52000DC0081

KOMISSION KERTOMUS sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin (97/9/EY) 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn vientikiellon soveltamisesta

SISÄLLYSLUETTELO

Komission kertomus sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin (97/9/EY) 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn vientikiellon soveltamisesta

1. Johdanto

2. Suojan voimassaoloon muissa EU:n jäsenvaltioissa sovellettavat yleisperiaatteet

3. Vientikieltoehto

3.1 Perusteluja vientikiellon jatkamisen puolesta ja sitä vastaan

3.2 Perusteluja vientikiellon säilyttämiselle

3.3 Perusteluja vientikiellon poistamiselle

4. Päätelmät

LIITE

1. EU:n jäsenvaltioiden korvausjärjestelmien pääpiirteet

1.1 Nykyisten järjestelmien lukumäärä ja laajuus sekä jäsenyys niissä

1.2 Korvausten määrä ja soveltamisala

1.3 Korvausjärjestelmän soveltamiseen liittyvät vaiheet ja menettelyt

1.4 Rahoitus ja maksuosuudet

1.5 Täydennyslauseke

2. LAINSÄÄDÄNTÖ, JÄRJESTELMÄN YHTEYSTIEDOT, JÄSENET JA TOIMINNAN MUODOT

3. SUOJATASOT JA RAHOITUSOSUUDET

KOMISSION KERTOMUS

sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin (97/9/EY) 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn vientikiellon soveltamisesta

1. Johdanto

Sijoittajien korvausjärjestelmistä 3 päivänä maaliskuuta 1997 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 97/9/EY on yksi rahoituspalvelujen yhtenäismarkkinoiden eurooppalaisen viitekehyksen tukipilareista. Direktiivin lähtökohtana on sijoituspalveluista arvopaperimarkkinoilla 10 päivänä toukokuuta 1993 annetun direktiivin 93/22/EY (sijoituspalveludirektiivi) 12 artikla. Sijoituspalveludirektiivin tarkoituksena on Euroopan laajuisen toimiluvan tarjoaminen johonkin jäsenvaltioon sijoittautuneille ja sieltä toimiluvan saaneille sijoituspalveluyrityksille. Tähän tavoitteeseen pyritään toiminnan vakautta koskevilla säännöillä, joita sijoituspalveluyritysten on jatkuvasti noudatettava ja joihin sisältyvillä organisatorisilla määräyksillä sijoituspalveluyrityksiä pyritään estämään käyttämästä sijoittajille kuuluvia rahoitusvälineitä ja varoja. Sijoituspalveludirektiivissä ei kuitenkaan säädetä sijoittajien suojaamisesta tapauksissa, joissa on kyse vilpistä, sääntöjen rikkomisesta tai muista olosuhteista, joissa sijoituspalveluyritys ei kykene korvaamaan sijoittajille näiden menettämiä käteisvaroja ja rahoitusvälineitä. Tämä yhdenmukainen vähimmäissuojataso luodaan sijoittajien korvausjärjestelmistä annetulla direktiivillä.

Sijoittajien korvausjärjestelmistä annettu direktiivi tuli voimaan 26. maaliskuuta 1997, ja jäsenvaltioiden on saatettava se voimaan viimeistään 26. syyskuuta 1998. ( [1]) Etenkin piensijoittajien suojaamiseksi ja luottamuksen säilyttämiseksi rahoitusjärjestelmää kohtaan jäsenvaltioiden on direktiivin mukaisesti perustettava sijoittajien korvausjärjestelmiä, joiden tarkoituksena on suojata sijoittajien saatavat siinä tapauksessa, että sijoituspalveluyritys ei pysty täyttämään velvoitteitaan. Järjestelmään liittyminen on ennakkoedellytys sijoituspalveludirektiivin mukaisen toimiluvan saamiselle; jos suojaa ei enää tarjota sijoittajille, yrityksen toimilupa peruutetaan. ( [2])

[1] Sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin 15 artikla.

[2] Sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin 5 artiklan 4 kohta.

On huomattava, että sijoittajien korvausjärjestelmistä annettua direktiiviä sovelletaan kaikkiin sijoituspalveluyrityksiin - myös luottolaitoksiin, joilla on oikeus tarjota sijoituspalveluja. Kyseisen direktiivin lähtökohtana on lisäksi ollut talletusten vakuusjärjestelmistä 30 päivänä toukokuuta 1994 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 94/19/EY. Sillä pyrittiin takaamaan vähimmäissuojataso tallettajille tilanteissa, joissa maksukyvytön luottolaitos joudutaan lakkauttamaan. Talletusten vakuusjärjestelmistä annetussa direktiivissä säädetään kuitenkin tavanomaiseen pankkitoimintaan sisältyvien talletusten suojasta, kun taas luottolaitoksen kanssa harjoitettuun sijoitustoimintaan liittyvät saatavat voidaan kattaa sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin säännösten mukaisesti. ( [3])

[3] Sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin 2 artiklan 3 kohta.

Tämä kertomus täydentää talletusten vakuusjärjestelmistä annetusta direktiivistä laadittua vastaavia aiheita käsittelevää kertomusta, jonka komissio antoi 22.12.99.

