinen hyväksymään kuluttajan vaatiman tietyn oikaisutavan. Tämä on johtanut tulkintaongelmiin. On epäselvää, sovelletaanko tätä suhteellisuustestiä ainoastaan valintaan ”korjaamisen” ja ”vaihtamisen” välillä vai voiko kyseeseen tulla myös muita oikaisutapoja (esim. hinnanalennus tai sopimuksen purkaminen). Jotkin jäsenvaltiot ovat päättäneet selventää testin soveltamisalaa tai ovat ottaneet käyttöön muunnelmia. Esimerkiksi Saksan täytäntöönpanosäännöksissä testiä sovelletaan ainoastaan ”korjaamisen” ja ”vaihtamisen” välillä; Irlannin ja Yhdistyneen kuningaskunnan laissa todetaan nimenomaisesti, että kaikki oikaisutavat voidaan ottaa huomioon. Luxemburg ja Tšekki eivät ole saattaneet osaksi kansallista lainsäädäntöään direktiivissä säädettyjä suhteellisuustestin osia.

Direktiivin 3 artiklan 3 kohdan viimeinen alakohta, jossa säädetään, että korjaaminen tai vaihtaminen on tehtävä kohtuullisen ajan kuluessa ja aiheuttamatta kuluttajalle huomattavaa haittaa, on saatettu kirjaimellisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä valtaosassa jäsenvaltioita. Slovenia on kuitenkin säätänyt laajemmasta suojasta ja asettanut täsmällisen määräajan, jossa myyjän on täytettävä oikaisuja koskevat pyynnöt (enintään kahdeksan päivää). Liettuan ja Puolan laeissa ei viitata kuluttajalle aiheutuvaan haittaan, ja niitä on tarpeen selventää. Saksa ei ole toimittanut tämän säännöksen täytäntöönpanosäännöstä.

Oikaisu on toteutettava vastikkeetta, ja myyjän on huolehdittava lähetyskuluista sekä työ- ja materiaalikustannuksista (3 artiklan 4 kohta). Tämä vaatimus ja siihen liittyvä ”vastikkeettomuuden” määritelmä on saatettu asianmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä useimmissa jäsenvaltioissa. Jotkin jäsenvaltiot ovat kuitenkin päättäneet olla käyttämättä kyseistä määritelmää ja säätävät ainoastaan yleisestä velvollisuudesta tarjota oikaisutapoja vastikkeetta (esim. Ruotsi ja Tšekki). Saksan laissa säädetään, että silloin kun kulutustavarat saatetaan sopimuksen mukaisiksi vaihtamalla tavara, myyjä voi pyytää kuluttajalta korvausta alun perin toimitettujen ja virheellisiksi osoittautuneiden tavaroiden käytöstä. Tämä lainsäädäntö näyttää olevan yhteensopimaton direktiivin kanssa[6].

Direktiivin 3 artiklan 6 kohdan mukaan kuluttajalla ei ole oikeutta purkaa kauppaa, jos virhe on vähäinen. Valtaosa jäsenvaltioista on saattanut tämän rajoituksen osaksi kansallista lainsäädäntöä. Ainoastaan Portugali, Tšekki, Viro ja Yhdistynyt kuningaskunta ovat hyödyntäneet yhdenmukaistamista koskevaa vähimmäislauseketta ja päättäneet antaa kuluttajalle mahdollisuuden purkaa sopimus myös silloin, kun virhe on vähäinen.

