32000Y0216(01)

KOMISSION TULKITSEVA TIEDONANTO

Palvelujen tarjoamisen vapaus ja yleinen etu vakuutusalalla

(2000/C 43/03)

Vakuutusalan sisämarkkinoiden valmistelutyöt saatiin päätökseen neuvoston kolmansilla direktiiveillä 92/49/ETY ja 92/96/ETY(1). Näillä direktiiveillä luotiin vakuutusyrityksille yhtenäinen toimilupa- ja varainhoidon valvontajärjestelmä, josta vastaa vain se jäsenvaltio, jossa vakuutusyrityksen kotipaikka sijaitsee (kotijäsenvaltio). Kotijäsenvaltion myöntämän toimiluvan avulla vakuutusyritys voi harjoittaa vakuutustoimintaa kaikkialla Euroopan yhteisössä joko sijoittautumisjärjestelmän mukaisesti, eli avaamalla toimistoja tai sivukonttoreita kaikkiin jäsenvaltioihin, tai palvelujen tarjoamisen vapauden mukaisesti. Harjoittaessaan toimintaa toisessa jäsenvaltiossa vakuutusyrityksen on noudatettava niitä yleiseen etuun perustuvia ehtoja, joiden mukaisesti vakuutustoimintaa on harjoitettava vastaanottajavaltiossa. Direktiiveillä perustetun järjestelmän mukaisesti vakuutusyrityksen toiminnan taloudellinen valvonta, johon sisältyy sijoittautusmisjärjestelmän ja palvelujen tarjoamisen vapauden mukaisen toiminnan valvonta, kuuluu aina kyseisen vakuutusyrityksen kotijäsenvaltion yksinomaiseen toimivaltaan.

Komissio on monien taloudellisten toimijoiden kanssa keskusteltuaan tullut siihen tulokseen, että perustamissopimuksen määräyksiä ja varsinkin vakuutusdirektiiveissä tarkoitettuja palvelujen tarjoamisen vapauden ja yleisen edun käsitteitä tulkitaan eri tavoin. Ne johtavat usein siihen, että valvontaviranomaiset soveltavat tiettyjä toimenpiteitä tai seuraamuksia vakuutusyrityksiin, jotka haluavat harjoittaa toimintaa sisämarkkinoilla. Viranomaiset saattavat myös asettaa tiettyjä vaatimuksia tai edellytyksiä toiminnan harjoittamiselle alueellaan. Vakuutusyritysten asema on siis varsin epävarma. Niillä ei ole myöskään oikeusvarmuutta niiden toimintaan eri jäsenvaltioissa sovellettavan järjestelmän osalta eikä niiden tuotteiden osalta, joita ne haluavat tarjota. Tällaiset erot haittaavat huomattavasti sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa ja voivat näin saada eräät vakuutusyritykset luopumaan aikeistaan harjoittaa toimintaa sisämarkkinoilla. Nämä erot voivat saada vakuutusyritykset luopumaan perustamissopimuksen mukaisten vapauksien hyödyntämisestä, joiden edistäminen on nimenomaan kolmansien direktiivien tarkoituksena, ja voi siten rajoittaa vakuutuspalvelujen vapaata liikkuvuutta unionissa. Erot estävät näin vakuutuksenottajia käyttämästä Euroopan yhteisössä toimivia vakuutusyrityksiä ja sisämarkkinoilla tarjottavia eri vakuutuspalveluja ja valitsemasta yrityksen, joka tarjoaa sopivimman vakuutusturvan ja hinnan.

Kesäkuussa 1998 kokoontuneen Cardiffin Eurooppa-neuvoston pyynnöstä komissio antoi neuvostolle rahoituspalveluja koskevan tiedonannon 28. lokakuuta 1998(2). Tässä tiedonannossa komissio totesi, että yhteisön säännösten tulkintaerot ja tästä aiheutuva oikeudellinen epävarmuus ovat yksi niistä tekijöistä, jotka estävät rahoituspalvelujen sisämarkkinoita toimimasta moitteettomasti. Kölnissä 3.-4. kesäkuuta 1999 kokoontunut Eurooppa-neuvosto kannatti toimintaohjelmaa(3), jonka komissio esitti niiden keskustelujen perusteella, joita käytiin sen johdolla valtiovarainministerien henkilökohtaisten edustajien työryhmässä, sekä toimintaohjelmaan sisältyneitä ehdotuksia ja painopistealueita. Toimntaohjelmassa asetetaan ensisijaiseksi tavoitteeksi sisämarkkinoiden tehokkaan toiminnan edistäminen. Tähän tavoitteeseen pyritään antamalla komission tulkitseva tiedonanto palvelujen tarjoamisen vapaudesta ja yleisestä edusta vakuutusalalla.

Komissio osallistuu tällä tulkitsevalla tiedonannolla keskusteluun, jota on käyty palvelujen tarjoamisen vapauteen (ensimmäinen osa) ja yleiseen etuun (toinen osa) liittyvistä kysymyksistä vakuutusalalla erityisesti neuvoston kolmansien vakuutusdirektiivien 92/49/ETY ja 92/96/ETY pohjalta.

Keskusteluihin ovat osallistuneet jäsenvaltiot (etenkin vakuutuskomiteassa ja vakuutusdirektiivien tulkitsemiseksi perustetussa työryhmässä), yksityiset toiminnan harjoittajat, Euroopan parlamentti ja talous- ja sosiaalikomitea.

Ennen toimintaohjelman vahvistamista komissio julkaisi Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä tiedonantoluonnoksen(4), jonka perusteella aloitettiin laaja lausuntokierros. Lukuisat eri tahot (jäsenvaltiot, vakuutuksenantajien ja välittäjien liitot, vakuutusyritykset, kuluttajajärjestöt, asianajotoimistot jne.) esittivät komissiolle kommentteja asiakirjasta. Komissio on myös järjestänyt kuulemistilaisuuksia asianomaisille osapuolille.

Komissio haluaa palauttaa mieliin ja koota yhteen yhteisöjen tuomioistuimen määrittelemät sijoittautumisoikeutta ja palvelujen tarjoamisen vapautta koskevat periaatteet ja pohtia, miten niitä sovelletaan kolmansiin vakuutusdirektiiveihin(5). Tiedonannossa esitetty tulkinta nojautuu perustamissopimuksen määräyksiin, yhteisön vakuutusdirektiiveihin ja tuomioistuimen oikeuskäytäntöön, jossa on esitetty monia olennaisen tärkeitä periaatteita sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden noudattamiseksi(6).

Julkaisemalla tämän tulkitsevan tiedonannon komissio pyrkii yhteisön säännöksiä koskevaan avoimuuteen ja säännösten selkeyttämiseen, sillä sen tehtävänä on valvoa niiden noudattamista. Tiedonanto tarjoaa kaikille asianomaisille - kansallisille viranomaisille, taloudellisille toimijoille ja kuluttajille - viiteasiakirjan, jossa täsmennetään komission kantaa vakuutustoiminnan harjoittamisen oikeudellisiin puitteisiin.

Tässä tiedonannossa esitettyjen ja ainoastaan vakuutusalan erityisongelmia koskevien tulkintojen ja ajatusten(7) tarkoituksena ei ole kattaa kaikkia mahdollisia vakuutusten sisämarkkinoiden toimintaa koskevia tilanteita vaan ainoastaan niistä yleisimmät ja todennäköisimmät.

Jo tässä vaiheessa on täsmennettävä, että tämän tiedonannon sisältämät tulkinnat eivät välttämättä edusta jäsenvaltioiden usein hyvin erilaisia tulkintoja, eivätkä voi sellaisenaan aiheuttaa uusia velvoitteita jäsenvaltioille. Ne eivät myöskään vaikuta komission myöhemmin esittämiin sijoittautumisoikeuden periaatetta ja palvelujen tarjoamisen vapautta koskeviin uusiin tulkintoihin, jotka liittyvät viestintäteknologian kehittymiseen ja sen käyttöön vakuutustoiminnassa. Euroopan yhteisön tietoyhteiskuntaa ja sähköistä kaupankäyntiä koskevan politiikan tarkoituksena on edistää tietoyhteiskunnan palvelujen syntymistä ja niiden liikkuvuutta jäsenvaltioiden välillä sekä erityisesti sähköistä kaupankäyntiä(8). Sähköisen kaupankäynnin odotetaan kehittyvän merkittävästi vakuutus- ja rahoitustoiminnan alalla ja muuttavan ajan mittaan vakuutustuotteiden jakelujärjestelmiä Euroopan yhteisössä. Itse asiassa vakuutusalan yhtenäismarkkinoiden nykyinen oikeuskehys perustuu järjestelmiin, joissa ei ole vielä otettu huomioon uuden teknologian käyttämistä vakuutustoiminnan harjoittamiseksi yhtenäismarkkinoilla. Tästä syystä lisätoimenpiteet voivat olla tarpeen. Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi rahoituspalveluiden etämyynnistä kuluttajalle(9) muodostaa yhdenmukaiset ja asianmukaiset sääntelypuitteet etämyynnille. Tämän odotetaankin edistävän Internetin kaltaisten uusien etäviestintäkeinojen käytön lisääntymistä.

On selvää, että komission tulkinnat eivät rajoita sellaista tulkintaa, jonka perustamissopimuksen ja johdetun oikeuden tulkinnassa viime kädessä toimivaltainen Euroopan yhteisöjen tuomioistuin voi joutua antamaan käsitellyistä kysymyksistä.

I. PALVELUJEN TARJOAMISEN VAPAUS JA SIJOITTAUTUMISOIKEUS VAKUUTUSDIREKTIIVEISSÄ

A. EROTTELU SIJOITTAUTUMISOIKEUDEN JA PALVELUJEN TARJOAMISEN VAPAUDEN VÄLILLÄ(10)

1. Palvelujen tarjoamisen vapaus

a) Tilapäinen luonne

Perustamissopimuksen 49 artiklassa ja sitä seuraavissa artikloissa vahvistetaan palvelujen vapaan liikkuvuuden periaate, jota sovelletaan suoraan ja ehdoitta siirtymäkauden päättyessä(11). Periaate antaa asianomaisille oikeuksia, joita kansallisten viranomaisten on noudatettava ja suojeltava jättämällä soveltamatta näiden periaatteiden vastaisia kansallisen lainsäädännön säännöksiä riippumatta siitä, onko kyse oikeudellisista vai hallinnollisista säännöksistä, ja tiettyä asiaa koskevia hallinnollisia päätöksiä(12).

Olisi palautettava mieliin, että tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti palvelujen vapaa tarjoaminen voi käsittää palvelun tarjoajan siirtymisen, kuten perustamissopimuksen 50 artiklan kolmannessa alakohdassa määrätään, tai palvelun vastaanottajan siirtymisen palvelun tarjoajan jäsenvaltioon. Palvelun tarjoaminen voi myös tapahtua ilman tarjoajan tai vastaanottajan siirtymistä(13). Toisin sanoen 49 artiklan ja sitä seuraavien artiklojen määräyksiä sovelletaan kaikissa sellaisissa tapauksissa, joissa palvelujen tarjoaja tarjoaa palvelujaan jonkin muun jäsenvaltion alueella kuin sen, jonne se on sijoittautunut, riippumatta siitä, minne näiden palvelujen vastaanottaja son sijoittautunut. Jos kaikki kyseessä olevan toiminnan kannalta merkitykselliset seikat rajoittuvat yhden jäsenvaltion alueelle, palvelujen tarjoamisen vapautta koskevia määräyksiä ei sovelleta(14).

Kun toimintaa harjoitetaan palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella palvelun tarjoajan ollessa kyseisessä jäsenvaltiossa, palvelujen tarjoamisen käsite eroaa sijoittautumisen käsitteestä siten, että palvelujen tarjoamiselle on ominaista tilapäisyys, kun taas sijoittautumisoikeus edellyttää pysyvää asettumista vastaanottajamaahan(15). Tämä johtuu perustamissopimuksesta, jonka 50 artiklan kolmannessa kohdassa määrätään, että jos palvelun tarjoaja siirtyy toiseen jäsenvaltioon, se voi harjoittaa toimintaansa "tilapäisesti" valtiossa, jossa palvelu suoritetaan. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti palvelujen tarjoamisen tilapäisyyttä on arvioitava sen keston lisäksi myös sen määrän, toistuvuuden ja jatkuvuuden perusteella. Palvelujen tarjoamisen tilapäisyys ei välttämättä sulje pois perustamissopimuksessa tarkoitetun palvelujen tarjoajan mahdollisuutta luoda itselleen tiettyjä toimintaedellytyksiä vastaanottavaan jäsenvaltioon, jos nämä toimintaedellytykset ovat tarpeellisia kyseisten palvelujen tarjoamiseksi.(16).

Tuomioistuin on todennut, että palvelujen tarjoamisen vapauden järjestelmään kuuluu myös sellainen toiminta, jossa palveluja tarjotaan pysyvästi kotijäsenvaltiosta ilman, että palvelujen tarjoaja siirtyisi vataanottavaan jäsenvaltioon(17).

b) Kansallisen lainsäädännön kiertämisen kieltäminen

Tuomioistuin on tunnustanut jokaisen vastaanottavan jäsenvaltion oikeuden järjestelyihin, joilla estetään sellaista palvelun tarjoajaa, jonka toiminta on täysin tai pääasiassa suunnattu (vastaanottavan) jäsenvaltion alueelle, käyttämästä väärin perustamissopimuksen 49 artiklan takaamaa palvelujen tarjoamisen vapautta välttyäkseen ammatillisilta säännöiltä, jotka koskisivat sitä, jos se olisi sijoittautunut kyseiseen vastaanottavaan jäsenvaltioon(18). Tuomioistuin lisää, että tällainen tilanne voi kuulua sijoittautumista koskevan, eikä palvelujen tarjoamista koskevan luvun piiriin(19).

Määrää koskeva peruste on tärkeä määritettäessä sitä, onko kyse yrityksestä kiertää kansallista lainsäädäntöä 49 artiklan takaaman palvelujen vapaan tarjoamisen oikeuden nojalla. Se ei kuitenkaan riitä määrittelemään sitä, että toimintaa harjoitetaan palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella (myös toimipaikka voi toimia tilapäisesti).

Komissio katsoo näin ollen, että säännösten väärinkäyttönä (kiertämisenä) ei pidetä sellaista tilannetta, jossa toisessa jäsenvaltiossa asuvat kuluttajat ottavat usein yhteyttä vakuutusyritykseen sen omalla alueella (esim. elektronisten viestintävälineiden avulla), ellei voida osoittaa, että palvelujen tarjoaja pyrkisi tarkoituksellisesti kiertämään lainsäädäntöä.

2. Sijoittautumisoikeus

Jos yritys harjoittaa kestoltaan rajaamatonta liiketoimintaa siten, että yrityksellä on pysyvä läsnäolo jäsenvaltiossa, jossa se harjoittaa toimintaansa, siihen on sovellettava sijoittautumisoikeutta koskevia perustamissopimuksen määräyksiä. Tuomioistuin on todennut, että: "Sellaiseen jäsenvaltion kansalaiseen, joka harjoittaa pysyvästi ja jatkuvasti ammattitoimintaa toisessa jäsenvaltiossa, jossa hänen toimintansa suuntautuu muun muassa viimeksi mainitun valtion kansalaisiin ammatillisesta kotipaikasta käsin, sovelletaan perustamissopimuksen sijoittautumisoikeutta koskevan eikä palveluja koskevan luvun määräyksiä."(20)

Tuomioistuin totesi asiassa komissio vastaan Saksa 4. joulukuuta 1986 antamassaan tuomiossa(21), että:

"... toisen jäsenvaltion vakuutusyrityksen pysyvään läsnäoloon kyseisessä jäsenvaltiossa sovelletaan sijoittautumisoikeutta koskevia perustamissopimuksen määräyksiä myös siinä tapauksessa, että läsnäolo ei käsitä sivukonttoria tai asioimistoa, vaan ainoastaan toimiston, jota hoitaa yrityksen oma henkilökunta tai itsenäisesti toimiva henkilö, jolla on pysyvä valtuutus toimia yrityksen puolesta asioimiston tapaan."

Tuomioistuin on siis myöntänyt, että vakuutusyritys, jolla on käytössään toisen jäsenvaltion alueelle sijoittautunut edustaja pysyvän ja jatkuvan toiminnan harjoittamista varten, voi kuulua sijoittautumisoikeuden alaan. Tuomioistuin on halunnut estää tällä tuomiolla palvelujen tarjoamisen vapauden väärinkäytön, jonka avulla yritys voisi välttyä noudattamasta niitä vastaanottajamaan sääntöjä, joita siihen sovellettaisiin, jos se olisi sijoittautunut sinne(22).

Tätä väärinkäytöksen riskiä on kuitenkin selvästi pienennetty vakuutusalalla yhteisön direktiivien avulla toteutetun, vakuutustoiminnan aloittamiseen ja harjoittamiseen liittyvän yhdenmukaistamisen myötä. Vakuutusyritykseen sovellettavat vakavaraisuus- ja valvontasäännöt ovat pitkälti yhdenmukaistetut vakuutustoiminnan harjoittamisen muodosta riippumatta eli riippumatta siitä, onko kyseessä sijoittautuminen vai palvelujen tarjoamisen vapaus.

Tuomioistuin on äskettäin myöntänyt, ettei palvelujen tarjoamisen vapauden tilapäinen luonne merkitse sitä, ettei palvelujen tarjoaja voisi luoda vastaanottavassa jäsenvaltiossa tiettyjä toimintaedellytyksiä (hankkimasta työhuonetta, toimistoa jne.), jos ne ovat tarpeellisia kyseisten palvelujen tarjoamiseksi, vaikka tällöin ei sovelletakaan sijoittautumisoikeutta(23). Tällaisessa tapauksessa palvelujen tarjoamisen tilapäisyyttä on arvioitava sen keston, määrän, toistuvuuden ja jatkuvuuden kannalta(24). Pelkkien toimintaedellytysten olemassaolo jossakin jäsenvaltiossa ei suoralta kädeltä osoita sitä, että kyseessä on sijoittautumisoikeuden soveltamisalaan kuuluva tapaus.

Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella(25) komissio on sitä mieltä, että jäsenvaltio, jossa palvelut tarjotaan, ei voi rinnastaa toimipaikkaan palvelujen tarjoajan kaikentyyppistä pysyvää läsnäoloa alueellaan ja soveltaa siihen kaikissa tapauksissa sijoittautumisoikeutta koskevia säännöksiä.