2. Suojan voimassaoloon muissa EU:n jäsenvaltioissa sovellettavat yleisperiaatteet

Sijoittajien korvausjärjestelmistä annetussa direktiivissä säädetään yleisperiaatteesta, jonka mukaan järjestelmät kattavat myös järjestelmään kuuluvien sijoituspalveluyritysten muihin jäsenvaltioihin perustamien sivuliikkeiden asiakkaina olevat sijoittajat.( [4]) Tämä säännös ulottaa vastavuoroisen tunnustamisen yleisen periaatteen koskemaan myös sijoittajien korvausjärjestelmiä. Sijoituspalveluyrityksen pääkonttoriin sovellettavat yrityksen kotijäsenvaltion säännökset ulotetaan siten koskemaan myös yrityksen muissa jäsenvaltioissa sijaitsevia sivuliikkeitä. Tämän periaatteen lähtökohtana on, että pääkonttori muodostaa sivuliikkeidensä kanssa yhden sisämarkkinoilla toimivan yksikön, joka kuuluu yhden toimiluvan piiriin ja jonka toimintaa valvotaan keskitetysti.

[4] Direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa säädetään, että "kunkin jäsenvaltion on varmistettava alueellaan yhden

Direktiivissä säädetään kuitenkin kahdesta tärkeästä poikkeuksesta tähän periaatteeseen. Siinä säädetään ensinnäkin, että mahdollisten markkinahäiriöiden välttämiseksi korkeamman tai laajemman suojatason tarjoavan järjestelmän on ainakin siirtymäkauden aikana heikennettävä tarjoamaansa suojaa sellaisissa jäsenvaltioissa sijaitsevissa sivuliikkeissä, joiden korvausjärjestelmät tarjoavat heikomman suojatason. Myös talletusten vakuusjärjestelmistä on annettu vastaava säännös ( [5]), jota kutsutaan vientikielloksi tai vientikieltoehdoksi.

[5] Talletusten vakuusjärjestelmistä annetun direktiivin 4 artiklan 1 kohdan 2 alakohta.

Toinen poikkeus, jota kutsutaan täydentämisehdoksi ("topping-up"), antaa alemman tai kapeamman suojatason takaavaan järjestelmään kuuluvalle sijoituspalveluyritykselle oikeuden liittyä vastaanottavan jäsenvaltion korvausjärjestelmään parantaakseen sellaisissa jäsenvaltioissa sijaitsevien sivuliikkeidensä suojatasoa, joiden korvausjärjestelmät tarjoavat paremman suojatason. Myös talletusten vakuusjärjestelmistä on annettu vastaava säännös ( [6]).

[6] Talletusten vakuusjärjestelmistä annetun direktiivin 4 artiklan 2 kohta.

Molempien ehtojen tarkoituksena on torjua epätasapuolisten kilpailuolosuhteiden syntyminen sijoittajille tarjottavan suojatason takia. Ehtojen välillä on kuitenkin se olennainen ero, että vientikielto heikentää sellaisten sijoittajien suojaa, joille tarjottaisiin muussa tapauksessa parempi suoja, kun taas täydentämistä koskevan ehdon tarkoituksena on suojatason parantaminen (vaikka varsinainen päätös suojatason parantamisesta jää edelleen sijoituspalveluyritykselle itselleen, ja jotkin yritykset saattavat päättää olla liittymättä vastaanottavan jäsenvaltion järjestelmään).

Vientikielto edustaa merkittävää poikkeusta sijoituspalveluiden yhtenäismarkkinoiden periaatteeseen, sillä se asettaa saman sijoituspalveluyrityksen sijoittajat eriarvoiseen asemaan maksukyvyttömyystapauksissa. Lisäksi arvioidaan, että markkinahäiriöt kestäisivät todennäköisesti vain lyhyen jakson ajan. Vientikielto onkin tarkoitettu direktiivissä ainoastaan siirtymäkaudella sovellettavaksi toimenpiteeksi, ja sen voimassaolon on määrä päättyä vuoden 1999 lopussa, elleivät Euroopan parlamentti ja neuvosto päätä jatkaa kiellon voimassaoloa komission ehdotuksesta.

3. Vientikieltoehto

Sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin 7 artiklan 1 kohdan 2 alakohdassa säädetään, että komission on laadittava kertomus vientikiellosta ja arvioitava tarvetta jatkaa kiellon soveltamista vuoden 1999 jälkeen. Kyseisen artiklan sanamuoto on seuraava:

"Joulukuun 31 päivään 1999 asti mainitun suojan taso ja laajuus, prosenttiosuus mukaan lukien, eivät saa olla suurempia kuin vastaanottavan jäsenvaltion alueella käytetyn vastaavan korvausjärjestelmän tarjoama enimmäistaso ja -laajuus. Komissio laatii tähän päivämäärään mennessä kertomuksen tämän alakohdan ja edellä tarkoitetun direktiivin 94/19/EY 4 artiklan 1 kohdan ( [7]) soveltamisesta saadun kokemuksen perusteella ja tarkastelee tarvetta jatkaa näiden säännösten soveltamista. Komissio tekee tarvittaessa Euroopan parlamentille ja neuvostolle ehdotuksen direktiiviksi näiden määräysten voimassaoloajan jatkamisesta."

[7] Talletusten vakuusjärjestelmistä annetun direktiivin 4 artiklan 1 kohdan 1 ja 2 alakohdan sanamuoto on seuraava:

Kertomuksen laatiminen asetettuun määräpäivään mennessä on erityisen tärkeää, koska kertomuksella voidaan selkiyttää lainsäädäntöä, jota sijoituspalveluyritysten on noudatettava 31. joulukuuta 1999 jälkeen.