5. TAKAUTUMISOIKEUS – 4 ARTIKLA

Direktiivin 4 artiklan mukaan tavaran lopullisella myyjällä, joka on vastuussa kuluttajalle virheestä, on oikeus vaatia oikaisua sopimusketjun aiemmilta myyjiltä tai tuottajalta. Useat jäsenvaltiot ovat saattaneet tämän säännöksen tarkasti osaksi kansallista lainsäädäntöä; valtaosa näistä viittaa yleiseen sopimuslainsäädäntöön siltä osin kuin on kyse tällaisen vaateen täsmällisistä ehdoista ja vaatimuksista (esim. Itävalta ja Portugali), kun taas toiset ovat päättäneet säännellä tätä vaadetta suoraan täytäntöönpanosäädöksessä (esim. Italia ja Unkari). Monet jäsenvaltiot ovat kuitenkin päättäneet tukeutua pelkästään yleisiin sopimusperiaatteisiin, eivätkä ole saattaneet tätä säännöstä osaksi kansallista lainsäädäntöä (esim. Tanska ja Yhdistynyt kuningaskunta). Molemmat näistä täytäntöönpanomenetelmistä ovat riittäviä, kunhan niillä ei rajoiteta direktiivissä säädettyjä tavaran lopullisen myyjän oikeuksia. Slovenia ei ole toimittanut täytäntöönpanosäännöstä.

6. MÄÄRÄAJAT – 5 ARTIKLAN 1 KOHTA

Myyjän katsotaan olevan 3 artiklan mukaan vastuussa, jos virhe ilmenee kahden vuoden kuluessa tavaran luovutuksesta (5 artiklan 1 kohta). Valtaosa jäsenvaltioista on saattanut tämän säännöksen kirjaimellisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä. Muut ovat päättäneet tukeutua määräaikaan, jota sovelletaan yleisesti niiden sopimuslainsäädännössä: Suomi (3 vuotta luovutuksesta), Irlanti ja Yhdistynyt Kuningaskunta (6 vuotta kummassakin maassa). Alankomaat on säätänyt kahden vuoden määräajasta, joka alkaa virheen ilmoittamisesta. Tšekissä määräaika vaihtelee myytävän tavaran tyypin mukaan (kulutustavarat – 2 vuotta, elintarvikkeet – 3 viikkoa, päivittäistavarat – 8 päivää), mitä on tarpeen selventää. Portugalin laki näyttää alittavan direktiivissä tarkoitetun suojan tason, koska siinä säädetään, että toimiin on ryhdyttävä 6 kuukauden kuluessa siitä hetkestä, jona kuluttaja ilmoitti virheestä myyjälle.

Johdanto-osan 18 kappaleen mukaisesti useat jäsenvaltiot ovat ottaneet käyttöön erityisiä sääntöjä sen ajanjakson pidentämisestä, jonka myyjä on vastuussa asiasta pyrkiessään korjaamaan virheen (esim. Belgia, Tšekki).

7. ILMOITUSVELVOLLISUUS – 5 ARTIKLAN 2 KOHTA

Direktiivissä annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus säätää, että kuluttajan on voidakseen käyttää oikeuksiaan ilmoitettava myyjälle virheestä tietyn ajan kuluessa (vähintään kaksi kuukautta siitä, kun hän havaitsi kyseisen virheen – 5 artiklan 2 kohta).

Kaikki jäsenvaltiot ovat ilmoittaneet tätä koskevat täytäntöönpanosäännöksensä. Kuusitoista jäsenvaltiota on päättänyt säätää ilmoitusvaatimuksesta. Osa näistä jäsenvaltioista luopuu tästä velvollisuudesta tietyissä tapauksissa (esim. Suomi, Tanska – kun myyjä toimi vastoin vilpittömän mielen vaatimusta tai törkeän huolimattomasti; Italia – kun virhe oli myyjän tiedossa). Belgian laissa säädetään muunnoksesta, jonka mukaan sopimuspuolet voivat täsmentää ilmoitusta koskevan määräajan olemassaolon ja pituuden (vähintään 2 kuukautta) ja ilmoituksen puuttumisen seuraukset. Slovakian lain mukaan kuluttajilla on velvollisuus ilmoittaa virheestä ”ilman aiheetonta viivytystä”, jonka voidaan tulkita olevan vähemmän kuin kaksi kuukautta. Seuraavat jäsenvaltiot ovat päättäneet olla käyttämättä tätä mahdollisuutta: Irlanti, Itävalta, Kreikka, Latvia, Luxemburg, Ranska, Saksa, Tšekki ja Yhdistynyt kuningaskunta.

