[pic] | EUROOPAN YHTEISÖJEN KOMISSIO |

Bryssel 19.3.2007

KOM(2007) 112 lopullinen

KOMISSION TULKITSEVA TIEDONANTO

Kotijäsenvaltion ja vastaanottavan jäsenvaltion toimivalta yhteissijoitusyritysten markkinoinnissa yhteissijoitusyritysdirektiivin VIII jakson nojalla

KOMISSION TULKITSEVA TIEDONANTO

Kotijäsenvaltion ja vastaanottavan jäsenvaltion toimivalta yhteissijoitusyritysten markkinoinnissa yhteissijoitusyritysdirektiivin VIII jakson nojalla (ETA:n kannalta merkityksellinen teksti)

Johdanto

Yhteissijoitusyritysdirektiivillä[1] luotiin ensimmäinen eurooppalainen vähittäismarkkinoiden rahoitustuote. Yhdenmukaistamalla yhteissijoitusyritysten piirteitä yhteissijoitusyritysdirektiivi tasoitti tietä toimivalle rajatylittävälle kilpailulle ja yhtenäiselle korkeatasoiselle sijoittajansuojalle EU:ssa. Vapaus markkinoida yhteissijoitusyritystä muussa kuin siinä jäsenvaltiossa, johon se on sijoittautunut, perustuu ns. ilmoitusmenettelyyn[2]: yhteissijoitusyritys, joka noudattaa direktiivissä säädettyjä yhteisiä perussääntöjä[3], voi saada toimiluvan kotijäsenvaltionsa viranomaisilta. Tällainen lupa markkinoida yhteissijoitusyrityksen osuuksia on voimassa kaikissa jäsenvaltioissa edellyttäen, että yritys antaa vastaanottavan jäsenvaltion viranomaisille ilmoituksen direktiivin 44–46 artiklassa säädettyä menettelyä noudattaen. Vastaanottavan jäsenvaltion viranomaiset voivat kieltää tällaisen markkinoinnin, jos ne katsovat, etteivät osuuksien markkinointia varten tehdyt järjestelyt vastaa kyseisessä vastaanottavassa jäsenvaltiossa voimassa olevia paikallisia sääntöjä, jotka koskevat muita kuin direktiivissä tarkoitettuja kysymyksiä.

Ilmoitusmenettely on ollut laajassa käytössä: tähän mennessä ilmoituksia on tehty yli 29 000. Menettelyn toimivuudessa on kuitenkin havaittu ongelmia[4]. Erityisesti ilmoitusmenettelyn muodollisuudet, kesto ja monimutkaisuus voivat vaihdella varsin paljon jäsenvaltioiden välillä. Jotkin näistä eroista selittyvät erilaisilla hallinnollisilla käytännöillä, ja monet ovat seurausta direktiivin erilaisista tulkinnoista.

Tilanteen korjaamiseksi komissio ja Euroopan arvopaperimarkkinavalvojien komitea (CESR)[5] ovat käynnistäneet vuodesta 2004 alkaen joukon aloitteita[6]. Kotijäsenvaltion ja vastaanottavan jäsenvaltion vastuuta koskevien erilaisten tulkintojen on todettu olevan olennaisena syynä puutteelliseen oikeusvarmuuteen.

Tilanteen korjaamiseksi komissio viittaa 44 artiklan 1 kohtaan, jossa vahvistetaan kotijäsenvaltion ja vastaanottavan jäsenvaltion vastuut. Kyseisessä 44 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Yhteissijoitusyrityksen, joka pitää osuuksiaan kaupan toisessa jäsenvaltiossa, on noudatettava tuon valtion voimassaolevia lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä, siltä osin kuin ne eivät koske tässä direktiivissä tarkoitettuja kysymyksiä.”

Näkemykset eroavat siinä, kuinka tämä säännös vaikuttaa vastaanottavalle jäsenvaltiolle jäävään vastuuseen. Tällä tiedonannolla komissio muistuttaa erityisesti niiden direktiivissä tarkoitettujen kysymysten sisällöstä, jotka on varattu kotijäsenvaltion vastuulle. Komissio vahvistaa sen, mitä 44 artiklan 1 kohdassa säädetään vastaanottavan jäsenvaltion vastuusta.

Tämän tiedonannon perusteella ei synny oikeuksia eikä velvoitteita. Tässä tiedonannossa ei myöskään ennalta ohjata kantaa, jonka komissio saattaa muodostaa samoista kysymyksistä myöhemmässä vaiheessa ja tilanteen kehittyessä; tässä tiedonannossa ei pyritä ennakoimaan Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen eikä ensimmäisen asteen tuomioistuimen tulevia tuomioita.

Tiivistelmä

- Kotijäsenvaltion ja vastaanottavan jäsenvaltion vastuusta markkinoitaessa yhteissijoitusyritysten osuuksia yli rajojen säädetään yhteissijoitusyritysdirektiivin 44 artiklan 1 kohdassa: ”Yhteissijoitusyrityksen, joka pitää osuuksiaan kaupan toisessa jäsenvaltiossa, on noudatettava tuon valtion voimassaolevia lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä, siltä osin kuin ne eivät koske tässä direktiivissä tarkoitettuja kysymyksiä .”