Tässä jaksossa keskitytään vientikieltoon ja esitetään viimeaikaiseen kehitykseen perustuvia huomioita kiellon jatkamisen puolesta ja sitä vastaan. Kohdassa 3.1 luetellaan tässä yhteydessä käytetyt tarkasteluperusteet ja kohdissa 3.2 ja 3.3 esitellään ja tutkitaan tarkemmin tärkeimpiä perusteita kiellon säilyttämiselle ja sen poistamiselle.

3.1 Perusteluja vientikiellon jatkamisen puolesta ja sitä vastaan

On aivan ensiksi huomautettava, että sijoittajien korvausjärjestelmistä annettuun direktiiviin sisältyvän vientikiellon sanamuoto perustuu kompromissiratkaisuun, jonka komission ja osa jäsenvaltioista saivat aikaan käydessään keskusteluja talletusten vakuusjärjestelmistä annetusta direktiivistä. ( [8])

[8] Tämä ilmenee erittäin selkeästi komission kyseisestä direktiivistä laatimasta kertomuksesta. Erityisesti kertomuksen kohdassa 2.1 korostetaan, että talletusten vakuusjärjestelmistä annettuun direktiiviin sisältyvä ehto perustui kompromissiratkaisuun komission, joidenkin jäsenvaltioiden valtuuskuntien ja oikeudellisen yksikön välillä. Komissio oli haluton hyväksymään vientikieltoa, valtuuskunnat puolestaan pitivät kieltoa erityisen tärkeänä ehtona ja oikeudellinen yksikkö katsoi, että kielto voitaisiin hyväksyä vain tilapäisratkaisuna.

Joidenkin jäsenvaltioiden valtuuskunnat ilmoittivat keskusteluissa olevansa erityisen huolissaan markkinahäiriöistä, joita saattaisi aiheutua siitä, että kotijäsenvaltion luottolaitosten tarjoamaa suojaa korkeamman suojatason tarjoavissa jäsenvaltioissa sijaitsevat luottolaitosten sivuliikkeet saattaisivat tarjota paremman suojan kuin kotijäsenvaltion luottolaitos. Ne pelkäsivät toisin sanoen, että talletussuojatasojen väliset erot johtaisivat talletusten siirtämiseen kotimaisista luottolaitoksista ulkomaisiin laitoksiin. Tästä ei kuitenkaan ollut todisteita, kuten ei myöskään siitä, kuinka uusi talletussuojaa koskeva asetus olisi vaikuttanut tallettajien mieltymyksiin luottolaitosta valittaessa. Vastaavat syyt johtivat joitakin vuosia myöhemmin sijoittajien korvausjärjestelmistä annettuun direktiivin sisältyvän vientikiellon hyväksymiseen.

Näille kahdelle direktiiville on yhteistä se, että niihin sisältyvä vientikielto on luonteeltaan väliaikainen, mikä merkitsee kiellon voimassaolon päättymistä, elleivät Euroopan parlamentti ja neuvosto päätä jatkaa sen voimassaoloa komission ehdotuksesta. Tätä näkökohtaa korostettiin yhteisöjen tuomioistuimen 13. toukokuuta 1997 antamassa tuomiossa, joka liittyi talletusten vakuusjärjestelmiin. ( [9]) Tuomioistuin hylkäsi Saksan hallituksen ehtoa vastaan nostaman kumoamiskanteen ja totesi erityisesti, että "aihepiirin monimutkaisuus ja jäsenvaltioissa voimassa olevien lainsäädäntöjen väliset erot huomioon ottaen on kuitenkin todettava, että parlamentilla ja neuvostolla oli valta asteittain toteuttaa tarvittava yhdenmukaistaminen".

[9] Ks. komission kertomus talletusten vakuusjärjestelmistä annetusta direktiivistä.

Sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin 7 artiklan 1 kohdan 2 alakohtaa ja talletusten vakuusjärjestelmistä annetun direktiivin 4 artiklan 1 kohdan 3 alakohtaa vertaamalla voidaan tarkastella toista direktiivejä yhdistävää tekijää. Tämä yhtymäkohta liittyy perusteisiin, joita komission olisi noudatettava laatiessaan kertomusta vientikiellosta. Molempien direktiivien mukaisesti kertomukset on laadittava kyseisen ehdon "soveltamisesta saadun kokemuksen perusteella".

Vientikiellon väliaikaisuutta koskevan periaatteen ja kokemukseen perustuvan päätöksenteon välillä on korvaussuhde. Yleissääntönä on, että mitä kauemmin kieltoa sovelletaan, sitä enemmän kokemusta saadaan sen soveltamisesta. Komission olisikin pyrittävä luomaan tasapaino rahoituspalveluiden yhtenäismarkkinoiden toteuttamisen tärkeyden ja perussääntöjen riittämättömästä yhdenmukaistamisesta aiheutuvien markkinahäiriöiden välttämisen välille.