8. TODISTUSTAAKKA – 5 ARTIKLAN 3 KOHTA

Kuuden kuukauden kuluessa tavaran luovutushetkestä ilmenevän virheen oletetaan olleen olemassa luovutushetkellä, jollei tämä oletus ole tavaran tai virheen luonteen vastainen (5 artiklan 3 kohta). Valtaosa jäsenvaltioista on saattanut tämän säännöksen moitteettomasti osaksi kansallista lainsäädäntöä. Jotkin jäsenvaltiot ovat hyödyntäneet yhdenmukaistamista koskevaa vähimmäislauseketta ja ottaneet käyttöön muunnoksia, jotka ovat kuluttajille edullisia. Portugali on pidentänyt kumottavissa olevan oletuksen aikarajaa kuudesta kuukaudesta kahteen vuoteen; Luxemburgissa, Puolassa ja Sloveniassa oletusta sovelletaan tilanteissa, joissa se on tavaran tai virheen luonteen vastainen. Liettua ei ole toimittanut tätä koskevaa täytäntöönpanosäännöstä.

9. KULUTTAJILLE ANNETTAVAT TAKUUT – 6 ARTIKLA

Lakisääteisen takuun vakioehtojen lisäksi myyjä tai tuottaja voi tarjota kuluttajille kaupallisen takuun vapaaehtoisesti. Tällaisen kaupallisen takuun on täytettävä 6 artiklassa vahvistetut perusehdot. Sen on oltava oikeudellisesti sitova (6 artiklan 1 kohta), ja siinä on annettava kuluttajille tietyt tiedot (6 artiklan 2 kohta). Kuluttajan pyynnöstä takuu on annettava kirjallisena tai muulla pysyvällä tavalla. Kuluttaja voi aina vedota kaupalliseen takuuseen, vaikka se ei olisikaan direktiivin vaatimusten mukainen.

Nämä säännökset on yleisesti ottaen saatettu kirjaimellisesti tai hyvin samassa muodossa osaksi kansallista lainsäädäntöä kaikissa jäsenvaltioissa. Jotkin jäsenvaltiot ovat päättäneet täydentää direktiivin sääntöjä kuluttajien eduksi. Esimerkiksi Malta on säätänyt lisää kaupallisia takuita koskevia aineellisia sääntöjä ja Viro on säätänyt takuun sisältöä koskevia oletussääntöjä. Slovenia ja Unkari käyttävät edelleen pakollisia takuita ja ovat saattaneet kaupallisia takuita koskevat säännökset osaksi kansallista lainsäädäntöä vain osittain. Ei ole selvää, ovatko ne direktiivin mukaisia. Tšekissä täytäntöönpano näyttää olevan osittainen ja riittämätön. Liettua ei ole toimittanut 6 artiklan täytäntöönpanosäännöksiä.

Direktiivin 6 artiklan 4 kohdassa annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus vaatia, että takuu on laadittava tietyllä kielellä. Tätä mahdollisuutta ovat käyttäneet Espanja, Italia, Kreikka, Kypros, Luxemburg, Malta, Portugali, Puola, Slovenia, Tanska, Unkari (pakollisten takuiden osalta), Viro ja Yhdistynyt kuningaskunta. Belgia käyttää lainsäädäntöä, jonka mukaan on käytettävä sen alueen kieltä, jolla tavaroita pidetään kaupan.