- Yhteissijoitusyritysdirektiivin nojalla kotijäsenvaltio vastaa rahastojen toimiluvista, rahastojen rakenteesta, hoidosta ja sijoitustavoista sekä osuudenhaltijoille annettavista pakollisista tiedoista. Yhteissijoitusyrityksellä, joka noudattaa direktiivissä varattuihin kysymyksiin liittyvien ”yhteisten perussääntöjen” täytäntöönpanoa koskevia kotijäsenvaltion sääntöjä, on oikeus markkinoida osuuksiaan koko EU:n alueella. Näissä varatuissa kysymyksissä vastaanottava jäsenvaltio ei voi sille jäävän vastuun perusteella määrätä muita sääntöjä tai vaatimuksia eikä edellyttää muita tietoja. Vastaanottavan jäsenvaltion vastuu liittyy muihin kuin näihin kysymyksiin.

- Ei ole mahdollista laatia lopullista luetteloa kysymyksistä, jotka ovat vastaanottavan valtion vastuulla. On kuitenkin mahdollista yksilöidä jakeluinfrastruktuuri, markkinointitekniikat ja -kanavat kysymyksiksi, jotka kuuluvat vastaanottavan jäsenvaltion vastuulle. Myös maksujen suorittamista, yhteissijoitusyritysten osuuksien takaisinostoa tai lunastusta sekä pakollisen sijoittajatiedon saataville antamista koskevat järjestelyt kuuluvat vastaanottavan jäsenvaltion tarkastelun alaisuuteen (yhteissijoitusyritysdirektiivin 45 artikla).

- Niiltä osin kuin vastaanottavan jäsenvaltion vaatimukset liittyvät sellaisiin toimintoihin tai toimiin, joita yhteissijoitusyrityksen rahastoyhtiö ei suorita itse vaan jotka suorittaa rahastoyhtiön nimittämä vastaanottavaan jäsenvaltioon sijoittautunut kolmas osapuoli, kansallisten sääntöjen noudattamista vaaditaan ensisijaisesti kyseiseltä kolmannelta osapuolelta.

1. KOTIJÄSENVALTION JA VASTAANOTTAVAN JÄSENVALTION TOIMIVALTA 44 ARTIKLAN NOJALLA – YLEISET PERIAATTEET

Direktiivin 44 artiklan 1 kohdan nojalla ”yhteissijoitusyrityksen, joka pitää osuuksiaan kaupan toisessa jäsenvaltiossa, on noudatettava tuon valtion voimassaolevia lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä, siltä osin kuin ne eivät koske tässä direktiivissä tarkoitettuja kysymyksiä.” Ilmoitusmenettelyn osalta jäljelle jäävän toimivallan laajuudesta säädetään direktiivin 46 artiklassa: vastaanottavalla jäsenvaltiolla on oikeus tarkastella ilmoittamisvaiheessa sitä, noudattaako toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yhteissijoitusyritys markkinointijärjestelyihin sovellettavia, muita kuin tässä direktiivissä tarkoitettuja kysymyksiä koskevia lakeja, sääntöjä ja hallinnollisia menettelyjä.

Direktiivin 44 artiklan 1 kohdassa säädetään, että vastaanottavalla jäsenvaltiolla on yksinomainen vastuu muissa kuin direktiivissä tarkoitetuissa kysymyksissä. Tämän olisi tulkittava tarkoittavan myös sitä, että vastaanottava jäsenvaltio ei saa käyttää sille jäävää toimivaltaa direktiivissä säädettyjen sääntöjen ja periaatteiden kiertämiseen erityisesti niissä asioissa, joissa vastuu on yksinomaisesti annettu kotijäsenvaltiolle. Asia on näin, vaikka direktiivissä säädetään ainoastaan yhteisistä yleisistä perussäännöistä. Tämä periaate on yhteissijoitusyritysdirektiivissä säädetyn ilmoitusmenettelyn kulmakivi, ja se tunnustetaan laajalti EY:n sisämarkkinalainsäädännössä[7]. Yhteissijoitusyrityksen, joka haluaa markkinoida osuuksiaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa, ei tarvitse noudattaa vastaanottavan jäsenvaltion sääntöjä kysymyksissä, jotka direktiivissä varataan kotijäsenvaltion vastuulle.