Näiden kahden direktiivin keskinäistä vertailua jatkettaessa voidaan havaita, että sijoittajien korvausjärjestelmistä annetussa direktiivissä säädetään kertomuksen laadinnassa noudatettavasta lisäperusteesta. Talletusten vakuusjärjestelmistä annetussa direktiivissä säädetään, että kertomus on laadittava lausekkeen "soveltamisesta saadun kokemuksen perusteella", kun taas sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin mukaisesti komission on laadittava kertomus myös "direktiivin 94/19/EY 4 artiklan 1 kohdan soveltamisesta saadun kokemuksen perusteella". ( [10])

[10] Talletusten vakuusjärjestelmistä annetun direktiivin 4 artiklan 1 kohta koskee nimenomaan talletussuojan vientikieltoa.

Tämä on erityisen tärkeä yhdysside direktiivien välillä. Vaikka useimmat jäsenvaltiot (14 jäsenvaltiota 15:sta) ovat jo panneet sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin täytäntöön, direktiivin säännösten käytännön soveltamisesta on saatu vasta vähän kokemusta. Useimmat jäsenvaltiot hyväksyivät täytäntöönpanotoimenpiteet vuoden 1998 loppupuolella tai vuoden 1999 alkupuolella, ja jotkin jäsenvaltiot täydensivät toimenpidekokonaisuutta vuoden 1999 lopulla vielä hallinnollisilla ja hallituksen antamilla määräyksillä. Luottolaitoksilla on sitä vastoin ollut käytettävissään pidempi aika kiellon soveltamisen arvioimiseen, sillä direktiivi 94/19/EY hyväksyttiin 30. toukokuuta 1994 ja jäsenvaltiot panivat sen täytäntöön vuoden 1995 aikana.

Talletusten vakuusjärjestelmistä annettuun direktiivin sisältyvästä vientikiellosta saatu kokemus ja pankkialalla tehty päätös ovatkin avainasemassa komission tehdessä päätöstä sijoittajien korvausjärjestelmistä annetusta direktiivistä.

3.2 Perusteluja vientikiellon säilyttämiselle

Joidenkin jäsenvaltioiden pääperustelu vientikiellon säilyttämisen puolesta oli se, ettei vientikiellon varsinaisesta soveltamisesta ole vielä riittävästi kokemusta. Tämä johtuu siitä, ettei yksikään sellainen luottolaitos tai sijoituspalveluyritys, jolla on sivuliikkeitä muissa jäsenvaltioissa, ole ollut tarkastelujakson aikana kykenemätön suoriutumaan velvollisuuksistaan taloudelliseen tilanteeseensa suoraan liittyvistä syistä. ( [11])

[11] Ks. myös komissio kertomus talletusten vakuusjärjestelmistä annetusta direktiivistä, kohta 3.2.

Suojatasojen välisistä eroista johtuvien markkinahäiriöiden mahdollisuutta ei voida tänä ajankohtana sulkea kokonaan pois, kuten ei voitu direktiivin hyväksymisajankohtana, vuonna 1997, ja vientikiellon voimassaoloa olisi siten jatkettava.

Joidenkin jäsenvaltioiden mielestä olisi erityisen tärkeää, että Euroopan rahoitusmarkkinoiden lähentymiskehityksestä ja sijoittajien korvausjärjestelmän soveltamisalaan kuuluvista maksujen laiminlyönneistä muissa jäsenvaltioissa hankitaan lisäkokemusta ennen vientikiellon poistamista. Tätä perustellaan sillä, että korvausten maksamisessa noudatettava käytäntö saattaa osoittautua ongelmallisemmaksi kuin järjestelmän täytäntöönpanoa koskevan lain säätäminen, ja saattaa johtaa erilaisiin käytäntöihin eri jäsenvaltioissa.

3.3 Perusteluja vientikiellon poistamiselle

Rahoitusalan yhtenäismarkkinoiden periaate. Vientikielto muodostaa poikkeuksen rahoitusalan yhtenäismarkkinoiden periaatteeseen ja luo esteitä sijoittautumisoikeuden ja palvelujen vapaan tarjoamisen harjoittamiselle. Lisäksi saman sijoituspalveluyrityksen sijoittajia saatetaan kohdella syrjivästi maksukyvyttömyystilanteessa, mikä on vastoin periaatetta, jonka mukaan sijoituspalveluyritys ja sen sivuliikkeet olisi sekä lainsäädännön että pankkitoiminnan kannalta katsottava yhdeksi yksiköksi. Näistä syistä neuvosto ja parlamentti hyväksyivät vientikiellon vain siirtymäjärjestelynä. Vientikiellon muodostaman poikkeuksen käyttöönoton pääperusteluna oli direktiivin antamista edeltävässä vaiheessa vallinnut monimutkainen ja epäselvä tilanne.

Rahoitusalalla tapahtunut kehitys. Rahoitusala on muuttunut huomattavasti direktiivin antamisen jälkeen sijoittajien korvausjärjestelmien yhdenmukaistamisen ja rahoitusalan yhdentymisen tuloksena.