10. SÄÄNNÖSTEN PAKOTTAVUUS – 7 ARTIKLAN 1 JA 2 KOHTA

Direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan sellaiset sopimusehdot, joilla syrjäytetään tai rajoitetaan kuluttajan oikeuksia ennen kuin virhe on saatettu myyjän tietoon, eivät sido kuluttajaa. Tämä säännös on saatettu tarkasti osaksi kansallista lainsäädäntöä valtaosassa jäsenvaltioita. Latvia ei ole toimittanut täytäntöönpanosäännöstä.

Lisäksi 7 artiklan 2 kohdan mukaan kuluttajat eivät saa jäädä ilman tämän direktiivin mukaista suojaa silloin, kun sovellettavaksi laiksi valitaan muun kuin jäsenvaltion laki. Tämä säännös on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä useimmissa jäsenvaltioissa. Osa niistä on ottanut käyttöön muunnoksia määritelmään, joka koskee sopimuksella olevaa ”läheistä liittymää” jäsenvaltioiden alueeseen. Esimerkiksi Ranska ja Saksa ovat lainanneet osia sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehdyn Rooman yleissopimuksen 5 artiklasta. Alankomaiden laissa viitataan kuluttajan tavanomaiseen asuinpaikkaan yhdistävänä tekijänä. Latvia, Slovenia ja Tšekki eivät ole toimittaneet täytäntöönpanosäännöksiä.

11. KÄYTETYN TAVARAN KAUPPA – 7 ARTIKLAN 1 KOHTA

Direktiivin 7 artiklan 1 kohdan toisessa virkkeessä annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus säätää, että myyjä ja kuluttaja voivat käytetyn tavaran kaupassa sopia, että myyjän vastuuaika on lyhyempi (sen on kuitenkin oltava vähintään vuosi). Tätä sääntelymahdollisuutta ovat käyttäneet Belgia, Espanja, Italia, Itävalta, Kypros, Luxemburg, Portugali, Puola, Saksa, Slovakia, Slovenia, Tšekki ja Unkari.

12. PÄÄTELMÄT

Direktiivin täytäntöönpano jäsenvaltioissa tuo esiin useita ongelmia. Monet niistä voivat johtua sääntelyn aukoista direktiivissä, mutta osan voidaan jo tässä vaiheessa katsoa johtuvan direktiivin virheellisestä täytäntöönpanosta. Täytäntöönpanon valvonnassa on tullut esiin huomattavia eroja kansallisten lakien välillä, mikä johtuu vähimmäislausekkeen käytöstä ja erilaisista direktiivissä säädetyistä sääntelyvaihtoehdoista. Tässä vaiheessa on epäselvää, missä määrin nämä erot vaikuttavat sisämarkkinoiden toimintaan ja kuluttajien luottamukseen. Vihreään kirjaan liittyvän kuulemisen tulokset tarjoavat tietoa, josta on apua määritettäessä, onko direktiivin tarkistaminen tarpeen.

II OSA – TUOTTAJAN SUORA VASTUU

13. VOIMASSA OLEVAT KANSALLISET SÄÄNNÖKSET

Direktiivissä annetaan kuluttajalle mahdollisuus vaatia myyjältä oikaisua, jos tavara on virheellinen. Siinä ei säädetä tuottajan suorasta vastuusta. Direktiivissä vaaditaan kuitenkin komissiota tutkimaan tuottajan suoran vastuun käyttöönottoa ja antamaan tarvittaessa ehdotuksen. Komissio lähetti jäsenvaltioille niiden tähän asiaan liittyvää lainsäädäntöä koskevan kyselylomakkeen, jotta selvitettäisiin oikeudellinen tilanne EU:ssa. Komissio pyysi samalla kyselylomakkeella jäsenvaltioita esittämään näkemyksensä tuottajan suoran vastuun vaikutuksesta kuluttajansuojan tasoon ja sisämarkkinoihin. Samanlainen kyselylomake osoitettiin sidosryhmille.