1.1. Kotijäsenvaltion vastuulle varatut kysymykset

Ensimmäiseksi on selvitettävä, mitä tarkoitetaan ”direktiivissä tarkoitetuilla kysymyksillä”. Mitkä ovat direktiivissä kotijäsenvaltion vastuulle varatut kysymykset? Yhteissijoitusyritysdirektiivin johdanto-osan 4 kappaleessa mainitaan, että yksi direktiivin tavoitteista on luoda ” yhteiset perussäännöt jäsenvaltioissa sijaitsevien yhteistä sijoitustoimintaa harjoittavien yritysten toimiluvasta, valvonnasta, rakenteesta, toiminnasta ja tiedoista, jotka niiden on julkistettava”. Näitä voidaan pitää ns. varattuina kysymyksinä. Yksityiskohtaisemmin sisältö voidaan esittää seuraavalla tavalla: (i) rahaston toimilupa (direktiivin II jakso), (ii) rahaston rakenne (velvoitteet rahastoyhtiöitä ja sijoitusyhtiöitä sekä omaisuudenhoitajaa kohtaan) (direktiivin III, III(a), IV ja IV(a) jakso), (iii) johtaminen (toimintaedellytykset, sijoituspolitiikkaa ja hyväksyttäviä varoja koskevat velvoitteet, yleiset velvoitteet, kuten ilman katetta myymisen (ylimyynnin) kielto ja lainanottorajoitukset) (direktiivin samat jaksot kuin (ii) kohdassa sekä V ja VII jakso) ja (iv) tiedot, jotka yhteissijoitusyrityksen on annettava osuudenhaltijoille (VI jakso)[8].

Yhdessäkään näistä kysymyksistä vastaanottavan jäsenvaltion ei pitäisi soveltaa omalla alueellaan rekisteröityyn yhteissijoitusyritykseen sovellettavia sääntöjä toisessa jäsenvaltiossa rekisteröityyn yhteissijoitusyritykseen, joka markkinoi osuuksiaan sen alueella. Yhteissijoitusyrityksen johdanto-osan 5 kappaleessa sanotaan selvästi, että ” mainittujen yhteisten sääntöjen soveltaminen on riittävä takuu, jonka nojalla voidaan sallia jäsenvaltioissa sijaitsevien yhteistä sijoitustoimintaa harjoittavien yrityksien osuuksien pitäminen kaupan, jollei pääoman liikkeitä koskevista säännöksistä muuta johdu, toisissa jäsenvaltioissa, ilman että nämä toiset jäsenvaltiot voivat soveltaa näihin yrityksiin tai niiden osuuksiin mitään muita säännöksiä kuin niitä, jotka näissä jäsenvaltioissa eivät koske tässä direktiivissä tarkoitettuja kysymyksiä”. Edellä esitetystä seuraa se yleinen periaate, että vastaanottavalle jäsenvaltiolle ei jää mitään vastuuta kysymyksissä, jotka direktiivissä on varattu yksinomaan kotijäsenvaltion vastuulle[9].

1.2. Vastaanottavalle jäsenvaltiolle jäävä vastuu

Toiseksi on selvitettävä, mitä muita kuin direktiivissä tarkoitettuja varattuja kysymyksiä koskevia vastaanottavan jäsenvaltion sääntöjä sovelletaan ulkomaiseen yhteissijoitusyritykseen, joka markkinoi osuuksiaan tällaisessa vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Direktiivin 44 artiklan 1 kohdassa säädettyjen yleisten periaatteiden pohjalta ei ole mahdollista laatia lopullista luetteloa tällaisista säännöistä. Seuraavat seikat voidaan kuitenkin yksilöidä vastaanottavan jäsenvaltion vastuulle kuuluviksi kysymyksiksi:

- Jakeluinfrastruktuuri, joka olisi luotava ennen kuin yhteissijoitusyrityksen osuuksien markkinointi aloitetaan. Tietyissä jäsenvaltioissa tämä saattaa edellyttää asianmukaisella tavalla luvan saaneen ja/tai valvotun välittäjän käyttöä.

- Tekniikat ja kanavat, joiden avulla varmistetaan, että sijoittajat merkitsevät yhteissijoitusyritysten osuuksia; tällaisia ovat esimerkiksi suoramyynti, puhelinmyynti, suoramyynti internetin kautta ja muut tavat ottaa yhteyttä sijoittajiin. Jos vastaanottava jäsenvaltio esimerkiksi kieltää tiettyjen tekniikkojen käytön alueelleen sijoittautuneilta yhteissijoitusyrityksiltä, samaa kieltoa voidaan soveltaa myös toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneeseen yhteissijoitusyritykseen.

- Mainonta (44 artiklan 2 kohta)[10]: vastaanottavalla jäsenvaltiolla on toimivalta päättää säännöistä, joita sovelletaan ulkomaisten yhteissijoitusyritysten tapaan edistää merkintämyyntiään mahdollisten kyseisessä jäsenvaltiossa asuvien sijoittajien keskuudessa, ja valvoa tällaisten sääntöjen noudattamista.

- Järjestelyt, joiden avulla suoritetaan maksut osuudenhaltijoille, ostetaan takaisin tai lunastetaan osuuksia sekä annetaan saataville tiedot, jotka yhteissijoitusyritys on velvollinen antamaan osuudenhaltijoille (45 artikla).