Korvausjärjestelmien yhdenmukaistamisessa on ensinnäkin tapahtunut paljon muutoksia 31. joulukuuta 1999 päättyvän siirtymäkauden aikana. Lakisääteinen vähimmäissuoja (20 000 euroa) on käytössä kaikissa jäsenvaltioissa ja kaikki sivuliikkeet - niiden sijainnista riippumatta - kuuluvat järjestelmään. On huomattava, että useimmissa jäsenvaltioissa ei ollut ennen sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin hyväksymistä käytössä sijoittajia suojaavaa korvausjärjestelmää. Tällä hetkellä voimassa oleva lainsäädäntö osoittaa, että sijoittajille maksettavien korvausten tasot ovat lähenemässä toisiaan useimmissa jäsenvaltioissa. Neljää jäsenvaltiota lukuun ottamatta kaikissa jäsenvaltioissa otetaan 1. tammikuuta 2000 mennessä käyttöön 20 000-28 000 euron pakollinen korvaustaso sijoittajaa kohden. Ainoita poikkeuksia ovat Tanska (käteisvarojen osalta 40 000 euroa ja rahoitusvälineiden osalta 20 000 euroa), Belgia (käteisvarojen osalta 20 000 euroa ja arvopapereiden osalta 20 000 euroa), Ranska (käteisvarojen osalta 70 000 euroa ja rahoitusvälineiden osalta 70 000 euroa) ja Yhdistynyt kuningaskunta (73 000 euroa) (ks. liite).

Yhteenvetona voidaan todeta, ettei jäsenvaltioiden suojatasojen välillä ole enää direktiivin antamishetkellä vallinneita suuria eroja, jotka oikeuttivat myöntämään väliaikaisen poikkeuksen yhtenäismarkkinoiden periaatteesta. Näin ollen tärkein peruste poikkeuksen myöntämiselle on poistunut.

Toinen rahoitusmarkkinoiden kehityssuuntaus, joka on tärkeää ottaa huomioon vientikieltoa arvioitaessa, on rahoitusalan yhdentyminen. Tämä suuntaus on ollut vallitseva myös pankkimarkkinoilla. ( [12]) Arvopaperimarkkinoilla muutosta on vauhdittanut erityisesti tietotekniikan ja sähköisten verkkojen yleistyminen. Tämä on johtanut perinpohjaisiin muutoksiin arvopaperimarkkinoiden ja välittäjien toimintatavoissa. Talouden globaalistuminen puolestaan on merkinnyt sijoitussalkkujen ja sijoituspäätösten kansainvälistymistä. Teknologia on edistänyt kansallisten rajojen poistamista tai ylittämistä.

[12] Ks. komission kertomus talletusten vakuusjärjestelmistä annetusta direktiivistä, kohta 3.3.

Pankit ovat vahvistaneet sulautumien ja yritysostojen kautta asemaansa kyetäkseen kilpailemaan kansainvälisillä markkinoilla. Myös pankkikonserneihin kuuluvat arvopaperiyhtiöt ovat olleet mukana näissä järjestelyissä.

Euron käyttöönotto on käynnistänyt rakenteellisia muutoksia poistamalla valuuttakurssiriskit ja luomalla vakaan perustan rahoitusalan yhdentymiskehitykselle ja kilpailulle. Todellisten rahoituspalvelualan yhtenäismarkkinoiden toteuttamista pyritään edistämään rahoitusmarkkinoiden puitteiden toteuttamista koskevalla toimintasuunnitelmalla, jossa yksilöidään käytännön toimenpiteitä, jotka on toteutettava pikaisesti, "jotta yhteistä rahaa voidaan hyödyntää täysimääräisesti, ja jotta varmistetaan Euroopan rahoitusmarkkinoiden optimaalinen toiminta". ( [13]) Kaiken kaikkiaan yhdentymiskehitys on ollut voimakasta viime vuosina ja tämä suuntaus on mitä ilmeisimmin jatkumassa.

[13] Komission tiedonanto - Rahoitusmarkkinoiden puitteiden toteuttaminen: toimintasuunnitelma, KOM(1999) 232, 11.5.1999.

Rahoitusalan yhdentymisprosessissa vientikielto on jäänne, joka hajottaa yhtenäismarkkinoita kansallisiin markkinoihin. Kielto on poistettava EU:n rahoitusmarkkinoiden vakaan yhdentymiskehityksen edistämiseksi.

Mahdollisia häiriöitä koskevat arviot. Vientikiellon poistamisesta mahdollisesti aiheutuvien markkinahäiriöiden osalta voidaan viitata pankkialalla saatuihin kokemuksiin, joiden perusteella "millään jäsenvaltiolla ei ole vientikiellon poistamisesta mahdollisesti aiheutuvien markkinahäiriöiden osalta puolueetonta ja tosiasioihin perustuvaa tietoa, jolla voitaisiin perustella huolta siitä, että markkinahäiriöriskit ovat todennäköisiä tai merkittäviä. Jäsenvaltiot eivät ole myöskään pystyneet täsmentämään sellaisten markkinahäiriöiden muotoa tai laajuutta, joista kotimaiset luottolaitokset joutuisivat kärsimään vientikiellon päättyessä".( [14])

[14] Ks. komission kertomus talletusten vakuusjärjestelmistä annetusta direktiivistä, kohta 3.3.

4. Päätelmät

Jäsenvaltioissa sovellettavat sijoittajien korvausjärjestelmät on nyt yhdenmukaistettu direktiivin periaatteiden ja tavoitteiden mukaisesti. Tästä syystä vaikuttaa suhteettomalta jatkaa vientikieltoa sellaisten markkinahäiriöiden välttämiseksi, joita kukaan ei pysty arvioimaan ja täsmentämään ja joiden ilmeneminen näyttää erittäin epätodennäköiseltä.