Kyselyyn vastanneista seitsemästätoista jäsenvaltiosta Belgia, Espanja, Latvia, Portugali, Ruotsi ja Suomi ovat ottaneet käyttöön erilaisia tuottajan suoran vastuun[7] variaatioita. Tuottajia suoraan koskevien vaatimusten edellytykset vaihtelevat huomattavasti. Ruotsissa ja Suomessa kuluttaja voi kääntyä kenen tahansa puoleen jakeluketjussa, ja Espanjassa ja Latviassa kuluttaja voi osoittaa vaatimuksensa ainoastaan tuottajalle ja maahantuojalle; Portugalissa vaatimus voidaan esittää tuottajalle ja tämän edustajille. Latviassa, Ruotsissa ja Suomessa kuluttaja voi vaatia mitä tahansa direktiivissä säädetyistä oikaisuista. Espanjassa ja Portugalissa mahdollisia oikaisuja ovat ainoastaan korjaaminen tai vaihtaminen. Lisäksi Ranskassa ja Suomessa kuluttajan vaatimusten on perustuttava sopimukseen, joka on tehty tuottajan ja hänen sopimuspuolensa välillä jakeluketjussa. Espanjassa kuluttaja voi vaatia oikaisua suoraan valmistajalta tai maahantuojalta aina, kun oikaisun vaatiminen myyjältä on mahdotonta tai suhteettoman hankalaa, esimerkiksi kun myyjä on tehnyt konkurssin tai kieltäytyy itsepintaisesti käsittelemästä ongelmaa. Samalla tavoin Ruotsissa kuluttaja voi vedota tuottajan suoraan vastuuseen ainoastaan silloin, kun myyjä on tehnyt konkurssin tai lopettanut liiketoimintansa tai myyjää ei voida jäljittää.

Jotkin niistä jäsenvaltioista, jotka eivät ole säätäneet tuottajan suorasta vastuusta, suunnittelevat sen käyttöönottoa (esim. Unkari) tai ovat ottaneet käyttöön sääntöjä, joilla on samanlainen vaikutus (esim. Slovenia).

14. MAHDOLLISET VAIKUTUKSET

Sidosryhmillä ja jäsenvaltioilla on eriäviä mielipiteitä tuottajan suoran vastuun vaikutuksista kuluttajansuojan tasoon ja sisämarkkinoihin. Valtaosa jäsenvaltioista ja useat sidosryhmät katsovat, että tuottajan suora vastuu parantaa kuluttajansuojaa tosiasiallisesti tai mahdollisesti. Niiden näkemyksen mukaan tuottajan suora vastuu suo kuluttajalle oikaisukeinon niissä tapauksissa, joissa myyjä ei kykene (tai ei ole halukas) hoitamaan kuluttajavalituksia. Se muodostaa kuluttajille tärkeän ”turvaverkon”. Jotkin jäsenvaltiot katsovat, että tuottaja on usein myyjää paremmassa asemassa saattamaan tavaran sopimuksen mukaiseksi. Sitä vastoin vähemmistö jäsenvaltioista ja sidosryhmistä katsoo, että tuottajan suora vastuu ei parantaisi kuluttajansuojaa vaan ennemminkin lisäisi epävarmuutta sovellettavasta laista ja viivästyttäisi kuluttajavalitusten ratkaisemista.

Jäsenvaltioiden ja sidosryhmien näkemykset vaihtelevat sen suhteen, miten tuottajan suora vastuu vaikuttaisi kuluttajien asenteisiin rajatylittäviä ostoksia kohtaan. Useat vastaajat katsovat, että tuottajan suora vastuu kannustaisi kuluttajia rajatylittäviin ostoksiin, koska sen myötä kuluttajien olisi helpompi kääntyä tuottajan kotimaisen edustajan puoleen verrattuna toisessa maassa olevaan myyjään. Kuluttajien olisi helpompi määrittää tavaran tuottaja kuin myyjä, koska yleensä tavaran merkinnöissä ilmoitetaan tuottaja. Muut vastaajat sitä vastoin korostavat, että tuottajan suora vastuu ei vaikuta kuluttajien suhtautumiseen sisämarkkinoihin, koska siihen vaikuttavat pääasiassa taloudelliset tekijät. Lisäksi osa väittää, että tuottajan suoran vastuun käyttöönotto voi vaikuttaa tasapainoon jakeluketjun eri jäsenten välillä ja saada myyjät siirtämään syyn virheistä tuottajan (tai jonkin muun ketjuun kuuluvan toimijan) kontolle. Lisäksi se olisi vastoin sopimussuhteen periaatetta.