3. Harmaa alue

Palvelujen tarjoamisen ja sijoittautumisen käsitteiden välille ei kuitenkaan ole aina helppoa vetää rajaa. Tiettyjen tilanteiden luokitteleminen on vaikeaa erityisesti silloin, kun vakuutusyrityksellä on vakuutustoimintansa harjoittamista varten pysyvät toimintaedellytykset jäsenvaltiossa, jossa palvelu tarjotaan. Kyse on lähinnä seuraavista tapauksista:

a) vastaanottavaan jäsenvaltioon sijoittautuneiden itsenäisten henkilöiden käyttäminen

b) vakuutustoiminnan harjoittaminen elektronisten laitteiden avulla.

Komissio esittää tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella seuraavia tulkintoja tästä aiheesta.

a) Vastaanottavaan jäsenvaltioon sijoittautuneiden itsenäisten henkilöiden käyttäminen

Ongelmana on määritellä, missä määrin jäsenvaltioon A sijoittautuneen vakuutusyrityksen, joka käyttää jäsenvaltioon B sijoittautunutta itsenäistä henkilöä(26) vakuutustoiminnan harjoittamiseen tässä jäsenvaltiossa, voidaan katsoa olevan pysyvän vakuutustoiminnan harjoittajana jäsenvaltiossa B ja rinnastaa se näin ollen vakuutusyrityksen toimipaikkaan vastaanottajavaltiossa sen sijaan, että sen harjoittaman vakuutustoiminnan katsottaisiin kuuluvan palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien sääntöjen piiriin.

Asiassa De Bloos 6. lokakuuta 1976 antamassaan tuomiossa(27) tuomioistuin katsoi, että

"... yksi sivuliikkeen ja agentuurin käsitteitä kuvaavista olennaisista seikoista on se, että ne toimivat emoyrityksen johdon ja valvonnan alaisudessa".

Tuomioistuin totesi asiassa Somafer 22. marraskuuta 1978 antamassaan tuomiossa(28) vielä täsmällisemmin, että

"... sivuliikkeen, agentuurin tai muun toimipaikan käsite edellyttää sellaisen pysyvältä vaikuttavan toimintayksikön perustamista emoyrityksen haarautumisen kautta, jolla on itsenäinen johto ja aineelliset edellytykset neuvotella liiketoimista kolmansien kanssa siten, että kolmansien ei tarvitse ottaa yhteyttä suoraan emoyritykseen, vaikka ne ovatkin tietoisia tarvittaessa syntyvästä oikeussuhteesta emoyrityksen kanssa, jonka kotipaikka on ulkomailla, vaan ne voivat harjoittaa liiketoimintaa tämän haarakonttorina toimivan toimintayksikön kanssa."

Tuomioistuin on todennut, että yksinoikeudella toimivan edustajan, joka ei ole yrityksen valvonnan ja johdon alainen, ei voitu katsoa vastaavan sivuliikettä, agentuuria tai toimipaikkaa.

Tuomioistuin on asiassa Blanckaert ja Willems 18. maaliskuuta 1981(29) antamassaan tuomiossa katsonut, että

"... itsenäinen kauppaedustaja, joka on oikeudellisen asemansa perusteella vapaa järjestämään olennaisen osan toimintaansa ja määrittämään edustamansa yrityksen hyväksi käyttämänsä työajan, jota edustettuna oleva yritys ei voi kieltää edustamasta useampaa kilpailevaa yritystä samanaikaisesti samalla tuotanto- tai markkinointialalla ja joka lisäksi keskittyy välittämään tilauksia emoyritykselle osallistumatta niiden järjestelyyn tai toteuttamiseen, ei täytä sivuliikken, agentuurin tai muun toimipaikan tunnusmerkkejä ..."

Julkisasiamies Darmon kirjoitti lisäksi 27. lokakuuta 1992 esittämissään asiaa Shearson Lehman Hutton koskevissa päätelmissä(30) seuraavasti:

"Riippuvuussuhde toiseen sopimuspuolena olevaan valtioon(31) sijoittautuneeseen yritykseen ei ole tässä määräävänä perusteena. Tällainen peruste on mielestämme se seikka, että toissijaisella toimipaikalla on valtuudet neuvotella sopimuksia kolmansien kanssa."

Brysselin yleissopimusta koskevassa selvityksessään Jenard toteaa, että agentuurista tai sivuliikkeestä on kyse ainoastaan silloin, "kun ulkomaista yritystä edustaa henkilö, joka voi tehdä yritystä velvoittavia sitoumuksia kolmansien kanssa"(32).

Tämän oikeuskäytännön perusteella komissio katsoo, että jotta itsenäisen henkilön - kuten esim. vakuutusedustajan - ja vakuutusyrityksen välinen suhde olisi luonteeltaan sellainen, että vakuutusyrityksen voidaan katsoa kuuluvan sijoittautumisjärjestelmään eikä palvelujen vapaan tarjoamisen järjestelmään, tällaisen itsenäisen henkilön on täytettävä kaikki kolme seuraavaa edellytystä:

i) oltava edustamansa vakuutusyrityksen johdon ja valvonnan alainen;

ii) saatava valtuudet tehdä vakuutusyritystä velvoittavia sitoumuksia;

iii) saatava pysyvä valtuutus.

Näin ollen vakuutusyritys kuuluu sivuliikkeen perustamiseen sovellettavien sääntöjen alaan ainoastaan siinä tapauksessa, että itsenäinen henkilö toimii vakuutusyrityksen tosiasiallisena haarana.

i) Itsenäisen henkilön on oltava edustamansa vakuutusyrityksen johdon ja valvonnan alainen

Jotta voitaisiin tarkistaa tämän perusteen täyttyminen, olisi tutkittava erityisesti, onko itsenäisellä henkilöllä (esim. vakuutusedustajalla) vakuutusyrityksen ja itsenäisen henkilön välisten suhteiden perusteella riittävä vapaus järjestää itse toimintansa, päättää tämän vakuutusyrityksen hyväksi käyttämästään työajasta ja erityisesti edustaa samanaikaisesti muita kilpailevia vakuutusyrityksiä.

Itsenäisen vakuutusedustajan vakuutusyritykseltä yksinoikeudella saama valtuutus on osoitus siitä, että edustaja toimii vakuutusyrityksen johdon ja valvonnan alaisuudessa. Vakuutusalalla on kuitenkin yleistä, että vakuutusedustajat edustavat useita kilpailevia vakuutusyrityksiä samanaikaisesti. Useimmissa tapauksissa edustus koskee eri vakuutuslajeja eri vakuutusyritysten osalta.

Tällaisissa tapauksissa useille vakuutusyrityksille työskentelevä edustaja, jolle ainoastaan yksi yritys on antanut yksinoikeuteen perustuvan valtuutuksen, rinnastettaisiin siis tämän yhden vakuutusyrityksen sivukonttoriin, jos edustaja toimii tämän valtuutuksen perusteella kyseisen vakuutusyrityksen johdon ja valvonnan alaisuudessa. Muihin vakuutuksenantajiin sovellettaisiin sitä vastoin edelleen palvelujen tarjoamisen vapautta koskevia säännöksiä.

Myös kahden muun edellä mainitun edellytyksen on täytyttävä, jotta edustaja rinnastetaisiin vakuutusyrityksen sivukonttoriin vastaanottavassa jäsenvaltiossa ja jotta tämän vakuutusyrityksen toiminta kuuluisi sijoittautumisoikeuden eikä palvelujen tarjoamisen vapauden piiriin.

ii) Itsenäisen henkilön on voitava tehdä vakuutusyritystä velvoittavia sitoumuksia

Jotta voitaisiin määritellä täyttyykö tämä peruste, on tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti tutkittava, velvoittavatko itsenäisen henkilön toimet tai päätökset vakuutusyritystä kolmansien osalta, joiden ei tällöin tarvitse kääntyä vakuutusyrityksen puoleen vaan jotka voivat harjoittaa liiketoimia tämän henkilön kanssa.

Vakuutusyrityksen sitoumukset vakuutettuihin nähden perustuvat ennen kaikkea itsenäiselle henkilölle annettuihin valtuutuksiin tehdä vakuutussopimuksia vakuutuksenottajien kanssa sellaisen vakuutusyrityksen nimissä ja sen puolesta, joka ei ole sijoittautunut vastaanottavaan jäsenvaltioon. Asioimiston tai sivukonttorin tavoitteena on tehdä vakuutussopimuksia kolmansien kanssa vakuutusyrityksen pääkonttorin nimissä, sen lukuun ja sitä suoraan sitoen, koska asioimisto muodostaa pääkonttorin haaran. Jos itsenäinen henkilö voi esimerkiksi tehdä vakuutusyrityksen nimissä tarjouksen, joka sisältää kaikki mahdolliseen vakuutussopimukseen sisältyvät olennaiset seikat, mutta vakuutusyritys voi kuitenkin hylätä itsenäisen henkilön esittämän ja asiakkaan allekirjoittaman hakemuksen, vakuutusyritystä velvoittavan sitoumuksen antamista koskevan perusteen ei katsota täyttyvän.

Joissakin tapauksissa myös muut vakuutusyrityksen itsenäiselle henkilölle antamat valtuudet voivat osoittaa vakuutusyrityksen suoraa sitoumusta vakuutuksenottajaa kohtaan. Tällaisesta tilanteesta on kyse esimerkiksi silloin kun vakuutuksenantaja on antanut edustajalle valtuudet päättää sille esitetyn vahingonkorvausvaatimuksen hyväksymisestä tai korvauksen maksamisesta ja kun edustajan tekemät päätökset sitovat vakuutusyritystä kolmansia kohtaan. Tämä on kuitenkin erotettava tilanteesta, jossa edustajalle on annettu valtuudet pelkästään käsitellä vahingonkorvausvaatimuksia koskevia asiakirjoja. Tähän saattaa myös sisältyä korvausten maksaminen vakuutuksenantajan antamien ohjeiden perusteella.

iii) Itsenäisen henkilön on saatava pysyvä valtuutus

Vastaanottavaan jäsenvaltioon sijoittautuneen itsenäisen henkilön (esim. edustajan) kyvyn tehdä vakuutusyritystä veloittavia sitoumuksia on oltava seurausta kestävästä ja jatkuvasta eikä määräaikaisesta tai satunnaisesta valtuutuksesta. Valtuutuksen pysyvyys ja jatkuvuus on osoitus vakuutusyrityksen aikomuksesta integroida harjoittamansa vakuutustoiminta osaksi vastaanottavan jäsenvaltion taloutta.

Komissio katsoo, että jos vakuutusyritys käyttää tilapäisesti ja satunnaisesti toisen jäsenvaltion alueelle sijoittautunutta edustajaa harjoittaakseen vakuutustoimintaa kyseisen jäsenvaltion alueella, vakuutusyritys kuuluu palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien säännösten soveltamisalaan(33).

Komissio katsoo, että vakuutusyrityksen, joka päättää harjoittaa vakuutustoimintaa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella, on voitava käyttää hyväkseen ennen sopimuksen tekemistä ja sen jälkeen tiettyjä palveluja jäsenvaltiossa, jossa palvelu tarjotaan. Vakuutusyrityksen olisi siis myös voitava käyttää palvelujen tarjoamisen vapauteen perustuvan toiminnan harjoittamiseen esimerkiksi:

- paikallista asiantuntijaa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella katettavien riskien arvioimiseksi,

- paikallista asiantuntijaa arvioimaan palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella neuvotellun vakuutussopimuksen kattamien riskien perusteella aiheutuneet vahingot,

- asiamiehiä, jotka eivät tee vakuutussopimuksia ja joiden toiminta rajoittuu siihen, että ne toimittavat vakuutusyrityksen hyväksyttäväksi mahdollisilta vakuutuksenottajilta saatuja vakuutushakemuksia,

- paikallisia oikeudellisia, lääketieteellisiä tai vakuutusmatemaattisia palveluja jäsenvaltiossa, jossa palveluja tarjotaan,

- pysyviä toimintajärjestelyjä palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella tehtyihin vakuutussopimuksiin liittyvien maksujen perimiseksi (esim. luottolaitos, factoring-yritys jne.),

- pysyviä toimintajärjestelyjä vahinkoilmoitusten vastaanottamiseksi, jotka liittyvät palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella tehtyihin vakuutussopimuksiin, ja toimittamiseksi vakuutusyritykselle, joka joko hyväksyy tai hylkää vahinkoilmoituksen,

- pysyviä toimintajärjestelyjä korvausvaatimusten käsittelemiseksi, mihin voi tarvittaessa sisältyä korvausten maksaminen vakuutuksenantajan antamien ohjeiden perusteella.

On kuitenkin tarkennettava, että vakuutusyrityksen pysyvä läsnäolo voidaan rinnastaa siinä jäsenvaltiossa, jossa palvelu tarjotaan, toimivaan sivukonttoriin ainoastaan siinä tapauksessa, että valtuutus kattaa vakuutusyrityksen liiketoiminnan kohteena olevan toiminnan eli vakuutustoiminnan. Toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneille henkilöille annettua valtuutusta muun kuin vakuutustoiminnan harjoittamiseen ei voida ottaa huomioon arvioitaessa vakuutustoiminnan harjoittamista koskevia järjestelyjä vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Esimerkkinä tällaisesta tilaneesta voisi olla sijoitusyhtiölle annettu valtuutus hoitaa vakuutusyrityksen arvopaperisalkkua tai jollekin yritykselle annettu valtuutus hoitaa vakuutusyrityksen jäsenvaltiossa omistamia ja vakuutusteknisen vastuuvelan kattamiseen tarkoitettuja kiinteistöjä.

Päätelmä:

Komissio katsoo, että ainoastaan silloin, kun kolme edellä mainittua edellytystä täyttyvät (vakuutusyrityksen johdon ja valvonnan alainen, valtuutettu tekemään suoraan vakuutusyritystä velvoittavia sitoumuksia ja pysyvä valtuutus), pysyvästi vastaanottavaan jäsenvaltioon sijoittautuneita itsenäisiä henkilöitä - esim. edustajia - käyttävää vakuutusyritystä on kohdeltava niin kuin sillä olisi sivukonttori vastaanottavassa jäsenvaltiossa tästä johtuvine oikeudellisine seurauksineen. Vakuutusyrityksen on siten noudatettava sivukonttorin avaamista koskevaa menettelyä, josta säädetään ensimmäisten direktiivien 73/239/ETY ja 79/267/ETY 10 artiklassa, sellaisina kuin ne ovat muutettuina kolmansien direktiivien 92/49/ETY ja 92/96/ETY 32 artiklalla (täsmennetään, että suunniteltua toimintaa harjoitetaan itsenäisen vakuutusedustajan välityksellä). Lisäksi tällaisen itsenäisen henkilön on noudatettava sivukonttoreihin sovellettavia vastaanottajavaltion yleisen edun mukaisia sääntöjä.

Vaikka nämä edellytykset voivat saattaa vakuutusyrityksen sijoittautumisoikeuden alaiseksi, se ei kuitenkaan merkitse, että itsenäisen henkilön katsottaisiin olevan kyseisen vakuutusyrityksen sivukonttori. Sivukonttori on "liiketoimipaikka, joka on vakuutusyrityksen osa, joka ei ole oikeushenkilö (...)"(34). Koska henkilön oletetaan olevan itsenäinen, hän ei voi muodostaa vakuutusyrityksen "osaa". Tämä ei kuitenkaan vaikuta siihen, että itsenäisen henkilön on noudatettava sijoittautumisjäsenvaltiossaan voimassa olevia edellytyksiä, jotka koskevat kyseiseen ammattiin pääsyä ja sen harjoittamista.

b) Elektroniset laitteet

Tässä tarkoitetaan kiinteitä, pankkiautomaatteja vastaavia elektronisia laitteita, joilla voidaan harjoittaa ensimmäisten vakuutusdirektiivien liitteessä tarkoitettua vakuutustoimintaa(35).

Tällaiset laitteet voivat kuulua sijoittautumisoikeuden alaan, jos ne täyttävät yhteisöjen tuomioistuimen määrittelemät edellytykset (ks. edellä, a jakso).

Jotta tällainen laite voitaisiin rinnastaa toimipaikkaan, sillä olisi ennen kaikkea oltava johtoelin, mikä vaikuttaa mahdottomalta, ellei tuomioistuin myönnä, että tämä käsite voisi kattaa inhimillisen johtamisen lisäksi elektronisen johtamisen.

Vaikuttaa joka tapauksessa vielä epätodennäköiseltä, että tällainen laite olisi vakuutusyrityksen ainoa toimipiste jäsenvaltiossa. Se liittyy todennäköisesti samassa valtiossa olevaan sivukonttoriin tai asioimistoon. Se ei siis kyseessä olevassa tapauksessa ole oma itsenäinen yksikkönsä, koska se on yhteydessä vakuutusyrityksen toimipaikkaa koskevaan järjestelmään.

Jos elektroninen laite kuitenkin on vakuutusyrityksen ainoa toimintamuoto jäsenvaltiossa kyseessä olevan vakuutustoiminnan tyypin osalta, komissio katsoo, että se voidaan rinnastaa palvelujen tarjoamiseen kyseisen jäsenvaltion alueella. Yksinomaan laitteen ylläpidosta, huollosta ja mahdollisten teknisten käyttöongelmien selvittämisestä vastaavan henkilön tai yrityksen toimintaa vastaanottajamaassa ei voida rinnastaa vakuutusyrityksen toimipaikkaan eikä se estä katsomasta tätä toimintaa harjoitettavaksi palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella.

Kommissio pitää kuitenkin mahdollisena, että se voi joutua tarkistamaan käsitystään tulevaisuudessa teknisen kehityksen vuoksi. Jos tämä kehitys mahdollistaa sen, että vakuutusyrityksellä on tietyllä alueella ainoastaan laite, joka voi "toimia" sivukonttorin tavoin tehden todellisia päätöksiä, jolloin asiakkaan ei tarvitsisi ottaa lainkaan yhteyttä emoyhtiöön, komission on pohdittava tarkoituksenmukaista yhteisön lainsäädäntöä. Nykyinen lainsäädäntö perustuu sivukonttorin käsitteen hahmottamiseen sellaisena, että siihen kuuluu ihmisten läsnäolo (esim. liiketoimintasuunnitelmassa on oltava sivukonttorin johdosta vastuussa olevien henkilöiden nimet). Nykyisen lainsäädännön perusteella ei siis ole mahdollista ajatella, että tällaiset laitteet muodostaisivat sivukonttorin.

4. Palvelujen tarjoamisen vapauden ja sijoittautumisoikeuden samanaikainen hyödyntäminen

Sen jälkeen kun kolmannet direktiivit 92/49/ETY ja 92/96/ETY tulivat voimaan 1. heinäkuuta 1994, kaikki vakuutusyritykset ovat voineet harjoittaa toimintaa saman valtion alueella samanaikaisesti palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella ja sijoittautumisoikeuden perusteella (sivukonttori), vaikka kyse olisi samanlaisesta toiminnasta. Näissä direktiiveissä kumottiin toisten direktiivien säännökset, joissa annettiin jäsenvaltiolle lupa kieltää eräissä tapauksissa palvelujen tarjoamisen vapauden ja sijoittautumisoikeuden samanaikainen hyödyntäminen(36).