Vientikiellon jatkaminen merkitsisi, että suojautumista tällaiselta epätodennäköiseltä riskiltä pidettäisiin tärkeämpänä kuin rahoituspalvelujen yhtenäismarkkinoiden toteuttamista.

Komissio on tietoinen siitä, etteivät kaikki jäsenvaltiot ole panneet sijoittajien korvausjärjestelmistä annettua direktiiviä täytäntöön riittävän ajoissa, jotta niillä olisi käytännön kokemusta sen säännösten soveltamisesta (ks. jakso 3). Tämän seurauksena olisikin tarkasteltava kiinteää yhteyttä sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin ja talletusten vakuusjärjestelmistä annetun direktiivin välillä.

On ensinnäkin todettava, että sijoittajien korvausjärjestelmistä annetussa direktiivissä on varsinaisesti kyse talletusten vakuusjärjestelmistä annetun direktiivin säännösten ja periaatteiden saattamisesta koskemaan arvopaperimarkkinoita. Sen lisäksi, että direktiivit täydentävät joidenkin seikkojen osalta toisiaan (sijoittajien korvausjärjestelmistä annettua direktiiviä 97/9/EY sovelletaan sijoituspalveluiden osalta myös pankkeihin), niiden rajatylittävää palvelujen tarjoamista koskevat artiklat ovat identtiset. Pankkialalla ilmenneistä ongelmista tai kysymyksistä saatu kokemus saattaa tästä syystä tarjota sijoituspalveluyritysten kannalta hyödyllisiä tietoja.

Yhteisön sääntelyviranomaisten kannalta on lisäksi hyödyllistä saada mahdollisimman kattava kuva näiden "direktiivikaksosten" soveltamisesta. Tässä yhteydessä on tärkeää pitää mielessä, että vaikka talletusten vakuusjärjestelmistä annettu direktiivi hyväksyttiin vuonna 1994 ja sijoittajien korvausjärjestelmistä annettu direktiivi vasta vuonna 1997, määräaika, johon mennessä komission on laadittava kertomukset vientikiellosta, on molempien direktiivien osalta sama (31. joulukuuta 1999).

Komissio on myös sitä mieltä, että direktiivien välinen johdonmukaisuus on pyrittävä säilyttämään. Talletusten vakuusjärjestelmistä annetun direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti laaditun komission kertomuksen mukaan talletusten vakuusjärjestelmiä koskeva vientikielto aiotaan poistaa. Vientikiellon jatkamista vuoden 1999 jälkeen sijoittajien korvausjärjestelmien osalta, muttei talletusten vakuusjärjestelmien osalta, olisi vaikea perustella. Asiakkaille tarjottavan suojan osalta on todettava, että koska osa järjestelmistä kattaa sekä talletukset että sijoittajien saatavat, vientikielto johtaisi syrjintään luottolaitoksen saman ulkomailla sijaitsevan sivuliikkeen tallettajien ja sijoittajien välillä.

Kiellon voimassaolon päätyttyä (31. joulukuuta 1999) komissio seuraa kuitenkin tiiviisti tilanteen kehittymistä ja erityisesti vakavia markkinahäiriöitä niiden tietojen perusteella, joita jäsenvaltioiden viranomaiset katsovat tarpeelliseksi toimittaa. Komissio voi tämän jälkeen tutkia mahdollisuutta ehdottaa aiheellisia lainsäädäntötoimenpiteitä.

LIITE

SIJOITTAJIEN KORVAUSJÄRJESTELMISTÄ ANNETUN DIREKTIIVIN 97/9/EY TÄYTÄNTÖÖNPANO EUROOPAN TALOUSALUEESEEN KUULUVISSA MAISSA

1. EU:n jäsenvaltioiden korvausjärjestelmien pääpiirteet

Tähän mennessä 14 jäsenvaltiota 15:sta on pannut direktiivin virallisesti täytäntöön. Poikkeuksen muodostaa Luxemburg, joka on ilmoittanut komissiolle antaneensa maaliskuussa 1999 parlamentille asiasta lakiesityksen, jonka käsittely on vielä kesken. Lakiesitys hyväksytään mahdollisesti vuoden 1999 lopulla. Tässä liitteessä viitataan siten vain niihin 14 jäsenvaltioon, jotka ovat ilmoittaneet panneensa direktiivin täytäntöön.

1.1 Nykyisten järjestelmien lukumäärä ja laajuus sekä jäsenyys niissä

Direktiivin säännösten nojalla jäsenvaltioiden on varmistettava alueellaan "yhden tai useamman sijoittajien korvausjärjestelmän perustaminen ja virallinen tunnustaminen" eikä sijoituspalveluyritys saa tarjota sijoituspalveluja, jos se ei kuulu tällaiseen järjestelmään. Sijoituspalveluyrityksen määritelmä perustuu sijoituspalveludirektiivin 2 artiklan 1 kohtaan ja kattaa myös sellaiset luottolaitokset, joilla on oikeus tarjota sijoituspalveluja.

Direktiivissä säädetään, että luottolaitosten tapauksessa osa saatavista saattaa kuulua myös talletusten vakuusjärjestelmistä annetun direktiivin soveltamisalaan, ja lisäksi säädetään, että (1) kunkin jäsenvaltion on kirjattava molempien direktiivien kattamat saatavat jommankumman direktiivin soveltamisalaan kuuluvaan järjestelmään ja (2) kunkin saatavan voi korvata vain kerran.