Merkittävä määrä sidosryhmistä ja moni jäsenvaltio katsoo, että tuottajan suora vastuu aiheuttaisi huomattavan taakan yrityksille, koska tuottajien olisi kehitettävä järjestelmät käsittelemään valituksia ja varauduttava rahallisesti tämän vastuun seurauksiin. Tuottajan suoran vastuun jo käyttöön ottaneet jäsenvaltiot ja sidosryhmien vähemmistö eivät kuitenkaan tue näitä mielipiteitä, ja huomauttavat, että direktiivissä säädetään jo tuottajan vastuusta 4 artiklassa. Lisäksi niiden näkemyksen mukaan tapaukset, joissa tuottajan suoraa vastuuta sovelletaan käytännössä, ovat niin harvinaisia, etteivät ne aiheuta todellista taakkaa yrityksille.

15. PÄÄTELMÄT

Tuottajan suoraa vastuuta koskevien, toisistaan poikkeavien järjestelmien olemassaolo on mahdollinen ongelma sisämarkkinoille. Komissio ei kuitenkaan kykene tässä vaiheessa tekemään lopullisia johtopäätöksiä. Ei ole riittävästi näyttöä, jonka perusteella voitaisiin todeta, onko tuottajan suoraa vastuuta koskevien EU-sääntöjen puuttumisella kielteinen vaikutus kuluttajien luottamukseen sisämarkkinoita kohtaan. Näistä syistä komissio on päättänyt olla antamatta ehdotusta ja aikoo tutkia asiaa tarkemmin vihreän kirjan yhteydessä.

LIITE I

JÄSENVALTIOIDEN KANSALLISIA TÄYTÄNTÖÖNPANOTOIMENPITEITÄ KOSKEVA TAULUKKO

Jäsenvaltio | Komission tiedossa 1. huhtikuuta 2006 olevat täytäntöönpanotoimet | Lain voimaantulopäivä |

Österreich | Allgemeines Bürgerliches Gesetzbuch (ABGB), konsolidiert durch das “Gewährleistungsrecht-Änderungsgesetz” BGBl. Nr. 48/2001, Teil I, 08/05/2001, p. 1019 Konsumentenschutzgesetz (KSchG), BGBl 1979/140 | 1.01.2002 |

Belgique | Loi relative à la protection des consommateurs en cas de vente de biens de consommation, référence de publication du 21/09/2004, page: 68384-68388, num.: Moniteur Belge Entrée en vigueur : 01/01/2005 | 1.05.2005 |

България | Закон за защита на потребителите, публикуван в Държавен вестник бр. 99 от 9.12.2005 г. | 10.06.2006 |

Κypros | Ο περί Ορισµένων Πτυχών της Πώλησης Καταναλωτικών Αγαθών και των Συναφών Εγγυήσεων Νόµος του 2000. ( Ν. 7(Ι)/2000) | 28.01.2000 |

Česká republika | Zákon č. 40/1964 Sb., občanský zákoník ve znění zákona č. 367/2000 Sb., Coll.Laws (CZ) 200 No 99 Zákon č. 22/1997 Sb. o technických požadavcích na výrobky ve znění zákona č. 226/2003 Sb. Zákon o obecné bezpečnosti výrobků č. 102/2001 Sb. | 1.01.2001 |