Harjoittaakseen vakuutustoimintaa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella vakuutusyritys voi käyttää siinä jäsenvaltiossa avattuja toimipaikkoja, jossa palvelu tarjotaan, hankkiakseen vakuutussopimuksen tekemistä edeltäviä tai sen jälkeisiä lisäpalveluja (esim. oikeudellisia tai lääketieteellisiä palveluja, paikallisia palveluja riskien arvioimiseksi, palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella tehtyihin vakuutussopimuksiin liittyvien vahinkoilmoitusten vastaanottamiseksi, sopimuksiin liittyvien vahinkojen arvioimiseksi, tiedotuspalvelujen tarjoamiseksi vakuutuksenottajille). Yrityksen on kuitenkin voitava kytkeä kyseinen toiminta selkeästi joko sijoittautumisoikeuteen tai palvelujen tarjoamisen vapauteen.

5. Yhden toimiluvan myöntämisehtojen valvonta vastaanottajavaltiossa

Komissio katsoo, että vakuutusdirektiivien säännökset(37) eivät anna vastaanottavalle jäsenvaltiolle lupaa harjoittaa valvontaa, jolla pyritään selvittämään, noudattaako vakuutusyritys, joka aikoo harjoittaa toimintaa kyseisen valtion alueella palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella tai sivukonttorin kautta, yhdenmukaistettuja ehtoja, joiden mukaisesti yritykselle on sen kotijäsenvaltiossa myönnetty toimilupa. Tämä valvonta kuuluu yksinomaan kotijäsenvaltiolle. Toimilupa on myönnetty tämän jäsenvaltion vastuulla, eikä vastaanottajavaltio voi kyseenalaistaa luvan myöntämistä(38).

Jos vastaanottajavaltiolla on syytä epäillä, ettei luvan myöntämisedellytyksiä noudateta, se voi vedota perustamissopimuksen 227 artiklaan tai pyytää komissiota toteuttamaan toimia perustamissopimuksen 226 artiklan nojalla.

6. Vakuutuspalvelujen etämyynti ja erityisesti sähköinen kaupankäynti

a) Etäviestintämenetelmien käyttämistä (puhelin, faksi, lehdet jne.) ja varsinkin sähköisen kaupankäynnin hyödyntämistä (esim. Internet) sellaisten vakuutussopimusten tekemiseen, jotka kattavat muuhun jäsenvaltioon kuin sopimuksen allekirjoittaneen vakuutuksenantajan sijoittautumisjäsenvaltioon sijoittuvan riskin (tai sitoumuksen), on pidettävä palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella harjoitettuna vakuutustoimintana, jossa sopimuspuolet eivät siirry(39). Lisäksi kyse on useimmiten pysyvästä palvelujen tarjoamisesta(40). Tällöin vakuutussopimuksen tehneen vakuutusyrityksen sijoittautumisjäsenvaltioksi katsotaan jäsenvaltio, jonne vakuuttaja on sijoittautunut harjoittamaan todellista vakuutustoimintaa (jossa on pääkonttori tai sivukonttori) eikä valtio, jossa palvelujen tarjoamiseen käytetyt tekniset laitteet sijaitsevat (esim. maa, jossa Internet-palvelin sijaitsee(41).

Internetin välityksellä tehdään vakuutussopimuksia pääasiassa vakuutuksenottajan aloitteesta ja tämän käytössä olevan laitteen avulla. Vakuutuksenottaja päättää yhteydenotosta ja vakuutussopimuksen tekemisestä sellaisen vakuutusyrityksen kanssa, joka on valmis tekemään vakuutussopimuksia elektronisten viestintävälineiden avulla.

Vakuutusdirektiivien mukaisesti vakuutussopimuksen kattaman riskin (tai sitoumuksen) sijainti on tärkein tekijä määriteltäessä vakuutustoimenpiteeseen sovellettavia sääntöjä. Riskin tai sitoumuksen sijainnin määrittäminen tapahtuu kyseisissä vakuutusdirektiiveissä vahvistettujen täsmällisten perusteiden mukaisesti(42). Näin ollen jos vakuutustoimintaa aiotaan harjoittaa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella, vakuutussopimuksen kohteena olevan riskin tai sitoumuksen on sijaittava muussa jäsenvaltiossa kuin riskin kattavan vakuutusyrityksen sijoittautumisjäsenvaltiossa.

Komissio katsoo, että voimassa olevien säännösten mukaisesti sähköisen kaupankäynnin välityksellä (esim. Internetin kautta) harjoitettu vakuutustoiminta, jonka perusteella katetaan muuhun jäsenvaltioon kuin kyseisen riskin kattavan vakuutusyrityksen sijoittautumisjäsenvaltioon sijoittuva riski, kuuluu palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien direktiivien mukaisen järjestelmän soveltamisalaan. Vakuutusyrityksen, joka tekee vakuutussopimuksia jostakin jäsenvaltiosta käsin Internetin välityksellä kattaakseen riskejä tai sitoumuksia, jotka sijaitsevat toisissa jäsenvaltioissa, pitäisi siis noudattaa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella harjoitettuun toimintaan sovellettavaa ilmoitusmenetelyä(43).

Vakuutusten yhtenäismarkkinoiden nykyisissä sääntelypuitteissa ei ole otettu huomioon tietoyhteiskunnan mahdollistamaa uutta tekniikkaa, jonka avulla vakuutustoimintaa voidaan harjoittaa yhtenäismarkkinoilla. Tästä syystä komissio ilmoitti jo neuvostolle osoittamassaan rahoituspalvelujen toimintaohjelmaa koskevassa tiedonannossa(44) aikomuksestaan julkaista vihreä kirja, jossa tarkastellaan, tarjoavatko rahoituspalvelujen alalla voimassa olevat direktiivit sellaiset sääntelypuitteet, jotka ovat omiaan edistämään sähköisen kaupankäynnin kehitystä tällä alalla ja takaavatko ne samalla kattavan kuluttajansuojan.

b) Sitä vastoin sähköisen kaupankäynnin keinojen käyttämistä pelkkään mainontaan, kaupalliseen tiedottamiseen tai vakuutusyrityksen tunnetuksi tekemiseen ei voida luokitella vakuutustoiminnaksi. Kuten tämän tiedonannon III luvussa esitetään, mainontaan ei sovelleta vakuutusdirektiivin mukaista ilmoitusmenettelyä. Ilmoitusmenettely koskee vain aikomusta harjoittaa vakuutustoimintaa toisen jäsenvaltion alueella palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella(45).

Komissio katsoo, että mainontaa tai tiedotustoimintaa ei voida asettaa kolmansissa direktiiveissä (34 artikla ja sitä seuraavat artiklat) tarkoitetun ilmoitusmenettelyn piiriin, joka koskee palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella harjoitettua vakuutustoimintaa.

7. Muuta

Komissio katsoo, että varsin todennäköisesti olisi yhteisön oikeuden vastaista, jos jäsenvaltio velvoittaisi sellaisen vakuutusyrityksen, joka on palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella harjoittanut toimintaansa kyseisen jäsenvaltion alueella tietyn ajan, sijoitautumaan kyseisen jäsenvaltion alueelle, jotta se saisi jatkaa toimintaansa.

B. ILMOITUSMENETTELY SIVUKONTTORIA AVATTAESSA TAI AIOTTAESSA HARJOITTAA TOIMINTAA PALVELUJEN TARJOAMISEN VAPAUDEN PERUSTEELLA

Komissio katsoo, että kolmansissa vakuutusdirektiiveissä (sekä sivukonttoreiden että palvelujen tarjoamisen osalta) vahvistetun ilmoitusmenettelyn(46) tavoitteena on yksinkertaisesti valvontaviranomaisten välinen tietojenvaihto eikä se ole kuluttajansuojatoimenpide. Sitä ei komission mukaan saisi pitää edellytyksenä, joka vaikuttaa sellaisten vakuutussopimusten pätevyyteen, jotka on tehty noudattamatta tätä menettelyä.

Tässä yhteydessä voidaan mainita, että osana SLIM-projektin kolmatta vaihetta asiantuntijaryhmä analysoi mahdollisuuksia yhteisön vakuutuslainsäädännön yksinkertaistamiseen. Asiantuntijaryhmä suositteli nykyisen palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella harjoitettua toimintaa koskevan ilmoitusmenettelyn muuttamista siten, että jokainen yhteisössä toimiva vakuuttaja voisi käsitellä riittävän nopeasti palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella katettavia riskejä koskevat vakuutushakemukset ilman, että ilmoitusvelvollisuutta kuitenkaan poistettaisiin(47).

Komissio suhtautuu myönteisesti tähän suositukseen. Se on sitoutunut tutkimaan voimassa olevia sääntöjä, jotta niitä voitaisiin muuttaa tarpeelliseksi katsotulla tavalla. Tavoitteena on, että jokainen yhteisössä toimiva vakuuttaja voisi käsitellä nopeasti palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella katettavia riskejä koskevat vakuutushakemukset. Tämä koskee varsinkin sellaisia tapauksia, joissa etukäteisilmoitusta ei ole tehty ja vakuuttajan edellytetään näin ollen tekevän vakuutussopimus omalla alueellaan palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella(48) Komissio esittää tarvittavat ehdotukset.

C. VAKUUTUSPALVELUJEN MAINOSTAMINEN

Kolmansissa vakuutusdirektiiveissä säädetään, että vakuutusyritykset, joilla on kotipaikka jäsenvaltioissa, voivat mainostaa palvelujaan kaikin mahdollisin viestinnän keinoin siinä jäsenvaltiossa, jossa sivukonttori sijaitsee tai jossa palveluja tarjotaan, jos ne noudattavat tämän mainonnan muotoa ja sisältöä koskevia yleisen edun perusteella annettuja säännöksiä(49).

Komissio katsoo, ettei ole mahdollista asettaa kolmansissa direktiiveissä (34 artikla ja sitä seuraavat artiklat) määrätyn ilmoitusmenettelyn noudattamista mainostamisoikeuden(50) edellytykseksi, jotta vakuutustoimintaa voitaisiin harjoittaa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella.

Tämä edellytys olisi keinotekoinen, sillä siitä ei ole nimenomaisesti määrätty kolmansissa direktiiveissä. Kolmansien vakuutusdirektiivien 34 artiklassa ja sitä seuraavissa artikloissa mainontaa ei lueta ilmoitusmenettelyä edellyttävään toimintaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Sen sijaan aikomus harjoittaa vakuutustoimintaa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteela luetaan ilmoitusmenettelyä edellyttävään toimintaan.

Mainonnan ja palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella harjoitettavaa toimintaa koskevan ilmoitusmenettelyn yhdistäminen voisi johtaa ristiriitaisiin tilanteisiin, kun vakuutusyritys joutuisi laatimaan ilmoituksen kaikkien jäsenvaltioiden viranomaisille, joissa sen mainoksia on teoreettisesti mahdollista vastaanottaa, vaikka voikin olla, ettei vakuutusyritys aio harjoittaa toimintaa kaikissa jäsenvaltioissa, joissa mainos vastaanotetaan.

Näin ollen komissio katsoo, että kolmansien dirktiivien mukaisesti mikään mainonnan muoto käytetystä kanavasta riippumatta (posti, faksi, sähköposti jne.) ei kuulu kolmansien direktiivien 34 artiklassa ja sitä seuraavissa artikloissa tarkoitetun ilmoitusmenettelyn piiriin. Vakuutusyrityksen on noudatettava ilmoitusmenettelyä ainoastaan silloin, kun se aikoo harjoittaa vakuutustoimintaa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella ja tarjoaa vakuutustuotteita toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneille mahdollisille asiakkaille.

Edellä esitetyt huomiot koskevat ainoastaan muodollisesti määritellyn mainonnan ongelmaa eivätkä vaikuta jäsenvaltion oikeuteen velvoittaa vakuutusyritys noudattamaan alueellaan yleistä etua koskevia voimassa olevan yhteisön lainsäädännön mukaisia säännöksiä, jotka koskevat mainoksen sisältöä kolmansien direktiivien 41 artiklan mukaisesti.

II YLEINEN ETU KOLMANSISSA VAKUUTUSDIREKTIIVEISSÄ - YLEISTÄ ETUA KOSKEVIEN SÄÄNTÖJEN SOVELLETTAVUUS

Kolmannet vakuutusdirektiivit pohjautuvat tuomioistuimen oikeuskäytäntöön ja niissä viitataan usein yleisen edun käsitteeseen. Niissä säädetään erityisesti, että jos vakuutusyritys toimii yhden toimiluvan nojalla, sen velvollisuutena on noudattaa vastaanottavassa jäsenvaltiossa yleisen edun perusteella annettua lainsäädäntöä.

Lainsäädännön noudattamisesta säädetään joko erityisesti sijoittautumisvapauden yhteydessä (direktiivin 92/49/ETY 32 artiklan 4 kohta ja direktiivin 92/96/ETY 32 artiklan 4 kohta) tai yleisesti sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden yhteydessä (direktiivin 92/49/ETY 28 ja 41 artikla sekä direktiivin 92/96/ETY 28 ja 1 artikla).

1. Yleisen edun käsite kolmansissa vakuutusdirektiiveissä

Kolmansissa vakuutusdirektiiveissä viitataan usein yleisen edun käsitteeseen:

a) Sivukonttorin perustamismenettelyn yhteydessä vastaanottavalla jäsenvaltiolla on kaksi kuukautta aikaa alkaen siitä päivästä, kun se on vastaanottanut kotijäsenvaltion sille lähettämät asiapaperit, selvittää vakuutuyritykselle ne edellytykset, joiden mukaisesti sen on yleistä etua koskevista syistä harjoitettava toimintaansa jäsenvaltiossa, jonne sivukonttori perustetaan (direktiivien 73/239/ETY ja 79/267/ETY 10 artikla, sellaisina kuin ne ovat muutettuina direktiivien 92/49/ETY ja 94/96/ETY 32 artiklalla).

b) Vakuutussopimusten markkinoinnin yhteydessä jäsenvaltio, jossa sitoumus tai riski sijaitsee, ei saa estää vakuutussopimusten tekemistä (henkivakuutus tai vahinkovakuutus) muissa jäsenvaltiossa toimiluvan saaneiden vakuutusyritysten kanssa riippumatta siitä, onko kyseessä sivukonttorijärjestely tai palvelujen tarjoamisen vapaus, sikäli kuin nämä vakuutussopimukset eivät ole ristiriidassa jäsenvaltiossa, jossa sitoumus tai riski sijaitsee, voimassa olevan yleistä etua koskevan lainsäädännön kanssa (direktiiviin 92/49/ETY 28 artikla ja direktiivin 92/96/ETY 28 artikla).

c) Kun vaihtoehtoinen sairausvakuutus korvaa lakisääteisen sosiaaliturvajärjestelmän mukaisen korvauksen, kolmannen vahinkovakuutusdirektiivin 54 artiklassa (92/49/ETY) säädetään, että jäsenvaltio, jossa sairausvakuutussopimukset voivat korvata osittain tai kokonaan lakisääteiseen sosiaaliturvajärjestelmään sisältyvän sairausvakuutuksen, voi vaatia, että nämä vakuutussopimukset ovat kyseisen jäsenvaltion antamien, yleisen edun suojaamista koskevien erityissäännösten mukaisia. Valtio voi myös vaatia vakuutusehtojen ilmoittamista ennen sopimusten markkinointia(51).

d) Kotijäsenvaltiossaan toimiluvan saanut vakuutusyritys voi mainostaa palvelujaan kaikin mahdollisin viestinnän keinoin siinä jäsenvaltiossa, jossa sivukonttori sijaitsee tai jossa palveluja tarjotaan, jos se noudattaa tämän mainonnan muotoa ja sisältöä koskevia, yleiseen etuun perustuvia säännöksiä (direktiivin 92/49/ETY 41 artikla ja direktiivin 92/96/ETY 4 artikla).

Vakuutusdirektiivien päätavoite on antaa jäsenvaltiossa hyväksytylle vakuutusyritykselle mahdollisuus harjoittaa vakuutustoimintaa koko Euroopan unionin alueella joko sijoittautumisvapauden tai palvelujen tarjoamisen vapauden järjestelmän perusteella. Direktiivien säännöksiä sovelletaan kaikkiin vakuutusyrityksiin, jotka harjoittavat vakuutustoimintaa kotijäsenvaltion myöntämän yhden toimiluvan nojalla muussa jäsenvaltiossa kuin kotivaltiossaan. Yhteisön lainsäädännössä ei ole pyritty tekemään eroa sivukonttorin ja palvelujen tarjoamisen välillä(52). Ainoat erot liittyvät ilmoitusmenettelyyn, joka on yksityiskohtaisempi perustettaessa sivukonttori (direktiivin 92/49/ETY 32 artikla ja direktiivin 92/96/ETY 32 artikla) kuin harjoitettaessa vakuutustoimintaa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella (direktiivien 92/49/ETY ja 92/96/ETY 34 artikla ja sitä seuraavat artiklat(53). Direktiivin 92/49/ETY johdanto-osan 19 kappaleessa ja direktiivin 92/96/ETY johdanto-osan 20 kappaleessa täsmennetäänkin, että

"... jäsenvaltion, jonka alueella riski sijaitsee, tehtävänä on huolehtia, ettei sen alueella ole mitään estettä pitää kaupan yhteisössä tarjottavia vakuutushyödykkeitä sikäli kuin ne eivät ole ristiriidassa sen jäsenvaltion, jonka alueella riski sijaitsee, voimassa olevan yleistä etua koskevan lainsäädännön kanssa, ja sikäli kuin kotijäsenvaltion säännökset eivät suojaa yleistä etua edellyttäen, että säännöksiä on sovellettava rajoituksitta kaikkiin tässä jäsenvaltiossa toimiviin yrityksiin ja että ne ovat objektiivisesti tarpeellisia ja tavoitteeseen suhteutettuja."

Direktiivin johdanto-osan kappaleet, joilla on oikeudellista arvoa säännösten tulkinnassa, auttavat lukijaa ymmärtämään paremmin yhteisön lainsäädännön tavoitteita(54).

Komissio on sitä mieltä, että vakuutusdirektiiveissä säädetyn järjestelmän mukaisesti toimiva vakuutusyritys voidaan kuitenkin velvoittaa mukauttamaan palvelunsa vastaanottavan jäsenvaltion sääntelyn mukaiseksi ainoastaan silloin kun siltä vaaditut toimenpiteet johtuvat yleisestä edusta riippumatta siitä, toimiiko kyseinen vakuutusyritys sivukonttorin kautta vai hyödyntääkö se palvelujen tarjoamisen vapautta.