Lisäksi on mainittava, että useat vastaanottavan jäsenvaltion säännöt, jotka koskevat muita kuin direktiivin nojalla varattuja kysymyksiä, on nyt joka tapauksessa yhdenmukaistettu EU:n tasolla. Näin on tehty muun muassa markkinointikanaviin ja -tekniikkoihin sovellettaville säännöille (sähköistä kauppaa koskeva direktiivi, rahoitustuotteiden etämarkkinointidirektiivi), kuluttajansuojasäännöille (sopimattomista kaupallisista käytännöistä annettu direktiivi, harhaanjohtava ja vertaileva mainonta) ja rahoitusvälineiden markkinoista annetun direktiivin[11] säännöksille, jotka koskevat markkinointiviestintää ja muuta ennen sopimuksen tekemistä annettavaa tietoa.

Kun markkinointi on aloitettu vastaanottavassa jäsenvaltiossa, yhteissijoitusyrityksen on noudatettava voimassa olevia vastaanottavan jäsenvaltion sääntöjä, jotka koskevat muita kuin varattuja kysymyksiä. Yhteissijoitusyrityksen rahastoyhtiöille[12] aiheutuvat seuraukset vaihtelevat sen mukaan, missä määrin ne osallistuvat markkinointivaiheeseen.

Niiltä osin kuin vastaanottavan jäsenvaltion vaatimukset liittyvät sellaisiin toimintoihin tai toimiin, joita yhteissijoitusyrityksen rahastoyhtiö ei suorita itse vaan jotka suorittaa rahastoyhtiön osuuksien markkinointia varten nimittämä kyseisessä jäsenvaltiossa sijaitseva kolmas osapuoli, mainittujen sääntöjen noudattamista ei ensisijaisesti vaaditakaan yhteissijoitusyrityksen rahastoyhtiöltä. Kohdan 1.1 esimerkkejä, markkinointitekniikoita tai osuuksien maksua ja takaisinostoa, koskevien vastaanottavan valtion sääntöjen noudattamista vaaditaan näitä toimintoja suorittavilta paikallisilta yksiköiltä.

Muiden kuin direktiivissä kotijäsenvaltion vastuulle varattujen kysymysten osalta yhteissijoitusyrityksen rahastoyhtiön voidaan kuitenkin vaatia täyttävän tiettyjä vaatimuksia myös silloin, kun se antaa osuuksiensa markkinoinnin vastaanottavassa jäsenvaltiossa kolmannen osapuolen tehtäväksi. Kohdan 1.1 esimerkkejä käyttäen vastaanottavan jäsenvaltion viranomainen voi esimerkiksi vaatia, että rahastoyhtiö noudattaa tiettyjä standardeja paikallisen yksikön valinnassa (kuten vaatimusta siitä, että välittäjä on saanut toimiluvan ja että sitä valvotaan asianmukaisesti). Kun vastaanottavaan jäsenvaltioon sijoittautunut kolmas osapuoli järjestää mainoskampanjan, kyseinen osapuoli voi käyttää rahastoyhtiön antamia tietoja: tällöin vastaanottavan jäsenvaltion viranomaiset voivat vaatia yhteissijoitusyrityksen rahastoyhtiötä antamaan paikalliselle yksikölle rehtiä, selkeää ja todenmukaista tietoa yhteissijoitusyrityksestä.

Direktiivin 44 artiklan 3 kohdassa säädetään nimenomaisesti, että muita kuin direktiivin soveltamisalaan liittyviä kysymyksiä koskevia vastaanottavan jäsenvaltion sääntöjä olisi sovellettava tekemättä syrjivällä tavalla eroa kotijäsenvaltioon ja vastaanottavaan jäsenvaltioon sijoittautuneiden yhteissijoitusyritysten välillä. Lisäksi on vakiintunut oikeuskäytäntö, että vastaanottavan jäsenvaltion vastuulle jäävissä kysymyksissä on täytettävä tietyt kriteerit, jotta vaatimusten esittäminen niiden alalla olisi perusteltua. Tarkemmin sanottuna tällaisten rajoitusten ei pitäisi ylittää sitä, mikä on puolueettomasti arvioituna tarpeen tavoitteen saavuttamiseksi (suhteellisuus)[13] [14]. Toisin sanoen asettaessaan rajoituksia sijoittautumisvapaudelle tai vapaudelle tarjota palveluja sijoittajansuojan perusteella kyseisen vastaanottavan jäsenvaltion on osoitettava, että rajoitukset ovat puolueettomasti arvioituina tarpeen sijoittajansuojatavoitteen saavuttamiseksi ja että tätä tavoitetta ei voida saavuttaa vähemmän tiukoilla säännöillä[15]. Näin ollen vastaanottavan jäsenvaltion sääntöihin, jotka koskevat muita kuin yhteissijoitusyritysdirektiivissä varattuja kysymyksiä, on myös sovellettava näitä yleisiä vaatimuksia[16].