Danmark | Lovbekendtgørelse nr. 237/2003 om køb | 28.03.2003 |

Eesti | Tarbijakaitseseadus, Riigi Teataja 1994, No.12, p. 13 Võlaõigusseadus, Riigi Teataja 2002, No. 53, p. 336 | 15.04.2004 |

Suomi | Kuluttajansuojalaki 20.1.1978/38 | Ei tietoa |

France | Code de Consommation, Loi n° 89-421 du 23 juin 1989 relative à l’information et à la protection des consommateurs ainsi qu’à diverses pratiques commerciales Ordonnance n. 2005-136 du 17 février 2005 relative à la garantie de la conformité du bien au contrat due par le vendeur au consommateur. | 18.02.2005 |

Deutschland | Bürgerliches Gesetzbuch (BGB), BGBl. I 2002, 42 Einführungsgesetz zum Bürgerlichen Gesetzbuch, BGBl. I 1994, 2494 Produkthaftungsgesetz (ProdHaftG), BGBl. I 1989, 2198 Zivilprozessordnung (ZPO) BGBl. I 1950, 533 | 1.01.2002 |

Ellás | Nomos 2251/94 Prostasia ton katanaloton, FEK A’ 191/16.11.1994 ΑΣΤΙΚΟΣ ΚΩ∆ΙΚΑΣ, A –151/1946 | 21.08.2001 |

Magyarország | 1959. évi IV. törvény a Polgári Törvénykönyvről 151/2003. (IX. 22.) Korm. Rendelet az egyes tartós fogyasztási cikkekre vonatkozó kötelező jótállásról, Magyar Közlöny 2003/109 (X.22.) 1997. évi CLV tv. A fogyasztóvédelemről, Magyar Közlöny 1997/119. (XII.23.) | 1.07.2003 |

Ireland | European Communities (Certain Aspects of the Sale of Consumer Goods and Associated Guarantees) Regulation 2003, S.I. no. 11 of 2003 | 22.01.2003 |

Italia | Decreto Legislativo 6 settembre 2005, n. 206 "Codice del consumo, a norma dell'articolo 7 della legge 29 luglio 2003, n. 229 ex Decreto Legislativo 2 febbraio 2002, n. 24 "Attuazione della direttiva 1999/44/CE su taluni aspetti della vendita e delle garanzie di consumo" | 23.10.2005 |

Latvija | Patērētāju tiesību aizsardzības likums, Latvijas Vēstnesis 1999 No. 104/105 | Ei tietoa |

Lietuva | Lietuvos Respublikos Civilinis Kodeksas, Valstybės Zinios 2000, 6d, Nr. 74 Lietuvos Respublikos Vartotojų Teisių Gynimo Įstatymas, Valstybės Zinios 2004 72-2496 | 30.04.2004 |

Luxembourg | Loi du 21 avril 2004 relative à la garantie de conformité due par le vendeur de biens meubles corporels, Mémorial 2004 No. 60 Loi du 25 août 1983 relative à la protection juridique du consommateur, Mémorial 1983, p. 1494 | 1.01.2005 |

Malta | Att dwar l-Affarijiet tal-Konsumatur Kapitlu 378 tal-Ligijiet ta’ Malta, L.M. 2002, 378 | 15.10.2002 |

Nederland | Burgerlijk Wetboek, Boek 7, Titel, Stb (NL) 2004, no. 553 | 1.05.2003 |

Polska | Ustawa z 27 lipca 2002 r. o szczegółowych warunkach sprzedaży konsumenckiej oraz o zmianie Kodeksu cywilnego | 1.01.2003 |

Portugal | Decreto-Lei n.º 67/2003, de 8 de Abril, Diário da República, I Série-A, n.º 83, 2003.04.08, pp. 2280 et ss. Código Civil (aprovado pelo Decreto-Lei n.º 47 344, de 25 de Novembro de 1966) | 9.04.2003 |