Myös yhteisöjen tuomioistuimen viimeaikainen oikeuskäytäntö vahvistaa tätä käsitystä. Tuomioistuin on katsonut, että ainoastaan yleistä etua koskevat säännöt saavat rajoittaa tai haitata kahden perusvapauden eli palvelujen tarjoamisen vapauden(55) ja sijoittautumisoikeuden(56) hyödyntämistä. Vakuutusdirektiiveissä ei kuitenkaan esitetä yleisen edun määritelmää. Niiden johdanto-osan kappaleissa muistutetaan vain vaatimuksista, joita yhteisöjen tuomioistuin on liittänyt yleisen edun käsitteeseen. Syynä tähän on se, että kyseessä on tuomioistuimen oikeuskäytäntöön perustuva kehittyvä käsite, jota ei ole täsmällisesti määritelty. Sen avulla voidaan arvioida sellaisen kansallisen toimenpiteen yhdenmukaisuutta yhteisön oikeuden kanssa, joka ei kuulu yhteisön tasolla yhdenmukaistetulle alalle ja joka haittaa sijoittautumisvapauden tai palvelujen tarjoamisen vapauden käyttämistä. Yhdenmukaistamattomilla aloilla yleisen edun taso riippuu jäsenvaltioiden arviosta ja se saattaa vaihdella huomattavasti eri jäsenvaltioissa niiden kansallisten perinteiden ja tavoitteiden mukaisesti. Tästä syystä on tarpeen tarkastella asiaa koskevaa yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöä.

2. Yleisen edun käsite

a) Oikeuskäytännön periaatteita(57)

Yleisen edun käsite perustuu Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Se kehitettiin ensiksi palvelujen ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden yhteydessä, mutta sitä on sittemmin sovellettu myös sijoittautumisoikeuteen(58).

Tuomioistuin ei kuitenkaan ole koskaan esittänyt yleisen edun määritelmää, koska se on halunnut säilyttää mahdollisuuden käsitteen kehittämiselle. Se on ilmaissut tapauskohtaisesti käsityksensä siitä, voidaanko tiettyä kansallista toimenpidettä pitää sellaisena, että sillä pyritään saavuttamaan yleisen edun tavoite, ja täsmentänyt ajattelutapaa, jota noudatetaan sen selvittämiseksi, voiko jäsenvaltio asettaa tällaisen toimenpiteen toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevalle taloudelliselle toimijalle, joka työskentelee sen alueella. Tuomioistuin on kuitenkin vahvistanut tiukat edellytykset, jotka yhteistä etua koskevien jäsenvaltioiden kansallisten toimenpiteiden on täytettävä, jotta niitä voidaan pätevästi vaatia taloudelliselta toimijalta(59).

Yhteisöjen tuomioistuin edellyttää, että kansallisten säännösten on täytettävä seuraavat vaatimukset, jotta ne saavat yleistä etua koskevien syiden perusteella rajoittaa tai haitata palvelujen tarjoamisen vapauden ja sijoittautumisoikeuden hyödyntämistä:

- liityttävä alaan, jota ei ole yhdenmukaistettu,

- pyrittävä saavuttamaan yleisen edun tavoite,

- oltava syrjimättömiä,

- oltava objektiivisesti tarkasteltuna välttämättömiä,

- oltava oikeassa suhteessa saavutettavaan tavoitteeseen,

- yleisen edun tavoite ei myöskään saa tukeutua sääntöihin, joita tarjoajaan sovelletaan jo sijoittautumisjäsenvaltiossaan.

Nämä perusteet ovat kumulatiivisia. Jotta kansalliset säännökset olisivat vapaan liikkuvuuden periaatteen mukaisia, on niiden täytettävä kaikki nämä edellytykset. Jos jotakin näistä edellytyksistä ei noudateta, kyseinen säännös ei ole yhdenmukainen yhteisön oikeuden kanssa.

Yleisen edun käsite muodostaa poikkeuksen perustamissopimuksessa tarkoitetuista vapaan liikkuvuuden perusperiaatteista ja sitä on näin ollen tulkittava rajoittavalla tavalla, jotta voitaisiin välttää sen liiallinen soveltaminen tai väärinkäyttö. Kiistanalaisissa tapauksissa rajoitusta vaativan jäsenvaltion on osoitettava, että kyseessä oleva toimenpide täyttää edellä mainitut edellytykset.

b) Yleisen edun käsitteeseen liittyvien edellytysten tarkastelu

a) Toimenpiteen on liityttävä alaan, jota ei ole yhdenmukaistettu

Direktiiveissä määritellään yhteisön yhteisen edun vähimmäistaso. Esimerkiksi vakuutusteknisen vastuuvelan ja solvenssimarginaalin laskemista, vakuutustoiminnan aloittamisen edellytyksiä sekä varainhoidon ja vakavaraisuuden valvontaa koskevat säännökset eivät enää voi kuulua jäsenvaltion yleistä etua koskeviin kysymyksiin.

Kun yhdenmukaistetut säännöt ovat vähimmäisehtoja, jäsenvaltiot voivat asettaa alueellaan toimiville vakuutusyrityksille tiukempia sääntöjä kuin direktiivissä säädetään(60). Vakuutusdirektiivien osalta tällaisesta tilanteesta on kyse esimerkiksi sijoittamista ja vakuutusteknistä vastuuvelkaa edustavien varojen hajauttamista koskevien sääntöjen tapauksessa. Tästä syystä kolmansissa vakuutusdirektiiveissä mainitaan, että jos tietyt vähimmäissäännökset on säädetty, "kotijäsenvaltio voi säätää ankarampia säännöksiä niitä vakuutusyrityksiä varten, joille ovat antaneet toimiluvan sen toimivaltaiset viranomaiset"(61).

Jotta jäsenvaltion yleisen edun vuoksi maansa alueella vakuutustoimintaa harjoittamalta yhteisön vakuutusyritykseltä vaatima yhteisön vähimmäistasoa tiukempi suojelun taso olisi yhteisön oikeuden mukaista, sen on täytettävä suhteellisuutta koskevat vaatimukset.

b) Toimenpiteen on oltava yleisen edun mukainen

Tähän mennessä tuomioistuin on tunnustanut, että yhdenmukaistamisen puuttuessa seuraavat alueet voitaisiin katsoa yleisen edun mukaisiksi(62):

- ammatilliset säännöt, joilla suojellaan palvelujen vastaanottajaa(63),

- työntekijöiden(64) suojeleminen, mukaan lukien sosiaaliturva(65),

- kuluttajansuoja(66),

- valtiontalouden hyvän maineen säilyttäminen(67),

- petosten torjunta(68),

- yhteiskuntajärjestys(69),

- henkisen omaisuuden suojeleminen(70),

- historiallisen ja taiteellisen kansallisomaisuuden säilyttäminen(71),

- kulttuuripolitiikka ja kulttuurisen monimuotoisuuden säilyttäminen audio-visuaalisella alalla(72),

- verotuksen yhtenäisyys(73),

- liikenneturvallisuus(74),

- velkojien suojelu(75),

- kaupankäynnin rehellisyys(76) ja,

- oikeuslaitoksen hyvän hallintotavan suojelu(77).

Tämä luettelo ei ole lopullinen, ja tuomioistuin varaa itselleen edelleen mahdollisuuden muuttaa sitä.

c) Toimenpiteen on oltava syrjimätön

Jos kyseessä oleva rajoitus on luonteeltaan syrjivä, eli jos jäsenvaltio määrää yhteisön vakuutusyrityksiä koskevista toimenpiteistä, jotka eivät koske sen omia vakuutusyrityksiä tai jotka ovat niille suotuisampia kuin muille, se voi yleensä olla perusteltu ainoastaan perustamissopimuksen 46 artiklassa esitetyistä syistä (yleinen järjestys, yleinen turvallisuus, kansanterveys(78). Taloudelliset syyt eivät kuulu näihin perusteisiin(79). Tätä käsitettä on lisäksi tulkittava erittäin tiukasti.

Tällaisissa tapauksissa ei voida kuitenkaan vedota yleiseen etuun perusteluna sille, että kansallinen toimenpide on yhteisön lainsäädännön mukainen.

On kuitenkin vaikea ymmärtää, mitkä vakuutusalan toimenpiteet voisivat täyttää tämän yhteiskunnalla aiheutuvaa vakavaa uhkaa koskevan edellytyksen. Voidaankin siis ajatella, että syrjiviä toimenpiteitä on vaikea perustella vakuutusalalla.

d) Toimenpiteen on oltava objektiivisesti tarkasteltuna välttämätön

Vaikka vastaanottavan jäsenvaltion toimenpiteen esitetään olevan yhteisen edun mukainen, on oikeutettua kysyä, onko se todella tarpeen tämän edun suojelemiseksi.

Yhteisöjen tuomioistuin on eräissä tuomioissaan todennut, että kansallinen kuluttajansuojaan liittyvä säädös, jonka vastaanottava jäsenvaltio on esittänyt yleisen edun mukaisesti, on ylittänyt tämän edun suojelemiseen tarvittavan tason(80). Tuomioistuin valvoo siis sitä, onko eräiden sellaisten toimenpiteiden, joiden on esitetty suojelevan palvelujen vastaanottajaa (esim. kuluttajia), todellisena tarkoituksena kansallisten markkinoiden suojelu.

e) Toimenpiteen on oltava suhteutettu tavoitteeseen

On myös pohdittava sitä, onko olemassa vähemmän rajoittavia keinoja yleisen edun tavoitteen saavuttamiseksi. Tuomioistuin tutkii järjestelmällisesti, olisiko jäsenvaltioilla käytettävissään kauppaa vähemmän rajoittavia toimenpiteitä(81). Tuomioistuin voi joskus muiden jäsenvaltioiden lainsäädäntöä vertailtuaan päätellä, että olemassa on myös vähemmän rajoittavia toimenpiteitä kuluttajansuojan varmistamiseksi(82). Tuomioistuin on kuitenkin todennut, että "se, että jäsenvaltio asettaa määräyksiä, jotka eivät ole yhtä ankaria kuin toisen jäsenvaltion asettamat määräykset, ei merkitse, että nämä toisen jäsenvaltion määräykset rikkoisivat suhteellisuusperiaatetta ja olisivat sen vuoksi yhteensopimattomat yhteisön oikeuden kanssa"(83).

Siinä tapauksessa, että vastaanottava jäsenvaltio pitää palvelun vastaanottajan suojaamisen kannalta oikeutettuna kansallista toimenpidettä, joka rajoittaa vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen perusteella toimivan vakuutusyrityksen toimintaa, voidaan kysyä, onko vastaanottajan suojelu todella tarpeen. Tuomioistuin totesi asiassa komissio vastaan Saksa 4. joulukuuta 1986(84) antamassaan tuomiossa, että "voi esiintyä tilanteita, joissa vakuutetun riskin ja vakuutuksenottajan luonteen vuoksi ei ole mitään syytä suojella vakuutuksenottajaa soveltamalla kansallisen oikeuden pakottavia säännöksiä."

Vakuutusdirektiivit noudattavat tätä oikeuskäytäntöä ja niissä otetaan jo huomioon vakuutuksenottajan ominaisuudet ja erityisolosuhteet, sillä ne sisältävät eräitä säännöksiä, joiden tarkoituksena on varmistaa vakuutetun suojelu. Esimerkkinä mainittakoon vahinkovakuutuksissa tehty ero "suurten riskien" ja "massariskien"(85) välillä tai vakuutuksenottajien tiedonantovaatimuksia(86) ja henkivakuutussopimusten peruutusoikeutta(87) koskevien säännösten soveltamisala.

Komissio katsoo siis, että jäsenvaltioiden on yleistä etua koskevista säännöistä määrätessään tehtävä ero asiaan perehtyneille ja perehtymättömille vastaanottajille tarjottujen palvelujen välillä ja otettava huomioon se, minkätasoisen suojelun tarpeessa nämä henkilöt ovat.

Esimerkiksi "suuria riskejä" tai valistuneita tai ammattimaisia vakuutuksenottajia (esim. rahoitusalan ammattilaiset) koskevia palveluja ei pitäisi asettaa yleisen edun mukaisen säännön alaisiksi vastaanottavassa jäsenvaltiossa ainakaan vakuutettujen suojelun suhteen. Tällaisessa tapauksessa olisi erityisen vaikeaa täyttää suhteellisuusvaatimusta.

f) Yleinen etu ei saa tukeutua säädöksiin, joita tarjoajaan sovelletaan jo sijoittautumisjäsenvaltiossaan

On myös tutkittava, edellyttääkö kotijäsenvaltion lainsäädäntö vakuutusyritykseltä saman edun suojaamiseksi samankaltaisia tai vastaavia toimenpiteitä(88).

Vakuutusdirektiivien yhteydessä tämä peruste voi olla tärkeä etenkin arvioitaessa vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltansa perusteella vaatimien toimenpiteiden soveltuvuutta.

Tämän arvioinnin yhteydessä pitäisi esimerkiksi tutkia, onko vastaanottavan jäsenvaltion edellyttämät valvontatoimet jo suoritettu kotijäsenvaltiossa, onko tilinpäätös-, vakavaraisuus-, tilasto- tai rahoitustietoja jo toimitettu kotijäsenvaltion toimivaltaisille viranomaisille jne.

c) Muita näkökohtia

Kokonaisten kansallisen lainsäädännön osien sisällyttäminen yleistä etua koskevien säännösten luetteloon voisi johtaa siihen, että eräät jäsenvaltiot käyttäisivät yleisen edun käsitettä väärin. Useat jäsenvaltiot pyrkivät luokittelemaan yleisen edun mukaisiksi säännöksiksi koko kuluttajansuojalainsäädäntönsä tai vero- ja kauppalainsäädäntönsä sekä kilpailulainsäädäntönsä. Komissio on kuitenkin sitä mieltä, että välttämättömyyden, päällekkäisyyden estämisen ja suhteellisuuden periaatteet edellyttävät, että jäsenvaltioiden on ilmoitettava uutta lainsäädäntöä antaessaan tai tarvittaessa direktiivien 92/49/ETY ja 921/96/ETY 32 artiklan 4 kohdassa tarkoitetuista edellytyksistä ilmoittaessaan erityiset säännökset, jotka voisivat kuulua yleisen edun piiriin.

Vaikka perustelut ja kysymykset ovat samanlaisia riippumatta siitä, toimiiko vakuutusyritys sivukonttorin vai palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella, eräissä tilanteissa jonkin rajoituksen suhteellisuuden arviointi voi olla erilaista toimintamuodon mukaan. Koska palvelujen tarjoamiseen ja sijoittautumiseen liityvien ominaisuuksien välillä on eroja, rajoituksen voitaisiin helpommin katsoa olevan suhteutettu silloin kun kyse on pysyvästä toimijasta alueella kuin silloin kun saman toimijan toiminta on vain tilapäistä.

Tuomioistuin on tunnustanut tämän eron toteamalla, että palvelujen tarjoamista koskee vähemmän rajoittava ja "kevyempi" sääntely kuin sijoittautumista(89). Lisäksi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti perustamissopimuksen 50 artiklan 3 kohdassa "ei tarkoiteta, että kaikkea vastaanottavan jäsenvaltion, jossa palvelu tarjotaan, kansalaisiin sovellettavaa kansallista lainsäädäntöä, joka tavallisesti koskee valtion alueelle sijoittautuneiden yritysten pysyvää toimintaa, voitaisiin soveltaa täysin samalla tavalla luonteeltaan tilapäiseen toimintaan, jota muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneet yritykset harjoittavat"(90).

Olosuhteista riippuen samaa yleisen edun mukaisesti määrättyä rajoitusta voitaisiin siis pitää suhteutettuna sivukonttorin tapauksessa, mutta suhteettomana palvelujen tarjoamisen vapauden tapauksessa. Komissio katsoo esimerkiksi, että jäsenvaltion, joka yleiseen etuun perustuvista syistä vaatii vakuutusyrityksiltä tiettyjen muodollisuuksien täyttämistä (valvonta, rekisteröinti, kulut, tiedonvälitys jne.), pitäisi vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen perusteella ottaa huomioon tämän yrityksen valitsema tapa harjoittaa toimintaa sen alueella.

Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että erottelua voitaisiin soveltaa kuluttajansuojasääntöihin (edellyttäen tietenkin, että myös muut edellytykset täytettäisiin). Kuluttajansuojalta vaaditun tason on oltava sama riippumatta siitä, tarjotaanko palveluja palvelujen tarjoamisen vapauden vai sijoittautumisoikeuden perusteella.

3. Näiden periaatteiden soveltaminen vakuutusalalla

Edellä on tarkasteltu yleisen edun käsitteen peruspiirteitä. Seuraavassa esitetään komission tulkinta tämän käsitteen soveltamisesta vakuutusalaan. Tulkintaa havainnollistetaan esimerkeillä toimenpiteistä, joita taloudelliseen toimijaan saatetaan soveltaa tämän harjoittaessa toimintaa sijoittautumisoikeuden tai palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella. Jälleen kerran on tarkennettava, että tämä tulkinta ei vaikuta siihen, miten tuomioistuin, joka on viime kädessä toimivaltainen varmistamaan perustamissopimuksen ja johdetun oikeuden tulkinnan, tulkitsee käsitellyt kysymykset. Kansalliset toimenpiteet voivat koskea esimerkiksi seuraavia asioita:

a) vakuutusehtojen ennakkoilmoitus;

b) kertyneen pääoman takaisinmaksua tarkoittavat sopimukset;

c) yhdenmukaiset pakolliset alennus- tai korotusjärjestelmät;

d) vakuutussopimuksen kieli;

e) ammatilliset menettelysäännöt;

f) henkivakuutusten tekniset enimmäiskorot;

g) vakio- tai vähimmäisvakuutusehtojen vaatimus;

h) vakuutussopimuset pakollista omavastuuta koskevat lausekkeet;

i) velvollisuus määrätä takaisinostoarvo henkivakuutussopimuksissa;

j) cold calling tekniikan kieltäminen;

k) vastaanottavan jäsenvaltion järjestely, jonka mukaan palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella tehtyjen vakuutussopimusten vakuutusmaksuista kannetaan välillistä veroa: vakuuttajan veroedustajan nimeäminen.

a) Vakuutusehtojen ennakkoilmoitus

Kolmansissa direktiiveissä kielletään nimenomaisesti vakuutussopimusten ja -asiakirjojen ennakolta tai järjestelmällisesti tapahtuva valvonta(91) riippumatta siitä, millä nimellä kansalliset viranomaiset tätä järjestelyä kutsuvat, kattaako valvonta sopimusten ja hintojen hyväksymisen ennakolta vai vain niistä ilmoittamisen ennakolta viranomaisten hyväksynnän saamiseksi vai asiakirjojen toimittamisen etukäteen viranomaisten käyttöön mahdollisesti määrätyksi ajaksi. Ennakolta tai järjestelmällisesti tapahtuva valvonta on sallittua ainoastaan sellaisissa tapauksissa, joista nimenomaisesti säädetään yhteisön direktiiveissä. Tämä koskee esimerkiksi pakollisia vakuutuksia (esim. pakollinen liikennevakuutus(92)) tai sairausvakuutuksia, jotka on otettu korvaamaan lakisääteistä sosiaaliturvajärjestelmää(93). Tällöin jäsenvaltiot voivat vaatia yleisten vakuutusehtojen antamista tiedoksi ennen sopimusten käyttöönottoa mutta eivät kuitenkaan niiden hyväksyttämistä ennakolta. Henkivakuutuksen osalta kotijäsenvaltio voi vaatia maksutaulustojen ja vakuutusteknisen vastuuvelan laskemiseen käytettyjen laskuperusteiden ilmoittamista(94).