Nämä säännökset on pantu täytäntöön 14 jäsenvaltiossa. Useimmissa jäsenvaltioissa on käytössä vain yksi sijoituspalveluiden korvausjärjestelmä. Joidenkin jäsenvaltioiden sääntelyelimet harkitsevat mahdollisuutta perustaa yksityisiä lisäjärjestelmiä, mutteivat ole toistaiseksi käyttäneet tätä mahdollisuutta. Saksa, Espanja, Irlanti, Alankomaat ja Itävalta ovat ottaneet käyttöön useampia järjestelmiä, mutta järjestelmien jäsenyys riippuu tarjottavien palvelujen ja laitoksen luonteesta. Yksi järjestelmistä on tarkoitettu sijoituspalveluyrityksille ja toinen tai toiset tietyntyyppisille pankeille. Belgiassa, Tanskassa, Ranskassa ja Ruotsissa on käytössä vain yksi järjestelmä, joka maksaa korvauksia sekä sijoittajille että tallettajille (ja kattaa sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin ja talletusten vakuusjärjestelmistä annetun direktiivin mukaiset saatavat). Näyttääkin siltä, etteivät sijoituspalveluyritykset eivätkä pankit voi ainakaan alkuvaiheessa käytännössä valita vapaasti järjestelmää, johon haluavat liittyä.

Luottolaitosten osalta on valittavana kaksi ensisijaista vaihtoehtoa, joista ensimmäinen on sekä pankkien tallettajat että sijoittajat kattavan rahaston perustaminen. Toisen vaihtoehdon mukaan sijoittajien korvausjärjestelmä kattaisi käteissaatavat vain siinä tapauksessa, että kyse on sijoituspalvelujen tarjoamisesta, kun taas talletukset korvataan erillisestä talletusten vakuusrahastosta. Ensimmäisen vaihtoehdon käytännön toteuttaminen edellyttää vielä lisätutkimuksia, ja lisäksi on varmistettava, ettei toimenpide riko talletusten vakuusjärjestelmistä eikä sijoittajien korvausjärjestelmistä annettuja direktiivejä (esimerkiksi laskettaessa ensimmäissuojaa tallettajaa/sijoittajaa kohden).

1.2 Korvausten määrä ja soveltamisala

Direktiivissä säädetään, että järjestelmän mukaisen korvaustason olisi oltava vähintään 20 000 euroa kunkin sijoittajan saatavia kohden ja tätä pienemmän määrän osalta vähintään 90 prosenttia saatavista. Jotkin sijoittajat saatetaan jättää korvausjärjestelmän ulkopuolelle toimintansa luonteen vuoksi (ammattimaiset ja institutionaaliset sijoittajat) tai siksi, että sijoittajilla on yhteyksiä taloudellisissa vaikeuksissa olevaan sijoituspalveluyritykseen.

Nämä säännökset on pantu täytäntöön 14 jäsenvaltiossa. Kaikissa järjestelmissä on määrätty kunkin sijoittajan korvausvaatimusten perusteella maksettavat enismmäismäärät. Tämä määrä noudattaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sijoittajien korvausjärjestelmistä annetussa direktiivissä säädettyä vähimmäismäärää (20 000 euroa). Korvattavat määrät ovat 1. tammikuuta 2000 lähtien (siirtymäkauden päätyttyä) seuraavat:

- Useimmissa jäsenvaltioissa korvausten enimmäismäärä sijoittajaa kohden on 20 000 euroa. Saksassa, Irlannissa ja Suomessa on lisäksi käytössä "90 prosenttia kaikista saatavista" -periaate, jos saatava on pienempi kuin 20 000 euroa. Portugali (25 000 euroa) ja Ruotsi (28 000 euroa) eivät jää kauas tästä määrästä.

- Tanskassa käteisvaroista maksetaan korvauksia enintään 40 000 euroa ja arvopapereista 20 000 euroa. Belgiassa käteisvaroista maksettavilla korvauksille on asetettu 20 000 euron ja arvopapereille 20 000 euron yläraja, mutta nämä määrät sisältävät myös tallettajille (pankin maksukyvyttömyyden johdosta) maksettavat korvaukset.

- Kahdessa jäsenvaltiossa korvaustaso on huomattavasti sijoittajien korvausjärjestelmistä annetussa direktiivissä säädettyä tasoa korkeampi. Yhdistyneessä kuningaskunnassa suunnitellaan otettavaksi käyttöön 73 000 euron korvaustaso, jota pienemmille määrille on asetettu joitakin prosentuaalisia rajoituksia. Ranskassa on käytössä 70 000 euron raja sekä käteisen että rahoitusvälineiden osalta (käteistä koskeva korvausmäärä kattaa kuitenkin myös tallettajille pankin maksukyvyttömyyden johdosta maksettavat korvaukset).

Korvausten soveltamisalassa on suurempaa vaihtelua. Saksassa, Espanjassa, Alankomaissa, Itävallassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa kaikki sijoittajien korvausjärjestelmistä annetun direktiivin liitteessä I luetellut sijoittajaryhmät jätetään korvausjärjestelmän ulkopuolelle. Näin ei ole muissa jäsenvaltioissa. Järjestelmään osallistuvat sijoituspalveluyritykset ja laitokset jätetään kuitenkin kaikissa jäsenvaltioissa korvausten soveltamisalan ulkopuolelle. Osa jäsenvaltioista jättää tietyntyyppiset johdannaiset kattamatta. Esimerkiksi Itävallassa ja Portugalissa ei kateta hyödykejohdannaisia.