2. NÄIDEN PERIAATTEIDEN SEURAUKSET – ESIMERKKEJÄ

2.1. Varsinainen ja yksinkertaistettu tarjousesite

Osuudenhaltijoille annettavista pakollisista tiedoista (direktiivin VI jakso) ne, jotka esitetään varsinaisessa ja yksinkertaistetussa tarjousesitteessä, kuuluvat direktiivissä tarkoitettuihin varattuihin kysymyksiin. Direktiivissä vahvistettujen periaatteiden noudattaminen on tarkastettava kotijäsenvaltion toimilupamenettelyjen yhteydessä. Tällainen lupa on riittävä todiste mainittujen asiakirjojen vaatimustenmukaisuudesta ja oikeuttaa markkinoimaan yhteissijoitusyrityksen osuuksia muissa jäsenvaltioissa. Vastaanottavan jäsenvaltion ei pitäisi vaatia tällaisen tiedon täydentämistä omien sääntöjensä mukaisesti. Tästä yleisestä periaatteesta on kaksi mahdollista poikkeusta, joista nimenomaisesti säädetään yhteissijoitusyritysdirektiivin 45 ja 48 artiklassa (katso jäljempänä kohta 2.2).Yksinkertaistetun tarjousesitteen osalta direktiivissä nimenomaisesti vahvistetaan mainittu periaate. Yksinkertaistetulla tarjousesitteellä on kaksi tehtävää. Ensinnäkin siinä annetaan pakolliset ennen sopimuksen tekemistä annettavat tiedot, joita keskivertosijoittaja tarvitsee voidakseen tehdä tietoon perustuvia päätöksiä. Toiseksi esitettä käytetään rahastoyhtiön harkinnan mukaan markkinointivälineenä, eli siinä annetaan yleisiä tietoja mahdollisille asiakkaille. Vaikka yksinkertaistettua tarjousesitettä käytettäisiin markkinointivälineenä, se ei kuitenkaan jää vastaanottavan jäsenvaltion vastuulle. Direktiivin 28 artiklan 3 kohdassa nimenomaisesti säädetään tästä asiasta ja vahvistetaan edellä kappaleessa 1 mainittu periaate: yksinkertaistettua tarjousesitettä voidaan käyttää markkinointivälineenä kaikissa jäsenvaltioissa ” sellaisenaan vain kääntämisestä aiheutuvin muutoksin” . Asian selventämiseksi edelleen 28 artiklan 3 kohdassa lisätään, että: ”j äsenvaltiot eivät tämän vuoksi voi vaatia lisättäväksi muita asiakirjoja tai lisätietoja .” Direktiivin 28 artiklan 3 kohdassa ei suljeta pois tämän periaatteen soveltamista myös varsinaiseen tarjousesitteeseen ja muihin direktiivin VI jaksossa säädettyihin tietovaatimuksiin.

Esimerkkejä

- Jäsenvaltio voi paikallisten mainossääntöjen perusteella asettaa sijoittajatietoja koskevia lisävaatimuksia alueelleen sijoittautuneille yhteissijoitusyrityksille tiettyjen niiden piirteiden vuoksi. Näin voidaan tehdä esimerkiksi silloin, kun yhteissijoitusyritykseen sisältyy takuu tai se sitoutuu tiettyihin sijoitusmuotoihin, joiden vastaanottava jäsenvaltio voisi katsoa aiheuttavan uusia tai suuria sijoitusriskejä.

Kun muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneet yhteissijoitusyritykset markkinoivat osuuksiaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa, tämän jäsenvaltion olisi pitäydyttävä vaatimasta muutoksia tai lisäyksiä sellaisten varsinaisten tai yksinkertaistettujen tarjousesitteiden sisältöön, jotka on laadittu direktiivissä vahvistettujen yhteisten perusperiaatteiden mukaisesti[17]. Tällaiset tiedotusasiakirjat kuuluvat direktiivissä tarkoitettuihin varattuihin kysymyksiin, eli ne koskevat pakollisia tietoja, jotka yhteissijoitusyrityksen on annettava osuudenhaltijoille. Varattu ala kattaa erityisesti yhteissijoitusyrityksen riskejä, maksuja ja kustannuksia[18] koskevat tiedot (ks. direktiivin liite I). Toimiluvan saaneet yhteissijoitusyritykset noudattavat jo tällaisia vaatimuksia – sen varmistaa jo kotijäsenvaltio – eikä tätä pitäisi enää toista kertaa tarkastella vastaanottavassa jäsenvaltiossa[19].

Mainonnan ja pakollisten tietojen välisestä erosta sanottakoon, että tietoja, jotka yhteissijoitusyrityksen on direktiivin mukaan annettava osuudenhaltijoilleen, ei pidä sekoittaa tietoihin, joita annetaan markkinointikampanjoinnin yhteydessä (esim. lehtisiä, esitteitä ja mainosmateriaalia) ja joita voidaan luonnehtia mainonnaksi. Pakolliset tiedot on direktiivissä kokonaisuudessaan varattu kotijäsenvaltion vastuulle (44 artiklan 1 kohta). Mainontakysymyksiä ei käsitellä direktiivissä lainkaan, joten ne kuuluvat vastaanottavan jäsenvaltion vastuulle. Vastaanottava jäsenvaltio voi näin ollen vaatia muuttamaan toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevan yhteissijoitusyrityksen rahastoyhtiön aloitteesta harjoitettavaa mainontaa, mutta niin ei voida tehdä pakollisille tiedoille, jotka kuuluvat kotijäsenvaltion vastuulle.