Varmistaakseen, että jäsenvaltioiden alueella markkinoitavien vakuutusten sisältämät vakuutusehdot noudattavat yleistä etua koskevia kansallisia säännöksiä, jäsenvaltiot voivat näitä erityistapauksia lukuun ottamatta käyttää ainoastaan vakuutusehtojen jälkikäteiseen ja satunnaiseen valvontaan perustuvia järjestelmiä. Tämän vaatimuksen täyttäminen ei voi kuitenkaan missään tapauksessa olla edellytyksenä sille, että yritys voi jatkaa toiminnan harjoittamista. Koska yhteisön lainsäädännössä on jo määräty konkreettisista valvontajärjestelmistä, joita jäsenvaltiot voivat käyttää, sekä niiden käytön edellytyksistä, kyseessä on alue, jota koskeva lainsäädäntö on jo yhdenmukaistettu yhteisön tasolla.

Eräät jäsenvaltiot vaativat kuitenkin edelleen näiden tietojen ilmoittamista ennakolta. Useimmissa tapauksissa on toimitettava lomake, jossa kuvaillaan vakuutussopimusten sisältämiä ehtoja. Perusteeksi esitetään kuluttajansuojan takaaminen ja avoimuus kansallisilla markkinoilla saatavilla olevien tuotteiden osalta sekä viranomaisten työn helpottaminen vakuutustuotteiden valvojina.

Komissio on sitä mieltä, että kolmansissa direktiiveissä nimenomaisesti tarkoitettuja tapauksia lukuun ottamatta vakuutusehtojen ennakolta tai järjestelmällisesti tapahtuvan valvonnan muodollisuuksien säilyttäminen ei ole kolmansien vakuutusdirektiivien säännösten mukaista. Lisäksi komissio katsoo, että jäsenvaltiot eivät myöskään voi perustella yleistä etua koskevilla syillä näiden vaatimusten säilyttämistä, sillä tuomioistuimen oikeuskäytännön vaatimat edellytykset eivät täyty, koska kyse on alasta, jonka lainsäädäntö on jo yhdenmukaistettu yhteisön tasolla.

b) Kertyneen pääoman takaisinmaksua tarkoittavat sopimukset

Yhden toimiluvan kattamaan toimintaan kuuluvat "vakuutusteknisiin laskelmiin perustuvat kertyneen pääoman takaisinmaksua tarkoittavat sopimukset, joilla tietyn ajan kestäviä ja tietynmääräisiä sitoumuksia otetaan vastuulle sovittua kertamaksua tai etukäteen sovittuja jatkuvia maksuja vastaan" silloin kun nämä toiminnot johtuvat sopimuksesta ja kun ne kuuluvat kotijäsenvaltion vakuutusvalvontaviranomaisten valvonnan alaisuuteen. Näitä toimintoja, kuten kaikkia muitakin henkivakuutusdirektiivien soveltamisalaan kuuluvia toimia, voidaan harjoittaa kaikkialla yhteisössä ja myös jäsenvaltioissa, joissa ne eivät ole sallittuja paikallisille vakuutusyrityksille esimerkiksi sen vuoksi, että vastaanottavassa jäsenvaltiossa näitä toimia pidetään pankkitoimintana ja ne kuuluvat sen vuoksi luottolaitoksille.

Komissio katsoo siis, ettei ole syytä kieltää sellaisten kapitalisaatiosopimustoimintaan liittyvien vakuutustuotteiden markkinointia, jotka täyttävät ensimmäisessä henkivakuutusdirektivissä 79/267/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 92/96/ETY, säädetyt perusteet ja joita jäsenvaltiossa myy henkivakuutusyritys, joka on saanut kotijäsenvaltiossaan toimiluvan harjoittaa tätä toimintaa. Vaikka näitä toimia ei pidetä vastaanottavassa jäsenvaltiossa vakuutustoimintana eikä siinä valtiossa vastaanottavassa jäsenvaltiossa vakuutustoimintana eikä siinä valtiossa kotipaikkaansa pitäville vakuutusyrityksille näin olen sallita niiden harjoittamista, muiden jäsenvaltioiden vakuuttajat voivat harjoittaa näitä toimintoja, jotka jäsenvaltiot ovat vastavuoroisesti tunnustaneet ja joihin sovelletaan kolmannella henkivakuutusdirektiivillä 92/96/ETY(95) perustettua yhden toimiluvan järjestelmää.

Tässä yhteydessä kapitalisaatiosopimustoimintaan liittyvien vakuutustuotteiden, joita jokin henkivakuutusyritys tarjoaa vastaanottavassa jäsenvaltiossa, on noudatettava kyseisessä vastaanottavassa jäsenvaltiossa (kuten kaikessa henkivakuutustoiminnassa) voimassa olevia yleiseen etuun perustuvia säännöksiä, jotka koskevat erityisesti kyseisiin tuotteisiin sovellettavaa verojärjestelmää tai mainontaan liittyviä yksityiskohtaisia edellytyksiä.

c) Pakollisten liikennevakuutusmaksujen alennus/korotuskerrointen järjestelmät

Eräiden jäsenvaltioden kansallisessa lainsäädännössä on säädetty hyvin yksityiskohtaisesti niistä perusteista, jotka on otettava huomioon laskettaessa pakollisten liikennevakuutusten vakuutusmaksuja. Lainsäädännössä on säädetty muun muassa vakuutusmaksujen alennus/korotuskertoimista (ns. bonusjärjestelmä). Käytettävä menetelmä muodostuu maksuasteikon määrittelystä, jonka perusteella vuotuinen vakuutusmaksu lasketaan. Tätä asteikkoa voidaan soveltaa sekä tehtäessä pakollista liikennevakuutussopimusta että alennettaessa tai korotettaessa vakuutusmaksua vakuutetulle aiheutuneiden vahinkojen tiheyden perusteella. Vakuutusmaksun korottaminen tai alentaminen ei näin ollen ole vapaata. Päinvastoin siinä on noudatettaa jäsenvaltion lainsäädännössä määriteltyjä tarkkoja perusteita. Vakuutusteknisesti nämä järjestelmät ovat tariffointimekanismeja.

Tällaista kansallisessa lainsäädännössä edellytettävää pakollista järjestelmää perustellaan pääasiassa sen ennaltaehkäisevillä vaikutuksilla. Kuluttajat, joiden vakuutusmaksua korotetaan onnettomuustapauksessa, ovat todennäköisesti varovaisempia ja tarkkaavaisempia. On myös esitetty, että tällaiset pakolliset järjestelmät edistävät avoimuutta, sillä ne antavat vakuutuksenottajille mahdollisuuden vertailla eri vakuutustuotteita ja tehdä valintansa sen perusteella, mikä helpottaa vakuutuksenottajien liikkuvuutta.

Kolmannessa vahinkovakuutusdirektiivissä 92/49/ETY otetaan käyttöön hinnoitteluvapaus, poistetaan vakuutusmaksujen ja sopimusehtojen ennakolta tapahtuva järjestelmällinen valvonta ja myönnetään kotijäsenvaltiolle yksinomainen toimivalta vakuutusyrityksen talouden valvonnassa(96). Pakollisen tariffointimekanismin säilyttäminen olisi siis kolmansien direktiivien vastaista. Onkin pohdittava, voitaisiinko samaan tulokseen päästä muilla, vähemmän rajoittavilla keinoilla, jotka kuitenkin noudattaisivat kolmannessa direktiivissä 92/49/ETY vahvistettua hinnoitteluvapauden periaatetta. Sama koskee markkinoiden avoimuutta. Komissio katsoo myös, että tämä tavoite voidaan täyttää, ilman että hinnoitteluvapauden periaatetta asetetaan kyseenalaiseksi, säätämällä järjestelmiä, joihin ei liity hinnoittelusäännöksiä. Näin ollen esim. vakuutusmaksujen bonusjärjestelmän maksuasteikot, joihin ei liittyisi alennus/korotuskertoimia ja jotka vakuutuksenantajat voisivat vapaasti vahvistaa, mahdollistavat markkinoiden avoimuuden ja vakuutuksenottajien liikkuvuuden.

Vaikka jäsenvaltio katsoisi, että tällaisia pakollisia järjestelmiä on pidettävä vakuutussopimusten välttämätöntä sisältöä sääntelevinä sopimuslausekkeina, sen on kuitenkin pohdittava, voitaisiinko kyseinen päämäärä saavuttaa muilla, vähemmän rajoittavilla ja velvoittavilla keinoilla.

Komissio katsoo, että jos tällaiset pakolliset bonusjärjestelmät käsittävät hinnoittelusäännöksiä, ne ovat kolmannen direktiivin säännösten vastaisia. Näin ollen komissio katsoo, etteivät jäsenvaltiot voi vedota yleiseen etuun perustellakseen näiden järjestelmien pakollisen luonteen säilyttämistä, sillä ne koskevat sääntöjä, jotka on jo vahvistettu yhteisön tasolla.

Jos alennus/korotusmekanismi ei perustu valtion toimenpiteeseen, vaan siitä on sovittu elinkeinonharjoittajien kesken, sen yhteensopivuutta yhteisön oikeuden kanssa pitäisi arvioida erityisesti EY:n perustamissopimuksen 81 artiklan perusteella. Komissio muistuttaa, että perustamissopimuksen 8 1 artiklan 3 kohdan soveltamisesta tiettyihin vakuutusalan sopimusten, päätösten ja yhdenmukaistettujen menettelytapojen ryhmiin 21 päivänä joulukuuta 1992 annetussa komission asetuksessa (ETY) N:o 3932/92(97) hyväksytään ensivakuutuksen yhteisten vakiovakuutusehtojen laatimista ja jakelua koskevat sopimukset vain tietyin edellytyksin (asetuksen III osasto). Poikkeusta ei esimerkiksi voida soveltaa (muiden edellytysten lisäksi) kuin siinä tapauksessa, että vakiovakuutusehdot laaditaan ja jaetaan siten, että niiden nimenomaisesti mainitaan olevan ainoastaan ohjeellisia ja mainitaan mahdollisuudesta sopia muista ehdoista. Poikkeusta ei kuitenkaan voida myöntää yrityksille tai yritysten yhteenliittymille, jotka sopivat, että eivät käytä muita ehtoja, sitoutuvat siihen tai vaativat muita yrityksiä toimimaan siten. Asetuksen osastoa, joka käsittelee yhteistyötä vakuutusmaksujen laskemisessa (II osasto) ei voida käyttää oikeusperustana alennus/korotusmekanismille.

d) Vakuutussopimuksen kieli

Eräät jäsenvaltiot vaativat, että niiden alueella tehdyt tai toimeenpannut vakuutussopimukset on laadittava yksinomaan maan virallisella kielellä. Muita, yhteisön tai sen ulkopuolisia kieliä voidaan käyttää ainoastaan käännöksiin, vaikka sopimuspuolet olisivatkin halunneet käyttää niitä alkuperäisessä sopimuksessa.

Tämä ehdoton vaatimus on perusteltu jäsenvaltioiden kielellisen suvereniteetin ja kuluttajien suojelun perusteella sekä näiden jäsenvaltioiden tuomioistuimiin vietyjen riita-asioiden sujuvan käsittelyn vuoksi.

On korostettava, että komissio ei aseta kyseenalaiseksi jäsenvaltioiden kielellistä suvereniteettia(98).

Tässä suhteessa komission mielestä on tehtävä ero suurten teollisten ja kaupallisten riskien sekä massariskien välillä. Ensimmäisessä tapauksessa (suuret teolliset ja kaupalliset riskit) kuluttajansuojaan liittyvää perustelua ei voida hyväksyä. "Massariskien" ja yksilöllisen henkivakuutuksen osalta kielellisiä vaatimuksia koskevissa säännöksissä olisi myös otettava huomioon tiettyjä näkökohtia. Ensiksikin olisi otettava huomioon sopimukset, joihin liittyy kansainvälinen ulottuvuus, eli sopimukset, joissa vakuutussopimukseen sovellettava oikeus ei ole sen jäsenvaltion oikeus, jonne riski/sitoumus sojoittuu. Pitäisi esimerkiksi määrätä poikkeuksista periaatteeseen, jonka mukaan sopimus laaditaan sen jäsenvaltion virallisella kielellä/virallisilla kielillä, jonne riski/sitoumus sijoittuu, silloin kun vakuutuksenottaja on ulkomaalainen. Itse asiassa viisi miljoonaa kaikista Euroopan unionin kansalaisista asuu muussa kuin omassa jäsenvaltiossaan. Nämä henkilöt olisivat luultavasti paremmin suojeltuja, jos he voisivat tehdä sopimuksia omalla äidinkielellään, sen sijaan, että ne tehdään heidän asuinjäsenvaltionsa tai sen jäsenvaltion kielellä, jonne vakuutuksen kattama riski sijoittuu.

e) Ammatilliset menettelysäännöt

Yhden EU:n jäsenvaltion alueella voimassa olevat menettelysäännöt koskevat periaatteessa myös ulkomaalaisia vakuuttajia ja niiden noudattamatta jättämiseen liittyy usein ennen kaikkea kaupallisia seuraamuksia. Sopimuspuolet perustelevat menettelysääntöjen noudattamisvaatimusta kuluttajansuojalla tai markkinakurin edistämisellä.

Jos ammatilliset menettelysäännöt perustuvat yritysten välisiin sopimuksiin tai yritysten yhteenliittymien päätöksiin, niiden on noudatettava perustamissopimuksen 81 artiklassa ja sitä seuraavissa artikloisssa vahvistettuja kilpailusääntöjä. On selvää, ettei komissio voi kilpailusääntöjen nojalla hyväksyä yritysten yhteenliittymien sopimuksia tai päätöksiä, joilla olisi samanlaisia vaikutuksia kuin perustamissopimuksen 39, 43 ja 49 artiklassa tarkoitettujen perusvapauksien vastaisilla valtion toimenpiteillä.

f) Henkivakuutusten tekniset enimmäiskorot

Kolmannessa henkivakuutusdirektiivissä 92/96/ETY sovitettiin yhteen vakuutusmaksuvastuun laskemista sääntelevät vakuutsmatemaattiset periaatteet.

Kolmannessa henkivakuutusdirektiivissä(99) säädetään teknisen koron määrittelystä ensinnäkin, että kotijäsenvaltio voi määrätä enimmäiskoron, jota sen valvomien yritysten on sovellettava laskiessaan vakuutusmaksuvastuun perustetta. Toiseksi siinä säädetään, että kotijäsenvaltio voi myös vaatia alueella kotipaikkaa pitäviä vakuutusyrityksiä ilmoittamaan järjestelmällisesti, millaisia laskuperusteita ne käyttävät laskiessaan vakuutusmaksuja ja vakuutusmaksuvastuuta.

Komissio muistuttaa, että ottaen huomioon kolmannen direktiivin säänökset ja valvontamenettelyn, jossa annetaan vakuutusyrityksen talouden valvontaa koskevat valtuudet yksinomaan vakuutusyrityksen kotijäsenvaltiolle, vakuutusyritysten sivukonttorit ja palvelujen vapaan tarjoamisen järjestelmän mukaisesti toimivat vakuutusyrittäjät eivät ole velvollisia noudattamaan vastaanottavan jäsenvaltion teknisiä enimmäiskorkoja koskevia säännöksiä. Itse asiassa vastaanottavalla jäsenvaltiolla ei ole taloudellisen valvonnan valtuuksia, mistä seuraa, ettei se voi vaatia omien vakavaraisuusperiaatteidensa noudattamista eikä tarkistaa niiden noudattamista vakuutusmaksuja koskevilla konkreettisilla valvontamenetelmillä.

g) Vakio- tai vähimmäisvakuutusehtojen vaatimus

Vakuutussopimuksessa pakollisista lausekkeista annettujen säädösten tarkoituksena voi olla se, että sopimussuhteen heikompaa osapuolta halutaan suojella sekä säilyttää sopimussuhteen tasapaino edellyttämällä osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien määrittelyä, ja toisaalta se, että halutaan suojella uhriksi joutuneita kolmansia onnettomuustapauksissa.

Kuten edellä todettiin, vakioehdot voivat olla seurausta myös muista kuin valtion toimenpiteistä eli niistä on voitu sopia elinkeinonharjoittajien kesken. Komissio viittaa tältä osin edellä c kohdassa mainittuihin seikkoihin, jotka liittyvät ryhmäpoikkeusasetuksen (ETY) N:o 3932/92 soveltamiseen(100).

Komissio katsoo, että heikomman osapuolen suojelua saisi vaatia ainoastaan silloin, kun se on objektiivisesti tarkasteluna välttämätöntä, kuten esim. sopimustasapainon säilyttämiseksi vakuutussopimuksissa, joissa vakuutuksenottaja tarvitsee erityistä suojelua kokonsa tai toimintansa luonteen perusteella. On harkittava näiden toimenpiteiden suhteellisuutta ja selvitettävä, onko vastaanottavan jäsenvaltion lainsäädännössä määrättyjen vakioehtojen sisällyttäminen vakuutussopimuksiin edellytys, joka muiden jäsenvaltioiden vakuutusyritysten on käytännössä vaikeampi täyttää kuin vastaanottavan jäsenvaltion vakuutusyritysten. Näin olisi erityisesti, jos vakuutusyrityksiä estettäisiin etsimästä uusia markkinoita siitä syystä, että niiden olisi pakko luoda täysin uusi vakuutustuote voidakseen pitää sitä kaupan asianomaisilla markkinoilla, sen sijaan että ne käyttäisivät kotijäsenvaltiossaan jo käytössä olevaa vakuutustuotetta.