1.3 Korvausjärjestelmän soveltamiseen liittyvät vaiheet ja menettelyt

Sijoittajien suojaamisen toteuttamiseksi käytännössä direktiivissä annetaan yksityiskohtaisia säännöksiä korvausmenettelyn etenemisestä sekä asiakkaille tiedottamisesta ja korvausten maksamiselle asetetuista määräajoista. Kaikki jäsenvaltiot ovat panneet nämä säännökset virallisesti täytäntöön. Koska yhdessäkään jäsenvaltiossa ei ole vielä esitetty direktiivin säännösten soveltamisalaan kuuluvia korvausvaatimuksia, direktiivin käytännön soveltamisesta ei ole vielä kokemusta.

1.4 Rahoitus ja rahoitusosuudet

Järjestelmään liittyvistä kysymyksistä erityistä mielenkiintoa herättää sen maksukyky. Direktiivissä ei säädetä sijoittajien korvausjärjestelmien rahoitustavasta, mutta esitetään seuraavat periaatteet: (1) järjestelmien rahoitusvastuun on kuuluttava sijoituspalveluyrityksille itselleen, (2) järjestelmien rahoituskyvyn on oltava oikeassa suhteessa niiden sitoumuksiin ja (3) rahoitusjärjestelmän vakaus ei saa vaarantua.

Järjestelmiä on periaatteessa kahdenlaisia. Ensimmäisessä järjestelmässä jäseniltä peritään määräajoin maksuja ja rahoitusosuuksia ja toisessa puolestaan osallistujilta edellytetään tietynsuuruisia maksusitoumuksia ainoastaan siinä tapauksessa, että järjestelmälle esitetään korvausvaatimuksia. Ensin mainitussa järjestelmässä rahaston velvollisuuksien täyttämistä asetuksessa säädetyissä tiukoissa määräajoissa pyritään usein helpottamaan kytkemällä vaadittavat rahoitusosuudet ja järjestelmään osallistuvien luottolaitosten rahoitusvälineiden ja käteisvarojen arvo (tai asiakasmäärä) toisiinsa. Jotkin jäsenvaltiot ovat suunnitelleet myös lisärahoitusmekanismien käyttöönottoa. Näitä olisivat esimerkiksi ylimääräisten rahoitusosuuksien periminen siinä tapauksessa, että rahastossa ei ole riittävästi varoja saatavien kattamiseen, taikka pankkien tai muiden järjestelmien tarjoamien lainanottomahdollisuuksien hyödyntäminen. Lisätietojen keruulla pyritään varmistamaan, että edellä mainittuja periaatteita noudatetaan esimerkiksi silloin, kun päätetään hyödyntää keskuspankin tai poliittisen hallintoelimen tarjoamia lainamahdollisuuksia. Jos rahasto ei peri jäseniltään rahoitusosuuksia, saatavista maksettavat korvaukset saattavat viivästyä, jos rahastolla ei ole tarvittavia rahoitusresursseja välittömästi käytettävissään. Tätä mahdollisuutta onkin syytä tutkia yksityiskohtaisemmin.

1.5 Täydentämisehto

Kaikki 14 säännökset täytäntöön pannutta jäsenvaltiota ovat liittäneet lainsäädäntöönsä täydentämistä koskevan ehdon, jonka mukaan muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden sijoituspalveluyritysten sivuliikkeet voivat osallistua kyseisten valtioiden korvausjärjestelmiin. Yhdelläkään jäsenvaltiolla ei kuitenkaan ole vielä kokemusta ehdon soveltamisesta. Ottaen huomioon, että korvaustaso on sama tai lähes sama kuin direktiivissä säädetty vähimmäistaso, voidaan olettaa, ettei ehdon soveltamisesta todennäköisesti saada kokemusta myöskään tulevaisuudessa.

Yhdistyneessä kuningaskunnassa 14 sivuliikettä on hakenut osallistumisoikeutta järjestelmään, mutta hakemuksista puolet on peräisin maasta, joka on yksi direktiivin vasta äskettäin täytäntöön panneista valtioista (Ranska). Kyseisten sivuliikkeiden emoyhtiöt saattavatkin tarkistaa kantaansa niiden kotijäsenvaltion pantua direktiivin täytäntöön. ( [15]) Ranskassa ei toistaiseksi ole jätetty järjestelmää koskevia jäsenyyshakemuksia, mikä johtunee siitä, että sijoittajien korvausjärjestelmistä annettu direktiivi pantiin siellä täytäntöön vasta vuoden 1999 syyskuun loppupuolella.

[15] Ranska on itse asiassa ottanut käyttöön jopa Yhdistynyttä kuningaskuntaa korkeamman korvaustason.

2. LAINSÄÄDÄNTÖ, JÄRJESTELMÄN YHTEYSTIEDOT, JÄSENET JA TOIMINNAN MUODOT

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

3. SUOJATASOT JA RAHOITUSOSUUDET

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>

>TAULUKON PAIKKA>