- Vastaanottava jäsenvaltio ei saa tarkastella uudelleen, haastaa eikä kyseenalaistaa kotijäsenvaltiossaan toimiluvan saaneen yhteissijoitusyrityksen yksinkertaistettua tarjousesitettä, joka on laadittu direktiivissä vahvistettujen yhteisten perusperiaatteiden mukaisesti, vaikka tällainen esite ei olisi läpikäynyt kotijäsenvaltion viranomaisten muodollista hyväksymismenettelyä. Kotijäsenvaltion antama todistus siitä, että yhteissijoitusyritys täyttää direktiivin vaatimukset, on tässä tilanteessa riittävä.

- Direktiivin 47 artiklan 2 kohdan perusteella vastaanottava jäsenvaltio voi tarkastaa varsinaisen ja yksinkertaistetun tarjousesitteen, toimintakertomuksen ja puolivuotiskatsauksen sekä muiden 29 ja 30 artiklan nojalla annettavien asiakirjojen käännökset.

2.2. Varattujen kysymysten periaatteeseen tehtävät poikkeukset varsinaisen ja yksinkertaistetun tarjousesitteen osalta

- Direktiivin 45 artiklassa nimenomaisesti todetaan, että yhteissijoitusyrityksen, joka haluaa pitää osuuksiaan kaupan toisessa jäsenvaltiossa, on kyseisen vastaanottavan jäsenvaltion lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten mukaisesti toteutettava ” tarvittavat toimenpiteet huolehtiakseen järjestelyistä, joiden avulla tuossa valtiossa suoritetaan maksut osuudenhaltijoille, ostetaan takaisin tai lunastetaan osuuksia sekä annetaan saataville tiedot, jotka yhteissijoitusyritys on velvollinen antamaan ” [20] . Toisaalta direktiivin luettelossa A olevassa 4 kohdassa todetaan, että varsinaiseen tarjousesitteeseen olisi sisällytettävä ” tiedot toimenpiteistä, jotka koskevat osuudenhaltijoille suoritettavia maksuja, osuuksien takaisinostoa tai lunastusta sekä yhteissijoitusyrityksestä annettavien tietojen saatavilla pitämistä ”. Vastaavasti direktiivin luettelossa C todetaan, että yksinkertaistetussa tarjousesitteessä olisi annettava tiedot siitä, ” kuinka osuuksia myydään ” ja ” milloin ja miten (mahdolliset) osuuksille maksettavat osingot jaetaan ”. Kuten direktiivin 45 ja 46 artiklassa tunnustetaan, vastaanottavalla jäsenvaltiolla on toimivalta tarkastaa, noudatetaanko tällaisissa tiedoissa paikallisia sääntöjä niiltä osin kuin tällaiset tiedot on osoitettu kyseisen jäsenvaltion alueella sijaitseville sijoittajille.

- Vastaavasti direktiivin 48 artikla oikeuttaa yhteissijoitusyrityksen käyttämään vastaanottavassa jäsenvaltiossa samaa yleisnimeä (kuten ’sijoitusyhtiö’ tai ’sijoitusrahasto’) kuin kotijäsenvaltiossaankin. Kyseisessä artiklassa nimenomaisesti säädetään vastaanottavan jäsenvaltion oikeudesta vaatia, että yhteissijoitusyritys lisää selvyyden vuoksi yleisnimeensä tiettyjä selittäviä osia. Tämä sallitaan kuitenkin ainoastaan, jos on olemassa sekaannuksen mahdollisuus, eikä se missään tapauksessa tarkoita, että yleisnimeä olisi muutettava.

2.3. Tiettyjen tuotteiden mahdolliset markkinointirajoitukset

Edellä kohdassa 1 esitetyn periaatteen perusteella ei ole mahdollista, että vastaanottava jäsenvaltio käyttäisi sille jäävää vastuuta estämään muista jäsenvaltioista peräisin olevan yhteissijoitusyrityksen osuuksien markkinoinnin siksi, että tällaisen yrityksen ominaisuuksien ei katsottaisi olevan vähittäissijoittajille tarkoitettuja sijoitustuotteita määrittävän direktiivin vaatimusten mukaisia (esimerkiksi päättämällä, etteivät tällaiset yhteissijoitusyritykset sovellu vähittäissijoittajille). Tällainen estäminen tarkoittaisi, että vastaanottava jäsenvaltio kyseenalaistaisi kotijäsenvaltion myöntämän toimiluvan, joka kuuluu kotijäsenvaltiolle varattuihin kysymyksiin. Kotijäsenvaltion vastuulla on määrittää, noudattaako tuote yhteissijoitusyritysdirektiivin vaatimuksia. Kun vaatimustenmukaisuus on todettu, vastaanottava jäsenvaltio ei voi sille jääneen vastuun perusteella tarkastella tuotetta uudelleen.