Vakuutussopimuksen vakio- tai vähimmäisehtojen noudattamista koskevan velvollisuuden ei pitäisi myöskään estää sitä, että vakuutussopimusten sanamuodot eroavat toisistaan.

h) Vakuutussopimusten pakollista omavastuuta koskevat kansalliset säännökset

Pakollisen omavastuuosuuden säilyttämistä puolustetaan sen hyödyllisyydellä kuluttajalle, sillä se pitää vakuutusmakut kohtuullisina. Väitetään myös, että tällaisen järjestelmän puuttuminen, joka velvoittaa vakuutuksenottajan vastaamaan osasta korvausvaatimuksesta aiheutuneista kustannuksista, korottaisi vakuutusmaksuja kohtuuttomasti, sillä vakuutuksenantajan olisi tuolloin korvattava myös arvoltaan vähäisiä korvausvaatimuksia. Toisena pakollisen omavastuun säilyttämistä puoltavana perusteena on käytetty sitä, että se auttaa torjumaan vakuutuspetoksia, jotka olisivat hyvin yleisiä vähäisten korvausvaatimusten kohdalla. Tässä tapauksessa tämän pakollisen säännöksen tarkoituksena on suojella vakuutusyrittäjän voittoja arvoltaan vähäisten korvausvaatimusten lisääntyessä.

Nämä väitteet vahvistavat, että pakollinen omavastuu on markkinakurin ylläpitämistä koskevan tavoitteen mukaista, jolla pyritään välttämään vakuutusyritysten liiallinen hintakilpailu. Voidaan lisäksi pohtia, onko pakollisen omavastuun tarkoituksena pikemminkin säilyttää aikaisempaa useammista arvoltaan vähäisistä korvausvaatimuksista vastaamaan joutuvan vakuutuksenantajan voitto-osuus ennallaan kuin puolustaa vakuutuksenottajan etuja tai julkista moraalia. On kuitenkin muistettava, että yhteisön lainsäädännössä nimenomaisesti määrätään, että ainoastaan taloudellisiin seikkoihin liittyvät perusteet eivät voi olla yleisen edun mukaisia syitä.

Aivan kuten vakuutussopimuksissa edellytettävien vakio- tai vähimmäisehtojen tapauksessa näiden säännösten tiukalla soveltamisella vastaanottavassa jäsenvaltiossa voi olla rajoittava vaikutus niiden vakuutusyritysten osalta, jotka harjoittavat toimintaansa sijoittautumisoikeuden tai palvelujen vapaan tarjoamisen perusteella, sillä niitä estettäisiin markkinoimasta vakuutussopimuksia, joita jo voidaan käyttää niiden kotijäsenvaltiossa, jossa tällaista omavastuuta ei vaadita.

Vaikka voitaisiinkin hyväksyä, että omavastuun asettamisesta päättää vakuutusyrityksen johto, pitäisi vielä tutkia, onko pakollisten omavastuuosuuksien vaatiminen pakottavien säännösten nojalla kolmansissa vakuutusdirektiiveissä hinnoittelun ja sopimusten osalta asetettujen tavoitteiden mukaista.

Jos omavastuuosuuden käyttöönotto tai sen taso perustuisi elinkeinojenharjoittajien väliseen sopimukseen, siihen ei voitaisi soveltaa poikkeusta asetuksen (ETY) N:o 3932/92(101) nojalla, koska asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle jätetään nimenomaisesti vakiovakuutusehdot, joissa on vakuutusmäärää tai omavastuuosuutta koskevia lausekkeita.

Vakuutusyritysten pitäisi siis voida vapaasti päättää, kannattaako niiden sisällyttää omavastuuosuus markkinoimiinsa vakuutussopimuksiin. Jos vakuutusyritys täyttää sille toimiluvan myöntäneen ja sen talouden valvonnasta vastaavan kotijäsenvaltion määräämät vakavaraisuusvaatimukset, sen pitäisi voida vapaasti päättää, pitääkö se vastaanottavassa jäsenvaltiossa kaupan vakuutussopimuksia, joissa on omavastuuosuus vai joissa sitä ei ole. Ilman, että yrityksen on noudatettava tältä osin pakottavia kansallisia säännöksiä, sen on kuitenkin ilmoitettava tästä selvästi vakuutuksenottajille.

i) Kansalliset säännökset henkivakuutusten takaisinostoarvosta ja/tai oikeudesta lisäetuihin

Tärkeimmäksi perusteeksi sille, että tämä vaatimus on yleisen edun käsitteen mukainen, esitetään, että velvollisuus asettaa kaikille maan alueella markkinoitaville henkivakuutussopimuksille takaisinostoarvo on kuluttajien edun mukaista. Näin näistä useimmiten pitkäkestoisista sopimuksista tulee riittävän joustavia ja kuluttajat saavat vapauden käyttää halutessaan niihin suunnatut säästöt uudelleen. Säännökset, joiden perusteella henkivakuutussopimuksissa velvoitetaan määräämään vakuutetun oikeudesta lisäetuihin, olisivat myös oikeutettuja vakuutetun taloudellisten etujen suojelemiseksi.

Tällöin henkivakuutukset on kuitenkin jaoteltava kahteen pääryhmään. Yhtenä ryhmänä ovat henkivakuutukset, joihin liittyy säästäminen (esim. yhdistetty henki- ja pääomavakuutus, elämänvaravakuuts, elinkorkovakuutus jne.). Tämä otetaan huomioon laskettaessa vakuuttajalta edellytetyn vakuutusmaksuvastuun määrää. Vakuutuksenottajalla on näissä sopimuksissa oikeus saada muodostuneen vakuutusmaksuvastuun takaisinostoarvo. Toisena ryhmänä ovat henkivakuutussopimukset, joihin ei liity säästämistä, sillä niillä vakuutetaan vain henkilöriskejä (esim. kuolemanvaravakuutus, jäljelle jääneitä velkoja koskevat vakuutukset). Näissä vakuutussopimuksissa ei vakuutusmaksuvastuuta laskettaessa oteta huomioon säästöä. Vakuutuksenottajalla ei ole tässä tapauksessa oikeutta saada vakuutusmaksuvastuun takasinostoarvoa. Kumpikin näistä ryhmistä vastaa vakuutettujen erilaisia vakuutustarpeita ja niiden eri hintatasot heijastavat vakuuttajan vakuutussopimuksen nojalla kattamien riskien eroja.

Velvollisuus asettaa takasinostoarvo kaikille henkivakuutussopimuksille, joilla katetaan vain kuolemaan liittyvät riskit, edellyttäisi säästöjen huomioon ottamista myös tässä sopimustyypissä ja korkeamman vakuutusmaksun maksamista. Voidaankin kysyä, vastaako tämä eri vakuutuksenottajien tarpeita, jotka ovat monesti kiinnostuneita vain kuoleman riskin kattavista vakuutuksista.

Jokaista jäsenvaltiota on arvioitava erikseen ja on huomattava, että kolmannessa henkivakuutusdirektiivissä 92/96/ETY säädetään kotijäsenvaltion vakuutusyrityksiltä koskevia erityissäännöksiä sellaisten sopimusten osalta, joissa on vahvistettu takaisinostoarvo ja joihin sisältyy oikeus lisäetuihin. Toisaalta kolmannen direktiivin 92/96/ETY liitteessä II määrätään tiedoista, jotka vakuutuksenottajalle on annettava selkeästi ja täsmällisesti kirjallisina ennen sopimuksen tekemistä tai sopimuksen voimassaoloaikana. Näihin tietoihin kuuluu ilmoittaminen takaisinostoarvosta ja siihen liittyvistä takuista sekä lisäetujen laskennassa ja myöntämisessä käytettävistä yksityiskohtaisista säännöistä. Tarkoituksena on antaa vakuutuksenottajille tietoja henkivakuutusten ominaisuuksista, jotta he voisivat valita parhaiten erityistarpeitaan vastaavan vakuutuksen.

Voidaankin kysyä, onko vastaanottavan jäsenvaltion kansallinen lainsäädäntö, jossa yleisesti ja ehdottamasti edellytetään velvollisuutta määrätä valtion alueella markkinoitavien henkivakuutussopimusten takaisinostoarvosta tai oikeudesta lisäetuihin, objektiivisesti katsoen välttämätön ja onko se suhteutettu vakuutuksenottajien taloudellisten etujen suojelemiseen. Vai voidaanko kysyä eikö tätä tavoitetta voi saavuttaa muilla, vähemmän rajoittavilla keinoilla, kuten esim. vaatimalla ennen sopimuksen tekoa yksityiskohtaisten tietojen toimittamista vakuutuksenottajalle.

j) Cold-calling tekniikan kieltäminen

Yhteisöjen tuomioistuin tunnusti(102), oikeuden kieltää tämä markkinointikäytäntö muiden rahoitustuotteiden osalta sen jälkeen, kun se oli tutkinut alankomaalaista lainsäädäntöä, jonka tavoitteena oli suojella Alankomaiden rahoitusmarkkinoiden hyvää mainetta ja luotettavuutta. Kuluttajansuojaa käytetään myös usein perusteena tämän markkinointitekniikan kieltämiseen. Tuomioistuimen arviointia Alankomaiden asiassa voidaan soveltaa myös vakuutustuotteisiin. Yhdenmukaistamista odoteltaessa on kuitenkin syytä välttää muodostamasta yleissääntöä tämän markkinointitekniikan käytöstä vakuutustuotteiden osalta vaan tilanteet on arvioitava tapauskohtaisesti(103).

k) Vastaanottavan jäsenvaltion vahvistamat säännöt, joiden mukaan palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella tehtyjen vakuutussopimusten vakuutusmaksuista kannetaan välillistä veroa: vakuuttajan veroedustajan nimeäminen

Vakuutusdirektiiveissä säädetään, että palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella tehdyt vakuutussopimukset kuuluvat vastaanottavassa jäsenvaltiossa vakuutusmaksuihin kohdistuvien välillisten verojen ja veronluonteisten lisämaksujen piiriin(104). Vastaanottavan jäsenvaltion on sovellettava alueellaan palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella toimiviin yrityksiin kansallisia säännöksiä, jotka koskevat toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on turvata näiden verojen kantaminen. Jäsenvaltio voi esimerkiksi vaatia luetteloa kaikista palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella tehdyistä vakuutussopimuksista tai vaatia veroedustajan nimeämistä alueellaan toimivalle vakuutusyritykselle(105).

Palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella toimivan vakuutusyrityksen veroedustajan nimeämistä koskevan vaatimuksen tavoite on yhteisön oikeuden nojalla perusteltu. Vastaanottavan jäsenvaltion tavoitteena on varmistaa, että sen lainsäädäntöä noudatetaan ja tarvittavat verot kannetaan. Tämä toimenpide voi kuitenkin haitata palvelujen tarjoamisen vapauden harjoittamista. Vakuuttajan, joka haluaisi hyödyntää palvelujen tarjoamisen vapautta, on vastattava niistä huomattavista hallinnollisista ja taloudellisista rasitteista, joita vastaanottavaan jäsenvaltioon sijoittautuneen veroedustajan nimeäminen aiheuttaa. Vastaanottovaltion toimenpiteiden soveltamista koskevien yksityiskohtaisten sääntöjen on kuitenkin täytettävä yhteisöjen tuomioistuimen asettamat perusteet ja erityisesti tarpeellisuuden ja suhteellisuuden periaatteita koskevat vaatimukset.

Edellä esitetyn perusteella komissio katsoo, että jos vastaanottava jäsenvaltio ei kanna vakuutussopimuksista välillistä veroa tai veronluonteisia maksuja(106), se ei voi perustellusti vaatia veroedustajan nimeämistä vakuuttajilta, jotka haluaisivat toimia palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella sellaisilla vakuutustoiminnan osilla, jotka eivät kuulu välillisen verotuksen piiriin.

Veroedustajan nimeämistä koskeva vaatimus ei kuulu niihin seikkoihin, joista on ilmoitettava vakuutusdirektiiveissä tarkoitetussa ilmoitusmenettelyssä, jotta voisi harjoittaa palvelujen tarjoamisen vapauden oikeutta(107). Näin ollen komissio katsoo, että vastaanottava jäsenvaltio ei voi hylätä kotijäsenvaltion palvelujen tarjoamisen vapautta koskevan menettelyn yhteydessä tekemää ilmoitusta sen perusteella, että vastaanottavassa jäsenvaltiossa ei ole nimetty veroedustajaa, eikä se saa estää tällä perusteella palvelujen tarjoamisen vapauden harjoittamista ja kyseisen toiminnan aloittamista. Veroedustajan nimeämisen pitäisi tapahtua vasta sitten, kun palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella harjoitettu toiminta todella aloitetaan, eli silloin kun vakuuttaja tekee ensimmäisen vakuutussopimuksensa palvelujen tarjoamisen vapauden järjestelmän perustella ja perii tästä tominnasta vakuutusmaksun(108).

Komissio katsoo, että jos vastaanottava jäsenvaltio vaatii, että kaikki sen alueella palvelujen vapauden perusteella toimintaa harjoittavat vakuutusyritykset nimeävät sen alueelle sijoittautuneen veroedustajan vakuutussopimuksista kannettavia välillisiä veroja koskevien sääntöjen noudattamisen varmistamiseksi ja verojen perimiseksi, tämän toimenpiteen soveltamista koskevien yksityiskohtaisten sääntöjen on täytettävä yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaiset perusteet ja erityisesti suhteellisuutta ja tarpeellisuutta koskevat vaatimukset. Tällä pyritään siihen, että toimenpiteet eivät muodostaisi rajoitusta, joka ei ole yhteensopiva sen periaatteen kanssa, jonka mukaan kyseisen jäsenvaltion alueella voidaan harjoittaa vakuutustoimintaa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella.

4. Vakuutussopimuksiin sovellettavaa lainsäädäntöä koskevat säännöt ja yleisen edun käsite

Vakuutusdirektiiveissä(109) on erityissäännöksiä Euroopan talousalueelle sijoittuneita riskejä kattaviin vakuutussopimuksiin sovellettavan lain määrittelemiseksi(110). Näiden sääntöjen perusteella voidaan määritellä ne aineellisen oikeuden säännökset, joita sovelletaan vakuutussopimuksiin. Säännöksiä sovelletaan sekä sijoittautumisjärjestelmän että palvelujen tarjoamisen vapauden mukaisesti harjoitettuun vakuutustoimintaan. Vakuutusdirektiiveissä on myös sääntöjä, jotka liittyvät tuomioistuinvaltion tai jäsenvaltion, jonne riski tai sitoumus sijoittuu, kansainvälisesti pakottaviin säännöksiin ja oikeusjärjestyksen perusteita koskeviin säännöksiin(111).

Kun jäsenvaltio soveltaa vakuutussopimuksiin vakuutusdirektiiveissä säädettyjen lainvalintasääntöjen mukaisesti kansallisia aineellisen oikeuden pakottavia säännöksiä, kansainvälisesti pakottavia säännöksiään ja oikeusjärjestyksen perusteita koskevia säännöksiään ja kun tästä aiheutuu rajoituksia, jäsenvaltion toimintaa on tarkasteltava yleisen edun käsitteen kannalta. Yleisen edun käsite säätelee kansallisen lainsäädännön soveltamista. Se velvoittaa jäsenvaltioiden viranomaiset selvittämään sitä, onko kansallinen lainsäädäntö perustamissopimuksen vapaan liikkuvuuden periaatteiden mukaista.

On erittäin tärkeää, että kaikkiin aloihin liittyvät kansallisen lainsäädännön säännökset ovat yhdenmukaisia yhteisön oikeuden kanssa. Tuomioistuin totesikin 21. maaliskuuta 1972 antamassaan tuomiossa, että "yhteisön oikeuden tehokkuus ei saa vaihdella sen perusteella, mihin kansallisen lainsäädännön alaan se vaikuttaa"(112).

Yhteisön oikeus on näin ollen ensisijainen suhteessa yksityisoikeudellisiin kansallisiin sääntöihin.

Tuomioistuin on pyrkinyt tarkistamaan erityisesti siviilioikeuteen(113) siviiliprosessiin(114) ja jopa rikosoikeuteen(115) liittyvien kansallisten sääntöjen yhdenmukaisuuden yhteisön oikeuden kanssa.

Kuten edellä todettiin, vastaanottavan jäsenvaltion vakuutussopimuksia koskevan lainsäädännön julistaminen kokonaisuudessaan pakottavaksi ei ole riittävä peruste sille, että sitä olisi viranomaisten mielestä noudatettava kaikilta osin(116). Säännösten on lisäksi noudatettava yleisen edun käsitteeseen liittyviä vaatimuksia, jotta vastaanottava jäsenvaltio voisi vaatia joko sivukonttoreiden kautta tai palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella vakuutustoimintaa harjoittavia yrityksiä noudattamaan niitä.

Koska säännöt on annettu kuluttajien suojelemiseksi, on erittäin todennäköistä, että nämä aineellisen oikeuden säännöt todetaan yleisen edunmukaisiksi. Tuomioistuin onkin todennut kuluttajansuojan olevan yleisen edun mukainen tavoite, jonka saavuttamiseksi perusvapauksien rajoitukset ovat oikeutettuja. Tämä ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Edellä todettiin, että tuomioistuin voi tarkastaa kuluttajien suojelemisen nojalla annetut kansalliset säännöt ja se voi kumota niiden luokittelun yleisen edun mukaisiksi esimerkiksi silloin, kun ne ovat tarpeettomia tai suhteettomia.

Tämä yhtenäismarkkinoiden periaatteen pohjalta toteutettu lisäarviointi on tarpeen pyrittäessä yhdenmukaistamisen puuttuessa varmistamaan, että kansallisia toimenpiteitä ei kuluttajansuojan nimissä toteuteta pelkästään sen vuoksi, että kyseinen valtio voisi rajoittaa erilaisten tai siihen sti tuntemattomien vakuutuspalveluiden tarjoamista sen alueella tai estää sen kokonaan.

Jos jäsenvaltiot voisivat väittää toisessa jäsenvaltiossa markkinoitavan vakuutustuotteen olevan ristiriidassa niiden lainsäädännön kanssa ja torjua sen markkinoinnin omalla alueellaan, ne rajoittaisivat vakuutusyritysten välistä kilpailua.

5. Toiminta silloin, kun vastaanottavalle jäsenvaltiolle aiheutuu ongelmia yleistä etua koskevista kansallisista säännöksistä

Jos taloudellisen toimijaan (vakuutusyritys, vakuutusedustaja, vakuutuksenottaja) sovelletaan kansallista sääntöä, joka muodostaa tämän mielestä perusteettoman rajoituksen sijoittautumisvapaudelle tai palvelujen tarjoamisen vapaudelle, taloudellinen toimija voi kannella asiasta tuomioistuimelle tai komissiolle.