Romania | Lege privind vânzarea produselor şi garanţiile asociate acestora no. 449/2003 (O.J. 812/18.11.2003) | 1.01.2007 |

Slovenska republika | Zákon č. 40/1964 Zb. Občiansky zákonník v znení neskorších predpisov Zákon č. 634/1992 Zb. o ochrane spotrebiteľa v znení neskorších predpisov Zákon č. 97/1963 Zb. o medzinárodnom práve súkromnom a procesnom v znení neskorších predpisov | Ei tietoa |

Slovenija | Zakon o varstvu potrošnikov (ZVPot ), UL RS (Uradni list RS) 20/1998 (25/1998 – popr.), UL RS (Uradni list RS) 23/1999, 110/2002, 51/2004 | Ei tietoa |

España | Ley 23/2003, de garantías en la venta de bienes de consumo, BOE, No. 165, 11.07.2003, p. 27160 et seqq | 11.09.2003 |

Sverige | Konsumentköplag (1990:932) ändrad genom SFS 2002:587, SFS Lag 1990 No. 932 | 1.07.2002 |

United Kingdom | Sale of Goods Act 1979 Supply of Goods (Implied Terms) Act 1973 Supply of Goods and Services Act 1982 The Sale and Supply of Goods to Consumers Regulations 2002 | 31.03.2003 |

LIITE II

TARKISTETTAVANA OLEVAT KULUTTAJANSUOJADIREKTIIVIT

Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvoteltuja sopimuksia koskevasta kuluttajansuojasta 20 päivänä joulukuuta 1985 annettu neuvoston direktiivi 85/577/ETY (EYVL L 372, 31.12.1985, s. 31).

Matkapaketeista, pakettilomista ja pakettikiertomatkoista 13 päivänä kesäkuuta 1990 annettu neuvoston direktiivi 90/314/ETY (EYVL L 158, 23.6.1990, s. 59).

Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5 päivänä huhtikuuta 1993 annettu neuvoston direktiivi 93/13/ETY (EYVL L 95, 21.4.1993, s. 29).

Ostajien suojaamisesta kiinteistöjen osa-aikaisen käyttöoikeuden ostosopimuksen tiettyihin osiin nähden 26 päivänä lokakuuta 1994 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 94/47/EY (EYVL L 280, 29.10.1994, s. 83).

Kuluttajansuojasta etäsopimuksissa 20 päivänä toukokuuta 1997 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 97/7/EY (EYVL L 144, 4.6.1997, s. 19).

Kuluttajansuojasta kuluttajille tarjottavien tuotteiden hintojen ilmoittamisessa 16 päivänä helmikuuta 1998 annetu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 98/6/EY (EYVL L 80, 18.3.1998, s. 27).

Kuluttajien etujen suojaamista tarkoittavista kieltokanteista 19 päivänä toukokuuta 1998 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 98/27/EY (EYVL L 166, 11.6.1998, s. 51).

Kulutustavaroiden kauppaa ja niihin liittyviä takuita koskevista tietyistä seikoista 25 päivänä toukokuuta 1999 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 1999/44/EY (EYVL L 171, 7.7.1999, s.12).

[1] EYVL L 171, 7.7.1999, s. 12.

[2] EUVL L 157, 21.6.2005, s. 11.

[3] KOM(2006) 744 lopullinen.

[4] Liitteessä II on luettelo uudelleentarkastelun kohteena olevista direktiiveistä.

[5] Sloveniassa kaupan purkaminen ei ole mahdollista, paitsi jos myyjällä on ollut käytettävissään vähintään kohtuullinen aika korjauksen tarjoamiseen.

[6] Euroopan yhteisöjen tuomioistuin tarkastelee tätä kysymystä asiassa C-404/06 (asia on vireillä).

[7] Ilmeisesti Ranska on säätänyt tuottajan suorasta vastuusta, mutta ei ole vastannut kyselyyn.