2.4. Ilmoitusmenettely

Ilmoitusmenettely ja erityisesti tiedot, jotka yhteissijoitusyrityksen on 46 artiklan nojalla annettava vastaanottavalle jäsenvaltiolle, kuuluvat direktiivissä tarkoitettuihin ns. varattuihin kysymyksiin. Näin ollen vastaanottavan jäsenvaltion viranomaisten ei pitäisi edellyttää vastaanottavassa jäsenvaltiossa voimassa olevien sääntöjen perusteella muita asiakirjoja eikä lisätietoja yhteissijoitusyritykseltä, joka antaa 46 artiklan nojalla vaaditut tiedot (todistuksen, rahaston säännöt tai yhtiöjärjestyksen, varsinaisen ja yksinkertaistetun tarjousesitteen, viimeisimmän toimintakertomuksen ja mahdollisen puolivuotiskatsauksen sekä yksityiskohtaiset tiedot markkinointijärjestelyistä). Direktiivin 46 artiklassa säädetään kuitenkin poikkeuksesta, koska vastaanottavalla jäsenvaltiolla on – direktiivin 44 artiklan 1 kohdan ja 45 artiklan nojalla ja edellä kohdassa 1 esitetyn rajoissa – nimenomainen oikeus tarkastaa, että markkinointijärjestelyissä noudatetaan vastaanottavan jäsenvaltion sääntöjä.

Päätelmät

Yhteisyritysdirektiivin soveltamisalan ulkopuolelle jääviin kysymyksiin sovellettavia sääntöjä koskeva vastaanottavalle jäsenvaltiolle jäävä vastuu ei tarkoita, että vastaanottavalla jäsenvaltiolla olisi oikeus asettaa lisävaatimuksia muista jäsenvaltioista peräisin oleville yhteissijoitusyrityksille, jotka ovat ilmoittaneet aikovansa markkinoida osuuksiaan sen alueella. Perusperiaatteena on, ettei tällaisten sääntöjen pidä levittäytyä direktiivissä kotijäsenvaltiolle yksinomaisesti säädetylle vastuualueelle.

Yhteissijoitusyrityksen rahastoyhtiöön liittyvien vastaanottavalle jäsenvaltiolle jäävän vastuun vaikutuksia on myös arvioitava sen suhteen, kuinka yhteissijoitusyritys itse asiassa markkinoi osuuksiaan. Rahastoyhtiöt käyttävät usein kolmansia osapuolia suorittamaan yhteissijoitusyrityksensä osuuksien jakelun vastaanottavissa jäsenvaltioissa. Lisäksi vastaanottavalle jäsenvaltiolle jäävää vastuuta kaventaa myös se, että muiden kuin ns. varattujen kysymysten alaan liittyvät säännöt on yhä suuremmassa määrin yhdenmukaistettu EU:n tasolla.

Siitä huolimatta, että vastaanottavalla jäsenvaltiolla ei ole direktiiviin perustuvaa oikeutta vaatia lisätietoja yhteissijoitusyritysten riskiprofiilista, annettavien tietojen laajentamista koskevaa mahdollista yhteistä lähestymistapaa tarkastellaan parhaillaan osana EU:n sijoitusrahastolainsäädännön kehittämistä koskevan komission valkoisen kirjan laadintaprosessia. Komissio muistuttaa tarpeesta noudattaa ja kunnioittaa yhteissijoitusyritysdirektiivissä säädettyjä periaatteita.

[1] Arvopapereihin kohdistuvaa yhteistä sijoitustoimintaa harjoittavia yrityksiä (yhteissijoitusyritykset) koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 20 päivänä joulukuuta 1985 annettu neuvoston direktiivi 85/611/ETY (EYVL L 375, 31.12.1985, s. 3), sellaisena kuin se on muutettuna (jäljempänä ’yhteissijoitusyritysdirektiivi’ tai ’direktiivi’).

[2] Menettelystä käytetään myös nimitystä ”EU:n kattavaa toimilupaa koskeva menettely”. Tässä tiedonannossa keskitytään ilmoitusmenettelyyn, jota sovelletaan yhteissijoitusyritysten osuuksien rajatylittävään markkinointiin, ei rahastoyhtiöihin sovellettavaan menettelyyn.

[3] Ks. direktiivin johdanto-osan 4 ja 5 kappale.

[4] Katso erityisesti vihreä kirja sijoitusrahastolainsäädännön kehittämisestä, KOM(2005) 314 lopullinen, 14.7.2005, ja Euroopan parlamentin päätöslauselma omaisuudenhoidosta (2006/2037(INI)), 27.4.2006.

[5] Komission 6. kesäkuuta 2001 tekemällä päätöksellä 2001/527/EY (EYVL L 191, 13.7.2001, s. 43) perustettu CESR toimii Euroopan komissiota arvopaperialalla avustavana neuvoa-antavana ryhmänä. Se parantaa myös osaltaan EY:n lainsäädännön täytäntöönpanon johdonmukaisuutta ja oikea-aikaisuutta jäsenvaltioissa tehostamalla kansallisten valvontaviranomaisten välistä yhteistyötä.