Jos vakuutusyritys esimerkiksi katsoo, että jäsenvaltion, jossa se aikoo harjoittaa toimintaansa, säännökset sisältävät rajoituksia (esim. sopimukseen sisällytettäviä velvoittavia määräyksiä, jotka ovat erilaisia tai tuntemattomia yrityksen kotivaltiossa), jotka eivät voi täyttää yleisen edun edellytyksiä, sillä on käytössään useita eri mahdollisuuksia:

Välttääkseen kaikki mahdolliset ristiriidat se voi luonnollisesti mukauttaa toimintansa noudattamaan kaikilta osin vastaanottavan jäsenvaltion lainsäädäntöä.

Jos se kuitenkin tarjoaa vakuutustuotteita, jotka eivät vastaa täysin vastaanottavan maan säännöksiä, kansalliset viranomaiset tai joku yrityksen asiakkaista voi nostaa syytteen sitä vastaa. Vakuutsyrityksen on esitettävä yhteisön oikeuteen liittyvät perusteet kansallisen tuomioistuimen tai viranomaisen edessä osoittaakseen, että sääntö, jota jäsenvaltio aikoo siihen soveltaa, ei täytä yhteisön tuomioistuimen asettamia edellytyksiä. Kansallinen tuomioistuin arvioi osapuolten väitteiden lainvoimaisuuden pyytämällä asiasta mahdollisesti ensin yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisua perustamissopimuksen 234 artiklan mukaisesti.

Se voi milloin tahansa ilmoittaa asiasta komissiolle. Komissio voi arvioidessaan rajoitukset perusteettomiksi ja näin ollen yhteisön oikeuden vastaisiksi nostaa asianomaista jäsenvaltiota vastaan 226 artiklan perusteella jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan kanteen. Komission tehtävänä on tuolloin hankkia todisteet väitetylle jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämiselle(117). Tuomioistuin päättää tarvittaessa viime kädessä, täyttääkö kansallinen toimenpide yleisen edun edellytykset vai ei.

(1) Direktiivi 92/49/ETY (EYVL L 228, 11.8.1992, s. 1) ja direktiivi 92/96/ETY (EYVL L 360, 9.12.1992, s. 1), sellaisena kuin ne ovat muutettuna Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 95/26/EY (EYVL L 168, 18.7.1995, s. 7).

(2) Rahoituspalvelujen toimintaohjelma, KOM(98) 625.

(3) KOM(1999) 232, 11.5.1999.

(4) EYVL C 365, 3.12.1997, s. 7.

(5) Ks. komission tulkitseva tiedonanto palvelujen vapaasta liikkuvuudesta rajojen yli (EYVL C 334, 9.12.1993, s. 3).

(6) Koska vakuutusdirektiivejä voidaan lisäksi tulkita monella eri tavalla, komissio noudattaa tässä asiakirjassa mielestään parhaiten perustamissopimusta vastaavaa tulkintaa. Tässä yhteydessä onkin syytä muistuttaa, että tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti silloin, kun johdetun oikeuden säädöstä voidaan tulkita useammalla kuin yhdellä tavalla, etusija olisi annettava perustamissopimusta myötäilevälle tulkinnalle, eikä tukinnalle, jossa päädyttäisiin toteamaan, että säännös on perustamissopimuksen vastainen (ks. Asia 205/84, komissio v. Saksa, tuomio 4.12.1986, Kok. 1986, s. 3755).

(7) Komissio on julkaissut pankkialaan liittyen komission tulkitsevan tiedonannon palvelujen tarjoamisen vapaudesta ja yleisestä edusta toisessa pankkidirektiivissä (SEC(97) 1193 lopullinen, 20.6.1997).

(8) Tietoyhteiskunnan uusia tavoitteita koskeva Euroopan unionin neuvoston päätöslauselma, annettu 8.10.1996. Komission tiedonanto Eurooppa-neuvostolle: Palvelut työllisyyttä parantamaan, CSE(96) 6 lopull., 27.11.1996. Komission tiedonanto neuvostolle, Euroopan parlamentille ja talous- ja sosiaalikomitealle: Tietoyhteiskunnan palveluja koskevien määräysten avoimuus sisämarkkinoilla ja ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi teknisiä standardeja ja määräyksiä koskevien tietojen toimittamisessa noudatettavasta menettelystä annetun direktiivin 83/189/ETY muuttamisesta kolmannen kerran, KOM(96) 392 lopull., 30.8.1996. Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvostn direktiiviksi sähköistä kaupankäyntiä sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista (KOM(98) 586 lopull., 18.11.1998) ja muutettu ehdotus KOM(1999) 427 lopull., 17.8.1999) ja ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi sähköisten allekirjoitusten yhteisestä kehyksestä (KOM(98) 297 lopull., 13.5.1998) ja muutettu ehdotus (KOM(1999) 195 lopull., 29.4.1999).

(9) KOM(98) 468 lopull., 14.10.1998, muutettu direktiiviehdotus ks. KOM(1999) 385 lopull., 23.7.1999.

(10) Tässä tiedonannossa käsitteitä "jäsenvaltio, jossa palveluja tarjotaan", "palvelujen tarjoamisen vapauteen perustuva toiminta", "jäsenvaltio, jonne riski sijoittuu", "kotijäsenvaltio", "jäsenvaltio, jossa sivukonttori sijaitsee" jne. käytetään direktiiveissä 88/357/ETY, 90/619/ETY, 92/49/ETY ja 92/96/ETY annettujen määritelmien mukaan.

Jäsenvaltio, jossa palveluja tarjotaan: jäsenvaltio, jonne vakuutettu riski sijoittuu direktiivin 88/357/ETY 2 artiklan d kohdan mukaisesti, kun vakuutusyritys tai sivukonttori sijaitsee toisessa jäsenvaltiossa tai sitoumusjäsenvaltiossa direktiivin 90/619/ETY 2 artiklan e kohdan mukaisesti, kun sitoumuksen tekee vakuutusyritys tai sivukonttori, joka sijaitsee toisessa jäsenvaltiossa (direktiivin 92/49/ETY 1 artiklan e kohta ja direktiivin 92/96/ETY 1 artiklan f kohta).

Palvelujen tarjoamisen vapauteen perustuva toiminta: jossakin jäsenvaltiossa toimiva vakuutusyritys kattaa riskin tai sitoumuksen direktiivin 88/357/ETY 2 artiklan d kohdan tai direktiivin 90/619/ETY 2 artiklan e kohdan mukaisesti toisessa jäsenvaltiossa.

Kotijäsenvaltio: jäsenvaltio, jossa riskin kattavan tai sitoumuksen tehneen vakuutusyrityksen päätoimipaikka sijaitsee (direktiivin 92/49/ETY 1 artiklan c kohta ja direktiivin 92/96/ETY 1 artiklan d) kohta).

Jäsenvaltio, jossa sivukonttori sijaitsee: jäsenvaltio, jossa riskin kattava tai sitoumuksen tehnyt sivukonttori sijaitsee (direktiivin 92/49/ETY 1 artiklan d kohta ja direktiivin 92/96/ETY 1 artiklan e kohta).

Sivukonttori: kaikki vakuutusyrityksen toimistot ja sivukonttorit. Rinnastetaan jäsenvaltion alueella pysyvästi sijaitsevaan toimistoon tai sivukonttoriin, vaikka tämä edustus ei olisikaan saanut sivukonttorin tai toimiston muotoa vaan toimintaa harjoitetaan yrityksen oman henkilökunnan johtaman toimiston kautta tai yksityisen, pysyvän toimiston kaltaiseen toimintaan valtuutetun henkilön toimesta. (direktiivin 92/49/ETY 1 artiklan b kohta ja direktiivin 92/96/ETY 1 artiklan b kohta sekä direktiivien 88/357/ETY ja 90/619/ETY 3 artikla).

(11) 1. tammikuuta 1970 (asia 205/84, komissio v. Saksa. Kok. 1986, s. 3755) tai uusien jäsenvaltioiden osalta niiden liittymispäivästä alkaen (asia C-224/97, Ciola, Kok. 1999, s. I-2517).

(12) Asia C-224/97, Ciola, Kok. 1999, s. I-2517.

(13) Asiat 286/82 ja 26/83, Luisi ja Carbone, Kok. 1984, s. 377. Asia C-76/90, Säger, Kok. 1991, s. I-195. Asia C-384/93, Alpine, Kok. 1995, s. I-1141.

(14) Asiat C-225/95, 226/95 ja 227/95, "Kapasakalis", Kok. 1998, I-4239. Matkaoppaita koskevat asiat 198/89, 180/89 ja 154/89, Kok. 1991, s. I-659.

(15) Asiat 286/82 ja 26/83, Luisi ja Carbone. Asia C-55/94, Gebhard, Kok. 1995, s. I-4165, 25-27 kohta. Asia 221/89, Factortame, Kok. 1991, s. I-3905: perustamissopimuksen 43 artiklassa ja sitä seuraavissa artikloissa tarkoitettu sijoittautumisen käsite kattaa kestoltaan rajaamattoman todellisen taloudellisen toiminnan harjoittamisen toisessa jäsenvaltiossa olevan kiinteän toimipisteen kautta.

(16) Asia C-55/94, Gebhard, Kok. 1995, s. I-4165, 27 kohta. Asia C-56/96, VT4, Kok. 1997, s. I-3143.

(17) Ks. asia C-56/96, VT4, Kok. 1997, s. I-3143.

(18) Edellä mainittu asia 205/84, komissio v. Saksa, tuomio 4.12.1986, Kok. 1986, s. 3755. Asia 33-74, Van Binsbergen, tuomio 3.12.1974, Kok. 1974, s. 1299. Asia C-148/91, Veronica, tuomio 3.2.1993, Kok. 1993, s. I-487. Asia C-23/93, TV 10, tuomio 5.10.1994, Kok. 1994, s. I-4795, julkisasiamies Lenzin päätelmät, 56 ja 68 kohta. Asia C-56/96, VT4, Kok. 1997, s. I-3143. Ks. julkisasiamies Lenzin päätelmät, asia C-212/97, Centros, Kok. 1999, s. I-1459. Viimeksi mainittu asia koskee väitettyä "toissijaisen" sijoittautumisoikeuden väärinkäyttöä. Tuomioistuin soveltaa tähän asiaan palvelujen tarjoamisen vapauden yhteydessä muotoutunutta oikeuskäytäntöä.

(19) Asia 205/84, 22 kohta. Asia 33/74, van Binsbergen, Kok. 1974, s. 1299, s. 13.

(20) Edellä mainittu Gebhard-tuomio. Asia 221/89, Factortame, Kok. 1991, s. I-3905.

(21) Asia 205/84, Kok. 1986, s. 3755.

(22) Asia 205/84, Kok. s. 3755, 21 ja 22 kohta. Asia C-148/91, Veronica, Kok. 1993, s. I-487. Asia C-56/96, VT4, Kok. 1997, s. I-3143. Ks. julkisasiamies Lenzin päätelmät.

(23) Edellä mainittu asia C-55/94, Gebhard. On myös mainittava, että jo edellä mainitun asian 205/84, komissio v. Saksa, päätelmissä julkisasiamies totesi, ettei edustajan nimittäminen (vastaanottavaan jäsenvaltioon) sinänsä välttämättä merkitse sijoittautumista.

(24) Edellä mainittu asia C-55/94, Gebhard.

(25) Ks. erityisesti edellä mainittu asia C-55/94, Gebhard. Asia C-56/96, VT4, Kok. 1997, s. I-3143.

(26) Käsitteellä "itsenäinen henkilö" tarkoitetaan tässä rakenteita (luonnolliset tai oikeushenkilöt), jotka eroavat oikeudellisesti vakuutusyrityksistä riippumatta niiden muodosta tai nimityksestä. Sitä ei siis käytetä vakuutusedustajia koskevan neuvoston direktiivin 77/92/ETY (EYVL L 26, 31.1.1977) kaikkein rajoittavimmassa merkityksessä erottamaan vakuutusasiamiehet (henkilöt, jotka toimivat yhden tai useamman vakuutusyrityksen nimissä ja lukuun tai yksinomaan niiden lukuun) vakuutuksenvälittäjistä (henkilöt, joiden ammatilliseen toimintaan kuuluu yhteys vakuutuksenottajien ja vakuutusyritysten välillä ilman, että he vaikuttavat näiden valintoihin, kattaakseen vakuutettavat riskit, valmistellakseen sopimukset ja auttaakseen mahdollisesti sopimusten hoidossa ja täytäntöönpanossa, erityisesti vahingon sattuessa.

(27) Asia 14/76, Kok. 1976, s. 3755. Olisi huomattava, että tämä tuomio sekä alaviitteissä 27, 28 ja 29 mainitut tuomiot on annettu sivuliikkeen käsitteen tulkitsemista koskevissa asioissa tuomioistuimen toimivallasta ja tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla tehdyn Brysselin yleissopimuksen perusteella.

(28) Asia 33/78, Kok. 1978, s. 2183. Ks. myös asiassa C-439/93, Lloyd's Register of Shipping/Société Campenon Bernard, 6.4.1995 annettu tuomio, Kok. 1995, s. I-961.

(29) Asia 139/80, Kok. 1981, s. 819.

(30) Asia C-89/91, Kok. 1992, s. I-165.

(31) Julkisasiamies käytti käsitettä 'sopimuspuolena oleva valtio', koska asia koski tuomioistuimen toimivallasta ja tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla tehtyä Brysselin yleissopimusta.

(32) EYVL C 59, 5.3.1979, s. 1.

(33) Ks. direktiivin 88/357/ETY 14, 16 ja 17 artikla, sellaisina kuin ne ovat muutettuina vahinkovakuutusdirektiivin 92/49/ETY 34, 35 ja 36 artiklalla ja direktiivin 88/357/ETY 11, 14 ja 17 artikla, sellaisina kuin ne ovat muutettuina henkivakuutuskdirektiivin 92/96/ETY 34, 35 ja 36 artiklalla. Muutokset liittyvät menettelyyn, joka koskee palvelujen tarjoamisen vapauden mukaisesti harjoitettua näiden direktiivien soveltamisalaan kuuluvaa toimintaa.

(34) Ks. tässä yhteydessä toisen pankkidirektiivin 89/646/ETY (EYVL L 386, 30.12.1989) 1 artiklan 3 kohdassa esitetty sivukonttorin käsite sekä sijoituspalveluista arvopaperimarkkinoilla annetun direktiivin 93/22/ETY (EYVL L 141, 11.6.1993) 1 artiklan 8 kohta.

(35) Tällä ei tarkoiteta kannettavia henkilökohtaisia tietokoneita, joilla voidaan tarjota tai vastaanottaa etävakuutuspalveluja esim. Internetin kautta. Niitä tarkastellaan jäljempänä 6 kohdassa.

(36) Direktiivin 92/49/ETY 37 artikla ja johdanto-osan 28 kappale ja direktiivin 92/96/ETY 17 artikla ja johdanto-osan 25 kappale.

(37) Vahinkovakuutus: ensimmäisen direktiivin 73/239/ETY 6, 7, 8 ja 9 artikla, sellaisina kuin ne ovat muutettuna direktiivin 92/49/ETY 4, 5, 6, 7 ja 8 artiklalla ja direktiivillä 95/26/EY (3 artikla). Henkivakuutus: ensimmäisen direktiivin 79/267/ETY 6, 7, 8 ja 9 artikla, sellaisina kuin ne ovat muuttetttuina direktiivin 92/96/ETY 3, 4, 5, 6 ja 7 artiklalla sekä direktiivillä 95/26/EY (3 artikla).

(38) Ks. tuomioistuimen samankaltaisessa asiassa C-11/95, komissio v. Belgia, 10.9.1996 antama tuomio, Kok. 1996, s. I-4115. Tuomioistuin totesi, että vastaanottava jäsenvaltio ei ole oikeutettu valvomaan kotijäsenvaltion televisiolähetyksiin sovellettavan lainsäädännön soveltamista eikä neuvoston direktiivin 89/552/ETY (EYVL L 298, 17.10.1989, s. 23) säännösten noudattamista.

(39) Ks. edellä mainitut asiat 286/82 ja 26/83, Luisi ja Carbone, sekä C-23/93, TV10.

(40) Ks. edellä alaviite 17.

(41) Ks. tästä edellä mainittu muutettu ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi sähköistä kaupankäyntiä sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista, 1 artiklan c kohta.

(42) Vahinkovakuutus: toisen direktiivin 88/357/ETY 2 artiklan d kohta. Henkivakuutus: direktiivin 90/619/ETY 2 artiklan e kohta. Sitä vastoin pankkialan osalta toisessa direktiivissä 89/646/ETY ei vahvisteta perusteita, joiden mukaan määritetään sisämarkkinoilla harjoitetun pankkitoiminnan sijainti. Ks. pankkialaa koskeva tiedonanto, jossa vahvistetaan perusteet palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella tarjottujen pankkipalvelujen sijainnin määrittämiselle, jotta voidaan määritellä kyseiseen toimintaan sovellettava järjestelmä (SE(97) 1193 lopull., 20.6.1997).

(43) Ks. vahinkovakuutuksen osalta direktiivin 88/357/ETY 14, 16 ja 17 artikla, sellaisina kuin ne ovat muutettuina direktiivin 92/49/ETY 34, 35 ja 36 artiklalla sekä henkivakuutuksen osalta direktiivin 88/357/ETY 11, 14 ja 17 artikla, sellaisina kuin ne ovat muutettuina direktiivin 92/96/ETY 34, 35 ja 36 artiklalla näiden direktiivien soveltamisalaan kuuluvien palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella harjoitettua toimintaa koskevasta menettelystä.

(44) KOM(1999) 232, 11.5.1999.

(45) Ks. komission tiedonanto "Eurooppalainen elektronisen kaupankäynnin aloite" (KOM(97) 15), ehdouts Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi sähköistä kaupankäyntiä sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista (KOM(98) 586 lopull., 18.11.1998) ja muutettu ehdotus (KOM(1999) 427 lopull., 17.8.1999).

(46) Ks. ensimmäisen direktiivin 73/239/ETY 10 artikla, sellaisena kuin se on muutettuna vahinkovakuutusdirektiivin 92/49/ETY 32 artiklalla ja ensimmäisen direktiivin 79/267/ETY 10 artikla, sellaisena kuin se on muutettuna henkivakuutusdirektiivin 92/96/ETY 32 artiklalla. Muutokset liittyvät sivukonttorin avaamista koskevaan menettelyyn.