[6] Katso CESR:n suuntaviivat nro 04/434b, 3. helmikuuta 2005, yhteissijoitusyrityksiä koskevien direktiivien 2001/107/EY ja 2001/108/EY muuttamiseen liittyvien siirtymäsäännösten valvojista , komission ehdotusluonnos komitologiavälineestä sijoituskelpoisten varojen selkiyttämiseksi (keskusteilla) tai CESR:n suuntaviivat nro 06/120b, 29. kesäkuuta 2006, yhteissijoitusyrityksiin sovellettavan ilmoitusmenettelyn yksinkertaistamisesta .

[7] Televisio-ohjelmien vapaan liikkuvuuden osalta katso esimerkiksi Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen yhdistetyt asiat C-34/95 ja C-36/95, KO vs. De Agostini ja KO vs. TV Shop , 9. heinäkuuta 1997, erityisesti 55–62 kohta.

[8] Tässä tiedonannossa ei käsitellä direktiivin VI jaksossa olevaa 33 ja 35 artiklaa, joissa säädetään tietyistä sijoittajien oikeuksista saada pakollisia tietoja, koska niitä sovelletaan kaikkiin sijoittajiin tekemättä eroa kotijäsenvaltioon tai vastaanottavaan jäsenvaltioon sijoittautuneiden sijoittajien välillä. Ne eivät näin ollen myöskään liity kotijäsenvaltion ja vastaanottavan jäsenvaltion väliseen toimivaltajakoon.

[9] Direktiivissä nimenomaisesti tunnistetaan tästä periaatteesta mahdollisesti tehtävät varsinaiseen ja yksinkertaistettuun tarjousesitteeseen sisältyviin tietoihin liittyvät poikkeukset (katso jäljempänä kohta 2.2).

[10] Se, ettei 44 artiklan 2 kohtaa nimenomaisesti mainita 46 artiklassa, ei tarkoita, etteikö mainonta kuuluisi niihin kysymyksiin, joita vastaanottava jäsenvaltio tarkastelee ilmoitusmenettelyn yhteydessä. Kyseinen 44 artiklan 2 kohta todellakin vain havainnollistaa 44 artiklan 1 kohtaa.

[11] Rahoitusvälineiden markkinoista 21 päivänä huhtikuuta 2004 annettu direktiivi 2004/39/EY, EUVL L 145, 30.4.2004, s. 1.

[12] Direktiivin 44 artiklan 1 kohdan ilmaus ” yhteissijoitusyrityksen, joka pitää osuuksiaan kaupan …” on oikeudellisesti virheetön mutta ei vastaa todellisuutta talouselämässä. Yhteissijoitusyritys ei muodosta itsenäistä päätöksentekoyksikköä; talousalan käsittein yhteissijoitusyritys ei itse pidä osuuksiaan kaupan (poikkeuksena tästä ovat itse johdetut yhteissijoitusyritykset). Osuuksien markkinointi kuuluu yhteissijoitusyrityksen rahastoyhtiöiden vastuualueeseen, ja useimmissa tapauksissa paikallisina välittäjinä ja jakelijoina ovat kolmannet osapuolet.

[13] Katso esim. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomiot asioissa C-100/01, 26.11.2002, Oteiza Olazabal ; C-192/01, 23.9.2003, komissio vs. Tanska ja C-469/01, 11.3.2004, komissio vs. Ranska, sekä C-384/93, 10.5.1995, Alpine Investment BV .

[14] Katso vastaava tulkinta myös pääoman vapautta koskevassa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen asiassa C-174/04, 2.6.2005, komissio vs. Italia, kohta 35. Katso myös komission tiedonanto sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin 3 artiklan 4–6 kohdan soveltamisesta rahoituspalveluihin, kohta 2.2, KOM(2003) 259 lopullinen, 14.5.2003.

[15] Kiinnityslainojen osalta katso Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen asia C-222/95, 9.7.1997, Parodi vs. de Bary.

[16] Katso rahoituspalvelujen puhelinmyyntiä koskeva asia Alpine Investment BV, johon on viitattu edellä.

[17] Missä tahansa muodossa, esimerkiksi välittöminä lisäyksinä, tai vaatimuksina saada lisätietoja tai lisäasiakirjoja.

[18] Olisi erotettava toisistaan itse yhteissijoitusyrityksen kustannuksia ja maksuja koskevat esitettävät tiedot, jotka kuuluvat kotijäsenvaltion yksinomaiseen toimivaltaan, ja kolmansien osapuolten, kuten jakelijoiden, tarjoamien palvelujen kustannuksia ja maksuja koskevat esitettävät tiedot, joista direktiivissä ei säädetä. Tätä heijastelee rahoitusvälineiden markkinoista annetun direktiivin täytäntöönpanosta 10. elokuuta 2006 annetun direktiivin 2006/73/EY 34 artikla (EUVL L 241, 2.9.2006, s. 26).

[19] Vertaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen yhdistetyt asiat C-34/95, C-35/95 ja C-36/95, KO vs. De Agostin i ja KO vs. TV Shop , 9. heinäkuuta 1997; näihin on viitattu edellä.

[20] Kotijäsenvaltion ja vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaa pakollisten tietojen antamisessa sijoittajille käsitellään jäljempänä kappaleessa 2.4.