Ks. direktiivin 88/357/ETY 14, 16 ja 17 artikla, sellaisina kuin ne ovat muutettuina vahinkovakuutusdirektiivin 92/49/ETY 34, 35 ja 36 artiklalla ja direktiivin 88/357/ETY 11, 14 ja 17 artikla, sellaisina kuin ne ovat muutettuina henkivakuutusdirektiivin 92/96/ETY 34, 35 ja 36 artiklalla. Muutokset liittyvät menettelyyn, joka koskee palvelujen tarioamisen vapauden mukaisesti harjoitettua näiden direktiivien soveltamisalaan kuuluvaa toimintaa.

(47) Asiakiirja KOM(1999) 88 lopull., 25.2.1999.

(48) Asiakirja KOM(1999) 88 lopull., 25.2.1999.

(49) Kolmannen vahinkovakuutusdirektiivin 92/49/ETY 41 artikla ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin 92/96/ETY 41 artikla

(50) Mainostamisella tarkoitetaan "missä tahansa muodossa olevaa tietoa tai esitystä, joka annetaan kaupan, liiketoiminnan, käsityön tai ammatin harjoittamisen yhteydessä tavaroiden tai palvelujen, mukaan lukien kiinteä omaisuus, oikeudet ja velvollisuudet, menekin edistämiseksi" (harhaanjohtavaa mainontaa koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 10 päivänä syyskuuta 1984 annettu neuvoston direktiivi 84/450/ETY (EYVL L 250, 19.9.1984, s. 17). Ks. myös muutettu ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi sähköistä kaupankäyntiä sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista, 2 artiklan e kohta (kaupallinen viestintä)

(51) Sairausvakuutuksen ollessa teknisesti samanlainen kuin henkivakuutuksen, kolmannnen direktiivin 92/49/ETY 54 artiklan 2 kohdassa on jo säädetty ehdoista, joita vakuuttajalta voidaan vaatia tätä toimintaa harjoitettaessa.

Pakollisten työtapaturmavakuutusten osalta asianomaiset jäsenvaltiot voivat vaatia kaikkia vakuutusyrityksiä noudattamaan niiden kansallisessa lainsäädännössä säädettyjä tätä vakuutusta koskevia erityismääräyksiä, lukuun ottamatta talouden vakauden valvontaa koskevia määräyksiä, jotka ovat yksinomaan kotijäsenvaltion toimivaltaan kuuluvia (direktiivin 92/49/ETY 55 artikla).

(52) Vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta yhdenmukaisesti sivukonttoreihin ja palvelujen tarjoajiin säädetään kolmansien vakuutusdirektiivien lisäksi myös muissa rahoituspalveluja koskevissa direktiiveissä: toinen pankkidirektiivi 89/646/ETY (EYVL L 386, 30.12.1989), sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna direktiivillä 92/30/ETY (EYVL L 110, 28.4.1992, s. 52); sijoituspalveluista arvopaperimarkkinoilla annettu direktiivi 93/22/ETY (EYVL L 141, 11.6.1993, s. 27).

(53) Yksinomaisen toimiluvan ja kotijäsenvaltion valvonnan periaatteet eivät estä vastaanottavan jäsenvaltion muiden alojen kansallisen lainsäädännön, kuten esimerkiksi verotusoikeuden, sosiaaliturvaoikeuden ja työoikeuden soveltamista; näissä voidaan kohdella yhteisön yrityksiä eri tavoin riippuen niiden toimintansa harjoittamiseksi valitsemista yksityiskohtaisista säännöistä eli siitä, onko kyseessä palvelujen vapaa tarjoaminen vai sivukonttori. Joka tapauksessa näiden säännösten yhdenmukaisuutta yhteisön oikeuden kanssa on arvioitava aina yleistä etua koskevissa kysymyksissä omaksutun oikeuskäytännön perusteisiin nojautuen eli syrjimättömyyden, päällekkäisyyksien estämisen, tarpeellisuuden, suhteellisuuden ja muiden perusteiden perusteella.

(54) Ks. erityisesti asia 76/72, Michel, tuomio 11.4.1973, Kok. s. 457. Asia C-238/94, García, Kok. 1996, s. I-1673.

(55) Asia C-76/90, Säger, tuomio 25.7.1991, Kok. 1991, s. I-4221. Ks. komission tulkitseva tiedonanto palvelujen vapaasta liikkuvuudesta rajojen yli (EYVL C 334, 9.12.1993, s. 3) ja komission tulkitseva tiedonanto palvelujen tarjoamisen vapaudesta ja yleisestä edusta toisessa pankkidirektiivissä (SEC(97) 1193, 26.6.1997).

(56) Asiassa Gebhard 30.11.1995 annettu tuomio, ks. alaviite 6. Ks. myös asiassa C-19/92, Kraus, 31.3.1993 annettu tuomio, Kok. 1993, s. I-1663. Asia C-212/97, Centros, Kok. 1999, s. I-1459.

(57) Komission tulkinta voi luonnollisesti muuttua yhteisöjen tuomioistuimen asiaa koskevan oikeuskäytännön kehittyessä.

(58) Edellä mainitussa asiassa C-55/94, Gebhard, annettu tuomio. On mielenkiintoista huomata, että kyseinen tuomio koskee alaa (asianajajan ammatilliseen toimintaan pääsyä), jossa ammattiin pääsyn edellytysten ja ammatin harjoittamisen yhdenmukaistaminen on hyvin vähäistä verrattuna vakuutustoiminnan harjoittamiseen. Vakuutusalalla näitä edellytyksiä on todellakin kiivaasti yhdenmukaistettu ja tämän vuoksi yleistä etua koskeviin säännöksiin turvautuminen on paljon harvinaisempaa.

Sen sijaan vakuutussopimusoikeudessa, jota ei ole yhdenmukaistettu yhteisön johdetulla oikeudella, jäsenvaltioilla on paljon enemmän harkinnan varaa. Erityisesti tällä alalla voidaan tutkia "yleisen edun" vaatimusten täyttymistä.

(59) Ks. edellä mainittu Gebhard-tuomio, jossa tuomioistuin totesi seuraavaa: "Näiden ehtojen ... on täytettävä tietyt edellytykset silloin, kun ne voivat haitata jonkun perustamissopimuksessa taatun perusvapauden käyttämistä, kuten esimerkiksi sijoittautumisvapauden käyttämistä, tai tehdä tämän vapauden käyttämisestä vähemmän houkuttelevaa. Näitä edellytyksiä on neljä: ehtojen soveltaminen ilman syrjintää, perusteltavauus yleiseen etuun liittyvillä pakottavilla syillä, soveltuvuus tavoiteltavan päämäärän saavuttamiseksi ja rajoittuminen siihen, mikä on tarpeen tämän päämäärän saavuttamiseksi". Tämä oikeuskäytäntö vahvistettiin myöhemmin tuomioistuimen tuomioissa asioissa C-415/93, Bosman, Kok. 1995, s. I-4921 ja C-250/95, Futura, Kok. 1997, s. I-2471.

(60) Asia RTI, tuomio 12.12.1996, yhdistetyt asiat C-320/94, C-328/94, C-329/94, C-337/94, C-338/94 ja C-339/94, ei vielä julkaistu, jossa edellytetään vähimmäisehtojen käyttämistä perustamissopimuksen mukaisesti.

(61) Kolmas direktiivi 92/49/ETY, johdanto-osan 8 kappale, ja kolmas direktiivi 92/96/ETY, johdanto-osan 9 kappale.

(62) Tähän luetteloon on lisättävä 46 artiklan määräykset eli yleinen järjestys, turvallisuus ja kansanterveys.

(63) Asiat 110/78 ja 111/78, Van Wesemael, tuomio 18.1.1979, Kok. 1979 s. 35.

(64) Edellä mainittu asia Webb, tuomio 17.12.1981.

(65) Asia C-272/94, Guiot, tuomio 28.3.1996, Kok. 1996, s. I-1905.

(66) Edellä mainittu asia C-205/84, komissio v. Saksa, tuomio 4.12.1986.

(67) Edellä mainittu asia C-384/93, Alpine Investments BV, tuomio 10.5.1995.

(68) Asia C-275/92, Schindler, tuomio 24.3.1994, Kok. 1994, s. I-1039.

(69) Sama.

(70) Asia 62/79, Coditel, tuomio 18.3.1980, Kok. 1980, s. 881.

(71) Asia C-180/89, komissio v. Italia, tuomio 26.2.1991, Kok. 1991 s. 709

(72) 25.7.1991 annetut tuomiot asioissa Collectieve Antennevoorziening Gouda (asia C-288/89, Kok. 1991 I-4007) ja komissio v. Alankomaat (C-353/89, Kok. 1991 s. I-4069). 3.2.1993 annettu tuomio asiassa Veronica Omroep Organisatie (C-148/91, Kok. 1991 s. I-487).

(73) Asia C-204/90, Bachmann, tuomio 28.1.1992, Kok. 1992 s. 249.

(74) Asia C-55/93, Van Schaik, tuomio 5.10.1994, Kok. 1994, s. I-4837.

(75) Asia C-3/95, Reisebüro Broede, tuomio 12.12.1996, ei vielä julkaistu.

(76) Edellä mainittu asia C-384/93, Alpine Investments BV, tuomio 10.5.1995. Asia C-288/89, Collectieve Antennevoorziening Gouda, tuomio 25.7.1991, Kok. 1991, s. I-4007.

(77) Sama.

(78) Ks. asia C-17/92, Federación de Distribuidores Cinematográficos, tuomio 4.5.1993, Kok. 1993, s. I-2239, jossa tuomioistuin totesi, että kulttuuripolitiikan suojelu ei ole perustamissopimuksen 46 artiklassa tarkoitettu perustelu. Ks. asia C-224/97 Ciola, tuomio 29.4.1999, Kok. 1999, s. I-2517, 16-17 kohta.

(79) Asia 352/85, Kok. 1988, 2085; asia C-17/92, Kok. 1993, s. I-2239; Asia C-484/93, Svensson, tuomio 14.11.1995, Kok. 1995, s. I-3955. Tuomioistuimen mukaan tämä käsite edellyttää lain rikkomisen lisäksi yhteiskuntajärjestykselle aiheutunutta todellista ja riittävän vakavaa uhkaa, joka vaikuttaa perustavaa laatua oleviin yhteiskunnan etuihin (asia 30/77, Boucherau, tuomio 27.10.1977, Kok. 1977, s. 1999); asia C-114/97, komissio v. Espanja, tuomio 29.10.1998, s. I-6717.

(80) Asia C-410/96, Ambry, Kok. 1998, s. I-7875. Asia C-76/90, Denemeyer, mainittu edellä. Asia 205/84, komissio v. Saksa, Kok. 1986, s. 3755.

(81) Ks. asia C-101/94, komissio v. Italia ("SIM"), tuomio 6.6.1996, Kok. 1996, s. I-2691. Ks. myös edellä mainittu asia C-384/93, Alpine Investments.

(82) Asia C-129/91, Yves Rocher, tuomio 18.5.1993, Kok. 1993, s. I-2361.

(83) Edellä mainitussa asiassa C-384/93, Alpine Investments, 10.5.1995 annettu tuomio.

(84) Edellä mainittu asia 205/84, komissio v. Saksa.

(85) Direktiiviin 73/239/ETY 5 artiklan d kohta, sellaisena kuin se on muutettuna direktiiveillä 88/357/ETY ja 90/68/ETY.

(86) Vahinkovakuutus: ks. direktiivin 92/49/ETY 31 artikla (tiedot, jotka vakuutusyrityksen on ilmoitettava ennen vakuutussopimuksen tekemistä vakuutuksenottajalle, joka on luonnollinen henkilö) ja 43 artikla (tämän rajoittaminen "massariskeihin").

(87) Oikeus vakuutussopimuksen peruuttamiseen on vakuutuksenottajalla, joka tekee yksilöllisen henkivakuutussopimuksen, jäsenvaltiot eivät voi soveltaa tätä oikeutta vakuutuksenottajaan, jotka eivät asemansa tai niiden olosuhteiden vuoksi, joissa sopimus on tehty, tarvitse tätä erityistä suojaa (ks. direktiivin 90/619/ETY 15 artikla, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivin 92/96/ETY 30 artiklalla).

(88) Edellä mainitut asiat 205/84, komissio v. Saksa, ja C-76/90, Denemeyer.

(89) Tuomioistuin muistuttaa säännöllisesti, että jäsenvaltio ei voi asettaa palvelujen suorittamista alueellaan kaikkien sellaisten edellytysten noudattamisesta riippuvaiseksi, joita toimipaikalle asetetaan, sillä tällöin kumottaisiin niiden perustmissopimuksen määräysten hyödylliset vaikutukset, joilla nimenomaan pyritään varmistamaan palvelujen tarjoamisen vapaus. Edellä mainitussa asiassa Säger 25.7.1991 annettu tuomio. Ks. myös asia C-198/89, komissio v. Kreikka, tuomio 26.2.1991, Kok. 1991, s. I-735.

(90) Edellä mainitussa asiassa komissio v. Saksa 4.12.1986 annettu tuomio. Ks. myös asia 279/80, Webb, tuomio 17.12.1981, Kok. 1981, s. 3305.

(91) Direktiivin 92/49/ETY 6 artiklan 3 kohta, 29 ja 39 artikla sekä direktiivin 92/96/ETY 5 artiklan 3 kohta, 29 ja 39 artikla.

(92) Direktiivin 92/49/ETY 30 artiklan 2 kohta.

(93) Direktiivin 92/49/ETY 54 artiklan 1 kohta.

(94) Direktiivin 92/96/ETY 29 artikla ja direktiivin 79/267/ETY 5 artiklan 3 kohta.

(95) Sama päätelmä koskee soveltuvin osin myös muita ensimmäisen henkivakuutusdirektiivin 79/267/ETY 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja toimia sekä ensimmäisen henkivakuutusdirektiivin liitteessä olevaa V kohtaa (tontiinitoiminta) ja VII (ryhmäeläkerahastojen hoitaminen) kohtaa.

(96) Direktiivin 92/49/ETY 6 artiklan 3 kohta, 29 ja 39 artikla sekä direktiivin 92/96/ETY 5 artiklan 3 kohta, 29 ja 39 artikla.

(97) EYVL L 398, 31.12.1992, s. 7.

(98) Ks. komission tiedonanto Euroopan parlamentille ja neuvostolle kielten käyttämisestä yhteisön kuluttajille tiedottamisessa, 2 kohta (KOM(93) 456 lopull., 10.11.1993).

(99) Ks. ensimmäisen direktiivin 79/267/ETY 17 artiklan 1 kohdan b alakohta, sellaisena kuin se on muutettuna kolmannen direktiivin 92/96/ETY 18 artiklalla.

(100) EYVL L 398, 21.12.1992, s. 7.

(101) EYVL L 398, 31.12.1992, s. 7.

(102) Asia C-384/93, Alpine Investments BV/Minister van Financiën, Kok. 1995, s. I-1141.

(103) Ks. muutettu ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi rahoituspalveluiden etämyynnistä kuluttajalle, KOM(1999) 375 lopull., 23.7.1999. Tämän muutosehdotuksen 10 artiklan 2 kohdassa säädetään erityisistä toimenpiteistä, jotka koskevat sellaista viestintää, johon kuluttaja ei ole suostunut.

(104) Kolmannen vahinkovakuutusdirektiivin 92/49/ETY 46 artikla ja kolmannen henkivakuutusdirektiivin 92/96/ETY 44 artikla.

(105) Kolmansien direktiivien hyväksymistä koskevaan neuvoston pöytäkirjaan sisällytetyt huomautukset.

(106) Tämä koskee myös tapauksia, joissa vakuutussopimuksiin sovellettava verokanta on nolla.

(107) Ks. vahinkovakuutuksen osalta direktiivin 88/357/ETY 14, 16 ja 17 artikla, sellaisina kuin ne ovat muutettuna direktiivin 92/49/ETY 34, 35 ja 36 artiklalla ja henkivakuutuksen osalta direktiivin 88/357/ETY 11, 14 ja 17 artikla, sellaisina kuin ne ovat muutettuina direktiivin 92/96/ETY 34, 35 ja 36 artiklalla.

(108) On tavallista, että kuluu jopa vuosia yrityksen ilmoituksesta aikoa harjoittaa vakuutustoimintaa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella ennen kuin ensimmäinen vakuutussopimus tehdään palvelujen tarjoamisen vapauden nojalla. Vaatimus veroedustajan nimeämisestä ennen todellisen toiminnan aloittamista vaikuttaa suhteettomalta, sillä se velvoittaisi vakuuttajan, joka haluaa harjoittaa toimintaa palvelujen tarjoamisen vapauden nojalla, hankkimaanedustajan ja vastaamaan näin merkittävistä kustannuksista, jotka voisivat saada vakuuttajan luopumaan suunnitelmista hyödyntää palvelujen tarjoamisen vapautta.

(109) Esimerkiksi henkivakuutus: toisen direktiivin 88/357/ETY 7 ja 8 artikla, sellaisina kuin ne ovat viimeksi muutettuina kolmannella direktiivillä 92/49/ETY. Henkivakuutus: toisen direktiivin 90/619/ETY 4 artikla.

(110) On syytä huomauttaa, että sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lainsäädäntöä koskevassa Rooman yleissopimuksessa määrätään (EYVL L 266, 9.10.1980, s. 1) että sopimusta ei sovelleta jäsenvaltioiden alueella sijaitsevia riskejä koskeviin vakuutussopimuksiin (1 artiklan 3 kohta).

(111) Vahinkovakuutus: toisen direktiivin 88/357/ETY 7 artiklan 1 kohdan h alakohta. Henkivakuutus: toisen direktiivin 90/619/ETY 4 artiklan 4 kohta.

(112) Asia 82-71, SAIL, tuomio 21.3.1972, Kok. 1972, s. 119. Ks. myös asia C-20/92, Hubbard, tuomio 1.7.1993, Kok. 1993, s. I-3777.

(113) Asia C-168/91, Konstantinidis, tuomio 30.3.1993, Kok. 1993. Asia C-339/89, Alsthom Atlantique, tuomio 24.1.1991, Kok. 1991, s. I-107. Asia C-93/92, Motorradcenter, tuomio 13.10.1993, Kok. 1993, s. I-5009.

(114) Ks. tämän asian osalta asia C-398/92, Mund & Fester, tuomio 10.2.1994, Kok. 1994, s. I-467. Asia C-43/95, Data Delecta, tuomio 26.9.1996, Kok. 1996, s. I-161.Ks. myös asiassa Hubbard annettu tuomio, alaviite 65.

(115) Asia C-348/96, Kok. 1999, s. I-11.

(116) Ks. edellä IV luvun 3 kohta.

(117) Asia C-157/91, komissio v. Alankomaat, tuomio 17.11.1992, Kok. 1992, s. I-5899.